30. maaliskuuta 2017

MIKSI MONA LISA HYMYILEE?

Taloudesta taas yhtä ja toista päässyt loppumaan. Viimeisen mandariininkin söin yöllä. Lähden lähikauppaan ja jätän loton. Jos onni suosii, pääsen täältä pois. Loppuviikolla onkin Sinebrychoffiin meno ja se on sitten "Siffi" vain. Treffit M:n kanssa aseman edessä. Se on hyvä treffipaikka, melkein yhtä hyvä kuin Stockmannin kello.

Stockmann lähetti uuden kanta-asiakaskortin, eikä minua olekaan alennettu alempaan kastiin. On yhä lupa poiketa First Loungeen vaikka caffé  lattelle tai capuccinolle. Hyvä juttu. Ilahduin.

Citymarketissa viimeksi käydessäni tapahtui seuraavaa. Kysyin myyjän näköiseltä, ovatko edessäni olevat mandariinit makeita? Hän otti yhden, kuori sen huolellisesti, tarjosi minulle ja söi itsekin. Olivat hyviä. Onneksi hänellä  oli talon vaatteet, muuten olisimme näyttäneet oudoilta siinä pokkana syömässä myytäviä hedelmiä. Mutta palvelu oli moitteetonta. Liekö ollut ihan kauppiaan oma rouva? Tuli vaan mieleen.

Olen hiukan luntannut netistä nyt näytteillä olevasta Siffin taiteilijasta. Hollantilainen Caesar van Everdingen (1616-1678). Tunnustan, että minulle vieras tämä Rembrandtin aikalainen. Ja niin on ollut monelle muullekin jäätyään ikävästi Rempun varjoon ja unohduksiin. Taitava kuulemma. Tarkistamme asian.

Olen seurannut melkein henkeä pidätellen  Waldemar Januszczak´in sarjaa Kahlitsematon renessanssi YleAreenasta. Miten taidehistorioitsija pystyy analysoimaan maalauksia ja tietää, miksi siinä kuvatut asiat ovat niin ja niin eli miten hän voi tietää taiteilijan ajatuksia? Maallikkona minä katselen vain kuvaa, sen värejä ja usein ymmärrän sisällöstäkin jotain. Mutta ikimaailmassa en osaisi edes ajatella, miksi jollakin hahmolla on osoittava sormi tyhjyyteen tai miksi hahmo on kumartuneena juuri tiettyyn suuntaan. Olen aina suuresti ihaillut tätä tietämystä ja osaamista. Yhtä asiaa ei edes Januszczak´kaan tiedä eli miksi Mona Lisalla on tuo salaperäinen hymy. Se askarruttaa häntä ja monia muitakin tulkitsijoita ja on sitä tehnyt jo vuosisatojen ajan. Minä olen Mona Lisan nähnyt ja onhan se Taulu isolla teellä, tosin aika pieni, kun yleensä kuuluisat ja tunnetut teokset ovat usein kookkaita. Hymyyn en huomiota kiinnittänyt. Nyt olen sitä eri taidedokumenttien yhteydessä alkanut minäkin miettiä: miksi Mona Lisa hymyilee? Siinähän mietin.

29. maaliskuuta 2017

ARI TURUSEN TARINAA ALKOHOLIN JUOMISESTA

Aloitin Rosebudista ostamistani kolmesta kirjasta lukemisen Ari Turusen Humalan henki eli juomatapojen tarina. Kalevalassa ryypättiin sen kuin ehdittiin. Martti Luther ei liioin lasiin sylkenyt. Omar Khaijam pani parastaan runoihinsa viiniä ylistäen niin vaikka harras muslimi olikin. Hän piti  pappeja tekopyhinä ja kuunteli mieluummin vaikka "humalaisen horinoita". Parempi kapakassa kera maljain/ edessäs olla salaisuuksia paljain/ kuin temppelissä papukaija-saarnaa/ vain toistaa vailla seuraas, pakkovaljain. Näin siis persialainen Omar Khaijam. Muinaiset kreikkalaiset paljastivat kuvin viinin valmistuksen salat. Humalalla oli oma jumalansa  Silenos, joka on aina juovuksissa.

Eivätkä skandinaaviset jumalat jääneet jälkeen kollegoistaan Kreikassa. Thor, ukkosen jumala, oli kova poika juomaan ja kilpaili kerran  Utgård-Loke-jättiläisen kanssa juomakilpailussa. Jättiläinen voitti, mutta kepulikonstein.

Lääketieteen isä Hippokrates oli sitä mieltä, että "päihtymyksen aiheuttama äkillinen veren lisääntyminen johtaa siihen, että sielu ja sen sisältämät ajatukset muuttuvat, ihmiset unohtavat nykyhetken vastoinkäymiset ja saavat elämänuskoa paremman tulevaisuuden toivossa."

Vanha kunnon Homeros kirjoittaa näin:

"En voi armaampaa ajatella, en toivoa tiedä,
kuin sopumiellä jos kaikk´ ilojuhlaa viettävi kansa
miessalit täyttäen käy rivitysten atriapöytiin,
laulajan laulua kuuntelemaan;
liha leipä se peittää pöytiä kukkuranaan,
sekomaljast´ ahkera airut viiniä ammentaa,
pikareihin kaatavi, kantaa,
Kaunoisinta se kaikest´ on, mitä mieleni tietää."

Tähän on hyvä lopettaa tällä kerralla, mutta sekä minun että Turusen tarinat juomisesta jatkuvat vielä tässä blogissa.



28. maaliskuuta 2017

BULEVARDILLA

Eilen aamulla lähdin aikaisin liikenteeseen. Ensin Bulevardin klinikalle, sieltä suoraan kadun toiselle puolelle, jossa Ekbergin (perustettu 1852) kahvila. Caffé latte. Sitten myymälän puolelta yhtä ja toista vierasvaraksi pakastimeen. Stockmannille kutosen ratikalla, josta myös yhtä sun toista. Vielä ajelin hissillä seitsemänteen ja join espresson First Loungessa. Uupumus pakkasi jo päälle. Kuitenkin ostin vielä metroaseman läheltä Rosebudista kolme vitosen kirjaa: Heini Kilpamäki Suomalaisen tyhmyyden ylistys, Agatha Christie Sininen juna ja Ari Turunen Humalan henki eli juomatapojen tarina. Viimeksi mainittu siksi, kun nyt tiedän Maigretin tavat, niin hyvä täydentää tietoutta koskien koko maailmaa ja juomisen pitkää historiaa.

Bulevardin klinikalla kävi niin kuin muissakin veren ottopaikoissa, suonet pakenevat. Pistettiin reikiä, ei tullut. Vaihdettiin hoitajaa, ei meinannut tulla, mutta lopulta kämmenselkä antoi. Kyselin tietysti vanhan talon historiaa. Arkkitehti ei tullut hoitajan mieleen, mutta rakennusvuosi  1900-luvun alussa. Bulevardin talot ovat vanhoja. Eräässä asunnossa olen käynyt ja siinä olikin ihailemista. Kirjastohuonekin valtava seinään upotettuine kirjahyllyineen, kaariovia, kattomaalauksia... Yksityisen Bulevardin klinikan tila toiminut Boijen sairaalana 1904-1979, nytkin terveydenhoitoa palvelevana, laboratorio, lääkäriasema ja sairaala. Henkilökunta ylenpalttisen kohteliasta, aivan siellä mielikseen verta luovutti. Tulokset minulle postissa, kun "ulkopuoliselle lääkärille" ei suoraan lähetetä.  Vastaanottoaika omalle lääkärille ensi viikolla.

Mutta oli ihanaa olla stadissa. On se sentään kaupunkia. Ratikoita, ihmisiä, näyteikkunoita, katuja. Edessäni oli kokonainen Bulevardi, flaneerasin  sydämeni kyllyydestä, ohitin Ruttopuiston vanhoine ruosteen peittämine hautaristeineen. Vedin syvään henkeä ja odotin onneni kukkuloilla kutosen ratikkaa.

