Uusi syksyinen aamu urkenemassa. Vielä hiljaista ja pimeää. Kello käy seitsemää. Jätin Bysantti-kirjan häpeällisesti kesken. Sotimista, vallanhalua ja -anastamista, maiden valtaamista, vuosilukuja... En jaksanut. Panin kirjan hyllyyn noloin tuntein ja itseeni pettyneenä.
Eilen altaassa sitkeästi kävelyä 1.3 m syvyisessä. Veden vastus valtava. Ei siellä kovin kepeästi edetä. Seurana K:lla ja minulla meitä iholtaan tummempi rouva, joka käy valvotussa vesijumpassa. Puhuu suomea sujuvasti ja nauraa paljon. Jää usein oman ryhmäjumppansa jälkeen altaaseen ja olemme hänet siellä tavanneet. Hänen koko olemuksensa viestii hyvää oloa, iloa ja elämänhalua. Me kolme ilakoimme vedessä kuin pienet lapset.
Aion tänään taas asioille. Hedelmät alkavat loppua ja pitää jättää lotto. Ei mitään viikkoihin! Voittaisin enemmän, kun panisin pelirahan säästöpossuun. Lapsena minulla olikin iso posliininen possu. Kilahti mukavasti, kun tipautti lantin. Vatsassa sillä oli reikä, jossa tulppa. En muistaakseni koskaan sieltä mitään ottanut. Possu vietiin pankkiin ja rahat omalle tililleni. Muistan pankkineidin kauniit punaiset kynnet, joita me Messeniuksenkadun tytöt kävimme joskus vartavasten ihailemassa. Hän oli muutenkin mielestämme kuin filmitähti. Sitäkään pankkia ei enää ole.
E soitti. Pelkkiä surusanomia. Sisar kuollut, yhteisen ystävämme Eskon, kuollut hänkin, puoliso kuollut. E:llä viikkoja piinannut flunssa, juomavesi keitettävä vielä ainakin pari viikkoa. Jotain häikkää kaupunginosan putkistoissa. Tieto asiasta ei saavuttanut kaikkia. Sähköpostia oli levitetty, jokaisessa taloudessa ei tietokonetta ole, puhelimen tekstiviestinkään lähetys ei onnistunut. E käytti vettä entiseen tapaan, kunnes huomasi lehdessä pienen varoituksen. Ei kuitenkaan mahanpuruja. Naapuri oli tavannut kylän raitilla. "No, mä vähän ajattelin, ettet sä tiedä". Jos kerran "ajatteli", miksi ei E:lle vaikka soittanut? Kysyin, vieläkö on naapurisopu tallella? Kuulemma on. Sain kuitenkin E:n nauramaankin ja hetkeksi unohtamaan huolensa. Pitäisikö lähteä tapaamaan vanhaa ystävää? Olen aina junamatkoista pitänyt. Kuin myös sinne menoa pohtinut vuodesta toiseen. Voi käydä niin, että syystä tai toisesta ei enää voikaan mennä. Enkä helposti antaisi saamattomuuttani itselleni anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti