31. lokakuuta 2018

KEVYTMIELINEN

Taidan olla aika kevythenkinen ihminen. Luen vain helppoja kirjoja, kepeitä kirjoja. Ei tarvitse ajatella, pohtia syntyjä syviä. Tämän olen jo ajat sitten itsessäni huomannut, vaan en ottanut puheeksi. Isäni kutsui minua "päiväperhoseksi". Ei ehkä ajatellut lukutottumuksiani, vaan enemmänkin kuinka kepeästi otin elämän. En ollut murehtijatyyppiä. Ei ollut huolta huomisesta. Silloin.

Mieltymykseni kevyeen kirjallisuuteen tarkoittaa, että luen mielelläni iloisia kirjoja. En millään jaksa syventyä kirjaan, jossa pohditaan otsa kurtussa yhteiskunnan epäkohtia, poskelleen menneitä poliittisia ratkaisuja. En halua lukea avioerojen aiheuttamista traumoista elämän hajottua ja mentyä persiilleen. Kuolemiset pelästyttävät ja alkaa ajatella omaa loppuaan. On kirjoja, miten selvitä vakavasta sairaudesta tai olla selviämättä. Ei kiitos. En lue niistä edes kampaajalla  juorulehdistä.  Sotakirjat ovat miesten kirjoja. Historiaa. On uusia sukupolvia, jotka eivät tiedä oikeista sodista yhtään mitään. Luulevat sotia käydyn ja käytävän kuin elokuvissa olohuoneen nurkan ruudussa ja miesten pian taas hetken kuluttua tai seuraavana päivänä tokenevan tappelemaan entistä ehompina.

Tykkään dekkareista ja iloisten ihmisten elämäkerroista, matkakirjoista, joita kirjoittavat positiiviset ihmiset mukavista kokemuksistaan. En pidä menetyksistä. Menestyksistä kyllä. Rakkausjutut? Joskus kyllä saattaisin vähän kyynelehtiä ikilemmmestä kuunnellessani, jos rakkautta olisi vannomassa Tauno Palo tai George Clooney, Teräsmies, Miika Nousiainen, Kevin Costner, Jukka Viikilä, Robin Hood, Hugo Simberg, Humphrey Bogart, yks Ari, Indiana Jones, Markus Heikkerö, 007, Zorro, Anthony Hopkins, Kari Hotakainen, Lord Byron tai Lassie.








29. lokakuuta 2018

PUHUIN PALTURIA

Päin seiniä sanoin eilen, että TTK saa sunnuntaina mennä ihan miten sattuu. Ei tokikaan. Ankarat treenit viikolla ja huippuesiintymisiä oikeine liikkeineen, taivutuksineen ja rytmineen. Anteeksi väärä informaatio.

Kyllä tanssi on hieno taidelaji. Tulee suorastaan kaiho omia vaatimattomia tanssimisia. Voi niitä aikoja! Stadin Slangi järjestää joskus jortsuja ja olen jo kauan, kauan aikonut mennä katselemaan, mitä siellä tapahtuu. Saamaton olen. Kuulin K:lta, että metro lakkaa iltaisin kulkemasta klo 23. Tuntuu aivan liian aikaiselta. Teatterista tuskin ehtisi ja jos ilta venyy, täysin mahdotonta. Bussi kuulemma ajaa ja kiertää ties mistä ennen omaa pysäkkiä. Taksi? Jäänee harkintaan. Jos asuisin siellä missä ennen, kaikki olisi paljon helpompaa (äänessäni lievää katkeruutta). Voisi vaikka apostolin kyydillä.

V. Tarkiaisen analyysi A. Kiven Veljeksistä alkaa olla lopussa. Kiven huumoria ylistetään, jota Ahlqvist ei koskaan huomannut. Ahlqvist ryttäsi Kiven ja hänen tuotantonsa aivan kokonaan. Ihan kuin mukana olisi myös henkilökohtaista kaunaa. Me muut olemme ihailleet ja ihailemme Kiven hersyvää, ainutlaatuista kieltä, omintakeisuutta, proosaa, joka joskus on kuin runoa.

Mitäs sitten siirryn lukemaan? Tarjolla keskeneräisiä yöpöydällä. Kafka ja Sartre odottavat innostustani.  Dexterin Inspector Morsen rikoksen ratkaisu vielä tietämättömissä. Voisin kurkata lopun. Eikä vielä ole selvinnyt sekään Michael Boothin kirjasta, mikä mukamas tekee meistä skandinaaveista melkein täydellisiä. Yöpöydällä riittää lukemista. Ja kuitenkin tekee mieli mennä taas kirjakauppaan.

Sen vähän, mitä nukuin, olin unessa tanssimassa. Kivaa.

28. lokakuuta 2018

KAIKKI TANSSIMAAN

Laiskotellen eilen, paitsi ne tein, mitä piti. Klassista musiikkia kuuntelin radiosta, kun sitä sattui tulemaan. Luin Tarkiaisen kirjaa, tein salaatin ja lakkasin kynnet. Ei kiinnosta, tiedän. Illalla menin katsomaan Alaskan monia kasvoja ja heti perään Midsomerissa murhattiin. Tämän jälkeen steppailin kanavalta toiselle, kunnes siihen puuhaan kyllästyin. Taas Tarkiaista ja minäkin aloin nähdä Aleksis Kiven tapaan maailman synkkänä: "Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään." Kun on maailmanlopun uhka, ilmastonmuutos, vedenpaisumus, liikakansoitus... Kyllä siinä masentuu. Käänsin kellojen viisarit talviaikaan ja toivon, että pysyvätkin siinä.

Radiossa puhuttiin ikäihmisten seksistä. Puhetta johti ja isännöi Roman Sachs. Olen lukenut joitakin hänen kirjojaan tai ainakin yhden. Se taisi olla Voi maamme Suomi. Nyt keskustelijat puhuivat siis mammaraisten ja papparaisten seksielämästä ja onko sitä ja pitääkö olla ja onko se edes tarpeellista. Keskustelijat olivat sitä mieltä, että iällä ei ole merkitystä. Toisen ihmisen läheisyys tavalla tai toisella on tärkeää. Kotiin ei pidä linnoittautua, aktiivisuus on valttia. Helsingissä on kuulemma disko 50+ ihmisille. Siis ylös, ulos ja tanssimaan!

Tanssimistahan on taas tänään illalla tähtien kanssa. Parit sekoitettu keskenään, eikä ketään heivata joukosta. Nyt ei ole niin tarkkaa, jos vartalon liike ei aina ole oikea, pysyvätkö päkiät oikeissa kohdin lattiassa, onko painon jakautuminen passelia ja onko hitaan valssin 30 tahtia minuutissa juuri niin?  On vieras pari ja ymmärsin, ettei harjoitellakaan saa. Joku jo purnasi katselijoista, että mitä varten tämmöinen vääntö, miksi ei pysytä vanhassa? Minusta jännittävää. Rakastan vaihtelua. Monissa asioissa. Tähtien asennot olivat siten syntyessäni.
















27. lokakuuta 2018

PIRTEÄ MINÄ HYVÄN YÖN JÄLKEEN

Enpäs päässytkään Aleksis Kivestä noin vaan eroon vielä. Tarkastuskäynnillä kirjahyllyssäni osui silmiin kirja 108 vuoden takaa WSOY:ltä. V. Tarkiainen Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä", kirjallinen tutkimus. Tarkiainen paneutuu Veljesten syntyyn, todellisuuspiirteisiin, kehitykseen ja kirjallisiin liittymäkohtiin, yleiseen laatuun ja merkitykseen. Aikamoinen työsarka. Kivi työsti veljessarjaansa enemmän kuin mitään muuta teostaan. Muutti, oikoluki, korjaili, otti pois ja pani uutta tilalle. Ilmestymisaika venyi. Tarkastutti Suomalaisen Kirjallisuuden seurassa. Lopulta tuli tieto, että kirja painetaan ja julkaistaan. Kivi sai kirjailijapalkkiota 700 markkaa. Runeberg oli saanut vahvan kilpailijan.