26. maaliskuuta 2017

MORGAN FREEMANIN JA MOZARTIN LUMOISSA

Siirryin muitten mukana minäkin kesäaikaan. Minulle tuo ei tuota ylenpalttista harmia kuin vain hommaa siirrellä viisareita, joka ainakin minusta on tyystin turhaa touhua. En tiedä, heräsinkö tänään kesä- vai normaaliaikaan. Pääasia että heräsin. Tässä nyt jo kahvia lipittelen ja totesin loton oikean rivin katsottuani, että asuinpaikkani on edelleenkin Itäkeskus.

Minä tykkään näyttelijä Morgan Freemanista. Hoksasin hänet eilisissä elokuvissa ja valitsin  Robert Guntonin ohjaaman The Shawshank Redemption´in vuodelta 1994. Vankilajuttu, jotka minua jotenkin oudosti ovat aina kiehtoneet. Olen montakin Freemanin tähdittämää leffaa nähnyt, mutta lopullisesti ihastuin elokuvaan The Magic of Belle Isle, ohjannut Rob Reiner 2012. Se on tarina pyörätuolissa istuvasta elämänhalunsa menettäneestä kirjailijasta, joka kuitenkin tokeentuu ihastuttavien naapuriensa välityksellä. Leffa sekä nauratti että itketti ja lopultahan siinä on onnellinen loppu. Suudelma ja rakastuminen. Eilinenkin elokuva (jossa oli myös onnellinen loppu) Freemanin takia sydäntäni sykähdytti ja ryömin leffan loputtua vuoteeseen ja toivoin näkeväni unta Morgan Freemanista. En nähnyt. Freeman on antanut äänensä ja itsensä myös monille dokumenttielokuville, joita olen ihastuneena seurannut.

Huomenaamulla häippäisen varsin varhain ensin Bulevardille ja sen jälkeen ehkä Ekbergille aamukahville, jos siellä sattuisi olemaan tilaa. Maarun on oltava ravinnoton verikokeen takia. Ostan jotain kuitenkin myymälästä ja panen pakastimeen. Ja kun kerran olen taas päässyt sivistyksen pariin, aion nauttia stadissa olemisestani jonkun aikaa.

Tänäänpä siis taas sisätiloissa, lueskelua, tv:n katselua ja jossain välissä kaivan YouTubesta vaikka Mozartia. Senkin kuunteleminen itkettää. Horst lähetti kerran minulle äänilevyn, jossa Eine kleine Nachtmusik. Levy on yhä tallella, vaikka grammari mennyttä kalua. Olen toki kuunnellut levyn melkein puhki aikanaan. Nyt tätä musiikkia saan läppärin kautta. On minulla myös cd:nä Mozartia. Makaan vuoteella päiväpeiton päällä silmät suljettuina ja kuuntelen. Katoan jonnekin kauaksi aikojen taakse ja olen juuri sillä hetkellä onnellinen.

25. maaliskuuta 2017

HAANPÄÄ LÄHTI SOTAAN

Ensi vuonna taksit voivat/saavat ottaa maksuksi matkasta asiakkaalta ihan omantunnon mukaan euroja. Olen jo tottunut ulkomailla siihen, että ensin neuvotellaan maksu ja sitten vasta hypätään kyytiin. Oudolta se tuntuu täällä, maassa, missä kaikki on mennyt järjestelmällisesti paragrafien, mittareiden ja sääntöjen mukaan. Minä en sitten ala vongata kaupungin hallinto-oikeudelta vaivaisen ihmisen taksilla kulun lupaa, kun se on kaksi kertaa minulta evätty. Eivät suostuisi kuitenkaan. Sen sijaan maksoin HSL:n konttorissa yleisten kulkupelien matkakorttiin lisää rahaa. Maanantaina on sitä heti taas käytettävä.

Luin Risto Rankin Maigret juo-kirjan loppuun ja nyt tiedän tarkasti komisarion juomatavat  ja juomien laadut. Jos niillä tiedoilla jotain tekee. Huumorillahan Ranki kirjansa kirjoitti ja sen myötä tuli jälleen kerran Ranskassa käytyä.

Siirryin  Pentti Haanpäähän takaisin Matti Salmisen opastuksella. Haanpäällähän oli vahvasti pasifistisia ajatuksia, mutta sotaan oli lähdettävä. Ranki kirjoittaa "Haanpää itse tiivisti sotakokemuksensa neljään sanaan. Ne kuuli Haanpään lähinaapuri, myymäläapulainen Reino Kangasharju kirjailijan hyvän ystävän kauppias Jani Koskelan kaupassa syksyllä 1940."  Pentti Haanpää oli tiivistänyt kokemuksensa sodankäynnistä sanoihin " pelottaa, palelee ja nukuttaa."

Pentti Haanpää oli siirtynyt Otavan kirjailijaksi hänen tultuaan kolmanneksi kustantajan julistamassa sotakuvauskilpailussa vuonna 1940 Korpisota-kirjalla. Kirjasta tuli sekä rahaa että mainetta Otavan otettua kirjan painettavaksi. Kirjan toisen painoksen kanssa tuli Neuvostoliiton taholta painostusta. Hyvässä yhteisymmärryksessä poistettiin ryssä-sana. Haanpää oli iloinen kirjan päästyä kuitenkin näin vähällä, mutta kummasteli  sitä, miksi "suomalaisista on alettu tehdä niin siistisanaisia". Kummastelu jatkui "suomalaisen suustahan  ryssä tulee niin luontevasti, ettei sen suinkaan pitäisi olla mitään haukkumista."

Nykyisin meillä on JSN, joka sanelee, mitä ja miten saa kirjoittaa. "Ryssä" lienee yhä pannassa "neekerin" kanssa. Eikä myöskään ole kovin soveliasta painaa lehteen tihutyön tekijän kansallisuus tai mistä maasta rosvo on tänne tullut pahoja tekemään.

Tänäänkin oleskelen kotona, paitsi roskiskäynti on pakollinen. Katkaravun kuoret hajahtavat. Asfaltti on märkää, jotain taivaalta tullut. Stockmannin Herkku antaa kanta-asiakkaille tänään alennusta. En mene.

24. maaliskuuta 2017

JULES MAIGRET JUO KUIN RANSKALAINEN

Käppäilin kuin käppäilinkin eilen kauppakeskuksen Stockmannille. Ostin mitä ostin ja vielä kotimatkalla Suomalaisesta Risto Ranki Maigret juo, Otava 2015.Nuorena luin ahkerastikin Simenonin Maigret-kirjoja ja olihan komisario joskus janoinen, poikkesi calvadosille tai oluelle. Nappasi toisinaan "pisaran luumuviinaakin", eikä kieltäytynyt pernod´sta tai viinitilkasta vaikkapa Rue de l´Etoilen lähellä olevassa Pickwik-baarissa. Pariisissahan ollaan.

Ja kylläpä aurinko paistoi kirkkaan lämmittävästi. Heilahtelin rollaattorin kahvoissa uudessa kaulaliinassa ja baskerissa. Keväiset värit. Mieli ei ollut kevyt ja vielä vähemmän keväinen. Mitä lie  taas aivoissa askarteltu. Tummia tuumin. Mansikoita syödessä jo heitin murhemielen. Jostain olivat espanjalaisiin saaneet hiukan mansikalle vivahtavaa tuoksua ja makua. "Enjoy!" luki englanniksi ja kyllähän minä. Vähän.

