MURHATTIINKO MOZART ?

Nyt on Mozart haudattu, mutta minne? Ketkä olivat saattamassa? Ei ainakaan rouva Mozart. Säveltäjän kuoleman jälkeen hänen nimensä Wolfgang Amadé vaihtui Wolfgang Amadeukseksi ja sen nimisenä me hänet tunnemme. Kuten Leena Laurila kommentissaan minulle kertoi Amadeus-elokuva vääristeli totuutta, mitä tulee muun muassa erääseen sielunmessun ympärillä pyörivään tarinaan. Salieri se ei ainakaan ollut, joka pyysi Mozartia messun säveltämään, kuten elokuvassa kerrotaan.Oliko kreivi Walsegg?  Koko sopan messusta Vihisen kirjan mukaan oli keittänyt rouva Konstanze Mozart. Ilmeisesti messu sävellettiin, mutta moni asiantuntija ei miellä sitä Mozartin kirjoittamaksi. Väitettiin myös hänen vielä kuolinvuoteellankin olleen messun kimpussa. "Kun Requiemia kuuntelee, tulee vaivautunut olo, teoksen loppuosa kuulostaa kulmikkaalta", Eikä se sovi Mozartin teoksiin. Säveltäjä antaa vielä runsaan kahdenkin sadan vuoden kuluttua aihetta lukemattomiin spekulaatioihin, arvailuihin ja tutkimuksiin, mikä on tarua ja mikä totta. Tarua lienee ainakin se, että Salieri olisi Mozartin murhannut, kuten hän elokuvassa väitti.

On nyt niin taikka näin, on Mozartilla komea patsas Salzburgissa. "Taivaallisen sankarisäveltäjän" patsas paljastettiin 1842. Minäkin olen sitä katsellut. Silloin en tiennyt säveltäjästä juuri muuta kuin koko maailman tunteman nimen. Nyt  Antti Vihinen kertoi enemmän. Vielä on lukematta kirjasta 30 sivua.

Eräänä kesäpäivänä Vihinen oli matkalla Iitin kirkkoon kuulemaan Mozartin g-molli-kvinteton esitystä. Matkan varrelle osui niitty ja niityllä oli lehmiä. Vihinen kertoo lukeneensa jostain, että lehmillä on osuus ilmaston lämpenemiseen. Jokainen kirjailijan näkemä lehmä niityllä päästää ilmoille metaania joka 40. sekunti. Se on paljon metaania. Lehmän monimutkainen vatsa tuottaa ilmaa 1996 kertaa vuorokaudessa. Vatsa tekee tehtävänsä pötsistä verkkomahaan ja märehdittyään suuhunsa pyöräyttämän jo kertaalleen syödyn ruoan panee lehmä sen kulkemaan satakerran kautta juoksutusmahaan ja siitä suolistoon ja sitten kaasuttaa ulos. Vatsoista ei Vihinen puhunut mitään. Katsoin Googlesta. Tämän jälkeen minäkin olen syyttämässä lehmiä maapallon ilman lämpenemisestä.

Kirjailija jatkaa matkaansa Iitin kirkkoon ja valmistautuu herkistymään.

PILLERIVOIMAA

Nukuin yön erinomaisen hyvin. Kiitos unipillerin. En enää jaksanut valvoa. Tein ennen pilleriä kaikki temput unen saamiseksi. Kun pääsin lampaissa 342 asti, lopetin ja olin täysin virkistynyt. Luin, en lukenut, kuuntelin cd-levyjä, luin, söin omenan ja manailin unettomuuttani.Sitten marssin ottamaan pillerin. Nukahdin.

Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että ilotulitteet pois maallikoilta. Joka ikinen vuosi joku vammautuu, kun amatööri käsittelee raketteja. Eläimet pelkäävät. Vuosien varrella ei meillä ollut yhtäkään koiraa, joka ei olisi uuden vuoden aattona stressaantunut, vavissut, pyrkinyt nurkkiin turvaan, roikottanut kieltään ja katsellut meitä pyytävästi: lopeta tuo melu. Se oli kauheaa katsella. Aina joku ihminen loukkaantuu, jotain osuu silmiin, kun ajatellaan suojalasien käytön olevan muita varten, ei minua. Olen ikuisesti kiitollinen niille päättäjille, jotka lopettavat tuon turhuuden, kymmenien, satojen eurojen syytämisen taivaalle. Kansalaisaloitteen 50 000 ilmoitusten vähimmäismäärä on saavutettu. Asia viedään eduskunnan käsiteltäväksi. Ehkä vuoden kuluttua ei saa muilla leikkiä kuin tähtisadetikuilla ja paukkukaramelleilla.

Kehuin e-meilissä A:lle eilen Mozartia Sibeliuksen kustannuksella. Kerroin senkin, että tulen maaliskuussa menemään konserttiin, jossa kuulen Mozartia. Vihisen kirjassa ei säveltäjällä ole enää elonaikaa paljoakaan. Viimeinen sävellys on jo lähtenyt kynästä. Aavistiko hän?

Kirjan loputtua siirryn lukemaan kesken jääneitä. Voltaire, Dexter, Roy, Hotakainen, Booth... Niitä riittää. Vasta urakasta selvittyäni menen kirjakauppaan.

TANNENBAUM TULI KUVANA SAKSASTA

Koikkelehdin eilen kauppakeskukseen. Ei tarvitse välttämättä enää tänä vuonna. Itäkeskuksen Stockmannilla ilahduttavasti asiakkaita. Alennusmyynti, josta Herkkukin hyötyy. Sielläkin tavallista enemmän väkeä. Selviydyttyäni niistä, istahdin lepopaikan epämukavalle penkille. Niitä on uusittu. Kaikki nojatuolit vaihdettu puisiin osin selkänojattomiin penkkeihin. Ukkoringit eivät enää kokoonnu, eikä kukaan istu tuntikausia. Joku saanut tarpeekseen pelkistä oleskelijoista.

A:lta meili. Lähetti kuvan joulukuusesta. Saksasta kai koko Tannenbaum saanut alkunsa ja aikanaan tännekin rantautunut. A kyseli joulustani ja kerronhan minä, kunhan kerkiän. Vastahan tässä olen joitakin tunteja sitten herännytkin, kun nukahdin puoli neljältä. Ei pillereitä. Mozart-kirja ei vielä lopussa. Säveltäjällä  vuosi elonaikaa, jota hän ei itse tietenkään tiennyt. Isäkin jo kuollut, eikä onni oikein kukoista omassa avioliitossa. Raikuliaviopuoliso häärii milloin missäkin  mitä sävellystyöltään ehtii. Kirjailija Vihinen käyttää hässiä-verbiä.

HS kertoo, ettei poliisilla ole enää resursseja  esimerkiksi pieniin rikoksiin vähäiset omaisuusrikokset mukaan luettuina. Ne on joko "keskeytetty" tai pantu "rajoitukseen". Rivipoliisit kutsuvat toimenpiteitä "juttujen tappamiseksi". Juu, toitotetaan tätä pitkin poikin, niin pikkurikolliset oikein usutetaan tekemään tarpeeksi pieniä rötöksiä tietäen, että ne poliisilla lakaistaan maton alle.  Mitä Suomessa oikein tapahtuu?

Pidän saduista. Vieläkin. Aina. Nyt katselin Kirk Jonesin ohjaaman elokuvan ihmeitä tekevästä lastenhoitajasta Nanny McPhee´stä. Nimiroolissa Emma Thompson. Kyyneleitä pyyhin, onneksi olohuoneessa on varalla aina paperinenäliinoja.

LISÄÄ SINFONIOITA

Helsingin kaupunginorkesterilta ilmoitus: "kympillä konserttiin". Minä olen menossa neljällä eurolla myöhemmin. Katsoin kuitenkin "kympin" ohjelmiston ja kuinka ollakaan tammikuussa on Mozartin sinfonia nro 38 "Praha". Kaivoin sen esille ja kuuntelin. Luin samalla Vihisen jutun siitä Mozart-kirjassa. Luettuani suljin silmäni ja kuuntelin puoli tuntisen sinfonian loppuun.

Eilen katselin elokuvan Gertrude Bellistä. Oikeastaan se oli minusta leffamainen dokumentti, koska Gertrude on ollut elävä oikea ihminen. Näytti naisen paikan aikanaan ja elokuva sopii hyvin tähän #me too-aikaan. Ihailen vahvoja naisia, jotka mennä rymistelevät halki miesten maailman saaden miehet tuntemaan kunnioitusta ja ihailua. Tekisi mieli sanoa, että Gertrude Bell oli "hyvä jätkä", mutta se ei nyt sovi teemaan.

Olen tänään lähdössä ulos ihmisten ilmoille. Monta päivää sisällä. Roskiksella sentään käyty, ja silloinkin pihatie hiljainen. P-D:n antama amaryllis kukoistaa ja nuoremman K:n tuoma kukkalaitos komeilee olohuoneen pöydällä. Pieni kuusipuu valaisee ja kynttilät palavat. Joulu oli jo, mutta pidän koristeet vielä vuoden vaihtumisen ylikin. Sitten puretaan. Hämmästyin huomatessani eilen, että ovessa rappuun on naula! Onko se ollut siinä koko ajan? Kiipesin heti joulutarvikehyllylle ja valitsin ovikranssin. Ilahduin kovasti.

Illalla luin taas Mozartia. Kohta päättyy. Ennen kuin rynnistän kirjakauppaan, luen kaikki kesken jääneet. Tämä olkoon vaikka uuden vuoden lupaukseni. Ei ole järkevää ostaa kirjaa ja sitten jättää kesken. Eikä  kesken jättäminen edes johdu, ettei kirja olisi kiinnostava.

Nyt suihkuun, julkisivu kuntoon ja menoksi.

MOZART VS. SIBELIUS

Alettuani lukea Antti Vihisen kirjaa Mozartista, tulin maininneeksi, että saksalainen lyö kevyesti laudalta Sibeliuksen kirjan tekijän mukaan.Nyt tästä aiheesta lisää teoksen loppupuolella. Keskieurooppalaisessa kulttuuriympäristössä on mielletty "sibeliaaninen raskaus" Mozartin keveyden vastapainoksi. Siellä verrataan myös säveltämiseen menevän ajan pituutta. Kun Mozart säveltää kolme sinfoniaa kuudessa viikossa ja oopperoita muutamassa viikossa, "takoo Sibelius teemojaan" pitkään,esimerkiksi viides sinfonia vei aikaa vuosikausia. Tätä sinfoniaa sanotaan "pastoraaliseksi lintusinfoniaksi" ollen sekin kuitenkin hyvin raskas. "Keskieurooppalaiselle Sibeliuksen musiikki ei tunnu avautuvan millään: se kuulostaa saksalaisen korvissa luolaihmisen älyttömältä jurnutukselta ja karkeilta törähdyksiltä. Se on niin raskasta. Mozartin höyhenkeveyden jälkeen Sibelius tuntuu helposti graniittiselta sävellysmöhkäleeltä..."  Oho, ajattelin minä.

Vihinen hiukan ottaa takapakkia ja jatkaa " Mutta kohtuuden nimissä täytyy sanoa, että Sibeliuksen musiikin viehätys on juuri tässä neanderthalisessa jäyhyydessä, joka keskieurooppalaisen snobin  korvissa soi tyhjänä kaikuna ja avuttomuuden originaliteettina".  Takapakkiako? "Mozart jättää kuulijalleen tulkinnallisia vapauksia, tekee kysymyksiä, kun Sibelius on musiikissaan ehdoton ja saneleva..."

Jätin joululaulut eilen ja koko päivän soi Mozartin "osumatarkka ja henkeäsalpaava musiikki". Soitin YouTubesta oopperoiden alkusoittoja, pieniä pyrähdyksiä sinne ja tänne ja kokonaisia sinfonioita. Luin Vihisen kirjaa ja aina välillä suljin silmät ja annoin musiikin kietoutua ympärilleni. En osaa tietenkään verrata säveltäjien musiikkia keskenään, en tiedä mitään  Sibeliuksen viidennen sinfonian  albatrossista, joka "vaivalloisesti pyrkii lentoon ja sitten lepäämättä liitää ja huomaa keskellä ulappaa olevansakin vanhoja poikia viiksekkäitä ja putoaa norppana keskelle Saimaata". Saako Sibeliuksen musiikille näin nauraa? Me otamme hänet vakavasti ja pyyhimme kyyneleitä Finlandian soidessa. Olemme ylpeitä, kuten kuuluukin olla, Sibeliuksestamme. Minä kyllä olen vahvasti juuri nyt kallellaan Mozartin puoleen ja taatusti kaikessa pidän kevyestä enemmän kuin raskaasta. Minuun vetoaa Mozartin musiikin kaltainen musiikki vuorenvarmasti ja uppoaa syvälle. Kun kuuntelen omia levyjäni ja YouTubea enemmän, pystyn erottamaan ainakin "Turkkilaisen marssin" sävelet. Ja se on jo paljon meikäläiseltä!

YLLÄTYS

Oli vieras eilen. Yllättäen. Toi muassaan upean kukka-asetelman astiassa. On katajan näköinen tuija, muutama hyasintti, joulutähti ja männynkäpyjä sammaleen seassa. Painava laitos. Vieras oli nuorempi K ja meillä sujahti aika melkoisen hilpeissä merkeissä. Pariiisin muistojen kohdalla muistimme senkin, että Eiffel-torni on naimisissa. Juttu oli aikoinaan tv:ssäkin erään ranskalaisnaisen rakastuttua päätäpahkaa torniin. Luultavasti hänellä on kausikortti päästäkseen tapaamaan puolisoaan. Puoliso kun on juuttunut paikoilleen. Sitten vaan rautaiseen syleilyyn.

Boxing day tänään. Näin minäkin virittäydyin heittämään englannin sanan kotimaisten joukkoon. Olen mukana eli in. Ja taas. Kunhan pysyy öbaut tässä kirjoitetussa sanassa. Ja loppuu tähän. Heräsin muuten aivan äskettäin. Neljältä nukahdin ja sekin pillerien voimalla. Tein kaikki unen tuovat temput aikaisemmin, mutta kun ei niin ei. Luin. Mozart ja Constanze saivat lapsen, joka kuoli. Vanhemmat olivat joitakin aikoja Salzburgissa ja vauva Wienissä hoidossa. Parin kuukauden ikäinen! Sitten kävi kuten kävi. Tämän lukeminen ei ainakaan auttanut seestyneeseen oloon, jotta olin suorastaan kiihtynyt ja hyvin kaukana nukahtamisesta. Vietän tässä nyt ihan omaa aamuani, kun muilla on jo keskipäivä.

Tv näytti eilen elokuvan "Florence". Meryl Streepin takia sen katselin ja hyvä oli että katselin. Florence Foster Jenkins luuli osaavansa laulaa. Antoi ehtimiseen konsertteja, joka aina oli loppuun myyty. Kansa kuunteli mielellään hymy huulessa ilman sävelkorvaa ja rytmitajua laulavaa Florencea. Hänen viimeinen esiintymisensä oli täpötäydelle katsomolle Carnegie Hallissa vuonna 1944. Florence kuoli pian tämän jälkeen mutta jäi musiikin historiaan. Elokuvan tekijät kiinnostuivat, teatterit samoin. Tiesikö hän itse, ettei osaa laulaa? Vai uskoiko henkeen ja vereen muuta? Pääasia, että hän ilmeisesti nautti laulamisesta, meni se sitten syteen taikka saveen.

KILISEE, KILISEE KULKUNEN

Otsikon laulu on virolaista alkuperää. "Tiliseb, tiliseb aisakell, lumi hell, lumi hell..."  Joulumusiikki soi nyt taukoamatta taustalla. Pienessä kuusessa palavat kynttilät. Olen jouten ja oikeastaan nautin siitä sekä olemassa olostani. Ruokapuolella palaudun tänään kiireesti ruotuun ahmittuani jopa suklaata. L toi valtavan rasiallisen sekä vielä espanjalaista punaviiniä. Jälkimmäistä en ole vielä maistanut, mutta suklaita kyllä. Enkä vain maistanut. Lukenut olen ahkerasti. Mozart on jo naimisissa Konstanzen kanssa. Leopold-isältä ei herunut heti siunausta avioliitolle.