Tarkiaisen kirja panee aivastuttamaan. Ei ole pölyinen, mutta jokin ärsyttää noissa vanhoissa kansissa ja sivuissa. Aion sen huolella kuitenkin lukea.

Nukuin unipillerin vaikutuksella koko yön. Otin rohkeasti yhden illalla, kun vielä kahdentoista maissa kiepuin levottomana vuoteessa. Olin pannut vielä unisukiksi puuvillaiset valkoiset pehmeät sukat jalkaan. Valmistelut unen tuloon siis varsin voimalliset. En edes tiedä, koska olin nukahtanut. Unipilleri vaikuttaa yleensä pian ja sammuttaa minut kuin sen kuuluisan saunalyhdyn.

Hedelmävadissa on seitsemän lajia hedelmiä. Katselin niitä ja mietin, kuinka paljon niistä mikin ja kaikki yhteensä vaikuttavat ilmastokuormittamiseen. Saako ihmisparka syödä mitään, kulkea missään, lämmittää huonettaan, pestä pyykkejään? Ehkä olisi parasta hiilijalanjäljelle, jos lakkaisimme olemasta, emmekä missään tapauksessa siittäisi lapsia lisää. Tämä läppärin naputteleminenkin aiheuttaa ties mitä, hissillä ajelu, ovikoodin käyttäminen ulko-ovessa, imuroiminen. Tästä kaikesta tulikin mieleen, että tänään on ainakin pestävä koneella pyykkiä. Kunhan tästä aamu kunnolla urkenee ja olen saanut aamulatteni ja lopettanut hiilijalanjäljestä miettimisen.

26. lokakuuta 2018

UNETON YÖLLÄ

Jaahas, viime yönä en nukkunut en sitten yhtään. Tämä on inhottavaa. Melatoniini ei auta tippaakaan, enkä tahdo unilääkettä ottaa. Valvotaan sitten. Luin jostain, että on hyvä nousta ylös, jos ei kerran nuku. Teen sitäkin. Katselen tv:tä ja taas takaisin vuoteeseen. Luen. Räplään läppäriä, odotan aamua. Joka puolella haudan hiljaista, ei tohdi itsekään kovin äänekäs olla. Sanoinko jo: inhottavaa? Aamulla kamalat pussit silmien alla, ihon väri harmaa, silmät roikkuvat.

Oli lähdettävä rapistuneesta ulkonäöstäni huolimatta liikkeelle. Kävelin Postiin asti ja samalla katsastin Citymarketin antia. Persimoneja, luumuja, klementiinejä...  Perjantain ruuhkaa ja ulkona koleaa.

Katselin Juurakon Huldan tv:stä. Päiväleffa. Aina se jaksaa kolahtaa.  Palavaa oppimisen halua omaava tyttö maalta astelee yhteiskunnan portaita ylöspäin omalla tarmollaan aikana, kun se ei ollut jokapäiväistä. No, olihan siinä Tauno Palo tuomassa miehistä komeutta ja toikin, kuten aina. Romantiikkaa, eikä edes tavattoman paatoksellista näyttelemistä.  Tulihan virolainen nuori Hella Murrik aikoinaan Helsinkiin opiskelemaan, josta ehkä saanut idean Huldaansa. Pidän kovasti Wuolijoen tekstistä, varsinkin Niskavuorista. Ja ihmettelen, miten ulkomaalainen on pystynyt niin syvälle menemään hämäläiseen maisemaan, sen ihmisten sisimpään.

K soitti ja juttelimme yhtä ja toista. Soitti toinenkin K ja juttelimme yhtä ja toista. Minä en soittanut mihinkään, mutta lähetin meilin A:lle. Sitten otin osaa hyväntekeväisyyteen ja rokotin 35 lasta.

.






24. lokakuuta 2018

PANKISSA

Muutama päivä sitten juttelin täällä klaustrofobiastani, että on kartettava muun muassa hissejä, jos suinkin voin. Nyt tuli kutsu Helsingin kaupunginmuseoon, Aleksi 16, jossa voimme kohdata pelkomme Pelko-näyttelyn avajaisissa. Mitä kaikkea me kaupunkilaiset pelkäämme? Tulisiko omalleni loppu, jos menen näyttelyyn?  Avajaisiin en voi mennä. Sinä päivänä muuta jo sovittua menoa. Enkä ole edes varma omalta kohdaltani, haluanko pelkoani kohdata noin ylipäätäänkään. Jos vain jatkan pelkäämistäni. Tuohan se jännitystä elämään. Kaikenlaisia näyttelyitä! Kerran oli Haju-näyttely ja koski Helsingin hajuja. Miltä Stadi tuoksuu?

Olen luuhannut kotona. Suorittanut kodin ulkopuolella vain pakolliset asiat. Pankissa käynti kysyi taas hermoja. Tupa täynnä väkeä ja kolme virkailijaa. Napinaa! Pari miestä poistui kiukkuisin askelin ja sadatteli äänekkäästi mennessään ärrä-pitoisesti. Myös vuorolappukone oli siirretty henkilökunnan puolelle. Totta kai kysyin syytä, kunhan virkailija tuli paikalle. "Joskus on istuttu odottamassa parikin tuntia ja sitten huomattu, että on väärä kerros pankissa". Yläkerrassa nimittäin hoidetaan muut kuin käteisrahat ja laskujen maksut. "Eivätkö ihmiset sitten ymmärrä kysyä, missä mitäkin hoidetaan?" Virkailijan katse oli paljon puhuva. Sain lapun ja kiinnostuin vuoroaan odottavista. Keppejä, pyörätuolia, rollaattoreita, iäkkäitä enemmän, ulkomaalaistaustaisia, tyytymättömiä palveluun ja oli joukossa toki hyväntuulisiakin iloisia odottajia. Ja sitten oli se jo tässä vaiheessa punoittava virkailijarouva, joka jakeli numerolappuja. Päätin alkaa nauttia kaikesta näkemästäni. Odotuksesta tuli pitkä, mutta miellyttävä. Kun vuoroni tuli, toin minäkin julki tyytymättömyyteni pankin huonosta palvelusta. Kolme virkailijaa!!!! Vaikka paikkoja paljon enemmän. "Lomia, sairautta, syömässä", selitettiin minulle. Kerroin olevani asiakkaana ystävällisemmästä päästä, mutta jälkeeni tulevat ovatkin jo toista maata kuunneltuani paikalla olleena kaikkia niitä kapinahenkisiä ja vihamielisiä repliikkejä ihmisiltä.  Pankkineiti näytti alistuneelta. Toivotti väsyneellä äänellä hyvää päivänjatkoa.

Lähdin sanomaan entiselle loistavalle Stockmannin omistuksessa olleelle ruokakauppa Herkulle hyvästit. Uusi omistaja satsaa pakkauksiin. Palvelutiskejä supistettu ja niissäkin vähissä myös tarjonnasta nipistetty. Keksipakkauksia tolkuttomat määrät parhailla myyntipaikoilla. Maitotutteita pienehkön jonkun muun myymälän verran. Samoin virvotusjuomia. Karamellejä seinäkaupalla. Juustot hikoilivat muovikääreissään. Pasteerailin aivan yksin ja vastasin lihapuolen miesmyyjän tervehdykseen. Ikuisia broilerin ja kalkkunan paloja lasin takana. Entinen irtomyynnin Stockmann-salaatti saanut nimekseen Herkku-salaatti. Tyhjiä hyllyjä (mitä odottamassa? lisää pakkauksia?). Usein minulle myydään ei oota tai kerrotaan tuotteen Herkussa lopetetun. Näin kävi Brysselin patélle. Katselin ympärilleni ja menin vähäiset  ostokseni maksamaan kassalle, jossa jo tutuksi käynyt rouva tervehti iloisesti. Ehkä jään häntä hiukan kaipaamaan.

