30. marraskuuta 2014

HYVÄSTI MARRASKUU

Tässä istun, enkä juuri muuta voi. Kuuluu aamurutiineihin sen jälkeen, kun olen puolison syöttänyt ja suorittanut hänen kohdallaan muutkin aamutoimet. Tänään tulee hoitaja avittamaan puolison vatsaa toimimaan. Meni la-hoidon aikana rytmi hiukan sekaisin. Onneksi Helsingissä on sellaisia paikkoja, joista saa avun viikonloppuisinkin.

Jaahas, marraskuun viimeistä päivää viedään. Joulukuu alkaa uudella viikolla. Sitten onkin tuotapikaa itsenäisyyspäivä ja joulukin tulla jollottaa. Ostin postimerkkejä, jos kuitenkin panen lähettäen muutaman kortin.  Viime vuonna jäi, kun olin menossa leikkaukseen ja liikkuminen oli nykyistä huonompaa. Melkein unohdin koko joulun. Sinänsä onnellinen olotila.

Jo vuosia sitten julistin itsekseni koko jouluhässäkän pannaan ja unelmoin joulusta, joka on oikea joulu. Olihan meillä joskus suunnitelmissa lähteä jonnekin pohjoiseen lumen ja hiljaisuuden keskelle, mutta siitä ei tullut mitään. Me lähdimmekin etelään, Kyprokseen. Joulu oli toisenlainen. En kaivannut kinkkua, lanttulaatikkoa, joulukuusta. Ihmiset olivat aattopäivänäkin kiireettömiä, kaupat myöhään auki, ravintolat valmistautuivat vastaanottamaan asiakkaita. No, matkatoimisto tietysti haali suomalaisia riisipuuron ääreen ja laulamaan kyynelsilmin " Kun maass´ on hanki ja järvet jäässä..." Me jätimme seuran pettureina väliin. Menimme thaimaalaiseen ravintolaan aattoaterialle. Siellä oli muuten koristeltu joulukuusi! Kuuntelimme puheensorinaa ja söimme hyvin. Se oli kaikkinensa mukavaa joulun aikaa, johon kuului myös kahden aasin adoptoiminen. Lähetimme vielä Suomestakin ylläpitorahaa muutaman vuoden ajan aasien vanhainkotiin. Toisen aasin nimi oli Pegasos. Olen varma, että se on jo näin monen vuoden jälkeen levittänyt siipensä ja lentänyt kaverinsa kanssa aasien taivaaseen.









29. marraskuuta 2014

VÄHÄN TÄTÄ JA TUOTA

Puoliso siis kotona. Kiittelin sairaalan osaston henkilökuntaa, erityisesti kahta omahoitajaa, joiden työskentelyyn ja puolisosta huolehtimiseen olin tyytyväinen. Nyt olemme omillamme, eikä valittamista ole. Suhteellisen hyvin menee. Yöt nukutaan ja aamupuuhatkin sujuvat kitkatta.

Stockmannilta soitettiin, että Puolasta tullut lähetys ja siinä mukana putkilamppuja, joita tilasin. Hyvä Puola! En kyllä vieläkään ymmärrä, miksi ei tavaratalolla ole minkäänlaista käsivarastoa, josta ottaa hyllyn tyhjennettyä. No, en ymmärrä tässä elämässä paljoa muutakaan. Tiistaina taas tuuraajapäivä ja pääsen lamput hakemaan.

Vaikka päivän/päivien puheenaiheena on tasa-arvoinen avioliittolaki, niin en siihen suuremmin puutu. Toki hyväksyn ja tietysti myös olen sitä mieltä, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla samat oikeudet riippumatta seksuaalisista suuntautumisistaan. Tästäkään asiasta en kaikkea ymmärrä, mitä muutoksia tulee mahdollisen lain astuttua voimaan. Eduskunnan äänestyksen tulos kuitenkin sai riemumieltä aikaan ja kansaa kokoontumaan puolesta ja vastaan. Mitähän mahtaisi isäni sanoa asiasta? Hän vastusti homoseksuaalisuutta henkeen ja vereen, piti sitä vakavana sairautena. Sai melkein sydänkohtauksen saatuaan seinänaapurikseen homomiehen, joka sivumennen sanottuna, oli varsin kiva ja miellyttävä ihminen.

C soitti ja panimme taas maailmaa järjestykseen. Sitten hänen piti panna puhelin lataukseen. Kuulin vain piippauksen ja järjesteleminen jäi kesken. Myyjäisiin hän ei mene, vaikka juuri nyt on niiden kuumin aika. Enkä mene minäkään. Perinteiset Wanhan Sataman joulumessut eivät sovi ajankohdaltaan tuuraajapäivääni. Samoin kävi viime vuonna. Tuomaan Markkinat Senaatintorilla on ainoa toivoni, jos mielin sinne sekaan. Tori on nupukivistä, jotta rollaattori tärisee, mutta mitäpä sitä ei kestäisi, jos on hillitön halu. Onko minulla, jää nähtäväksi.






28. marraskuuta 2014

TUOKIO PORVOOSSA

Olen saanut kuudennentoista lukijan. Ilahdun aina lisääntyvästä lukijakunnasta suunnattomasti. Kuusitoista on ihan hyvä määrä. Hän on porvoolainen, ymmärsin. Panin kommentin, mutta eihän se perille mennyt. Kehaisin Porvoon kaupunkia ja leventelin siellä hyvinkin usein käyneeni silloin kun vielä oli auto. Oikeastaan Porvoon ajelut alkoivat jo isäni aikana, sillä sunnuntaiajelun kohteeksi kehkeytyi tämä vanha ja kaunis kaupunki puutalomiljöönineen, mukulakivikatuineen ja monine kiinnostavine kohteineen  mukaan luettuna nukke- ja lelumuseo sekä Runebergin koti.

