30. elokuuta 2019

YMMÄRRYSTÄ JA HYVÄKSYNTÄÄ

Sain Otavamediasta lahjaksi viimeisimmän numeron Parnassosta. Joskus tullut tilattunakin, vaan vuosia sitten. Nyt oli hauska taas siihen tutustua. Heti Karo Hämäläisen pääkirjoituksessa kerrotaan maahanmuuttajien tarinoiden nousseen keskeiseksi osaksi suomalaista kirjallisuutta. On tehokas keino "lisäämään ymmärrystä ihmistä, toisenlaista ihmistä, ihmisryhmää kohtaan." Saattaa lisätä, mutta en skeptisessä mielessäni usko ainakaan täydelliseen ymmärrykseen. Toisenlaisuus on joskus este. Sen huomaa jo vammaisten olemisesta keskuudessamme. Olemme massaihmisiä, samankaltaisuus on tärkeää, erilaisuus hämmentää. Tänne muualta muuttaneet ovat erilaisia, kulttuuri on sitä, ihonväri, tavat, puhe...  Emme tunne heitä, ovat outoja meihin verrattuna. Uskon erilaisuuden ymmärrykseen meillä, kun päästään samaan kuin New Yorkissa ja Lontoossa, jotka kaupungit ovat täynnä erilaisuutta, mutta sitä ei huomata, edes ajatella. Kaikilla on sama oikeus olla ja elää. Karo Hämäläinen päättää kirjoituksensa "Kaunokirjallisuus muuttaa uutisten sadat ja tuhannet yksilöiksi, sinuksi ja minuksi."

Tänään, ainakin nyt juuri, taivas on harmaa ja sateen tuntu leijuu ilmassa. Hyvä olla kotona. Eräs nuori ystäväni lähetti tekstiviestin että katsoisin YouTubesta videon Camp Granada. Minähän katsoin. Lysti juttu! Kurja päivä leirillä kaverilla! Vasta ensimmäinen. Äiti ja isä, hakekaa minut pois!! Hymy ja hyvä mieli viipyi pitkään.

Niiden voimin on hyvä alkaa pilputa juureksia uunijuureksiksi, joita olen jo pitkään himoinnut. Juuriselleri unohtui ostaa! Kelpaa ilmankin. Erilaista! Mutta hyväksyttävää! Eilen ahkeroitsin partsin kimpussa. Komea ja kaunis hortensiani oli kehittänyt kukkiinsa jonkunlaisen harmaan harson, joka oli kuin liimaa. Kova homma saada kukat erilleen ja leikatuiksi biokassiin sopiviksi ja pois heitettäviksi. Begoniat sentään vielä kukoistavat. Huomenna kesä päättyy.




29. elokuuta 2019

VIELÄ MUUTAMA PÄIVÄ KESÄÄ

Kesä sanoo komeasti hyvästit kunnon paisteella ja lämmöllä. On kelvannut pasteerailla vallan mekkosillaan. Vaikka en ole ollut lähitienoita pitemmällä. Nyt voisi keskustassakin liikkua jo  kuivin jaloin. Vain runsaan sateen jättämät jäljet enää näkyvissä. Rautatieaseman metron hissit eivät käytössä vielä. Menee kuulemma kauan korjaustöissä.

Italiasta kirje. Ystäväni oli saanut pakettini, lukenutkin jo molemmat kirjat ja plarannut Amos Rexin brosyyrit. Joskus Italian posti on hukannut postejani, että aina jännittää, onko perille mennyt. Kuumuus yhä vaivaa ainakin eteläistä Italiaa. Ystäväni käy hidastetulla vauhdilla.

Aion tänään taas tänne Tallinnanaukion vaatimattomalle torille, jossa tasan neljä kojua. Yksi Kartanon leiville, kaksi marjoille ja yksi vihanneksille. Ihanat hollantilaiset Victoria-luumut ovat mieleeni kuin myös kypsät ja mehukkaat kotimaiset kriikunat. Muuta ei tarvitakkaan! No, mansikoita kun vielä on, niin niitä. Kuinkahan monta kymmentä litraa olen mansikoita pistellyt?

Lueskelen Jari Tervon kirjaa Aamen. Saan välillä tolkun ja sitten en. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi meni heittämällä ja kaiken ymmärtäen. Aiemmin yritin sitä puolison äänikirjana, mutta en ikinä päässyt loppuun. Kyllä kirja on kirja kun se on käsissä pideltävä.

Ensi kuussa on taas kansainväliset suurmarkkinat Helsingissäkin ja ei kuin sinne ostamaan maailmalta syötävää. Oulussa oli markkinat jo olleet. E kertoi käyneensä. Niitähän on useissa kaupungeissa tutustuttamassa väkeä muun maailman tuotteisiin. Matkustamistapa tämäkin ja ihan kiva vielä. Viime vuonna ostin muun muassa churroja.

Alanpa valmistautua ulos menoon. Jos vaikka panisin vielä kesähatunkin päähän!

25. elokuuta 2019

UUTTA LUKEMISTA

Joskus vuosia sitten olen puolison äänikirjana kuunnellut osittain Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi-kirjaa. Mutta kun kuunteleminen tapahtui puolison nukahdettua, oli yleensä jo niin myöhä, että minäkin nukahdin. En koskaan päässyt kirjaa, en mitään kuulemaani, loppuun asti. Nyt luin Paasilinnan kirjan ihan kirjana ja alusta loppuun. Ostin sen kuten myös Jari Tervon Aamen kirjan. Ensimmäinen Tervoni muuten. Jäniksen vuosi oli varmaa kamaa, sen tiesin ja siitä pidin. Tervo yllätti. Pidän siitäkin. En vielä sano imperfektissä, koska kirja on kesken. Olen huono lukemiani kirjoja analysoimaan, joten vaikenen näistäkin  kahdesta.