Aleksin Stockan Herkku on nykyisin Food Market Herkku ja on kokenut remontin ja kaiken uudelleen järjestelyn. Mutta Itäkeskuksen Herkku on edelleen Stockmann Itäkeskuksen Herkku. Olisi kai liian mahtipontista niihin tiloihin ja siihen palveluun sopimaton nimi Food Market Herkku. Käyn tietysti tarkistamassa Food Marketin. Alan täällä käydä muissa ruokakaupoissa, joista ehdottomasti paras on K-Citymarket hiukan pitemmän kävelymatkan päässä Eastonin puolella kauppakeskuksessa. No, kävely tekee vain hyvää.













22. lokakuuta 2018

KAUPUNGISTUMINEN ATENEUMISSA

Huomisen polskutteleminen on arvoitus. Tämän hetkisten tietojen mukaan käyttämäni uimahalli toimii normaalisti lakon aikana. Ja jos toimii, onko altaassa tunkua monen muun hallin ollessa suljettuna? Pitänee neuvotella K:n kanssa.

Amos Rexiin menemisen siirsimme suosiolla kevään puolelle. Yleisöä riittää uuden taidemuseon ovelle päivittäin pitkäksi jonoksi asti. Suomalaisista on tullut museokansaa.Me emme ole jonotusihmisiä, K ja minä. Mutta Ateneumiin ei ehkä ole jonoa sen uuteen näyttelyyn "Kohtaamisia kaupungissa". M soitti ja sovimme treffeistä ensi kuussa. Käymme tutkailemaan, millä tavalla kuvataide kertoo kaupungistumisen vaikutuksesta suomalaisten elämäntapoihin 1900-luvulla. Tästä on kertomassa näyttelyn 300 teosta. Ei olisi ollenkaan pahitteeksi, vaikka menisin Ateneumiin myös K:n kanssa. Usein käyn samaa näyttelyä katsomassa useamman kerran. Syksy tuo aina uutta ja niinpä Sinebrychoffillakin on uutuus "Tunteet estradilla". Taiteilijat kautta aikain tuoneet teoksissaan esille teatterin vaikutuksen.  Edgar Degas maalasi balettitanssijoita, Albert Edelfelt muotokuvan laulajatar Aino Actésta ja olihan näyttelijä Elli Tompurikin Edelfeltin mallina. Jos en väärin muista, on Tompurin muotokuva Kansallisteatterin seinällä kuten monista muistakin nyt jo edesmenneistä näyttelijöistä ja teatterin johtohenkilöistä. Niitä olen aikoinani usein katsellut.

Aleksis Kiven olen nyt lukenut. Jooseppi ryysyrantalainenkin jo loppusuoralla ja Kari Hotakaisen  "Henkireikä" siirretty luettuna hyllyyn. Yöpöydän kirjapino alkaa madaltua.

Jos joku on epäillyt, ettei syksy tulekaan, niin tuossa se on ikkunan ulkopuolella. Lehtiä alkaa olla jo enemmän maassa kuin puussa. Keltainen väri hallitsevana. Tuulee, pilvistä. Ei sandaalisää. Näin sen ollakin pitää.

20. lokakuuta 2018

HISSIT

Ihailen ystäväni K:n tapaa löytää hissejä. Itse olen avuton siinä ja sitä paitsi kartan yleensä näitä kulkupelejä klaustrofobiani takia. K:n kanssa on ollut pakko uhmata vaivaani ja uhrautua.  K vaistoaa, haistaa ja aavistaa hissien paikat täysin vieraassakin ympäristössä. Hänellä on hissinenä. Minulla oli aikoinaan sieninenä. Löysin metsässä sienet nopeasti, vaikka yrittivät piilotella.

Olen K:n kanssa kulkiessani oppinut tietämään, eri asia muistanko, hissien monet paikat ja ajanut niillä enemmän kuin koskaan. Kerran hissi ei lähtenyt mihinkään, vaikka määräsimme lähtemään painamalla nappulaa. Onneksi ovi aukesi ja lensin hissistä ulos kuin ammus. K jäi ja sai hissin liikkeelle. Oli koko ajan tyynen rauhallinen. Ajoi hissillä kokeeksi ja tuli takaisin ja vaati nyt minut mukaan. Oli pakko mennä. Hissi ei enää venkoillut. Hissit vaistoavat pelkoni.

Totta kai puolison kanssa jouduin hissejä käyttämään, Stockmannilla ja oman talon sekä monissa muissa paikoissa. Silloin voitti vastuu toisesta ihmisestä pelkoni. Onhan tässäkin talossa hissi ja asun neljännessä kerroksessa. Alussa kävelin. Kantamusten takia liian raskasta. Päätin rohkaistua ja nyt ajelen melkein päivittäin. Jännitän ja maalaan piruja seinille matkan ajan. Olen kaksi kertaa elämäni varrella jäänyt, hissin pysähdyttyä kesken kaiken, sen vangiksi. Kokemuksena aivan kauhea. Toisen kerran olin yksin ja toisella kerralla puoliso pyörätuolissa mukana. Olin paniikissa, huusin, hakkasin ovea ja olin varma, että Kuolema korjaa jos ei aikaisemmin, niin nyt ainakin. Ei korjannut. Apu tuli viime tipassa. Kun puoliso oli Meilahden sairaalan 15. kerroksessa, kävelin sinnekin. Olin aivan henkitoreissani päästessäni hänen vuoteensa viereen osastolla.

Kuinka joillekin ihmisille kehittyy hissinenä? Jos K syystä tai toisesta on hetkellisesti menettänyt kykynsä, kysyy hän heti ihmisiltä hissin sijaintia. Kuitenkin koko lapsuutensa ja osan nuoruuttaankin asui hissittömässä talossa. Nyt pitää aina olla hissi kuljetusvälineenä. Katselen hänen seurassaan ollessani kaihoten  koneportaita, joka kuljettaa iloisia ihmisiä kerroksesta toiseen ja koko ajan on ilmaa ja tilaa ympärillä. Seinät eivät litistä, eikä olo ole ahdistunut. Maailmassa on niin paljon hissejä. Umpinaisia hissejä, joissa suljetun paikan kammo tiivistyy kauhuksi.

19. lokakuuta 2018

LIIAN PITKÄ JONO

Piti K:n kanssa mennä Amos Rexiin. Oli ollut puhetta. Lähdimme taidetta silmällä pitäen asianmukaisesti pyntättyinä Stadiin. K oli jo illalla ajatellut, että nyt syysloman aikaan on koululaisia liikkeellä, mutta ei soittanut kertoakseen minulle. Jono Amos Rexin oven edessä oli monta sataa metriä pitkä ja koostui isoksi osaksi todellakin koululaisista, jotka ovat vapaa-ajallaan kiinnostuneita taiteesta. Astelimme Mannerheimintien yli ja pasteerailimme takaisin metroon. Pääsimme vielä samalla maksulla, joka on aina hyvä asia.

