Postiin ja paketti Italiaan. Löysin kivan kortin paketin mukaan. Ratikka! Avoperäinen ihana ratikka, joka on Helsingin Ratikkamuseossa. Lapsena niillä ajeltiin ja aina tahdoimme seistä perässä. Siitä näki kiskot, kadut, toiset ratikat ja pojat voivat siitä sylkeä. Pitihän reitti merkitä ikään kuin omaksi reviiriksi. Tämmöisellä kortin ratikalla on myös pakettini saaja penskana ajellut. Se oli sitä rahastaja-aikaa ja spotta ej på golvet-aikaa, kuten vaunun seinällä luki.
Helsinki-Seura lähetti jäsenkirjeen. Minulla ensimmäinen. Järjestävät luentosarjoja muun muassa Helsingin venäläisyydestä ja mitä siitä on tänä päivänä jäljellä kuin myös muuta asiaa entisaikojen Helsingistä. Eläisipä isäni vielä! Kiiruhtaisi Helsinki-Seuran elokuvakerhon näytöksiin. Nyt kerhossa esimerkiksi Hakasalmenkadun (nyk. Keskuskatu) avaamisesta liikenteelle vuonna 1921. Hakasalmenkatu sai nimensä Hagasundista, joka salmi sijaitsi Kluuvinlahden ja Töölönlahden välissä. Hakasalmenkatu ulottui aluksi Aleksanterinkadulta Kaisaniemeen lyhentyen lopuksi Aleksin ja Kaivokadun väliseksi. Vuonna 1928 Hakasalmenkatu muutettiin Keskuskaduksi.
Elokuvateatteri Kinopalatsin historiaakin esitetään kerhossa. Leffateatteri oli nykyisen Akateemisen Kirjakaupan paikalla Pohjoisespalla vuosina 1911-1965. Stockmann osti tontin vuonna 1963, talo teattereineen purettiin kaksi vuotta myöhemmin. Minäkin istunut kymmeniä kertoja Kinopalatsissa. Viimeisenä leffana ennen puskutraktoreita esitettiin Agatha Christien "Murha hotelli Laukassa". Jäähyväisnäytöksenä 1.4.1965 vielä Risto Orkon "Jääkärin morsian", joka vapautettiin esityspannasta vain tätä tarkoitusta varten. Sitten ei enää Kinopalatsia siinä ollut. Eikä Stockmann omista enää Akateemista Kirjakauppaakaan, vaan se on ruotsalaisen Bonnierin. Kaikki muuttuu. Monet lapsuuteni elokuvateatterit ovat nyt seurakuntasaleina, kuten Axa ja Corona. Ritzistä tuli biljardisali. Arenasta puhenäyttämö ja useat muut pantiin hyödyttöminä television tulon jälkeen matalaksi raunioksi ja jotain aivan muuta pykättiin tilalle. Niinhän se Eskonkin maailma muuttui aikoinaan.
29. syyskuuta 2016
28. syyskuuta 2016
JOUTEN KOTONA
Liikkeellä eilen käytännöllisesti katsoen koko päivän. Ja olinpa sitten aivan ventti. Jalatkin, lonkasta puhumattakaan. Pikaisesti käväisin lasillisella Veuve Clicquotia ja coctail-leivällä. Kotona hyvin myöhäinen lounassalaatti joskus neljän kieppeillä. Sen ostin valmiina.
Ateneumista Italiaan menevä kirja ja Ateneum-magneetti. Itselleni Nuuskamuikkus- ja Ateneum-magneetti sekä vielä musta sulkakynä (oikea sulka). Modiglianin näyttelyopas tulee myöhemmin lähempänä avajaisia. Jään odottelemaan. Sitten vain pasteerailin siellä sun täällä kaupungilla ja vedin keuhkot täyteen ratikan ja entisten kotinurkkieni tuoksuja. Metromatkakaan ei pänninyt niin paljon kuin tavallisesti. Eräs mies oli nukahtanut (tarkistin, että hengitti). Ties kuinka kauan siinä ajellut edestakaisin päästä päähän?
Verikokeessakin olen ollut. Perjantaina tapaan tohtorin. Tänään luen Andre Agassia. Olen jo melkein puolessa välissä ja Andre lopettanut koulunkäynnin, ryhtynyt ammattilaistennispelaajaksi. On jo aikuinen mies ja julkkis. Rakastui Barbra Streisandiin ja hänen lauluääneensä niin tulisesti, että lähestyi taiteilijaa ja alkoivat kulkea yhdessä jonkin aikaa. Suurten tennistähtien nimiä vilisee niin kirjan sivuilla kuin Andren vastapelaajina. Grand slam-kilpailujen voitot olivat kiven takana pitkään, mutta sitten urkeni tie huipulle. Tienistit huikeat ja alla on uusi valkoinen Corvette.
H leikataan huomenna. Puhuimme puhelimessa ja lupasin soittaa sunnuntaina. Nykyisin käsileikkaus on päivähomma ja sitten kotiin, mutta yksin ei saa olla nukutuksen jälkeen. H:lla on onneksi käly, joka tulee yökylään ja avuksi. Yksikätisenä ei elämä luista yhtäkkisesti tottumattomalta.
C on linnoittautunut lähiomaistensa keskelle, eikä halua kontaktia edes minuun. Siispä en ole ollenkaan selvillä, miten ja missä mennään. Tämä on aivan erilaista käyttäytymistä kuin edellisissä syöpäsairauksissa. Olen pahoillani, mutta en voi mitään tehdä. Ehkä en kuule hänestä enää koskaan.
Alan kirjoittaa Italiaan kirjettä ja sitten jonain päivänä konttaan postiin saadakseni sekä kirjeen että kirjan ja magneetin paketoitua ja lähtemään matkaan. Olen varma, että hän ihastuu "Suomen taiteen tarinaan".
Ateneumista Italiaan menevä kirja ja Ateneum-magneetti. Itselleni Nuuskamuikkus- ja Ateneum-magneetti sekä vielä musta sulkakynä (oikea sulka). Modiglianin näyttelyopas tulee myöhemmin lähempänä avajaisia. Jään odottelemaan. Sitten vain pasteerailin siellä sun täällä kaupungilla ja vedin keuhkot täyteen ratikan ja entisten kotinurkkieni tuoksuja. Metromatkakaan ei pänninyt niin paljon kuin tavallisesti. Eräs mies oli nukahtanut (tarkistin, että hengitti). Ties kuinka kauan siinä ajellut edestakaisin päästä päähän?
Verikokeessakin olen ollut. Perjantaina tapaan tohtorin. Tänään luen Andre Agassia. Olen jo melkein puolessa välissä ja Andre lopettanut koulunkäynnin, ryhtynyt ammattilaistennispelaajaksi. On jo aikuinen mies ja julkkis. Rakastui Barbra Streisandiin ja hänen lauluääneensä niin tulisesti, että lähestyi taiteilijaa ja alkoivat kulkea yhdessä jonkin aikaa. Suurten tennistähtien nimiä vilisee niin kirjan sivuilla kuin Andren vastapelaajina. Grand slam-kilpailujen voitot olivat kiven takana pitkään, mutta sitten urkeni tie huipulle. Tienistit huikeat ja alla on uusi valkoinen Corvette.
H leikataan huomenna. Puhuimme puhelimessa ja lupasin soittaa sunnuntaina. Nykyisin käsileikkaus on päivähomma ja sitten kotiin, mutta yksin ei saa olla nukutuksen jälkeen. H:lla on onneksi käly, joka tulee yökylään ja avuksi. Yksikätisenä ei elämä luista yhtäkkisesti tottumattomalta.
C on linnoittautunut lähiomaistensa keskelle, eikä halua kontaktia edes minuun. Siispä en ole ollenkaan selvillä, miten ja missä mennään. Tämä on aivan erilaista käyttäytymistä kuin edellisissä syöpäsairauksissa. Olen pahoillani, mutta en voi mitään tehdä. Ehkä en kuule hänestä enää koskaan.
Alan kirjoittaa Italiaan kirjettä ja sitten jonain päivänä konttaan postiin saadakseni sekä kirjeen että kirjan ja magneetin paketoitua ja lähtemään matkaan. Olen varma, että hän ihastuu "Suomen taiteen tarinaan".
27. syyskuuta 2016
PEUKALO JA YLÄVITOSET
Uusi päivä ja taas olen menossa. En millään totu tähän onnettomaan metromatkaan ja melkein ikävästä itkin, kun luin Helsingin Sanomista artikkelin raitovaunuista. Niitähän ei täällä Itäkeskuksessa ole. Minulla on vain muistoja, joita aion kyllä vahvasti elvyttää lähtemällä joskus oikein ratikkamatkalle. Se tulee olemaan täynnä nostalgiaa, haikeutta sekä myös suurta nautinnon riemua. Mutta en silti ajattele meneväni ratikan kanssa naimisiin. Pariisissa joku nainen solmi avioliiton Eiffel-tornin kanssa. Maailmaan mahtuu, ei pidä hämmästyä.
Tylsyyden tunne ihmisessä ei olekaan pahaksi. Vaan hyväksi. Tylsistyneenä oleminen lisää luovuutta, elvyttää aivotoimintaa reippaaksi. Tätä mieltä on aivotutkija Minna Huotilainen. Matkapuhelimia kuulemma räplätään kulkuneuvoissa sen vuoksi, ettei matka olisi tylsä (eivät ole lukeneet Huotilaisen artikkelia). No, vaikka koen metromatkailun viimeisen päälle ikäväksi, niin se ei ole sama asia kuin pitkästyminen. Katselen ihmisiä, mutta ihmiset eivät katsele minua, eivätkä edes toisiaan. Suomalaiset välttävät järjestelmällisesti katsekontaktia. Onkohan minussa jotain vialla? Miksi tuo tuijottaa? Onko taka-ajatuksia? Minähän olen naimisissa tai ainakin melkein, varattu kuitenkin. Onko sillä pahat mielessä? Pitää poistua seuraavalla pysäkillä ja jo aikaisemminkin, jos mahdollista.
