30. huhtikuuta 2014

KAVERINI HANNU

Jos on uskominen Helsingin Sanomien slangitestiin, olen slangimestari! Yksitoista vastausta neljästätoista oikein. Ei mikään "rehupuntin" tulos. Ja kuitenkin joukossa oli uusiakin slangisanoja, eikä edes arvaukseksi mennyt. Olen ollut yleisissä kulkuneuvoissa näköjään kuulolla, kun on teinejä matkassa.

Edelleen Helsingin Sanomissa pysyäkseni, luin Mervi Juusolan kirjoituksen lasten käyttäytymisestä jo tarhaiästä lähtien. Lapset jaetaan sosiaalisen käyttäytymisensä mukaan eri luokkiin. Teksasin yliopiston psykologian professori Patricia Hawley mainitsee mm. manipuloijalapset, jotka ovat aggressiivisia, toisia lapsia määräileviä,riiteleviä ja itsensä esille tuojia. Siis jonkunlaisia johtohahmoja. Minun lapsuudessani oli sellainen poika kaverina, vaikka siihen aikaan ei lasten käyttäytymistä suuremmin analysoitu.

Hannu asui samassa kerroksessa kuin minä, äiti yksinhuoltaja ja ankaraksi mainittu opettaja. Hannu jo pikkupoikana otti määräilevän asenteen meihin muihin nähden ja hänestä kehittyi vuosien mittaan varsinainen kunkkuhahmo.Hänellä oli oma jengi, joka kulki hänen perässään tehden, mitä Hannu halusi ja vaati. Vastaanhangoittelijat potkaistiin ruodusta ulos. Hannua tavallaan ihailtiin ja pelättiinkin. Isona hänestä tuli lääkäri. Hänestä liikkui myös huhuja, etteivät asiat olleet aivan kohdallaan, vaan Hannua vaivasi mielenterveysongelmat. Olivatko nämä jo nähtävissä pikkupojan käyttäytymisessä?

Äitinsä kasvatti ainokaista poikaansa ankarin metodein. Hannu sai käytöksestään usein remmiä ja äiti vaati häneltä ehdotonta kuuliaisuutta. Hannu sai pienestäkin rikkeestä meidän muiden nähden mojovan korvapuustin poskelle tai roimaa tukkapöllyä. Tämä taas tiesi suurempaa kuria jengiläisille. Meitä tyttöjä muutamaa paitsi ei huolittu Hannun kuningaskuntaan. Tosin Hannu joskus ilmestyi meille pienempänä minun kanssani leikkimään.Silloin tykkäsinkin hänestä. Iän karttuessa en enää kuulunut hänen esikuntaansa. Enkä tiedä liioin, kykenikö hän milloinkaan harjoittamaan lääkärin ammattia.Tapasin hänet kerran aikuisena. Hän ei edes muistanut asuneensa siinä osoitteessa, missä kotimme olivat olleet samassa kerroksessa yli 20 vuotta. Ei tiennyt kavereistaan tai minusta yhtään mitään.Hänessä oli tuttuja piirteitä, mutta muuten aivan vieras mies.

Kysyin puolisolta, haluaako illalla ja huomenna päähänsä ylioppilaslakin? Irvisti ja sanoi ei. Ehkä meidän vappumme ovat jo vietetyt ja jossain kaukana aikojen takana Mantoineen,osakuntineen ja Ullanlinnoineen.






29. huhtikuuta 2014

RATSASAISALASIT

Minulla on paljon vanhaa tavaraa kotona. Silti en lukeudu minkään sortin hamstraajaksi, vaikka tulee säilyteltyä ehkä turhaakin ja eritoten turhakkeita. Näihin ei tokikaan kuulu eräät silmälasit, jotka hopeisessa kotelossaan tuli laatikkoa kaivellessani esille. Ovat äitini perua, vaan ei hänen käyttämänsä. Ehkä jostain 1900-luvun alusta.

Kotelo on raskas hopean merkkeineen, tietysti rajusti tummunut, mutta siitä selvitään helposti. Itse lasit ovat aivan pyöreät, sangat ohutta metallilankaa ja mikäli osun oikeaan niitä kutsutaan ratsasaisalaseiksi. Metallilankasangat taivutettu pyöreiksi niin, että ovat hyvin korvien takana ja ympärillä. Kotelo sametilla vuorattu, kannessa koukeroiset nimikirjaimet AB. Äitini isänpuoleisen suvun nimi oli Blomqvist.

Silmälasien historia ulottuu kauaksi taakse. Kerrotaan niiden synnystä 1200-luvulla. Huononäköisiä oli siihenkin aikaan ja kaikki keksinnöt yleensä syntyvät tarpeesta. Jos nyt ei oteta huomioon ikiliikkujaa, jonka "keksiminen" jatkuu ja jatkuu. Fysiikan lait eivät myöten anna kuitenkaan. Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan nähneet muistavat Tarmo Mannin Honkajoen roolissa. Honkajoella oli värväytyessään täydennysmieheksi kaaripyssy olalla ja ajatuksissa rakentaa puusta ikiliikkuja, jonka kanssa korsussa ahkeroikin. Sota päättyi ja Honkajoki luopui maailmaa mullistavasta ideastaan sekä puupalikoistaan.

Silmälasit kokivat vuosisatojen aikana kehitystä ja muutosta, tarpeet ihmisillä niinikään erilaisia. 2000-luku toi tullessaan jälleen uusia muotituulia. Mitkä tahansa lasit eivät enää meille kelpaa.Pitää olla monet asujen ja mielialojen mukaan. Tähän sortui äitinikin aikoinaan. Olin mukana, kun hän paineli silmälääkäriin hankkiakseen kunnon silmälasit ja niitä piti olla moneen tarkoitukseen. Hän mieltyi sellaisiin, jotka sopivat juhla-asuun teatterin ensi-illoissa. Sangat kimaltelivat kuin timanttien kukittamina. Sitten piti saada arkilasit kotiin ja työssä käytettävätkin miellyttivät. Lasit pantiin valmistukseen ja sitten äiti ne sai. Kotona isä julmistui hirmuisesti nähtyään laskun. Palauttaakaan ei voinut, kotirauha oli särkynyt muutaman päivän. Äiti kuitenkin kaikesta huolimatta nautti laseistaan ja odotti Kansallisteatterin ensi-iltaa. Siihen aikaan pukeuduttiin näihin tilaisuuksiin juhla-asuihin ja jos mihin, niin sellaiseen sopivat koreat silmälasit. Isäkin leppyi nähdessään tyylikkään vaimonsa käsipuolessaan astelemassa teatterin portaikoissa.

Nämä AB:n lasit ovat arkista tyyliä. Ja taatusti ovat kuuluneet miehelle. Ei ylimääräisiä klumeruuleja. Niiden pääasiallinen ja järkevä tarkoitus on ehdottomasti ollut näkemisen parantaminen. Voin hyvin kuvitella tämän herrasmiehen asettelemassa sankoja korvien taakse ja sitten alkavan lukea Päivälehden tilalle jo ilmestynyttä sanomalehteä Helsingin Sanomat. Ehkä hän huomasi lehteä lukiessaan hyvän tinasepän mainoksen ja muisti vaimon joskus maininneen kattiloiden tinaustarpeesta. Hyvä oli, että hänellä oli nenällään nämä mainiot ratsasaisalasit.


28. huhtikuuta 2014

RATIKKAKULTTUURIA

"Miksi en halua istua toisen viereen bussissa?" kysyy Sami Takala kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa ja sosiaalipsykologian professori Johanna Ruusuvuori vastaa. "Olemme nuori kaupunkikulttuuri ja maa ollut kauan harvaan asuttu". En tiedä, onko syy tämä, että kaihdamme toisen ihmisen läheisyyttä kulkuneuvoissa vai joku muu syy. Tunnustan itsekin istuvani yhden hengen paikalla ratikassa, jos semmoinen on tarjolla. Jos ei, tömähdän muitta mutkitta jonkun viereen. Mutta jutella en ala. Matka pisteestä A pisteeseen B ei ole minusta mikään sosiaalinen tapahtuma, että pitäisi aloittaa keskustelu  edes säätilasta. Totta kai vastaan, jos joku jotain sanoo, mutta harvemmin tätä tapahtuu Helsingin lyhyillä raitiovaunumatkoilla.

Sain kerran satikutia eräältä rouvalta matkustaessani puolison kanssa inva-auton kimppakyydissä. Matka oli lyhyt, eikä minulle tullut mieleenkään aloittaa keskustelu. Vertaan näitä kaupunkikyytejä pikaisiin ratikka- tai bussimatkoihin. Jos rouva oli juttutuulella, miksi kummassa hän ei sitten itse avannut suutaan? Myöhemmin tuli mieleen, että ehkä hän oli yksinäinen yksin asuva ihminen, joka kaipasi seuraa edes tämän lyhyen matkan verran. Ehkä hän on niitä rouvia, joka pidättelee kassajonossa muita ihmisiä rupattelemalla puitaheiniä kassaneidin kanssa saadakseen jonkun juttukaveriksi ja päiväänsä kohokohdan.

Myönnän, että joskus en haluaisi keskustella, jos joku istahtaa viereeni puiston penkille ja aloittaa jutustelun. Toki vastaan, mutta en enempää. Ja se yleensä kielii halusta saada olla rauhassa. On omia miettimisiä tai ehkä haluan nauttia puiston näkymistä, katsella ohikulkijoita itsekseni, vain olla. Joskus olen lukenut penkillä kirjaa. "Mikä kirja se on? Onko mielenkiintoinen?"  Jos kysymyksiä satelee mielestäni liikaa, nyökkään hyvästiksi ystävällisesti ja poistun. Tunnen selässäni "olipas se koppava".

Palaan vielä ratikoiden kahden istuttaviin penkkeihin. En voi sietää sitä, kun joillakuilla on tapana pitää kassia viereisellä paikalla, eikä olla huomaavinaankaan jonkun tarvetta saada istuutua. Itse en kuuna kullan valkeana sorru tämmöiseen penkin valtaamiseen, vaan kasaan kassit syliin ja lattialle eteeni. Olen myös röyhkeä ja pyydän saada istuutua, jos kulkuneuvo on täynnä. Paikan saan, mutta ne katseet...  Toisinaan voi sattua myös niin, että vierustoveri on iso kooltaan, harteikas. Silloin on tukalaa ja ahdasta. Yleisten kaupunkikulkuneuvojen paikat on mitoitettu kapeaharteisia ja hoikkia ihmisiä varten. Tämä kaiketi taas siksi, että ratikoiden ja bussien pitää olla standardilevyisiä. Olen joskus joutunut lentokoneessa ahtautumaan todella isokokoisen miehen viereen. Hänellä oli myös kuuma ja lyhythihainen kesäpaita. Se matka oli yhtä tuskaa. Ehkä hän olisi voinut varata kaksi paikkaa.

Olemme jonkun sortin erakkokansaa, joka kummeksuu ja suorastaan vihastuu, kuten Juhani Aho on  kertonut, kun yläjuoksulta joessa ajelehtii jonkun puusta veistämä lastu ja on saatava tietää, kuka  häiritsee ja rikkoo luonnon rauhaa. Mutta me muutumme, kunhan olemme kauemmin eläneet kaupungeissa liki toisia ihmisiä.

27. huhtikuuta 2014

PÄIN PYTTYÄ TAAS KERRAN

No, ja eihän se puolison kotiintulo aivan jetsulleen mennyt. Ikkunasta näin ambulanssin ja kun olin silmää räpäyttänyt, autoa ei missään enää. Ei kun kyynärsauva käteen ja mekkosillaan pihalle. Tyhjää oli. Liikuin niin nopeasti kuin lonkka ja sauva myöten antoivat. Näin ambulanssin ja huidoin. Pysähtyi. Kuljettajat ihmettelemään,  miksi emme asukaan siellä, mihin osoite sairaalassa oli annettu. Katu oikein, mutta porras väärä. Puoliso makasi paareilla ja minä kysyin, miten luulevat saavansa miehen kolmanteen kerrokseen, kun hissiin ei taatusti tämmöinen viritelmä mahdu. Sairaalassa oli sanottu, ettei mies istu, pitää olla makuulla (???). Puolison pyysin panemaan ambulanssin omaan pyörätuoliin, sitten hissiin ja kotiin. Näin tehtiin ja puoliso istui kuten ennenkin. On nyt kotona.