Oli ollut puhetta myös uudesta kauppakeskuksesta Kalasatamassa, Redistä. Astuimme metrosta Kalasataman asemalla pois ja joka puolella luki "Redi". Mahdottoman helppoa. Massan mukana ajauduimme kauppojen ihmemaahan, joka loppujen lopuksi oli samanlainen kuin kaikki muutkin kauppakeskukset. Kahviloita, sisustusliikkeitä, kynttiläpuoteja, ravintoloita, kampaamoja, kauneussalonkeja, karkkikauppoja jne. Erään kauneussalongin kohdalla kutsui ääni meitä käsihoitoon ihan ilmaiseksi. Iloisen näköinen kauneuden jumalatar oli asennoitunut hoitamaan käsiämme. Annoimme sen tapahtua. Kuolleen meren mineeraaleista valmistetulla käsivoiteella lupasi hän taikoa kätemme siloisiksi. Ei sitten taikonut. Saimme valita voiteen tuoksun ja minun nenäni  jo neljännen purkin kohdalla kieltäytyi tuntemasta aromeja ja summan mutikassa valitsin mangon. Siinä hieroskeltiin, kaavittiin kuollutta ihoa pois ja kaunotar kehui koko ajan tuotteitaan ja ennen kaikkea Kuollutta merta, josta uusi kaunis iho ja siloisuus käsissämme olisi kotoisin. Kyselin hintoja ja totesin itsekseni Diorin hintojen olevan murto-osia näistä Kedma-tuotteista. Ehkä suola maksaa, se on ennenkin ollut kultaa kalliimpaa. Myös meren maine maksaa. Onhan Kleopatrakin käynyt siinä kelluen pulikoimassa ja hankkimassa hyvää oloa. Emme ostaneet mitään ja salongin sulotar näytti pettyneeltä.

Menimme Hermannin Rantatien kirjakauppaan, jonka nimi on Kirjakauppa.com Redi. Ostin Kari Hotakaisen vuonna 2015 ilmestyneen kirjan Henkireikä. Maksoi vitosen. Sitten menimme kahville. Minulta kaatui cappuccinoa lattialle ja K ei saanut kuljetettua omaa kahviaan pöytään. Itsepalvelukahvilan kiroja! Pullan sai. Kassaneito lupasi kahvin tuoda. Ei tuonut. Huuteli kassalla suureen ääneen "pieni cappuccino noudettavissa". K ei noutanut. Viereisen pöydän asiakas haki ja toi. K kiitti. Olin jo oman kahvini siinä vaiheessa melkein juonut. Minulla ei ollut pullaa.

Pois lähtiessämme kurvasin kassatyttelin kautta ja kysyin ihan nätisti, miksi luvattiin oma-aloitteisesti kahvi tuoda pöytään, eikä tuotukaan? Tytteli vastasi syyn olleen "koordinaatiossa" ja hän kuulosti siltä kuin juuri olisi oppinut tämän sanan.

Menimme metroon. Oli alkanut sataa.



17. lokakuuta 2018

SYYSLOMAN RIEMUA UIMAHALLISSA

Uusi päivä. Asioimaan tänään. Paneudun fiiniksi ja lähden. En kovin pitkälle. Itäkeskuksessa on yksi hyvä puoli: palvelut lähellä. No, olivat ne asuessani Katajanokallakin. Oikeastaan mukavasti aina ratikkamatkan päässä. Rakastan ratikoita! Ihan toista kuin kylmänkalsea metrovaunu. Minulla on jääkaapin ovessa kaksi ratikkamagneettia.Veressäni on ratikkageeni, koska pappa (äidin isä) oli ratikankuljettaja. Komea olikin uniformussaan ja ehdottomasti ratikan kunkku.

Nyt kun tämä viikko on koululaisilla syyslomaa, niin uimahallissa oli melua ja pärskettä. Seinillä lukee "altaan reunalta veteen hyppääminen kielletty". Kaikki hyppäsivät. Eivätkä tippaakaan välittäneet meistä kahdesta arvokkaasta rouvasta, jotka yritimme polkemalla päästä vatsanseudun runsaudesta eroon. Lähdimme ennen tunnin täyttymistä pois. Lisää ihmisiä koko ajan tulossa, jono kassalle pitkä ja metelöivä.

Kahlasin vaahteranlehdissä kotiin ja kaivoin jääkaapista salaattiainekset. K kutsui syömään kaalikääryleitä, mutta kiitin ja kieltäydyin. Minulla oli salaatin lisukkeena kvinoa-bataattipalleroita. Mitään muuta järkevää en sitten tehnytkään. Katselin ehtoolla Simpsoneita. Mieliperheeni, johon en kyllästy. Homer vaikuttaa hiukan tyhmeliiniltä, mutta vuosia häntä tarkanneena, huomaan ettei ole. Hän on hyvä aviomies ja isä, vaikka onkin perso Duff-oluelle.

Aloitin Nummisuutarien lukemisen. Esko aikoi kosiomatkalle Karrin taloon. Krouvin tuopillisen ääressä sovittu naimakauppa Eskon isän ja nyt toiselle vihityn morsiamen isän kanssa, olikin viinahuuruista leikinlaskua. Niin vaan Esko pynttäytyi  pyhävaatteisiin, heitti haarapussin olalleen ja  matkaan lähti. Mahalasku tuli ja tappeluksi meni totuuden paljastuttua häähuoneessa. On se vaan niin turkasen hersyvää kieltä tuo Kiven kieli! Mutta menepäs sinällään kääntämään muille kielille. Ei onnistu. Onnistuneita käännöksiä muilta kirjailijoilta kuten juuri joukostamme poistuneella Arto Paasilinnalla, jota voi lukea monilla kielillä ympäri maailman. Arto Paasilinnaa olen vähän lukenut, mutta veljeä Erno Paasilinnaa, kuollut hänkin, sitäkin enemmän.  Erno Paasilinna oli oman tiensä kulkija, toisinajattelija, esseisti ja hänen tekstinsä olivat minulle mieluisia. Olen kuunnellut häntä livenä Studia  Litteraria-luentosarjassa.

Nyt kahvikapseli koneeseen ja tuokio mukillisen seurassa. Sitten uuteen päivään.






16. lokakuuta 2018

NUMMISUUTARIT SEURAAVAKSI ?

Tahdonpa luettuani "Seitsemän veljestä" päättää siitä kirjoittamisen Aleksis Kiven sanoihin. "Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa".

Panin kirjan hyllyyn ja olen ylpeä, että meillä on Aleksis Kivi.

A tehnyt ihanan Välimeren risteilyn MSC Divinalla. Käyneet satamissa siellä ja täällä, syöneet hyvin, nauttineet laivan ohjelmista, tutustuneet ihmisiin eri maista. Yli 300 m pitkä risteilyalus. Laskettu vesille 2011. Ystäväni oli nauttinut täydestä sydämestään ja nyt minäkin kuultuani matkan eri vaiheet. Onnellinen, onnellinen A!

Juon tässä vielä hitaasti nautiskellen cappuccinoa tai lattea, mitä siitä kulloinkin taitamattomissa käsissäni syntyy. Sitten valmistautumista uimahallia varten. Huomenna asioille. Nyt katsellessani ikkunasta, ovat lehtipuut saaneet roimasti väriä, etupäässä keltaista. Koivujen lehdet kutistuneet ja rypistyneet, putoamista vailla. Metsikköni silmien edessä on vähitellen pelkkä kalju puusto ja valmiina vastaanottamaan ensilumen oksilleen. "Ihanaa", sanovat ne ihmiset, jotka hamuavat valoisuutta. Minä en sano. Syksyn pimeys on niin armelias. Kuin kynttilänvalo sisällä.

Kaikki korut pois vesileikkiä varten. Kloori ei tee niille hyvää. Olen kaikinpuolisesti alaston, enkä yhtään kotonani uimapuvussa, vaikka siinä on hame. Urheasti vaan polskimaan!