Ryhdyin jo heti illalla lukemaan tietoja, miten ja mitä komisario Maigret juo. Joku voisi sanoa että paljon, mutta minä sanon: kuten ranskalainen. Lipitellen ehkä jo aamusta kohtuullisesti, eikä missään tapauksessa humalahakuisesti. Jos vertaa Maigretin aperitiiveja ja muita esimerkiksi James Bondin juomisiin, voittaa 007. British Medical Journal on Risto Rankin mukaan tilastoinut agentin juomat. Tulos: viikossa 92 annosta, joinakin päivinä 50. Määrä on jo niin suuri, että sankari "ei olisi vapinaltaan kyennyt sekoittamaan juomiaan itse".

Mitä kohtuullisuuteen ja kohtuuteen tulee, kertoo Ranki tiibetiläisen luostarin Shangri-Lan munkkien viisaina miehinä olleen kohtuudesta tätä mieltä: kohtuullisuus kaikessa, mukaan lukien kohtuullisuuden tavoittelu.

23. maaliskuuta 2017

AURINKOA TAIVAAN TÄYDELTÄ

Niin komeasti helottaa, että tekee mieli panna uusi baskeri päähän ja rullautua aurinkoon. Heräsin vastikään, että tässä lipitellään kahvia ja ulosmenoa vasta kaavaillaan. Mutta niin näyttää suloiselta, että kai minä ulos pullahdan.

Eilen en juurikaan mitään tehnyt. Lukeminenkaan ei maistunut. Tv:stä katselin vain Emmerdalen ja siinäkin on alettu koheltaa kaikenlaista kyläläisten elämää sekoittavia asioita. Puhelin ei minulle soinut, enkä minä soinut kenellekään. Lähetin muutaman sähköpostin ja yhden mahdollista vastausta jännitän aivan kamalasti. Vielä ei ruudussa näy mitään. Yritän olla vähemmän innostunut, ettei pettymys koske liikaa.

Minut on valtuutettu runojen etsijäksi. Olen käynyt jo toimeen ja parin runokirjan sivuilla liputetaan keltaisin lapuin. Aikaa annettiin useita kuukausia, ei kiirettä. Kivaa on kirjoja selailla ja palauttaa mieleen isäni runoillat. Vanhempani rakastivat runoutta. Isä on antanut seurusteluaikana monia runokirjoja tulevalle vaimolleen lämpimin saatesanoin alkulehdellä. Äitini piti varsinkin Aale Tynnistä. Tutustuttuaan henkilökohtaisesti Viljo Kajavaan, tuli Kajavastakin mielirunoilija. Minä en ole tutustunut kehenkään, ellei lasketa muutamaa keskustelua runoilija Mikko Kilven kanssa.

Nyt oikeastaan on aika aloittaa aamupuuhat, suihkuttelut sun muut, naama edustuskuntoon ja sitten heleään paisteeseen.

22. maaliskuuta 2017

LUKEMISTA JA LAIHTUMISTA

Stadissa ja kampaajalla eilen. Sitten hallainkaupan kautta kotiin. Vihmoi vettä. Tällä viikolla ei sitten ihmeempää. Ensi viikko antaa taas ohjelmaa. Laboratoriokokeet Bulevardin klinikalla ja perjantaina M:n kanssa Sinebrychoffin taidemuseoon. Kellojen viisareitakin pitää siirtää kohti kesää tunnilla  tämän viikon sunnuntaina. Kolmelta ylös yöllä kääntämään, eiks niin? Haiskahtaa hiukan turhalta touhulta.

Pentti Haanpäätä luen ja välillä Morsea. Matti Salmisen Haanpäässä olen puolessa välissä, mutta Morse vetelee vasta melkein alkutekstejä Colin Dexterin kirjassa. En siis vielä tiedä, rakastaako Dexterin alkuperäinen inspector klassista musiikkia, kuten television sarjassa. Sekä sarjan päätähti Morsena esiintynyt John Thaw että Morsen luoja kirjailija Colin Dexter ovat jo poissa keskuudestamme. Samoin on Pentti Haanpään laita, joka kuoli 1955 viidenkympin iässä. Tekstit jäävät.

Eilen aamulla huomasin laihtuneeni aika paljon lähtökohdastani. Luulen tähän olevan syynä juuston pois jääminen ruokavaliosta. Ennen kun jääkaappi pursuili eri juustomaiden herkuista, mitä rasvaisempi, sitä makoisampi, niin nyt salaatissa lilluu laihaa fetaa, mozarellaa tai Riitan Herkun kotijuustoa. Leipäkin muuttunut kokonaisuudessaan hapankorppuviipaleeksi. Salaatti pitää sisällään kaikkea vihreää ja punaista, joskus keltaista, joka on ananasta sekä proteiinipommina kalkkunaa, broileria tai kalaa, katkarapuja. Kapselikahvi siivittää päivää ja kun päällä keikkuu rasvattoman maidon vaahtoa, ei muuta sitten kaivatakaan. Vielä muutama kilo pois on tavoitteena. Luulen lääkärinkin olevan tyytyväinen potilaaseensa huhtikuun alussa. Hamuan kehuja. Hän kun melkein ensisanoikseen loihe lausumaan tavatessamme "sun pitää laihtua". Sattuikin olemaan juuri tohtori, jonka erikoisalaa on obesiitti. Minähän rupesin melkein siltä istumalta tekemään työtä käskettyä. Oli motiivi ja oli pieni pala kunnianhimoakin. No, ja laihduttamiset ovat minulle tuttuakin tutumpaa puuhaa. Lihon, laihdun, lihon, laihdun. Tätä rataa jojoa. Joskus olen ollut hoikka kuin varpu. Siihen en enää pyri.

21. maaliskuuta 2017

KIINAN MANSIKKAHULLUUS

Tänään siis metrolla liikkeelle. Kotiin tullessa ostettava taas hedelmiä ja hallaimia. Mansikat juuri nyt yhtä tyhjän kanssa, eivät haise edes mansikalle. Onneksi meillä myydään ilman paperikäärettä, mutta Kiinassa alettiin hölmöillä ja kukin mansikka omaan pakkaukseen. Ja ne vielä isompaan pakkaukseen. Taisi olla kymmenen marjaa ja eurohinta 20€. No, maksaahan pakkaus ja pakkaaminen. Roskaa tulee ja kauhea homma saada marja suuhun. Suklaakonvehdin yksittäispakkauksen hyväksyn, mutta yhden mansikan oma kääre menee yli hilseen.

Eilen olin taas hyvin puuhakas. Imuroin, pyyhin pölynpoistoaineella pölyt, pesin kaksi koneellista pyykkiä, vaihdoin itselleni vuodevaatteet ja pyyhin keittiön lattian kostealla. Olinkin sitten aivan puhki. Tarkoituksella olin jättänyt seurastani pois rollaattorin ja touhusin näin olen ilman apuvälinettä. Sitten paistoin ohuita kalkkunanviipaleita, maustoin, pilppusin ja ujutin salaatin joukkoon. Ihan hyvää, eikä salaatti vieläkään kyllästytä, kun siitä saa satoja erilaisia variaatioita.

Kohta pitää taas ostaa pienempiä vaatteita, kesäksi ainakin. Haluan olla tyylikäs Oulun matkalla, jonne olen vakaasti aikonut. Vieläkään en tiedä, lennänkö pilvien halki vai jyskytän kiskoja pitkin. Tykkään junamatkoista. Sitä paitsi usein on ollut mukavaa juttuseuraakin. Siis hyvin mukavaa! Enkä minä minnekään vaivaisten osastoon mene! Kyllä rollaattori menee joko penkin alla tai joku herrasmies hilaa sen matkalaukun kanssa hyllylle.  Kai niitä on vielä junissa? Siis hyllyjä sekä herrasmiehiä? On nimittäin kauan aikaa, kun olen junassa matkustanut. Taisi olla höyryaikaan.