En siis tympäänny metromatkan aikana (vaikka se on viheliäisen surkea). En liioin räplää kännykkää. Kuten sanoin, katselen ihmisiä, jotka yleensä räpläävät kännykkää. Pian taas pääsen metron kyytiin, mutta vielä kerron yhden jutun.
Olin jälleen rullaportaiden yläpäässä kokoamassa rollaattoria päästäkseni alaspäin. Kohdalle ilmestyi mieshenkilö ja kysyi "kannanko sen alas?" Vastasin kiittäen pärjääväni ja sitä seurasi molemmin puolinen hymy. Mies jäi seisomaan lähelleni koneportaissa ja perillä alhaalla nosti oikein käden peukalon pystyyn onnistumiseni merkiksi. Minäkin nostin omani. Sen, jolla olin pitänyt kaiteesta kiinni, koska toinen peukalo oli rollaattorissa. Luultavasti se oli elämäni ensimmäinen peukalon nosto ventovieraalle henkilölle. Olin suorastaan ylpeä eleestäni. Vielä kun teen ylävitoset, niin olen täydellisesti ajan hermolla.
Tylsyyden tunne ihmisessä ei olekaan pahaksi. Vaan hyväksi. Tylsistyneenä oleminen lisää luovuutta, elvyttää aivotoimintaa reippaaksi. Tätä mieltä on aivotutkija Minna Huotilainen. Matkapuhelimia kuulemma räplätään kulkuneuvoissa sen vuoksi, ettei matka olisi tylsä (eivät ole lukeneet Huotilaisen artikkelia). No, vaikka koen metromatkailun viimeisen päälle ikäväksi, niin se ei ole sama asia kuin pitkästyminen. Katselen ihmisiä, mutta ihmiset eivät katsele minua, eivätkä edes toisiaan. Suomalaiset välttävät järjestelmällisesti katsekontaktia. Onkohan minussa jotain vialla? Miksi tuo tuijottaa? Onko taka-ajatuksia? Minähän olen naimisissa tai ainakin melkein, varattu kuitenkin. Onko sillä pahat mielessä? Pitää poistua seuraavalla pysäkillä ja jo aikaisemminkin, jos mahdollista.
En siis tympäänny metromatkan aikana (vaikka se on viheliäisen surkea). En liioin räplää kännykkää. Kuten sanoin, katselen ihmisiä, jotka yleensä räpläävät kännykkää. Pian taas pääsen metron kyytiin, mutta vielä kerron yhden jutun.
Olin jälleen rullaportaiden yläpäässä kokoamassa rollaattoria päästäkseni alaspäin. Kohdalle ilmestyi mieshenkilö ja kysyi "kannanko sen alas?" Vastasin kiittäen pärjääväni ja sitä seurasi molemmin puolinen hymy. Mies jäi seisomaan lähelleni koneportaissa ja perillä alhaalla nosti oikein käden peukalon pystyyn onnistumiseni merkiksi. Minäkin nostin omani. Sen, jolla olin pitänyt kaiteesta kiinni, koska toinen peukalo oli rollaattorissa. Luultavasti se oli elämäni ensimmäinen peukalon nosto ventovieraalle henkilölle. Olin suorastaan ylpeä eleestäni. Vielä kun teen ylävitoset, niin olen täydellisesti ajan hermolla.
25. syyskuuta 2016
YHÄ ANDRE AGASSI-HENGESSÄ
No, lauantai meni ja miljonääriä Jaajo Linnonmaa ei eilenkään saanut kenestäkään tehdyksi. Yritystä oli. Muuta ei televisiosta tullutkaan, paitsi päivällä katselin, kun 15000 ihmistä oli rasismia vastaan Senaatintorilla. Kansa on puhunut. Minä rupesin lukemaan Andre Agassin kirjaa ja taas tiedän tenniksestä himpun verran enemmän. Senkin, että mestariksi ja tähdeksi ei tulla kovaa työtä tekemättä. Andre joutui tennissisäoppilaitokseen Floridaan kauaksi kotoaan Las Vegasista. Hän oli 14v. Puolet päivästä tennisakatemiassa koulua ja loput tennistä. Kuten Andren isä sanoi "täytyy syödä, nukkua ja juoda tennistä". Poika lähti yrmeänä ja haluttomana tenniksen kovalle opin tielle.
Edelleenkin hämmästytän itseäni olemalla kiinnostunut Andre Agassin kirjasta ja maailmasta, josta en ole tiennyt juurikaan yhtikäs mitään. Ennen oli tyttöpelaajilla sievä ja siveä valkoinen asu ja samoin pojilla. Oli pukeutumissäännöt. Nykyisin kai siinäkin asiassa ollaan vapaampia, koska jonkun naispelaajan liian paljastava asu on kuohuttanut yleisöä. Andre protestoi uutta kouluaan ja teetätti vaaleanpunaisen irokeesitukan, pelasi risoissa farkuissa, pani korvakorun korvaan ja suututti akatemian johtajan. Kävi kotonaan Las Vegasissa ja isä kysyi, jos hänestä on tullut hintti. Kirja on niin paksu, että kuluu vielä paljon sivuja, ennen kuin hän ottaa tenniksen vakavasti ja saa pelin rakastajat ja maailman polvilleen.
Lipitän taas tässä samalla aamukahvia ja muki on Gustav Klimt-muki (mielimukini). Muuna herkkuna paahtoleipä inkiväärihillon ja juustoviipaleen kera. Näin se päivä usein alkaa. No, hilloa saatan vaihdella appelsiinimarmeladin kanssa. "Pokka pitää" palannut televisioon. Ei tietenkään uusin jaksoin, sillä näyttelijät ovat jo ikäihmisiä ja aktiivinen näytteleminen historiaa. Kyllähän sarjaa tai sen osia taas katselee, mutta on jo hieman kulahtanut maku. Simpsoneista tykkään, mutta jos aion Poirotia katsella, pitää olla Poirot-tuulella. Sitä ei saa pakottamalla. Siinäpä sitten tämä sunnuntai ja huomisesta alkaen taas vipinäviikko.
Käyn Ateneumin kaupassa ostamassa jonain päivänä "Suomen taiteen tarinan". Kirja sisältää taidehistorioitsijoiden esittelyjä suomalaisista taiteilijoista ja heidän teoksistaan värikuvin aina 1809-vuodesta 1970-luvulle liittyen taidemuseon nyt meneillään olevaan näyttelyyn. Minulla on oma kirja ja tämän, jonka ostan, lähetän ystävälleni Italiaan. Hän on taiteen ystävä koko sydämestään ja missäpä muualla kuin juuri Italiassa pääsee kaikinpuoliseen taiteeseen tutustumaan. Rooma pullistelee näyttelyitä ja museoita, eikä ystävälläni Napolista mahdoton matka ole maan pääkaupunkiin. Hän on asunut Italiassa reilusti jo yli 50 vuotta, naimisissa napolilaisen miehen kanssa ja on aikuiset lapset. Puhuu suomea puhtaasti vieläkin, mutta on ulkoiselta olemukseltaan ja käytökseltään muuttunut aivan italialaiseksi. Me lähetämme vanhanaikaisesti kirjeitä ja soittelemmekin silloin tällöin.
Tässä tämä sunnuntainen raportti, jota minun oli taatusti hauskempi kirjoittaa kuin muiden lukea.
Edelleenkin hämmästytän itseäni olemalla kiinnostunut Andre Agassin kirjasta ja maailmasta, josta en ole tiennyt juurikaan yhtikäs mitään. Ennen oli tyttöpelaajilla sievä ja siveä valkoinen asu ja samoin pojilla. Oli pukeutumissäännöt. Nykyisin kai siinäkin asiassa ollaan vapaampia, koska jonkun naispelaajan liian paljastava asu on kuohuttanut yleisöä. Andre protestoi uutta kouluaan ja teetätti vaaleanpunaisen irokeesitukan, pelasi risoissa farkuissa, pani korvakorun korvaan ja suututti akatemian johtajan. Kävi kotonaan Las Vegasissa ja isä kysyi, jos hänestä on tullut hintti. Kirja on niin paksu, että kuluu vielä paljon sivuja, ennen kuin hän ottaa tenniksen vakavasti ja saa pelin rakastajat ja maailman polvilleen.
Lipitän taas tässä samalla aamukahvia ja muki on Gustav Klimt-muki (mielimukini). Muuna herkkuna paahtoleipä inkiväärihillon ja juustoviipaleen kera. Näin se päivä usein alkaa. No, hilloa saatan vaihdella appelsiinimarmeladin kanssa. "Pokka pitää" palannut televisioon. Ei tietenkään uusin jaksoin, sillä näyttelijät ovat jo ikäihmisiä ja aktiivinen näytteleminen historiaa. Kyllähän sarjaa tai sen osia taas katselee, mutta on jo hieman kulahtanut maku. Simpsoneista tykkään, mutta jos aion Poirotia katsella, pitää olla Poirot-tuulella. Sitä ei saa pakottamalla. Siinäpä sitten tämä sunnuntai ja huomisesta alkaen taas vipinäviikko.