Blogissa kerrotaan usein omista tekemisistään, kotihommista, menemisistään ja tulemisistaan. Minäkin, mutta nyt en ole mitään tehnyt. Ei ole kerrottavaakaan.

Rautatientorin metroasema edelleen suljettu. Vesi pumpattu pois ja nyt tarkastellaan vaurioita. Ei ole satanut lisää. Moni junalle aikova pakaaseineen kiroaa, kun ei pääsekään junalaiturille helpolla tavalla. Kaisaniemestä on matkaa. Tai sehän on nykyisin Yliopisto, jota kummallista nimenvaihdosta minäkin jyrkästi vastustin ja monelle asema on ja pysyy Kaisaniemenä. Kuten mielelläni puhun Töölön Sipoon kirkosta, vaikka talo on jo kauan sitten purettu. Tilalla on paljon rumempi talo. Sipoon kirkko oli Töölössä maamerkki, mutta kirkko se ei ollut. Näytti kyllä kirkolta. Olen siitä jutellutkin joskus täällä blogissa.

Jippii, lotto antoi kaksi euroa kolmella oikein numerolla lisänumeroineen. Että lykästi! Ei vielä tälläkään muuteta. Ensi viikolla taas annan Onnettarelle tilaisuuden.


24. elokuuta 2019

TULVAA JA TUNGOSTA

Aamulla eilen oli satanut. Aurinko alkoi paistaa hetken kuluttua. Vein roskat. Aurinko paistoi edelleen. Panin nenälle aurinkolasit ja lähdin Ateneumiin. Metrolla. Istuin ja odotin junan lähtemistä asemalta. Ei lähtenyt. Aavistin pahaa. Kuulutus kertoi, että olemme pysähdyksissä Rautatieaseman sateesta johtuneen vesivahingon vuoksi. Kukaan ei poistunut. Olemme optimistista kansaa. Kuulutus kertoi, että ei tiedetä koska päästään lähtemään. Hätäisemmät alkoivat poistua. Minä olen yleensä hätäinen, mutta jäin istumaan. Soitin M:lle myöhästymisestä. Kirosin näitä periferian ikäviä yllätyksiä ja kuinka minulla olikaan ikävä ratikoita ja kantakaupunkia, josta pääsee vaikka kävellen pois.

Kuulutus kertoi aina välillä, että juna seisoo. Sen huomasimme muutenkin.  Sitten kuulutettiin, että päästään liikkeelle Kaisaniemeen asti. No, pianhan sieltä kipaisen Ateneumiin. Emme päässeet Kaisaniemeen, enkä minä kipaisemaan. Hakaniemessä kuulutus ehdotti, että matkustajat siirtyisivät maanpäälliseen liikenteeseen. Juna tyhjeni. Minäkin poistuin. Katselin ihmisvirtaa, joka toisiaan tuuppien riensi koneportaisiin. Tunkeuduin mukaan. Ratikoita oli näkyvissä ja pysäkit pullollaan väkeä. Alkoi vähän harmittaa.

Taksi!!! Puolijuoksua taksiasemalle. Yksi taksi. Minä heti kuljettajalta kysymään "onko taksamittaria?"  Oli ja kuljettaja oli ihanasti erittäin paljon kokonaan suomalainen. Kapusin taksiin. Juttelin rattoisasti niistä kuljettajista, joista on kerrottu lehdissä vähemmän mairittelevasti. Juttelin vapaasta hinnottelusta. Kuljettajakin jutteli. Aurinko paistoi niin somasti. Tulimme Ateneumiin ja minä annoin tippiä ja kuljettaja pyöristi hintaa alaspäin. Toivottelimme puolin ja toisin hyvää päivää. Eikä M ollut yhtään vihainen, vaikka olin paljon myöhässä.

Katselimme Ateneumin Sata vuotta ystävyyttä-näyttelyn, joka oli pettymys, paljon vähemmän teoksia kuin oli annettu ymmärtää. Sitten menimme Robert´s Coffee-kahvilaan. Vierähti aika mukavasti, juttua piisasi. Alkoi sataa.

Metro edelleen osittain veden vankina, mutta Kaisaniemestä pääsi kuitenkin itään. Köpittelin sateensuojan turvin Kaisaniemeen. Kaaos! Työstä tulijat ja tuhansittain muuta väkeä pyrkimässä metroon. Järjestysmiehet päästivät laiturille osia ihmisvirrasta vähän kerrallaan.  Pääsin laiturille, joka oli piripintaan täynnä ihmisiä kylki kyljessä ja kaikki tunkemassa junaan ja juniin, joita tipahteli asemalle harvakseen. Minusta tuli röyhkeä. Tönin siinä missä muutkin, tunkeuduin väkisin metroon, olin hyökkäysasemissa, jos joku sanoo minulle jotakin. Hien hajua, huutavia lapsia, lastenvaunuja, märkiä ihmisiä toisissaan kiinni. Juna ei edes tyhjentynyt asemilla. Kaikki tahtoivat itään. Vihdoinkin perillä ja voi ihanuutta, sateen pieksämä Tallinanaukio oli edessäni. Vedin henkeä ja menin ostamaan torimyyjältä mansikoita, hallaimia ja luumuja. Kerroin tutulle myyjälle seikkailustani. Olin ehjänä mutta hyvin märkänä päässyt kotiin. Sade jatkui.

22. elokuuta 2019

EILEN HELSINGIN KESKUSTASSA

Venäjän presidenti Putin närkästyi Tanskan välinpitämätömyyteen keskustella Grönlannin myynnistä ja niin ollen peruutti sovitun tapaamisen Tanskan pääministrin ksnssa, kun kaupat Grönlannista eivät Tanskaa kiinnostuneet, pitivät ehdotusta absurdina. Ymmärrän hyvin Tanskan halun pitää jatkossakin autonominen saarensa omistuksessaan. Suuri ja tärkeä alue Amerikan kupeessa. Ymmärrän myös USAn kiinnostuksen saada alue itselleen.

Putinin vierailu sekoitti 21.8.2019 Helsingissä tavallisen kadun tallaajan arjen. Kauppatori ja molemmat Espat pyhittety kunnia-arvoisisille vieraille autoletkoineen ja turvatoimineen. K ja minä pääsime esteittä vielä vilahtamaan Stockmannille Espan puoleisista ovista. Palautin jo ostamani hatun. En haluakaan esiintyä mustassa ulsterissa mustin hatuin. Liikaa mustaa, liikaa tätimäisyyttä. Entisaikojen modistiliikkeet ovat muutamaa paitsi hävinneet. Äitini teetti Fabianinkadun Feminassa hattunsa. Tämänkaltaisia ateljeita  ei enää juurikaan ole. Ja jos, niin autottomalle hankalan matkan päässä. Fredan hattumyymälä voisi olla mahdollinen. Uskokaa tai älkää, me olemme vahvasti ja ainakin toistaiseksi vannoutunutta myssykansaa. Sopivat joka naisen lenkkareihin niin arkeen kuin juhlallisempaankin menoon. Ei tosin minun mielestäni.

K ei ole usein oikealla Stockmannilla visiteerannut. Niinpä minä toimin "matkanjohtajana" keskustassa. Sinäkin oli mutkia K:n epällessä vahvasti tietämystäni "lähikauppani" käytävillä. Välillä oikein tulistuin hissin käytössä tietäessäni aivan varmasti, ettei talon jokainen hissi vie Food Market Herkkuun. Syystä ärhentelin vanhalle ystävälleni. Pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen ja ostimme kumpikin ankan fileitä ja Cantadou-piparjuurijuustoa sekä Helsingin Meijeriliikkeen kaupunginosavalkohomejuustoja. Noin 160 gramman viehättävissä kiekoissa. Minä vielä lappasin ostoskoriin Brie-juustolle omiaan ranskalaista päärynähilloa. Käväisimme Fazerin kahvilassa 8. kerroksessa nautimassa cappuccinoa ja herkullista katkarapuvoileipää.

Haastattelin leipäosaston vanhaa tuttua myyjää, jolta aikaisempina vuosina olin usein ostanut. Kysyin suoraan, ikävöikö Stockmannin aikoja? Vastaus oli odotetusti myönteinen. Hänkin suri sitä, että Stockmann on vääjäämättömästi menossa suuntaan, jossa kaikki tilat ulkoistettu, ehkä vain nimi tästä 1862 perustetusta tavaratalosta jää muistuttamaan jälkipolville suurenmoisesta liikeyrityksestä, joka oli oloissamme ainutlaatuinen ja monen naisen unelmien täyttymys.

20. elokuuta 2019

TANSKA PITÄKÖÖN GRÖNLANNIN

Ei kai tanskalaset niin hölmöjä ole,  että möisivät pohjoisen saarensa sitä himoitsevalle USAn Trumpille?  Onneksi kukaan ei ole vakavasi kiinnostunut edes asiasta keskustelemaan. Sisimmässään Trump on kuolemanvakavasti  heittänyt pohdittavaksi ehdotuksen Grönlannin omitusvaihdoksesta. Tanska pannut hullulle ehdotukselle pisteen. Trump muistaa Alaskan oston venäläisiltä 1867. Kauppa oli hyvä, 7.2 miljoonaa USAn dollaria. Lisä USAn omistukseen ei olisi huono asia. Grönlanti sopisi hyvin Trumpin ajatuksiin.

Grönlannin ostoidea ei ole uusi. Saaresta on yritetty saada kauppoja aikaan silloin tällöin. Alaskan kauppojen yhteydessä väläyteltiin 1867 myös Grönlannin ja Islannin ostamista USAlle. Kauppoja ei syntynyt. Sitten vuonna 1946 yrittetiin taas saada Grönlanti pois tanskalaisilta. Ei taaskaan onnistuttu, vaikka kauppamiehenä toimi Harry Truman tarjoamalla saaresta 100 miljoonaa dollaria. Tanska pysyi lujana.

Presidenttiehdokas Pat Buchanan pani 1996 pökköä pesään ja hamuili niin Grönlantia kuin vielä hurmoksissaan osia Kanadasta. Ostoehdotukset pantiin jäihin, kunnes nykyinen USAn presidentti alkoi homman alusta heitellen ostoehdotuksia Tanskan suuntaan. Hänen mielestään Grönlanti maantieteellisesti Amerikkaan kuuluvana sopisi heille paremmin kuin eurooppalaiselle kauempana olevalle pienelle Tanskalle strategisistakin syistä. Sanotaan, että kaikella on hintansa. Kuinka tässä käy, kun tarpeeksi kauan painostetaan? Menevätkö maapallon asiat mahdollisia kauppoja ennen muutenkin aivan puihin ja silloinhan ei omistuksilla enää ole merkitystä?

Tulisiko kukaan kysymään itsehallintoisen saaren valtaväestöltä inuiiteilta, mitä mieltä he olisivat uudesta hallitsijasta, jos Grönlanti olisi kaupan? Lähtisikö vähemmistöinen tanskalaisväestö kiireesti Tanskaan? Jos jäät ilmaston lämpenemisen takia sulavat, mitä Grönlannista jää? Joku väläytellyt joskus, että kaiken sen paksun jään alla on pelkkiä saaria. No, kyllä joihinkin niistä mahtuu amerikkalainen tukikohta valvomaan pohjoisen Atlantin ja Jäämeren liikennettä.

18. elokuuta 2019

LÄHTEÄKÖ VAI EIKÖ LÄHTEÄ?