Ouluun kestää matka yli viisi tuntia. Eväsaikani on kaukana lapsuudessa. Nyt köpittelen ravintolavaunuun. Pitelen penkeistä kiinni, niin en tarvitse apuja. Oma heilahteluni sulautuu hyvin junan liikkeisiin. Ennen ratojen liitoskohdat tuntuivat matkustajissa. Miten lienee nykyisin? Taitaa tulla kiva kokemus minulle. Juniinkin on kuulemma matalalattiapääsy. Kyllä maailma on muuttunut! Jännittää jo nyt. Ja mistä voi ostaa lippuja? Nettiostot minulle vieraita. Yhden Tukholman matkan olen ostanut ja se meni aluksi aivan sähläämiseksi. Voisin Sinebrychoffin matkalla hiukan selvitellä, onko vielä ihmisiä lipunmyyjinä rautatieasemalla. Ennen sanottiin "meno-paluu". Ja mitä luokkia junissa on? Tässähän tulee ihan vaikka mitä housuun. Pitää googlata.

Luen hyvin innokkaasti  Inspector Morse-kirjaa. Pari tyttöä vasta murhattu, eikä ole hajuakaan, kuka moiset on tehnyt. Hovimestarikaan ei kuulu tähän kirjaan.

19. maaliskuuta 2017

JA MINÄHÄN KEPPIKÄVELIN

Liput liehuvat Minna Canthin muistoksi, eivätkä muille naisille sitten liehukaan minään päivänä. Muutama lumihiutale tipahtelee ja näin luvattiinkin. Viikon kuluttua alkaa kesäaika ja huomenna on kevätpäiväntasaus. Kyllä se tästä.

Keppikävelin eilen kauppakeskukseen, mutta tunnustan, että koville otti. Luulin olevan helpompaa. Matkalla ei voinut istahtaa. Ensimmäinen lepopenkki Citymarketissa oli kansoitettu. Ei kun koneportaita ylös. Seuraavalle penkille oli parkkeerannut eräs mammarainen itsensä ja ostoskassinsa. Kysyin, jos kassit ovat jo levänneet tarpeeksi, että pääsisin istahtamaan. Mamma ynähti, kokosi itsensä ja nyssykkänsä ja lähti. Se sopi minulle. Tämän jälkeen etenin levähdyspaikasta toiseen ja pääsin Stockmannille asti, vaikka sisälle en mennyt.

Istuin ja katselin lauantaihulinaa ja sitä riitti. Kiukuttelevia lapsia, väsähtäneitä vanhempia, kielten sekamelskaa, järjestysmiehiä, muutama laitapuolen kulkija, joita ohjailtiin jonnekin, kokonaisia sukuja ryhminä, tungosta. Viereisellä tuolilla istui mies, jonka sormet ja ranteet olivat täynnä hopeisia pääkalloja. Hän hymyili minulle. Ajattelin, jos hänen päänsäkin muuttuu ykskaks myös pääkalloksi. Ei muuttunut, hymy vain syveni. Vastasin siihen vaisusti vain hiukan suupielilläni. Olisin ehkä saanut penkkijuttukaverin ja esitelmän pääkalloista. Jatkoin matkaa. Kompuroin kotiinkin ja tuumailin ottavani seuraavalla kerralla avuksi molemmat kyynärsauvat. Vai onko rollaattori sittenkin paras vaihtoehto? Tietysti voi olla niinkin, että seuraava kerta yhdellä sauvalla on jo helpompaa, jos olin vain ruosteessa.

18. maaliskuuta 2017

KEPPIKÄVELEMÄÄN

Valkoinen muurikello keittiön pöydällä ja saksalaista valkoviiniä jääkaapissa. Steppailin eilen, kylläkin rollaattorilla, Rautatientorin metroasemalle ja HSL:n asiakaspalveluun. Hoidin asian ja ajoin metrossa takaisin Itäkeskukseen. Ostin nuo kaksi mainitsemaani asiaa ja istuin hetken ruokakaupan kassojen ulkopuolella penkillä arvioimassa perjantaivilinää. Sitä oli. Juomia eri muodoissa ostoskärryt täynnä, jopa siihen uskontokuntaan kuuluvilla, joiden olen luullut karttavan alkoholia. No,  maassa maan tavalla.

Eräs naisihminen lähestyi ja kysyi, jos olen kiinnostunut hengellisyydestä. En ollut. Olin suorastaan töykeä ja hiukan jo kyllästynyt näihin eri tason häiritsijöihin. "Käykö rouva täällä usein?" kysyi eräs papparainen. Ennen muinoin sai kuulla hiukan samanlaisen kysymyksen tansseissa "käyttekö täällä usein?" Oli sekin parempi kysymys kuin se entinen kaveri, joka uteli "onko nöftää navassa?"

Jos nyt luullaan, että olen päässyt eroon menneisyydestä, niin en ole. Edelleen kiroan itseäni ja tyhmyyttäni 16v-iässä  ja siitä eteen päin. Jos tämä ei lopu, on jotain tehtävä. Tämä ei enää suju. Itkeskelen ja rääkkään itseäni lukemalla kirjeitä. Ei mitään järkeä.

Yritän myös -ja onnistunutkin- lukea Pentti Haanpään elämäkertaa. Hän arvosteli railakkaasti pappiskuntaa ja kirkkoa, mikä tuli usein piruilevallakin tavalla novelleissa esille. Kaikkia ei edes suostuttu 1920-1930-luvuilla julkaisemaan. Aiheet tabuja. Jo vuonna 1938 Haanpää kirjoitti Hiljaisissa huoneissa-novellissaan Suomen poliittisista vangeista, "joista haluttiin vaieta 1930-luvulla ja vielä sen jälkeenkin". Sirpa Kähkönen otti asian puheeksi kirjassaan Vihan ja rakkauden liekit (Otava) vuonna 2010. Kumpikin kirjailija palasi aikaan, jolloin poliittisia vankeja meillä kidutettiin raa´alla tavalla, eikä suomalaiset tienneet mitään näistä kauheuksista. Haanpää oli aina vähäosaisten ja kaltoin kohdeltujen puolella. Hän sai arvostusta, mutta myös risuja. Matti Salminen teoksessaan kertoo Haanpään pysyneen aina "pystyssä koko ottelun ajan".

Tänään sitten ainakin juuri nyt näillä näkymillä aion keppikävelemään. Jos pystyn käppäilemään Itäkeskuksen Stockmannille asti, se olisi voitto. Katsotaan, sano. Onhan matkan varrella Itiksessä (en pidä tästä nimestä) penkkejä, joissa voidaan taas minua ja muita mammaraisia lähestyä. Joku tykkää, joku ei. Minäkin, jos lähestyjä on herrasmies, käyttää kirjakieltä ja kohteliaasti teitittelee. Niin kuin se aiemmin kertomani hissimies. Silloin ei minulla ole mitään penkkikeskustelua vastaan. Osaan olla ystävällinenkin ja jopa herttainen sille päälle sattuessani. Ja noissa mainituissa olosuhteissa satun.

17. maaliskuuta 2017

TERVEELLISIÄ SIEMENIÄ

Ollessani taannoin tartuttamassa Citymarketin asiakkaita ja kassoja flunssaan, ostin sekä chian siemeniä pussillisen että kvinoa paketillisen. Kokeilen ensin omatoimisesti chiaa. Ystäväni P-D on luvannut tulla minut perehdyttämään näiden terveellisyyksien laajempaan käyttöön. P-D on aina pirteä ja sukkela. Kertoo jo kauan nauttineensa monella tavalla näitä kahta minulle vielä toistaiseksi tuntematonta tuotetta. Jospa saisin "hankittua elämän" chialla ja kvinoalla. Luulen kyllä, että siihen kuitenkin tarvitaan muutakin, jossa minun kuuluu itse olla aktiivisesti pääosassa.