Tänään on leffapäivä. Varma en ole, jaksanko katsoa ties kuinka monennetta kertaa "Ihmeellinen on elämä" elokuvaa. Lopussa on happy end ja Clarence saa siivet oltuaan siihen asti toisen luokan enkeli. Heti perään enemmän katsomisen arvoinen  "Cherbourgin sateenvarjot", joka niinikään tuttu entuudestaan. Catherine Deneuve loistaa pääosassa. Illalla on "Florencen" vuoro. Meryl Streep ja Hugh Grant aina kiinnostavat. Muuta tv:stä katselen päähän pälkähdysten mukaan. Syön loppuripsun porkkanalaatikosta ja muu osa ateriasta onkin sitten ankeamman kaavan mukaan. Jos vaikka lohdutukseksi avaan L:n tuoman (A istui autossa parkkipaikalla) viinipullon palan painikkeeksi. Tuntuisi juhlalta.

Pakkanen oli ja se meni. En aio ulos. Roskat lojuvat pusseissaan parvekkeella odottamassa viitsimistäni. Kunhan tästä tokenen. Eipä muuta tällä kerralla. HYVÄÄ JOULUA!

YHÄ MOZARTIN LUMOISSA

Luin Kielikellosta pisteiden ja pilkkujen käytöstä teksteissä. En osaa niitä oikein käyttää. Paikka, johon omasta mielestä pilkku kuuluu, ei kuulukaan. Sen olen jo ajat sitten huomannut, että kymmenyspilkku on muuttunut pisteeksi. Itsekin sorrun siihen hyvin usein. Kielikellon tekstin luettuani, alan taas käyttää desimaalipilkkua, kuten koulussa ammoin opetettiin.

Vielä hetki kieliasioissa. Suomen kielen asiantuntija Riitta Suominen neuvoo, että suomalainen kirjoittaa joulu-sanan pienellä alkukirjaimella. Siitäkin huolimatta, että se monissa muissa kielissä kirjoitetaan isolla. Tästä on ennenkin puhuttu, mutta sitkeästi istuu iso kirjain joulussa. Minäkin siihen sorrun, mutta välillä tulee automaattisesti pieni. Kaikki juhlapyhät meillä pienellä. Jään odottamaan, kuka kortinpainaja uskaltaa ensimmäisenä kirjoittaa korttinsa etupuolelle: hyvää joulua. Totta kai jälleen keskusteltaisiin.

Ylenmäärin edes miettimättä otin illalla Tenoxin ja nukuin putkeen kahdeksan ihanaa tuntia. Vain unettomuutta poteva voi tietää, miltä yhtämittainen uni maistuu. Taivaalliselta! Nyt jo olen lipittämässä aamulattea ja keitinpä minä karapuuronkin. Oikein vesihauteessa. Lisänä pensasmustikoita. Tällä terveellisellä aterialla pärjään pitkälle iltapäivään.

Olen tutustunut lisää säveltäjä Mozartiin. Kuuntelen cd-levyjä, joiden musiikki yhteensä yli 3 tuntia ja YouTubesta vaikka viisi tuntia yhtä soittoa. Mozart ei pitänyt huilumusiikista. Syy oli Salzburgin kehnot soittajat. Ollessaan Mannheimissa hän alkoi säveltää huilulle musiikkia ja sitä syntyi paljon. Kiitos mannheimiläisen huiluvirtuoosin  Johann Babtist Wendlingin, joka  muutti Mozartin asenteen huilumusiikkiin.

Antti Vihinen kirjassaan Minä ja Mozart kertoo rinnakkain Mozartin elämän kanssa omasta elämästään. Vihinen on musiikkitieteen tohtori ja toiminut Lahden Sibeliustalon toimitusjohtajana.  Rinnastaminen omiin musiikkikokemuksiin minua hiukan häiritsee. Tosin jo kirjan nimi "Minä ja Mozart" antaa siihen tilaisuuden, jota kirjailija anteliaasti käyttääkin. Kirjan tekijä on joutunut laajasti tutkimaan Mozartin elämää, josta ei suomalainen ole juurikaan aikaisemmin kirjoittanut. Mielelläni aina olen Mozartin sävellyksiä kuunnellut. Oopperoita lavalla nähnyt ja kuullut. Jopa Don Giovannin  Prahan aikuisille tarkoitetussa nukketeatterissa, joka esityksenä ehdottomasti kuuluu elämäni hauskimpiin kokemuksiin. Kiitos siitä Mozartille.

HYVÄ TUOMAS JOULUN TUOPI

Ne vähät nk. jouluruoat, joita ajattelin syödä, on nyt hankittu. Tänään Tuomaan päivänä leikin joulun olevan jo oven sisäpuolella ja  syön mitä moni muu aattona. Samoin minun "joulupäiväkseni"tarkoitetut  ovat myös jääkaapissa. Joulukinkkua (Herkussa väitettiin sen olevan aitoa harmaata kinkkua)  ostin siihen malliin, että pakastinkin. Marssin Anu Pentikin puotiin ja ostin punaisia kynttilöitä. Kotona panin keittiön niin jouluiseksi kuin näissä olosuhteissa haluan. Pöydällä poppana, pronssin väriset kyntilänjalat, kaksi keramiikkatonttua ihan tanskalaisen taiteilijan käsialaa. Kulhossa kaapin päällä kaneliomenalastuja. Hyväksyin aikaan saannokseni.

Kauppakeskuksen lepopaikassa tuli herrahenkilö viereeni kysyttyään ensin luvan. Hän sai sen ja kiitti. Minä ajattelin siinäpä herrasmies ja ihan kirjakieltäkin. Hän soitti jonnekin ja kiitti viimeisestä. Sydämeni hypähti. Tämäkin kiittäminen vuimeisestä on unohdettu kokonaan. "Jouluostoksillako?" hän kysyi minulta. Vastasin, että ei toki ja lisäsin joulujeni muuttuneen puolison kuoleman jälkeen. "Ne ovat sitten menneisyyttä." Kyllä ovat, sanoin minä.  Enempää emme puhuneet. Ehkä hän kunnioitti leskeyttäni. Nousin ja toivotin hyvää joulua ja hän sanoi "kiitoksia, niin myös". Minäkin kiitin.

Olen aloittanut kirjan Minä ja Mozart. Matti Klinge oli ehdottanut, että vuonna 2006 tammikuussa Suomessa olisi liputettu Mozartin 250-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Ajatukselle ei lämmetty. Eihän Mozart ole edes suomalainen! Kirjan kirjoittaja  Antti Vihinen monen muun lailla on sitä mieltä, että Mozart päihittää mennen tullen Sibeliuksen.

En tiedä Mozartista juuri mitään. Kirjan luettuani tiedän. No, kaikki ne jutut ihmelapsesta tietysti tiedetään, tiedetään myös Salzburg, Figaron häät ja Mozartin kuulat. Kun olen lukenut lähes 500 sivua Vihisen hehkutusta, tiedän kaikenlaista. Kirja on ihan oikeasti mielenkiintoinen!! Ei tee mitään, eikä harmita, vaikka öisin en nuku. Minulla on nyt Mozart, Wolfgang Amadé Mozart.

MAINE

Aikamoinen ja vähemmän mairitteleva maine on meistä maailmalla. Ainakin jos on uskominen Michael Boothin tutkimuksiin kirjaansa The almost nearly perfect people (2014) varten. Kansa on jöröä, puhumatonta, emme osaa small talkia ja juomme tietysti tolkuttomasti alkoholia. Varmemmaksi vakuudeksi Booth aloittaa luvun 3 vitsillä: " Two Finns meet on the street. Hannu says to Jaakko, "Fancy a drink?" Jaakko nods, and they head off to Hannu´s  house. They drink the first bottle of vodka in silence. As he opens the next, Hannu asks Jaakko, "So, how are you?" Jaakko replies, tetchily, " I thought we were here to have a drink"."

Booth on hiukan samaa mieltä myös muista Skandinavian maista Tanskaa lukuun ottamatta. Hän arvelee vilkkaamman ja sosiaalisemman elämänasenteen johtuvan siellä siitä, kun Tanska on  lähimpänä muuta Eurooppaa ja tottunut kanssakäymisiin iloisten keskieurooppalaisten kanssa. Viinan juontikaan ei ole humalahakuista. Hiukan minua nolottaa lukiessani Boothin analysointia meistä. Hyvänä oppaanahan hänellä on ollut kaiken aikaa  Roman Schatz, joka vuosikymmenten ajan on kriittisesti suomalaisia seuraillut. Jatkan Boothin kirjan lukemista.

Eilen hain konserttiliput, ostin sherryä itselleni jouluksi, ruokaostoksiakin tein.  En taida varsinaista jouluruokaa, tarkoitan laatikoita, ja kinkkua sun muuta, ostaakaan. Olen niitä kaikkia jo maistellut, että pitäydyn tutussa kanassa á la Herkku. Espressokupposen keralla on hyvin ohuita Lindtin appelsiinisuklaaneliöitä. Noooo, tuli hankittua vähän muutakin. Lääkärin lupa. Olen joulun ihan hissukseen sukkasillani kotona, en vastaa puhelimeen, enkä avaa ovea, vaikka ei tänne kukaan tulekaan. Ehkä olen yöpaidassa. Luen. Ostin eilen uuden kirjan. Antti Vihinen Minä ja Mozart, 2018. Taustalle panen soimaan  Cosí Fan Tuttesta tai Figaron häistä jotain tai Don Giovannin Sampanja-aarian ja juon maljan mestarin kunniaksi. Prosit!

Nyt on sitten sitä lunta, jota moni on hinkunut. Parastaikaa satelee lisää. Olihan se aikamoista rämpimistä eilen, kun autot olivat sohjoonnuttaneet kadut, roiskeet lensivät. Mielelläni livahdin kauppakeskuksen uumeniin. Tänään kotona hyvin visusti.

LOPUSSA ON VITSI

Lähden asioille, ulos maailmaan, silmille hyppivään jouluun, valoihin ja vilinään. Menen apteekkiin. Siellä ei ole ihmisistä ruuhkaa. Tosin apteekit nykyisin ovat tavaravalikoimaltaan laajentuneet, niin joku voi saada Vichyn tai Louis Widmerin kauniin ihonhoitopakkauksen joululahjaksi. Lääkärien suosittelemia.

Kynsilakoilla on nimet. Panin kynsiini  Fairy Godmotheria. Jälkimmäinen olen, ensin mainitusta en tiedä. Usein kynsilakan nimi viittaa väriin. Tämä ei. Mutta tykkään, vaikka hiukan säväyttääkin. Lujaa tekoakin, kestää kolhut ja Vimin puhdistusaineen.

Menen kuntelemaan maaliskuussa Griegiä, Stravinskya,  Shostakovitshia,  Bernsteinia, Chiniä, Prokofjevia... Musiikkitalossa. Klassisen merkeissä keväällä. Hieno juttu. Liput jo haettavissa.

Luin loppuun Juha Itkosen Minun Amerikkani. Kirja päättyy sihen, että Amerikan Yhdysvallat on saanut 45. presidenttinsä, Donald Trumpin juhlallisin menoin. Eikä kirjailija tunnu lämpenevän Trumpille edes kirjan lopussakaan, mutta ei sentään sanonut "paska reissu, mutta tulihan tehtyä".

Siirryin vikkelästi Amerikasta Suomeen Michael Boothin mukana. Jatkan Suomi-osiota kirjassa The Almost Nearly Perfect People (behind the myth of the Scandinavian utopia). Booth on haastatellut saksalaissyntyistä Roman  Schatzia, joka asunut Suomessa jo 32 vuotta, ja kuullut tältä totuuksia meistä. Me kuulemma haluamme aina tietää, mitä meistä ajatellaan. Schatz kertoi Boothille seuraavaa: "They call it the elephant joke: A German, a Finn and a French guy are somewhere in Africa and they see an elephant. The German says, "If I kill the animal and sell the ivory, how much money will I make, I wonder?"  The Frenchman says, "What a beautiful animal, a marvellous creature."  And the Finn says, "Oh God, I wonder what the elephant thinks about Finland.""

TERVEISIÄ AGRICOLALLE

HS on kysellyt englannin kielen vaikutuksesta suomen kieleen. Heikki Aittokosken kolumni valaisee asiaa. Mitkä ovat inhokkisanat? Monilla, kuten ehdottomasti minullakin,  saavat sanat "öbaut" ja "pitkässä juoksussa" (the long run of time) ihon kananlihalle ja mieleen suuren ärtymyksen. Niin ikään sinä-passiivi saa minut huokaisemaan. Kun joku teini juttelee, on se usein aivan vierasta kieltä näiden omituisiksi muokattuine englannista tulleiden sanojen kanssa. Kieli muuttuu, sanotaan. Tietysti näin tapahtuu, mutta miksi se muuttuu kummalliseksi englanniksi? Joku voi huudahtaa tähän väliin riemuissaan "jessss". Seuraavan lainaan suoraan Aittokosken kirjoituksesta: "Mikset sä defendaa kunnolla, ku sun taunii vastaan on tulos sairaan mässiv ättäk? Sä faindaat lisää amorii, ku pressaat tota buttonii." Jos joku ei ymmärtänyt, niin nämä lausehirvitykset ovat suomeksi seuraavia:  "Mikset puolusta kunnolla, kun kaupunkiasi vastaan hyökätään ankarasti? Saat lisää suojausta, kun painat tuota nappia." Mitäs tuumitte? Terveisiä herra Agricolalle!

Eilen iski nuha. Yllättäen ja yks kaks. Nukuin koko iltapäivän ja se teki hyvää. Ruoka ei maistunut. Keitin kaurapuuroa ja oikein hauduttamalla  vesihauteessa. Niin tein joskus ohrapuuroa, ellen pannut uuniin, joka on minusta sitä parasta puuroa. Nykyisin puuro on jäänyt taka-alalle, mutta nyt leipomishurmoksessa tuli hankittua kaurahiutaleita ja kun se hurmos katosi niiden poskelleen menneitten muffinien mukana, niin hiutaleita jäi muuhun käyttöön. Ehkä minusta tulee puuroihminen.

Muutama joulukorti jo tullut. Ennen niitä sai niin paljon, että pantuani sinitarralla eteisen oveen, tuli ovi täyteen. Ei taida olla enää sinitarraakaan. Kynttilät sytytän joka päivä. Tuntuu mukavan kodikkaalta. Olen aina kynttilöiden liekeistä pitänyt. En keinotekoisista. Niitähän on erilaisia versioita, vaikka paristolla liekehtiviä.

Vesijumpassa on joululoma. Vasta tammikuun toisella viikolla aloitamme. Joku oli ostanut ohjaajalle joululahjan ja muut kiemurtelivat noloina, kun eivät antaneet. Joskushan kerätään rahaa yhteislahjaa varten. Ohjaaja ei kurkistanut lahjakassiin sisälle, mutta kehui kassin ulkonäköä. Kysyi meiltä, eikös olekin kaunis?  Me myöntelimme auliisti.Tämän jälkeen lämmittelimme, joka aloittaa aina jumpan. Pyöritellään, ojennellaan, venytellään ja köyristämme selän, avaamme rinnan. Tässä vaiheessa olisin jo valmis lähtemään pois. Hommat tuli tehtyä.

Nukuin melko mukavasti taas yön öbaut kuusi tuntia. Pitkässä juoksussa sä et voi sille öbaut mitään, että sä aina välillä valvot yöt. Enkä minäkään voi

TUNNUSLUKULAITTEEN KOMMERVENKIT

Kiva päivä eilen. P-D oli. Pantiin pankin tunnuslukulaite käyntiin. Hiukan suurempi tulitikkurasiaa. Purnaan taas siitä, että pakotetaan ihmiset käyttämään laitetta (pankista annettu) ja se on niin pieni ja pienitekstinen, että sillä keinoin saadaan ostamaan suurempi laite (tätä ei pankki anna). Älypuhelintakin voi käyttää. Kunhan se näihin pankkihommiin soveltuu. Kaikkiin pankkeihin ei voi nykyisin enää käteisellä maksaa laskuja. Maksupalvelu palvelee ja sitä näen vanhempien ihmisten käyttävän istuessani pankissa odottamassa vuoroani. Kirjekuori maksumääräyksineen pudotetaan pankissa olevaan laatikkoon. Ennen muinoin voi laskut maksaa vaikka suoraan laskuttavaan firmaan. Eikä missään tunnettu nykyajan käsittelymaksuja, ei liioin veloitettu paperilaskusta kuten nyt.  Näilläkin pyritään asiakkaat siirtymään nettiin hoitamaan maksunsa. Netti, netti, netti...

