25. helmikuuta 2024

YÖLLISTÄ JUTUSTELUA

 On yö, pimeää ja ylen hiljaista. Heräsin kesken kaiken ja kun valvottaa, nousin ja söin kaksi mehujäätä ja yhden voileipäkeksin. Katselin jopa tv:tä hetken. Menossa oli ties kuinka monennetta kertaa dokumentti Englannin nykyisestä kuninkaasta, johon tarinaan kuuluu  kaksi naista. Toinen kuoli Pariisissa ja toinen on nyt Englannin kuningatar. Kyllä jaksetaan jauhaa.

No, ja sitten istahdin läppärin ääreen ja päätin panna muutaman rivin. Kahvia en ole tiputellut vielä. Aamulla sitten. On muutakin puuhaa päivän valjettua. Minulla on ystävä, joka on sitä mieltä, että sunnuntaina ei pitäisi tehdä mitään, kun Jumalakin lepäsi. Mutta kyllä maailma kellahtaisi kumolleen, jos olisimme tuota mieltä, että mikään ei pelaisi. Ei se niin mene. Pakko on yhteiskuntaa pyörittää on sitten pyhä taikka arki. Minäkin laitan taas soppaa.

Kohta olen lukenut Tervojen kirjan Ukko-koirasta. On siinä juttua myös koko kirjailijaperheestäkin. Hupaisaa luettavaa, kun asuvat samoilla Skattan kulmilla kuin minä ennen. Samat kadut ja kävelytiet, rannat ja maisemat. Minä muutin pois ja Tervot jäivät. Muutin lähiöön, enkä edes monen vuoden jälkeen viihdy. On tämä semmoista periferiaa. Ihmisetkin erilaisia, eikä kaikkea saa kaupasta. Pitää lähteä  keskustan kauppoihin. Ahdistaa ja potuttaa.

Tulisikohan jo uni? Lampaita en viitsi alkaa laskea. En liioin tyhjentää aivoja, jolloin kuulemma uni tulee. Minulla kun on tyhjää muutenkin usein, mutta uni ei vaan tule. Onhan niitä temppuja, joilla saa unen päästä kiinni. Eivät tehoa minuun. Olen kokeillut yhteen pisteeseenkin tuijottamista katossa. Ei tullut. Unipilleri? Tehoaa ollen siis varmaa kuin pläkki. Addikti? Tällä peloittelee tohtori. Minusta taas on yksi lysti, millä saa nukutuksi. Eivät usko ja pihtaavat reseptin kanssa. Yksityislääkäri on ymmärtäväisempi kunnallisen puolen väkeä. Unettomuus alkoi puolison kuoleman jälkeen. Pirullista ja uuvuttavaa.

Jospa lähden tästä kokeilemaan.


24. helmikuuta 2024

ENNEN OLI ENNEN

 Luin vanhoja blogikirjoituksiani ja totesin silloin kirjoittaneeni paremmin kuin nyt. Olin hiukan pahoillani toteamuksestani. No, aika aikaa kutakin. 

Aloitin Tervojen Ukko -kirjan lukemisen. Jos ette tiedä, niin Ukko on koira. Ja aika vekkuli velikulta onkin. Jari Tervo, joka rouvansa Kati Tervon sanojen mukaan ei varsinainen koiraihminen alkuaan ollut, mutta Ukko vei kirjailijan sydämen vauhdilla. Lukiessa tuli mieleen tietysti omat koirat ja sen muiston myötä vähän haikea mieli. Puoliso vielä pyörätuolissa istuessaan tahtoi koiran, mutta minä olin jyrkästi toista mieltä. Pidin mieleni. Hauska on Ukosta lukea ja kahden kirjailijan tekstit ovat hilpeää luettavaa.