15. lokakuuta 2018

IHAN JOUTILAANA

Sen laiskemmaksi ei kukaan ihminen voi vajota kuin minä eilen. Heräsin kymmeneltä ja siitä alkoi jälleen yksi ihana yöpaitapäivä. Odottelin illan tähtiä tanssimaan ja siinä vuotellessa katselin Vanity Fair-elokuvan Turhuuden turuilta. Miten nainen pärjääkään maailmassa älyllään, ja viehättävyydellään köyhyyden ryvettämänäkin. Ei ojasta allikkoon, vaan jälleen kerran onnistuneena huipulle ja seurapiireihin. Ohjaus intialaisen Mira Nairin ja valmistumisvuosi 2004. Nautin!

No, ja sitten hetkeksi pois loistosta ja kristallien kimalluksesta Impivaaran veljeksiin. Kaskimaata, viljapeltoja, navetta pullollaan eläimiä. Mikäs siinä on veljesten ollessa. Olivat jo oppineet lukemaankin. Katkera oli kalkki maistella, kun opettajana hyöri sarjan nuorin, Eero, joka oppi ensimmäisenä ja ryhtyi sitten veljiensä opettajaksi häikäisten älyllään ja taidollaan jurrikkaparvesta muut. Välillä rökitettiin kuuden voimalla ylitettyään opettajan valtuudet. Ja taas jatkui oppi A:sta P:hen.

Lotossa ei mitään. Miten ihmeessä se voi olla noin vaikeaa saada muutama numero oikein? Eikä kenelläkään koko riviä. Eikä kysymyksessä ole kuin seitsemän vaivaista numeroa. No, minua ei ole Fortuna koskaan suosinut. Ei ainakaan tässä pelissä. Jos joskus elämässä muuten.

Lähetin s-postia Espanjaan A:lle  ja kerroin kuulumiset vesijumpasta lähtien. En tiedä, ovatko jo Volkerin hautajaiset Saksassa olleet. Haudataan kuulemma Horstin viereen. Joskus mietin, minkälainen olisi elämäni ollut, jos...   Isäni ei olisi hyväksynyt. "Ikinä et mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin." Tämä ei ollut este kuitenkaan, vaan minun virheeni, jota olen katunut.

Huomenna taas melkein kaulaa myöten veteen. Muuten kivaa, mutta riisuutuminen, suihkuttaminen, uimapuku, suihkuttaminen, pukeutuminen käy työstä. Vedessä läträäminen menettelee. Kunhan opin kunnolla polkemaan. Menee hiukan leikiksi.


13. lokakuuta 2018

KIVESTÄ TÄPINÖISSÄ

Tuotapikaa olen "Veljekset" lukenut. Kun nyt pääsin Kiven kielen makuun, jatkan. Vuorossa on "Lea". Luen sen siksi, kun sillä on muistoja. Olen nähnyt näytelmän Helsingin keskusvankilassa eli Sörkan vankilassa ja vankien esittämänä. Lean roolissa tietysti mies. Isäni sai kutsun näytökseen ja pääsin avecina mukaan. Olin jo yli 10v. En ollut ennen vankilassa ollut ja kaikki oli kamalan jännittävää jos hiukan peloittavaakin. Vankeja oli katsomossakin, vartijoita, omaisia ja isä ja minä. "Leasta" ei minulla ole enää oikeastaan hajuakaan, että sen puoleen on hyvä siihen tutustua. Sen muistan, että Lea oli näytelmän ainoa naisrooli ja hänen ilmestymisensä lavalle sai yleisön vankikavereissa aikaan suurta hilpeyttä.

Mutta vielä tovi seitsemässä miehessä. Ohitin jo sen jupakan, kun he tappoivat Viertolalta 40 härkää. Ensin seitsemän ja karhun ja härkien piirittämältä Hiidenkiveltä, jossa olivat niitä paossa, 33 härkää päästäkseen kolmen päivän päästä kiveltä pois, kun alkoi tulla nälkä. Lihaa riitti pitkäksi aikaa, kun Viertolalle eivät kuolleet eläimet kelvanneet.

Tuli mieleen semmonenkin seikka, että osasikohan Charlotta Lönnqvist antaa oikeasti arvoa Aleksis Kivelle ja hänen tuotannolleen? Fanjunkarsissahan Kivi Charlottan hoivissa asui joitakin vuosia ja kirjoitti siellä "Veljeksetkin", jonka, kuten tiedämme, August Ahlqvist lyttäsi. Fanjunkars jäi Porkkalaan ja venäläiset sen hävittivät. Olen ollut Fanjunkarsin pihalla ja nähnyt Charlotta Lönnqvistin ja Aleksis Kiven muistolaatan. On vuosien aikana paljonkin spekuloitu siitä, minkälainen suhde näillä kahdella oli. Sitä emme tule koskaan tietämään. Eikä se minusta tärkeää olekaan. Eikä varsinkaan ulkopuolisille kuulu.

Kuten huomata saattaa, olen aivan täpinöissä Kivestä. Toki olen aikaisemminkin lukenut, mutta en tämmösellä halulla ja kiihkolla. Saas nähdä, olenko yhä innoissani "Leankin" jälkeen. kun on tuotantoa vielä paljon. Runojakin. Tuttu "Onnelliset", "Jo valkenee kaukainen ranta/ Ja koillisest´ aurinko nousee/ Ja auteret kiirehtii pois,/ Kosk´ Pohjolan palkeet käyvät,/ Kosk´mennyt on yö,/ Kosk´ kimmeltää kesänen aamu/ Ja linnut ne laulelee..."   Tähän sävelsi Oskar Merikanto musiikin. Ja olemme sen kaikki joskus kuulleet.

12. lokakuuta 2018

NILKKURIT

Eipä tietenkään olisi pitänyt Stockmannille mennä. Parfyymi- ja kenkäosasto ovat ne pahimmat. Minua veti joku kauhea vimma kohti kenkäosastoa, vaikka voimalla vastaan harasin. Silmät havaitsivat heti sopivan nilkkurin ja käsi meni ja otti. Panin jalkaan. Olin ihastunut ja voimaton niitä vastustamaan. Missä toinen nilkkuri? Katse etsi myyjää. Hullujen Päivien tungosta. Myyjä näki hätäni ja haluni juuri nuo nilkkurit omistaa. Tuli luo. Haki kengälle parin ja minä panin jalkaan. Myyjä kysyi, jos kävelisin tai ainakin seisoisin  hetken kokeillakseni. "Voi, ei tarvitse, nämä minä ostan". Myyjä kantoi kengät kassalle, toivotti päivän jatkot, hymyili. Minä maksoin. Sitten ihmettelin, miten tässä näin kävi?

Menin Herkkuun, jossa minulle kerrottiin tavaravalikoiman vaihtuvan, kun nyt ollaan virallisesti Hokkia. "Kaikkiko vaihtuu ja muuttuu?" kysyin.  "Kaikki", sanoi myyjä ja tarkasteli reaktiotani. "Kuuluuko valikoimaan jäätelövohvelit?"  Myyjä vastasi, että ehkä kuuluu ehkä ei. Olin aivan tyrmistynyt, enkä muistanut, mitä piti ostaa. Ostin sitten vähän sitä ja tätä ja toivoin, että osuin oikeaan ja ennen kaikkea tarpeelliseen. Mitä varten maailma ei pysy entisellään?

Pasteerailin kotiin, purin kassit ja ihastelin nilkkureitani. Panin kaappiin muitten nilkkureitten viereen ja tiesin olevani seinähullu. Soitin ystävälleni, joka asuu pitkospuitten päässä Lapin Kaldoaivin erämaan reunamalla. Hän poltteli vesipiippua. Osti hookahin kerran itäisillä mailla käydessään. Sivuvaikutus piipun käytöllä on, että se auttaa yskimiseen. Ystävälläni on kyllä yskä. Juttelimme tovin vesipiipuista, vaikka aika huonosti niitä tunnen. Lopetimme puhelun, koska hän halusi ilman häiriötä keskittyä poltteluun.