Kahden vaiheilla tässä istun tuumimassa lähteäkö tänään Musiikkitaloon vai ei. Tyrkyllä argentiinalainen kamarimusiikkikonsertti Trio Cpponi-Merikanto-Ruotsala. Laulua, piano- ja viulumusiikkia. Alkavat loppua nämä kesäiset viehättävät pienoiskonsertit tältä vuodelta siellä. Sitten siirrymmekin isomman salin puolelle, jossa HKO:n miehet ja naiset instrumentteineen.

Ei mitään lukemista! Kävin jälleen Morsen kimppuun, jos jo nyt pääsisin niin pitkälle, että saisin tietää kuka murhasi Miss Scott´in. Ei ollut itsemurha, vaikka niin oli lavastettu. Yleensähän jätetään ilmoitus teosta, jonkunlainen selitys jäähyväiskirjeessä. Nyt ei ollut. Tuolikin kummallisen kaukana uhrista, joka temppu ei olisi onnistunut hirressä roikkujalta. Kyllä Morse selvittää. Hän myös käyttää harmaita aivosoluja belgialaisen kollegansa lailla.

Lotto ei taaskaan mitään antanut. Kolme oikein, eikä edes lisänumeroa. Niin että täällä asutaan. Oikeastaan on hyviäkin puolia täällä asuessa. Palvelut lyhyen kävelymatkan päässä, pankkikin, joita on ahkerasti poistettu pitkin kaupunkia ja eritoten vaikeutettu käteisen rahan saantia. Minä kun sitä käytän. Kyllä, on korttikin. En aivan ole pudonnut kelkasta. Ja täälläpäin tuntuu moni muukin käteistä käyttävän. Jonoa pankissa. Minulle on valjennut se, että ei kannata kuun alussa pankkiin mennä. Myöhemmin huomattavasti lyhyempi odotusaika. Kaikista eduista huolimatta kaipaan Stadiin ja odotan ikuisesti mahdollisuutta sinne muuttaa. En luovuta, en.

Taidan jäädä tänään kotiin. Jos vaikka taas lounaan höyrystän. On nyytteihin luumu-inkiväärikastikekin. Nyyttien tapaan se myös Svea-mamman maasta. Huushollissani ei ole aitoa vihreää kiinalaista teetä. Hankittava! Kuuluu ehdottomasti nauttia pekingiläisten nyyttien kanssa. Sitten menuni (tai menyy, kumpikin muoto Kielitoimiston mukaan kielessämme oikein) on täydellinen.



17. elokuuta 2019

KAIKINPUOLISTA TAIDETTA

M soitti. Ensi viikolla Ateneumiin. Sata vuotta ystävyyttä-näyttely, johon Ateneumin ystävät ovat teoksia lahjoittaneet. Hienoa päästä näkemään. Kuten aina Ateneumissa.

Koskaan en ole ollut suuremmin minkäänlaisen kansanmusiikin ystävä. Toki kuuntelen, jos se on tehtävä. Eilen oli. Zäpämmät Musiikkitalon kahvilatilassa. Konserttikantele ja toinenkin instrumentti, jonka nimi selityksistä huolimatta ei minulle selvinnyt. Yleisö oli levotonta ja se taas oli esittävän naisduon syy. Ilmoittivat aluksi, että saa hakea kahvia tai muuta juotavaa, saa liikkua ja pitää ääntä, heitä, esiintyjiä, se ei häiritse. Yleisöä aika-ajoin häiritsi kaikki ylimääräinen meteli, jota sai harjoittaa oikein luvan kanssa. Edessäni oli äiti kahden lapsen kanssa, joista toinen kärryissä poistuen niistä koko ajan juoksentelemaan sinne ja tänne mekastaen sydämensä kyllyydestä. Äiti otti syliin, lapsi tahtoi pois, äiti antoi juotavaa, lapsi heitti pullon lattialle. Tätä rataa. Jos musiikkina olisi ollut Mozartia tai de Debussya kavereineen, olisin harmistunut enemmänkin. Taputukset eivät olleet esityksen päätyttyä mitenkään raivoisan innostuneet. K ja minä käppäilimme metroon.

Nautimme ensin virkistävän juoman ja sitten siirryin keittiöön höyrystämään. Alkuvalmistelut olin huolellisesti tehnyt valmiiksi, jotta kaikki sujui kuin leikki. Tarjolla oli pekingiläisiä taikinanyyttejä erilaisin täyttein, lisukkeena pieni keko raikasta salaattia, juomana jäävesi. Tee olisi ollut oikea juoma. K suoriutui ensikertalaiseksi hyvin syömäpuikkojen käytössä. Jälkiruuaksi lasillinen capuccinoa baakelsin kanssa. Sitten juteltiin aina melkein iltakymmeneen asti.  Tunteja kertyi yhdessäoloon noin yhdeksän. Pyysin K:ta soittamaan päästyään turvallisesti kotiin. Soitti.

Lippuja kaikkiin haluamiimme kenraaliharjoituksiin Musiikkitalossa en saanut. No, hyvä niinkin, että joihinkin. Ensimmäinen syyskuun loppupuolella. Seuraavassa kuussa unkarilaisen Péter Eötvösin sävellyksiä ja hän itse johtaa orkesteria. Odotan mielenkiinnolla syksyn musiikkiantia.

14. elokuuta 2019

PEKINGILÄISTÄ RUOTSISTA

Beijing dumpling! Uutta syötävää. No, olen toki näitä syönyt ja ehtaa mykykeittoakin joskus Kiuruvedellä piipahtaessani. Kävin tervehtimässä ystävääni Takkua hänen juurillaan, edesmennyt hänkin. Mutta nämä pekingiläiset "mykyt" erilaisine täytteineen ovat nyt minulla kovasti niin sanoakseni "in". Ruotsissa valmistetut. Ostin kotiin pakastimeen. Löysin helposti myös kauan pois käytöstä olleen höyrystymislaitteeni. Ei kuin höyrystymään! Syömäpuikot valmiiksi, kun on herkuttelun aika.