Nukuin oikein hyvin viime yön, jota ei ole pitkiin aikoihin tapahtunut. Lonkaa särki illalla vietävästi, otin vahvan särkypillerin, mutta en unipilleriä. Katselin tovin P-D:n lähdettyä tv:tä lämpötyynyn päällä. Kömmin vuoteeseen ja nyt olo on ihanan hyvä.

Loppu häämöttää Juha Itkosen kirjassa. Tunnenko nyt Amerikan paremmin? Tuskin. Mutta joitakin asioita tiedän enemmän. Itkonen kertoo avoimesti ajatuksiaan Donald Trumpista, eivätkä ne mairittele. Onko kukaan USAn presidenteistä saanut vastakkaisia mielipiteitä niin paljon kuin nykyinen? Onko ketään näin paljon mollattu? Sketsejä ympäri maailmaa. Usein jopa valokuvat hänestä ovat epäedullisesta kulmasta huulet törröllään. No, mahtimies on joka tapauksessa, eivätkä pilkat saa hetkauttaa.

Siirryn seuraavaksi Voltairen (1694-1778)  filosofisiin tarinoihin. Takakannen mukaan hän pohtii ainakin onnellisuutta, panee pannaan niin suvaitsemattomuuden kuin turhamaisuudenkin. Mielenkiintoista tutustua tähän ranskalaiseen kirjan myötä. Kustantaja Basam Books, 2018. Lauantai kuluu mukavasti lukien.

EI KUIN KENRAALEIHIN

Sain kuin sainkin tilattua neljään HKO:n kenraaliin liput kevätkaudella. Tietysti voisin opetella tilaamaan netin kautta. Puhelinjono Ticketmasteriin oli 20 min. Tietysti voisin kipitellä Ticketmasteriin paikan päälle ja tietysti voisin olla menemättä koko konsertteihin. Tulin pahalle tuulelle ja olin väsynyt. Edellisenä yönä nukuin kokonaista kaksi tuntia. Nukahtamiseen eivät nyt edes pillerit auttaneet. Aamulla kello soi, että pääsin heti soittamaan Ticketmasteriin. Nämä kenraalit ovat erittäin suosittuja. Aina loppuunmyytyjä.

Järjestettyäni lippuasian, aloin imuroida. Enkä saanut imurista pölypussia ulos. Enkä löytänyt ohjekirjaakaan. Juu, olen sen vaihtanut ennenkin, mutta kuinka nyt ollakaan, etten onnistunut. Pidin taukoa ja tein muuta eli menin ärräpäitä laskettelemaan. Uudestaan ja nyt se onnistui. Ihan helppoa.

K tahtoo lunta jouluksi. Mikä hinku ihmisillä on tarpoa nivusiin asti lumessa? "On niin valoisaa". Herttinen, Suomessa ei olekaan muuta kuin valoa monta kuukautta kesäaikaan. Eikö se riitä? Sitä paitsi pian alkaa olla aina vaan valoisampaa, kun pääsemme tästä kaamoksesta eroon. Näin on joka vuosi. Koitetaan nyt kestää ja minä teen sen ihan vanhasta muistista.

Aamullista adrenaliinia riitti pitkälle päivään. Ahkeroitsin kaikenlaista, kiillotin jopa hopeita. Lukemaan en ehtinyt. Olen muuten luullut, että # Metoo on tämän päivän keksintö. No ei ole! Kymmenen vuotta sitten se oli tapetilla ja ilmaisu on peräisin kampanjasta, jolla tuettiin rodullistettuja seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Tieto Magazine-lehdestä  Outi Hakolan kirjoituksesta. Hän työskentelee akatemiatutkijana alue- ja kulttuurintutkimuksen oppiaineissa Helsingin yliopistossa.

Juha Itkonen kertoo kirjassaan kirjailijatalon illanvietoista, kun ollaan koolla eikä kukaan kirjoita. Aletaan kertoa vitsejä. Kilpikonna joutuu etanoiden ryöstämäksi ja menee tekemään rikosilmoituksen poliisille. "Mitä tapahtui", kysyy poliisi. "I don´t know. It happened so fast".

YHÄ ITKOSEN MATKASSA

Nyt lukemassani kirjassa Juha Itkonen käsittelee  orja-aikaa Amerikan etelävaltioissa 1800-luvulla. Olisiko Setä Tuomon tuvan lukemisen paikka jälleen kerran? Itkonen on takaisin tässä ajassa muun muassa Alabamassa ja Mississipissä oltuaan tovin kirjassa kymmenen vuotta aiemmmalla ajalla. Eurooppalainen, minä muitten mukana, ei ehkä voi ymmärtää aikaa, jolloin mustaihoinen ei ollut ihminen vaan vain kimpale lihaa. Ruoskittiin, erotettiin kylmästi perheestään, myytiin markkinoilla, kiellettiin kaikki oppiminen, työtä pelloilla ja keittiöissä painettiin vuorotta arvottomina orjina. Minkälaista se on ollut? Itse kaiken tuon vääryyden kohteena ja sitä katsovana valkoisena? Minua hävetti lukiessani. Häpesin väriäni, joka antoi vallan, oikeuden viedä ihmisyys toiselta ihmiseltä. Tätä hulluutta ei koskaan unohda yksikään etelävaltioiden mustaihoinen, vaikka aikaa onkin kulunut toista sataa vuotta.

Suomi-Amerikka seuran jäsenlehti Magazine tipahti luukusta. Kuinka ollakaan siinä on juttu Tuulen viemästä, juuri orjuuden kiivaimmasta ajasta, vaikka Tarassa kohdeltiin värillisiä kutakuinkin inhimillisesti. Eeva Vänskän kirjoitus käsittelee orjuutta vain sivuten, pikemminkin koko kirjaa ja sen aikaa kartanoineen, joista Taraa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Margaret Mitchell pani Taraksi sukunsa "maalaiskodin". Sekin aikojen saatossa murentunut ja kadonnut savupiippua vaille.  Eeva Vänskä vieraili näissä maisemissa ja sai kuulla 1861-65 sisällissodasta kaikkea, mutta "ei sitä, että Etelävaltiot hävisivät". Hän pohtii Scarlett O´Haraa naisena, hänen voimaansa ja kovuuttaan. Eikä näitä ominaisuuksia katsottu hyvällä 1800-luvun Amerikassa. Miksi Mitchellin kirja ja siitä tehty elokuva yhä lumoavat?  Mietimme, kuinka paljon kirjassa on Mitchelliä itseään ja hänen tarinaansa? Kirjailijan elämä katkesi 49-vuotiaana. Hän jäi auton alle ja menehtyi.

Takaisin Juha Itkoseen. On edelleen Amerikassa Timon kanssa. Jotenkin häneen on tarttunut amerikkalaisuus. Miehet pistelevät tottuneesti ja hämmästyttävällä halulla tienvarsiravintoloissa valtavaa annosta Fried Chickeniä palan painikkeena kummallakin kaksi puolen litran kokoista Pepsi-mukillista. Suomessa ei näin koskaan. Ympäristö on jo muovannut. Onhan Itkosella takanaan useampiakin Amerikan matkoja. Tästä Timon kanssa tehdystä seuraava on jo lokakuussa 2016 mediaviisumin turvin. Itkonen on menossa kirjailijataloon kirjoittamaan. "Manhattanille vain pari sataa kilometriä", kertoo itselleen  kurvatessaan vuokraamallaan autolla  49 Letter S Roadilta Residency for Writers´in pihaan. "Hi Juha! You made it. Welcome!" Jatkan lukemista.

JUMPPAAN MENOSSA

Eilen Stadissa. Pelkäsin metron olevan täynnä Oodiin meneviä ihmisiä. Ei ollut. Minäkään en ollut sinne menossa. Odotan väljempiä tiloja kävellä, kuten myös odotan mahtuvani hyvin Amos Rexiin, kunhan pölyt ovat ensin näissä paikoissa laskeutuneet. Menin siis ihan muualle.

Pimeää oli kotiin saapuessani, enkä viitsinyt jaksaa muuta kuin tarttua taas Itkosen kirjaan. Tv ja läppärikin pysyivät suljetuina. Kokeilin myöhemmin nukkumista ilman pilleriä ja joten kuten onnistuinkin. Aamu meni kyllä pitkäksi valvoskeltuani aina välillä. Olin vuorikiipeilemässä, jota unta jaksoin vielä herättyänikin ihmetellä. Mistä se tuli? Pidän vuorista, mutta en suurin surminkaan ole kuuna kullan valkeana ajatellut edes alkaa kavuta niiden kupeita pitkin. Herttinen! Alkavatko unien aiheet jo huveta, että pitää tarttua mahdottomiinkin?

Jaahas, tänään jumppaa vedessä ja minä vielä yöpaidassa. Puhelin pirisi ja herätti. Soitto nimeä vailla. En vastannut. Puhelinmyyjät aktiivisia näin joulun alla.

Itkosen kirjassa olen jo sen toisessa osassa, jossa kirjailija palaa kymmenen vuotta aiempaan USAn matkaansa. Ehkä vertaillakseen tähän nelikymppisenä tekemäänsä. Oli lähtenyt Apu-lehden toimittajana matkaan lehden valokuvaajan kanssa. Tästä ei mitään kerrottavaa vielä. Olen niin alussa. Tuliko ensimmäisen osan myötä Amerikka minulle tutummaksi? Ehkä siellä pitäisi asua muutaman vuoden itse päästäkseen "sisälle". Nyt hipaisin Itkosen myötä pinnan pintaa. Eli aika niukasti. En edelleenkään sinne mitenkään hinkua. Puoliso oli New Yorkissa lyhyen käynnin ajan. Empire State Buildingissa oli ollut. Siinäkö koko Iso Omena?

Nyt suihkuun ja vaatteisiin. Sitten menoksi.

ITKOSEN MUKANA AMERIKASSA

Juha Itkonen kirjoitti kirjan Minun Amerikkani. Hyvä on, että kirjoitti. Pääsin sen ostamaan ja aloittamaan lukemisenkin. Amerikka ei ole koskaan ollut minulle mikään himon kohde. Siis sillä lailla, että sinne hinkuisin lomailemaan. En ole hekumoinut New Yorkin arkkitehtuurista, en Floridan lämmöstä tai Kalifornian auringosta. En oikeastaan tunne koko Amerikkaa. Puhun nyt yksinomaan USAsta, josta Itkonenkin puhuu.

Hän oli matkailemassa siellä Donald Trumpin kiihkeiden vaalihumujen aikaan "Make America Great Again". Itkonen meni johonkin pikkuruiseen kaupunkiin, jossa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Donald Trump oli tulossa kertomaan, miten Amerikkaa pannaan mahtavan erinomaiseksi jälleen. "Tuli kuin messias, yksityiskoneella yläilmoista", kertoo Itkonen. Näyttävä ylilento ihmismeren yllä Boeing 757:llä. Kaarros ja laskeutuminen. Hän on saapunut. Kaveri, joka osaa esiintyä, on rivo suustaan, ökyrikas kyltymättömän egonsa kanssa ja Itkonen pelkäsi katselevansa  USAn tulevaa presidenttiä. Pelko kävi toteen. Tämän tietää koko maailma. Itkonen vertaa Trumpia Hitleriin ja Hitleriä kuuntelevaa ihmisjoukkoa näihin amerikkalaisiin. Itkonen katselee ja kuuntelee loppuun ja lähtee pois. Ehkä hänellä on kylmät väreet selkäpiissään.

Kiinnostun kirjasta.

Itkonen tapaa myöhemmin Washingtonissa asuvan Laura Saarikosken, joka hekumoitsee HS:än sivuilla tänään, miten on hyvä asua USAssa. Hän viihtyy, hänen perheensä viihtyy. USAan mahtuu, ei olla pikkusieluja, ei ihmetellä, ymmärretään, ollaan vapaita ja sanakin on vapaa.

USAssa on paljon siirtolaisia. Jos Trumpin tahto toteutuisi karkottaa kaikki laittomasti tulleet maasta, seuraisi Lauran mukaan taloudellinen  katastrofi. Heitä on miljoonia tekemässä työtä, jota amerikkalainen ei halua tehdä. He tekevät sen pimeästi pienellä palkalla, he pelkäävät, eikä heillä ole minkäänlaisia oikeuksia. Heitä palautuu pettyneenä omiin maihinsa tästä Eldoradosta enemmän kuin tulee. Jokaisena vuoden päivänä.

Itkonen pohtii, jos hän jäisi Amerikkaan, minkälaiset olisivat työmarkkinoilla mahdollisuudet valkoisella laillisesti maahan tulleella kielitaitoisella miehellä?  Ehkä hän saisi työtä, arvelee Laura ja vaikuttaa epävarmalta. Itkosen kaltaisia on muitakin. Hän ei missään tapauksessa halua jäädä kuitenkaan Amerikkaan. Kerää vain koekmuksia ja kirjoittaa kirjan, jota minä nyt luen. Tutustun Amerikkaan, jota en ollenkaan tunne.

JOULUKORTTITALKOOT

Neljä uutta kirjaa. Kahdesta jo kerroinkin. Kaksi ostin eilen: Voltaire Seitsemän filosofista tarinaa ja Juha Itkonen Minun Amerikkani. Hankin myös joulukortit ja postimerkit. Italian kortin panin jo menemän. Jalat ja lonkka vasustivat lujasti kävelemistä kaupasta kauppaan. Itiksessä ja Eastonissa yllättävän pitkät välimatkat. Kolme tuntia tuhraantui. Oli alkanut sataa ja nyt silkkaa vettä tihkumaisesti. Hämäryys myös jo valloillaan.

Purin ostoskierroksen jälkeen kassit, otin särkypillerin, söin ja sitten aloin tutkia kirjasaalistani. Illalla jo tutustuin Kari Hotakaisen Buster Keatoniin. Kivalta vaikuttaa. Toinen kirja, jota luulin Agatha Christieksi, onkin Sophie Hannah´in Hercule Poirot-romaani "uusi Hercule Poirot-mysteeri". Kuinka paljon siinä on ikään kuin Christietä jää nähtäväksi. Ainakin Poirot pitää nostaa kuolleista, koska Christie hänet tappoi.

Tänään kirjoittelen joulukortteja, ensi vikolla postiin. Joka vuosi vähemmän kirjoitettavaa. Rivit harvenneet. Aikaisemmin joskus kortteja rustattiin monta kymmentä, nyt alle 20 ja osalle lähetän tekstiviestin. Minäkin osaltani modernisoitunut ja laiskistunut myös mielikuvitusköyhistynyt.  Vähän kirpaisi mieltä, kun kauppareissulla näin joidenkin ihmisten kantavan joulukäärepaperirullia laukussa. Ennen muinoin minäkin käärin paketteja, rustailin rusetteja. Se oli kivaa. Koiratkin saivat omansa. Ja niillehän riemu repesi. Ja meille kun katselimme sitä touhua. Näitä jouluja ikävöin.

Stadiin viikon alkupuolella, keskiviikkona plutaamaan veteen ja jos vaikka piparkakkuja vielä jostain. Niillä joulu minullekin. Eilen yritin selittää A:lle, mikä ja minkälainen on silakka. Sillin alalaji. Löysin myös saksan kieliset nimet ja panin vielä pisteeksi iin päälle latinaksi. Tänään aamulla kiitti perinpohjaisesta selostuksesta ja nyt tietää meidän silakan.