Luen "Veljeksiä" ja nautin Kiven kielestä. Kun kaikki seitsemän meni nukkumaan, niin he "kääriytyivät  unen hienoon huiviin". Saattaako sen kauniimmin sanoa?

11. lokakuuta 2018

VARMASTI KIHARAA

Aloitin eilen Kiven sitaatilla iloitsemisesta ja sitten nuolaisinkin ennen kuin tipahti, sillä Seurahuoneen hilpeä oleminen hyvän aterian äärellä peruuntui. Henkilö, joka minut olisi iloitsemiseen hakenut, loukkasi jalkansa ja se leikataan. Jäämme odottamaan aikaa parempaa ja jalan parantumista.

Sillä välillä Kiven päivän kimmokkeena aloin lukea "Veljeksiä" jälleen kerran. Minulla on vanha Otavan 3-osainen Aleksis Kiven mestariteokset. Veljesten kera meni eilinen päivä. Ensi viikoksi olen K:n kanssa kaavaillut Amos Rexin käyntiä, kun aiotut muut menemiset menivät pipariksi. Vakiovesijumppa tietysti tiistaina. Ja tänään asioille. Mitä asioita yksineläjällä? Vaikka mitä, vastaan aina. Niitä samoja kuin muillakin. Ei elämä pääty siihen, kun jää yksin.

Olen ollut pari päivää sisällä ja papiljotit ovat olleet pari päivää päässä. Tietää hyvin kiharaa. Ne on purettava tänään. Ulos ei voi mennä papiljotit päässä edes huivin alle kätkettynä. Inhoan leväperäisyyttä tässä asiassa. Ja muutenkin saattaa olla arvelluttavaa pitää samoja papiljotteja niin kauan. Hyvä siis todellakin purkaa. Siihen aikaan kun valtavat tupeeratut hiukset olivat muotia, ei hiuksia kyennyt kampaamaan tai harjaamaan. Ne olivat päivä- ehkä viikkokausia siinä tilassa ja niiden sekaan muutti asukkaita. Kampaajat nostivat hintojaan. Monen naisen piti jopa luopua hiuksistaan, kun niitä ei enää saanut selvitettyä. Kuokkasen peruukkiliikkeellä meni hyvin.

Olen syönyt jo kaikki kotisirkat. Kerroin eräälle ystävälleni uusista ruokatottumuksistani ja hän sanoi "yäk". Ja nämä minun sirkkani olivat sentään makeisten muodossa häveliäästi suklaakuorrutuksen sisällä. Ne rouskuvat hampaissa mukavasti suklaan sulettua. Ei ole pelkoa, että ötökän raajat tarttuisivat hampaan väleihin. Ne on valmistuksen alkuvaiheessa nypitty pois. Sirkkaruoka on tulevaisuutta.










10. lokakuuta 2018

"ILOITKAAMME KAIKKI ILON ILTANA"

Näin on sanonut Aleksis Kivi. Tänään on hänen päivänsä. Minä tykkään Kiven teksteistä. Siteeraankin hänen sanomisiaan silloin tällöin, niin kuin moni muukin Kivensä lukenut. Tämäkös harmittaisi August Ahlqvistiä, joka piti Kiveä "häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa".  Sitten vielä tämän "häpeäpilkun" kunniaksi vedetään aina 10.10 Suomen lippu salkoon!

Vedessä taas eilen. Kävelin jo tottuneesti märkään elementtiin ja poljin ahkerasti tunnin ajan. Ihokaan ei enää "rusinoitunut". Edelleenkään en ole ystävää riisumisten ja pukemisten, suihkuttamisten kanssa. Ehkä totun siihenkin. Haastattelin henkilökuntarouvaa, joka kertoi hallin vetävän yli tuhat veteen haluavaa päivittäin. Illat ja iltapäivät varsinkin työteliäät. Altaissa tungosta.

Käyttämäni luontotie uimahalliin on jo kovasti syksyinen. Pudonneet ja punertuneet vaahteranlehdet kahisevat jaloissa somasti. Vedän keuhkot täyteen raikasta ilmaa ja elämä tuntuu mukavalta. Kehuin uutta harrastustani R:lle, joka soitti illalla kaukaa eteläiseltä Pohjanmaalta. Oli kesällä  ollut Saarenmaalla ja ylisti sen kauneutta ja ystävällisiä ihmisiä. Puhuimme ihmisen hiilijalanjäljestä, muitten maitten ruoista, emmekä unohtaneet Georg Otsin "Saarenmaan valssia". Tunti kului rattoisasti.

Tänään taas kotona. Amos Rexiin ehkä huomenna. Toisen kerran sitten K:n kanssa, jos hän haluaa. Loppuviikon Seurahuonetta varten on oikein tälläydyttävä. Minua hemmotellaan: haetaan ja tuodaan autolla. Viikko näyttää ihan kivalta!


8. lokakuuta 2018

JÄLLEEN PORTILLON MATKASSA

En voi sille mitään, että olen koukussa  kaikkeen matkailuun liittyvään, niin kirjoihin kuin tv:n matkaohjelmiin ja jopa eri maitten ruokiin. Nyt nautin Teemalla ties kuinka monennetta kertaa brittitoimittaja Michael Portillon junamatkailusta. Ensin Sofiaan, josta Turkkiin ja Istanbuliin. Ennen Portillon matkaa on muun muassa Mika Waltari kirjoittanut Turkista ja Istanbulista. Istanbul on monia kiehtonut. Niin minuakin.

Vaan en ole siellä koskaan ollut. On kuitenkin kaupunki, jossa olisin tahtonut käydä ja nyt onnekseni Portillo minut sinne vei. Idän eksotiikka on ollut aina mieleeni, värit, tuoksut, moskeijat, minareetit, basaarit, kaikki se erilaisuus on minuun kolahtanut. Olihan Istanbul puolison ja minun suunnitelmissa useinkin, mutta aina suuntauduimme muualle. Sitten yhtäkkiä tulikin aika, kun mitään suunnitelmia ei enää voinut toteuttaa. Nyt nojatuolimatkailen ja luen matkakirjoja. Olen kiitollinen, että olen voinut/saanut matkustella jo pikkutytöstä lähtien aika monessa maassa.

Tänään lähdin reippaasti ihmisten ilmoille. Postitin Italian kirjeen ja ostin ranskalaista  Cantadou-piparjuurituorejuustoa, jota rakastan. K soitti juuri silloin ja löimme lukkoon huomisen vesijumpan. Pasteerailin niin Eastonissa kuin Itiksen kauppakeskuksessakin. Monet myymälätilat Eastonin ja Itiksen välillä tyhjillään. Romanirouva möi pöytäliinoja käytävässä ja Jehovan todistajat jakoivat jumalansanaa. Kansaa liikkeellä pilvin pimein, kuka minnekin menossa tai vain pasteerailemassa. Muistin pesulan kohdalla, että voisin viedä yhden ulsterini lyhennettäväksi, niin tulisi sitäkin käytettyä. Ehkä jonain päivänä.


7. lokakuuta 2018

MISSÄ MEIDÄN PIHAN RUSKA?

Stockmannin Hullut Päivät-katalogi tipahti postiluukusta. Vuosiin en ole ollut hulinassa mukana, jos en ruokaa hankkimassa, sitä kun viikottain teen. Selasin luettelon totta kai. Ei minulle tarpeellista.