Olen syönyt Porvoossa hyvin, jopa siellä tanssinut ja ollut kahvilla monissa herttaisissa kahviloissa vanhan kaupungin puolella. M/S J.L. Runeberg on minut muutaman kerran kuljettanut ensin merta ja sitten jokea pitkin. Vieläköhän on se mukulakivinen mäkikatu tallella ja ajokelpoinen, joka lähtee vanhan sillan jälkeen melkein pystysuoraan ylöspäin päättyen torille? Puoliso on nauttinut loisteliaan etana-aterian Porvoossa minun vain katsellessa ja syödessäni jotain muuta. Olen simpukoille allerginen, enkä uskalla riskeerata edes etanoiden kanssa.

Porvoo on mitä ihastuttavin kaupunki, joka heittää siellä vierailevan kauaksi historiaan mielikuvituksen siivin. Albert Edelfelt syntyi Porvoossa, Porvoon valtiopäivät pidettiin, jonka tiimoilta Mika Waltari kirjoitti kirjan, tehtiin myös elokuva. Ulla Möllensvärd  rakastui Venäjän keisariin, eikä keisarikaan kylmäksi jäänyt. No, tämä lienee Waltarin mielikuvitusta, mutta Porvoon valtiopäivät totisinta totta. Porvoo ei olekaan mikä tahansa pikkukaupunki Porvoonjoen varressa.

Näistä tahdoin uudelle lukijalleni kertoa, vaikka hän oman kaupunkinsa tuntee ja historian tietää. Vielä paremmin kuin minä.







27. marraskuuta 2014

TÄYTTÄ HULLUUTTA

Valmistaudun puolison kotiin tuloon. Menen hakemaankin. Opin tämän siitä kerrasta, kun tuli sotkua sairaalan kuljettajalle antamassa osoitteessa ja minulta meinasi mennä hermot. Siitä lähtien olen hakenut ja on tultu oikeaan osoitteeseen.

Ei tässä sen kummempia tervetuloseremonioita ole, mitä nyt olen imuroinut ja panen oman vuoteeni päälle päiväpeiton. Molemmissa hommissa olen kymmenen päivän aikana hiukan lipsunut. Eilen ostin ruokaa jääkaappiin ja nyt sitä on. Piti ostamani myös kylpyhuoneen lamppuja. Ovat nykyisin kuulemma "polttimoita". No, loppuun palanut polttimo oli malliksi mukana, mutta mitä sanottiinkaan tavaratalon sähkötarvikeosastolla? Ei-oota sanoivat.  Eivätkä tienneet, koska saavat varastoon. Sama asia kuin puolison partakoneen terien kanssa. Halusin heti tietää syyn tavaratalon nykyiseen ei-oo-käytäntöön. Ennenhän ei moista ollut.

Koko Euroopan polttimovarasto on Puolassa! Ei tavaratalossa, ei kussakin maassa vaan vain Puolassa. Sieltä koko maanosan lamput, käytän tätä sanaa piruuttani, tilataan tarpeen mukaan milloin mihinkin Euroopan maahan. Meinasin kaatua silkasta hämmästyksestä rollaattorin kyljestä tämän hulluuden kuultuani. Kustannuskysymys on kuulemma syy tämmöiseen käytäntöön. Keskitytään ja ulkoistetaan. Kuka saa kärsiä? Asiakkaat.  Kun lamput loppuvat hyllystä, jäädään odottelemaan Puolan toimituksia ja saattaa kestää kuukausia, kuten minulle kerrottiin. En sitten millään kuuna kullan valkeana opi siihen, etten saa Stockmannilta haluamaani tavaraa. Ja jos saan, niin sitten joskus, kun saavat taas hyllyn täytettä. ¨

Tähän heidän huonoon jamaansa ei enää millään mahtuisi ei-oon myyminen. Nyt on etsittävä uusi lamppukauppa, jolla olisi näitä polttimoita vielä hyllyssä. Muuten kylpyhuoneeni tarvitsee taskulamppuja (saako paristoja?) tai kynttilän  (onko niitä saatavissa?) valoa. Mihin tämä maailma on menossa? Palaudutaanko johonkin kummalliseen aikaan, kun oli kaikesta pulaa, pitkiä jonoja kauppojen ulkopuolella, kun puoti saanut esimerkiksi lampputäydennystä? Olenko pahassa painajaisunessa ja herään kohta entiseen tuttuun yltäkylläisyyden maailmaan?


26. marraskuuta 2014

PIENET SENTIT

Tulin puolison luota sairaalasta taksilla kotiin. Jouduin kauan autoa odottelemaan, erittäin kauan. Syykin selvisi myöhemmin matkan aikana. Kuljettaja oli nuori tummaihoinen kaveri, joka ehkä ajeli ensimmäisiä kertojaan taksia. Hän painoi kaasua nykäyksittäin, että syöksähdin aina eteenpäin. Ajoi huoletta päin punaisia valoja aivan kuin ei niitä olisi ollutkaan. Navigaattori oli päällä, josta seurasin reittiä ja olin ihmeellistä kyllä luottavainen, että selviäisimme kommelluksitta perille. Mies oli silmin nähden ylpeä ammatistaan ja ennen kaikkea autosta, jota suvereenisti voi hallita.

Hän naputteli sormillaan rattia, vilkuili minua taustapeilistä valkoiset hampaat välkkyen, vaihtoi kaistaa tuon tuosta ikään kuin näyttääkseen lisää, kuka auton liikkeitä oikein määräsi. Kumma kyllä en vieläkään huolestunut. Hän oli omituisesti saanut sympatiani puolelleen.

Eräässä risteyksessä jo Katajanokan puolella hän vaikutti epävarmalta, minne ajetaan, vaikka navigaattori antoi neuvoja. Ryhdyin oppaaksi. Pääsimme perille ja hän onnistui vielä kerran nytkähtämään oikein reilusti kotikadulla kuin loppusilaukseksi. Kaivoin rahaa laukusta, mittari näytti 20,30 €. Kuljettaja sanoi 20 euroa. Minä korjasin. "Ei, ei, minä ei ottaa koskaan senttejä, ne olla niin pieniä.". En pannut vastaan, mutta ihmettelin, miten hän saa työnantajalleen kassan täsmäämään. Kiitin ja annoin kaksikymppisen.