Nuha alkaa olla mennyttä, mutta yskä tuli todellakin tilalle. Koko rintalasta aristelee sadoista aikaisemmista aivastuksista, reippaista niistämisistä ja nyt yskimisestä. Eiköhän tämä tästä, kuten aina ennenkin. Kevättä pukkaa. Odotan oikein, että pääsen käyttämään uutta baskeriani ja solmimaan uutta kaulaliinaa uusilla tavoilla. Uudistuisinko minäkin? Vai onko ajateltava vakavasti kallonkutistajan vastaanottoa? Jos eivät ajatukseni ala oiota entisille ja järjen mukaisille mutkille, niin käyn ensin juttelemaan sen toisen tohtorin kanssa, joka on tähänkin asti kuunnellut muutakin kuin fyysisiä vaivojani. Toisen lääkärin kanssa jutellaan muusta, noin kujeiluvoittoisesti, mutta asiaa. Lääkäreissä on eroja. Kummatkin näistä ammatilleen vihkiytyneitä osaavia tohtoreita. Sitten on sen kallonkutistajan vuoro, jos tarvetta piisaa.

Siirsimme M:n kanssa Sinebrychoffiin menoa kuun loppupuolelle. Kiitos hänelle ymmärtäväisyydestä. Siihen mennessä olen taatusti jo taas terve kuin pukki. Aion muuten kokeilla kyynärsauvakävelyä vielä tällä viikolla ulkona. Jos pääsisin kunnialla vaikka metroon asti. On asiaa HSL:n konttoriin  Rautatientorin pysäkillä. On oiottava eräs juttu koskien matkakorttiani, jonka virheellisyyden huomasin vasta kotona. Näen samalla, onko minuun suhtautuminen muuttunut vaihtuneen apuvälineen takia. Malmin Polgaran blogissa kun otettiin kantaa rollaattorin käyttäjien kohteluista. Minäkin kertonut omassani varsinkin pankissa asioidessani, että minua pidetään lapsen tasoisena, jolle pitää kaikki vääntää rautalangasta. Tosin se on nyt muuttunut saatuani pankin uskomaan, etten sen enempää paina kopiointikoneellani seteleitä kotona kuin  kerään tallettamaani rahaa esimerkiksi kolumbialaisen oopiumiunikkopellon tuotosta.

Neuvo nuoremmilleni, joilla on muistolaatikko ja aie avata se elämänsä ehtoopuolella: älkää avatko. Sieltä pöllähtää kaikki rakkaat muistot ulos sekoittamaan elämää, jäljelle ei jää toivokaan, joka sentään jäi Pandoran lippaaseen.

16. maaliskuuta 2017

VÄHÄN RAKKAUTTA

Laahauduin eilen kauppaan, kun oli pakko. Pakastimenkin olin tyhjentänyt. Vein myös roskat, kolme muovikassillista käytettyjä paperinenäliinoja. Yskähtelin kaupassa mahdollisimman sivistyneesti ja olin peittänyt punaisen nenäni meikin alle. Kassa kysyi "onko plussakorttia?"  Jätin loton, lottoihminen kysyi "onko veikkauskorttia?" Eikö tämä maailma toimi enää ilman kortteja?

Pitäisi päästä Horstin kirjeiden kautta elämääni tupsahtaneesta ajasta eroon. "You are the girl, who I want to marry". "No girl here in Germany is like you, I love you my darling...". Tämän kirjeen kohdalla olin jo 19v. Olimme tunteneet silloin kolme vuotta ja minä vanhempieni kanssa ollut vieraisilla Horstin perheen luona. Meidän ystävyytemme jatkui vielä noin kahdeksan vuotta tuosta kirjeestä eteen päin. Miksi heitin kaiken menemään? Minä se nimittäin olin. Vielä tallella olevassa päiväkirjassa kerron isän sanoneen "ulkomaalaisen kanssa naimisiin et mene". Tuo ei olisi minua estänyt, estin itseltäni onnen aivan itse. Miten elämäni olisi nyt toisissa olosuhteissa? Puhuisin sujuvasti saksaa, en asuisi Suomessa... Olisin elänyt rakastamani miehen kanssa, joka luki Goethea, soitti pianolla Sibeliusta ja suuteli minua ensi kerran eteläpohjanmaalaisessa männikössä. Olen huolissani hiukan, jos en pääse näistä muistoista irti.

Minun on hankittava elämä!

Ennen tämän hankkimista paneudun Pentti Haanpään elämään ja novelliin Herra tohtori, kirkko ja Porvarin jäniskoira. Haanpää kertoo, miten tohtori päättää lähteä kirkkoon huojentaakseen mieltään ylevällä saarnalla. On itsenäisyyspäivä. Kirkossa on saarnaa myös kuulemassa Porvari ja "hänen valtava koiransa". Herra tohtori syventyy kuuntelemaan saarnan sanomaa, josta tohtori ei pidä, koska "pöntöstä saarnataan vihaa sosialismia vastaan".  Porvarin koira kyllästyy paikalla oloon ja lähtee kirkkokäytävälle kävelemään. Se menee ensin haistelemaan lääkäriä. Lääkäri hätistää koiraa pois. Koira päättää ottaa kuonotuntumaa pappiin, joka on laskeutunut pöntöstä alas ja polvistunut rukoukseen selkä seurakuntaa päin. Koira nuuskii pappia ja nostaa sitten toisen takajalkansa mustan  kauhtanan ylle ja lurauttaa. Tohtori poistuu tämän nähtyään kirkosta, "jonne oli tullut hakemaan mielelleen ylennystä".

Nukun nykyisin entistäkin omituisempia pätkiä mitä omituisimpiin aikoihin. Olin nukahtamaisillani sohvalle illalla Sean Connery-leffan aikaan, jota en koskaan ole aikaisemmin Sean Connerylle tehnyt. Suljin aparaatin ja menin vuoteeseen. Nukahdin. Heräsin kolmelta, söin hapankorpun ja yritin taas nukkua. Nyt kello on puoli viisi ja minä täysin valveilla. Sen huomaa siitäkin, että naputtelen läppäriä. Mutta julkaisen (juhlallinen sana) tämän tekstin vasta aamulla säälliseen aikaan. Ehkä vielä saan unen päästä kiinnikin, kun oikein menen yrittämään. Jos en saa, niin voin alkaa miettiä keinoja "elämän hankkimiseen". Olen vakavasti sitä mieltä, että minun on alettava suhtautua menneeseen normaalilla tavalla ja hyväksyä tekemiseni. Ajan ratasta ei saa käännettyä taakse päin, ei millään. Varmasti aikakoneenkin  keksimistä ennen maailmaa mullistaa ikiliikkujan salojen ratkaiseminen.


























15. maaliskuuta 2017

AAMUHETKI KULLAN KALLIS

Kello käy kuutta aamulla. Minulla jo lattemuki edessäni. Ulkona pimeää. Tänään on pakko laahautua kauppaan. Ei ole enää mitään syötävää. Nuha himpun verran laantunut, flunssa kääntynyt yskäksi. Nenä punainen niistämisestä.

Illalla jaksoin jo lukea lisää Pentti Haanpäätä. Kirja on hankala pideltävä vuoteessa, paksu pokkari. Luin myös muutaman Horstin kirjeen. Ei pitäisi. En millään saa ajan ratasta käännettyä takaisin päin. Kiusaan vain itseäni.

Varasin verikoeajan uudestaan 27.3. Tohtorin luo 5.4. Kokeen tuloksia ei lähetetä ulkopuoliselle lääkärille. Postittavat minulle ja vien ne itse tohtorille. Hoitajan kanssa pohdittiin, että aika riittää. En ole aikaisemmin ollut Bulevardin klinikalla, enkä koko Bulevardilla pitkään aikaan. Käyn Ekbergilläkin. Ostan juorupullia pakastimeen. Ekberg on kahvila ja pullakauppa, jossa äidin kanssa usein kävin. Myöhemmin aikuisena ystävien kanssa. Ekberg on kuuluisa samppanjakorkeistaan ja napoleonin leivoksistaan. Nyt jätän nämä herkut ostamatta, pysyn pullapuolella.