Ensi viikolla Seurahuoneelle! Sallinette pätkän historiaa. Ajatus Seurahuoneen perustamisesta tuli esille Helsingin maistraatin kokouksessa vuonna 1827. Vuonna 1833 se toteutui ja Kauppatorin varrelle nykyisessä kaupungintalossa aloitti toimintansa upouusi hotelli Seurahuone ravintoloineen. Toimi siellä 80 vuotta, kunnes siirtyi Armas Lindgrenin suunnittelemaan Kalevan taloon Kaivokatu 12 vuonna 1913  aloittaen seuraavana vuonna varsinaisen toimintansa. Toimii edelleen ja sinne minä menen.

Tässäpä taas istuskelen uutta päivää ihmettelemässä. Ehdottomasti tänään yöpaitapäivä. Lukemista ja illalla tanssia tähtien kanssa tv:ssä. Sikin sokin luen jo aloitettuja kirjoja ja nyt siihen kategoriaan on liitetty myös Michael Boothin kirja, jossa olen päässyt hyvää alkuun. Eiliseksi sain lounaskutsun, josta kiitin ja kieltäydyin. Laiskana silloinkin kotona, mutta pukeutuneena.

Ovatko puut olleet aina vielä lokakuussa näin paksussa lehdessä? Ikkunasta katsellessa täältä neljännestä kerroksesta, näyttää kaikki pihalla kesäiseltä. Pihlaja vain yrittää lykkiä ruskaa kuin näytiksi muille. Eikös ainakin koivu ole sellainen, että ollessaan vaikka Päiväntasaajalla se karistaa lehtensä "syksyllä"?

5. lokakuuta 2018

HYÖKKÄYS REVIIRILLE

Käppäilin eilen kauppakeskuksessa. Suomalaisesta Kirjakaupasta ostin Michael Booth The  Almost Nearly Perfect People, Behind the Myth of the Scandinavian Utopia. Totuuksia tiedossa Islannista, Tanskasta, Norjasta, Suomesta ja Ruotsista.

Istuuduin toviksi lepopaikan tuolissa ja viereinen ulkomaalaistaustainen herrahenkilö tervehti kohteliaasti. Ei meillä täällä ole totuttu tämmöseen. Onneksi olin kohtelias ja vastasin tervehdykseen. Ihmettelin vain, koska he oppivat suomalaiseen ynseyteen, että ympärillämme oleva reviiri pitää olla koskematon ja neitseellinen: ei katseita, ei tervehdyksiä? Tuommonen röyhkeyshän haiskahtaa ihan päälle hyökkäykseltä. On sentään #metoo ja kaikki. Lopulta hän nousi ja lähti. Toivottavasti seuraava tuolille istuja on suomalainen mörökölli, joka ei puhu saatikka pussaa. Siihen ei tullut ketään. Minäkin lähdin. Kukkakauppiaan kohdalla, mietin, ostanko? En ostanut.

Aurinko paistoi kuin pilkaten niitä viittä plusastetta, jonka mittari oli näyttänyt. Pohdin kauan ulsterin ja pienemmän takin välillä. Panin pienemmän ja seuraavalla kerralla panen ulsterin. Villahousuaikakin kammottavan lähellä. Eikä enää 15 denierin sukkiakaan. Ja sitä kauheutta kestää sitten monta kuukautta. Ehkä luntakin ihan tarpomiseen asti. Taidan muuttaa Honoluluun.

Herkussa näkyi uusi ammattikunta. Kyselin Cantadou-piparjuurijuustoa, jota en ole pitkään aikaan siellä nähnyt. Kohdalle sattui kaksi miestä, toisella joku kansio kädessä ja kummankin rinnuksissa luki jotain vahtimiseen liittyvää. Minä piparjuurijuustoa kysymään, mutta samalla haastattelin, mitä herrojen toimenkuvaan kuuluu. Kertoivat, että myyminen, asiakkaitten auttaminen ja turvallisuus kaupassa. Sitten toinen kysyi kauluksensa kautta juustostani jotain ja kaulus kertoi naisen äänellä, että juusto tulossa, mutta tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. "Kiitoksia avusta, hyvät herrat", sanoin minä lopuksi.Tämän puoleen ei asiakaspalvelussa moittimista. Nythän Herkku on myös vaihtanut lehtitietojen mukaan nimenkin. Siitä on tullut Foodmarket Herkku. Kas kun ei Foodmarket Yummy?


4. lokakuuta 2018

TEITITTELY VS. SINUTTELU

"Teitittely yleistyy jälleen", lukee Helsingin Sanomissa. Suomen kielen yliopistonlehtori Hanna Lappalainen on asiaa tutkinut, asiasta puhuu, koska ja ketä teititellään. Minähän riemastuin!!! Olen ollut aina teitittelyn kannalla, enkä ikinä antanut siunaustani Ruotsista rantautuneelle sinuttelulle.

On väitetty teitittelyn jäykistävän puhekieltä, etäännyttävän keskustelukumppanit toisistaan. Väärin! Kyllä te-sana nivoutuu jutteluun siinä samassa kuin "sä" tai "sinä". Minusta on hyvä sääntö ollessamme epävarmoja puhuttelumuodosta, jos toinen keskustelija teitittelee, on kohteliasta käyttää samaa muotoa. Lappalainen kertoo monen vanhemman henkilön loukkaantuvan teitittelystä "olenko minä niin vanha". Tästä ei suinkaan ole kysymys, vaan kohteliaisuudesta ja arvostuksesta toista ihmistä kohtaan ja sen saa/voi osoittaa teitittelymuodolla. Jos saa luvan sinutella, silloin sinutellaan.

Yleisen sinuttelun myötä katosi toisen ihmisen kunnioitus. Päästään helposti "iholle". Teitittely antoi suojaa. Nyt huudellaan, sanotaan mitä vaan missä vaan kenelle vaan. Minäkin sinuttelen. Lapsia ja nuoria sekä hiukan tilanteesta riippuen. Virkailijoita, myyjiä, ventovieraita aikuisia ym teitittelen aina. Odotan ehdottomasti samaa puhuttelumuotoa heiltä. Myymälöiden palvelupisteissä on aina ongelmia. "Mitäs hyvää sulle laitetaan?" saa  minut heti takajaloilleni. Ensinnäkin se "hyvää" ja sitten "sulle". Miten myyjä tietää mitään tuotteen "hyvästä"? Enkä missään tapauksessa asiakkaana ole mikään "sä". Näistä käyn kimppuun.

Euroopassa on maita, joissa paljon vanhempi kulttuuri kuin meillä ja siellä teititellään. Kaunista! En ymmärtänyt ykskaks tätä teitittelyn vihaamista, joka Suomeen putkahti. Minut on kasvatettu teitittelemään, eikä se ole minulle mikään ongelma. Golfseurassa sinutellaan. Niin minäkin ja yleensä golfarit keskenään muuallakin. Kirjoittamaton sääntö. Isäni oli sitä sukupolvea, jossa teititeltiin omia vanhempia. Isä teititteli äitiään. Lapsena se kuulosti hiukan omituiselta, kun minä taas mummua sinuttelin kuten tietysti omia vanhempianikin. Kasvettuani isän teitittely kuulostikin kauniilta ja kunnioittavalta puhuttelumuodolta. Isällä oli neljä sisarusta ja kaikki teitittelivät mummua, omaa äitiään. En koskaan saanut tietää, miten mummu olisi suhtautunut, jos joku hänen lapsistaan olisikin käyttänyt sinuttelumuotoa?

Olen iloinen, jos teitittelystä meilläkin taas tulee jokapäiväistä ja luonnollista, kuten se meillä oli ja on yhä monissa maissa. Ei se ole yhtään vaikeaa!






3. lokakuuta 2018

SEITSEMÄN LAATIKKOA

Miten sopii vastikään laulajain elämän rivistä poistuneen Charles Aznavourin tenoriääni taustaksi Ryysyrannan lukemiseen?  Ihan hyvin. Hiukan on ristiriidassa korpikansan puhe ranskankielen kanssa. Olen aina pitänyt Aznavourin äänestä ja olemuksesta. Nyt on mestari poissa, laulamassa jossain meiltä ulottumattomissa ehkä Edith Piafin kanssa.