25. marraskuuta 2014

HYMYJEN KIRJA

Nyt on mieli apea, kun en osaa. "Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat! -vasta se tietävi työn, kell´ ei lahjoja oo" (Eino Leino). Heräsin varhain yöunilta ja tässä olen. Tyhjä tila edessäni, sama päässä. Mutta kirjoittaa pitää, vaikka "ei lahjoja oo".

Lainaus on lapsuudenkotini kirjaston kirjasta Hymyjen kirja (Otava 1944), toimittaneet Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki. Kirja tuoksuu ummehtuneelle, kuten kauan hyllyssä olleella kirjalla on tapana. Toimittajat ovat omistaneet teoksen "Aleksis Kiven suurelle muistolle". Huumoria vuosikymmenten takaa Armas J. Pullasta ja nimimerkki Ollista (Väinö Nuorteva) lähtien. Kiljusen perheen luoja Jalmari Finne  myös parilla kertomuksellaan hymyä tuomassa lukijan kasvoille. Sivuja kirjassa viidettä sataa. Armoitettu hauskuuttaja aikojen takaa Sakari Pälsi fallesmannin Arvoineen on minua naurattanut nuorempana lukiessani Arvon ja naapurin pojan Sakarin seikkailuista. Poikaviikareiden joukkoon olisivat hyvin sulautuneet vaikkapa Mark Twainin Tom Sawyer ja Huckleberry Finnikin. Samantuumaiset kujeet pojilla.

Tiitus (Ilmari Kivinen) oli jo 1940-luvulla  samoilla linjoilla suomalaisuudesta kuten tämän päivän saksalaissyntyinen Suomessa asuva Roman Schatz uudessa ratkiriemukkaassa kirjassaan Voi maamme Suomi. Tiitus sanoo "Onko mitään harmittavampaa ja kiusallisempaa kuin olla tekemisissä suomalaisten kanssa? Suomalaiset ovat omituisia, kiperää ja korviaan myöten itsepäisyyden syntiin vaipunutta väkeä, täynnä kummallisia päähänpistoja ja metkuja. Ei heistä saa selvää..." Kai me sitten olemme tämmöisiä.

Uuno Kailas on kirjoittanut runon lehmän hännästä. Kaikkea kans,sanon. "Runon lehmän hännästä tehnyt oon/, sekös kiukutti filistereitä: / Runoniekkojen aatos varjelkoon, / käy selviä navettateitä./ Runotarko- niin tuumi yks viisas mies- /vois viihtyä läävän puolla/ Uh, vaarallistakin on kukaties / runous, joka syntyy tuolla..."

Tämmöistä tänään minulla Hymyjen kirjan sivuilta. Jos joku miettii filisteri-sanaa, se tarkoittaa moukkaa tai poroporvaria.




23. marraskuuta 2014

KAUNEUSSALONKI

Blogiini on ilmeisesti joku putkahtanut vahingossa Réunionista. Uskon vahinkoon, koska eräs ystäväni kerran sanoi, ettei muuten tulla tekstiäni lukemaan ainakaan ulkomailta.  Nyt on kolme kertaa käyty siis Réunionista. Sehän on se piskuinen saari isomman Madagaskarin vieressä Intian valtameressä ja kuuluu Ranskalle.

Olen taas alkanut nähdä unia, joista joitakin muistan. Äitini on usein pääosassa. Hän on nuori ja minä olen pikkutyttö. Me olemme Aleksanterinkadun Salon Paris´issa ja siellä tuoksuu hyvälle. Valkeisiin vaatteisiin ja päähineisiin pukeutuneita kosmetologeja, Kukaan ei puhu kovalla äänellä. Tyylikäs odotustila, jossa äitini kanssa odotan. Vedän hyvän tuoksuista ilmaa keuhkoihini ja toivon olevani iso tyttö, joka myös pääsisi hoitoon. Mutta isä hakee minut pois, koska äiti jää sinne moniksi tunneiksi. Kotiin tultuaan hänkin tuoksuu hyvälle ja on hyvin kaunis punaisia kynsiä myöten. Koko hoito päästä varpaisiin on takanapäin. Isä katselee puolisoaan hyväksyvästi. Illalla on Kansallisteatterissa ensi-ilta. Minua tulee luultavasti Raimo kolmannesta kerroksesta vahtimaan. Me asumme toisessa.

Tämä uni ehkä siksi, että menen huomenna kasvohoitoon. Salon Paris´ia ei enää ole.  En mene sen kaltaiseen  ylelliseen paikkaan, eikä kosmetologini ole valkeissa vaatteissa. Tavoitan tutun hyvän tuoksun, suljen silmät ja nautin. Eikä minusta tule yhtä kaunista kuin äidistäni. Äiti oli siro ja sievä päästä jalkoihin. Pidän silmiä kiinni ja näen hänet valmistautumassa teatteria varten. Kasvojani hierotaan hellästi. Viivyn hetken menneisyydessä.

















22. marraskuuta 2014

EI AUTA, JOULU TULEE

Eilen kaupungilla. Jouluhulinat alkaneet. Tai ainakin ihmisiä, joita voisi kuvitella asiakkaiksi. Minä olin oikein ostoksilla, vaikkakaan en lahjaostoksilla. Tarpeellista puolisolle ja itselleni. Hyödynsin Stockmannin kanta-asiakasetupäivän, jonka sai itse valita. Juuri kun olin saanut rapun oven suljettua takanani kotiin tultuani, alkoi sataa lunta. Taivas jo sitä enteilikin ja sitten sitä tuli. En ollut ilahtunut. No, onhan tuo kaunista, kun pihakoivujen oksat ovat valkeina lumesta. Semmoista postikorttimaista. Jalanjälkiä roskikselle, polkupyörät lumisia, hiekkalaatikon yksinäinen sininen ämpäri näyttää surulliselta ja unohdetulta.