Soitin sairaalaan,enkä ollut tyytyväinen sairaalan toimintaan kotiin kuljetuksessa. Hoitaja tiuskaisi, että on kuitenkin pääasia, kun on nyt kotona ja onko minulla muuta asiaa. Jaa,jaa tytteli! Jälleen näimme, mitenkä nykyisin kaikki työ tehdään sinne päin, ollaan huolimattomia jopa yhden vaivaisen osoitteen kanssa. Odottaisin tarkkuutta, kun on kysymyksessä kuitenkin kotiuttaminen. Jos en olisi nähnyt ambulanssia ikkunasta, en tiedä, minne olisivat miehen vieneet. Ehkä jossain välissä olisivat sairaalaan soittaneet. Piittaamattomuutta, leväperäisyyttä, välinpitämättömyyttä, kunhan on vähän sinnepäin. Jostain luin aivan hiljattain, että nykyisin ei edes anneta arvoa huolellisuudelle ja osaamiselle työnteossa. Nopeasti kaikki välittämättä tuloksesta, kunhan on siihen suuntaan kutakuinkin. Päälaellaan ovat asiat. Arvot heittäneet kuperkeikkaa ja siihen ollaan tyytyväisiä.

Tämmöisen tämän ajan piittaamattomuuteen törmäsin eilen muutenkin. Käväisin parvekkeella ja kuinka ollakaan, naapuritalon lasten leikkialueella ulkoilutettiin koiraa. Hiekkalaatikon reunalla istuksi aikuisia katsellen lastensa hiekkakakkujen tekoa. Kukaan ei eväänsä heilauttanut saati sanonut koiran ulkoiluttajalle, että sekä kaupungin että taloyhtiöiden säännöt kieltävät koirien oleskelun leikkialueilla ja jopa niiden välittömässä läheisyydessä. No, uroskoira nosti jalkaansa hiekkalaatikon kylkeen, tepasteli kävelyttäjänsä kanssa ympäriinsä leikkialueella. Minä en voinut mitään muuta kuin närkästyneenä katsella ja ihmetellä ihmisten välinpitämättömyyttä. Kaipasin taas kerran vanhan ajan talonmiestä, joka piti jöötä ja olisi tässäkin tapauksessa puuttunut asiaan.

No, pyörii se maailma näilläkin eväillä joten kuten. Ja me pyörimme mukana, kun emme muutakaan voi.








26. huhtikuuta 2014

PIENI POIKA

Rahtasin ruokaa kotiin olan takaa. Lonkka ei tykännyt. Vapuksi toin, ajaksi sitä ennen ja jälkeen. Jääkaappi natisee liitoksissaan, mutta kummallisen paljon sinne mahtuu. Sitten otin ison kassin täyteen puolison vaatteita ja vein ne sairaalaan. Painoi sekin kassi. Lonkka ei taaskaan tykännyt. Sain lääkelistan ja yhden uuden lääkkeen reseptin. Painelin sairaalasta suoraan apteekkiin. Kotona olin iltapäivän viideltä ja nyt tykkäsi lonkkakin. Panin ostamani kukat maljakoihin, kellahdin sohvalle syötyäni. Puhelin soi ja siihen rupatteluun meni sitten tunti.

Yks kiva juttu tässä kyynärsauvan kanssa laahustamisessa on. Nimittäin se, että minulle annetaan paikka ratikassa. Ensin se tuntui oudolta, mutta nopeasti totuin. Eilen antoi paikkansa musta mies, joka oli vaimonsa (hunnut ja kaikki) ja pikkupoikansa kanssa raitiovaunussa. Oli vielä lastenvaunut, jossa pieni ihmisen alku uinaili. Mies nousi heti paikaltaan astuttuani keppeineni vaunuun ja näytti kädellään minulle istuinta. Poikakin nousi.Poika katseli minua ja minä katselin poikaa. Meistä tuli äänettömät ystävät. Perhe poistui, poika vinkutti ja sanoi "bye-bye". Minä vinkutin myös ja vastasin samoin sanoin. Ja minun sydämeni suli siihen paikkaan.Nuo suuret ruskeat silmät pikkumiehen kasvoissa hellyttivät kokonaan. Pojan  isänkin katse minua hipaisi ja huulilla karehti hymy. Äidin ilmettä hunnun takana en nähnyt. Ehkä sieltäkin huokui ystävällisyys. Vauvaa en nähnyt. Hänet oli hyvin peitelty. Kun olen joskus luopunut apuvälineestäni, tulen ikävöimään ihmisten ystävällisyyttä ja saan takuulla huojahdella ihan rauhassa pysytellen pystyssä milloin mitenkin ratikan nytkähdellessä kiskoja eteen päin. Mutta nyt nautitaan vielä.

Kiittelin hoitajia hyvästä hoidosta. Eilen keskustelin puhelimessa ensin hoitajan ja sitten lääkärin kanssa. Eikä enää tarjoiltu Laakson paikkaa, josta en voinut olla kuin iloinen. Puoliso hymyili leveästi, kun sanoin lähtiessäni "huomiseen kotona,kulta". Viereisen potilaan puoliso sanoessaan hyvästi, kertoi pelkäävänsä miehensä kotiin tuloa, miten hän pärjää. Painotin ottamista yhteyttä sosiaalitomistoon, josta aivan varmasti neuvotaan, mitä pitää tehdä, kenen puoleen kääntyä ja mitä tarvitaan, jos rouva aikoo omaishoitajaksi. Samanlainen tietämätön pelokas ummikko olin minäkin vuonna 2003. Siitä se lähti, kun kyselee, kuuntelee ja ottaa asioista selvää avoimin mielin rohkeasti, ei anna oikeuksistaan periksi ja taistelee niistä. "Oppiiko sen", kysyi rouva. Takuulla oppii, vastasin. Ja minä tiedän.


25. huhtikuuta 2014

MINÄ, KASVINHOIDON TÄYSTOLVANA

Eilen soitti ensin sairaanhoitaja puolison sairaalasta ja heti perään lääkäri. Kummankin asia oli: miten te pärjäätte kotona?  Alan kyllästyä. Sitä paitsi olin juuri Herkussa ja mietin, ostaisinko rönttösiä. Puoliso tulee lauantaina eli huomenna kotiin ja siksihän minulta entistäkin tiiviimpään tahtiin on kyselty jaksamista. Naapurivuoteen potilaan puoliso on kauhuissaan, kun hänelläkin alkavat oman miehen hoidot kotona, "eikä tiedä mistään mitään", kuten minulle kertoi. Kantapään kautta,kantapään kautta, naisen vaistolla, kyllä se siitä, minä valistin. Puhuin kokemuksen syvällä rintaäänellä, kuten kuluneesti pruukataan sanoa.

Nyt on rynnättävä ruokaostoksille, sillä seuraavan kerran pääsen kauppaan viikolla 19 ja siihen on pitkä aika. Sattuu vappu tuuraajan torstaiksi. No, järjestelykysymyshän tämä on. Kestomaitoa vaan kotiin! Muuta pakkaseen ja pitkäsäilyväistä jääkaappiin. Kyllä se siitä.

Puoliso on istunut vihdoinkin pyörätuolissa. Oli eilenkin. Kyöräsin sitten huoneeseen ja vuoteeseen, johon oitis nukahti. Ehti sentään syödä marjat ja hedelmät ja partakin ajettiin.Istuin tovin napit korvissa ja kuuntelin Matti Klingen Kadonnutta aikaa löytämässä. Minuakin alkoi jostain syystä nukuttaa. Sauvailin neloseen ja ajoin kotiin. Eräältä pysäkiltä pelmahti vaunuun japanilaisjoukko. He kulkevat aina laumoittain. Kaikilla roikkui kamera kaulassa. Katselivat ahnain silmin ratikan ikkunoista Mannerheimintietä. Lasipalatsilla lähtivät.Vaunuun tuli tilaa ja hiljaista. Kepittelen itseni nykyisin ratikkaan siitä ovesta, jossa ei ole portaita. Ihan niin kuin muutkin vaivaiset ja lastenvaunut. Jälkimmäisiä saattaa olla kolmetkin ja silloin on ahdasta. Rollaattoriväki antautuu pysäkillä suosiolla odottelemaan seuraavaa ratikkaa. Tämä osa vaunua on minulle uutta, sillä yleensä olen livahtanut sisälle etuovesta, enkä ole edes suuremmin portaita noteerannut. No, kyllä minä vielä, kunhan pääsen kyynärkepistä eroon.

Rakas ihana kummityttö oli imuroimassa lattiat ja panemassa parvekkeen kesäkuntoon. Partsin sisustusmaku on meillä hiukan erilainen, jotain muutan myöhemmin. Oli ostanut vielä kukkaistutuksiakin, vaikka kielsin, kun kasteluhomma on aina niin ikävää, parveke on kuin pätsi kesällä, aurinko paahtaa. On sälekaihtimet,on, ja joskus avaan jopa lasitkin. Mutta silti. Kiittelin kauniisti kukista ja mietin, kuinka kauan ovat elossa. Minulla kun tuppaa olemaan sisäistutusten kanssa muutenkin huono viherpeukalo. Lahjaksi saamani orkideankin tapoin hyvin nopeasti. Nyt on jonkunlaisen muratin hoito koetuksella. Sekin lahja. Miksi juuri minulle,  kukkien kasvattamisen täystolvanalle, annetaan kasvilahjoja?

23. huhtikuuta 2014

FLÄKKI PAIDASSA VAAN EI SYDÄMESSÄ

Että puoliso oli sotkenut ruokansa ympäriämpäri vuodettaan. Paidassakin iso fläkki. Puin
uuden paidan ja peiton, pyyhin kostealla kasvot ja sitten oli niiden jokapäiväisten vuoro. Yllättäen sanoi puoliso: sä oot tehny paljon. Voiko tuota ihanampaa kiitosta ja huomionosoitusta saada? Keskustelin lääkärin kanssa. Keuhkokuva otetaan ja lääkitys päivitetään. Sitten katsotaan, joko kotiin tai vähäksi aikaa Laaksoon. Ajelin muuten mennen tullen ratikalla. No, hiukan lonkka vaikeroi, mutta kyllä se siitä asettui.

Europarlamenttivaalien ilmoitus äänioikeudesta tipahti luukusta. Sen tiedän, ettei puoliso äänestä. Minä sitten joko tai en. Toisaalta, on Kaupungintalon puitteet niin hienot, että voisi mennä piirtämään tahtonsa ennakkoon. Nyt kun keppeilenkin niin keveästi. Tietäis vaan kenet sinne haluan.

Nyt kun Kappelin patsasasia tuli niin selväksi kuin tulla voi, niin minulla ei ole mitään projektia. Peruutin sosiaaliviraston ja kotihoidon visiitin, kun hoidokki ei ole edes kotona. Pelkkä minun katsastaminen ei ole tarpeeksi tämmöisen tarkastuksen puitteissa. Niin että aikomani suullinen reklamaatio kotihoidosta jää toiseen kertaan. Söin sitten itse kaikki macaronit, jotka olin virkamiehille varannut.