Käyn Ateneumin kaupassa ostamassa jonain päivänä "Suomen taiteen tarinan". Kirja sisältää taidehistorioitsijoiden esittelyjä suomalaisista taiteilijoista ja heidän teoksistaan värikuvin aina 1809-vuodesta 1970-luvulle liittyen taidemuseon nyt meneillään olevaan näyttelyyn. Minulla on oma kirja ja tämän, jonka ostan, lähetän ystävälleni Italiaan. Hän on taiteen ystävä koko sydämestään ja missäpä muualla kuin juuri Italiassa pääsee kaikinpuoliseen taiteeseen tutustumaan. Rooma pullistelee näyttelyitä ja museoita, eikä ystävälläni Napolista mahdoton matka ole maan pääkaupunkiin. Hän on asunut Italiassa reilusti jo yli 50 vuotta, naimisissa napolilaisen miehen kanssa ja on aikuiset lapset. Puhuu suomea puhtaasti vieläkin, mutta on ulkoiselta olemukseltaan ja käytökseltään muuttunut aivan italialaiseksi. Me lähetämme vanhanaikaisesti kirjeitä ja soittelemmekin silloin tällöin.
Tässä tämä sunnuntainen raportti, jota minun oli taatusti hauskempi kirjoittaa kuin muiden lukea.
24. syyskuuta 2016
SILLISALAATTITUUMAILUA
Metron vaunussa eilen enemmän ulkomaalaistaustaisia matkustajia kuin suomalaisia. Tunsin oloni yksinäiseksi. Muutenkin väkeä liikkeellä. Ehkä perjantain takia. Väsyin stadissa ja piti mennä hetkeksi kotona pitkälleen. Lonkka on niin oikullinen. Se pilkkaa kipupilleriäkin. Loppupäivän otinkin huilaten. Luin hetken Andre Agassia. Olin siihenkin liian väsähtänyt.
Toissapäivänä tuli vuosi siitä, kun puoliso kuoli. Tuli mieleen se yö ja seuraava päivä. En nukkunut makuuhuoneessa, vaan olohuoneessa. Puolison sairaalavuode ja kaikki apuvälineet haettiin pois. Minä panin lakanat koneeseen ja tyynyliinassa oli hänen tuoksunsa. En osannut oikein mitään tehdä. Kaikki oli jotain muuta kuin tapahtunutta. Unta, jonka aamu muutti kaiken entiselleen. Vaan kun ei ollut. Kaikki oli erilaista. Kotikin muualle. Tänne, jossa en viihdy. Mutta elän, liikun, en erakoidu enkä anna surulle jokapäiväistä valtaa. Ikävöin ja muistan, elän meidän molempien puolesta. Meitä ei enää ole, on vain minä.
Italiasta tuli kirje. Maa helisemässä ihmisten kanssa, jotka sinne millä tahansa konstilla pyrkivät. henkensä uhalla. Ystäväni ei hyväksy, eikä moni muukaan italialainen. Ymmärrän heidän tyytymättömyytensä. Suomen maahanmuuttajien, pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden määrä on minimaalinen Italiaan verrattuna. Välimereltä tullaan päivittäin tuhansin ja taas tuhansin määrin.
Tänään eilisen vastakohtana kotipäivä, itsensä hemmottelua, hyvää salaattia ja lukemista. Ensi viikolla taas mennään jo heti maanantaista. Siihen asti kotona haisee. Tuli vahvasti tuoksuva kutsu Hajun avajaisiin Helsingin kaupungin museossa 6.10 ja siellä saa tietää, miltä Helsinki haisee. Kutsu printattu pieneen pahviseen kuusipuuhun, joita joskus näkee roikkuvan autoissa jonkunlaisina ilmanraikastajina. Täällä siitä saan päänsärkyä, vaikka kutsu on visusti pussissa. Liian voimakas parfyymikin saa minussa aikaan samanlaisen reaktion.
Nukuin pitkään aamulla ja taas näin hassun unen. Olin jälleen omaishoitaja, mutta nyt hoivasin omaa äitiäni. Oikeassa elämässä en sitä siinä ominaisuudessa joutunutkaan tekemään, koska isä oli olemassa. Toki isääni autoin, minkä kykenin. Äitini kuoltua, ei isäni tarvinnut erikoisempaa huoltoa, vaan oli täyspäinen ja liikkuvainen loppuun asti. Jättikin tämän elämän "saappaat jalassa".
Koleaa, kertoo säätieto. No, muutaman päivän kuluttua olemme lokakuussa ja alkaa vuoden pimein aika. Kynttilöitä, sähkövaloa, takkatulia, lämmintä juomaa ja lukemattomia kirjoja. Mikäpäs siinä on kevättä odotellessa.
Toissapäivänä tuli vuosi siitä, kun puoliso kuoli. Tuli mieleen se yö ja seuraava päivä. En nukkunut makuuhuoneessa, vaan olohuoneessa. Puolison sairaalavuode ja kaikki apuvälineet haettiin pois. Minä panin lakanat koneeseen ja tyynyliinassa oli hänen tuoksunsa. En osannut oikein mitään tehdä. Kaikki oli jotain muuta kuin tapahtunutta. Unta, jonka aamu muutti kaiken entiselleen. Vaan kun ei ollut. Kaikki oli erilaista. Kotikin muualle. Tänne, jossa en viihdy. Mutta elän, liikun, en erakoidu enkä anna surulle jokapäiväistä valtaa. Ikävöin ja muistan, elän meidän molempien puolesta. Meitä ei enää ole, on vain minä.
Italiasta tuli kirje. Maa helisemässä ihmisten kanssa, jotka sinne millä tahansa konstilla pyrkivät. henkensä uhalla. Ystäväni ei hyväksy, eikä moni muukaan italialainen. Ymmärrän heidän tyytymättömyytensä. Suomen maahanmuuttajien, pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden määrä on minimaalinen Italiaan verrattuna. Välimereltä tullaan päivittäin tuhansin ja taas tuhansin määrin.
Tänään eilisen vastakohtana kotipäivä, itsensä hemmottelua, hyvää salaattia ja lukemista. Ensi viikolla taas mennään jo heti maanantaista. Siihen asti kotona haisee. Tuli vahvasti tuoksuva kutsu Hajun avajaisiin Helsingin kaupungin museossa 6.10 ja siellä saa tietää, miltä Helsinki haisee. Kutsu printattu pieneen pahviseen kuusipuuhun, joita joskus näkee roikkuvan autoissa jonkunlaisina ilmanraikastajina. Täällä siitä saan päänsärkyä, vaikka kutsu on visusti pussissa. Liian voimakas parfyymikin saa minussa aikaan samanlaisen reaktion.
Nukuin pitkään aamulla ja taas näin hassun unen. Olin jälleen omaishoitaja, mutta nyt hoivasin omaa äitiäni. Oikeassa elämässä en sitä siinä ominaisuudessa joutunutkaan tekemään, koska isä oli olemassa. Toki isääni autoin, minkä kykenin. Äitini kuoltua, ei isäni tarvinnut erikoisempaa huoltoa, vaan oli täyspäinen ja liikkuvainen loppuun asti. Jättikin tämän elämän "saappaat jalassa".
Koleaa, kertoo säätieto. No, muutaman päivän kuluttua olemme lokakuussa ja alkaa vuoden pimein aika. Kynttilöitä, sähkövaloa, takkatulia, lämmintä juomaa ja lukemattomia kirjoja. Mikäpäs siinä on kevättä odotellessa.
22. syyskuuta 2016
TENNISTÄ
En ole urheiluihmisiä. Katselen kyllä suurien kilpailujen yleisurheilua, mutta en mitenkään fanaattisesti. Kun minua Otavassa hellittiin seitsemällä lahjakirjalla, niin oli joukossa "Andre Agassi". Nimen olin kuullut ja tiesin miehen lajin. Hänen elämäntarinassaan olen tutustunut stoppareihin, korkeisiin koholyönteihin, ala- ja sivukierteisiin ynnä muihin temppuihin, jotka koottuna yhteen ovat tennistä. En ole edes ajatellut, että pelaajan jalkapohjat sidotaan, ennen kuin sukat pannaan jalkaan. Tietoni ovat olleet hyvin simppeleitä.
Andre Agassin peliura alkoi pienenä poikana. Isä halusi ja vaati suorastaan kunnianhimoisesti poikansa olevan joskus maailman parhaita tenniksen pelaajia. Isä piiskasi poikaansa harjoittelemaan tuntikausia päivittäin. Tauon sai pitää, kun lyönnit kulkivat paremmin. Andre vihasi tennistä. Jatkoin eilen illalla Agassin kirjan lukemista ja tänään taas. Kirjanmerkkinä oli klementiinin siemen, jonka löysin yöpöydältä. Teos on paksu, sivuja 511.Vaikka siinä tiukantarkasti kerrotaan pelin kulkua kaikkine nyansseineen, niin kirja minua oudosti kiehtoo. Olen hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltani, maailmassa, joka on tuikivieras. Olen nähnyt tenniskenttiä, tennismailoja ja ohimennen pelaajia pelaamassa ja joskus vilkaissut televisiossa Wimbledonin tennisturnauksista pätkiä ymmärtämättä pelin kulusta juurikaan mitään. 15,30,40 pistettä? Pallon paino noin 60 grammaa. Kaikki sääntöjen mukaista ja pilkuntarkkaa. Pelaajakaan ei voi olla pönäkkä paksukainen, hidasliikkeinen ja ilman nopeaa hoksaamistaitoa ja vastapelaajan liikkeiden lukemista. Andre Agassi oppi nämä kaikki.