Tänään puolisoa taas tervehtimään. Eivät olleet saaneet ajetuksi mieheltä partaa. Olin varustautunut partavaahdolla, pyyheliinoilla ja höylillä. Ryhdyin työhön. Tilasin jalkahoitajan ja hiusten leikkuun. Vein vadelmia ja mustikoita (Argentiinasta) ja hedelmiä. Kaikki kelpasi päiväsalilounaan jälkeen. Autoin aterioinnissa ja sitten kyöräsin kylpyhuoneeseen parranajoon ja sieltä vuoteeseen. Peittelin ja kun oli nukahtanut, lähdin kotiin. Söin itsekin, avasin television ja aloin viettää iltaa. Juttelin hetken puhelimessa ja muistin, että Ninan syntymäpäivä on ensi sunnuntaina.

Otin varaslähdön. Ostin Herkusta imellettyä perunalaatikkoa, porkkana- ja lanttulaatikkoa Kesselin kinkun seuraksi. Avasin punaviinipullon ja nautin. Varsinaista joulukinkkua ei vielä ollut leikkelemyyjillä. Eikä gourmetpuolellakaan. Perjantaipäivän ruuhkaa ja pikkujouluaikaa. En tykkää ruuhkista, en jonottamisista, en hissien odottamisista. Tätä se nyt on vielä kuukauden. Koska oikein lakkasin joulusta tykkäämästä?

Ja koska lakkasin tykkäämästä Stockmannin naisten vaateosastosta? Olisin ostanut itselleni jotain, mutta en millään jaksanut kahlata läpi merkkien mukaan lajiteltuja vaatteita. Ennen niitä oli samoilla paikoilla kaikkia merkkejä. Nyt pitää tietää, mitä etsii. Myyjiä ei ole viisaamassa. Heitä on päivittäiskemikaliosastolla. Hyökkäävät kimppuun voinko auttaa-kysymyksin.Yleensä selviän ilman apua, mutta siellä missä apua tarvitsen, ei sen antajia ole.Toinen hyökkäys tapahtui naisten sukkaosastolla. Tiesin tasan tarkkaan, mitkä Voguet ostan, mutta myyjä päätti olla avulias. Keräsin itse ja marssin alusvaateosaston ainoalle kassalle, joka oli kilometrien päässä. Sielläkin vain yksi kassatytteli ja pitkä jono asiakkaita odottamassa. En polttanut päreitäni, sillä minullahan oli nyt aikaa. Rollaattori alkoi täyttyä ja se on yleensä sen merkki, että Herkkuun, puolison Brauniin varaterät, kynttilöitä ja muuta Argoshallista sitten kotiin. Enkä olisi kauempaa jaksanutkaan.





20. marraskuuta 2014

VAPAA-AIKAA

Puoliso ollut maanantaista lähtien taas la-hoidossa. Otatin eilen kipsin pois kädestäni. Meillä kävi eräs ystäväni, miespuolinen, ja pyysin häntä kipsin leikkaamaan . Ranne on musta ja yhä vielä turvoksissa, mutta kyllä tämä tästä.

Olen käynyt kampaajalla ja ensi viikolla menen hemmottelemaan itseäni kasvohoidolla. Ostoksille on myös asiaa, enkä nyt tarkoita ruokaa. Alun alkaen minun piti hyödyntää vapaani ja nauttia muilla tavoilla kuin nyt keksimilläni. No, aina ei mene kuinka meinataan. Sen aion kuitenkin suunnitelmien mukaan, että käyn pari kertaa puolisoa tervehtimässä. Tänään ensimmäinen kerta.

Hän ei tykännyt sairaalaan jäädä ja pikkuisen minua kirveli sydämessä, mutta järjestely on toiminut ja on minulle hyväksi. Huone oli sama kuten ennenkin, hoitajat tuttuja ja huoneen muut asukit samoin. Ovat pitkäaikaista väkeä. Puoliso käänsi minulle selkänsä saatuani hänet asianmukaisesti vaatettuna vuoteeseen ja käski lähteä kotiin. Kuulin hänen ärhentelevän hoitajalle.

Kotona katselin haikeana puolison tyhjää vuodetta. Sitten otin lakanat pois ja koneeseen. Laitoin sängyn häntä varten valmiiksi ja puuhastelin muutakin tarpeellista. Rästiin jääneitä töitä on vielä tekemättä, mutta onhan tässä päiviä. Nekin hupenemassa hyvää kyytiä. No, olihan tämä kipsikäsi syynä, etten ihan samaan malliin uurastanut. Imuroimisesta en pidä, mutta sekin on tehtävä ja kaluttava vuoteitten alustatkin. Sitten levätään, koska tämä puuha ei ole lonkkaystävällistä. Sehän on se päällimmäinen vaiva, joka rajaa tekemisiäni, mutta ei ole toki esteenä. Ei edes tekosyy tekemättömyyteen.





18. marraskuuta 2014

KIELLETTYÄ TAIDETTA

Helsingissä ei saa istua ilman vaatteita lasikopissa. Ei edes taiteen nimissä. Mitenkä minä muistan semmoisen taidepläjäyksen, kun alastomia ihmisiä makoili julkisella paikalla kasapäin ja se sallittiin. Muistanko väärin, että tämmöinen esitys oli Helsingissä? Sekin taisi olla jonkun ulkomaalaisen taiteilijan juttu.

No, hiukan huvitti poliisin kielteinen suhtautuminen tähän lasikoppi-istumiseen ilkosillaan, kun kaikkialla näkee kaikenlaista, eikä estot suuremmin ole haittaamassa. Televisio pullollaan "siveettömyyttä", kirjallisuus uhkuu intiimejä asioita, elokuvissa näytetään vaikka mitä, taidegallerioiden seinillä on alastomuutta ja teattereiden lavoilla ollaan silloin tällöin ilman rihman kiertämääkään. Mikäs tässä iäkkään naisen istumisessa nakusillaan nyt sai poliisin tarkistamaan moraalikäsitteitään ja kaivamaan jostain pykälän, jossa määritellään taiteen luonne julkisella paikalla? Teoksella on oikein nimikin: Ceci n´est pas. Taiteilija on hollantilainen Dries Verhoeven. Teos kiertänyt monissa Euroopan kaupungeissa, mutta vain Helsingissä sensuuri hyökkäsi sen kimppuun.