Minä tiedän, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa paaaljon rahaa. Kysyisin isännöitsijältä lupaa saada panna piha uusiksi istutusten puitteissa. Pansaat ja puut toki jättäisin paikoilleen, mutta kaikki muu jäisi puutarhureille ja pihasta tulisi Katajanokan kaunein. Tänään oikein katselin tyhjiä puisia kukkalaatikoita, joista repsottaa viimevuotisia rikkaruohoja tupakantumppien keskellä. Sama retuperä meidän rapun kummallakin puolella. Oikein pahaa teki. Mutta en minä enää istuta mitään. Jo viime kesänä päätin jättää sikseen. Niin huonon vastaanoton vaivannäköni on vuosien mittaan saanut. Lapset repivät kukkia juurineen ylös, jopa aikuiset taittelivat maljakkoon kuin myös edelleen tupakantumpit heitettiin kukkien sekaan. Polkupyörät paiskattiin päälle, niin että kukat rutisten taittuivat. Ei helmiä sioille, ei. Mutta rahalla saa myös hoitajat, etten muuta tekisi kuin katselisin ja maksaisin. No, en minä lotossa voita kuin parikymppiä silloin tällöin. Joku oli laskenut, mitä olisi tienannut, jos olisi pannut vuosien ajan lapsilisät syrjään. Minullakin mahtava potti, jos lottoon pannut markat ja eurot olisivat nyt kiltisti pankkitilillä. Ei olisi liioin tämmöisiä päiväunia, mitä tekisin voittorahoilla, jos... Sitä paitsi, minulla ei ole muita paheita kuin lottopahe.

Ai niin, vihreää luonnossa! Ratikan ikkunasta näkee paremmin kuin taksin. Siis silmät auki!






22. huhtikuuta 2014

ONNESTA KANKEANA

No niin. Minä olen tänään ajanut ratikalla! Otin kyynärsauvan ja lähdin reippaasti sauvailemaan pysäkille. Ja vielä mennen tullen. Taksi enää hätätilanteessa, eikä se ole suinkaan tänään, kun lähden sairaalaan puolison luo.

Sitten Kappelin patsasasiaan. Olen saanut tietoja! Teos ei ole missään tapauksessa Ville Vallgrenin. Se on rakennukseen kuuluva koristus, joita harrastettiin 1800-luvulla mm. puutarhoissa. Soitin Helsingin kaupungin taideasiantuntijalle ja hän sanoi, jos naisfiguuri olisi Vallgrenin, olisi se tiedossa. Patsaan alkuperää ja tekijää ollaan sielläkin metsästetty, eikä päästy puusta pitkään tämän enempää. Unohtakaamme Ville Vallgren tässä yhteydessä ja nauttikaamme vain muuten tästä nimettömästä ja ihastuttavasta kreikkalaistyyppisestä naishahmosta Espan puiston Kappelin katolla.

Apteekissa kävi kiirastorstaina kummallinen kömmähdys. Menin kassaan maksamaan puolison reseptilääkkeet, joita oli kaksi rasiaa. Kotona jossain vaiheessa hämmästyin, kun kuitissa oli hinta maksettavakseni pantu glukosamiini combi 120 tbl. No, tietysti olin kuuliaisesti maksanut, kun olen luottavaista lajia ja luulin hinnan olevan vain puolison lääkkeestä. Koko pääsiäisen vietin kylmä rinki takapuolen ympärillä, jos minua ei apteekissa uskotakaan. Pyysin nähtäväkseni hyllystä glukosamiinipurkin, jonkamoista en ole ilmoista ikuna edes nähnyt, saati kotiin tuonut. Pyysin päästä joko apteekkarin tai proviisorin juttusille ja kerroin asian. Hän uskoi! Olenhan vuosien takainen asiakas ja henkilökunta minua palvellut. Sain rahat, 29,30€, takaisin tuotteesta, jota en ollut edes pyytänyt kiirastorstaina saati kotiin tuonut.Näin toimii hyvä apteekki!

Oli muuten eri kivaa istua ratikassa pitkästä, pitkästä aikaa. Ja ihan vanhus- ja invapaikalla. Kyynärsauva sojotti näkyvästi esillä.Selvisin hyvin sisään ja ulos. Onnesta kankeana marssin Aleksin pääovesta sisään, jota en ole aikoihin käyttänyt. Vedin syvään henkeä ja tunsin olevani melkein kuin muut ihmiset. Ostin Marja Kurjen kaulaliinan, hiukan ruokaa ja pari heräteostosta Herkusta. Voi, mitenkä olikin ihanaa. Ei rollaattoria, en tarvinnut suurta tilaa hississä, kaikki melkein kuin ennen vanhaan.


21. huhtikuuta 2014

KESKUSTAN KAUTTA

Eilinen sukkasunnuntai vaihtunut toiseksi pääsiäispäiväksi. Arki häämöttää. Vielä talo uneliaan hiljainen, aurinko vasta kiertymässä minun ikkunoihini. Unenpäästä en meinannut sitten millään saada kiinni ja kahden kieppeillä yöllä nappasin unipillerin. Nyt hiukan tökköinen olo. Tästä aikanaan kuitenkin terästäydyttävä kohti sairaalaa. Eilen puoliso edellistä päivää pirteämpi. Silmät kokonaan auki ja oli mukana tässä maailmassa. Hedelmien syömistä ja parranajoa. Kaikki oli hoitajienkin kanssa sujunut. Pyörätuoli-istuminen vaan ei onnistu. Ei ole kuulemma aikaa. Kuitenkin käytävällä näin monen papparaisen istuksivan pyörätuolissa. Tuntuu olevan kovasti kiireitä, vaikka ei siltä näyttänyt eikä näytä. Hain kansliasta apua vaipan vaihtoon, johon ei liioin oikein tuntunut olevan sopivaa hetkeä. "Tullaan kun ehditään", sanottiin ja jatkettiin rupattelua. Minä poistuin oviaukosta. Ovessa luki "vain henkilökunnalle". Sitten kaksi hoitajaa ilmestyi ja alkoi vaipan vaihto. Istuin käytävässä odottamassa ja luin vuoden vanhaa Annaa. Joku julkkis oli eronnut ja purkanut toimittajalle tuntojaan. En jaksanut lukea.

Taksinkuljettaja lähti ajamaan pyyntöni mukaan keskustan kautta, mutta sitten Lasipalatsin kohdalla kääntyikin yllättäen pois Manskulta kohti Kruununhakaa. Ihmettelin ääneen ja vastaus oli, että näin ovat kollegat neuvonneet Katajanokalle ajamaan. Tuli katsastettua Kaisaniemenkatu,Krunikan kulmat, Unioninkatu, Tuomiokirkon takapuoli ja Yliopiston etupuoli. Istuin takapenkillä syvä pystyryppy otsassa ja päätin seuraavalla kerralla olla tarkempi, mitä tarkoittaa "keskustan kautta". Näin kun kuljettaja seisautti taksamittarin ja arvasin edessä olevan hankaluuksia. Tultiin kotiovelle ja kuski sanoi, ettei maksa mitään. Olin jo kaivanut passelin mittarin lukeman mukaisen summan ja ojensin sen kuljettajalle saatesanoin "älkää nyt hassutelko". Hän katseli muualle, mutta otti rahat. Toivotti hyvää pääsiäistä. Minä sauvailin kotiin.Kotona hetken harmittelin, etten ollut ottanut muittamutkitta vastaan ilmaiskuljetusta.

Ateriani ovat tulleet päivä päivältä kummallisemmiksi. Pitää tyhjentää jääkaappia. Osan pakastin kiirastorstain ostoksista. Jäljelle jäi yhteenkuulumattomia ateria-aineksia. Eilen oli liha-makaroonilaatikkoa ja perunamuusia, kahta lajia salaatinlehtiä, Hollannista tuotettuja Pomo Dolce-terttutomaatteja, suomalaista kurkkua. Hampaissa ratisi salaatin päälle murskaamaani Himalajan suola. Mietin uskallanko avata taas viinipullon, ettei kroppa totu liikaa iloliemeen. Avasin rohkeasti. Avasin myös television, mutta ei minulle mitään katseltavaa. Suljin.

Aloin panna talvitakkeja ja karvalakkeja pois eteisen naulakosta. Tilalle ähelsin puolison panamat ja kesäpusakat. Poplaria en löytänyt mistään. Meni varmaankin Fidaan, kun kummityttö siivosi. Ehtoolla katselin Nancy Meyersin 2009 ohjaaman leffan Pientä säätöä (It´s complicated) ja senkin Meryl Streepin takia. En jaksanut innostua. Katsellessani tulin jälleen kerran samaan päätelmään kuin ennenkin, että arkkitehti Adamia näyttelevä Steve Martin muistuttaa huolestuttavasti ulkonäöltään ex-hammaslääkäriäni. Streepin, Jane, ex-aviomies Alec Baldwin, Jake, ei muistuta tuttavistani suuremmin ketään. No, ei sen puoleen, näitä iän mukana pyöristyneitä herraihmisiä on kai luultavasti jokaisen tuttavapiirissä noin ylipäätään.







20. huhtikuuta 2014

TAVALLINEN VAI ORIGINELLI?

Lämmintä ja aurinkoa sauvaillessani taksiin ja sairaalaan. Tavanomaiset viemiset, parran ajoa. Päivähoitaja tuli tervehtimään, iltahoitaja sanomaan päivää. Kantelivat, ettei puoliso ollut edellisiltana ottanut lääkkeitä eikä iltapalaa. Aamu iltaa kuitenkin parempi.Pieni hymykin hoitajalle.

Katselin Teemalta Valérie Expositon dokumentin (2013) Édith Piafista, Piaf intiimisti.Jonkun vanhemmankin dokumentin olen joskus nähnyt. Kun elettiin vielä gramofonin ja lp-levyjen aikaa, hankin Piafin levyjä. Olen hänestä pitänyt ja pidän vieläkin. Nyt nautin tämän Pariisin pikku varpusen elämäkerrasta ja lauluista. Sen jälkeen tullutta elokuvaa en jaksanut enää. Nukahdin sohvalle. Enkä edes ollut pudottanut kaukosäädintä, jota puristin kädessä. Yleensä se kolahtaa lattialle.

Olen tässä miettinyt yhtä hullua asiaa, että olenko elämäni aikana ikinä tuntenut ketään originellia ihmistä. Tuli mieleen Piafista, joka ihmisenä ei aivan tavallinen ollut. Eli täysillä ja kiihkeästi ikään kuin alusta alkaen olisi tiennyt kuolevansa nuorena. Ei, en ole tuntenut. Tuntemani ihmiset ovat olleet tasaista väkeä noin suurin piirtein, mitä nyt riehaantuneet lasillisen jos toisenkin ääressä. Minusta viina ei tee ihmisestä originellia. Se tulee sisältä päin. Se on syntymälahja. Eikä se loukkaa ketään. Se voi olla kanssaihmisille vaativaakin, mutta älykkäällä ja rakentavalla tavalla.

Halusin olla originelli ihminen, mutta olen vain tämmöinen tavallinen pulliainen ilman suurempia särmiä. Ihan tyytyväinen kuitenkin olemassaolooni, noin yleisesti. Pikkutyttönä suunnittelin tulevaisuudesta kaikenlaista ja aina siihen liittyi jonkinlainen kuuluisana oleminen. Ehkä kaikkein eniten haaveilin olevani Suuri Näyttelijä, jota kansa palavasti palvoo ja kukkiin hukuttaa. Nämä unelmat kasvoivat minussa ehkä siksi, koska olin ensimmäistä kertaa teatterissa 4v. Kyllä sen ikäinen jo ottaa vastaan vaikutteita! No, vei äiti minut Ateneumiinkin, mutta taiteilijan urasta en tuulentupia rakennellut. Huomasin isompana kuvataiteilijoiden olevan hiljaista väkeä.Työ yksinäistä ja vie kauan aikaa. Joku vuosikausia saman kuvan kimpussa. Näyttelyssä katsojat eivät liioin  huuda taulun edessä "bravo", eikä nimikirjoitusten metsästäjät ole ahnaina vaanimassa salamavalojen välkkeessä. Tänne vierailemaan tulleet elokuva- ja laulumaailman tähdet saivat kansanjoukot liikkeelle ja Armi Kuusela, kun hänet oli mitattu koko Universumin kauneimmaksi. Tämmöistä kuuluisuutta en itselleni uneksinut ja kaunista minusta ei saanut tekemälläkään, vaikka juhlapyhinä keikkuikin kiharoissa suuri rusetti.Tiesin, että minun on jatkettava ihan tavallisena pikkutyttönä olemista, eikä aikuisuus kuuluisuutta tuo.Ja ihan tavallinen minusta sitten tulikin. Mitä se sitten tarkoittaakin.