Tilasin liput HKO:n kenraaleihin. Aluksi Stravinskya viulukonserttona. Myös Ottorino Respighi ja Ferruccio Busoni. Siis italialaista. Pitkin syksyä musiikkia ja vielä advettiaikaan joulukuussakin. Kevättarjonta jo julkaistu. Valitaan taas ohjelma-annista mieltä ja sielua miellyttävät. Tarjolla vaikka kenen musiikkia, vieraista maista kapellimestareita jos kotimaastakin.

Mitähän äitini pilven reunalla ajattelee tästä musiikki-innostuksestani? Minä kun en edes oppinut soittamaan pianoa, vaikka oppiin pani. Vei minut konserttiin, kun olin tyttönen vielä. Siitäkään en saanut klassiseen musiikkiin innostusta. Nyt olen saanut! Minusta on tullut suorastaan ahne sen suhteen ja kuuntelen korvieni lisäksi koko ruumiillani, joskus silmät kostuvat musiikin kauneudesta.  Ei ole yhtään sama asia kuunnella joko tv:stä tai YouTubesta kuin konserttisalissa, jossa musiikki ympäröi ihmiset, hyvä akustiikka hellii korvia. Kiitos, Jutta!

Tänään hissukseen kotona ja huomenna taas liikkeelle. Kesää vielä jäljellä.




13. elokuuta 2019

SUOMALAISTEN PIMEÄ PUOLI

Pyhtäällä omalle pellolleen loihti pellon omistaja näyttävän kukkakedon. Kukkaloisto pääsi mediaan. Ihmisiä alkoi tulla katselemaan ihmettä. Pellon omistaja oli tehnyt korokkeen , jossa katsella ja valokuvata, kyltit, joissa kiellettiin muualla kulkemasta, ettei pelto vahingoitu. Ihmiset kulkivat muualla. Pelto vahingoittui. Mikä meitä vaivaa?

Koin hiukan samanlaista asuessani Katajanokalla. Olin omakustanteisesti istuttanut kukkia kerrostaloni pihalle. Niitä oli runsaasti ja minusta se oli kaunista. Joku repi kaikki kukkani ylös maasta, runteli ja survoi. Mikä meitä vaivaa?

On eritäin murheellista todeta, että me suomalaiset olemme surkeaa kansaa. Kaikki pitää rikkoa ja liata, sotkea. Eikä  ilkivallat aina ole lasten tai nuorison tekemiä. Aikuiset yhtä lailla. Seinät tärvellään, aidat, puistojen penkit, hautakivet hautausmailla... Hävittämisen halu on suuri. Roskat viskataan niille sijoille, joissa kulloinkin ollaan. Mikä meissä on vikana? Tuntuuko hyvältä?

No, pahan tekijöitä on maailmassa kaikkialla, mutta me asumme Suomessa ja minä arvostelen ankarasti juuri suomalaisia. Sen tunnustan, että esimerkiksi Helsinki oli siistimpi kaupunki minun lapsuudessani. Lapsia kasvatettiin. Me emme heittäneet karkkipaperia kadulle. Siitä sai tukkapöllyä. Nykyisin on toisin. Kaikki on höllempää ja välinpitämättömämpää. Kaupassa näkee joskus aikamoisia näytelmiä lapsen vaatiessa vanhemmiltaan sitä ja tätä huutamalla ja potkimalla.  Lapsi saa mitä haluaa, kun osaa temput. Turhaa syyttää vanhempien uupumusta. Kaikki lähtee kotoa. Kasvatus, oikean ja väärän erottaminen. Pyhtään pellon pilaajille ei ole opetettu. Heistä oli kivaa talloa pelto, joka oli toisen omaisuutta. Mikä hitto meitä vaivaa?




11. elokuuta 2019

JÖRN DONNER JA SUOMI FINLAND

Valvoin viime yönä vielä yhden maissa ja menin etsimään hyllystä lukemista. Löysin Jorn Donnerin pienen kirjasen Suomi Finland. Ruotsiksi alunperin vuonna 2017 kirjoitettu, suomentanut Kari Koski, kustantaja Otava.

Kirja alkaa "Tämä pieni kertomus on epäreilu essee. Minä kutsun sitä paskilliksi. Sen synonyymeja ovat pilkkakirjoitus, herjakirjoitus, pamfletti. Teksti on epätavallisen, miltei perverssin itsekeskeinen."

Sivuja kirjassa 111 ja pääsin yöllä sivulle 65 sitten päätin ruveta nukkumaan. Donner ruotii isänmaamme asioita, kertoo mielipiteitään ja ajatuksiaan. Meneekö Suomella hyvin? Menee ja ei mene, usein ei mene. Donner puhuu vanhuudesta, pohtii ovatko ikäihmiset tarpeellisia, kun eivät enää anna yhteiskunnalle mitään, ovat vain ottavana osapuolena. Jos on vielä aktiivinen ja tekee työtä kuten Donner, silloin on kai elämisen oikeus. Kirjailija Kaari Utrio aikoinaan ehdotti, että jokaiselle  70 vuotiaalle annettaisiin tappava pilleri. Utrio piti iäkkäitä ilmeisesti turhana. Hän on nyt itse 77v. Totta kai yhteiskunta rasittuu iäkkäiden lisääntyessä ja heitä pitää pitää hengissä ja se maksaa. Lääketiede kehittyy, ihmisten keski-ikä lisääntyy. Ei enää kuolla kuuskymppisinä. Sata-vuotiaaaksi elävä ei ole nykyisin harvinaisuus. Vanhushuollolla ei mene hyvin. Vanhuksista ei pidetä. Vanha ihminen on ruma. Vanhuus on rumaa. Iäkäs on turha ihminen, pois heitettävä roska. Näin usein ajatellaan. Onko näin? Donner, 86v, pani minut asiaa pohtimaan.