Nainen pantiin pukeutumaan alusvaatteisiin. Ja ne pilasivat koko esityksen. Rintaliivit ja housut ainakin minusta saivat teokselle naurettavia muotoja. Nythän hän oli kuin joku prostituoitu odottamassa asiakasta työpaikkansa ikkunassa.Tuskin taiteilija tätä oli tarkoittanut. Hei, me eletään 2000-lukua, eikä mikään ole enää uutta auringon alla. Sen myönnän, että tämänlaatuinen taide ei minussa ihastuksen huudahduksia saa aikaan, mutta en teilaakaan. Taide on laaja käsite, annetaan kaikkien kukkien kukkia.

16. marraskuuta 2014

MINÄ SE JAKSAN JAUHAA STOCKMANNISTA

On ostettava roskapusseja, niitä valkoisia sangallisia vaikka, muutama rullallinen. Ostan, kun menen Stockmannille. Ensimmäistä kertaa koko Stockmann-historiani aikana tuli mieleen "mutta jos siellä ei ole niitä". Tai vastaaviakaan. Monta kertaa on myyty ei-oota, viimeksi yrittäessäni saada puolison melko uuteen Stockalta ostettuun partakoneeseen terää, myyjä kertoi "ei ole". Myyvät koneen, mutta siihen ei saa varateriä. Kuitenkin kone oli aika tyyris, ei siis mikään kertakäyttöinen tokikaan. Huonosti menee, ajattelin ja suuntauduin kohti Herkkua. Kai siellä sentään on myynnissä haluamaani kalkkunaa. Onhan? Oli.

Ennen muinoin maailman ollessa parempi paikka, ei milloinkaan tullut edes ajatelleeksi, että Stockmannilta ei jotain saisi. Siellä oli aina kaikkea. Sinne oli hyvä mennä. Tiesi aina heti,mistä sai tai jos ei, niin myyjiä oli palvelemassa ja he osasivat ammattinsa ja asiansa. Ei mitään halpatyövoimaa, noviiseja, joista paistaa pitkälle työn ilottomuus, palvelualtittomuus ja ennen kaikkea tietämättömyys osastonsa tuotteista. "Se on kai tuolla päin, mä luulen." (näyttää sormella epämääräiseen suuntaan)

Onko ruotsalainen konsultti-toimitusjohtaja pökertynyt kauhusta ja työn paljoudesta? Puhuttiin myyjien lisäämisestä, kun oivallettiin heidän olevan se ammattiryhmä, jota asiakkaat tarvitsevat. En ainakaan vielä ole huomannut minkäänlaista lisääntymistä. No, heppu on vasta alussa saneeraustyössään. Ei kai hän ole luovuttanut ja matkustanut takaisin Ruotsiin? Täytyy ajatella, että "ei Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä". Riittäväthän ruotsalaisen rahkeet, riittäväthän?
















14. marraskuuta 2014

KUTISEE

Ja kutisee niin peijakkaasti. Ensin kutisi vähän ja ajattelin suurellisesti sen kestäväni. Sitten hain tulenpalavalla kiireellä raapimisvehkeitä, joita tungin kipsin ja ihon väliin. Hetkellinen helpotus. Helpotus sekin, kun lääkäri soitti radiologin terveiset: ei murtumaa. Kipsiä kuitenkin kehottivat pitämään viikon ajan, että ranne päääsisi paranemisen alkuun, eikä joutuisi kokemaan uutta yhteenottoa minkään kanssa. Viikko ! Ja kutisee niin maan parusteellisen paljon.

Olin kuin mikäkin marttyyri eilen kaupungilla. Käsi paketissa ja liikuntarjoitteisena olin raahautunut hoitamaan velvollisuuksiani eli hankkimaan puolisolle ruokaa. Melkein sankari olin. Sen verran annoin itselleni armoa, että pyysin Herkun kassaa soittamaan minulle pakkaajapojan, joka kantaisi kassit, soittaisi taksin ja saattaisi mammaraisen ulos ja autoon. Näin tehtiin. Tuuraajaa halasin kotona ja toivoteltiin itsenäisyyspäivät, joulut ja uudet vuodet. Hän tulee  seuraavan kerran vasta ensi vuoden toisella viikolla. Tuuraajan tuuraaja astuu remmiin.

Illalla soittelin ystäville ja kerroin paketista kädessä. Kuuntelin myös toisten pakettijutut. Se on aina niin ihmeellinen asia, että kun kertoo jotain, on samankaltainen tapahtunut muillekin ja sen historia on kuunneltava, vaikka olisi armoton halu olla yksin ainoana kärsivä, raihnainen ja empatiaa vailla.

Kävin kiittämässä herra O:ta. Halattiin hänenkin kanssaan. Hän sanoi olevansa koko perheen voimalla apunani, jos on tarvetta. Tartuinkin siihen, että jos en saa kipsiä omin voimin pois, vierailen hänen ovellaan saksien kanssa. Lääkäri kyllä esitti, että menisin terveyskeskukseen. Onko se muuten asema vai keskus? No, minä en mene, monta tuntia taas siellä ja puolisolle hankittava vahti. Ei ikinä. Jos kukaan ei saa kipsiä pois, hajoaa se itsestään varmaankin vuosien aikana taikka putoaa pois käsivarren laihduttua lihaksittomaksi vaalean haljuksi tikuksi.

Tässä portaassa tehdään viikonloppuna lyhytelokuvaa eräässä asunnossa. Oli tuotu tuottajan kirjoittama lappu rappuun, jossa asiasta kerrottiin ja pyydettiin naapureilta hiljaisuutta, ettei elokuvan teko kärsisi. Hulluinta on se, että  leffaa tehdään juuri siinä asunnossa, jossa ovat poliisit käyneet kuusi kertaa metelöimisen ja häirinnän vuoksi. Mitäs, jos maksettaisiin potut pottuina?  No, ei sentään. Olemme fiksuja, emmekä suinkaan halua maistaa koston suloisuutta. Emmehän halua?