Heräsin hävyttömän varhain ja menin tiputtamaan heti kahvin. Sen join, selasin Helsingin Sanomia diginä ja katselin ikkunasta päivän valkenemista. Plusasteita näytetään koko ensi viikoksikin ja tietysti suurta kosteutta myös. Aion Stadiin. Kahvikapseleita ei voi enää tilata puhelimitse, että päätin tehdän matkan kaupungille. Näen samalla ratikoita. Vaikka näkyy täälläkin, Raide-Jokeri, pikaraitiovaunu, joka  kulkee numerolla 15 aina Espoon Keilaniemeen asti. Se ei kuitenkaan ole minun ratikkani. Oikeastaan ei niitä ole enää muualla kuin raitiovaunujen museossa. Nämä nykyaikaiset eivät edes haise oikealle ratikalle, joita pappa, äitini isä, ajoi komessa uniformussaan. Minä menin äidin kanssa Kauppatorille sporalla ja samalla reissulla kävimme The English Tearoomissa tai Bulevardin Ekbergillä. Jälkimmäinen on vielä olemassa samppanjakorkkeineen. Skattalla asuessani minun ratikkani oli nelonen, jolla pääsi muutamassa minuutissa vaikka Stockmaannille. Puolison sairastuttua kulkuneuvoksi tuli invataksi.

Tänään soppapäivä ja teen itse alusta loppuun. Olen hurahtanut keittoihin ja kokeillut jos minkäkinlaisia. Nyt kuitenkin eksoottisuuteen viittaava kana-currykeitto kaikilla mausteilla. Hyvää ruokahalua.


22. helmikuuta 2024

MANSIKOITA, IHANAA

 Julistan mansikkakauden avatuksi. Kaksi rasiallista suuria hollantilaisia mansikoita ostin juuri tänään. Ilokseni hankin muutakin. Kolme pokkaria. Jari ja Kati Tervon kirjan Ukko, Jane Austinin Järki ja tunteet sekä Richard Colesin Murha ennen iltahartautta. Jälkimmäisessä jälleen kerran pappismies ratkoo visaisia murhajuttuja. 

Oli muuten aika vetinen keli. Piti harppoa lätäköiden yli ja lätäköissä. Minulla oli jaloissa väärämateriaaliset saappaat, jotka imivät vettä kuin sienet. Ei leikkiä voinut heittää sikseenkään, jotta jatkettava oli kuin entinen mummu lumessa. Jätin loton ja päätin huomenna alkaa katsella, minne muuttaisin voitettuani siihen oikeuttavat rahat. Hankkisin heti uusia kirjahyllyjä. Purettuani ostokset kotiin tultuani, kellahdin vuoteelle ja aloin valita kolmesta uudesta kirjasta sen, jota alkaisin lukea. En päässyt alkua pitemmälle, kun puhelin soi. Sen loputtua päätinkin alkaa syödä mansikoita.

Huomenna teen hoitotoimenpiteen sormilleni. Ainakin näin ajattelin tehdä. Tähdellisempääkin toki olisi. Muun muassa pölypalleroiden hävittäminen ja liesituulettimen puhdistus. Ehkä ryhdyn tuumasta toimeen, ehkä en. Luvattiin sadetta. No, jos näin käy, sitten sataa. En aina luota säätietoihin. Ikkunasta ulos katseleminen on aina takuuvarmaa ilmojen suhteen. Olen tämän taidon perinyt äitini puolelta.

Tsilari-lehti tuli ja luin kannesta kanteen. Kerrottiin Katajanokan lentokentästä, joka nyt ei kenttä varsinaisessa merkityksessä ollut ollenkaan, kun se oli laiturin päässä. Vesitasot lennättivät matkalaisia monta kertaa viikossa Tallinnaan ja Tukholmaaan. Nykyisin ensin mainittuun päässee helikopterillakin. Kaijalentokenttä lopetti vuonna 1936 kahdentoista vuoden jälkeen. Alettiin pykätä Malmille maakenttää, jota ei myöskään enää ole. Tilalla Helsinki-Vantaan lentoasema. Koska tarina oli Tsilarissa, niin jatkan stoorin kirjoittaja Matti Kainulaisen sanoin: "Pitäisköhän ehdottaa niille ku liidaa Stadii, et jos kerra Malmin kentsuu ei saa käyttää flygaamiseen, voitaiski perustaa korvaava flyggis gamlaan mestaan, Skattan rantsuun? Ympyrä sulkeutuis, ku slumpattais jostain museost aaltopelti-Junkersit ja oltais yhtä modernei ku sata vuotta sitte."