19. huhtikuuta 2014

OMAISHOITAJAT JAKSAVAT JA RAKASTAVAT

Puoliso ainakin eilen sairaalassa ollessani tolkuissaan ja tässä maailmassa. Tosin hyvin väsynyt, mutta ei järin kiukkuinen ollut ollut hoitajillekaan. Söi hyvällä halulla viemäni hedelmä- ja marjasalaatin ja päiväkahvikin meni pullan kanssa. Tarjottiin minullekin, mutta en tahtonut. Keskustelin hoitajien kanssa ja taas ihmeteltiin, miten minä jaksan. On se vaan omituinen ihmetyksen asia. Pyysin, että aloittaisivat ainakin päivittäisen pyörätuolissa istumisen. Vaihdoin haavapainauman siteen, kun hoitaja toi tarpeet. Olivat iloisia omaisen avusta, kun "henkilökuntaakin vähän pyhien aikaan". Vedettiin yhdessä mies vuoteessa parempaan asentoon apulakanan kanssa. Kehuivat puolison olevan kohteliaan herrasmiehen ja kaksikin hoitajaa on riittänyt hoitotoimenpiteisiin. Enkä mihinkään Laaksoon anna viedä, jos tokeneminen menee tätä rataa. Kotiin vaan!

Söin kotona lihamakaroonilaatikkoa ja avasin palan painikkeeksi pienehkön kuohuviinipullon. Olin mielestäni ansainnut sen. Taksinkuljettaja kävi Venetsiassa, eikä kaupunki kuulemma säväyttänyt. Neljä tuntia riitti! Ei edes kondoolikyytiä. Oli siinä kummallinen Venetsian kävijä. Kanavatkin haisivat. Tämä on totta. Oli jo silloin, kun minä siellä olin. Kaksi kertaa olen käynyt ja kummallakin kerralla haisi. Olimme tietysti kondooliajelulla ja silloin haisi vieläkin enemmän. Rotan raatoja ja muuta roskaa kellui vedessä ja vihreät levät tarttuneet talojen kivijalkoihin. No, taksimiehen oli hyvä nyt käydä Venetsiassa, ennenkuin se vajoaa näkymättömiin.

Tänään otan, keksin tämän vasta eilen, mukaani sairaalaan kannettavan paristoilla käyvän cd-soittimen ja kuuntelen kirjaa, jos puoliso taas nukkuu. Joskus on aikaisemmin ollut käsissä pideltävä kirja, mutta tämä ratkaisu voi olla hauskempi.

Katselin illalla Inhimillisen tekijän. Asialla kolme omaishoitajaa, Nina Mikkonen, Ilkka Pirhonen ja Minna Tuurna. Heistä kaksi hoitaa aikuista puolisoa ja Minna Tuurna lasta. Samoja ajatuksia kuin minulla, samoja mietteitä omaishoitajien oikeuksista, samoja sanoja, että kaveria ei jätetä. Koti paras paikka, ei laitos. Puhuttiin sairauden tuomista muutoksista perheessä. Puhuttiin luopumisista. Mutta elämä jatkuu, ei voivotella eikä hyväksytä voivotteluja eikä voivottelijoita (minäkään en tykkää).Me elämme niillä ehdoilla, mitä nyt on, eväillä, mitä on annettu. Onhan puoliso sama ihminen kuin ennen, vaikkakaan ei yhtä ehyenä. Me rakastamme kaikkea sitä, mitä hänestä on jäljellä.


18. huhtikuuta 2014

KOTONA YKSIN

Elämä on kummallista peliä. Puoliso sairaalassa. Joitakin päiviä sitten oli sekavan tuntuinen, mutta meni ohi. Sitten taas. Nyt entistä enemmän ja minä jo huolestuin. Soitin ambulanssin. Pää kuvattiin, eikä ensimmäisen tutkimuksen jälkeen mitään uutta, vanhat jäljet. Nyt etsitään mahdollista infektiota kropassa.Antavat jatkuvasti rauhoittavaa. Olin hänen vierellään muutaman tunnin ja sitten tulin kotiin. Olin ehtinyt Herkusta ostaa ruokaa mahdottomat määrät ja nyt vähän taas ihmettelen. Osan jo pakastinkin. No, olen tänään myöhemmin viisaampi kaiken suhteen. Kuin myös optimistinen, kyllä hänestä tulee entisenlaisensa.

Kappelin naispatsas on edelleen hakusessa. Aion arjen tultua soittaa Suomen Kuvanveistäjäliittoon, jos siellä tietävät. Löysin netistä hienon kuvan patsaasta, mutta vain kuvan. Joku valokuvaaja oli ollut asialla Espan puistossa.Naisella on kukkaseppele kädessä ja vaikuttaa lähemminkin tarkasteltuna kreikkalaistyyppiseltä muinaisnaiselta. Tehtävänäni on nyt selvittää tämän minulle salaperäisen patsaan arvoitus.

Sairaalassa ei muuten puolison huoneessa päivystyksessä muita potilaita, jotta tutkiminen saatiin alulle ennätysvauhtia. Samoin tapasin yhden lääkärinkin. Ikinä aikaisemmin ei ole näin nopeasti aloitettu. Nytkin varauduin pitkään odotukseen ja olin napannut sokeripullan evääkseni. Puolisolle syötin kaksi suurta voileipää odotellessamme ambulanssia. Hyvin näkyi maistuvan. Sitten taas harhautui ulottumattomiin omaan maailmaansa.

Ai niin, jos Tuulia tätä lukee, niin Sininen zeppeliini kirjoitti blogissaan "Turkulaisuuden fantastisuudesta". Lue, että tiedät, ellet ole jo lukenut. Olette te aivan erilaisia kuin me muut tämän maan pulliaiset. Me helsinkiläiset taidamme olla aika kuivaa sakkia ja osin ikävääkin, jos on uskominen Ilmari Kiannon kirjoitukseen vuosien takaa. Hän ryttäsi lastussaan "Kirottu Helsinki" sekä kaupungin että sen asukkaat. Mutta on meissä hyvääkin, ainakin paljasjalkaisissa. Ulkomailta muuttaneet toisinaan sotkevat omalla kulttuurillaan. Pitää olla avarakatseinen ja hyväksyvä ja tietää, että Suomi ja Helsinki porskuttaa jo muiden mukana globalisoitumisessa. Eilenkin rohtoa ja hoitoa tarvitsi muutama kovin verhotusti pukeutunut ulkomaalaistaustainen naishenkilö. Mutta taksinkuljettaja ilahdutti minua olemalla supisuomalainen ja puhui Helsingistäkin siihen malliin, että tykkää. Taksinkuljettajat tietävät yleensä Helsingistä muutakin kuin kadunnimiä.

Soittelen sairaalaan ja sitten menen sinne. Jos yhyttäisin lääkärin taas. Tässä on häntä  nostettava pystyyn ja selvitettävä itsensä toivomaan kaiken kääntymiseksi jälleen hyväksi ja saan puolison kotiin tähän minun maailmaani.

16. huhtikuuta 2014

PASTORIN MAIDONMYYNTIKOJU VASIKKAHAASSA

Minua vaivaa edelleenkin naisfiguuri ravintola Kappelin katolla. Aikoja sitten soitin Kappeliin ja kysyin tietoja, mutta eivät tienneet muuta kuin ehdotuksen pystin olevan mahdollisesti Ville Vallgrenin. Ateneum ei liioin eilen tiennyt asiasta mitään.Soitin Porvoon Taiteilijaseuraan, mutta tulos yhtä tyhjä. Siellä oltiin sitä mieltä, että koko figuuri ei heille millään lailla edes kuulu. Ville Vallgren oli kuitenkin Porvoon poikia. Syntyi 1855 kaupunginlääkärin poikana. Minusta hän liittyy vahvastikin Porvooseen! Vallgren asui Pariisissakin, kuten niin moni muukin suomalainen taiteilija. Myös Tukholmassa sodan aikana. Kolme kertaa oli naimisissa ja kuoli Helsingissä vuonna 1940.

Helsinkiläiset varmaankin tietävät, miksi Kappelista tuli Kappeli. Paikalla, vasikkahaassa, oli pieni maidonmyyntikoju, jota alettiin kutsua kappeliksi, koska "pastorilla" täytyi sellainen olla. "Pastor" tarkoittaa paimenta.Näin ainakin kerrotaan Kappelin alkaneen. Sulkemisten, avajaisten, remonttien, omistajien vaihdosten, maailmansodan, vuosikymmenten jälkeen on Kappeli nyt se meille tuttu paikka Espan puistossa

Sitten soitin taas Kappeliin. Nyt pyysin heti saada keskustella jonkun johtohenkilön kanssa saadakseni tietää tästä päänvaivakseni muodostuneesta patsaasta ravintolan katolla. Ottivat asiani todesta, alkoivat selvittää. Soitettiin iltapäivällä ja kerrottiin, että minulle soitetaan tänään. Odotan jo. Olen aivan varma, etten ole ainoa, joka on nostanut katseensa Espan puistossa ja huomannut pystin ihmetellen sen alkuperää ja syytä, miksi se on ravintolan katolla. Kappelissa on aikoinaan ollut taidetta katon sisäpuolellakin,seinillä ihan vaan seinään suoraan piirrettynä. Näin maksoivat jotkut taiteilijat ruokalaskunsa. Kappelia vuosikymmenten aikana remontoitu, seiniä purettu, uudistettu ja niin ollen hävitetty näitä muistorikkaita kuvia. Onneksi joitakin on kehyksissäkin ja ainakin minun viimeksi käydessäni, seinillä. Muun muassa Albert Edelfeltin "Gamrinus". Severin Falkmanin työ, Hjalmar Munsterhjelmin maisema ja Louis Sparren teos. Kappelissa on myös Kellari-ravintola, jonka kerrotaan 1900-luvun alussa olleen salakapakka, jossa monet taiteilijat iltaa istuivat.

Frans Johan Valbäck (1852-1923), suomalainen toimittaja, ruotsinkielinen kirjailija, kirjoitti Kappelin sisäseinään:

Mi miehuuden on mitta
sen lausui ken sen ties:
ei olla Kappelitta
voi ykskään aikamies,
ei ilman sitä voisi
ei Espis olla tää
ei Helsinkikään oisi
tään valtakunnan pää!


(Tämän runon kirjoitin blogiini Helsinki-päivänä 2011 silloisessa Kappeli-aiheessani)


15. huhtikuuta 2014

TIKKUTIISTAIN KUULUMISET

Tikkutiistaita mennään.Pitäisikö panna luudan ja vispilän varpuja seinälle, jotta pahat henget jättäisivät Stadin Friidun kodin rauhaan pääsiäisviikolla? Huomenna kellokeskiviikkona panisin lehmän kaulaan kellon, jos minulla lehmä olisi. Kello on, mutta sekin lampaan kaulasta. Roikkuu muuten partsilla. Ja se lammas oli mamman lammas ja sen nimi oli Tipsu ja sillä oli karitsa, Tupsu.Tupsulla oli isä ja sen nimi oli Tapsu.Tapsu asuikin muualla. Mamma (äidin äiti) piti lampaita mökillään Friherrsissä ja asui siellä usein papan (äidin isä) kanssa ympäri vuoden. Siihen aikaan se lienee laillisesti sallittua. Kävivät vain Meilahdenkadun kotinsa välillä tarkistamassa, että kaikki oli hyvin. Tämän tässä ja nyt  toi mieleeni kellokeskiviikko.