Muutaman päivän olen piileskellyt kotona. Huomenna kuitenkin liikkeelle. Eikä olekaan hullumpaa lukea kaiket päivät kirjoja, syödä välillä, kuoria klementiinejä ja taas lukea. Se oli minulle koko omaishoitaja-aikanani mahdottomuus. Piti olla valppaana, valmiina tekemään hoitotoimenpiteitä, syöttää ja juottaa, vaihtaa vaippaa, pitää seuraa... Ei siinä rentouttaville lukuhetkille koskaan jäänyt aikaa. Illalla puolison nukahdettua olin liian väsynyt. Silloinkin joutui joskus hänestä huolehtimaan, yö valvottiin. Aamulla oli noustava. Lääkkeet, puhdistamistoimenpiteet, aamiainen... Vaikka minulla on suuri ikävä puolisoa, osaan nauttia vapaudestani ja ajasta, joka on vain minua varten. Kaksitoista vuotta oli pitkä aika.
Siispä alan vähitellen päästä kiinni uuden elämäni lisäksi tenniksenkin saloihin.
Andre Agassin peliura alkoi pienenä poikana. Isä halusi ja vaati suorastaan kunnianhimoisesti poikansa olevan joskus maailman parhaita tenniksen pelaajia. Isä piiskasi poikaansa harjoittelemaan tuntikausia päivittäin. Tauon sai pitää, kun lyönnit kulkivat paremmin. Andre vihasi tennistä. Jatkoin eilen illalla Agassin kirjan lukemista ja tänään taas. Kirjanmerkkinä oli klementiinin siemen, jonka löysin yöpöydältä. Teos on paksu, sivuja 511.Vaikka siinä tiukantarkasti kerrotaan pelin kulkua kaikkine nyansseineen, niin kirja minua oudosti kiehtoo. Olen hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltani, maailmassa, joka on tuikivieras. Olen nähnyt tenniskenttiä, tennismailoja ja ohimennen pelaajia pelaamassa ja joskus vilkaissut televisiossa Wimbledonin tennisturnauksista pätkiä ymmärtämättä pelin kulusta juurikaan mitään. 15,30,40 pistettä? Pallon paino noin 60 grammaa. Kaikki sääntöjen mukaista ja pilkuntarkkaa. Pelaajakaan ei voi olla pönäkkä paksukainen, hidasliikkeinen ja ilman nopeaa hoksaamistaitoa ja vastapelaajan liikkeiden lukemista. Andre Agassi oppi nämä kaikki.
Muutaman päivän olen piileskellyt kotona. Huomenna kuitenkin liikkeelle. Eikä olekaan hullumpaa lukea kaiket päivät kirjoja, syödä välillä, kuoria klementiinejä ja taas lukea. Se oli minulle koko omaishoitaja-aikanani mahdottomuus. Piti olla valppaana, valmiina tekemään hoitotoimenpiteitä, syöttää ja juottaa, vaihtaa vaippaa, pitää seuraa... Ei siinä rentouttaville lukuhetkille koskaan jäänyt aikaa. Illalla puolison nukahdettua olin liian väsynyt. Silloinkin joutui joskus hänestä huolehtimaan, yö valvottiin. Aamulla oli noustava. Lääkkeet, puhdistamistoimenpiteet, aamiainen... Vaikka minulla on suuri ikävä puolisoa, osaan nauttia vapaudestani ja ajasta, joka on vain minua varten. Kaksitoista vuotta oli pitkä aika.
Siispä alan vähitellen päästä kiinni uuden elämäni lisäksi tenniksenkin saloihin.
20. syyskuuta 2016
KAMPISSA TAAS SEIKKAILLAAN
Kampin metroasemarakennuksessa on kauppoja. On Kookenkä ja puoti, jonka ovessa lukee "Nilson Shoes". Kävin kummassakin kysymässä aamutossuja. Kummassakin luvattiin jouluksi. Kummassakin kähisin, etteivät aamutossut ole sesonkitavaraa. Ajoin koneportailla maan uumeniin ja siellä muistin, etten leimannut matkakorttiani. Koneportailla ylös ja kortti koneeseen. Tuli näkyviin teksti "kortti edelleen voimassa". Olin sentään ollut asioilla muuallakin Kampissa ja aina vaan siis voimassa. Menin koneportaita alas. Istuuduin penkille odottamaan metroa ja tunkeuduin harmaaviiruisen koiran ja sen isännän kanssa vaunuun. Ulkomaalainen nuorimies jakeli lappuja penkeille ja haki ne hetken kuluttua pois. Minulle hän päätti lapun näyttää ja se alkoi sanalla "pahoittelemme". Ravistin päätäni. Kaveri lähti lappuineen, koira ja sen mies ajoivat Itäkeskukseen asti.
Itäkeskuksen Suomalaisessa Kirjakaupassa näin konttikaupalla Jari Tervon uutta kirjaa. Jyrää alleen kaikki muut uutuudet. Sitä mainostettiin jo heti ovella suuren Tervon kasvokuvan kanssa. Kysyin myyjältä kirjaa, jota olin ostamassa, kun en nähnyt sitä syksyn uutuuspöydällä. Myyjä haki kirjan hyllystä. "Miksi tämä ei ole uutuuspöydällä?" kysyin. Myyjä sanoi sen olevan niin pienen kustantajan teos. "On se pienempi kuin Otava (Tervon kustantaja ja myöhemmin Suomalaisen Kirjakaupan omistaja vuodesta 2011), mutta jos iästä puhutaan, niin kysymäni kirjan kustannustalo, Karisto, on Otavaa vain kymmenen vuotta nuorempi" (kummatkin yli sata vuotiaita). Kunhan kehaisin tietäväni. Myyjä pani kätensä takkinsa taskuun ja antoi minulle alennuslapun. Saan 28.9.2016 asti 15% alennusta yli 40€ kertaostoksesta. En tiedä, käytänkö. "Matriarkkaa" en osta. Mutta jos Heidi Mäkinen kirjoittaa lisää kirjoja, niitä ostan. Eivät ehdi tähän alennustarjoukseen.
Nyt luen hänen vastikään ilmestynyttä kirjaansa ja se on ihan oikeasti hauska kirja. Koko teos hilpeän kepeää ja sanarikasta tekstiä! Siitäkin huolimatta, että välillä puhutaan vakavia. Tämä on vähän kuin "naisten kirja" (ehkä kirjailija ei pidä tästä arvioinnista), niin, ja kissaihmisten myös. Ja sen kissan nimi on Kyllikki. Kyllikki pitää raksuista. Jokainen kirjailija toivoo, että hänen kirjoittamaansa kirjaa myydään, niin myös kirjailija Mäkinen. Mennään lokakuussa Kirjamessuille! Mutta "Ei saa mennä ulos saunaiholla". Tämän on sanonut kirjailija Mäkisen mummo.
Itäkeskuksen Suomalaisessa Kirjakaupassa näin konttikaupalla Jari Tervon uutta kirjaa. Jyrää alleen kaikki muut uutuudet. Sitä mainostettiin jo heti ovella suuren Tervon kasvokuvan kanssa. Kysyin myyjältä kirjaa, jota olin ostamassa, kun en nähnyt sitä syksyn uutuuspöydällä. Myyjä haki kirjan hyllystä. "Miksi tämä ei ole uutuuspöydällä?" kysyin. Myyjä sanoi sen olevan niin pienen kustantajan teos. "On se pienempi kuin Otava (Tervon kustantaja ja myöhemmin Suomalaisen Kirjakaupan omistaja vuodesta 2011), mutta jos iästä puhutaan, niin kysymäni kirjan kustannustalo, Karisto, on Otavaa vain kymmenen vuotta nuorempi" (kummatkin yli sata vuotiaita). Kunhan kehaisin tietäväni. Myyjä pani kätensä takkinsa taskuun ja antoi minulle alennuslapun. Saan 28.9.2016 asti 15% alennusta yli 40€ kertaostoksesta. En tiedä, käytänkö. "Matriarkkaa" en osta. Mutta jos Heidi Mäkinen kirjoittaa lisää kirjoja, niitä ostan. Eivät ehdi tähän alennustarjoukseen.
Nyt luen hänen vastikään ilmestynyttä kirjaansa ja se on ihan oikeasti hauska kirja. Koko teos hilpeän kepeää ja sanarikasta tekstiä! Siitäkin huolimatta, että välillä puhutaan vakavia. Tämä on vähän kuin "naisten kirja" (ehkä kirjailija ei pidä tästä arvioinnista), niin, ja kissaihmisten myös. Ja sen kissan nimi on Kyllikki. Kyllikki pitää raksuista. Jokainen kirjailija toivoo, että hänen kirjoittamaansa kirjaa myydään, niin myös kirjailija Mäkinen. Mennään lokakuussa Kirjamessuille! Mutta "Ei saa mennä ulos saunaiholla". Tämän on sanonut kirjailija Mäkisen mummo.
19. syyskuuta 2016
JUTTUA KIRJOISTA JA TAITEESTA
Asioilla tänään ja vallan taas "Helsingissä" asti. Mennessä käväisin Itäkeskuksen Suomalaisessa Kirjakaupassa ja ostin tämän syksyn uutuuskirjan. Ei, ei Tervon "Matriarkkaa", vaan erään tamperelaisen lääkärin esikoisteoksen. En tiedä, saako/voiko tässä mainostaa, jotta jätän tuonnemmaksi. Kerron, kun olen kirjan lukenut, koska senhän saa kertoa, minkä kirjan.
Nyt kerron kaivaneeni hyllystä Helene Schjerfbeckin elämästä kertovan Riitta Konttisen (Otava 2012, eikä ole sieltä saatu lahjakirja) teoksen. Katselin lämmitykseksi YleAreenasta Charlotte Airaksen dokumentin taiteilijasta, ajasta, kun nuori Helene otti ja lähti Pariisiin oppimaan taiteen tekemistä. Hän oli todellakin nuori tyttö, 18v. Oli siellä muitakin suomalaisia naistaiteilijoita, mutta ylen miehinen oli taidemaailma vielä tuolloin.