En mihinkään eilen lähtenyt, mutta puin sentään vaatteet päälleni, sijasin vuoteen ja pyyhin pölyt yhden lipaston päältä. Se siivouksesta. Edes puhelin ei soinut. Tein salaatin ja söin. Jälkiruokana suklaan makuinen espresso. Ei näin suuri ja pitkä jouten olo minulle sovi. Ei kertakaikkiaan. No, joku voi ajatella, ja ajatteleekin, että kyllä aina tekemistä löytyy. Ei sitten löydy. Makasin päiväpeitteen päällä sängyllä ja syljeskelin kattoon. Osuin pari kertaa.

Viimeksi roskiksella käydessäni huomasin kirkkaan keltaisen uuden jätelaatikon, siinä luki "muovia". Mutta PVC-muovi taas ei siihen kelpaa. Mikä on PVC-muovia? Otin netin avuksi. Tavarassa on kolmio ja siinä numero 3 tai 03. Kappas! Nämä sekajätteisiin. Ehkä ei ainakaan kerrostalon kotitalouksiin roppakaupalla tätä muovia kerry. Asukkaat lajittelevat seitsemään eri lootaan jätteensä. Kaipaan vielä kahta  piensähkökoneita varten sekä paristoille omaansa. Kumpiakaan ei saa viskata nykyisiin laatikoihin. Autottomilla on hankalaa lähteä jonnekin huitsin nevadaan viemään näitä kahta. Silloin kun minä olin pieni, Messeniuksenkadun pihalla oli muutama roskalaatikko ja niihin pantiin kaikki yhteen syssyyn, ihan kaikki. Tuohikontit ja -virsut, Suomettaret, läkkipeltiset kattilat, fingerborgit ja  risat klavikordit.

Heräsin taas aamulla ennen kukonlaulua. Hiivin keittiöön ja leikkasin ananaksesta viipaleen. Söin. Viileää ja hyvää. Takaisin vuoteeseen ja hetken katselin sieltä ikkunasta pimeyttä ulkona. En erottanut edes suuria kuusia. Nukahdin.




2. lokakuuta 2018

KIANTO-HURMOSTA

Istuin kaikessa rauhassa kauppakeskuksen lepopaikalla katselemassa ihmisvirtaa, kun minua lähestyi vanhempi rouvashenkilö. "Voinko esittää kysymyksen?" Vastasin  hänen voivan. "Mistä te olette ostanut tuon baskerin, kun minä olen etsinyt jo kaksi tuntia baskereita täällä, eikä niitä ole?" Olin onnellinen voidessani kertoa ostaneeni baskerini "oikealta Stockmannilta Aleksanterinkadulla".  "Eikö täällä sitten myydä ollenkaan baskereita?" Tiedän olleeni kaikkea muuta kuin kotipaikkahenkinen vastatessani "ei, eikä paljon muutakaan". Rouva kiitti vastauksestani ja luultavasti suunnitteli matkaa Aleksille ihmetellen mennessään, mitä se vastaukseni loppukaneetti tarkoitti.

Olin harmistunut oltuani juuri hetkeä aikaisemmin Herkussa pettymässä. Viime aikoina siellä on usein myyty minulle ei-oota, osa hyllyistä on tyhjiä ja kassoissa noviiseja. Edellisen omistajan aikana ei koskaan...

Ai kun olen tykästynyt Jooseppiin. Suorastaan ahmin Kiannon värikästä kieltä. Jooseppi on, kuten kaikki tiedämme, köyhä mies. Mutta nyt taloudellinen asema on kohentunut, kun hän on alkanut valmistaa pontikkaa. Tietysti salaa. Kaisa-Reetalle ostetaan hame. Lapset saavat kauppareissulta karamellia. Jooseppi on hyväntuulinen, tuppaa ihan laulattamaan: "Pupu-Jussi se metsässä/ nukkuu kuusen alla./ Mökkikin oma on Jussilla,/ polutkin korpehen tallaa./ Hei liri lii!/ Hei luri luu!/ Jussi se tanssia taitaa..."

Miksi ihmeessä en ole aikaisemmin Ryysyrantaa lukenut, "köyhälistötarinaa Suomesta", vaikka se on jo lapsuuskotini hyllyssä piilotellut? Mikä kielen käyttö kirjailijalla, sanojen kirjo, huikeita lauserakennelmia! "Ryysyrannan Jooseppi hiihtää talvi-illan jo hämärtyessä tuiskuntuprakassa pitkin Petkeljärven pitkää pohjukkaa, kyttyräisessä seljässään nahkainen reppu ja rinnan ympärillä kolmikertainen naru, johon liitetyn puujutkon hännässä sihisee köykäinen, pitkäjalaksinen, hienorakenteinen kelkka, jota köyhä kansa sanoo veturiksi..."

Mutta nyt johonkin ulos täältä. Ex tempore metroajelu Stadiin? Vesijumppa tänään jäi pois.














1. lokakuuta 2018

IRWININ INSPIROIMAA

Kuuntelin päivänä muuanna Irwin Goodmanin laulun Ryysyranta. Kuulemisen inoittamana kiipesin taas kirjahyllylle ja otin Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi-teoksen (Otava 1946). Milloinkaan en ole sitä lukenut. Elokuvan nähnyt, jossa Heimo Lepistö tekee Jooseppina loistavan työn. Kirjan alussa kuvataan niin Rämsänrannan tönöä Petkel-kylässä, Petkeljärven töyräällä kuin itse Jooseppia. Näin edessäni koko ajan Heimo Lepistön Jooseppi Kenkkusena. Hänellä on  "taiteellisesti roikkuvat ryysyt ja sukkela suu". Kiinnostuin kirjasta ja Kiannon tekstistä. Olen lukenut katkelmia Kiannon tuotannosta ja tänne blogiinkin vuonna 2011 kirjoittanut hänen ajatuksensa Helsingistä "Kirottu rakastettu Helsinki". Nyt tutustun Jooseppiin, "harmajan, pahanpäiväisen ihmispesän" isännän, hänen vaimonsa ja lapsikatraansa tarinaan.

Vietin eilen yöpaitapäivää ja totaalisesti pitkästyin. Odotin iltaa ja tanssimista tähtien kanssa. Yksi pari pudotettiin leikistä pois ja heti alkoi spekuloiminen, menikö häätö oikealle parille. Minusta nimittäin meni. Tänään yöstä toettuani ja saatuani itseni ihmisten-ilmoille-kuntoon lähden kiireesti asioille, joita teen vaikka tikusta. Huominen vesijumppa on epävarmaa, kun K:lla on lääkärin kanssa tapaaminen. Lupasi soittaa.

Tuijotin eilen lattialla vielä pakkauksissa muuton jälkeen olevia tauluja ja ihmettelin, koska ne oikein saan seinille? Grafiikkaa olen antanut reippaasti pois, mutta jäljelle jääneet eivät kuitenkaan tähän kämppään mahdu. Vaikkakin minusta ei koskaan näytä hullummalta, kun tauluja on päällekkäin  ryhdikkäissä riveissä. Kaksi taulua olen saanut keittiöön naulattua, eivätkä alareunasta kuitenkaan ole tasan. Harmittaa ja silmään särähtää. Minulla ei ole kärsivällisyyttä maltilliseen suoritukseen.

Nyt on lattemukikin jo tyhjä, jotta ei ole verukkeita enempään laiskotteluun. Suihkuun ja ulos menoon tarvittavat toimenpiteet. Sitten olen valmis. Uusi päivä, viikko ja vielä kuukausikin.