L:ltä ja A:lta tuli kortti Cape Townista. Kuvapuolella Kirstenbosch Botanical Garden ja tietysti ihastuttavia kukkia. Puutarha on 560 hehtaarin kokoinen, kasvilajeja yli 4000. Ei mikään turha pläntti.

14. maaliskuuta 2017

DUHAA

Minulla on  duha. Jo sunnuntaina alkoi nenää kutittaa enteilevästi. Ensin toivoin ja luulin selviytyväni päivässä, parissa, kuten viime vuosina tapahtunut on. Tämä olikin semmoista vanhan ajan kunnon nuhaa, silmät ja nenä vuotavat joko yhtaikaa tai vuorotellen. Peilistä minua katselee rusoposkinen punanenäinen minä. Raihnaisuus on kaikkivoipaa. Paperinenäliinat loppuivat. Siirryin talouspaperirulliin, jotka kovuudellaan tekivät nenän pielet aroiksi. Ryhdyin käyttämään vessapaperia. Juon saavikaupalla vuoroon kahvia ja teetä. Helpotus on hetkellinen. Siirsin verikokeen ja kampaajan ensi viikoksi, peruutin suureksi harmikseni M:n kanssa suunnitellun Sinebrychoffin. Makaan vuoteessa ison osan päivästä, en edes lue. Aivastan tuon tuosta seitsemän peräjälkeisen kerran periodeissa. Pieniä muovikasseja on joka puolella, joihin kerään niistetyt paperit. Hengitän suun kautta, joka puolestaan kuivattaa suuta. Otan aamuisin pillerin, jonka kuvittelen auttavan. Lämpöä ei ole korvan mukaan. Ohihan tämä menee, mutta KOSKA?

Pöpö päätti asettua minuun, otolliseen maaperään. Pannaan mammarainen vähän niistämään. Hedelmiä ei enää ole. Tuijotan teevettä lämmittäessäni tyhjää vatia keittiön pöydällä. Kaipaan mandariineja, mangoja, meloneita, marjoja, päärynöitä...  paperisia nenäliinoja.

12. maaliskuuta 2017

LUKEMISTA MURHEESEEN

Aloin lukea  Matti Salmisen kirjaa Pentti Haanpäästä. Olen aiemminkin jotain kirjailijan elämästä lukenut, mutta tästä teoksesta sanotaan siinä kerrottavan "ensimmäistä kertaa tosi tarinan miehestä nimeltä Pentti Haanpää". Suuresti olin huvittunut, kun Haanpään vanhemmat joutuivat Maantietä pitkin ostamaan kirjakaupasta vuonna 1925. Haanpään äiti oli pyytänyt kirjaa pojaltaan, johon tämä vastasi "mitäpä niillä kirjoilla tekee." Mikko-isä lähti kirjaostoksille.

Minä siirryin toviksi Rooman Suomen suurlähetystöön kirjan Puhuvan talon tarinoita myötä. Kirja kertoo muustakin kuin kiireisestä diplomaattielämästä. Se kertoo Ikuisesta Kaupungista, jossa en ole koskaan käynyt. Takakannen mukaan teos vie "matkalle Roomaan, halki ajan ja uskomusten, tiedon ja tarun" Markku Kaskelan ja Tomi Kontion sanoin.

Ei mikään ole ikuista, Rooma,
ei edes olla-verbi
ja silti tahtoisimme olla
kuin rakastavaiset  Villa Borghesen nurmella,
Juudaksenpuun häpeän punassa,
ikuisessa syleilyssä,
ikuisen suudelman kieliopissa...
(Tomi Kontio)

Taas kesken kaiken otan käteeni Colin Dexterin Ispector Morse, Last Bus to Woodstock, ilmestynyt 1975 ja tämä isohko pokkarimuoto 2016, jota luen aina välillä. Olen koko viikonlopun kotona. Soitin C:n kahdelle ystävälle surusanoman yhteisen ystävämme poismenosta. Ilmoittavat muille. N kysyi hautajaisista. En todellakaan tiedä ja tokko vielä edes omaiset. Annoin kuitenkin C:n pojan puhelinnumeron. Muistan C:n joskus maininneen "vain omaiset".

10. maaliskuuta 2017

ELÄMÄ ON LAINAA

Kävin eilen jättämässä hyvästit ystävälleni C:lle saattohoitosairaalassa. Matkustin toiseen kaupunkiin. Olin sopinut C:n kanssa puhelimessa "joko huomenna tai ylihuomenna". Kuitenkin "huomenna" tuntui ykskaks tärkeältä ja pakolta tehdä. Lähdin aamulla.

C oli tajuissaan, vastaili päätä ravistamalla tai nyökkäämällä, pari sanaa väsyneiltä huulilta, suuret silmät katselivat laihtuneilta kasvoilta, pidin kädestä. Juttelin lapsuudestamme, valmistavasta koulustamme, aikuisiän lounastapaamisistamme, ystävyydestämme. Tapasin C:n sisarenkin, jonka kanssa olen kerran puhunut puhelimessa. Lähtiessäni painoin suukon C:n otsalle, hyvästelin sisaren, käännyin vielä ovelta ystävääni katsomaan, suljin oven. Tulin kotiin.

Tänään aamulla soi puhelin. C:n sisar soitti. Ystäväni oli kuollut pari tuntia käyntini jälkeen omaisten läsnä ollessa.

Elämä on lainaa, on joku sanonut, ei lahja. Nyt ystäväni C maksoi lainansa takaisin. Hyvää matkaa, ystäväni.

8. maaliskuuta 2017

KORKEAT POSKIPÄÄT

Eilen hissun kissun kotona. Tänään vikkelästi stadiin. Ei ehdi pöly laskeutua pääni päälle. Mutta huonekalujen päällä on. En mukamas millään jaksa imuroida enkä pyyhkiskellä pölyjä. Mistä sitä aina kertyy, vaikka huoneistoa asustaa vain yksi ihminen? Tässä asunnossa paistaa aurinko olohuoneeseen, eikä se ole yhtään hyvä juttu. Tämmöinen hillitön paiste on kamalaa. Ulkonakin.

Minulla on yksi kenkälaatikollinen aurinkolaseja. Melkein kaikissa on kaksi sankaa, mutta ne, joissa ei ole, ovat hiukan hankalia panna pysymään nenällä. Heitin pois. Ostin yhdet uudet ja muodikkaat. Nyt ovat isot taas muotia. Pidättäydyin tästä trendistä. Instrumentariumin myyjä kertoi minulla olevan korkeat poskipäät. Olin vilpittömän hämmästynyt, kun en ole asiaa ajatellut enkä edes tiennyt. En myöskään ole selvillä, mistä poskipäiden korkeuden näkee ja mitä tämä "korkeus" tarkoittaa. Ainakin näen niiden yli, etteivät siis ole näköhaittana. Lähdin silmälasikaupasta ulos uusien aurinkolasien ja korkeiden poskipäitteni kanssa. En huomannut kenenkään kiinnittävän poskiini eikä niiden päihin huomiota.

Lotossa ei vieläkään onnea. Vuosia sitten olen ollut hiukan parempi numeroiden valinnassa. Joskus oli kolmekin oikein samalla rivillä. No, yrittänyttä ei laiteta. Nyt on taas uusi viikko. Viikon ajan rakentelen tuulentupia ja lauantaisin petyn. I have a dream, nähkääs: päästä Itäkeskuksesta pois.

Lumiaurat mennä kolisivat jo aamuvarhaisesta. Hyvä niin, rollaattorilla helpompaa. Ja mitä vielä stadin matkan yhteydessä keksinkään tekemisekseni. Kun kerran pääsen sivistyksen pariin. Hyvää Kansainvälistä naistenpäivää.