LIEVÄÄ TYYTYMÄTTÖMYYTTÄ

Piti olemani hyvin, hyvin tyytymätön uimahallin uudistettuun pukuhuoneitten lukkosysteemiin. Kortilla ei päässyt ulos eikä sisään, eikä henkilökunta osannut neuvoa. Tähän kohtaan juuri olen tyytymätön. Sitten kaksi asiakasta neuvoi ja me pääsimme sisään ja vielä uloskin. Korttia ei enää käytetä, vaan pukukopin avaimen mukana, joka roikkuu kuminauhassa, jossa roikkuu muutakin kaikenlaista, saa muovisen rinkulan, joka avaa simsalabim ovia. Tämä oli kuulemma neuvottu muille, vaan ei meille. Tähänkin olen tyytymätön. Mutta koska tyytymättömyyteni syystä on jo monta päivää, en ole tämän enempää tyytymätön.

Olin K:n kanssa ensin Kolmen sepän joulumarkkinoilla, sitten Mantan markkinoilla ja sen jälkeen Tuomaan markkinoilla. Sieltä ostin kaneliässiä, piparkakkuja ja maustekakun. Kakun pakastin osina. Muitten kanssa koetan olla niitä syömättä ennen joulua.

Menimme Ainoon lounaalle. K söi paistettuja silakoita ja minä peuraa. K joi vettä ja minä eteläranskalaista punaviiniä. Alkoi sataa räntää ja päätimme olla menemättä Kansainvälisille joulumarkkinoille ja pyrimme lähestymään metroasemaa Rautatientorilla. Poikkesimme Rosebud-kirjakauppaan. K ei ostanut mitään, mutta minä ostin Agatha Christien ja Kari Hotakaisen kirjan. Viikonloppu on turvattu. Huomenna ruokakauppaan ja ensi viikolla aion Kansainvälisille joulumarkkinoille ja ostan churroja. Viime kerralla unohtui.

Espan puistossa oli jouluvaloisaa yltäkylläisesti. Katukäytävät sankasti ihmisiä. Joulu lähestyy uhkaavasti. Joka paikkaan saa jonottaa ja K:n kanssa on aina ylimääräisiä jonottamisia. Hissit! Häntä huimaa koneportaissa. Minä poden klaustrofobiaa mutta uhraudun. Rautatietorin vinohissiin en mene. Silloin meillä on treffit aina Kaivopihalla, jonne kumpikin tulee eri teitä. Minä paljon nopeammin kuin K.

PAHUKSEN MUFFINIT

Ihmisen pitää epäonnistua saadakseen tietää, että ei osaa. Tein kanelimuffineja ja kaikki 12 kpl menivät piloille. Se hirvittävän pitkä omenoiden pilppuaminen harmitti jo sitä tehdessä ja nyt vielä enemmän, kun kaikki ahkeroiminen niitten  kimpussa oli turhaa. Että ketuttaa! Miksikö epäonnistuivat? En oikein tiedä. Tosin en pannut voideltuihin metallivuokiin, vaan panin paperisiin ja niihin  muffinit tarttuivat kauttaaltaan kiinni. Tämä on kohta A siinä pieleen menemisessä. Kohta B voi olla se, että taikina ei tykännyt kirnupiimästä, jota toki oli taikinaan laitettava tai oikeammin mitä tahansa piimää. Menin kaupassa ihan ymmälleni, kun en ole tajunnut, että piimääkin on tuhatta lajia. Kun en juo, en siis ole piimäihminen. Ostin kirnupiimää ja se oli ehkä virhe. Mitä muuten on kirnupiimä? Onko se kirnuttu kirnussa? En viitsi googlata. Jääköön mysteeriksi, enkä ikinä osta sitä, enkä muutakaan piimää. Enkä tee koskaan enää myöskään muffineja. Ostopullaa se olla pitää!!

Osa tätä päivää meni tärveltymiseen ja kaupassa käyntiin. En edes päässyt kirjakauppaan asti. R:ltä tuli meili ja siinäkin murheellista asiaa. Ja joululauluissa jo lallatetaan täydeltä terältä silkkaa iloa ja riemua.

Olen yrittänyt valikoida HKO:n kappaleita, joiden esityksiin haluaisin mennä. Siis kenraaliharjoituksiin. Tietää tappelua lipuista. Katsomosta vain osa käytössä ja se taas tietää, että on oltava ensimmäisten joukossa varaamassa paikkoja. Shostakovitsh?  Mahler?  Sibelius?  Beethoven? Ennen sopi mikä viikonpäivä tahansa. Nyt pulikoidaan vedessä keskiviikkoisin, jolloin sävelinä loiske ja lotina. En tunne edes soittimia. Mikä ero viululla ja alttoviululla? Tuntisin pajupillin, mutta sitä ei orkesteri yleensä käytä.

Ennen muinoin uuden asukkaan muutettua taloon, tulivat naapurit toivottamaan tervetulleeksi. Tämä ei kai ole tapana?  No, voisinhan, tai olisin voinut, tuikata iloisen tervehdyksen itsekin kaikille ja kertoa olevani uusi asukas. Tämäkään ei ole tapana kuitenkaan. Sitäpaitsi muutostani on jo yli kymmenen kuukautta. En ole enää uusi asukas.

MITÄ KIRJALLA TEHDÄÄN ?

Lastenkirjallisuuteen perehtynyt Päivi Heikkilä-Halttunen on huolissaan lasten lukutottumuksista (joita ei ole). On lapsia, jotka eivät tiedä, mitä kirjalla tehdään. Heikkilä-Halttunen puhuu ääneen lukemisen puolesta. Eikö iltasatuja enää lueta? Tv:ssä ainakin oli aikoinaan ohjelmia, joissa luettiin satuja. Lasse Pöysti, Eila Roine. Nyt lapsen voisi viedä Oodiin ainakin Helsingissä ja on kirjastoja muuallakin. Yksi päivä viikossa ilman puhelinta ja tietokonetta, miltäs se kuulostaa? Istutaan ja katsellaan, luetaan kirjaa. Tiedän olevan koteja, joissa ei kertakaikkiaan lueta. Ei ole kirjan kirjaa missään ja jos on, se on kätketty kaikenlaisten koriste-esineitten taakse hyllyssä. Minun on vaikeaa kuvitella tämmöstä. Olen itse koko elämäni ollut kirjojen keskellä ja isälläni oli tapana lukea minulle satuja jo siihen aikaan, kun en varmastikaan ole edes ymmärtänyt, mikä satu on. Nykyisin viedään osa lapsuutta liian aikaisin pois.

Tästä kutvahtikin mieleen, että on mentävä ostamaan itselle joululahjoiksi muutama kirja.  Kustantajien ystävämyynti-kirjakauppa viipyy vielä tammikuun Itäkeskuksessa. Olen lukemista vailla.

Tänään kuitenkin kotona muista suunnitelmista huolimatta. Valvoin kolmeen asti, otin unipillerin ja heräsin aikaan, kun muut haikailevat jo  lounaansa perään. Hiusten ja pyykin pesua. Huomenna liikkeelle. Jos myyjäisiin ostamaan piparkakkuja. Itse aion vielä tempaista uuniin yhdet kanelimuffinit. Sitten saa olla.

A:lta meili, jossa minua imartelee ihastelemalla "viitseliäisyyttäni" joulun suhteen. Itse on menossa joulun viettoon lastensa luo Saksaan. Espanjassa ei oikein joulutunnelmaa ole. Sen minäkin koin viettäessäni puolison kanssa yhden joulun siellä. Samoin ei ollut Kyproksessakaan, johon pakenimme suomalaista jouluvipinää. Nyt se on hollilla heti, kun pääsee kotiovesta ulos. Ihmiset kiiruhtavat joululahjapakon innoittamina ostoksille. Rahaa palaa ja mahdolliset velat kasvavat. Sitten itkettää.

Mutta nyt ahkeroimaan, muuten on taas ilta, ennenkuin huomaankaan.

KANSAINVÄLISESTI TÄNÄÄN

Tänään sekä lääkärini että omaksi kauhuksi syön pelkkää niin sanottua pullaa. Tosin jalostetummassa muodossa. Toin Kansainvälisiltä joulumarkkinoilta pelkkää kansainvälisyyttä. Mutustan tässä samalla Kürtös Kalács`ia. Ostin kaksi unkarilaista Savupiippukakkua kuorrutettu toinen kanelilla ja toinen kaakaolla. Katselin kun eräs toinen mies niitä leipoi ja kojussa oli pieni paistouunikin. Sitten ne siveltiin ilmeisesti jollain sokeriliuoksella ja sen jälkeen pyöriteltiin erilaisissa mausteissa. Kakku oli kiinni kokoajan vartaassa, josta se pantiin pussiin asiakkaalle. Myyjä toivotti minulle murteellisella suomella hyvää päivänjatkoa ja me hymyilimme kauniisti molemmat.

Olin kysynyt la Maison Pillon´in myyjältä la France Chez Vous- kojussa, missä on Hegedus Mihaly´n myyntipiste, josta saa Chimney cake´ja. Auliisti nuori mies neuvoi. Ei sentään ranskaksi vaan kauniilla englannilla. Olin häneltä ostanut erilaisia tartaletteja. Seuraavaksi ostin saksalaisesta kojusta baijerilaisen bezelin, jonka päällä runsaasti suolarakeita.

Aman Family oli tuonut myyntiin kymmenittäin erilaisia strudeleita. Oli vaikea valita. Ostin kuusi palaa. Itävallan rouva toivotti minut uudelleenkin tervetulleeksi. No, ehkä ensi vuonna. Ihmisiä runsaanpuoleisesti liikkeellä, mutta silti vielä siihen aikaan päivästä hyvää tilaa. Joululta tuntui.Ja sitten kaikkien nyssyköitten ja rasioitten kanssa taas metroon ja kotiin.

K soitti ja kysyi, onko kaikki hyvin? Hänen puhelimensa linja oli sekaisin, ja minun numeroni näkyi hänen puhelimessaan. Joku mies teki väkivaltaa jossain ja K luuli, että tunkeilija oli päässyt kotiini tekemään pahojaan. K oli ihan oikeasti hädissään ja huolestunut, niin että vallan liikutuin. Lohdutin, että ei kotiini noin vaan päästä minua ahdistelemaan. En avaa edes ovea, jos en tiedä, kuka on pyrkimässä. Sekä vielä, pystyn antamaan ainakin jonkun aikaa kampoihin. Eikä minulla liioin ole semmoisia miehiä ystävinä, jotka kävisivät väkivalloin käsiksi. K tuli tänne kahville rauhottumaan ja me nautimme kansainvälisen pullapöydän antimia.

TUULEE, TUULEE, TUULEE

Ajatuksena oli lähteä tänään kaupungille eli Stadiin. Tuuli näyttää olevan yhtä rajua kuin eilen ollessani täällä päin asioillani. Oli vaikea kadulla edetä vastatuulessa ja tarkoitan sitä todella. Piti pysähtyä ja toivoa, että pysyy jalansijoillaan. Puut ikkunani edessä huojuvat samalla tavalla kuin eilen. Ei kiitos, jään kotiin. Olisin mennyt vaikka tutkailemaan kansainvälisiä joulumarkkinoita Lasipalatsin aukiolla. En ikinä ole maistanut esimerkiksi unkarilaista Kürtösh kaláchia. Se on jonkunlainen rullapulla ja englanniksi muotonsa vuoksi Chimney cake.

Tuotteita esittelevät eri maat aina Australiasta lähtien. On Ukraina, Thaimaa, Ranska (ihan perinteisellä leipomolla  la Maison Pillon). Mitäpä olisi Saksan edustus ilman käsintehtyjä makeisia ja Bratwurstia? Suomi hehkuttaa omilla tuotteillaan, joita on saanut maisteltua ja kotiinkin tuotaviksi maakuntapäivillä Senaatintorilla moninakin kesinä. Nyt kotimaisuus ei minua kiinnosta. Joulunakin saa pöydässäni olla vaikka  Savupiippukakkua.

Siirrän menoni Lasipalatsille tuonnemmaksi. Markkinat menossa vielä pitkälle joulukuuhun. Jospa ensi viikolla. Viikonloppuna siellä tursuaa liikaa väkeä.

A:lta eilen meili. Ralph, vanhin poika, on Bergenissä kongressissa. A mainitsi, että voi joskus saada myös Helsingin yliopistolta kutsun saapua johonkin kansainväliseen kokoukseen tännekin, kuten nyt Norjaan. Ralph toimii oikeustieteen opettajana Amerikassa joutuen useinkin matkustelemaan työn puitteissa. No, olisihan se hienoa hänet täällä tavata. Sama mies, jota olen pidellyt sylissäni hänen ollessaan pieni vauva. Muistoja...

Erno Paasilinnan kirja nyt luettu. Loppupuolella kerrotaan Paasilinnan esitelmästä Porthanian juhlasalissa vuonna 2000, jossa minäkin olin kuulemassa. Paasilinna oli tuolloin pitämänsä puheen alunperin kirjoittanut artikkeliksi ja nyt sen kertoi meille kuulijoille. Paasilinna kirjoittaessaan kirjojaan kokosi niihinkin usein jo jossain tilanteessa aikaisemmin käsittelemiään kirjoituksia.Minulla on ollut siis kunnia nähdä Reino Paasilinna ilmielävänä, kuulla hänen äänensä.

Pari viikkoa Erno Paasilinnan kuoleman jälkeen kertoi Oulun radiossa  Ernon yksi parhaimmista ystävistä kirjailija Hannu Mäkelä miehestä, jota hän oli suuresti arvostanut. Lopuksi oli Mäkelä sanonut "Henkilökohtaisesti en voi sanoa muuta kuin että kaveri meni ja tässä ollaan."

Minä suljin kirjan.

JOULUMUSAA

Joulupuu on rakennettu. Otin kuusen kaapista, ojensin oksat kuuselle kuuluvaan asentoon, kiinnitin kynttilärimpsun, punaisia palloja kymmenittäin ja muuta jouluista. Koko pieni pöytä kertoo joulusta tonttuineen, joskus myyjäisistä ostettu pieni kankainen joulutähti purkissa ja kuusen alla lahjapaketti. Puuhastelun taustalla soi joululauluja a´la Dean Martin, Nat King Cole, Elvis Presley, Bing Crosby, Louis Armstrong  ja Frank Sinatra. Herrat lauloivat antaumuksella kukin oman tulkintansa muun muassa laulusta Rudolph the Red-Nosed Reindeer. Nuorempi K kertoi, etteivät englantilaiset suostu syömään poroa, vaikka Suomesta pantaisiin menemään jo ylituotannonkin takia. No, ei sitä runsain mitoin ole Helsingissäkään saatavissa, vaikka me täällä pistelisimme ilman omantunnon tuskia Petteri Punakuonon sukulaisia hyvällä halulla.

Pyyhkiskelin minä pölyjäkin, mutta imuriin en sentään kajonnut. Huilatessa luin vuorotellen Erno Paasilinnaa kirjana ja Kielikelloa sähköisesti. Ennen tuli minulle paperilehtenä, mutta se versio lopetettiin. Kielikello on kirjoittajan Abckiria. Ainakin tämmösen amatöörin. Sanan joulupukki saa muuten kirjoittaa isolla tai pienellä alkukirjaimella. Miten kukin valkopartaan suhtautuu. Sama pätee Nukkumattiin. Minä olen tämän olennon kirjoittanut aina isolla ja nyttemmin vieläkin isommalla, kun ei saavu öisin vieraakseni vaikka mieluusti vastaan ottaisin. Koko yöksi.

Tänään valvomisesta huolimatta asioille. Pysyttelen kotinurkilla. Eikä pakkanen nipistele varpaita saappaissa. Nyt valmistautumaan.

JOULUA VUOTELLESSA

Kolmenkymmenen denierin sukat ja villahousut, talven merkit. Pensaat jään peitossa ja valkoista talojen katoilla. Henki hienosti höyryää puhuessa. Maanantaina pasteerailin kahville K:n luo. Soitti jo aamuyhdeksältä eikä hyväksynyt vastaanpanemista. Minä lähdin. Paikalla kaksi virkeää tytärtä Joulukoristelut aloitettu. Keittiössä joulun punaista. Tarjolla täytekakkua ja kahta lajia voileipäkakkua. Maistoin kaikkia. En ole ollut ruodussa muutamaan päivään ja se on alkanut ikävällä tavalla näkyä. Olen keksinyt itseni viihdyttämisen, kun ei nukuta. Yösyömisen. Ei hyvä. Mars ruotuun takaisin!