Pidän kovasti Schjerfbeckin varhaisimmista töistä. Niissä on voimaa ja tunnetta ja "tunnetaiteilijaksi" häntä sanottiinkin. Myöhemmin ainakin omat muotokuvat olivat eteerisiä ja sairaan tuntuisia ja niin oli taiteilijakin jo.
Nyt kun olen tykästynyt huomattavasti nuorempaan taiteeseen kuin Rubens ja Rembrandt, niin odotan kovasti Ateneumin lokakuussa avattavaa Modigliani-näyttelyä. Ajatukseen saa viipyen orientoitua, sillä se on helmikuuhun asti ensi vuonna avoinna.
"Tieteen lopputarkoitus on totuus, taiteen päämäärä mielihyvä".
Nyt kerron kaivaneeni hyllystä Helene Schjerfbeckin elämästä kertovan Riitta Konttisen (Otava 2012, eikä ole sieltä saatu lahjakirja) teoksen. Katselin lämmitykseksi YleAreenasta Charlotte Airaksen dokumentin taiteilijasta, ajasta, kun nuori Helene otti ja lähti Pariisiin oppimaan taiteen tekemistä. Hän oli todellakin nuori tyttö, 18v. Oli siellä muitakin suomalaisia naistaiteilijoita, mutta ylen miehinen oli taidemaailma vielä tuolloin.
Pidän kovasti Schjerfbeckin varhaisimmista töistä. Niissä on voimaa ja tunnetta ja "tunnetaiteilijaksi" häntä sanottiinkin. Myöhemmin ainakin omat muotokuvat olivat eteerisiä ja sairaan tuntuisia ja niin oli taiteilijakin jo.
Nyt kun olen tykästynyt huomattavasti nuorempaan taiteeseen kuin Rubens ja Rembrandt, niin odotan kovasti Ateneumin lokakuussa avattavaa Modigliani-näyttelyä. Ajatukseen saa viipyen orientoitua, sillä se on helmikuuhun asti ensi vuonna avoinna.
"Tieteen lopputarkoitus on totuus, taiteen päämäärä mielihyvä".
17. syyskuuta 2016
KAPULAETIKETTI
Luin netin Iltasanomista tänään, että kauppaliikkeissä on asiakkaiden kesken kassajonossa "kassaraivo". Näitä "raivoja" ilmenee nyt kaikkialla ja tämmöisestä en ollut aiemmin kuullut. "Raivo" koskee, kenen kuuluu laittaa kapula ostosten väliin? Edellisen asiakkaan vaiko jälkimmäisen? No, ryhdyin asiaa oikein miettimään, miten minä teen ja kyllä se niin taitaa olla, että laitan kapulan/ostosten jakajan edellisen asiakkaan jälkeen eli ennen omia ostoksiani. Jos kapula on jo laitettu, pääsen kuin koira veräjästä. Voi tietysti olla niinkin, että jos edellinen asiakas on epähuomiossa, säännöistä tietämättä, kapulan ostostensa jälkeen laittanut, niin ehkä silloin kuuluisi asiakkaan, joka ei ole vielä kapulaan koskenut, laittaa kapula omien ostostensa jälkeen. Ilmeisesti jokaisen asiakkaan kuuluu jotain kapulalle tehdä. Tähän kapulakäyttäytymiseen kyllä kuuluisi nyt jonkun ylemmän tahon asiatietoisen puuttua, että asiakkaat kassajonoissa tietäisivät tarkalleen, miten kapulaetiketti toimii.
Ischialta tuli kortti. Siinä lukee, että Angela Merkel mielellään lomailee siellä. Kuin myös aikoinaan Michelangelo tapaamassa Vittoria Colonnaa, aatelisnainen ja runoilija, salaa. Ischialla vielä tietysti täysi kesä kuten koko Napolinlahdella. Meillä pukkaa syksyä täällä oikein toden teolla. Aion mennä ottamaan asiasta tarkempaa selkoa roskiskeikalla.
Ensi viikolla jonkunmoista ohjelmaa ja seuraava kuuluu verikokeelle ja tohtorikäynnille. Sitten onkin tämä syyskuu kulutettu ja kaluttu loppuun ja siirtyminen lokakuulle on ankara tosiasia. On alettava miettiä niitä uusia mykiöitäkin. En ole asiaan ylen innostunut, mutta en tokikaan halua näköni alkavan hämärtyä. Pitää nähdä kirkkaasti, että osaan oikean kapulakäyttäytymisen kassajonoissa.
Ischialta tuli kortti. Siinä lukee, että Angela Merkel mielellään lomailee siellä. Kuin myös aikoinaan Michelangelo tapaamassa Vittoria Colonnaa, aatelisnainen ja runoilija, salaa. Ischialla vielä tietysti täysi kesä kuten koko Napolinlahdella. Meillä pukkaa syksyä täällä oikein toden teolla. Aion mennä ottamaan asiasta tarkempaa selkoa roskiskeikalla.
Ensi viikolla jonkunmoista ohjelmaa ja seuraava kuuluu verikokeelle ja tohtorikäynnille. Sitten onkin tämä syyskuu kulutettu ja kaluttu loppuun ja siirtyminen lokakuulle on ankara tosiasia. On alettava miettiä niitä uusia mykiöitäkin. En ole asiaan ylen innostunut, mutta en tokikaan halua näköni alkavan hämärtyä. Pitää nähdä kirkkaasti, että osaan oikean kapulakäyttäytymisen kassajonoissa.
16. syyskuuta 2016
MIKÄÄN EI ONNISTU
Kysyin citymarketin kassalta, onko heillä säilytyskaappeja asiakkaan tavaroille? "On", sanoi kassa ja näytti sormella. Toinen kassa "ei ole avaimia". Minä "voisitteko hakea minulle avaimen?" Eivät ole käytössä, oli vastaus. Kysyin, miksi, kun ne ovat kerran tuossa? "Niille tehtiin ilkivaltaa ja tavaroita ryöstettiin". Minne ihmeeseen olen oikein muuttanut asumaan?? Mikään ei tunnu olevan kuten muualla.
Annoin neuvon mukaan veikkauspisteeseen neljä kassia säilytettäväksi ja kiiruhdin hakemaan pesulasta leninkini. Se oli kiinni! Työntäydyin Hansasillan läpi toiseen saman firman pesulaan. "Ei onnistu, emme pääse siihen toiseen pesulaan", kertoi pesulamyyjä. Jouduin odottelemaan, kunnes ensimmäisen pesulan rouva tuli lounaalta. Oli ostettava kahvilasta kahdella eurolla kahvi saadakseni ajan kulumaan. En juonut sitä. Pesula avattiin ja sain leningin.
Menin kynsistudioon kysymään jonkunlaista paikkausainetta, kun yksi kynteni oli revennyt, enkä henno sitä lyhentää. Studiossa oli vain thaitytön näköisiä tyttöjä. Hänellä, joka minua palveli huonolla suomen kielellä oli vihreä suusuoja ja sen takaa puhuminen oli kahta vaikeampaa ymmärtää. Hän katseli kynsiäni ja väitti niiden olevan rakennekynnet (?). "Kyllä ne ovat rakennettu ihan ikiomasta keratiinista", yritin. Thaityttö ei ymmärtänyt. Lähdin pois ja olin jonkun aikaa jälleen kerran muukalaisvihaaja.
Enää en uskaltanut muuta kuin hakea veikkauspisteestä kassit ja kontata kotiin. Söin salaatin ja juttelin puhelimessa L:n kanssa, jonka elämä on seesteistä ja järjestelmällistä.
Annoin neuvon mukaan veikkauspisteeseen neljä kassia säilytettäväksi ja kiiruhdin hakemaan pesulasta leninkini. Se oli kiinni! Työntäydyin Hansasillan läpi toiseen saman firman pesulaan. "Ei onnistu, emme pääse siihen toiseen pesulaan", kertoi pesulamyyjä. Jouduin odottelemaan, kunnes ensimmäisen pesulan rouva tuli lounaalta. Oli ostettava kahvilasta kahdella eurolla kahvi saadakseni ajan kulumaan. En juonut sitä. Pesula avattiin ja sain leningin.
Menin kynsistudioon kysymään jonkunlaista paikkausainetta, kun yksi kynteni oli revennyt, enkä henno sitä lyhentää. Studiossa oli vain thaitytön näköisiä tyttöjä. Hänellä, joka minua palveli huonolla suomen kielellä oli vihreä suusuoja ja sen takaa puhuminen oli kahta vaikeampaa ymmärtää. Hän katseli kynsiäni ja väitti niiden olevan rakennekynnet (?). "Kyllä ne ovat rakennettu ihan ikiomasta keratiinista", yritin. Thaityttö ei ymmärtänyt. Lähdin pois ja olin jonkun aikaa jälleen kerran muukalaisvihaaja.
Enää en uskaltanut muuta kuin hakea veikkauspisteestä kassit ja kontata kotiin. Söin salaatin ja juttelin puhelimessa L:n kanssa, jonka elämä on seesteistä ja järjestelmällistä.
15. syyskuuta 2016
OUTOA MYYNTITOUHUA
Eilinen meni laiskotellen, vaikka ei ollutkaan Lasse Mårtensonin tapaan sunnuntai eikä haalarit nurkassa. Kunhan olin. Sain kuitenkin puhelun Italiasta. S-L soitti ja kertoi kummia sikäläisestä sähköpostista. Olin kuulemma yrittänyt myydä hänelle jotain meilin kautta. Siinä oli aivan vieras sähköpostiosoite, nimeni vain oikein,, mutta S-L sen sai. Oli saanut myös eräältä toiselta suomalaiselta ystävältään. Kaiken huipuksi sähköpostissa hän itse yritti myydä itselleen! Varoittelin, että ei kaikkia tämän kaltaisia posteja avaisi. Jotain hämärää siellä nyt puuhataan. Puhelimitse tulleet viestit minulle loppuneet. Niissä luvattiin lähettää Nigeriasta miljoonia euroja, kunhan soittaisin annettuun numeroon. En soittanut ja jäin miljooniani paitsi. Pahus!