Kirjoitin kirjeen Italiaan. Ollut pitkä tovi viimeisimmästä. Uskollinen ystäväni lähetellyt kortteja ja nyt tuli pääsiäistervehdys.Kortin kuvapuoli ei kerro pääsiäisestä mitään, vaikka sen vietto on Italiassa tuikitärkeää. Kuvassa on  Napolin Porta Capuana, josta tultiin juhlallisesti sisään kaupunkiin Tullaan ja mennään vieläkin. Toisessa kortissa ystäväni oli puolisoineen Roomassa katsastamassa jälleen kerran taidetta, jota siellä on yllinkyllin ihan niin että kateeksi käy. Aina uusia näyttelyitä vanhojen rinnalla. Kortin kuvassa Fontana di Trevi, joka on jokaisen turistin ehdoton must.

Ollapa joku tämmöinen meillä Helsingissäkin, edes sinne päin. Noh, Manta katselee alapuolellaan olevaa allasta ja merileijonien suusta suihkuavaa vettä. Tätä menoa katselee moni muukin runsaan kahden viikon päästä, kun railakkaasti suomalainen juhlii Valpuriaan. Joku pulahtaa altaaseen joko selvin- tai kännipäin. Niin ja sitten neito pestään tietysti. Pitäähän hiukset puhtaat olla, kun lakki päähän pannaan. Minun piirustuksenopettajani, joka oli myös Ateneumin opettajia, piti visusti huolen siitä, että me koululaiset emme puhuneet Havis Amandasta, vaan käytimme patsaan oikeaa nimeä "Merenneito". Kuitenkin kerrotaan Ville Vallgrenin (1855-1940), joka neidon loi, antaneen tälle aikoinaan ankaraa pahennusta herättäneelle "pariisilaiskoketille" nimen Havis Amanda. Ravintola Kappelin katolla on myös samaisen kuvanveistäjän työ. Naisfiguuri. Soitin kerran Kappeliin ja kysyin sen nimeä. Eivät tienneet muuta kuin että se on Ville Vallgrenin. Ehkä Ateneumissa tiedettäisiin. Palaan siihen.

Yö meni jetsulleen taas hyvin. Jännitin illalla vähän, koska puoliso vaikutti levottomalta. Epäilys turhaa. Nukkui kuin tukki suloisesti ja vaimeasti hetkittäin  kuorsaten. Kun hän vielä tupakoi noin 15 vuotta sitten, kuorsaus oli julmetun kovaa ja repivää. Siirryin joikisikin öiksi nukkumaan muualle. Lopetettuaan sauhuttelun, loppui kuorsaaminenkin, mitä nyt, kuten äsken sanoin, silloin tällöin hillityn verhotusti.

Hyvää tikkutiistaita!








14. huhtikuuta 2014

HETKEN HIPAISU MALKAMAANANTAINA

Koettelumusten aamupäivä ohitse! Tarkoittaa pesuhetkeä, joka yleeensä on aggressiivista käyttäytymistä ja rumaa kielenkäyttöä. Ensi viikko on 2. pääsiäispäivän takia vapaa. Puoliso ei pidä vieraiden ihmisten sohlaamisesta kroppansa kanssa ja ohessa saan minäkin tuta vihanpuuskia. Sitten rauhoittuu, kun pesijöiden jälkeen on ovi sulkeutunut. Sain jo äsken hymyn kasvoille kertoessani kohta olevan lounasajan. Mutta onnen pipanoita on, kaksi yötä mennyt loistavasti nukkuen. Menossa se parempi periodi.

Puoliso on joskus kirjoittanut hänkin mielellään. Muutamia runoja,runon pätkiä ja pitempiä kirjoituksia. Mökillä hän ahersi niin ikään keittiöpuuhissa minä pikkupiikana auttelemassa ohjeitten mukaan. Kaupungissakin syntyi yhtä sun toista ja yleensä  ilman keittokirjoja. Ehkä hänestä olisikin pitänyt tulla kokki pankinjohtajan sijaan.Tai arkipäivän runoniekka, johon alla oleva viittaa.

Oi juuriska,oi juuriska
ja lanttu harashoo,
tästä kyllä muijiemme
paikat paksunoo!


Näin taas kerran kauan sitten koetut kokemukset tuikkivat mieleen. Kotiympyröistä on paha kovin usein nyhjäistä kerrottavaa. Kunhan kevät etenee ja kesä koittaa, osallistutaan sosiaaliseen elämään enemmän. Pesunaisetkin kysyivät, jos käymme koskaan ulkona (?). Kerroin käyvämme: taidenäyttelyissä, puistoissa, Stockmannilla, Skattan rantaraiteilla ja talon pihalla. Nyt on ollut pitkä paussi minun fyysisen kuntoni takia. Vuosi sitten alkoivat lonkan murtumavaivat äksyyntyä ja siitä alkoi pitkä rumba, joka päättyi 30.12. viime vuonna suureen leikkaukseen. Tosin ensin diagnosoitiin murtumat niitä huomaamatta oireiden perusteella nivelrikoksi. Se pitkitti koko hoidon aloittamista. Nyt olemme näin pitkällä ja enää ei ole suurempaa estettä ulkoilemiseen. Taitaa liittyä enemmänkin minun viitsimiseeni. Jos pääsiäisen sää on makuuni, niin ylös,ulos ja iloiseen auringon paisteeseen.

Tänään vielä pohdin puita heiniä ja ihmettelenkin seuraavaa. Arabimaissa lienee viinalla läträäminen syvästi kiellettyä ja kuitenkin alkoholin kerrotaan olevan arabialaista alkuperää.Hyvä juoma hurskahille, sanotaan.Viinassa pysytelläkseni, kerron, miten sodan aikana jotkut suomalaissotilaat tulivat "humalaan" juotuaan saksalaisilta saamaansa kivennäisvettä, koska pullon kyljessä luki "kein Alkohol". Saksan kieli oli vasta hakusessa ja sotaurhot ymmärsivät vain sanan Alkohol. Sanoisin, että psyykinen reaktio tämä känniin tuleminen.

Panen tähän loppuun erään mainoksen vuodelta 1932, jolloin kieltolaki päättyi: " Trowerin whisky on toverin viski!"





13. huhtikuuta 2014

NIMIHISTORIAN LEHTIEN HAVINAA

Joskus on hauskaa saada tietää mikä nimi on jollakin varsin tunnetulla Helsingin kadulla ollut aikaisemmin ennen nykyistä nimeä. Mannerheimintiellä ja sen osilla ollut monta nimeä aikojen saatossa. Länteen päin Helsinkiin sitä kutsuttiin Landsvägen till Åbo joskus 1600-luvulla tai/ja Landsvägen till tai från Esbo. Noin sata vuotta myöhemmin se oli Tölövägen. 1800-luvulla Erottajan ja Postitalon välinen osuus oli nimetty Henriksgataniksi kreivi Robert Henrik Rehbinderin (1777-1841, hovioikeusneuvos Turun hovioikeudessa) mukaan. Hänelle on nykyisinkin Helsingissä nimettyjä katuja, molemmat Robat ja Rehbinderintie Eirassa. Terveisiä vaan Sukututkijalle.Kun Henrikinkatua levennettiin, siitä tuli Västra ja Östra Henriksgatan. Henrikin puisto jäi näiden väliin. Heikinkatuna se myöhemmin jatkui aina Kansallismuseon kohdalle asti. Kansallismuseolta eteen päin oli se sepelillä päällystetty viertotie 1850-luvulla ja 1909 se oli virallisestikin Läntinen Viertotie. Turuntie siitä tehtiin vuonna 1928 ja vuonna 1942 Heikinkatu ja Turuntie yhdistettiin Mannerheimintieksi Ruskeasuolle asti. Henrikin/Heikin puisto hävisi kaupungista ja kartalta historian hämäriin.

Pyrähdetään Manskulta Skattalle. Katajanokan tullituvasta Tullhähälle-paikassa 1600-luvulla olen aikaisemmin kirjoittanut. Noihin aikoihin koko Katajanokka oli nimeltään Estnäs Skatan Vironniemen mukaan. Seuraava vuosisata puhui Tullskata Udden-nimestä kuin myös Tullskatanista ja vielä Skatauddshagenista. Kalastajat asuttivat nykyistä Katajanokkaa 1700-luvulla ja niinpä siitä tuli Fiskarnäset. Seuraavalla vuosisadalla silloiset asukkaat asuivat Skatuddsbergetissä ja Skatuddsnäsetissä. Suomenkielinen kartta tiesi jo Katajanokasta 1866. Vasta vuonna 1959 Katajanokka oli kaupunginosan nimenä virallisesti.

Kun tilaan taksin Stockmannilta, pyydän sen tulevaksi Pohjoisesplanadi 41-osoitteeseen. Vielä vuonna 1820 katu pohjoisine ja eteläisine osineen oli pelkästään Esplanaden. Kuusitoista vuotta myöhemmin siitä tuli kaksi katua, Norra Esplanads gatan ja Södra Esplanads gatan. Suomenkieliset vastineet 1866 olivat Esplanaatin Pohjoiskatu ja Esplanaatin Eteläkatu. Tulimme fiinimmiksi 1880-luvulla ja kadut olivat Pohjois- ja Etelä-Esplanaadikatu. Nimet vahvistettiin 1928 ja me tunnemme ne tänäänkin Pohjois- ja Eteläesplanadina.

Sitten piipahdus Ekbergin konditorian kadulle Bulevardille. Vai sanoisinko Boulevardille, kuten ennen ulkomaisten esikuvien mukaan?  Olihan meille tänään niin tuttu ja upea Bulevardi vuonna 1866 Lehtokatunakin tunnettu sekä Pulewardinkatuna. Katu virallistettiin vuonna 1909 Bulevardinkaduksi ja nykyinen nimi 1928. Kun siis lähdemme herkuttelemaan Ekbergille, käymme kohti Bulevardia.

Asuin pikkuvauvana muutaman vuoden Vänrikki Stoolin kadulla Etu-Töölössä. En kuitenkaan silloin, kun sen nimi oli Creutzkatu vuonna 1906 runoilija kreivi Filip Creutzin (1731-1785) mukaan. Lähellä oli toisenkin suomalaisen runoilijan katu, Mikael Choraeuksen (1774-1806) mukaan nimetty Choraeuskatu, joka nykyisin on Välskärin katu. Choraeus toimi Turun akatemiassa retoriikan dosenttina. Hänelle on nimetty oma lähde Ruissalossa, Choraeuksen lähde. Lähteen reunalla runoilija viihtyi ehkä juuri kirjoittaen runoja, joissa niin usein ylisti Ruissalon kauneutta.

Nimihistoriaa lunttasin Helsingin kaupungin julkaisusta Helsingin kadunnimet. Paasipaino 1970.

12. huhtikuuta 2014

UNETON KATAJANOKALLA

Ei pitäisi valittaa, mutta jo toinen uneton yö takana meillä kummallakin. Puolisolla ihmeellistä pulinaa, josta tuskin selvää saa, levottomuutta, vuoteessa pyörimistä ja vielä hänen loputtomien kääntyilyjensä takia ilmapatja natisee kuin vanha puulattia. Olen kyllä päättänyt olla levollinen ja tyyni tämmöisissäkin tilanteissa, mutta yöllä hiukan ryöstäytyi käsistä ja minusta tuli kiukkuinen. Koetin saada hänet ymmärtämään yöunien merkityksen, hiljaisuuden öiseen aikaan jne. Tuloksetta. Niin meni sekin yö. Aamu oli kiduttavan matkan päässä, mutta lopulta valkeni. Kiskoin hänet pesulle ja aamupalalle. Nyt takaisin vuoteessa ja jonkunlainen uni tuli. Kuinkahan kauan tätä levotonta menoa jatkuu?

Lidl nyt sitten porskuttaa hyvin myyntituloksin jättäen muut halvaksi mainitut päivittäistavarapuodit taakseen. En ole ollut mikään Lidl-fani, mutta se johtunut siitä, että semmoista ei ole kovin lähellä. Lähin lienee Kampissa.Muutaman kerran olen Lidlissä ollut. Ensimmäinen kosketukseni oli Marbellassa ja pidin sitä outona kokemuksena. Oli ikään kuin varasto, mutta siitä erikoinen, että siellä oli myös viiniä. Sitten Lidl-kauppoja alkoi tulla Suomeenkin ja vähitellen kansa ne hyväksyi ulkomaalaisesta taustasta huolimatta. Nykyisin ostoksia suorittamassa asiakkaita kaikista yhteiskuntaluokista, enkä ihmettele. Osa tuotteista hämmästyttävän halpaa. Pitää vain olla hintatietoinen saadakseen hyödyn. Tässä asiassa minä olen erittäin huono. Kummityttö puolestaan kuin kävelevä hintatiedosto. Perinyt taidon äidiltään, joka on samanlainen.