Kiitoksia kivasta kirjoituksesta Skattan lentosatamasta, Matti Kainulainen.




19. helmikuuta 2024

EI AINA AIKA KULTAAKAAN

 Yhtä kaikki, en James Stewartin länkkäriä katsonutkaan. Monen lännen leffan kohdalla huomaan, että  sitä ei aika ole kullannut, vaan pitkäveteistyttänyt  jostain syystä. Tätä elokuvaa en muistanut edes nähneeni, vaikka Tarjan kanssa nähtiin melkein kaikki tuon ajan elävät kuvat. James Stewart ei kuulunut samaan kategoriaan muiden ihailemiemme näyttelijöiden kanssa. Ehkä siksi leffa jäi väliin.

Sinimaaria Kangas Helsingin Sanomissa kertoo, miltä Suomi näyttäisi ihmisettömänä. Täällä pasteerailisivat kaikenlaiset eläinten alut, joista nykyeläimet kehittyivät. Olisi mahtavia metsiä ja kirkkaita vesiä. Ei nykyihmisen saastuttamisesta tietoakaan. Monet eläimet olisivat jättisuuria. Sitten jossain vaiheessa tulisi ihminen ja se jälki näkyykin jo. Kyllä me hävittää osaamme jotakin sukupuuttoon asti. Sotkemme ja rikomme luonnon rauhaa sen kuin ehdimme. Ja meitä on kaikkialla maailmassa siinä puuhassa. Armotta ja surutta. Joku on sanonut, sitä niittää, mitä kylvää. Ehkä joskus tulee aika, kun ei ole enää mitään niitettävää.

Katselin tv:stä eilen ensimmäisen jakson Jenni Pääskysaaren uudesta sanakilpailusta Sanansaattajat, jossa vakituisina osallistujina kirjailijat Miika Nousiainen ja Tuomas Kyrö. Tuomarina toimii kielitieteilijä Janne Saarikivi. Vieraana aina eri henkilö ja eilen siinä roolissa oli näyttelijä Martti Suosalo. Siinä siis pohditaan sanojen alkuja, mistä tulleet, kehittyneet eli etymologiaa. Sanat ovat minua aina kiinnostaneet ja hyllyssäni on jyhkeä Kaisa Häkkisen 1633 -sivuinen Nykysuomen etymologinen sanakirja. On myös Veijo Meren toimittama paljon vaatimattomampi Sanojen synty, jossa sivuja 457. Uusi hilpäksi ja epä-tosikkomaiseksi luokiteltu ohjelma suuresti minua kiehtoi ja nautin jokaisesta hetkestä.

Saas nähdä, lähdenkö tänään ihmisten ilmoille. Liian varhaista edes asiaa pohtia. Sysipimeää ulkona. Join jo aamukahvin ja söin ranskanleipäviipaleen. Maistui.

17. helmikuuta 2024

LAUANTAIKUULUMISET

 Tulollaan on Suomeen ihkauusi presidentti. Kahdentoista päivän kuluttua tämä tapahtuu juhlallisin seremonioin. Istahdanpa tv:n ääreen seuraamaan Alexander Stubbin virkaan astujaisia. Vielä mennään presidentti Sauli Niinistön tahdissa.