Tänään taas lietsuun ja maanantaista tulee todella kiireinen päivä. Helsinkiin!! Nyt kuitenkin lähden Itäkeskuksen kauppakeskukseen pasteerailemaan. Presidentti-luumut loppuneet ja niitä pitää saada lisää.
Malmin sairaala vastaa radiologi Riitta Korpisaaren saamaan kohteluun sairaalassa ja siinä sanotaan muun muassa, että "tervehtiminen on hyvää käytöstä". Minä en ainakaan huomannut Korpisaaren kirjoituksessa puhuttavan yhtään mitään tervehtimisestä. Eikä se olisi ollut koko asian ydin. Mutta kun sattuikin niin hassusti, että potilaana makasi lääkäri, niin sairaala on nyt vahvasti puolustuskannalla ja selityksiä piisaa.
Viimeisiä kesämäisiä päiviä mennään, mutta syksyltä tuoksuu. Italiassa vielä hellettä ja se on normaalia. Mutta kun Englannissakin vielä, niin se ei ole. Maahan sentään paljon pohjoisempana. Minua pelottavat nämä oudot sääilmiöt, kun mikään ei ole kohdallaan. Eikä kiehdo sekään, että koivujen tilalla Suomessa huojahtelee palmujen lehvästö.
Tänään taas lietsuun ja maanantaista tulee todella kiireinen päivä. Helsinkiin!! Nyt kuitenkin lähden Itäkeskuksen kauppakeskukseen pasteerailemaan. Presidentti-luumut loppuneet ja niitä pitää saada lisää.
Malmin sairaala vastaa radiologi Riitta Korpisaaren saamaan kohteluun sairaalassa ja siinä sanotaan muun muassa, että "tervehtiminen on hyvää käytöstä". Minä en ainakaan huomannut Korpisaaren kirjoituksessa puhuttavan yhtään mitään tervehtimisestä. Eikä se olisi ollut koko asian ydin. Mutta kun sattuikin niin hassusti, että potilaana makasi lääkäri, niin sairaala on nyt vahvasti puolustuskannalla ja selityksiä piisaa.
Viimeisiä kesämäisiä päiviä mennään, mutta syksyltä tuoksuu. Italiassa vielä hellettä ja se on normaalia. Mutta kun Englannissakin vielä, niin se ei ole. Maahan sentään paljon pohjoisempana. Minua pelottavat nämä oudot sääilmiöt, kun mikään ei ole kohdallaan. Eikä kiehdo sekään, että koivujen tilalla Suomessa huojahtelee palmujen lehvästö.
14. syyskuuta 2016
LÄÄKÄRI SAIRAALASSA POTILAANA
Siitä on kirjoitettu, luettu, koettu ja nähty. Sitä on puolusteltu kiireellä ja henkilökunnan vähyydellä. Siitä on vaiettu ja sitä on ihmetelty. Siitä ei ole päästy eroon. Mutta sitä ei myöskään pidä yleistää siitä huolimatta, että se on olemassa. Se on hoitajien suhtautuminen sairaaloissa potilaisiin.
Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla kertoo radiologian erikoislääkäri Riitta Korpisaari näkemästään hoitajien kohtelusta potilaita kohtaan sairaalassa, jonne joutui aivan tavallisena potilaana. Sekä hän että vierustoverinsa, vanha nainen, sai tuta tylyä ja epäinhimillistä käytöstä hoitajilta. Jopa epäkohteliaita ja asiattomia, epäammattimaisia vastauksia pyyntöihinsä koskien itseään sekä vieressä makaavaa huonokuntoista rouvaa. Näitä ei voi puolustella kiireellä eikä hoitajien vähyydellä.
Minäkin olen nähnyt kaikenlaista olemalla itse potilaana kuin myös seuratessa hoitajien työskentelyä puolison ollessa sairaalassa. Puolison ja omalta kohdaltani sanon kuitenkin, että kohtelu on ollut enemmän asiallista ja ystävällistä kuin Korpisaaren kokema. Korpisaari oli käynyt hoitajille kertomassa vierustoverinsa huolista, jano, kylmä ja pissahätä. Oli reagoitu tyyliin mitä-sinä-tänne-tulet-sanomaan-mitä-meidän-pitää-tehdä.
Minulla oli hiukan samankaltainen kokemus. Olin monen potilaan huoneessa ja eräs rouva oli ulostanut alleen jo pitemmän aikaa aikaisemmin. Hän soitti kelloa. Kukaan ei tullut. Huoneessa oli aikamoiset katkut ja ilta jo pitkällä. Hoitajien vuoro vaihtuu. Kokemuksesta tiedän, että yöhoitajat eivät aina ole käyttäytymisessään päivähoitajien tasolla. Otin tippatelineeni mukaan ja lähdin etsimään hoitajaa. Löysin heitä "ringissä juttelemassa" kuten Riitta Korpisaarikin omassa sairaalassaan. Pyysin kohteliaasti hoitajaa tulemaan huoneeseen ja puhdistamaan lemuavan rouvan. Ei mitään napinaa tai epäasiallisuutta, vaan hoitaja tuli, puhdisti potilaan, avasi ikkunan ja asia oli hoidettu. Kuten sanoin, mitään ei voi yleistää. Ei hyvää eikä pahaa.
Monia ikäviä tarinoita olen kuitenkin kuullut. Enkä minäkään allekirjoita sitä, että tällä iänikuisella kiireellä on syynsä olla epäinhimillinen ja piittaamaton potilaita kohtaan. Se on enemmänkin asennekysymys, hoitajan luonnekysymys ja kadotettu työn ilo. Meillä on huonoja päiviä, mutta on ammatteja, joissa sitä ei saa näyttää. Ja yksi näistä on sairaanhoitajan ammatti.
Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla kertoo radiologian erikoislääkäri Riitta Korpisaari näkemästään hoitajien kohtelusta potilaita kohtaan sairaalassa, jonne joutui aivan tavallisena potilaana. Sekä hän että vierustoverinsa, vanha nainen, sai tuta tylyä ja epäinhimillistä käytöstä hoitajilta. Jopa epäkohteliaita ja asiattomia, epäammattimaisia vastauksia pyyntöihinsä koskien itseään sekä vieressä makaavaa huonokuntoista rouvaa. Näitä ei voi puolustella kiireellä eikä hoitajien vähyydellä.
Minäkin olen nähnyt kaikenlaista olemalla itse potilaana kuin myös seuratessa hoitajien työskentelyä puolison ollessa sairaalassa. Puolison ja omalta kohdaltani sanon kuitenkin, että kohtelu on ollut enemmän asiallista ja ystävällistä kuin Korpisaaren kokema. Korpisaari oli käynyt hoitajille kertomassa vierustoverinsa huolista, jano, kylmä ja pissahätä. Oli reagoitu tyyliin mitä-sinä-tänne-tulet-sanomaan-mitä-meidän-pitää-tehdä.
Minulla oli hiukan samankaltainen kokemus. Olin monen potilaan huoneessa ja eräs rouva oli ulostanut alleen jo pitemmän aikaa aikaisemmin. Hän soitti kelloa. Kukaan ei tullut. Huoneessa oli aikamoiset katkut ja ilta jo pitkällä. Hoitajien vuoro vaihtuu. Kokemuksesta tiedän, että yöhoitajat eivät aina ole käyttäytymisessään päivähoitajien tasolla. Otin tippatelineeni mukaan ja lähdin etsimään hoitajaa. Löysin heitä "ringissä juttelemassa" kuten Riitta Korpisaarikin omassa sairaalassaan. Pyysin kohteliaasti hoitajaa tulemaan huoneeseen ja puhdistamaan lemuavan rouvan. Ei mitään napinaa tai epäasiallisuutta, vaan hoitaja tuli, puhdisti potilaan, avasi ikkunan ja asia oli hoidettu. Kuten sanoin, mitään ei voi yleistää. Ei hyvää eikä pahaa.
Monia ikäviä tarinoita olen kuitenkin kuullut. Enkä minäkään allekirjoita sitä, että tällä iänikuisella kiireellä on syynsä olla epäinhimillinen ja piittaamaton potilaita kohtaan. Se on enemmänkin asennekysymys, hoitajan luonnekysymys ja kadotettu työn ilo. Meillä on huonoja päiviä, mutta on ammatteja, joissa sitä ei saa näyttää. Ja yksi näistä on sairaanhoitajan ammatti.
13. syyskuuta 2016
KEKSIN UUDEN PAIKAN ITÄKESKUKSEN STOCKMANNILLE
Kyselin päivänä eräänä Itäkeskuksen citymarketin kassalta, mitä tapahtuu nykyiselle marketin tilalle uuden rakennuksen valmistuttua? "Se puretaan", oli vastaus. Itse tykönäni ajattelin, että jotainhan paikalle nousee. Ei sitä tonttia tyhjäksi jätetä. Itäkeskuksen Stockmann? Kun kerran Stockmannin uusi toimitusjohtaja Lauri Veijalainen uskoo ilmeisen vilpittömästi tavaratalojen pysyvyyteen ja parin vuoden kuluttua voitollisuuteen, niin voisi aloittaa siirtämällä Itäkeskuksen kauppakeskuksen surkeasti takanurkassa kyyhöttävän Stockan oikean kadun varteen. Siihen komea Itäkeskuksen Stockmannin pytinki. Tosin olin Aleksin kenkäosaston sisäänostajalle povannut, että Stockmann tulee kutistumaan pelkäksi Herkuksi.