7. maaliskuuta 2017

ENDEAVOUR MORSE

Näin metrossa, kun eräs rouva luki Colin Dexterin  Inspector Morse-kirjaa. Morse-sarja tv:ssä oli yksi, jota tiiviisti seurasin. Morsen kultivoitunut käytös ja rakkaus klassiseen musiikkiin (erityisesti Wagner) tehosi minuun. En ollut edes ajatellut Morsea kirjana. Keskustelin lukevan rouvan kanssa sekä kirjasta että Morsesta ja tahdoin ehdottomasti kirjan/kirjoja ostaa. Hän oli ostanut omansa Akateemisesta Kirjakaupasta. Ei kun sinne. Ei ollut, ei edes koneelta näkynyt. Myyjä oli kuitenkin ammattitaitoinen ja lupasi minulle netin kautta hankkia. Tilasin kaksi Morse-kirjaa. Ilmoittavat, kun tulevat. Siinä oli oikea libristi!

Sitten marssin taidehyllyn luo: Alphonse Mucha, Edgar Degas ja Claude Monet. Kasasin ne rollaattorin päälle ja kiikutin kassalle. Nyt on näistä taiteilijoista minulla kunnon kirjat, joista eniten olen aina pitänyt Muchasta. Muchaa on kahvimukeissanikin. Näitä kaikkia kolmea magneetteina jääkaapin ovessa sekä vielä Pienen Taidekirjaston kirjoina. Näistäkin taiteilijoista huomaa, että en kaiken aikaa ole 1500-luvun vanhojen mestareiden ihailija, vaan vähitellen tykästynyt modernimpaan taiteeseen, jopa aikaisemmin raportoimaani Yayoi Kusamaankin, joka on syntynyt 1929. Eikö vanha koira mukamas opi uusia temppuja?

Tosin nyt tässä kuussa katselen M:n kanssa Sinebrychoffilla Caesar van Everdingenin töitä. Taiteilija 1600-lukulainen. Jätetty aikoinaan vanhan kunnon Rempun varjoon, mutta sittemmin kohonnut arvoiselleen paikalle. Ja nyt hän on Suomen Helsingissä.



4. maaliskuuta 2017

"MEE TAKAISIN SINNE MISTÄ TULIT"

Menin kuin meninkin vaatekauppaan. Olin suorastaan ihastunut. Pienempää kokoa kuin ennen ja se tuntui hyvältä. Hiukan himmensi pettymystäni, kun kaupunki sanoi taas "ei" valitukselleni, jonka tein edellisestä "eistä" koskien vammaiskuljetusta. Sen verran harmitti, että soitin eräälle päätöksen tekijälle ja oikaisin sen, että "asun metroaseman vieressä". Hän oli sitä mieltä, että "vieressä" on suhteellinen käsite. Asun metroasemalta noin 500 metrin päässä. Se on puoli kilometriä, eikä minusta "vieressä". Ehdotti kyllä ystävällisesti, että tekisin vielä muutoksenhaun päätökseen ja lähettäisin sen Helsingin hallinto-oikeuteen. Harkitsen asiaa, mutta olen pessimistinen. Kaupunki on nyt kerta kaikkiaan päättänyt, etten ole tarpeeksi vaivainen, kun kuitenkin "pääsen liikkeelle". Jos en pääsisi, niin mitä ihmettä sitten tekisin sillä taksikyydilläkään? Saas nähdä ryhdynkö taistoon tuulimyllyjä vastaan?

Useampana päivänä HS on kirjoitellut rasistisista huomautuksista yleisissä kulkuneuvoissa. En voi sanoa usein matkustavani metrossa, mutta niinä kertoina, kun olen sen tehnyt, en ole kuullut/nähnyt mitään rasismiin liittyvää, vaikka aina on ollut matkassa myös ulkomaalaistaustaisia henkilöitä. En hyväksy huuteluita, solvaamisia tai muuta huonoa käytöstä muita ihmisiä kohtaan. Olen myös sen sortin ihminen, että puuttuisin oitis asiaan. Tutustuin kerran vuosia sitten guatemalalaiseen kaveriin täällä Suomessa. Olimme hänen lähdettyään kirjeenvaihdossa vuosia. Nyt luin hänenkin kirjeitään ja hän kehuu suomalaisia ystävällisiksi ja kohteliaiksi. Jos nyt tulisi, ehkä mielipide muuttuisi. Kyllä, hän oli musta ja hänen nimensä oli Jerry. Opiskeli Guatemalan (myös maan pääkaupunki) yliopistossa.

Luen parhaillaan Minna Eväsojan Japani-kirjaa. On se niin erilainen maa kuin ehkä mikään maailmassa. Eväsoja asuu kirjassa Kiotossa, opiskelee yliopistossa Kobessa ja puhuu japania kuin vettä vaan. Kertoo vanhoista tavoista, joita vieläkin kunnioitetaan. Koko arkielämä kulkee sääntöjen ja perinteiden mukaan. Japanilaisten kuuluisa kumarruskin on pitkän opiskelun tulos ja kumarruksen kulma pitää millilleen olla oikea. Kun Minna oli juhlallisilla ja tärkeillä illallisilla, jossa oli oppinutta väkeä,  häneltä kysyttiin "miksi hän oli syönyt niin epäesteettisesti kalansa?"  Kaikilla muilla oli lautasella siisti ruoto oikeassa kulmassa lautaseen nähden. Minnalla oli kalan piikkejä, ruoto rikkinäisenä ja epäjärjestyksessä nahankappaleita sikin sokin lautasella. Tämän jälkeen hän vältti kokonaisen kalan syömistä, vaikka muuten kaikin puolin täytti japanilaisen etiketin säännöt, josta hän sai kiitosta. Minna asui Japanissa monta vuotta, tutustui zen-suuntaukseen, meditaatioon, keskittymisharjoituksiin, maan tapojen historiaan, käveli vuorilla ja oppi pukemaan kimononkin oikein. Se on vaikea tehtävä, jota nykyjapanilaiset naiset eivät enää taida. Yhden kimonon pukemiseen menee noin puolisen tuntia. Jos sen osaa.

3. maaliskuuta 2017

KVINOA

Aina sitä oppii, kun menee Stockmannin Herkkuun. Myyjä esitteli ystävällisesti  bataatti-kvinoapyöryköitä. Mikä on kvinoa? kysyin. Myyjä sanoi sitä käytettävän kuten riisiä. No, eihän tuo tehnyt minua hullua hurskaammaksi. Ei kun googlaamaan. Jo 5000 vuotta sitten kvinoaa käytettiin ruoaksi esimerkiksi Andeilla. Ei ruoho, ei puu, ei pensas vaan putkilokasvi. Inkat herkuttelivat sillä ja nyt minä. En nyt aivan sinällään, mutta saatavissa pussissa on ja sitten keitetään. Kvinoan sukulaisia ovat punajuuri ja pinaatti. Kvinoan siemenet syödään. Herkun myyjä kehui pyöryköitä terveellisiksi, johon minä, etteivät sitten taida olla maukkaita. Maukas-sana on hyvä ruoan yhteydessä. Ovat, väitti myyjä nauraen. Ostin. Lämmitin vähän ja söin ensimmäisen hyvin varovaisesti salaattipedin päältä. Myyjä oli oikeassa, mutta pyörykät eivät ole vain maukkaita, ne ovat herkullisia!

Kysyn tohtorilta, onko kvinoa sopivaa laihduttajalle?  Bataatistakin kysyn, vaikka se ei ole läheinen perunalle, joka  tohtorin listalla on ei-suositeltava. Jos kvinoa on sallittua nauttia, ostan ja keitän itse, jos saa "raakana". Hyvää ripoteltuna salaatin joukkoon. Ehkä. Siihen asti nautin näistä pyöryköistä. Eläköön kvinoa! Kauan elänyt!