Erno Paasilinna käynyt Matti Salmisen kirjassa tutummaksi. Ei Erno mahtunut oikein tavanomaisena kirjailijana toisten sanaseppojen joukkoon. Mielipiteetkin saivat yleensä kohua aikaan. Mutta kuka pääsi lähelle ja ystäväksi, siinä pysyi.

Enää en ole leiponut. Jätän toistaiseksi, koska en pysty näköjään hallitsemaan pullan haluani. Naisten joulumessuja ei tänä vuonna järjestetä,että jää nekin piparkakut ostamatta. Mutta muualta saa, markkinoita ja myyjäisiä yltäkylläisesti. Myös Naisten messujen tilalle Wanhaan Satamaan pannaan joulutunnelmaa 5.-9.12. On kuulemma piparkakkujakin. Jo menossa täyttäpäätä Mantan joulumarkkinat Espalla ja isot Tuomaan markkinat  avataan 1.12. ja pipareita sun muuta voi ostaa 22.12. asti. Kaupunki näiden lisäksi aivan pullollaan joulumeininkiä. Johonkin on halu mennä. K:n kanssa jo puhuttiinkin.

Iski se joulutunnelma tänne kotiinkin. Mutta vain vähän. Kaivoin kaapista poppanan, levitin keittiön pöydän päälle, vaihdoin kynttilänjalat ja panin kynttilät. Ajattelin kiivetä ottamaan pienen joulukuusen, joka on saanut levätä monta vuotta.  Korkeutta ehkä 40 cm. Koristeet ja kynttilätkin tallella. Jos jonain päivänä kipuaisin tikkaille. Tai tänään.

Vesijumppa jää ohjelmistosta pois, jotta voin harrastaa muuta.

MIKSI ?

Jo silloin ja siihen aikaan, kun isäni luki iltaisin meille ääneen kirjoja, joissa kerrottiin valkoisten tutkimusmatkailijoiden "löytäneen" eristyksissä asuvia kansoja kaukana viidakoissa, ja vieneen sinne kristinoppia, ihmettelin "miksi?". Ihmettelen taas luettuani amerikkalaisen kaverin John Allen Chaun tunkeutumisesta pieneen  71 neliökilometrin suuruiseen Intialle kuuluvaan Pohjois-Sentinelin saareen keskellä Intian valtamerta. Hänellä oli vakaana aikomuksena käydä tuputtamaan kristinuskoa ihmisille, jotka eivät halua olla ulkomaailman kanssa missään tekemisissä. Elävät omaa elämäänsä omine tapoineen ja uskomuksineen.

Mikä ihmeen vimma joillakin on mennä sanomaan, minun uskoni on se oikea? Kannattiko herra Chaun uhrata oma elämänsä aatteelle, jota ei saanut edes sanotuksi? "Jumala suojelee, minä menen ja uhmaan lakia ja kieltoja". Ei suojellut. Miksi hemmetissä ei anneta näiden muutamien ihmisten elää rauhassa? Satoja vuosia ovat näin eläneet ja ykskaks merestä ilmestyy kundi Raamatun kanssa ja väittää, että on olemassa joku muu, johon on nyt uskottava.

Käsittääkseni nämä Sentinelin saaren asukkaat eivät ole kenellekään haitaksi ja emämaa Intiakin antaa heidän elää rauhassa. Laki kieltää vierailta rantautumisen, kun tiedetään sekin, että köpelösti tunkeilijoille käy. Jokunen on yrittänyt saada kontaktia ja saaneet nuolen sydämeensä. Ei heitäkään Korkeampi Voima auttanut.

Ne aikojen alun lähetyssaarnajatkin saivat tuta nahoissaan vihamielisyyttä siitäkin huolimatta, että antoivat isännilleen peilejä. Huonosti joillekin kävi, kun ei uponnut se idea, että olisi uskottava johonkin sellaiseen, joka ei edes näy, kun tähän asti on ollut helppoa ja ilmiselvää näkemistä, jos huomion kohteena on puu, kivi tai pyhäksi julistettu apina. Nyt olisi tarjolla näkymätön joku muu. Minun ymmärrykseni tähän fanaattiseen kristinuskon tyrkyttämiseen pitkin villiä viitaa ei riitä.

ERNO PAASILINNAA JA MUFFINIA

Meinasi tulla ongelma. Osin tuli. Arvelinkin niin. Kuitenkin menin rohkeasti ensin S-marketiin kysymään polentaa. Myyjä makusteli kysymystäni ja sanoi lopulta, että "ei varmaankaan ole". Tyydyin tähän, vaikka vastaus ei ollutkaan kattava. Menin Lidliin. Myyjä pyysi kysymään toiselta myyjältä, joka kysyi kolmennalta ja vastaus oli "ei meillä ole". Lähdin Eastonin K-marketiin, koska olin päättänyt saada polentaa parmesaani-polentamuffineihin. Menin K-Citymarketissa suoraan jauhovälikköön, pasteerailin sen päästä päähän ja ylähyllyllä näin polentaa. Sitten muiden tarvikkeiden kimppuun. Sain kaiken sieltä. Olinkin ollut varma, että sieltä saan. Paras ruokakauppa näillä main.

Kotimatkalla poikkesin  Kustantajien ystävämyynti-kirjakauppaan (pop-in-kauppa), joka aikanani jo toistamiseen viivähtää muutaman kuukauden välillä Itis-Easton. Nyt on tammikuun loppuun. Uusia ja vanhempia kirjoja todella halvalla.  Ostin tänä vuonna ilmestyneen Matti Salmisen Erno Paasilinnan kirjallinen elämä. Olen ollut vuonna 2000 kuuntelemassa Erno Paasilinnaa yliopistolla Studia litteraria-luentosarjassa. Myös olen lukenut hänen teoksiaan. Tiedän hänen pitäneen pyöräilystä, olleen omapäinen,älykkö ja ollut muutenkin moneksi. Luettuani Salmisen kirjan, tiedän enemmän.

Sen verran pidin kirjoittamisessa paussia, että tein muffinit. Kullanruskeiksi tulemista odotellessani aloin lukea Salmisen kirjaa. Erno Paasilinna on sanonut "Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija." Näin on sanonut kirjailija, joka jo 18 vuoden ajan on kirjoittanut ihan jossain muualla ja ehkä katselee tämän ajan kirjailijoita toivoen heille elämää, joka tekee kirjailijan.

Otin lasillisen uutta Beaujolaisia ja maistoin parmesaani-polentamuffinin. Vaikka ite sanonkin, niin on hyvää.

KEKSIN UUNIN "VIAN" IHAN ITSE

Uunissa ei luultavasti mitään vikaa. Vaatii vain tavallista pitemmän lämmittelyn. Tämän keksin ihan itse. Vadelmapiirakka nimittäin onnistui ja se kadoksissa ollut valkoinen leipomomisessa käytettävä suklaakin löytyi. Raastoin päälle jälkeenpäin. Ehti hiukan sulaa. Maistoin ennen pakastamista piirakkaa. Aika hyvää!

A:lta kaksi meiliä. Edellisiinkään en ole vastannut. Lähetti kuvan vedenpaisumuksesta kotonaan sateen jäljiltä. Kirjoitan tänään Valenciaan. Kunhan olen tästä toennut. Kiepuin vielä neljältä aamulla pirtsakkana. Puuhastelin kaikenlaista, mitä voi häiritsemättä siihen aikaan puuhastella. Heräsin pari tuntia sitten. En ole ainoa uneton, koska unettomuus tuntuu olevan silloin tällöin puheen aiheena. Eivätkä kaikki vanno unilääkkeen nimeen. Sivuvaikutuksia ja riippuvuutta. Toisaalta taas, jostain se tärkeä uni on hankittava. Minua eivät saamani lääkkeet ole mitenkään haitanneet. Herättyäni olen pirteä ja täyspäinenkin. En liioin ole huomannut sivuvaikutuksiakaan. No, tietetenkään en ota jokaisena iltana. Usein huokaan ja sanon seinille "valvotaan sitten".

Italian kirjeen sain lopultakin menemään. Paksu kuin mikä. Mukana seurasi parit Irwin Goodmanin laulun sanat, brosyyri Ateneumin näyttelystä ja Seurahuoneen historiikki. Vieläkö ehdin sieltä päin saada ennen Joulua?  Ystäväni on jouluhminen ja alkaa jo varhain syksyllä siihen panostaa. Suursiivoukset, kaappien järjestelyt, ruoan laitot, lahjojen osto... Kaikki pitää olla tiptop, vaikka huusholli on kolmihenkinen toisen pojan jo ollessa perheellinen omissa oloissaan. Mutta jouluna kokoonnutaan ja siellä päin maailmaa se tarkoittaa koko sukua ja ystävälläni se on miehensä puolelta hyvin suuri. Henkilöluku ruokapöydän ääressä on noin 30. Napolilaisia!!

Tänään ei mitään leivota. Seuraavaksi taas muffineja, mutta suolaisia. Kunhan hankin ensin aneet. Ainoa ulkoilu roskis, huomisesta en tiedä, vaikka välttelenkin viikonlopun ruuhkia kaupoissa. Black Friday potkaisi ostosvimman vauhtiin ja se on nyt yhtä ja samaa jouluun asti.

HYVIN MENEE

Eilen vesijumppaa, jota ohjaili miesopettaja. Puoli tuntia yhtämittaista liikkeiden ja asentojen vaihtelua, ei armoa. Ohjaaja kierteli paimennettavien rivejä tarkastamassa ja valehteli kuuluvasti kohdallani "hyvin menee". Jään luokalle! Edelleen vaellan siellä sun täällä  hiljalleen pois ruodusta. Räpiköin hätääntyneenä takaisin kohti altaan sivuja kiertävää tankoa, joka on turvasatamani. K nauraa ja minä melkein itken osaamattomuuttani. Se ei voi olla noin vaikeaa. No, onhan minulla puolustus: lonkkavika, leikattu lonkka, rautaa lonkassa, tietyt liikkeet rasittavat lonkkaa. Vain K tietää. Sitä paitsi seison koko ajan varpaillani.

Uunista ei ole mitään kuulunut. Olkoon! Paistelen sen minkä paistelen ruskistuen tai ruskistumatta. Voin olla uunia käyttämättäkin. Enkä liioin aio sitä puhdistaa. Rasvat ja palaneet ruoat eivät ole minun jäljiltäni. Tuskin saisin puhtaaksikaan.

Kirjailija Juha Vuorinen on jo lukemassani kirjassa muuttanut peheineen pois Maltalta. Loppuosa kirjasta kertoo, mitä jäi käteen kahdesta vuodesta, jonka siellä viettivät. Se ainakin jäi itse kirjailijalle, että arvostaa Suomea entistä enemmän, vaikka perhe muuttikin vähän myöhemmin Andalusiaan. Nyt alan lukea Katie Fforden The Christmas Stocking and other stories (2017).

Uunissa on vadelmapiirakka. Suklaalevy, jota piti murustaa sen päälle, unohtui kauppaan. Huomasin vasta, kun raastaminen piti tapahtua. En luule vahingon olevan kovin suuren. Olin kaupassa ja jo on lievää jouluhulinaa liikkeellä. Huomenna pitäisi alkaa oikein roihulla, kun kaupoissa on Black Friday ja tavaraa alennuksella, joka temppu usuttaisi asiakkaita päivän jälkeen panemaan lisää rahaa likoon joulun kunniaksi.

Kävin Lidlissäkin ja ostin ulkomaista jäätelöä, vallan saksalaista. Minulle ei välttämättä tarvitse tuotteen kyljessä uiskennella joutsen. Eikä sekään takaa mitään kotimaisuudesta  tämä meidän Ultima Thulen lintumme.

MINÄKIN MALTAN MIELENI UUNIN SUHTEEN

Luen parast aikaa Juha Vuorisen kirjaa Maltan mieleni. Hän asui perheineen vuosina 2013-2015 Maltalla. Kirjan takakannessa lukee näin "... Saarivaltiossa elo oli kuitenin kaikkea muuta kuin mitä ajatella saattoi, joten nyt kun saarielämään on saanut otettua hajurakoa, on aika tasata tilit. Pikkupläntillä asustellessa eivät menneet vain mielenrauha, terveys ja yöunet. Siellä karisivat unelmatkin niin kuin mädät sitruunat puusta. Vuorinen toivoi löytävänsä ulkomailta onnen, mutta oppi että vanhassa oli sittenkin vara parempi..."

Niin paljon vastoinkäymisiä, epäonnea, vedätystä ja ties mitä hänen perheensä koki noina vuosina. Pani kansien väliin meille opiksi ja ojennukseksi, kuka mielii sinne matkustaa saati muuttaa. Muistaakseni L ja A ovat Maltalla olleet. En ainakaan kuullut, että olisivat visiittinsä aikana kokeneet minkään sortin rasismia tai huonoa kohtelua. Ehkä turisteja kohdellaan silkkihansikkain. Hehän tuovat maahan rahaa. Niin toi Vuorisenkin perhe. Vuokrasivat asunnon ja auton, lapset pantiin kouluun, oli harrastuksia jne. Kaikesta piti maksaa. Rahaa paloi. Valtio tosin ei kostunut Vuorisen tuloista, koska maksoi veronsa Suomeen. Olen melkein kirjan lopussa ja jotenkin jo minulla on sellainen tunne, että Vuoriset eivät ainakaan vähään aikaan Maltalle mene. Seuraava asunto hankittiinkin Espanjasta ja sen kirjan jo luin.

Tein ananas-rahkatortun ja se nyt onnistui jotenkuten. Huomasin uunissa vikaa. Kuin myös sen, että sitä ei ole luultavasti koskaan sisältä puhdistettu. En ole milloinkan moista rasva- törkypesää nähnytkään. Ritilä, jonka päällä paistettava lepää, ei liiku ollenkaan. Palanut sille joskus valunut ruoka on juuttunut kiinni. Ja minä kun olin niin innoissani leipomisharrastuksestani. Uunin ylälämpö, jonka lopulta sain palamaan, palaa hetken ja sitten omia aikojaan sammuu. Asia on hoidossa, odotan vastausta. Ehkä joudun palaamaan taas siihen, etten leivo mitään. 15 vuotta meni, etten sitä tehnyt ja nyt alkoi tehdä mieli.

Rustaan tätä tekstiä yöllä, tosin jo keskiviikon puolella, ja syön rapeita kaneliomenarenkaita. Ei lisättyä sokeria. Otin kolme Tenoxia, kun päivällä on uimahallipulikoiminen. Ja se on jaksettava, on nukuttu tai ei. Yritän taas, mutta julkaisen (juhlallinen sana) tämän nyt kuitenkin. Hyvää yötä.

NIIN HYVÄÄ ETTEI SANOTUKSI SAA

Kesäkurpitsaa, myskikurpitsaa, porkkanaa, sipulia, cheddarjuustoa, kananmunia, vehnäjauhoja, leivinjauhetta, pekonia, tässä aineet raastettuna ja pilputtuna, pekoni ja sipuli ruskistettuna. Myönnän, että oli puuhaa, vaikka vehkeet sähköisiä. Lonkalta en edes kysynyt, mitä mieltä se oli. Innostuksen puna hehkui poskillani. Hyppäsin vähän väliä katsomaan uunin lasin läpi, miten siellä 180 asteessa kasvispaistokseni voi. Olin jo pinonnut läjän keittokirjoja keittiön pöydälle, viereen kynän ja paperia. Kaikki valmiina seuraavien ainesten ostoa varten. On tämä niin kivaa!

Kun paistos näytti valmiilta, otin uunista ja vain katselin sitä. En antanut edes jäähtyä, vaan leikkasin kulmasta. Kaadoin lasiin uutta Beaujolaisia ja nautin yhdistelmästä. Suljin silmät ja sanoin "aaah".  Söin koko palan, mutta en kajonnut enempään. Pakastin sen ollessa aivan kylmää.