Eilen tömähdin takapuolelleni Kampin koneportaissa alas metroon mennessä. Pidin maksukorttia siinä kädessä, jolla pidin kaiteesta kiinni ja se himputin korttipahalainen putosi kädestäni. Minä menin alaspäin ja lippu jäi mennen ties minne. No, kurkottauduinhan kortin perään, mutta ei se oikein onnistunut, kun suunta oli kortilla ja minulla eri. Kellahdin pyllylleni, mutta kokoon taitettu rollaattori pysyi vasemmassa kädessäni. Jostain siihen ilmestyi nuori nainen minun kammetessani itseäni pystyyn ja hänellä oli kädessään matkakorttini. Kiitin niin kauniisti kuin osasin ja pariin kertaan. Tyhmäähän minun oli pitää korttia kädessä, kun olin sen jo koneessa käyttänyt. Olisi pitänyt panna tietysti laukkuun. Arvatkaa, opinko?
Olen lukenut liikaa Egyptin muumioista. Siis ei mitään leffoja, joissa arkuista astelee pelottavan näköinen muumio käärinliinat hulmuten. Äitini oli unessa kuollut ja hänet jostain syystä kapaloitiin. Sillä lailla odotti hautausta. Kului päiviä ja me kaikki olimme tietysti asiaan kuuluvasti surun murtamia. Yhtäkkiä äidin kapalot liikahtivat ja kuului valtava huokaus. Hän heitti yltään liinat ja siinä hän oli kaikessa entisessä kukkeudessaan. Meillä alkoi uusi elämä, johon kuului ehjä kokonainen perhe. Kukaan ei muuten ihmetellyt sen enempää. Voi näitä minun uniani! Kuolema on muuten Suomessa tabu, joka voi olla kielletty puheenaihe ainakin joissakin yhteyksissä. Ennen kuolema oli täälläkin luonnollinen elämän jatke, mutta nyt olemme siitä etääntyneet ja vieraantuneet. Melkein vuosi sitten se istui vieressäni puolison vuoteen reunalla ja valmistautui viemään mieheni. Enkä minä mitään voinut tehdä muuta kuin katsella rakkaani elämän loppumista.
Eilen tömähdin takapuolelleni Kampin koneportaissa alas metroon mennessä. Pidin maksukorttia siinä kädessä, jolla pidin kaiteesta kiinni ja se himputin korttipahalainen putosi kädestäni. Minä menin alaspäin ja lippu jäi mennen ties minne. No, kurkottauduinhan kortin perään, mutta ei se oikein onnistunut, kun suunta oli kortilla ja minulla eri. Kellahdin pyllylleni, mutta kokoon taitettu rollaattori pysyi vasemmassa kädessäni. Jostain siihen ilmestyi nuori nainen minun kammetessani itseäni pystyyn ja hänellä oli kädessään matkakorttini. Kiitin niin kauniisti kuin osasin ja pariin kertaan. Tyhmäähän minun oli pitää korttia kädessä, kun olin sen jo koneessa käyttänyt. Olisi pitänyt panna tietysti laukkuun. Arvatkaa, opinko?
Olen lukenut liikaa Egyptin muumioista. Siis ei mitään leffoja, joissa arkuista astelee pelottavan näköinen muumio käärinliinat hulmuten. Äitini oli unessa kuollut ja hänet jostain syystä kapaloitiin. Sillä lailla odotti hautausta. Kului päiviä ja me kaikki olimme tietysti asiaan kuuluvasti surun murtamia. Yhtäkkiä äidin kapalot liikahtivat ja kuului valtava huokaus. Hän heitti yltään liinat ja siinä hän oli kaikessa entisessä kukkeudessaan. Meillä alkoi uusi elämä, johon kuului ehjä kokonainen perhe. Kukaan ei muuten ihmetellyt sen enempää. Voi näitä minun uniani! Kuolema on muuten Suomessa tabu, joka voi olla kielletty puheenaihe ainakin joissakin yhteyksissä. Ennen kuolema oli täälläkin luonnollinen elämän jatke, mutta nyt olemme siitä etääntyneet ja vieraantuneet. Melkein vuosi sitten se istui vieressäni puolison vuoteen reunalla ja valmistautui viemään mieheni. Enkä minä mitään voinut tehdä muuta kuin katsella rakkaani elämän loppumista.
12. syyskuuta 2016
JOHTAJA ISO-KIERON SAIRAALAMATKA
Olen alkanut lukea Hannu Pesosen kirjaa Mehiläisestä. Ostin sen jo vuosia sitten Töölön Mehiläisen lääkärin kerrottua kirjan olemassaolosta. Se annettiin lääkäreille Mehiläisen 100 v-juhlavuonna 2009. Selailin sitä ja nyt vasta aloin toden teolla lukea.
Olen kirjoittanutkin tänne Mehiläisen historiasta, joten en siihen enää kajoa. Kuuluuhan nyt jo valtavaksi konserniksi paisunut Mehiläinen vahvasti Helsingin historiaan. Pesonen on valinnut humoristisen tarinan kirjaansa, kun johtaja Iso-Kiero sairastuu ja joutuu hoidettavaksi Mehiläisen sairaalaan. Novelli on Mika Waltarin kirjoittama ja ympätty hänen omakohtaisillakin kokemuksillaan Tunturikadun kotinsa lähellä olevasta sairaalasta ja sen lääkäreistä. Kirjailijathan eivät likikään aina tempaa tekstejään aivan tuulesta, vaan niissä on aina "omaa" mukana tavalla tai toisella. Waltarin novelli oli kuulemma löytynyt Mehiläisen arkistosta, eikä kukaan tiedä, miksi ja miten se oli sinne joutunut. Kirjailijan tyttären Satu Elstelän luvalla Pesonen sai novellin kirjassa kokonaisuudessaan julkaista. Se oli hauska juttu Iso-Kieron sairaalareissusta, johon joutui hoitoa saamaan "kiireen, stressin, syöpöttelyn ja kosteiden lounaiden synnyttämien huolestuttavien oireiden takia".
Pesosen kirja on raskas pideltävä iltaisin vuoteessa ja olen sommitellut kaikenlaisia rakennelmia lukemisen helpottamiseksi. Olen kirjassa vasta 1940-luvulla keskellä sotaa, joka kosketti myös Mehiläistä, joka jo silloin oli muuttanut alkuaikojen pienistä tiloista Huvilakadulta Töölöön. Lukeminen jatkuu, ellen välillä poikkea Otavan seitsemään kirjaan. Voin huoletta lukea montaa kirjaa samanaikaisesti sekoittamatta niitä keskenään. Yksi Otavasta saamistani kirjoista on lainassa "Stockmann Yard". Toivottavasti ystäväni nauttii kirjastani yhtä paljon naureskellen kuin minäkin.
Lähetin Helsinki-Seuraan sähköpostia ja kysyin, eikö heillä ole tapana lähettää mitään informaatiota jäsenilleen. Liityinhän seuraan jo kuukausia sitten. Stadin Slangi ja Kaupunginmuseon ystävät ovat ahkeria ottamaan yhteyttä. Kummassakin on monenmoista ohjelmaa. Nytkin pääsisin museon ystävien kanssa Päivälehden museoon sekä "salaperäiseen" Vapaamuurarien museoon ja temppeliin. Tunsin kerran (tiettävästi) erään vapaamuurarilaisen ja hän vannoi ja vakuutti, ettei heillä ole mitään kummallista eikä salattavaa ja "temppelikin" on vain heidän kokoushuoneensa.
Olen lähdössä taas stadiin kunhan olen saanut aamukahvia ja paahtoleivän viipaleen maaruuni. Mukavaa alkanutta uutta viikkoa.
Olen kirjoittanutkin tänne Mehiläisen historiasta, joten en siihen enää kajoa. Kuuluuhan nyt jo valtavaksi konserniksi paisunut Mehiläinen vahvasti Helsingin historiaan. Pesonen on valinnut humoristisen tarinan kirjaansa, kun johtaja Iso-Kiero sairastuu ja joutuu hoidettavaksi Mehiläisen sairaalaan. Novelli on Mika Waltarin kirjoittama ja ympätty hänen omakohtaisillakin kokemuksillaan Tunturikadun kotinsa lähellä olevasta sairaalasta ja sen lääkäreistä. Kirjailijathan eivät likikään aina tempaa tekstejään aivan tuulesta, vaan niissä on aina "omaa" mukana tavalla tai toisella. Waltarin novelli oli kuulemma löytynyt Mehiläisen arkistosta, eikä kukaan tiedä, miksi ja miten se oli sinne joutunut. Kirjailijan tyttären Satu Elstelän luvalla Pesonen sai novellin kirjassa kokonaisuudessaan julkaista. Se oli hauska juttu Iso-Kieron sairaalareissusta, johon joutui hoitoa saamaan "kiireen, stressin, syöpöttelyn ja kosteiden lounaiden synnyttämien huolestuttavien oireiden takia".
Pesosen kirja on raskas pideltävä iltaisin vuoteessa ja olen sommitellut kaikenlaisia rakennelmia lukemisen helpottamiseksi. Olen kirjassa vasta 1940-luvulla keskellä sotaa, joka kosketti myös Mehiläistä, joka jo silloin oli muuttanut alkuaikojen pienistä tiloista Huvilakadulta Töölöön. Lukeminen jatkuu, ellen välillä poikkea Otavan seitsemään kirjaan. Voin huoletta lukea montaa kirjaa samanaikaisesti sekoittamatta niitä keskenään. Yksi Otavasta saamistani kirjoista on lainassa "Stockmann Yard". Toivottavasti ystäväni nauttii kirjastani yhtä paljon naureskellen kuin minäkin.