Suomalaiset todellakin vierastivat aluksi Lidl-kauppoja. Ovathan nuo saksalaisia. Vaikka rakastankin Suomea, en ole mikään fanaattinen  suomalaisuuden kannattaja jokaisessa asiassa. Liha ei välttämättä tarvitse olla kotimaista, ei liioin suklaa Fazerin tai kinkku Pajuniemen. Ostan mielihalujen, uteliaisuuden ja erilaisuuden mukaan. Vihannekset, juurekset, maito ja rasvat kuitenkin mieluiten kotimaisia.Kauppojen valikoima nykyisin niin valtava, pitkin maailmaa tuotettua, että saa tarkasti tuoteselostukset lukea saadakseen kotimaista.

Mamman (äidin äiti) silmät pyöristyisivät nyt Stockmannilla. Hänen käydessään jo Senaatintorin varren Stockmannilla Kiseleffin talossa, siellä ei ollut ruokapuolta. Herkun edeltäjä tuli vasta 1930 valmistuneeseen tavarataloon Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmaan joskus 1950-luvun hujakoilla. Tosin aiemminkin oli myynnissä joitakin siirtomaatavaratuotteita. No, mamma tuskin olisi Stockmannilta ruokaa ostanut, hän oli vannoutunut Elannon asiakas kuin myös jäsen. Onneksi Elanto oli hänen asuintalonsa kulmassa Töölön silloisella Meilahdenkadulla. Nykyisin Eino Leinon katu. Mammalla oli aina tuoretta Elannon polakkaa ja maistui se minullekin siellä käydessäni. Polakka taitanee olla nykyisin jo historiaa. Ainakin Elannon polakka.








11. huhtikuuta 2014

MENNÄÄN OIKEAOPPISESTI MONTREUX´HÖN

Eilen näin omin silmin Sky Wheelin (pitäisikö kirjoittaa Sky Wheel´in?).Onhan tuo vallan maailmanpyörän näköinen, että siitä vaan vaunuun keikkumaan aikanaan. Sitten menin hulluilemaan Stockmannille. Oli väkeä, lastenvaunuja, muitakin rollaattoreita ja hämmästyksekseni MYYJIÄ ja KASSOJA. Palautin muutaman tavaran ja sitten rullauduin apteekkiin ja Herkkuun. Apteekissakin oli ryhdytty hulluilemaan eli oli joitakin lääketarpeita ja muita tuotteita myynnissä halvemmalla. Herkussa sen sijaan oli melkein mitä vaan hulluun hintaan. En sortunut muuhun kuin mitä lunttilapussani luki, vaikka houkuttimet oli esille pantu. Minulle soitettiin oikein poika kantamaan ostoskassit ulos, vaikka olisin minä ne saanut itsekin.Muulloinkin saan. Mutta ihan hyvä niin. Taksimies nosti taksiin ja takakontti oli iso. Loppumatkan autosta kotiin olin omillani. Että semmoiset Hullut Päivät meikäläisellä. Niin ja oli minulla muutama keltainen kassi omieni lisäksi. En näin ollen pahasti erottunut muista ihmisistä kadulla.

Otin taas osaa kielitestiin. Iltasanomissa kysyttiin "Menetkö Kultaisen ruusun kaupunkiin?"  En aio mennä, mutta jos menisin, lähtisin siis Montreux´hön. X-kirjain ei äänny. Enkä missään tapauksessa Montreuxiin. Kirjoitetaanko siis oikeaoppisesti Sky Wheel´in? Yli 80% oli Iltasanomien kysymykseen Montreux´ön (?) kohdalla vastannut väärin ja minä olin yksi heistä. Hitto, kun tämä Suomen kieli on vaikeaa. Tämmöiset kielitestit ovat hauskoja. Vaikka hävettääkin pieleen menemiset. Enkä pärjäisi nykyslanginkaan kanssa. Minun aikani slangi on erilaista ja isäni käyttämä slangi eroaa siitäkin roimasti. Kieli muuttuu, totta kai ja slangi on kieli.Luin jostain uusia sanoja, enkä tiennyt merkitystä. No, ei tarvitsekaan. En enää nykyisin bamlaa slangia. Tai kyllä sentään, erään miespuolisen lapsuudenystäväni kanssa joskus ihan kujeilumielessä. Ja se on eri kliffaa!

Tilasin uusia äänikirjoja. Joku polkee pyörällä maapallon ympäri. Kaiketi kuitenkaan ei meren pohjia pitkin.On myös kirja Helsingistä 1914-1918, jolloin käytiin sotaa. Nykyisin meidän aikanamme tieto tämmöisestä pelmahtaa saman tien Suomeenkin, vaan ei silloin. Hidasta oli tiedon kulku. Mutta sitten olimmekin mukana korviamme myöten  niin maailmansodassa kuin Suomen sisällissodassa. Chaplinistakin tilasin kirjan, mutta se ei minun radiossani toimi, enkä voi käyttää puolison äänikirjalaitetta.

Soitin Turkkiin H:lle. On pidentänyt siellä oloaikaansa ja palautuu Suomeen vasta kesäkuussa. Hänellä on oleskelulupa maassa, ei tarvitse viisumia. Lämmintä on Alanyassa piisannut, vaikkakin silloin tällöin sataakin. Turkin kieli ei ole vielä hallinnassa, kun "kaikki puhuvat joko suomea tai englantia". Rakkaus kukoistaa, että mikäs siellä on ollessa.









9. huhtikuuta 2014

VALOISAA LUONNOSSA JA MIELESSÄ

Pääsiäinen tulossa, hehkuttavat ruokakaupat. Lammasta pataan! Kyllä meilläkin on viulut paistettu aikoinaan, munat maalattu, pashat tehty ja keltaisia kukkia hankittu. Nyt taitaa jäädä kukkiin tänä vuonna. Ensi viikolla jo se pitkäpäivä ja lankalauantain jälkeen kaksi pyhää. Sitten onkin pääsiäisestä päästy. Vappu ja helatorstai ensi kuussa ja saamme alkaa odotella juhannusta. Tämän jälkeen pitkä rupeama, jolloin ei viikolla pyhiä. Kesäkin päättyy.

Se on kivaa, kun aamuisin herää, ei olekaan enää säkkipimeää ulkona. Muutenkin hyvä olo, kun yöt ovat menneet nukkuen meillä kummallakin. Näitä huonon ajan episodeja tulee ja on aina tullut. Nyt on paremmin ja puoliso säyseä kuin mikä. Melkein entisenlaisensa. Huomenna tuuraaja ja minä menen asioille. Pakkauduttava hulluttelemaan Stockmannille, kun koko talo on haamukuvin ja keltaisin värein koristeltuna ja kaupungilla vilisee keltaisia muovikasseja ihmisten käsissä. En minä muille osastoille kuin Herkkuun ja apteekkiin. Kantti ei kestä enempää. Rauhallisempaa seuraavalla viikolla.

Ennen muinoin puhelinluettelot jaettiin talouksiin oikein ovikelloa soittamalla. Sitten niitä sullottiin postiluukusta jos mahtui. Tämän jälkeen ne haetaan. Veivät postin Katajanokalta, jakelupaikan. Lähin Kruununhaassa ylämäen päässä. Joskus niitä sai noutaa myös esimerkiksi Alepasta. Ei enää. Kaikki mutkistuu. Viime vuonna en mistään hakenut ja hyvin tulin toimeen. Asia tänä vuonna harkinnassa, aikaa 25.5. asti. Jos viitsisin/jaksaisin rollaattorilla kontata Elielinaukion postiin. Tai jos kehtaisin vaivata kummityttöä, nyt kun niillä on uusi ja hieno kaupunkimaasturikin. On tulossa meille joskus kuitenkin. Lähtee miehensä kanssa Tukholmaan ja ehdotti, jos tarvitsen parfyymejä, ostaisi laivasta. Sehän sopii. Estée Lauderia ja Elizabeth Ardenia ajattelin.

Olisi Elizabeth Taylorkin, mutta pitäisi päästä nuuhkimaan ensin. Ei ole tuttu tuote, mutta nimensä hajuvedelle antanut on. Tyttöaikojeni filmitähti-ihanne ja joka yhä viehättää ystävääni C:tä. Ostaa kirjat ja kuvat tähdestä tuntien  luultavasti koko elämäkerran viimeiseen pilkkuun asti. Näin fanaattinen minä en edes nuorena ollut, jolloin oli tapana liimata vihkoon filminäyttelijöiden kuvia. Jotkut lähettivät tähtien managereille kuvapyynnön ja tulihan niitä. Ihan nimikirjoituksin varustettuna. Nämä olivat aarteista rakkaimmat ja niillä ylpeiltiin kaveripiirissä. Meillä monilla muilla oli vain kuvamateriaalia Elokuva-Aitasta. Se olikin aina pullollaan irti leikattavaa.

Myöhemmin aikuisena ja arvokkaana rouvana aloin keräillä keittokirjoja. Niitä kertyi. Sadoittain. Annoin poiskin, mutta vielä on muutamia satoja. Enkä enää edes ruokaa laita siihen malliin. Joskus selailen ja ne kohdat, missä on rasvaa tai jauhoja, kertovat että gourmetvaivaa on nähty. Nyt eletään arkisemman lihapullan linjalla enemmän. Eilen oli kuhaa. Tänään saksalaista braatwurstia pannulla ja uunissa pussista ranskalaisia. Terveellistä, eikö? Ja ylipäätään: kiinnostaako ketään, mitä meillä syödään? Tuskin. Kerroin silti.

8. huhtikuuta 2014

SKY WHEEL PYSTYSSÄ

Hyvin nukuttu yö takana meillä molemmilla ja sitä myöten tuumailut kaikesta ystävälliset. Myös eiliset pesijänaiset välttyivät ajatuksissani moitteilta, kun olivat tällä kertaa enemmän ammattitaitoisia. Tosin minä sain heiltä huomautuksia! Puolison vuode kuulemma liian korkealla (mitä se heille kuuluu?) ja sitten se ikiaikainen kysymys miehen ollessa aggressiivinen "onko hän aina tällainen?". Kuulemma oli silloinkin, kun toinen hoitajista on meillä käynyt yli vuosi sitten. Saippuoimista tai enemmänkin sen puutetta hämmästeltiin "eikö edes selkään?" No, ei. Minä ajattelen niin, että kun tullaan toisen kotiin, niin eikös siellä olla sen kodin säännöillä, kun huomataan omaishoitajan sentään olevan pystyvä, tolkuissaan ja suhtkoht osaava yli kymmenen vuoden kokemuksella? Muuten meni hyvin.

Vai että Kimi Räikkönen on ostanut asunnon Helsingin ydinkeskustasta? Ei kerrottu lähemmin, mistä. Olisiko niitä uusia taloja Töölönlahden rannalla? Katajanokan maailmanpyöräkin on jo pykättynä pystyyn. Ehkä jo vappuna päästään rullaamaan yläilmoihin. Tämähän oli tarkoitus. Minusta tämmöinen maailmanpyörä sopii hyvin ilman huvipuistoakin. Niitähän on monissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa ja muuallakin. Aluksi istuttiin kaupungin valtuustossa oikein miettimään, mitä tämä "rötiskä" tekee Skattan jugend-taloille, sopineeko miljööseen? No, onhan siellä Ensonkin talo, joka ei liippaa likelläkään jugendia. Siitä kannatti aikoinaan pitää meteliä, vaikka se rakennettiinkin vastustuksesta huolimatta paikalla olleen Norrménin talon kuolemaksi. Yleensä kuitenkin suomalaisluonne on sellainen, että vastustetaan vastustamisen ilosta kaikkea uutta.