Venäjältä jälleen kerran kuuluu kummia, 47-vuotias poliittinen vanki Aleksei Navalnyi kuoli aivan yllättäen. Maailma pohtii: miten kuoli? Syy tiedetään kyllä. Tuskin kuolintapa ikinä selviää. Huhuja liikkuu. 

Minä tässä jo nautin aamukahvini, luin Helsingin Sanomia ja katselin säätiedot. Olen kahden vaiheilla. lähteäkö kauppaan vai eikö lähteä? Yleensä en viikonloppuisin sitä edes ajattele tekeväni, paitsi nyt. Taidan jättää ensi viikkoon. Olisi matkustettava keskustaan ja Nespressoon. Katsotaan.

Luin Kyrön kirjan loppuun ja asetuin taas vanhan kunnon Orwellin kimppuun. Siinä selviää, miten maailma makaa vuonna 1984 kirjailijan silmin vuonna 1949. No, ei se niin mennyt onneksi. Olen kirjassa reilusti alkua pitemmällä tällä toisella lukemisen yrittämällä. 

A täytti vuosia ja minä panin sähköpostia. Oli ollut sveitsiläisystäviensä kanssa pitkällä lounaalla ja seuraavana päivänä oli lievästi dagen efter- tunnelma. Siellä päin on jo kevättä ilmassa, kun me täällä vielä tarvotaan lumessa ja kompastelemme liukkailla jäillä tihkusateen jäljiltä. Piisaa tämmöistä keliä vielä jonkun aikaa kunnes peipposet laulavat ja tuomi kukkii.

Onnistui muuten broileripataruokani. Pitää ihan kertoa. Siihen pantiin kanan lisäksi manteleita, ananasta ja rusinoita. Tietysti mausteet ja sipulia  sekä vähän muutakin. Rusinoia? Ihmetteli K. Onhan niitä maksalaatikossakin ja pullassa. Kippassinkin viimeiset rusinat pataan, että pitää muistaa ostaa. Jos viitsin vallan Alanya- kauppaan asti, saisin keltaisia.

Tänään tulee tv:stä James Stewart- lännen leffa. Aionpa, aionpa katsoa.


7. helmikuuta 2024

ASIAA LIUKKAUDESTA

 Puhutaan teiden ja katujen liukkaudesta. Kuka kaatuu ja joutuu ensiapuun, kuka kauhistelee kotona ja katselee ikkunasta liukasta katua, kuka muksahtaa taitavasti ja nousee heti ylös, kuten hevoseltakin pudottuaan, pitää kiivetä heti takaisin. Minulla ei ole nastoja saappaissa tai muutakaan kaatumisen estoa. Olen onnekkasti selviytynyt kaatumatta sijoiltani. Kauppareissulla vastaantulijat manaavat liukkautta ja minä otan osaa. Onko aiemmin ollut yhtä liukasta? On varmaankin, mutta jalkakäytäviä ja katuja on hoidettu paremmin. Aurataan ja huoltolaitokset ovat auranneet jalkakäytävät, kuten taloyhtiöille kuuluu. Ennen levitettiin kävelyteille kunnon hiekkaa, joka piti paremmin kuin nykyinen sepelimurska, jonka pienet kivet pyörivät kenkien alla. Minusta nykyinen liukkaus johtuu huonommasta lumen ja jään poistamisesta. Ennen oli talonmiehet heti ottamassa lunta pois, kun sitä satoi. Poistettiin jää. Sitä ei jäänyt kokkareiksi, joka nyt haittaa jopa autoliikennettä. Ymmärrän huoltoliikkeiden kiireen. Yhdella huollolla voi olla lähes sata taloyhtiötä hoidettavanaan. Ei ehditä kaikkialle. Ja sitten on katuósuuksia, jotka kuuluvat vähemmän tärkeisiin ja ne ovat eniten retuperällä. Minä asun alueella, jossa vilkas bussiliikenne, päätepysäkkejä, läpikulkua, metroasema jne. Ei ole retuperällä. Tämä onkin niitä minulle ainoita myönteisiä asioita täällä. Siitä kiitos kaunis.