13. marraskuuta 2014

KIPSI

Eilinen oli yksi niitä päin peetä meneviä-päiviä. Minulla on oikeassa kädessä kipsi! Tapaturma kotona puolison sairaalavuoteen kaiteesta hankittu. Sitten olikin hommaa, kun piti saada kotivahti päästäkseni jonnekin yhtäkkiä turvonnutta ja siniseksi tullutta rannetta näyttämään. Kysyin erästä henkilöä, mutta oli varattu. Sitten kampesin itseni hissillä viidenteen ja pyysin herra O:ta. Hän tuli. Sitten tehtiin niin, että henkilö, joka oli varattu, tuli vapauduttuaan ja herra O pääsi pois. Minulla nimittäin meni aikaa sairaalassa, jonka kaikki tietävät, jotka ovat päivystykseen menneet.

No, ja sairaalassa tapahtui vielä se, että kun minun piti mennä röntgeniin, oli röntgenkone ottanut ja simahtanut.Korjaaja oli korjaamassa ja homma kesti. Toivat aikojen päästä varakoneen ja sillä päästiin kuvaamaan. Taas jonotusta, kunnes lääkäri tutki kuvaa ja pantiin kipsi. Soittavat vielä, että onko ranne murtunut vai ei, kun radiologi on kuvan tarkistanut. Jos murtumaa ei ole, saan leikata kipsin pois. Ranne ei säre, mutta ottaa kipeää tietyissä vääntämisisssä. Ja sitähän tässä on tehtävä, saan tai en. Tämän jo kerroin sairaalassa ja kerroin, miksi en voi vain kättä lepuuttaa päivät pääksytysten. No, menee se näinkin. Ripustin jo pyykin, tiskasin, vahdoin vaipat, laitoin ruuan ja syötin puolison ja söin itse muutaman rusinan.

Pitäisi lähteä kaupungille tuuraajan tultua. Tuuraajapäivä on tänään poikkeuksellisesti. Asiat toimitettava. Yksinhuoltajan ja väliaikaisen yksikätisen elämää. No, sormet pelaa kipsin jatkeena ja onhan minulla vasen käsi. Se on näin hädän tullen varsin käypä. Ei kai oikeaa ala kipsin alla kutittaa?

Että tämmöistä.

11. marraskuuta 2014

JEESUKSEN SIVIILISÄÄTY

Eilen oli sairaanhoitaja tekemässä puolisolle muistitestiä. Arvioin jo heti alussa, että huonosti menee kuten aina aiemminkin. Ei sitten mennyt. Matikan tehtävät olivat jetsulleen oikein ja moni muukin asia meni siihen malliin, että ihan ylpistyin. Niin oli hoitajakin ällistynyt ja minä vielä enemmän. Diabeteslääkitystiedot menevät lääkärille ja saan kuulla, miten siinä asiassa edetään. Lisätäänkö vai annetaanko olla ennallaan.

Minulla on katolilainen ystävä ja hän on moneen kertaan maininnut Jeesuksen olleen naimisissa. Ensikuulemalta tämä hätkähdytti, mutta sitten aloin ajatella, miksi ei. Maria Magdalena oli vaimo ja lapsiakin kaksi. Asia askarruttanut tutkijoita kautta aikain. Nyt se on jälleen tapetilla ja puhuttamassa ihmiskuntaa. Minä ajattelen yhä: miksi ei olisi ollut naimisissa? Maria Magdalena esiintyy usein Jeesuksen yhteydessä ja on aina paikalla, kun jotain merkittävää tapahtuu. No, todistaahan kukaan ei pysty tätä ukkomiesasiaa, mutta sitä voi olla mielenkiintoista miettiä ja spekuloida. Minä jätän tähän.

Soitin H:lle Alanyaan. Hellettä piisaa +25 niissä maisemissa. Kerroin, mitä täällä. Tänään taas vetinen keli. Laivat huutavat sumussa merellä varoittaakseen olemassa olostaan. Tätä mieluummin kuin paksua lumikerrosta ja paukkuvaa pakkasta Yrjö Jylhän tapaan:

On pakkanen, maa tulvillaan on lunta
ja ikkunassa kukkii jää,
mun silmiini se vihmoo suven unta,
kun kylmä säde ruutuun kimmeltää.

(Ens. säe runosta Jääkukkia)









9. marraskuuta 2014

ISÄNPÄIVÄSUNNUNTAINA

Isänpäivä ja liputetaan. Minäkin lähetin isälleni terveisiä tuonne ylös, jossa on jo kauan ollut. Tekisi mieli kysyä, mitä kuuluu ja kysynkin joskus. Vastausta en saa. Isänpäivä on nuori juhlapäivä. Vasta 1980-luvulla vakinaistettiin niin, että pääsi almanakkaan. Muistan päivää hiukan vähätellyn aluksi ja hymyillen vietettiin. Nyt jo arvostetaan ja isät päässeet päivän sankareiksi siinä missä äiditkin toukokuussa. Hyvää isänpäivää.

Joulu tuossa tuokiossa koputtelee ovelle. Stockmann jo jouluvaloissa ja Argos-halli pullistelee ja välkehtelee kuten ennenkin jouluisissa tunnelmissa. Suuret ovat odotukset, että joulumyynti paikkaisi huonoja aikoja, joiden kohteeksi tavaratalo on joutunut. Onko sama meininki kuin ennen ihmisillä, että jouluna ei olla köyhiä eikä kipeitä?

Minun jouluni on entisestään supistunut. Vuosi vuodelta on näin käynyt. Oikeastaan kaikki alkoi vanhempieni jätettyä tämän maallisen elämän. Väki väheni ympäriltä ja lopulta olimme aivan kahden, puoliso ja minä. Huomasin kaikenkattavan hössäämisen turhaksi ja nautinkin, kun en enää touhunnut, ostanut lahjoja, leiponut, paistanut ja siivonnut hullun lailla. Totuin kiireettömään joulun aikaan ja huomasin joulun tulevan vähemmälläkin. Ruoka meille Herkusta niin jouluna kuin muulloinkin. En edes pientä kinkkua enää paista, kuten vielä pari vuotta sitten. Jonkun joulukukan ostan, sytytän kynttilöitä palamaan parvekkeelle, syötän puolison ja kerron, että on joulu.