Päätin uohtaa siltä päivältä keittiöhommat ja ryhdyin lakkaamaan kynsiä. Keittiön olin siivonnut pilppuamisen jäljiltä, pessyt koneet ja muut astiat. Panin esiliinan paikoilleen ja valitsin kynsiin värin.

Sitten iltasella lähdin Tanssiin tähtien kanssa. Ja niin siinä kävi kuten olin uumoillut. Ainoa jäljelle jäänyt naiskilpailija joutui jättämään parketin. Kolme mieskilpailijaa jäi. Kisan voittajasta minulla on jo aavistus. Katsotaan kuinka käy.

Tänään ei leivota. Puuhastelen muuta. Huomenna taas ja ensin kauppaan aineita hankkimaan. Katselin netistäkin ohjeita. Joku niistä. Ehkä ananas-rahkapiirakka tai vadelmainen piirakka. Ulkomaisia vadelmia on vielä kaupassa.

Nyt lattelasi tyhjäksi, vuode päiväkuntoon ja sitten suihkuun. Päivä jo melkein puolessa.

LEIPOJAN MIETTEITÄ

Tuli 12 muffinia, kuten reseptissä sanotiin. "Maistoin" kaksi, kun sentään edellisestä leipomuksestani yleensäkin oli vuosia vierähtänyt. Onnistuneita. Panin 10 pakkaseen. Oikeastaan nautin leipomisesta. Ennen muinoin olen sitä harrastanut enemmänkin. Tänään vuorossa kasvispaistos. Kunhan heräämisestäni tokenen ja aamulattet nautittu.

Ainoa ulkona olo eilen oli roskiskeikka. Uskalsin aivan raakileena ilman julkisivun ehostusta. Kukaan ei nähnyt. K soitti ja juttelimme hetken. Ehdin lukeakin Juha Vuorisen Hola! kirjaa. Tietysti siivosin jälkeni myös keittiössä.  Pitää ostaa sitruspuserrin, manuaalisesti käytettävä. Kun en löytänyt, käytin sähköistä. Uusi vaaka on sitten hieno. Punnitsin huvikseni kaikenlaista sen voin lisäksi, jonka tarvitsin muffineihin. Ihanan pieni ja litteä.

Onneksi olen säästänyt itselleni joitakin keittokirjoja. Muffinireseptejäkin on vaikka kuinka paljon. Seuraavaksi saakin olla hiukan monimutkaisempi ja monipuolisempi taikina kuin nyt tämä sitruuna-jugurtti. Kun ovat oikein monipuolisia, ovatkin jo cupcakes. Hei, minusta tulee taas leipoja!

Oli mukava tunne, kun katseli eilen saamaansa tulosta, uunista juuri otettuja leipomuksia. Ne tuoksuivat hyvälle ja kutsuivat maistamaan. Parempia kuitenkin jäähdyttyään. Olen tutkinut kaasu-uuniani ja huomasin siinä olevan erillisen  ylälämmönkin. Esilämmitys on tärkeää. Sitä olen noudattanut. Tänään siis taas kokeilemaan, onnistuuko muffinien lailla kasvispaistoskin. Sen jälkeen seuraavien kimppuun!

TÄNÄÄN LEIVOTAAN

Posti toi Stockmannilta Clarins-mainoksen, L:ltä ja A:lta kortin Lontoosta ja Helsingin kaupungilta vesiliikuntalaskun. Poimin ne lattialta kotiin palatessani. Olin ostamassa uutta petauspatjaa. En ostanut. Ostin muffin- ja kasvispaistosainekset, joita ei ymmärrettävästi huushollissani ole. Kaikki piti ostaa leivinjauheesta alkaen. Sitten tietysti piti niille kaikille tehdä tilaa keittiön kaapissa ja siinä olikin jo isompi homma.Toisten aineitten siirtämistä muualle ja osalle sanoin hyvästit ja heitin menemään. Nyt ei ainakaan aineitten puute pidättele minua leipomasta. Ajattelin jo tänään aloittaa.

Kauppakeskuksen käytävällä yllätti minut takaa päin "tarttujanainen". Hän on ennenkin tarttunut ihmisiin, eikä yksin minuun.  Ei ota käsittelyyn kaikkia. Kun näin naisen istuvan eräällä penkillä, sanoin hänelle vakavaan sävyyn, että kukaan ei pidä siitä, että hän koskettelee. Katseli vain pälyillen. Tietysti sairaus sekin, mutta melkoisen epämiellyttävää. Ohitti minut myöhemmin uudestaan, mutta piti näppinsä kurissa.

Steppailin muuten Eastonian Citymarketiin asti (petauspatjakauppa olisi ollut lähempänä). Ajattelin saavani sieltä kaiken, paras ruokakauppa kun näillä main on. Ja sain. Meni vain hitusen aikaa, ennen kuin kaiken löysin. Mikäs siinä oli ollessa. Menin vielä Alkoonkin ja ostin lisää uutta Beaujolaisia. Myskikurpitsa painoi enemmän kuin Beaujolais. Tarvitsin kurpitsan kasvispaistokseen. Satsumien kohdalla huomasin henkilökuntaan kuuluvan naisen ja kysyin, ovatko makeita (mitä varten aina pitää olla makeita?). Rouva tarttui yhteen satsumaan, kuori sen huolellisesti ja tarjosi minulle. "No, onko?" Muistin, että minulle on tehty siellä samoin kerran aiemminkin. Nyt kysyin rouvalta, onko hän omistaja? Ei ole, on omistajan äiti. Siihen kertyi ihmisiä ja kaikkia omistajan äiti syötti. Minä pakkasin jo täyttäpäätä satsumia pussiiin. Jätin naiset syömään. Vielä pari kesäkurpitsaa ja sitten kotiin.

HÄN OLI VALAISTUNUT

Ei mitään muffineja eilen, mutta vaa´an ostin. Varoiksi. Vihanneksia ja hedelmiä ostin myös sekä kaksi kirjaa. Katie Fforde The Christmas Stocking and other stories ja Juha Vuorinen Maltan mieleni.Vuorisen kirja edeltää Espanjassa oloa kirjassa Hola!:n takaa. 

Istuin kauppareissulla kauppakeskuksen lepopaikalla. Hetken kuluttua kuului naisen ääni vierestäni "Puhutteko suomea?"  Vastasin puhuvani. Hän kertoi ensin niitä ja näitä, kysyi, missä on Alko yms. Siten selvisi jutustelun perimmäinen tarkoitus. Hän tahtoi puhua Jeesuksesta. Yleensä en ole kiinnostunut Jeesuksesta puhumaan, mutta rouva vaikutti kiinnostavalta eikä ollenkaan pakkotuputtavalta. Kertoi olleensa mannekiini ja perso alkoholille. Näytti vosien takaisen kuvan, jossa hän oli hyvin kaunis nuori nainen, joka istui kapakassa. Kertoi nähneensä myöhemmin Jeesuksen. Kiinnostuin, miltä Jeesus näytti ja mistä tiesi, että hän oli juuri Jeesus. "Hänellä oli palavat kauniit silmät ja sen vain tietää". Siitä hetkestä rouva tuli uskoon. Nyt juttelee Jeesukselle kuin ystävälle, lukee Raamattua ja käy helluntalaisten kokouksissa. Israelissa on käynyt 16 kertaa ja rakastaa israelilaisia. Maailmaloppuakin sivuttiin, syntisyyttä ja taivaan kultaisia katuja. Kerroin kuulleeni, että Jeesus oli naimisissa. Rouva kielsi näin maallisen asian jyrkästi. Lopulta vähän väsyin ja tein syntiä valehtelemalla, että minulla on kiire. Rouva olisi antanut helluntalaisten rekvisiittaa, jota hänellä oli laukussa, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Toivottelimme toisillemme kaikkea hyvää ja kumpikin sitä tarkoitti. Menin Alkoon. Viinin nauttiminen ei ole syntiä, kunhan pysyy kohtuudessa.

Maistoin jo toista Beaujolais nouveau 2018 kotona. Join salaatin kanssa. Nuori viini ja minusta raikkaan hyvää. Toisen, Beaujolais-villages nouveau 2018 säästän myöhemmäksi. Puolen vuoden aikana on kuitenkin nautittava. Ei kestä säilytystä. Ostan nämä viinit aina vuodesta toiseen jokaisena marraskuun kolmantena torstaina. Tulee myyntiin kaikkialla silloin. Tässä asiassa olen snobi.

VESIJUMPPA VS VEDEN VASTUS

Nonnih, ensimmäinen ohjattu vesijumppatunti takanapäin. Jumppari toimi kuivalla maalla ja me oppilaat kaulaamme myöten vedessä. Käsillä, jaloilla, käsillä ja jaloilla yhtaikaa, venytystä vasempaan ja oikeaan, hyppelyä, jalkojen nostelua jalat yhdessä tai toinen pohjassa tukevasti. Tein minkä ehdin ja minkä voin räpiköityäni taas paikoilleni, sillä ajelehdin tahtomattani pitkin allasta ja jouduin joukosta pois. Tulin siihen tulokseen, että olen liian kevyt. Lopulta ohjaaja sanoi, että voi pitää reunasta kiinni ja se auttoi ratkaisevasti, pysyin ruodussa. Tunnin, tai puolen tunnin, loputtua tuli ohjaaja K:n ja minun luokse, ja luulin jo, että minut poistetaan tai siirretään alemmalle kurssille, mutta hän kysyikin, jos olemme uusia ja kehui päähineitämme. K tunsi kipua siellä, missä pitikin ja minä en missään. Tarkoittaa, että olin tehnyt liikkeet väärin. Keski-ikä oppilailla oli korkea, joukossa pari miestä. Eivät vaikuttaneet keski-ikään. Sitten taas kaavaa noudattaen suihkuun ja olen aika näppärästi jo oppinut, miten saadaan sukkahousut hyvin nihkeään kroppaan. Lopulta olin valmis. Panimme nimemme ensi vuoden jumppaan, johon toimenpiteeseen K oli tyytyväisempi kuin minä.

K ehdotti, että lähtisimme kylpylään. Meinasin lentää pyllylleni. Lisää ruumiillista touhua, sillä aina kylpylään kuuluu rasitus. Mietin asiaa ja mietin ankarasti.

Pitää ostaa vaaka. Katselin muffinreseptejä ja kaikissa pitää punnita. Muutossa olen vaa´an hävittänyt. Katselin muitakin reseptejä, oikeastaan kaikenlaisia reseptejä. Sokeria ja voita, voita ja sokeria. Huomenna kauppaan, jos vielä tahdon alkaa leipoa, ostan aineet ja vaa´an. Vien yhden ulsterin lyhennettäväksija ja vien loton. Eilen tultuani uimahallista imuroin ja pesin vuodevaatteet koneella, vaihdoin uudet vuoteeseen, juttelin puhelimessa L:n kanssa ja luin Juha Vuorisen kirjaa. Illalla otin reippaasti unipillerin ja ryömin tyytyväisenä itseeni vuoteeseen. Näin unta kylpylästä, jossa olin hoidoissa, hierottiin savella ja makasin ammeessa, joka oli kukkia täynnä, join nokkosteetä ja söin lehtiselleriä ja porkkanaa.

KIRJAILIJAN HUOLI

JuhaVuorinen kirjoittaa: "Olen päätynyt kirjailijaurallani yllättävään tilanteeseen. Minun pitäisi alkaa tehdä itseäni tykö sellaisille ihmisille, jotka eivät tiedä tuotannostani ja minusta yhtään mitään..."  Minä olen sellainen ihminen. Ennen tätä parastaikaa lukemaani Vuorisen Hola!:n takaa en ollut ikinä kuullut Vuorisesta mitään, en nähnyt hän kirjojaan, vaikka niitä on kirjoittanut varsin mittavan määrän, kymmeniä ja taas kymmeniä kirjoja. Minunhan on pyydettävä tätä käsittämätöntä epäkohtaa kirjailijalta anteeksi, vaikka pyyntö ei milloinkaan häntä saavuta. Mitä pitemmälle olen Hola!:ssa päässyt, sitä enemmän hänen tekstistään pidän. Tämä kirja on juttuja ja ne jutut ovat olleet jossain lehdessä. On siis kooste vuodelta 2016. Aion mitä kiireimmiten ostaa lisää Vuorisia.

Unilääke, jonka otin, ei vaikuta mitään. Piti lukea se pitkä ja pienellä präntätty lappu, jossa lukee kaikenlaista, muun muassa se, että ei saa ottaa kuin yhden illassa. Minulla olivat sormet jo painamassa pillerin esille läpipainopesästään. En nyt usko, että olisin saanut kaikki ne kauheudet, joita povataan yliannostuksesta, mutta jätin kuitenkin ottamatta. Valvotaan taas. Rupesin lukemaan keittokirjoja.

Tuli hillitön halu alkaa laittaa ruokaa ja leipoa. Pinaatti-kookoskeitto vaikutti mukavalta. Aineita ei tietystikään ole ja keittoon tarvitaan vaikka mitä.  Ohjeessa 15 eri lajia, joista soppa syntyy ja ainoa, joka saattaa kaapissa olla, on juustokumina. Ellei päiväys ole mennyt ohi. Sitten siirryin muffinien keittokirjaan. Houkuttaisi appelsiiniliköörillä maustetut inkiväärimuffinit tai mantelimuffinit kermaviilistä. Kaikkea pitää ostaa. Sokeria saattaa olla ja suolaa, öljyäkin. Mistä pahuksesta tämmöinen vimma nyt ykskaks? Unohdettu taito on kaivettava esille. Ennen tein vaikka mitä. Liekö tämä innostus ohimenevää vai tullut jäädäkseen? Itsehän en voisi syödä. Pakastan ja tarjoan muille. Kutsun väkeä. Kattaan pöydän, taittelen lautasliinat, ostan kukkia, sytytän kynttilät, esillepano pitää olla mallikasta. Saas nähdä, tuleeko tästä mitään.

Juha Vuorinen ei pidä Donald Trumpista. Kutsuu häntä töyhtöhyypäksi ja tätä sanaa edeltää adjektiivi, jota en viitsi tänne laittaa. Monissa äänestyslapuissa on kuulemma lukenut Donald Duck. Jotain sinne päin saivatkin. Mutta on hyvääkin. "Viihdyttäjänä hän on aivan ylivoimainen veijari hassussa tukassaan ja mattaruskealla ruikitussa nassussaan, mutta kun hän suorana televisioitavassa työpaikkahaastattelussa Amerikan presidentin virkaan heittää repliikkejä, jotka sopisivat pikemminkin sairauskertomukseen, niin ei enää tiedä, missä kulkee rotko viihteen ja asian välillä..." Mitä tapahtuisi, jos Trump saisi tietää Juha Vuorisen mielipiteet, kun jo uutistoimisto CNN:n toimittaja Jim Acosta sai porttikiellon Valkoiseen taloon kysymystensä luonteen vuoksi. Soppa syntyi siitä,kun lehdistösihteeri yritti tilaisuudessa ottaa Acostalta mikrofonin. Nauhaa käpelöitiin niin, että Acosta näyttää sihteeriä huitaisevan. Rumaa, rumaa peliä! Alkuperäisessä nauhassa, joka myös pääsi julkisuuteen, Acosta vain estää sihteerin kättä pääsemästä mikrofoniin kiinni. Kansa tietysti uskoo Acostan läimimiseen.Ainakin Trumpin kannattajat.

Kirjoitan tätä unilääkkeen "vaikutuksen" alaisena 13.11. yöllä klo 1. Julkaisen säällisesti vasta aamulla. Nyt yritän pyöriä taas vuoteessa, jos vaikka unen tulo onnistuisi.

HERKKU ON HERKKU

Kävin uudenlaisessa Herkussa "oikealla" Stockmannilla. Upea, suuri, selkeä, lajirikas, hämmästyttävä, hieno...  Olen käynyt kaksi kertaa jo. Kannattaa tuhlata aikaa matkoihin. Siellä voi viipyä vaikka koko päivän ihailemassa. Nyt S-market on onnistunut.