Kerran olen nähnyt Donnerin elävänä. Asuin puolison kanssa Katajanokalla ja olin työntänyt hänet pyörätuolissa rannalle. Puoliso oli lähellä vettä katselemassa aaltoja ja joutsenia. Minä istuin penkillä. Jörn Donner oli kävelyllä. Hänhän asui Pohjoisrannassa. Kuulin myöhemmin, että Donner jutteli mielellään vieraitten ihmisten kanssa. Penkin ohi kävellessään hän katseli minua. Olisi ehkä tullut luo, jos olisin näyttänyt sitä haluavani. Myöhemmin olin harmissani, etten niin tehnyt. Minulla olisi voinut olla asiaakin hänelle. Uutta mahdollisuutta en saa. En asu nykyisin Katajanokalla. Ehkä Donner ei liioin enää tee kävelylenkkejä Skattalle.


9. elokuuta 2019

EI KAPULAKIELTÄ

Suomen Kuvalehdestä luin Lari Kotilaisen kolumnin "Kirjeitä kielipoliisille". Hän kertoo saamistaan kommenteista koskien kirjoituksiaan eri aiheista. Joku oli antanut neuvon, ettei saa kirjoittaa kapulakielisesti "jälki tuli hangelle jäniksen toimesta pensaasta käsin". Hymyilytti.

Sain postikortin kaukaa Lapualta M:ltä ja A:lta. Kuvapuolella  ilvesemo poikasineen ja teksti kortissa kertoo M:n ja A:n jatkavan matkaa Ranualle. Siellä niitä ilveksiä on. Elävänä.

Ihmettelin taannoin, mistä Oodin Maijansali saanut nimensä ja asiaa tiedustelin taholta, joka tietää. Sain meilin Keskuskirjaston nykyiseltä johtajalta Anna-Maria Soininvaaralta. Maijansali saanut nimensä Helsingin kaupunginkirjaston pitkäaikaiselta johtajalta Maija Berndtsonilta, joka ollut keskuskirjastoprojektissa sen primus motorina.

Oli SK:ssa muutakin kieliasian lisäksi. Kaikenmaailman asteroidit ja muut hyökkääjät ovat lähtökuopissa törmätäkseen maapalloomme. Ei nyt heti, mutta aivan varmasti joskus, sanovat viisaat. Markus Hotakainen kertoo, mitä ja miten tulee tapahtumaan, eikä meillä taida olla know-howta ainakaan vielä, miten päästä pälkähästä. Ei huolta, suurempaa ei tule tapahtumaan aikoihin ja onhan meillä tarkkailijat tähystämässä, mitä taivaankannessa tapahtuu. Aloin jo vähän hermoilla tulevien sukupolvien puolesta. Jotain pientä nyt kuitenkin aina ropisee.

Olen lähdössä aamupäivällä asioille ja iltapäivällä aivan Stadiin asti. Lonkkaluut antoivat luvan. Eilisen päivän vietinkin lämpötyynyn päällä.

7. elokuuta 2019

GAO XIAOTINGIN VALLANKUMOUS

Jäi Saint-Saënsin "Eläinten karnevaali" kuulematta. Lonkka ei sallinut osallistumista. Jo eilen kauppareissu oli tuskainen ja tänään olen aina välillä vuoteessa pitkällään. Buranaa, Buranaa ja Buranaa.

Seuraava pienoiskonsertti olisi sitten kansanmusiikkia yhdstettynä kuubalaiseen, afrikkalaiseen ja jopa flamencon musiikkiin, Esiintyjinä konserttikanteleen kanssa Marjo Smolander ja lyömäsoittimissa Pauliina Kauppila. Molemmat Sibelius-Akatemian opiskelijoita. Ehkä siihen mennessä elän taas sopusoinnissa lonkkaluitten kanssa.

Onpahan aikaa tutustua täyspäiväisesti Herkkusuu-kirjaan. Päähenkilö on toimitusjohtaja Gao, joka ei alunperin tietystikään toimitusjohtaja ollut, vaan hienon ja varakkaan herran Zhu Ziyen ostoksilla käyvä apulaispoika, eikä työ häntä miellyttänyt. Gao Xiaoting alkoi hiljaa mielessään hyräillä vanhaa laulua:
Vuorten tuolla puolen hyvä on maa,
siellä köyhät rikkaat kaiken tasan jakaa.
Joka vaivan näkee, se myös leivän syö,
mennyttä on orjain ja juhtain työ.

Gao alkoi uskoa vallankumoukseen ja korkeaan moraaliin. Gaosta oli tullut toimitusjohtaja oltuaan ensin töissä ravintolassa aamusta iltaan raataen. Sai ylennyksen ravintolan toimitusjohtajaksi, kiitos kaiken nokkeluuden ja osaamisen. Ravintola oli paremman väen ravintola, kallis kaikkine herkkuineen. Sinne ei köyhälistöllä ollut asiaa. Gao mietti asiaa ja päätti tehdä vallankumouksen laittamalla ravintolan otollisemmaksi paikaksi köyhemmälle väelle. Gao ei vannonut kapitalismin nimeen. Hänen ravintolansa asiakaskunta muuttui siinä samassa kuin tarjottavien ruokien nimet ja hinnat. Nyt oli halvalla soppaa, papujuustokeittoa. Ei enää taskurapua kaalinnuppujen kera, paistettuja kanakuutioita  rapeasta rintalihasta. Ravintola oli täysi päivästä ja illasta toiseen. Jokamiehen ruoka maistui rikshan kuljettajille, juoksupojille, herrojen palvelusväelle. Entäs liikevoitto?