Tänä vuonna muutamat ystäväni joutuvat viettämään joulun yksin. Olen jo pitkään kuunnellut, miten kummassa tästä selviävät. Itselläni on takana yksinäisiä jouluja puolison ollessa sairaalassa ja kerran jopa lähti syntymäpäiviään karkuun heti joulupäivänä kavereitten kanssa pelaamaan Espanjaan golfia. Ei mitään hämminkiä minulla. Nautin joulusta hiljaisuudessa ja oli hyvä olla puolison päästyä onnellisesti perille. Televisio on täynnä jouluohjelmaa, Pähkinänsärkijä ja Ihmeellinen on elämä- elokuva (It´s Wonderful Life) ja muita jouluna esitettäviä klassikkoja. Joulumusiikkia tuutin täydeltä, jota voi vaikka puoliunessa torkkupeiton alla kuunnella. Näin lohduttelen ystäviäni, jotka jo nyt ovat paniikissa yksinäisestä joulustaan. Kyllä se siitä. Joulu on pian taas ohi.

Huomenna jälleen pesijät ja nyt tulee myös terveyshoitaja tekemään muistitestin (MMSE) puolisolle ja minun kanssani kuulemma keskustellaan puolison lääkityksestä. Aionkin kysyä, olisiko viisasta aloittaa taas diabeteslääkitys, koska verensokeri on kohonnut? Mittaan pari kertaa päivässä. Vastaus tulee tietysti myöhemmin, kun hoitaja on keskustellut lääkärin kanssa.













5. marraskuuta 2014

UUTTA JA MODERNIA KOHTI

Katselin kuvia mahdollisesti Helsinkiin tulevasta Guggenheim-museosta. En sano mitään. Oli kuitenkin pari, joista jompaa kumpaa viitsisin katsella ja sisällä käydä. No, se näkee, ken elää, tuleeko museosta tähän kaupunkiin mitään.

Eilen stadissa. Sataa ripeksi pehmeästi ja tavaratalossa yllättävästi ihmisiä. Ostin ensi vuoden kalenterin ja puolison lääkkeitä. Ennen, kun reseptit olivat paperista, näki, koska on uusittava. Nyt kertoo apteekki ja jos oikein huonosti käy, ei lääkäriin saa yhteyttä ja hoidokki on ilman lääkitystä. En tykkää.

Käänsin kanavaa jälleen Teemalle ja nyt arkkitehtuuriin. Komea kolmen osan sarja Britit, jotka rakensivat maailman ( The Brits who built the modern world). Minähän kiinnostuin jo tästä ensimmäisestä osasta. Ehkä siksi, kun Helsingin Guggenheim on ajankohtainen. 1930-luvulla syntyneet arkkitehdit  Foster, Rogers, Grimshaw ja Farrell kertoivat töistään maailmalla ja siitä, mitenkä he muuttivat arkkitehtuurin päälaelleen jättäen perinteet kauaksi taakseen.

Kun Helsingissä, minä muitten mukana, ärhennellään siitä, kun pannaan moderni rakennus esimerkiksi vanhan jugend-talon viereen, tätä on muu maailma täynnä.  Tähän on totuttava ja lopetettava marmatus. Kaikki muuttuu ja se on hyväksyttävä. Rakennukset kurkottavat taivaisiin alumiinisin seinin, on lasia siellä, missä sitä ei ole totuttu näkemään, on muutettavia elementtejä, valtavia rakennelmia, erilaisuutta ja arkkitehtien mielikuvitusta.  Myös Helsinki on muuttumassa. Kiasma jo aikoinaan enteili muutoksesta ja nyt puuhaamme Guggenheim-museota (ja uutta kirjastoa), joka tulee muuttamaan Etelärannan maiseman tyystin. Alan vähitellen lämmetä muutoksille arkkitehtuurissa ja ehkä maalaustaiteessakin katselen yhtä ihastuneesti taiteilijoiden töitä, jotka ovat syntyneet satoja vuosia Rembrandtin ja Rubensin jälkeen.

Jos saamme Guggenheimimme ja näen lopullisesta versiosta kuvan, tai peräti valmiin rakennuksen, saatan hyväksyä täysin sydämin eteläisen Helsingin merelle asti näkyvän muuttuneen silhuetin. Olen sittenkin avoin muutoksille ja uusille ideoille.



3. marraskuuta 2014

KIVIKAUTISET JUURET

Katselin Teemalta ohjelman Kivikautiset juuremme, jossa kerrottiin kivikautisihmisten syöneen ja eläneen todella terveellisesti. Vilja ei ollut vielä keksitty ja riisikin tuli myöhemmin. Nautittiin hedelmiä, juureksia,kalaa ja lihaa. Maitotuotteetkaan eivät kuuluneet ruokavalioon, tulevaisuutta nekin.  Sokeri vasta myöhemmin tulossa. Meidän nykykroppamme ei ole ehtinyt kehittyä vielä tähän aikaan, olemme yhä kivikauden ihmisiä.

Kengät eivät ole hyvästä, varpaat tottuneet olemaan liikkumatta, paljasjaloin menee paremmin. Kengättömänä astumme oikealla tavalla tantereeseen koko jalkapohjalla, kengillä ensin kantapäällä. Jos eläisimme kivikaudella, emme sairastaisi näitä elämäntapasairauksista yhtäkään. Ei diabetesta, allergioita, selkäkipuja, korkeaa verenpainetta jne. No, elinikä olisi lyhyempi, mutta se on pieni asia. En tiedä, vaihtaisinko tätä nykyajan elämää kuitenkaan ranskanleipineen, jäätelöineen, kermakastikkeineen, suklaineen ikuiseen terveyteenkään. Nautinto tuli silloiselle ihmiselle liikunnasta. Ei silti, salilla kaikkien punnerrusten jälkeen on hyvä olla, kertovat. Mutta tehdäänkö liikkeitäkään oikein? Ja jos kukaan, niin urheilija on altis vaivoille, murtumille, repeämille sun muille. Dokumentti ei osannut ennustaa, kehitymmekö koskaan tähän aikaan juuriemme ollessa vahvasti kivikautisessa mullassa.