Tila laajentunut entisestään, on palveleva juustotiski, kalatiski, jossa kultaotsa-ahveniakin, lihatiskissä muuta kuin broileria ja kalkkunaa. Hedelmiä, juureksia, salaatteja mistä valita. Näkyi myyjiäkin. Kukkapuketit eivät näyttäneet nuupahtaneilta. Tietysti ne pakolliset juoma-, karkki-, keksimäärät omilla paikoillaan. Asiakkaita enemmän kuin jouluna muissa ruokakaupoissa.Leipäpuolella tuoksui ihanasti leipä. Kaikkialla näköä ja kokoa, uutta ja houkuttelevaa. Kun en viitsinyt jonottaa, ostin valmiita salaattipakkausia, Helsinki-sinappia ja persimon-hedelmiä. Menen tähän ihmemaahan taas tälläkin viikolla. Kepeästi metro vie ja tuo.

Kaksi yötä olen nukkunut! Sain lääkäriltä uusia unen tuovia lääkkeitä. En enää kestänyt valvottuja öitä. Jos olisin saanut edes päiväsaikaan unen tarpeeni tyydytettyä, mutta kun ei. Minua ei yksinkertaisesti nukuttanut ei päivin eikä öin. Jossain vaiheessa olisi käynyt köpelösti. En tiedä, miten, mutta taatusti jollain lailla. Otan mukisematta toisen pillerin illalla ja odottelen unen tuloa onnen tunne rinnassa tietäessäni, että se tulee kohtapuoliin. Tätä tunnetta ei voi kukaan sellainen, joka ei ole pitkäaikaista unettomuutta itse kokenut, ymmärtää. Valvominen on viheliäistä. Mikään konsti ei riitä. Olen kaikkia ilman lääkkeitä olevia kokeillut. Kuivia kirjojakin lukenut. Lääkäri ehdotti, jos ruotsin kielioppi olisi tarpeeksi kuiva. No, nyt minulla on mahdollisuus nukkua yö.

Nyt tipahti kansan nykyinen lempilapsi Pekka Pouta tanssikisasta. Olikin oikea ratkaisu, jos viime kerralla hiukan meni pieleen, kun tanssin taitava pari sai potkut. Jnnittää loppua kohti. Veikkaan nyrkkeilijän voittoa! Jos ei sitten näyttelijä vie sitä.

Mietin tässä, liikahdanko tänään ulos. Jos ei tänään, niin huomenna. Ylihuomenna kuitenkin K ja minä tapaamme jumppaohjaajamme ja ei kuin polskimaan ohjatusti. K väittää, etten saa pitää päässä kauniisti solmittua liinaani, vaan on pantava uimamyssy. En pane!!! Myssy kuin myssy!

SUPERHIENO PÄIVÄ

Hieno päivä eilen. Ateneumin anti teki päivästä superpäivän. Tapasin M:n, kuten sovittu oli. Pientä jonotusta vaatenaulakolle. Museokortilla sisälle. Urkeni näyttely suomalaisesta taiteesta 1900-luvulla. "Kohtaamisia kaupungissa". Elävää elämää kodeissa kuin ulkopuolella., tunnistettavia kohtia kotikaupungistani, muotokuvia, elämää kaduilla ja kahviloissa. Urbaania juttua. Helene Schjerfbeck, Tove Jansson, Olli Lyytikäinen, Antti Favén...  Helsinkiä  1940-luvulla, Fazerin kahvilassa 1930-luvulla. Ellen Thesleff, Henry Ericsson, Jalmari Ruokokoski... Lähes 300 teosta mukaan lukien veistokset. Essi Renvallin ja Timo Mikkilän päät koreasti rivissä muitten kanssa.

Opas kuljetti erästä katrasta huoneesta toiseen kertoen tyhjentävästi teoksista, Hänellä oli tulipunaiset sukat ja hän huokui vahvaa tietämystä. M ja minä sulauduimme museoyleisöön, joka tuntui paisuvan määrältään koko ajan. Oli lapsia vaunuissa ja jaloissa, vähän levotontakin. Joku katsoja syventyi tauluun tosissaan, toinen vilahti vauhdilla ohi. Joku huudahti riemastuneena "tuon paikan minä tunnen" ja katseli kaihoten kaupunkinäkymää aikojen takaa. Vanhoja elokuvia pimeissä huoneissa, sievää naisvoimistelua, joka pani hymyn huuleen. Ei noin enää vuosikymmeniin. Kädet sojottivat pehmeästi kuin baletissa ja jumppapuvun hameosa heilahteli iloisesti. Autot kulkivat puulla, ratikoihin jonotettiin, taloja, joita ei enää ole, muistoja, joita vielä on. Päivän katsaus kaupunkiin, joka on muuttunut. Elävää kuvaa menneestä.

Pysyttelimme traditiossa ja menimme taidekatsauksen jälkeen Samppanjabaariin. M otti vuosikertaa ja minä uudempaa ja halvempaa. Kumpikin otimme coctailleivän viinin kanssa. Baari alkoi hiljalleen täyttyä. Lauantai ja lasten jouluikkuna oli juuri avattu Stockmanilla. Pullonsoittaja soitteli iloisia ja sai lantin palkakseen.

Menin Espresso-kauppaan ja sinne ilmestyi myös M. Ostin kaksi viimeistä lasia lungoa varten ja haen loput kaksi ensi viikolla. Metrolla kotiin. Oli jo aivan pimeää. Panin jääkaapin oveen kaksi uutta magneettia: Ernst Mether-Borgströmin "Nappipeli" ja Helene Schjerfbeckin "Perhekoru". Avasin television. Mietin maistelenko M:ltä saamaani lahjaa, valecialaista suklaata ja Mikkelin Kenkäveron marenkeja. Tiputtelin espresson pieneen lasiin ja lohkaisin palan suklaata. Kiitos, ystäväni.

Hyvää Isänpäivää kaikille isille!

HOLA !

Kävin kirjakaupassa. Kirjailija Juha Vuorinen. Kuka se semmonen on, ihmettelin hypistellessäni hänen pokkareitaan?  Ostin viime vuonna ilmestyneen "Hola!:n takaa". Nimestä tuli kelpo suomea, kun olin hyödyntänyt Työväenopiston espanjan opintojani.  Illalla aloin kyseistä kirjaa lukea.

Ensivaikutelma oli vähän sitä ja tätä. Huomaa heti kirjailijan olevan mies. Ellei etunimestä ole hoksannut. Ronskia ja huumoripitoista. Jälkimmäinen sitä lajia paikka paikoin, joka ei minuun kolahda. Pääasia että kansa tykkää, kirjoja on myyty ja käännetty muille kielille.

Tämä kirja kertoo Juha Vuorisen perheen asumisesta Andalusiassa. Siellähän minäkin käynyt muutaman kerran. Siksi kiinnostuin. Tuttuja paikkoja, tarinaa Gibraltarin apinoistakin, jotka esiintyivät riesaksi asti. Oli sanottu, että aurinkolasit pois naamalta. No eihän suomalainen usko, ennen kuin näkee. Ja näki myös. Monet aurinkolasit mennä viilettivät vikkeän kädellisen kynsissä ties minne. Eivätkä takaisin tulleet. Tästä kertoo myös Vuorinen.

Tallinnanaukiolle olivat jouluvalot ilmestyneet. Oli lamppujen peittämä jättikokoinen korkokenkä ja matkan päässä valtava loistava käsilaukku. Muu rekvisiitta onkin sitten perinteisempää joulukrääsää kuten kauppakeskuksen sisätiloissakin. "Arkihuolesi kaikki heitä..."  Ostin Jyskistä pyyheliinoja. Ihmisiä mahdottoman paljon. Loppuviikko? Joulu? Loputon virta aikuisia ja lapsia, kulkemista helpottavia apuvälineitä, lastenvaunuja, ilmapalloja. Mitään päivän teemaan viittaavaa en huomannut. Oli Nenäpäivä. Hyvä päivä, hyväntekeväisyyttä kaikin tavoin. Kuten olen kertonut, minunkin ostamillani viidellä irtonenällä rokotettiin 35 lasta Unescon, Punaisen Ristin ja muiden järjestöjen toimesta.

Olen lähdössä Ateneumiin.

VESIJUMPPAA OHJAAJAN OPASTUKSELLA

Vesijumppaamiseni on nyt "virallistettu". Aloitan K:n kanssa ensi viikolla kurssin. Syyslukukaudella oli yllättäen tilaa kahdelle ja ehdimme loppuvuoden nauttia valvotusta jumpasta muiden kurssilaisten kanssa. Jännittää. Olen muinoin ollut jumpassa kuivalla maalla viikottain ja se oli varsin miellyttävä kokemus. Silloinen naapurini Ellu minut haastoi juttuun mukaan ja vasta ensimmäisellä tunnilla huomasin olevani ruotsin kielisellä kurssilla. Oli sievä jumppapuku, sukat ja asuun kuuluvat tossut. Olin nuorempi ja notkeampi ja koko homma oli erittäin kivaa. Mitenkähän nyt käy? Notkeutta ei vaadita, eikä ikää kysytä.

Huomenna Ateneumiin. Tapaan M:n Ateneuminkujalla. Näyttelyssä kaupunkikuvia. Miten kaupungistuminen on meihin vaikuttanut? Minulla ei muuta kokemusta ole. Aina asunut kaupungissa. Kesäisin osasin hyvinkin nauttia maalla mökkielämästä, mutta ainainen asuminen kaukana kaikesta syvän hiljaisuuden keskellä tuskin olisi minulta luonnistunut. Vaikka hullussa nuoruudessani kuvittelinkin muuttavani Lappiin jonkun tunturin kupeeseen ja hekumoin pitkään ajatuksella. Sitten tuli hinku asua kuuman auringon alla etelässä. Tätä haavetta viljelin jonkun aikaa. Mutta pasteeraillessani rakkaan Helsinkini kaduilla, kalpenivat halut, josta myöhemmin olin kovasti kiitollinen. Olen niin stadilainen kuin stadilainen olla voi ja nimenomaan se kaupunkilaisuus pitää olla täällä syntymäkaupungissani. Olen juuristani ylpeä. Ovat syvällä tässä kaupungissa, jota koko sydämestäni rakastan.

Eikä tätä kaupunkia päästäkään muuttamaan kaupunkibulevardikaupungiksi, vaikka nykyisellä pormestarilla oli tämmönen suunnitelma. Keskuspuistokin olisi siinä samalla rakennettu täyteen. Onneksi Korkein hallinto-oikeus suuressa viisaudessaan torppasi moiset haaveet ja pormestarin on tyydyttävä siihen, mitä on ja toistaiseksi pysyykin. Moni vanha stadilainen laillani pani kädet kyynärpäitä  myöten ristiin ja kiitti. Meillähän on jo yksi Bulevardi ja kaunis onkin.

Hyvää Nenäpäivää!

LUKEMISTA VAILLA

Ei mitään luettavaa. En poikennut eilen Suomalaiseen Kirjakauppaankaan. Olin matkalla ostamaan kahvikapseleita. Nyt niitä on jälleen pitkäksi ajaksi. Myyjä yritti kaupata kaikenlaista muutakin. En langennut. Sitten istuuduin hetkeksi lepopaikan tyhjään tuoliin. Äijärinki koolla muissa tuoleissa kuten ennenkin olen nähnyt. Siinä pannaan mailmaa järjestykseen. Tunsin olevani väärässä paikassa ja jatkoin matkaani.

Käppäilin Herkkuun, vaikka olen päättänyt olla sinne menemättä. Yhtä ankean näköistä kuten ennenkin. Ostin lehtiselleriä ja satsumia, "kananpoikaa", joka kysyttyäni osoittautui tavalliseksi broileriksi. Myyjä ei osannut sanoa, miksi asiakkaalle väitetään sen olevan kananpoikaa. Mikä ero niillä on? Myyjä ei tiennyt sitäkään. Henkilökunnan puolella lapussa luki "broileria". Mihin suuntaan kerrotaan lehmän hännän menevän? Sama on tapahtunut Itäkeskuksen Herkulle uuden omistajan hallinnassa.

Laitoin kotona salaatin, söin ja katselin ikkunasta ulos, josta olin juuri tullut. Satoi tihkua edelleen. Tihku on ikävä sateen muoto. Käyttääkö sateensuojaa vai ei? Tihku ei kastele ja kastelee kuitenkin. Se on äänetön Laskeutuu salakavalan pehmeästi. Se on vain hyvin märkää ja jollain lailla epäreilu sateen muoto. Wikipedia tietää tihkun muodostuvan sumupilvessä ja sieltä laskeutuvan pienen pienten, alle 0,5 mm, pisaroiden muodossa maahan. En pidä tihkusateesta.

Tunnen oloni epävarmaksi ilman luettavaa. Ei kuin kirjahyllyn kimppuun. Sieltä on ennenkin jotain löytynyt. Otin tuttuakin tutumman ja moneen kertaan luetun Alf Henriksonin (1905-1995) kirjan Antiikin tarinoita I, WSOY 1963. Pidän kreikkalaisesta mytologiasta,  jumalatarinoista. Paneuduin niihin illalla vuoteessakin. Unta en nähnyt kuitenkaan sen enempää Olympoksen asukkaista kuin maailman luomisesta, joka tarina aivan erilainen kuin meidän juttumme Kalevalassa.

AIKAISIN TAAS HEREILLÄ

Uusi syksyinen aamu urkenemassa. Vielä hiljaista ja pimeää. Kello käy seitsemää. Jätin Bysantti-kirjan häpeällisesti kesken. Sotimista, vallanhalua ja -anastamista, maiden valtaamista, vuosilukuja... En jaksanut. Panin kirjan hyllyyn noloin tuntein ja itseeni pettyneenä.

Eilen altaassa sitkeästi kävelyä 1.3 m syvyisessä. Veden vastus valtava. Ei siellä kovin kepeästi edetä. Seurana K:lla ja minulla meitä iholtaan tummempi rouva, joka käy valvotussa vesijumpassa. Puhuu suomea sujuvasti ja nauraa paljon. Jää usein oman ryhmäjumppansa jälkeen altaaseen ja olemme hänet siellä tavanneet. Hänen koko olemuksensa viestii hyvää oloa, iloa ja elämänhalua. Me kolme ilakoimme vedessä kuin pienet lapset.

Aion tänään taas asioille. Hedelmät alkavat loppua ja pitää jättää lotto. Ei mitään viikkoihin! Voittaisin enemmän, kun panisin pelirahan säästöpossuun. Lapsena minulla olikin iso posliininen possu. Kilahti mukavasti, kun tipautti lantin. Vatsassa sillä oli reikä, jossa tulppa. En muistaakseni koskaan sieltä mitään ottanut. Possu vietiin pankkiin ja rahat omalle tililleni. Muistan pankkineidin kauniit punaiset kynnet, joita me Messeniuksenkadun tytöt kävimme joskus vartavasten ihailemassa. Hän oli muutenkin mielestämme kuin filmitähti. Sitäkään pankkia ei enää ole.

E soitti. Pelkkiä surusanomia. Sisar kuollut, yhteisen ystävämme Eskon, kuollut hänkin, puoliso kuollut. E:llä viikkoja piinannut flunssa, juomavesi keitettävä vielä ainakin pari viikkoa. Jotain häikkää kaupunginosan putkistoissa. Tieto asiasta ei saavuttanut kaikkia. Sähköpostia oli levitetty, jokaisessa taloudessa ei tietokonetta ole, puhelimen tekstiviestinkään lähetys ei onnistunut. E käytti vettä entiseen tapaan, kunnes huomasi lehdessä pienen varoituksen. Ei kuitenkaan mahanpuruja. Naapuri oli tavannut kylän raitilla. "No, mä vähän ajattelin, ettet sä tiedä". Jos kerran "ajatteli", miksi ei E:lle vaikka soittanut? Kysyin, vieläkö on naapurisopu tallella? Kuulemma on. Sain kuitenkin E:n nauramaankin ja hetkeksi unohtamaan huolensa. Pitäisikö lähteä tapaamaan vanhaa ystävää? Olen aina junamatkoista pitänyt. Kuin myös sinne menoa pohtinut vuodesta toiseen. Voi käydä niin, että syystä tai toisesta ei enää voikaan mennä. Enkä helposti antaisi saamattomuuttani itselleni anteeksi.