Tässä kohdin kirjaa olen ja pelkään pahoin, että Gao alkaa laskea ravintolansa kannattavuutta erittäin tarkasti. Mitä tapahtuu? Sitä en vielä tiedä. Paluu entiseen?

Nyt otan palasen Helsingin Meijeriliike Oy:n Klippan-valkohomejuustoa muutaman hollantilaisen tuoreen luumun kanssa. Enkä tunne pahaa omaatuntoa. En liioin ole kapitalisti ainakaan sen takia.

6. elokuuta 2019

UUDEN KIRJAN KIMPUSSA

Tässä taas istun ja voisin toki muutakin. Heräsin myöhään, koska yö meni kukkuessa. Lähdössä asioille, kunhan tokenen.

Huomenna suunnitelmassa mennä Musiikkitaloon. Kuulolla on  ranskalaisen Camille Saint-Saëns´in (1835-1921) musiikkia hänen Le Carnaval des Animaux sävellyksestään (Eläinten karnevaali). Piano Hanna-Mari Zinovjev ja tanssia esittää Vilma Tihilä. Kivaa tiedossa 40 minuuttia.

Heikki Brotheruksen kirja luettu loppuun ja hiukan harppomalla. Peettimäisen tarkkaa sotatietoa, jonka suosiolla siis hyppäsin yli. Ei sotatantereelta, vaan neuvotteluista ja kuka kulloinkin osallistui. Natsi-Saksan ulkoministeri von Ribbentrop  käväisi Helsingissä saaden Brotheruksen kertomaan, että "lähetystössä puhkesi täysi myrsky". Oli kirjassa privaattiasiaakin. Jonoista kauppojen edessä jonkun kauppiaan saatua esimerkiksi vähän voita myyntiin. Ihmiset lähestyivät hyvällä tavalla toisiaan, auttamishalu oli aivan toista kuin nykyisin.Häitä vietettiin, lapsia syntyi, rakastuttiin maailmantapahtumien vakavuudesta huolimatta. Minä suljin kirjan ja panin hyllyyn.

Löysin muuta  luettavaa. Puolison ostaman kirjan. Kiinalainen Lu Wenfu kirjoitti 1982 Meishijia-nimisen teoksen, joka ilmestyi suomeksi Marja Peltomaan kääntämänä nimellä Herkkusuu. Tämä minun toinen painos on vuodelta 1995. En ole sitä aiemmin lukenutkaan. 160 sivua tietoa syömisen ja juomisen taiteesta. Eikä se suinkaan ole mitään hörppimistä tai pelkkää maarun täyttämistä. Kiinasta matkasi Japaniin teeseremoniakin, joka kaikkine valmistumisineen on kunnianosoitus teetä ja sen nauttimista kohtaan. Olen saanut ilon kerran Helsingissä osallistua oikeaoppisen teeseremonian seuraamiseen. Aikaa kului parisen tuntia ja sitten maisteltiin. Nyt siis tutustun Lu Wenfun kirjassa kiinalaisiin menoihin ruokakulttuurin merkeissä. Siihen kuuluu kaikkinainen kohteliaisuus ja toisen ihmisen huomioon ottaminen. Se tuntuu joskus unohtuvan, kun risteilyalus Eteläsatamassa purkaa aasialaisia matkustajia, jotka ryhminä etenevät kohti Töölöä, Sibelius-monumenttia sekä "Kalliokirkkoa". Hienotunteisuus on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Valokuvataan lupaa kysymättä. Sen sain omakohtaisestikin kokea työntäessäni puolisoa pyörätuolissa. Aivan eteen tupsahti turisti kuvaamaan. Kuva saattoi usein olla vain kieltävä käteni, joka sanoi "ei saa".



4. elokuuta 2019

MAIJANSALIN KILPAILUT

Pitkän paussin jälkeen tuli A:lta sähköpostia. Kesä mennyt matkustelun merkeissä ja uutta tulossa ensi vuonna joskus toukokuussa. On muutaman ystävänsä kanssa varannut risteilyn Hampurista Pietariin ja laiva tietysti pysähtyy myös Helsingissä. Ensivisiitti Suomeen ja vuosikymmenten jälkeen tapaamme. Sen tietää, ettei pitkästi, kun risteilyalusten matkustajilla on kiire Sibelius-monumentille, Temppeliaukion kirkkoon ja muihin pakollisiin paikkoihin. Pieni hetkikin on kiva ja ehtii siinä ainakin kerran halata.

Oodin Maijansalissa oli eilen Stadin Slangin järjestämä murreskaba, mukana  myös slangi. Yksitoista puhujakilpailijaa eri maakunnista ja Savo voitti, kuopiolainen mieshenkilö. Kirjoituskilpailun voiton vei rouva Pohjanmaalta. Maijansali oli viimeiseen sijaan asti täynnä väkeä ja muutenkin Keskuskirjastossa parveili ihmisiä. Olin paikalla hyvissä ajoin, oli aikaa seurata ihmisvilinää. Juttelin muutaman slangilaisen kanssa heitä sen kummemmin tuntematta. Joitakin olin nähnyt Helsinki-päivänä Espan lavan tienoilla, kun Stadin Friidu ja Stadin Kundi julkistettiin 12.6. Ensi viikolla aioin mennä Slangin järkestämään tilaisuuteen taas, mutta Musiikkitalon pienoiskonsertti vei kuitenkin voiton. Siis sinne. Klassista musiikkia tällä kerralla.