Käppäilin eilen kauppaan. Kävin taas Lidlissäkin. Ei tarvitse itse punnita mitään. Helppoa. Lidlissä ei anneta muuten yhden kaljatälkin ostajan etuilla jonossa, mitä tapahtuu aika usein. Yleensä nuori mies, joka pyytää päästä jonon ohi ja suomalainen sallii. Paitsi minä. Miksi sallisin? Jos ei ole aikaa oluttaan jonottaa, miksi tulla kauppaan? Muut ovat pitkänkin tovin seisoneet jonossa. Jono on jono ja sillä on jonon säännöt. 

Kyllä jännittää sunnuntain vaalipäivä. No, edelleen olen sitä mieltä, että kansa valitsee Alexander Stubbin uudeksi presidentiksi. Jos ei, niin en revi pelihousujani. Kyllä minulle kelpaa Pekka Haavistokin. Mutta jännää tulee olemaan.

Tänään kotona ja on soppapäivä. Tykkään keitoista. Lihakeittoa en koskaan ole saanut äitini laittaman veroiseksi. Enkä usein edes yritä. En enää vuosiin. Ainoa "vanhanajan" keitto minulla on siskonmakkarekeitto, jota laitan pakastimeenkin. Muuten olen nöiden modernimpien soppien kannalla, enkä kaihda erikoisempiakaan ja/tai ulkomaisia makuja.


3. helmikuuta 2024

HELMIKUUTA MENNÄÄN

 Huomenta. En ole aivan hissukseen elellyt, vaikka minusta ei ole kuulunut. Kävin sentään Stadissakin. Presidenttiehdokkaiden toisen kierroksen keskusteluja olen seurannut. Joitakin niistä kutsutaan "väittelyksi", mutta väitteleminen on jäänyt aika pliisuksi. Herrat ovat monesta asiasta maltillisesti samaa mieltä. Turussa on tennistä ja sitäkin seuraan. Säännöt eivät vieläkään ole minulle kokonaisuudessaan  "aunneet", kuten sitä nykyisin sanotaan. No, ainahan on netti, tuo auttava tietolähde. Jännittävää kuitenkin seurata Davis Cupin mm-karsintoja. Tänään taas.

Eräänä päivänä laitoin indonesialaista kanaruokaa nimeltä Pan dang. Itsepuristetussa tomaattimehussa keitettiin broilerinpalat. Mausteita kurkumasta lähtien. Maistoin ja hyväksi havaitsin. Onneksi sain kaupasta tuikitärkeitä sitruunaruohoja.

Lukemisesta ei ole tullut mitään. Yhä ja aina vaan on kesken Jari Tervon kirja kuin myös jälleen kerran aloittamani Orwellin 1984. Niin ja Roomaan vievät tietkin kulkematta. Tästä tulikin mieleeni, että uneksin viime yönä lentäväni Tukholmaan yksityiskoneella. Yksityiskone tuli siitä, kun mieheni ja minä tunsimme erään Callen, jolla oli pieni Cessna, jolla todellakin lentelimme milloin minnekin. Callella oli tapana soittaa ja kysyä, jos olisimme kiinnostuneita vaikka Gotlantiin lähtemisestä. Me olimme. Nyttemmin Calle lentelee aivan muualla, korkeammalla ja pitemmällä kuin koskaan. Niin kuin niin monet ystävistämme.

Kävin kampaajalla. Hiukset pätkäistiin himpun verran lyhyemmiksi ja olin heti onnellinen uuden lookini kanssa. Luin Seiska-lehden pysytelläkseni tietoisena julkkisten vähemmän tärkeissä asioissa, kuka hengailee kenenkin kanssa. Seiskan luottotietolähde Danny oli matkannut Thaimaahan. Vaarien ikään ehtinyt sen kuin porskuttaa pirteänä ja energisenä. Hyvä niin.