Sosiaalitoimistosta tullaan meille kotiavun esimiehen kanssa tarkastuskäynnille. Pitäisi olla vuosittaista, vaan ei aina ole ollut. Katsastavat taas jaksamistani, olosuhteita ja hoidokin yleistä olemusta ja olemista. Tarjoan kahvia, jota ei kuulemma katsota kaupungin virkamiehien lahjonnaksi. Kummityttö tarjoutui henkiseksi tuekseni, mutta enköhän minä vanhalla rutiinilla pärjää. Tuputetaan takuulla lisää viikottaista kotiapua, josta tulen jyrkästi kieltäytymään. Yksi peseminen ja keskusteleminen saippuoimisesta riittää viikossa. Jos kaupunki on laajentanut kotiavun työkuvaa, niin siitä kuuntelen mielelläni. Tuskin, kun tämäkin kunta kamppailee köyhyyden rajamailla ja kaupungin taloudellisesta tilasta puhutaan mennen tullen. Ja taas kiristetään ja supistetaan vähän sieltä ja täältä. Ehkä kuulen näistä suunnitelmista.

Rutinoituneet ja taitavat blogin pitäjät ovat alkaneet miettiä lopettamista tällä saralla. Monilta kuulemma puuttuu innostus ja asiatkin. Blogien kuvapuoli lisääntynyt ja niillä viestitetään. Muoti, sisustus, meikkaaminen ovat monesti etusijalla. Ikäjakauma muuttunut minunkin aikanani. Nuoret ja alle keski-ikäiset lisääntyneet. Heillä intressit aivan muualla kuin arkielämän ehkä tapahtumaköyhissäkin koukeroissa. Ketä nyt oikeasti kiinnostaa jonkun pulmat, pyykkikoneen käyntiin panemiset ja flunssaiset yskimiset? Jää nähtäväksi, miten tämänkin areenan kanssa käy.














7. huhtikuuta 2014

KUNNALLISEN KOTIAVUN KUVIOT

Yö meni suoraan sanottuna päin helvettiä. Emme kumpikaan nukkuneet silmänräpäyksen vertaa. Puoliso pulisi sekavia, yritti ylös yli kaiteen ja oli kaiken aikaa levoton. Ennenkin on näin tapahtunut ja mennyt ohi. Aamupesu sujui kutakuinkin. Aamupala syötiin säyseissä mielialoissa ja nyt hän nukkuu kuivissa ja puhtaissa lakanoissa. Tänään on pesijänaisten päivä. Soittivat juuri tulostaan. Peseminen on tyystin turhaa kunnan puolesta meillä, mutta olen asiaan sidottu ja se on pakollista. En ymmärrä miksi.Sitä paitsi se maksaa minulle ja pystyn puolisoa pesemään itsekin. Suihkutin hänet lauantaina. 

Olen ennenkin täällä purnannut samasta asiasta. Pesemisen lisäksi näille nk. hoitajille kuuluisi lääkkeitten antaminen ja asiakkaan syöttäminen. Meillä näitä ei tarvita. Lääkityksen olen alusta asti itse hoitanut ja samoin ruokapuolen. Roskien vieminen kuuluu niin ikään toimenkuvaan, mutta sen lopetin sen jälkeen, kun joku hoitaja päivitteli, pitääkö jätehuoneen avain tuoda takaisin roskien viemisen jälkeen. Kun pyydän tarkistamaan makuuhaavan tilan, sanovat yleensä "ei me osata". Vain muutama on uskaltanut siihen kajota näiden vuosien aikana. Ja vain muutama on ammattitaitoinen, koulutuksen saanut oikea lähihoitaja. Se näkyy heti työskentelyssä.

Kotiapuja tulee meille aina kaksi ja syy on puolison aggressiivisuus. Se, miksi heitä on kaksi, ei ole itse kotiavuilla selvää, koska toinen yleensä seisoo tumput suorina ja katselee kun toinen pesee ja ottaa vastaan puolison mahdolliset huitomiset. Pesemisessä pitäisi kuulemma olla ehdottomasti vamppu. Meillä ei ole, eikä puolisoa tarvitse saippuoida hankaamisesta puhumattakaan. Sampoota hiuksiin ja käsien pesuun suihkusaippuaa. Muuten pelkkää vettä suihkusta. Nämä toimenpiteet ovat olleet aina heille käsittämättömiä, kun "yleensä on vamppu ja saippuoidaan". Me emme ole "yleensä". Olen,kaikella kunnioituksella kuntaa kohtaan, sitä mieltä, että nämä kotiavut eivät kaikki ole saaneet asianmukaista koulutusta, vaikka tituleeraavat itseään lähihoitajiksi.Joskus tulee mieleen, eikö meillä naisilla ole synnynnäisesti hoivavaisto, joka antaisi valmiudet yksinkertaisiin hoitotoimenpiteisiin kuin myös avarakatseista näkemystä kokonaisuuteen? 

Älköön siis kukaan ihmetelkö, miksi suhtaudun kotiapuun näin nuivasti. Heidän työskentelynsä on aivan varmasti tervetullutta asiakkaalle, joka on vuoteenomana, asuu yksin tai omainen ei jaksa hoitaa. Mutta kunnan pitäisi ottaa huomioon yksilölliset tarpeet, kouluttaa väkensä ymmärtämään asiakkaiden erilaisuus sekä vaatimukset, lisäämään osaamista. Kun sitä kotona olemista niin painotetaan. Eduskuntavaalit lähestyvät, joko ennenaikaisina pääministerin eron takia tai lain mukaisina ensi vuonna, kuulee taas hillitöntä sanahelinää niin omaishoitajuudesta kuin kotiavun tarpeesta. Onhan se somaa, kun puhutaan. Arvostaisin tekoja enemmän.












6. huhtikuuta 2014

VOI SURKEUTTA TÄTÄ

Jyrki Katainen ottaa ja lähtee Kokoomuksen puheenjohtajuudesta kuin myös jättää pääministerin tehtävät. No,ällistyihän tästä moni. Minäkin. Uusiksi menee monella tavalla, ties miten. Jää nähtäväksi.

Meillä kotona on ollut vähän vaikeaa. Huonoja aikoja, jotka panevat masentumaan. Viime yöksi annoin unipillerin puolisolle ja nukkuihan tuo suhtrauhallisesti. Kieltäytyi eilen lääkityksestä, syömisestä, eikä puhdistuskaan sujunut. Jätin siihen. Nyt aamulla meni jo paremmin, lievää sekavuutta. Nämä kieltäytymiset ja vihanpuuskat vievät minulta voimat, henkinen tasapaino hiukan järkkyy. Hänen psyykiseen muutokseensa en kai milloinkaan totu. Tuo älykäs, rauhallinen ja kiltti mies muuttui sairastumisen myötä ja tämä pitää tietysti ymmärtää. Pahoina hetkinä mietin, miksi juuri meille, miksi minä? Hetken päästä: miksi ei? Siinä me, minä, kuin joku muukin. Harmaa sateinen päiväkö panee tämmöiset mietteet päähäni? Sitä vaan joskus väsähtää ja kuluu tovi, kunnes taas katselee valoisan toiveikkaasti eteenpäin, kerää voimia ja jatkaa.

Joudun ensi viikolla väkisinkin Stockmannin Hulluille Päiville. Torstai on tuuraajapäivä. Inhoan alennusmyyntejä, ihmispaljoutta, tungosta ja jonkunlaista villimiehen mentaliteettia. Vuosiin en ole varsinaisia näiden päivien tuotteita hyödyntänyt. Ehkä Herkussa tahattomasti. Hisseihin pitää jonottaa ja ne ovat täynnä. Kärsimätön luonteeni joutuu taas kovalle koetukselle. Hissikulttuuri kun ei meillä ole oikein hanskassa. Muutama ihminen saa väärällä asettelulla isonkin hissin täyden tuntuiseksi.Ensin ulos ja sitten sisään- logiikkakaan ei aina pelaa. Tällä asenteella kun torstaina änkeydyn sekaan, huono päivä osaltani on taattu.

Seinän takainen herrahenkilönaapuri on kohtelias. Vaikka kulkee vain hissin ohi, kun olen tulossa siitä ulos, avaa hissin oven minulle. Vaihtaa ystävällisen sanan mennen sitten menojaan. Muutti joitakin kuukausia sitten. Ei kuulu musiikin jumputusta, kuten edelliseltä nahkaan ja metalliin pukeutuneelta nuoreltamieheltä melkein ympäri vuorokauden. En ollut ainoa kyllästynyt. Hänen ovikellonsa soi usein, kun taas jollakulla tyytymättömällä asukkaalla oli asiaa. Muutenkin rappu on hiljentynyt, eikä ole enää tarvinnut kutsua virkavaltaa erääseen tiettyyn asuntoon, jossa 20-30 henkinen lauma piti bileitä viikonloppuisin. Poliisit hajoittivat metelöijien parven. Osa luikki nopeasti ikään kuin pakoon kengät kainalossa. Ei enää rappukäytävässä tyhjiä oluttölkkejä, eikä keltaisia pissajälkiä talvisin lumessa pihalla, ei humalaisten örinöitä, eikä nuotin vierestä kuorolaulua, ei liioin parvekelasien lentämisiä alas pihalle. Viisi kertaa poliisit ovat käyneet. Jokohan riitti?

Olenkohan tavallista äksympi tänään? Huonosti nukutut yöt kostautuvat, mielipaha sielussa jäytää ja itsesääli nostaa päätään. Mutta varinaisesti rypemään siinä en ala. Mikähän asia olisi positiivinen juuri nyt? Se, että tänään voi olla paremmin kuin eilen. Kannattaa toiveikkaasti näin ajatella ja kaivaa jostain pieni hymy huulille.














5. huhtikuuta 2014

MARS ULOS JA MARS SISÄÄN

Me olimme ulkona eräänä päivänä. Puolison pukemiseen meni liki puolituntia, kun minun piti levätä kumarrusten ja kykkimisten välissä. Sain ukon valmiiksi ja itsenikin. Ei kun menoksi. Ähelsin pyörätuolin ulos ja asemiin pihalla. Minuutti kului, toinenkin ja sitten ilmoitti puoliso halustaan mennä takaisin sisälle. Olen päättänyt olla hänelle kimmastumatta ja laskin kuuliaisesti kymmeneen. Sitten kyöräsin hänet takaisin kotiin. Riisumisaika melkein yhtä pitkä kuin pukemisaika. Sen verran olin puheväleissä, että ilmoitin meidän seuraavan kerran menevän ulos toukokuun 27. päivä. Keksin päivän tuosta vaan, kun se tuntui olevan tarpeeksi kaukana, ettei tarvitse pukeutua talvisesti. Ulosmeno jos kohta sisääntulokin helpottuu.

Kummityttö kertoi laihtuneensa neljä kiloa muutamassa päivässä. Onnittelin, vaikka olinkin himpun verran kateellinen. Minun kuurini kun lipsuu sen kuin kerkiää. Eilen pistelin Brysselin pateeta aimo annoksen noin vaan herätesyömisenä. Ostin samalla kun Himalajan suolaakin. Vaaleanpunaista ja kuulemma mahdottoman terveellistä vuorisuolaa. Yleensä käytän merisuolaa, kun tykkään merestä, mutta tykkään minä vuoristakin melkein yhtä paljon. Ja onhan se ylevää maustaa Himalajasta kaivetulla suolalla. On semmoinen tuulen ja jään maku. Voi olla hanhen tuoksuakin mukana. Ne kun kuulemma pystyvät muuttomatkallaan Himalajankin ylittämään. Ainoina lintuina, on joku kertonut. Ei niihin korkeuksiin kaikkien siivet yllä.