Heikki Brotheruksen kirjassa olen edennyt jo niin pitkälle, että sotaa käydään täysmittaisesti. Helsinkiä pommitettu. Elämästä oli tullut ankeaa ja kaupoissa tavaravalikoima supistunut. Joku etsi lapselleen leikkikaluja. Ei ollut. Mustanpörssin kauppa kukoisti. Brotheruksen muu perhe oli muuttanut maalle turvaan. Berliinissä juutalaisia oli alettu jo kohdella huonosti. Keltaisia Daavidin tähtiä näkyi ympärilleen pelokkaasti vilkuilevilla ihmisillä. Eivät vielä aavistaneet, mitä kaikkea tulisi tapahtumaan. Eikä Euroopassa moni muukaan.

Tänään kotona koko päivän. Huomisesta en tiedä.

2. elokuuta 2019

VERY SPECIAL DAY VERY SPECIAL BANDIN KANSSA

Löysin hyllystä lukemattoman ja mielenkiintoisen kirjan, Heikki Brotherus Ritarikadun asiamiehenä. Vuosimallia 1984 ja hintalappu kertoo, että kirjan ostamisesta on saanut pulittaa 110 mk. Kustantaja Weilin+Göös. Paksu teos avaa lukijalle elämää vuosilta 1932-1944 diplomaattien maailmassa. Olen kirjassa siinä kohdin, kun Euroopassa asiat alkoivat mutkistua. Chamberlainin neuvottelut Hitlerin kanssa eivät menneet odotetusti. Sitten Hitler näytti korttinsa ja "teki lopun Tshekkoslovakiasta" 15.3.1939.

Heikki Brotheruksen asemapaikka oli ollut Köpenhamina ja nyt hänet siirrettiin takaisin Helsinkiin ulkoministeriöön. Alkoi asunnon hankinta kasvaneelle perheelle.

No, ja sitten päivän päätapahtumaan! Musiikkitalon päälämpiössä kaikuivat neljän nuoren miehen V.S.B:n (Very Special Band) jazzahtavat sävelet. Kontrabasso (Nathaniel Eliot Francis III), saksofoni (Maxxx "Tetty" Zenger), rummut (Samuel "Santa Sam" Santasärkkä) ja vibrafoni (Okko "Saasti" Saastamoinen).  Soitettaviin mahtui tuttuakin, Lehárin Vilja-laulu. Pienoiskonsertti päättyi Jimmie Davisin ja Charles Mitchellin "You are my sunshine" kappaleeseen.  Lämpiö oli täynnä yleisöä. Enemmistö vanhempaa porukkaa. Kaverit paneutuivat soittamiseen, ilo levisi kuuntelijoihinkin. Päät nyökkäilivät ja jalat kävivät. Kontrabasson soittaja toimi myös puhujana, kertoi yhtyeen lyhyen historian, esitteli soittajat, kiitti yleisöä ja me aplodeerasimme. Aurinko paistoi ulkona ja lasiseinien läpi sisälläkin. Ulkopuolella Reijo Hukkasen Laulupuut kuuntelivat vaieten  Sibelius-Akatemian opiskelijoiden soitantaa.

Vilja-laulun vielä soidessa korvissa lähdimme ravintola Vltavaan syömään, K ja minä. Meitä pidetiin hyvänä ja ravintolan johtaja (nimilappu rinnassa) päätyi meitä palvelemaan ja me häntä jututimme. Tilasimme vielä jälkiruuatkin ja sekin maistui. Tsekkiläistä, väitettiin.

Kotiin metrolla, joka oli täynnä väkeä. Huomenna menen Oodiin.


1. elokuuta 2019

EI MITÄÄN KIVAA ENÄÄ ROOMASSA

Vein Italian paketin postiin. Saas nähdä, mitä ystäväni ajattelee Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta? Tarkoitus oli näyttää, mille suomalaiset suovat hymynsä nykyään. Helsingin Sanomat muuten kertoi, mitä Roomassa ei saa enää tehdä. Ei saa kylpeä suihkulähteissä, ei pasteerailla ilman paitaa kaupungilla eikä syödä epäsiististi historiallisten nähtävyyksien liepeillä, ei liioin sallita gladiaattoriasuisia roomalaisia, jotka ottavat maksun valokuvaamisesta turistilta, ja jyrkästi on kielletty lauleskelu julkisissa liikennevälineissä. Rooman omilta asukkailta on kielletty pyykin ripustaminen kuivumaan katujen ylle. Minä en ole koskaan Roomassa ollut, mutta voisin kuvitella monen kiellon tappaneen ison osan kaupungin romantiikasta. Sitä en tiennyt, että turistit ovat kauhoneet Sardiniassa hiekkaa mukaansa matkamuistokseen. Ei saa enää kauhoa! Ystäväni ei asu Roomassa, vaan Napolin lähellä, mutta käy vuosittain useasti nauttimassa pääkaupungin taideannista. Ja sitä piisaa!

Mitä matkamuistoihin tulee, siis niihin ilmaisiin, joita napataan milloin mistäkin, esimerkiksi juuri jalkojen alta maasta, niin olen itsekin syyllistynyt. Ajellessamme Espanjan Sierra Nevadan rinteillä, otin muistoksi muutaman pienen kiven yli 2000 metrin korkeudessa. Ovat vieläkin tallella. En joutunut tullissa tarkastukseen. Olisi ollut ehkä kovin pieni rikkomus, jos sitäkään. Tiedän kuitenkin ihmisten häikäilemättömyydestä viedä kaikenlaista, stukkokoristuksia seinistä, Mona Lisan Louvresta, syömävälineitä ravintoloista, kylpytakkeja hotelleista jne. Näitä näpistyksiä, ehkä Mona Lisaa ja stukkoja lukuunottamatta, pidetään melkein luvallisina matkailun luonteeseen kuuluvina.

Huomenna menen kuuntelemaan jazzia. Ylihuomenna on kuulolla slangia Oodissa. Seuraavalla viikolla on klassisen musiikin vuoro ja vähän muutakin menoa. Tähän tapaan hissun kissun syksy saapuu.