2. marraskuuta 2014

SYKSYILTA

Tjaah, on ehtoopuoli ja istahdin koneen ääreen. Huomenna on se päivä viikosta, kun kunta tulee puolison suihkuttamaan ja minä pääsen laittamaan puolison vuoteen, joka on kuin jonkun eläimen pesä. No, vikahan on minussa, kun en viitsi nosturilla nostaa häntä ilmaan, että pääsisin petaamaan. Se on vaan niin hemmetinmoinen urakka. Juu, tiedän, olen omaishoitaja. Tätä omaishoitajana oloa tuputtavat pesijät, kun kysyn, jos kotiavulle kuuluu avittaa puolison vatsantoimintaa. Ei kuulu, kuuluu omaishoitajalle. Asia on nyt vain niin, että tavalliset apteekkitavararuiskeet eivät auta. Jos aamupuuroon sekoitettavasta Pegorionista ei ole apua ja aikaa kuluu, kutsun yksityispuolelta hoitajan.

Sosiaalitoimisto vannoo ja vakuuttaa, että kotihoito on se kunnallinen elin, joka on omaishoitajan tukena. No, kotihoito siis pesee ja kuulemma antaa aamuisin lääkkeet ja puuron. Sitä en tiedä, valmistaako puuron vai onko oltava omasta takaa. Sitten kunnalla on myös ruuanlämmittäjä, joka meillekin kerran lähetettiin yllättäen. Hänen nimensä oli Ahmed. Hän vaihtoi ammattia, kuulemma. En usko, että minun vuokseni, vaikka olinkin hiukan hämmästynyt (jonka toin selvästi julki) hänen tulostaan ja ennen kaikkea siitä, etten meinannut päästä hänestä eroon. "Eikö sinä tiedä, että teille tulla aina ruuanlämmittäjä ja minä nyt lämmittää". Mitä kotiavun toimenkuvaan oikein kuuluu, en tiedä. Sen olen tullut tietämään, mitä ei kuulu.

Olisi pitänyt mennä tänään roskikselle, mutta satoi, enkä mennyt. Yöllä oli naapurivuoteessa vilskettä ja panin jätesäkin parvekkeelle. Yöhommat ovat kaikkein ikävimpiä, enkä aamukolmelta ole missään tapauksessa virkeimmilläni. Tahdon tai en, on työ tehtävä. Onneksi sain unen päästä vielä kiinni. Panin kellon soimaan tunnin kuluttua sulkeakseni ikkunan. Hiukan vetämättömissä suoritin aamutoimet aamulla. Sitten torkahdin hetkeksi. Lounaan valmistus sujui jo paremmin.Sitten vain olla lollotin. Puhelinkin oli vaiti, vaikka olin varma, että C soittaa. Hän pruukaa antaa aina raportin tekemisistään. Pesin hiukset ja tappelin saadakseni uuden lookini jotenkin taipumaan tahtoni mukaan. Lonkka kiukutteli ja annoin itseni sääliä itseäni. Katselin ikkunaruudun vesivanoja ja kuuntelin sadetta.

Syksy

Keltalehtien
kasaantuissa sade lyö
toista sadetta.

(Kyodai)


1. marraskuuta 2014

PYHÄINPÄIVÄNÄ

Ei noitia, ei henkiä, aaveita tai muutakaan yliluonnollista. En ole sytyttänyt kynttilää Pyhäinpäivän kunniaksi, mutta ajattelen vanhempiani, jotka ovat Hietaniemen hautausmaalla.

Vaikka olen sen ikäinen kuin olen, niin joskus tulee suunnaton ikävä vanhempiani, varsinkin isää. Vieläkin nousee mieleen ajatus, minäpä soitan ja kysyn isältä. Turhaa. Ei häntä ole enää. Niin moni on lähtenyt, jotkut nuorina yllättäen, jotkut odotetusti vanhana. Tulee mieleen sekin, kun minä joskus lapsena surin ihmisten kuolemaa, sanoi isä "ajattele, jos kukaan ei kuolisi, me emme mahtuisi maailmaan". Olisi Rooman keisarit ja Venäjän tsaarit, Döbeln tulisi Juuttaalta,Tauno Palo istuisi Elitessä, Aurinkokuningas eläisi  Ranskassa...  Ja se on hyvä näin, sanoisi taas isäni ja pörröttäisi päätäni.

Vanhempieni avioliitto oli tyventä ja myrskyä. Riideltiin ja halattiin, sovittiin ja vihattiin ja taas rakastettiin. Mietin joskus, miltä tuntuisi, jos meillä kotona olisi ollut semmoista kuin monen ystäväni kodissa on? Hymyä, rauhaa, tavanomaista? En tiennyt semmoisesta mitään. Kaipasin isoaveljeä, joka lohduttaisi, kun minua itketti. Otin leikisti Railin veljen neljännestä kerroksesta veljekseni ja joskus Raimon, joka pyydettiin meille lapsenvahdiksi vanhempieni mennessä ulos. En minä heille, enkä edes Railille, kertonut.

Olin ja pysyin ainoana lapsena, joka oli joskus hyvä asia ja joskus ei. Perintöasioissa aikanaan se oli hyvä asia. Niin monen sisaruksen välit menivät poikki, kun vanhempien jäämistöä jaettiin. Laki kyllä oli sellainen, että tietty aika piti odottaa, ennenkuin sain vanhempien kodin haltuuni. Tutkittiin, ettei missään ollut ketään puolisisarusta. Ei ollut. Näin jouduin perintöverosta yksin suoriutumaan.

Tämmöistä minä tänään Pyhäinpäivänä. Hyvää marraskuuta.