En ole tiennyt seuraavaa(kaan) asiaa. Että Sir Anthony (Hopkins) on säveltänyt nuorena miehenä ja ennen antautumistaan filmimaailman palvelukseen. Satuin tämmöisen musiikillisen nautintohetken eteen sattumalta verkossa. Katselin ja kuuntelin videon. Orkesteria johti André Rieu ja Hopkins istui katsomossa vaimonsa vieressä kappaleen ensiesityksessä. Puolisonsa pyyhki kyyneleitä ja itse säveltäjä hehkui iloa ja tyytyväisyyttä, muistojakin tulvahteli 50 vuoden takaa. Sävellys on valssi "And the Waltz goes on". On muuten hieno kappale, jonka minäkin huomasin tai sitten mieltymykseni johtui siitä, että Hopkins on yksi mielinäyttelijöistäni. Vaikka olisi säveltänyt himphamppua, jota tuskin olisi Wienissä Rieun johtamana kuultu, olisin kaiketi ollut ihastuksesta mykkyrässä. Kun on taiteilija, sitä ollaan sitten monella alalla.










4. huhtikuuta 2014

EI PALVELUA

Vääntäydyin eilen Marja-tuuraajan tultua kaupungille ja suureen tavarataloon. Myyjiä ei näkynyt, kassoja vähennetty, joku seisoskeli jossakin ja hänkin markkinapuolelta käymässä. Yhden myyjän havaitsin lopultakin osastolla, jonne olin suuntautunut.ja pyysin apua. Kerroin myös tyytymättömyyteni myyjävähyydestä. Osastoja yhdistetty ja puolta kerrosta pitää hallussaan vain yksi vaivainen kassa. Missä on palvelu? Nyt tavaratalo on jättisuuri itsepalvelumyymälä, jossa asiakkaat harhailevat etsimässä haluamaansa, keneltäkään ei voi kysyä. Ja jos joku henkilökunnasta löytyy, hänen on oltava kassassa, jos joku sattuisi ostamaan jotain. Onko hän kassa vai myyjä?

Minä olen sitä lajia asiakas, joka haluaa palvelua. Jopa maksan siitä tavaran hinnassa. En halua yksin ja itse penkoa, etsiä tavaraa, vaatetta tai mitä tahansa. Tahdon asianmukaista tietämystä ja opastusta, myös neuvoja, Enää tässä vanhassa tavaratalossa ei näitä saa. Lehdistä on saanut lukea, että henkilökuntaa rajusti supistettu, vähennetty. Ammattitaitoisen myyjän tilalle otettu joku untuvikko pienemmällä palkalla. Eilenkin yhytin vihdoin yhden alusvaateosastolla. Kysymykseeni missä päin haluamani tuote on, tuli vastaus "nyt teit pahan, mä en tiedä". Pidin rollaattorista lujasti kiinni etten olisi horjahtanut ja pyysin tytteliä hakemaan sellaisen myyjän, joka tietää. Hän juoksenteli osastolla, palasi hätääntyneenä ja sanoi, ettei ketään ole. Annoin katseeni kuljeksia pitkin pitkiä,pitkiä rivistöjä alusvaatteita, rintaliivejä, paitoja, alushameita, sadoittain kaikkea silmän kantamattomiin asti. Ja tämä tietämätön tytteli koko tavaravalikoimaa vartioimassa! Toinenkin asiakas harhaili hyllyrivistöjen välissä neuvottoman näköisenä.

Lopulta näin vilahduksen myyjästä, joka lupasi heti auliisti palvelua. Ja sitä sain. Ammattitaitoisesti,osaavasti, palvelualttiisti. niin kuin joskus ennen tässä tavaratalossa. Tein ostokseni. Kiitin myyjää häntä vilpittömästi kehuen "teidän kaltaiaisianne myyjiä pitäisi olla tässä tavaratalossa enemmän". Hänkin oli tietoinen myyjä- ja kassavajauksesta, sanoi asiakkaitten olevan laillani tyytymättömiä, mutta kato on johdon määräämä.

Olen todella pahoillani tämän suuren ja kauniin tavaratalon nykytilanteesta. Sitä laajennettiin suurella rahalla, nettikauppa vie asiakkaita, marketit kaupungin liepeillä, muitten talojen loputtomat tarjoukset ja lisäksi oli edessä asiakkaitten ja hyvän palvelun hinnalla henkilökunnan vähentäminen. Onko tällä tavaratalolla varaa menettää ykköspaikkansa tämän maan tavaratalojen joukossa?

Vain ruokapuolella palvellaan. Myyjät osaavat asiansa, ovat ammattitaitoisia ja haluavat pyydettäessä opastaa. On myös palvelupiste, josta saa lisää neuvoja ja tietoa. En ole milloinkaan pettynyt. Ruuallako tämä tavaratalo aikoo vastaisuudessa pysyä leikissä mukana?

2. huhtikuuta 2014

KARPPISOKERI JA HIMALAJAN SUOLA

Olen jutellut maailmanmatkaajaystäväni (kirjoitetaankohan tämä yhteen?) kanssa ilmoista. Häntä paleltaa. Hän on asunut Afrikassa vuosia, eikä ole vielä tottunut meikäläiseen säähän, että huhtikussa pakastaa. Kyllä,kyllä hän on suomalainen, mutta ehkä entisessä elämässään jonkun lämpimän maan asukas. Ehdotin kerran kärpästä, koska nehän rakastavat lämpöä. Hän ei hyväksynyt senkaltaista entistä elämää. No, holotna on minullakin. Vein eilen roskia ja kun takin alla oli pelkkä yöpaita, kylmähän siinä tuli pikkukengissä ja sääret paljaana. Muuten oli ihan hyvä nuuhkia ulkoilmaa. Uloshan emme yhtäkaikki menneetkään.

Kummityttö ja minä ryhdyimme yhteiselle ja samanaikaiselle laihdutuskuurille. Hän syö apteekin pussikeittoja ja minä vähennettyä tavallista kotiruokaa ja jätän kaiken hyvän pois. Tosin löysin jääkaapista kaksi "hyvää". Äiti opetti muinoin, että ruokaa ei saa heittää pois ja niin minä söin ne kaksi "hyvää". Ja kun olin ne syönyt, pistelin voileivän samaan syssyyn ja join luomumaista omenamehua päälle. Kaikki kiellettyjä, enkä aio kummitytölle kertoa. Aloitan kuurin kummityttöä myöhemmin. Olen hiukan kiusaantunut, kun hän aloitti laihduttamisen juuri sen jälkeen, kun olimme olleet ostamassa minulle vaatteita ja olimme pukukopissa sovittamassa. Ylipainoinen minä katseli peilistä ja kauhistui.Mutta sitä en uskonut, että kummityttö aloittaa melkein siitä paikasta oman laihdutuskuurin. Kovasti ymmärrettävää, sillä olinhan katsonut totuutta suoraan silmiin. Tähänkö on tultu? Kyllä, kuiskasi peilinainen ja hymyili alakuloisesti.

Tuuraaja soitti. Oli saanut peruutusajan ja tulee huomenaamulla meille puolisoa vahtimaan. Minä lähden asioille. Niitä aina kummallisesti kertyy, vaikka juuri oli kolmisen kuukautta luppoaikaa. Puolison sairaalasta tuli uusi lääke yllättäen, vaikka kysyttyäni sanoivat kaiken pysyvän ennallaan. Siispä apteekkiin.Tietysti myös Herkkuun. Salaattiaineksia ainakin. Juureksia, joita voi raastaa. Ja karppisokeria, jossa ei ole kaloreita. On luonnontuote, rypälesokerista jollain käymismenetelmällä valmistettu ja sokerittomaksi tehty. Samalla ostan tuikiterveellistä Himalajan suolaa. Tämän vuorisuolan kerrotaan olevan suolojen kuninkaan. Täytyy kokeilla. Vinkki kummitytöltä, joka kokeilee kaikkea, lukee, tutkii, maistaa ja haistaa ja on ehdottomasti kaiken terveellisen perään. Hän ottaa kaupassa aina tuotteen perältä, koska niissä päiväys parempi kuin edessä olevilla. Hän onkin pitkä, yli 170 cm ja ylettyy. Hän ei osta mitään tutkimatta tuoteselostusta. Tarkistaa myös kuitin kassalla ja pakkaa kassiin järjestelmällisesti. Hän on järjestyksen ihminen.











1. huhtikuuta 2014

APRILLIA, APRILLIA, SYÖ SILLIÄ, JUO KURAVETTÄ PÄÄLLE

Tänään saa laillisesti narrata. Minä tosin en enää vuosiin ole  kohteeksi joutunut, kun ollaan näin aprillipäivänä oltu hissunkissun kotona eikä viitseliäätkään ole vaivautuneet puhelimessa juksaamaan. Eikä se ole huhtikuun ensimmäisen pilaa, että Katajanokalle noussee jo vapuksi Helsinki Sky Wheel. Saamme sitten maailmanpyörän korkeuksista ihailla pääkaupunkia. Katajanokalla muutakin. Kaisa Kyläkoski blogissaan kertoo, mitenkä kaupunkilaiset saivat tulla 1.4.1906 katsomaan Katajanokan romahtanutta siltaa. Pamaus ja kaikki. Juttu oli silloisessa Helsingin Sanomissa ja kansa kiiruhti kummaa katsomaan. Pila teki tehtävänsä.  Lukekaa Kaisan Sukututkijan loppuvuosi-blogista lisää, mitä kaikkea lehden aprillipila saikaan aikaan.

Eikä sekään ole pilaa, että ulkona on kylmä. Räntää luvattu iltapäiväksi. Että sillä lailla.Saas nähdä, viitsimmekö änkeytyä tänäänkään pihalle. Minä? Laiskako? No, se on niin, että pukemiseen puolison kohdalla menee hirmuinen aika ja jos huonosti käy, tahtoo heti sisälle ulkona, jos ilma ei olekaan passeli. Sitten taas riisutaan ja hikoillaan.Tästä tuli mieleen se Kari Suomalaisen vuosien takainen kuva, jossa Lippe-äiti puki Lilliä ulosmenokuntoon ja lapsi näytti pyntätyn paksulta koko sotisovassaan. Kaiken ollessa valmista, ilmoitti pikkuinen Lilli "kakka". Tänään tämä pikku-Lilli on jo aikuinen nainen, naimisissa ja itsekin äiti.

Tuuraajan tulo tällä viikolla epävarmaa. Soittavat. Olisi ollut tervetullutta päästä asioille. Pesijät ensi viikolla ja sosiaalitoimisto tietää puolison kotiutumisen. Kaikki hoidettu. Maksoin jopa verkon kautta kotiinkuljetusmaksun 2,20€. Tällä hetkellä kaupunkikyytiläiset eivät voi maksaa kuljettajalle käteisenä, vaan kaupungille joko etu- taikka jälkikäteen pankin kautta. Tai peräti kipittää pankin luukulle tilisiirtolapun kanssa. Käteismaksu oli selkeämpää ja siihen kaupunki luultavasti palautuukin.

Kapellimestari Jorma Panula kuohuttaa musiikkimaailmaa sanomalla, että nainen ei sovi kapellimestariksi. Eikö? Onko siihen esteenä ehkä rinnat? Niin ja pitää olla penis. Kapellimestari Satu Simola vastaa Panulalle asiaa kovasti ihmetellen. Ihmettelen minäkin. Luulin jo meidän päässeen siitä, mikä ammatti sopii miehelle ja mikä naiselle.Joskus laadittiin oikein luettelo naiselle sopimattomista ammateista. Liekö niitä enää yhtäkään? Lentokoneessakin voi olla kapteenina ohjaimissa, palomiehinä toimii naisia, on pankinjohtajina, ratikan ja bussin kuljettajina jne. Sitäpaitsi inhoan semmoista, että sanotaan naisnäyttelijä tai naisuimari, naisfyysikko... En ole mikään fanaattinen feministi, enkä tasa-arvon puolustaja jokaisessa asiassa, mutta tämä "nais" ärsyttää ja se, ettei nainen voi hallita kaikkia ammatteja, esimerkiksi johtaa orkesteria. Huu haa Panulaa!