BYSANTTIIN TUTUSTUMISTA

Italian kirje oli paksu ja mielenkiintoinen. Mukana seurasi postikortissa Guido Renin malaus Beatrice Cenzistä. Ystäväni oli puolisonsa kanssa ollut jälleen kerran katsastamasa Roomassa taidetta. Vaikka aina välillä uhoan uudemman taiteen puolesta, niin kyllä nämä 1500-1600-luvun taiteilijat edelleen säväyttävät.

Joskus olen ostanut kirjan Bysantista. John Haldon Bysantin historia (Caudeamus 2010). Aloitin sen lukemisen ja sitten tuli jotain muuta. Kaivoin sen taas hyllystä ja aion nyt vakaumuksella ja hartaudella tutustua Bysantiin, joka on minulle vierasta kaikkinensa.En tiedä juuri mitään, oikeastaan en yhtikäs mitään. Konstantinopolin ympärillä pyörinyt ja rajat levittäytyneet itään päin. Suuri ja mahtava oli Bysantti sen jälkeen, kun Rooma lakkasi sitä olemasta. Nyt minun on tähän kaikkeen tutustuttava, kun kirjakin tuli ostettua. Ei kirjakauppaan ennen kuin tämä on luettu.

Katselin National Geographic-kanavalta dokumentteja Japanista. "Between Earth and Sky". Olen aina haaveillut matkasta sinne. En niinkään Tokioon, mutta Kiotoon ja ehdottomasti jonnekin maaseudulle, teeviljelyksille, vuoristoon, sinne minne ei yleensä mennä. Tässä elämässä matka jää haaveeksi, mutta seuraavassa... Tunnen vetoa Japaniin. Äitini edellisessä elämässään oli sieltä kotoisin. Hänessä oli tässäkin olemassa olevassa elämässään jotain japanilaista.

H lähetti viestin Alanyasta. Hellettä kuulemma. Matka meni hyvin, ei ilmakuoppia. Onko saanut oleskeluluvan, siitä ei maininnut. H pärjää kaupoissa turkin kielellä eli ymmärtää, mitä pakkausten kyljissä lukee. Ei puhu, eikä kai ole kovin kiinnostunutkaan oppimaan. Aika olisi riittänyt, onhan asunut pitkiäkin tovia siellä kymmenen vuoden ajan.

Jospa minä tästä nyt vaikka Bysantin kimppuun.

I DON´T SPEAK FINNISH

Suomen uutiset verkossa kertoo suomen kielen katoamisesta. Perussuomalaisten kansanedustaja  Arja Juvonen on asiasta huolestunut, eikä syyttä. Varsinkin asiakaspalvelu ja hoitotyö ovat saaneet tuta oman kielemme häviämisen. Joissakin kaupoissa ei henkilökunta puhu ollenkaan suomea. Tämä tapahtui minulle valokuvaamossa. Keskellä Suomen pääkaupunkia pitää englanniksi selvittää halunsa päästä passikuvaan. Olinhan kiukkuinen! Kuinka moni pyörsi ovelta pois, kun kielitaito ei riittänyt? Miten ulkomaalainen kotiavun henkilö kommunikoi iäkkään ihmisen kodissa, kun yhteistä kieltä ei ole? Miten selvittää asiansa taksinkuljettajalle, joka ei ymmärrä suomea? Lisäksi vielä kaupunkituntemuksessa ei ole hurraamista. Ajaa harhaan. Kuinka siitä selvitään?  Vaikka työssä oleva tulee mistä tahansa maasta, kuuluisi hänen opetella sen maan kieli, jossa työskentelee. Tätä ei ilmeisesti työn haussa vaadita. Miksi ihmeessä? Tätä ei ehkä tiennyt Arja Juvonenkaan. Kotouttamisen nimeen vannotaan ja minusta siihen kuuluu meillä suomen kielen puhuminen ja ymmärtäminen enemmän kuin sen opettaminen, ettei saunassa istuta vaatteet päällä.

Tänään ei ilmeisesti mikään talvisaapassää. Pikainen lumi tipotiessään, jota eivät säätieteilijät mieltäneet edes ensilumeksi. Silläkin on joku sentti- ja pysyväismääritelmä. Minulla edessäni lattelasi ja sitten alan valmistautua asioille lähtemiseen. Kahden vaiheilla olen, Stadiin vai tänne? Ensi viikolla ainakin Helsinkiin, josta jo suuresti iloitsen. Aivan kotitonttuna en sentään ole ollut. Tällä viikolla jo uimahallissakin. Katselin kun K ui. Pidin reunakaiteesta lujasti kiinni, etten hukkuisi 1.3 m:n veteen. Seison varmemmaksi vakuudeksi aina varpaisillani. Olen kuullut ihmisten hukkuvan jopa 20 senttiseenkin veteen.

Itäkeskuksen kaupoissa puhutaan suomea. Taidan tänään mennä täkäläisiin.

KEVYTMIELINEN

Taidan olla aika kevythenkinen ihminen. Luen vain helppoja kirjoja, kepeitä kirjoja. Ei tarvitse ajatella, pohtia syntyjä syviä. Tämän olen jo ajat sitten itsessäni huomannut, vaan en ottanut puheeksi. Isäni kutsui minua "päiväperhoseksi". Ei ehkä ajatellut lukutottumuksiani, vaan enemmänkin kuinka kepeästi otin elämän. En ollut murehtijatyyppiä. Ei ollut huolta huomisesta. Silloin.

Mieltymykseni kevyeen kirjallisuuteen tarkoittaa, että luen mielelläni iloisia kirjoja. En millään jaksa syventyä kirjaan, jossa pohditaan otsa kurtussa yhteiskunnan epäkohtia, poskelleen menneitä poliittisia ratkaisuja. En halua lukea avioerojen aiheuttamista traumoista elämän hajottua ja mentyä persiilleen. Kuolemiset pelästyttävät ja alkaa ajatella omaa loppuaan. On kirjoja, miten selvitä vakavasta sairaudesta tai olla selviämättä. Ei kiitos. En lue niistä edes kampaajalla  juorulehdistä.  Sotakirjat ovat miesten kirjoja. Historiaa. On uusia sukupolvia, jotka eivät tiedä oikeista sodista yhtään mitään. Luulevat sotia käydyn ja käytävän kuin elokuvissa olohuoneen nurkan ruudussa ja miesten pian taas hetken kuluttua tai seuraavana päivänä tokenevan tappelemaan entistä ehompina.

Tykkään dekkareista ja iloisten ihmisten elämäkerroista, matkakirjoista, joita kirjoittavat positiiviset ihmiset mukavista kokemuksistaan. En pidä menetyksistä. Menestyksistä kyllä. Rakkausjutut? Joskus kyllä saattaisin vähän kyynelehtiä ikilemmmestä kuunnellessani, jos rakkautta olisi vannomassa Tauno Palo tai George Clooney, Teräsmies, Miika Nousiainen, Kevin Costner, Jukka Viikilä, Robin Hood, Hugo Simberg, Humphrey Bogart, yks Ari, Indiana Jones, Markus Heikkerö, 007, Zorro, Anthony Hopkins, Kari Hotakainen, Lord Byron tai Lassie.

PUHUIN PALTURIA

Päin seiniä sanoin eilen, että TTK saa sunnuntaina mennä ihan miten sattuu. Ei tokikaan. Ankarat treenit viikolla ja huippuesiintymisiä oikeine liikkeineen, taivutuksineen ja rytmineen. Anteeksi väärä informaatio.

Kyllä tanssi on hieno taidelaji. Tulee suorastaan kaiho omia vaatimattomia tanssimisia. Voi niitä aikoja! Stadin Slangi järjestää joskus jortsuja ja olen jo kauan, kauan aikonut mennä katselemaan, mitä siellä tapahtuu. Saamaton olen. Kuulin K:lta, että metro lakkaa iltaisin kulkemasta klo 23. Tuntuu aivan liian aikaiselta. Teatterista tuskin ehtisi ja jos ilta venyy, täysin mahdotonta. Bussi kuulemma ajaa ja kiertää ties mistä ennen omaa pysäkkiä. Taksi? Jäänee harkintaan. Jos asuisin siellä missä ennen, kaikki olisi paljon helpompaa (äänessäni lievää katkeruutta). Voisi vaikka apostolin kyydillä.

V. Tarkiaisen analyysi A. Kiven Veljeksistä alkaa olla lopussa. Kiven huumoria ylistetään, jota Ahlqvist ei koskaan huomannut. Ahlqvist ryttäsi Kiven ja hänen tuotantonsa aivan kokonaan. Ihan kuin mukana olisi myös henkilökohtaista kaunaa. Me muut olemme ihailleet ja ihailemme Kiven hersyvää, ainutlaatuista kieltä, omintakeisuutta, proosaa, joka joskus on kuin runoa.

Mitäs sitten siirryn lukemaan? Tarjolla keskeneräisiä yöpöydällä. Kafka ja Sartre odottavat innostustani.  Dexterin Inspector Morsen rikoksen ratkaisu vielä tietämättömissä. Voisin kurkata lopun. Eikä vielä ole selvinnyt sekään Michael Boothin kirjasta, mikä mukamas tekee meistä skandinaaveista melkein täydellisiä. Yöpöydällä riittää lukemista. Ja kuitenkin tekee mieli mennä taas kirjakauppaan.

Sen vähän, mitä nukuin, olin unessa tanssimassa. Kivaa.

KAIKKI TANSSIMAAN

Laiskotellen eilen, paitsi ne tein, mitä piti. Klassista musiikkia kuuntelin radiosta, kun sitä sattui tulemaan. Luin Tarkiaisen kirjaa, tein salaatin ja lakkasin kynnet. Ei kiinnosta, tiedän. Illalla menin katsomaan Alaskan monia kasvoja ja heti perään Midsomerissa murhattiin. Tämän jälkeen steppailin kanavalta toiselle, kunnes siihen puuhaan kyllästyin. Taas Tarkiaista ja minäkin aloin nähdä Aleksis Kiven tapaan maailman synkkänä: "Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään." Kun on maailmanlopun uhka, ilmastonmuutos, vedenpaisumus, liikakansoitus... Kyllä siinä masentuu. Käänsin kellojen viisarit talviaikaan ja toivon, että pysyvätkin siinä.

Radiossa puhuttiin ikäihmisten seksistä. Puhetta johti ja isännöi Roman Sachs. Olen lukenut joitakin hänen kirjojaan tai ainakin yhden. Se taisi olla Voi maamme Suomi. Nyt keskustelijat puhuivat siis mammaraisten ja papparaisten seksielämästä ja onko sitä ja pitääkö olla ja onko se edes tarpeellista. Keskustelijat olivat sitä mieltä, että iällä ei ole merkitystä. Toisen ihmisen läheisyys tavalla tai toisella on tärkeää. Kotiin ei pidä linnoittautua, aktiivisuus on valttia. Helsingissä on kuulemma disko 50+ ihmisille. Siis ylös, ulos ja tanssimaan!

Tanssimistahan on taas tänään illalla tähtien kanssa. Parit sekoitettu keskenään, eikä ketään heivata joukosta. Nyt ei ole niin tarkkaa, jos vartalon liike ei aina ole oikea, pysyvätkö päkiät oikeissa kohdin lattiassa, onko painon jakautuminen passelia ja onko hitaan valssin 30 tahtia minuutissa juuri niin?  On vieras pari ja ymmärsin, ettei harjoitellakaan saa. Joku jo purnasi katselijoista, että mitä varten tämmöinen vääntö, miksi ei pysytä vanhassa? Minusta jännittävää. Rakastan vaihtelua. Monissa asioissa. Tähtien asennot olivat siten syntyessäni.

PIRTEÄ MINÄ HYVÄN YÖN JÄLKEEN

Enpäs päässytkään Aleksis Kivestä noin vaan eroon vielä. Tarkastuskäynnillä kirjahyllyssäni osui silmiin kirja 108 vuoden takaa WSOY:ltä. V. Tarkiainen Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä", kirjallinen tutkimus. Tarkiainen paneutuu Veljesten syntyyn, todellisuuspiirteisiin, kehitykseen ja kirjallisiin liittymäkohtiin, yleiseen laatuun ja merkitykseen. Aikamoinen työsarka. Kivi työsti veljessarjaansa enemmän kuin mitään muuta teostaan. Muutti, oikoluki, korjaili, otti pois ja pani uutta tilalle. Ilmestymisaika venyi. Tarkastutti Suomalaisen Kirjallisuuden seurassa. Lopulta tuli tieto, että kirja painetaan ja julkaistaan. Kivi sai kirjailijapalkkiota 700 markkaa. Runeberg oli saanut vahvan kilpailijan.

Tarkiaisen kirja panee aivastuttamaan. Ei ole pölyinen, mutta jokin ärsyttää noissa vanhoissa kansissa ja sivuissa. Aion sen huolella kuitenkin lukea.

Nukuin unipillerin vaikutuksella koko yön. Otin rohkeasti yhden illalla, kun vielä kahdentoista maissa kiepuin levottomana vuoteessa. Olin pannut vielä unisukiksi puuvillaiset valkoiset pehmeät sukat jalkaan. Valmistelut unen tuloon siis varsin voimalliset. En edes tiedä, koska olin nukahtanut. Unipilleri vaikuttaa yleensä pian ja sammuttaa minut kuin sen kuuluisan saunalyhdyn.

Hedelmävadissa on seitsemän lajia hedelmiä. Katselin niitä ja mietin, kuinka paljon niistä mikin ja kaikki yhteensä vaikuttavat ilmastokuormittamiseen. Saako ihmisparka syödä mitään, kulkea missään, lämmittää huonettaan, pestä pyykkejään? Ehkä olisi parasta hiilijalanjäljelle, jos lakkaisimme olemasta, emmekä missään tapauksessa siittäisi lapsia lisää. Tämä läppärin naputteleminenkin aiheuttaa ties mitä, hissillä ajelu, ovikoodin käyttäminen ulko-ovessa, imuroiminen. Tästä kaikesta tulikin mieleen, että tänään on ainakin pestävä koneella pyykkiä. Kunhan tästä aamu kunnolla urkenee ja olen saanut aamulatteni ja lopettanut hiilijalanjäljestä miettimisen.

UNETON YÖLLÄ

Jaahas, viime yönä en nukkunut en sitten yhtään. Tämä on inhottavaa. Melatoniini ei auta tippaakaan, enkä tahdo unilääkettä ottaa. Valvotaan sitten. Luin jostain, että on hyvä nousta ylös, jos ei kerran nuku. Teen sitäkin. Katselen tv:tä ja taas takaisin vuoteeseen. Luen. Räplään läppäriä, odotan aamua. Joka puolella haudan hiljaista, ei tohdi itsekään kovin äänekäs olla. Sanoinko jo: inhottavaa? Aamulla kamalat pussit silmien alla, ihon väri harmaa, silmät roikkuvat.

Oli lähdettävä rapistuneesta ulkonäöstäni huolimatta liikkeelle. Kävelin Postiin asti ja samalla katsastin Citymarketin antia. Persimoneja, luumuja, klementiinejä...  Perjantain ruuhkaa ja ulkona koleaa.

Katselin Juurakon Huldan tv:stä. Päiväleffa. Aina se jaksaa kolahtaa.  Palavaa oppimisen halua omaava tyttö maalta astelee yhteiskunnan portaita ylöspäin omalla tarmollaan aikana, kun se ei ollut jokapäiväistä. No, olihan siinä Tauno Palo tuomassa miehistä komeutta ja toikin, kuten aina. Romantiikkaa, eikä edes tavattoman paatoksellista näyttelemistä.  Tulihan virolainen nuori Hella Murrik aikoinaan Helsinkiin opiskelemaan, josta ehkä saanut idean Huldaansa. Pidän kovasti Wuolijoen tekstistä, varsinkin Niskavuorista. Ja ihmettelen, miten ulkomaalainen on pystynyt niin syvälle menemään hämäläiseen maisemaan, sen ihmisten sisimpään.

K soitti ja juttelimme yhtä ja toista. Soitti toinenkin K ja juttelimme yhtä ja toista. Minä en soittanut mihinkään, mutta lähetin meilin A:lle. Sitten otin osaa hyväntekeväisyyteen ja rokotin 35 lasta.

.