Olen Kiotossa samaan aikaan kuin Darwinin "oppilaana"  Englannissa 1800-luvulla. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että eläimet eivät lisäänny vankeudessa, häkeissä sun muissa. Voi herra Darwin, se oli päin honkia oleva väite. Tulkaahan nyt katsomaan. Eläintarhat pullollaan eläinpienokaisia. Lintujen poikaset piipittävät pullahdettuaan munista ja uskokaa tai älkää, ihminenkin hautoo munia. No, ei sillä lailla, herra Darwin, mutta koneessa lamppujen alla. Siinä olitte oikeassa, herra Darwin: lajit kehittyivät, muuttivat muotoaan ja ryömivät uusiin ympäristöihin ja olosuhteisiin niihin mukautuen.

Nyt julkisivu kuntoon, kipupilleri maaruun ja vaateostoksille. Tuli kutsu museoon!

2. maaliskuuta 2017

POSITIIVISEMPAAN SUUNTAAN KUITENKIN

Lisää kurimusta. Löysin toisen muistolaatikon! Siinä oli pari päiväkirjaani, joista toisessa seikkaperäisesti kerron, miten kaikki Horstin kanssa alkoi. Aion sen lukea (=itkeä)  ja sitten hävittää (toisen päiväkirjan kiikutin jo roskikseen). Tämä ajatus päässäni lähdin kauppakeskukseen: hedelmiä, marjoja ja kolme kirjaa.

Jo koulussa uskontotunnilla epäilys hiipi päähäni koskien paratiisitarinaa. Meillä oli pappi uskonnonopettajana, joka oli ankara pappi. Hän piti rippikouluakin, mutta harva meidän luokalta hänen kouluunsa meni. En minäkään. Eilen ostin  Darwinin Lajien synnyn, joka kertoo, miten tämä kaikki alkoi. En ole aikaisemmin lukenut, mutta muuta samasta asiasta kyllä ja näihin tieteen todistamisiin mieleni uskoo. Toinen kirja on taas Christietä, vaikka luulin jo hänestä luopuneeni Kaikki päättyy kuolemaan. Niin tekee. Kolmas kirja Minna Eväsojan Melkein geisha. Olenhan sentään äitini tytär ja äiti oli entisessä elämässään japanilainen.

Itse olen saanut japanilaisuuteen tuntuman pari tuntia kestävällä katsomisella, miten aito japanilainen teeseremonia tapahtuu. Valmisteluihin ja moniin tarkoin aseteltuihin käsien liikkeisiin perustuu koko nautinto. Asiantuntijana oli aito japanitar. Tässä touhussa eivät tahmatassut onnistu. Takakannen mukaan Eväsoja käy teekoulua ja oppi jo ensimmäisellä tunnilla, että tunteita ei saa näyttää "vaikka maa repeäisi alta" (ja sielläpäin usein repeää). Vieläkin Japanissa on paljon meille eurooppalaisille  outoa ja uutta, vaikka sielläkin syödään jo hampurilaisia ja räpätään englanniksi. Eväsoja asuu ja opiskelee Kiotossa, joka yhä on japanilaisista japanilaisin kaupunki. Olkoon tämä Japani-kirja se, josta aloitan näistä kolmesta. Päiväkirjan jätän tuonnemmaksi, kun taas olen vahva kestämään.

Kauppakeskuksessa ei tapahtunut mitään merkittävää, vaikka olisin ollut varsin vastaanottavainenkin. Burkaa, niqabia, huntua, kielten sekamelskaa, älypuhelimien räpläämistä... Samaa kuten aina. Istuin lepäämässä välillä maailmanmenoa hämmästellen. Kukaan ei  häirinnyt juttelulla paitsi Elisan miehet, joista yritin selviytyä hivuttautumalla seinän viertä pitkin. Ei onnistunut "moi, tuu vähän juttelemaan tai saanks mä tulla kyytiin?". "Enkä tule, etkä saa, siksi yritin kiertää teitä poikia". Joskus rollaattori on semmoinen vehje, jonka lykkiminen pitää häiritsijät loitolla. Eilen minulla oli korkeakorkosaappaat, ehkä ne himmensivät vaivaisuuttani. Kävelen myös suorana ja huomioitsen ympäristöäni. Enhän millään voi olla vajonneena kokonaan murheen alhoonkaan. Kuka nyt mutrusuusta tykkää?

Pitää mennä vaateostoksille. En kehtaa nykyisissä mekoissa olla ihmisten ilmoilla. Olen niin paljon laihtunut, että kaikki liian väljiä. En vielä ole siinä toivomassani mallissa, olkoon nämä ostettavat siis välivermeitä. "Ihmisten ilmat" tarkoittavat Slangin ja Helsinki-Seuran tapahtumia, joihin olen vakaasti päättänyt osallistua. Eikä taidenäyttelyissäkään pasteerailla palttoo päällä. Slangilta odotan paljon. Saattaa olla joku tuttukin, kun stadilaisia ollaan. Sitten bamlataan oikein olan takaa. Ja vaikka emme olisi tuttujakaan.



1. maaliskuuta 2017

TOKENEMISTA KAIKESTA HUOLIMATTA

En tahtoisi tunnustaa, mutta tunnustan silti:  taidan olla niin alavireisellä tuulella, että on tekemisenkin puutetta. Harvoin tämmöinen minulle tulee. Tiedän syynkin. Olen nyt pakkomielteisesti kiinni muistojen laatikossa ja iässä 16v sekä siitä vuosia useita eteen päin. Kuusitoistavuotiaana ei tulevaisuutta paljon ajatella. Horst oli minua kypsyneempi koettaen johdattaa ajatukseni tulevaan aikaan. Enkä ymmärtänyt. Nyt hänen kirjeitään lukiessani huomaan, miten tyhmä olen ollut. Kaikki olisi pitänyt tehdä toisin, kuunnella häntä. Mitä olisi tullut? Mistä sen tietää. En ehkä olisi tätä kirjoittamassa. Harmittaa, että olen nyt päästänyt itseni tämmöiseen surkutilaan. Sanat "I am yours now and always" ovat kuin tulikirjaimin edessäni. Haluan päästä niistä irti. Haluan elämäni takaisin, jossa olen seestynyt rouva lykkimässä rollaattoria ilman ylimääräisiä sydämen tykytyksiä, Horst-muistoja ja alituista herkistymistä. Minun on itse autettava itseni taas järkeistymään. Mennyt on mennyttä.

Mitä rollaattoriin tulee, on se ollut viime päivät vähällä käytöllä. Jos on kannettavaa, se on oiva apu ja silloin käytössä. Opettelen kuitenkin lähtemään ulos kyynärsauvan kanssa, jos vain lähden liikkeelle ilman kauppareissua. Sitä piikkihommaa en osannut kepin päähän laittaa. On mentävä nöyränä tyttönä kauppakeskuksen suutariin, joka tietysti myy samanlaisia piikkejä ja on harmistunut, kun en häneltä ostanut. Olisin voinut käydä ensin vaikka kysymässä. Olen niin tottunut jo siihen, ettei tässä kaupunginosassa kaikkea haluamaani ole. Hän on kyllä ystävällinen. Korjasi kerran laukkuni ketjun maksutta! No, ehkä kun nöyrästi pyydän, niin auttaa nytkin. Ja maksan. Voi olla, että piikki on tarpeetonkin. Olemmehan jo maaliskuussa.

Olen pistellyt viimeisen mansikan, ananaksen, klementiinin, hallaimen. Ei ole hedelmiä. On tallusteltava kauppaan. Rollaattorin kanssa. Katselen ihmisiä ja mietin, onko heistä yksikään niin surkea kuin minä. Luultavasti surkeampikin, sairaampi, läheisensä juuri menettänyt, koditon ja rahaton. Pakko tästä on toeta!