Lähetin Helsinki-Seuraan sähköpostia ja kysyin, eikö heillä ole tapana lähettää mitään informaatiota jäsenilleen. Liityinhän seuraan jo kuukausia sitten. Stadin Slangi ja Kaupunginmuseon ystävät ovat ahkeria ottamaan yhteyttä. Kummassakin on monenmoista ohjelmaa. Nytkin pääsisin museon ystävien kanssa Päivälehden museoon sekä "salaperäiseen" Vapaamuurarien museoon ja temppeliin. Tunsin kerran (tiettävästi) erään vapaamuurarilaisen ja hän vannoi ja vakuutti, ettei heillä ole mitään kummallista eikä salattavaa ja "temppelikin" on vain heidän kokoushuoneensa.
Olen lähdössä taas stadiin kunhan olen saanut aamukahvia ja paahtoleivän viipaleen maaruuni. Mukavaa alkanutta uutta viikkoa.
11. syyskuuta 2016
HYÖKKÄÄVÄ KYSYMYS
Minulla ei ole Keskon Plussa-korttia, eikä näillä näkymillä tule. En halua, että jokaista porkkananippuni ostosta seurataan tai tiedetään, kuinka monta viikunaa olen ostanut ja koska ostokset ovat tapahtuneet.
En pidä siitäkään, kun joka ikinen kassa tivaa "onko Plussa-korttia?" Joskus kysyn, eikö ilman korttia saa citymarketissa asioida? Saa, on vastaus. Olen sitäkin kysynyt, että eivätkö asiakkaat oma-aloitteisesti käytä korttiaan, jos sellainen on, odottamatta kassan kysymystä? Eivät kaikki, sanoo kassafröökynä. Kun tämä iankaikkisen ärsyttävä korttikysymys minulle tehdään, olen joskus kuulematta ja sitä myöten vastaamatta. Kassa luulee kuulossani olevan vikaa ja ryömii tiskinsä yli mahdollisimman lähelle minua toistaen kysymyksen.
Kysymyksestä ei millään konstilla pääse eroon. Olen käyttänyt sitäkin kikkaa, että ennen maksamista sanon, että korttikysymystä ei tarvitse esittää tai olen ilmoittanut jo heti, ettei korttia ole. Minusta on asiakkaan oma asia, jos ei "muista" korttia vilauttaa. Jos minulla olisi kortti, taatusti muistaisin. Korttihan hankitaan etujen takia, kolme kahvipakettia pari euroa halvemmalla esimerkiksi. "Edut" maksavat. Jo korttia hankkiessa on annettava jonkunlainen sisäänmenomaksu. On annettava tarkat henkilötiedot kaikkine lisäkysymyksineen. Tästä alkaa asiakkaan kauppakäyttäytymisen seuraaminen. Mitä ostaa ja koska ostaa? Kuinka monta banaania on vuoden aikana kaupasta hankkinut? Onko tullut ostettua yksi vai kaksi muoviämpäriä? Miten on vessapaperin laita? Onko se ollut kokovalkoista vai onko kuvioita?
Huomenna lähden taas "Helsinkiin", eikä minua kaupoissa mikään isoveli valvo ostoksistani.
En pidä siitäkään, kun joka ikinen kassa tivaa "onko Plussa-korttia?" Joskus kysyn, eikö ilman korttia saa citymarketissa asioida? Saa, on vastaus. Olen sitäkin kysynyt, että eivätkö asiakkaat oma-aloitteisesti käytä korttiaan, jos sellainen on, odottamatta kassan kysymystä? Eivät kaikki, sanoo kassafröökynä. Kun tämä iankaikkisen ärsyttävä korttikysymys minulle tehdään, olen joskus kuulematta ja sitä myöten vastaamatta. Kassa luulee kuulossani olevan vikaa ja ryömii tiskinsä yli mahdollisimman lähelle minua toistaen kysymyksen.
Kysymyksestä ei millään konstilla pääse eroon. Olen käyttänyt sitäkin kikkaa, että ennen maksamista sanon, että korttikysymystä ei tarvitse esittää tai olen ilmoittanut jo heti, ettei korttia ole. Minusta on asiakkaan oma asia, jos ei "muista" korttia vilauttaa. Jos minulla olisi kortti, taatusti muistaisin. Korttihan hankitaan etujen takia, kolme kahvipakettia pari euroa halvemmalla esimerkiksi. "Edut" maksavat. Jo korttia hankkiessa on annettava jonkunlainen sisäänmenomaksu. On annettava tarkat henkilötiedot kaikkine lisäkysymyksineen. Tästä alkaa asiakkaan kauppakäyttäytymisen seuraaminen. Mitä ostaa ja koska ostaa? Kuinka monta banaania on vuoden aikana kaupasta hankkinut? Onko tullut ostettua yksi vai kaksi muoviämpäriä? Miten on vessapaperin laita? Onko se ollut kokovalkoista vai onko kuvioita?
Huomenna lähden taas "Helsinkiin", eikä minua kaupoissa mikään isoveli valvo ostoksistani.
10. syyskuuta 2016
JALANKULKIJAT VS. AUTOILIJAT
Liikenneraivo lisääntynyt. Autoilija puhunut äänekkäästi tööttinsä kautta edessään olevalle kuljettajalle, joka antoi "harmaahapsiselle vanhukselle" kulkuluvan suojatiellä. Koskahan raivo kohdistuu minuun? En ole "harmaahapsinen" kuitenkaan. Ikä taas on pelkkä numero. Mutta minulla on rollaattori. Kävelen nimittäin aika surutta katujen yli suojatietä pitkin. Jos auto on tulossa, katselen mahdollista kuolemaa suoraan silmiin ja jatkan matkaa. Tyhmän rohkeaa. Tähän asti olen selvinnyt. Lakiin kuuluu antaa tietä suojatiellä kulkevalle, jos hän on aikeissa sille astua tai jo kulkemassa. Joskus osoitan kiitollisuuttani, mutta tarkasti ajatellen, saisimme kiittää siitäkin, että autoja ajetaan kaduilla eikä jalkakäytävillä tai puistoissa yms. Miksi kiitellä, kun lakia noudatetaan? No, kohtelias elehän kiittäminen on, ettei ajeta varpaille suojatiellä ja saatankin asian huomioida. Varsinkin jos tunnen päiväni hyväksi, oloni onnelliseksi ja mieleni iloiseksi. Siis melkein aina. Tänään tunnen, mutta en liioin ole mihinkään lähdössä.
Näin isästäni ikävää unta, vaikka hän oli mukava mies ja kaikki tykkäsivät. Eläimetkin. Unessa hänellä oli jonkunlainen urheilupusakka päällään, vaikka hänellä ei ikinä sellaista ollut. Urheilupaita kylläkin pesäpalloaikoinaan. Nyt viime yönä riitelin isäni kanssa. Hän oli pannut urheilupusakan päälleen, eikä kertonut äidille, minne on menossa. Hänellä oli matkalaukku! Heräsin äkisti siihen, kun vaadin saada tietää matkalaukun tarkoituksen.
Vanhemmillani oli värikäs avioliitto, mutta se kesti vahvana äitini kuolemaan asti. Eikä isä koskaan lähtenyt matkalaukun kanssa yksin minnekään. Muutaman kerran olisi ehkä pitänyt ja pakata vaihtovaatteet. Olivat riidelleet ja äiti pani varmuusketjun päälle. Isä ei päässyt kotiin. Äitini puolestaan kerran tilasi taksin ja pyysi kuljettajaa viemään hänet Pelastusarmeijan yömajaan. Kuski oli kyllä ehdottanut hotellia mieluummin. Ajoi yömajaan, josta äiti palautui aamulla ja kertoi paikan olleen epämiellyttävän ja "kirppuja täynnä". Kotini pullisteli kaikenlaista temperamenttia.
Hörpin tässä myöhäistä aamukahvia ja kuuntelen Glenn Milleriä. Teen ehkä jotain hyödyllistäkin tänään.
Näin isästäni ikävää unta, vaikka hän oli mukava mies ja kaikki tykkäsivät. Eläimetkin. Unessa hänellä oli jonkunlainen urheilupusakka päällään, vaikka hänellä ei ikinä sellaista ollut. Urheilupaita kylläkin pesäpalloaikoinaan. Nyt viime yönä riitelin isäni kanssa. Hän oli pannut urheilupusakan päälleen, eikä kertonut äidille, minne on menossa. Hänellä oli matkalaukku! Heräsin äkisti siihen, kun vaadin saada tietää matkalaukun tarkoituksen.
Vanhemmillani oli värikäs avioliitto, mutta se kesti vahvana äitini kuolemaan asti. Eikä isä koskaan lähtenyt matkalaukun kanssa yksin minnekään. Muutaman kerran olisi ehkä pitänyt ja pakata vaihtovaatteet. Olivat riidelleet ja äiti pani varmuusketjun päälle. Isä ei päässyt kotiin. Äitini puolestaan kerran tilasi taksin ja pyysi kuljettajaa viemään hänet Pelastusarmeijan yömajaan. Kuski oli kyllä ehdottanut hotellia mieluummin. Ajoi yömajaan, josta äiti palautui aamulla ja kertoi paikan olleen epämiellyttävän ja "kirppuja täynnä". Kotini pullisteli kaikenlaista temperamenttia.
Hörpin tässä myöhäistä aamukahvia ja kuuntelen Glenn Milleriä. Teen ehkä jotain hyödyllistäkin tänään.
9. syyskuuta 2016
ANTEEKSI
HS:n Mielipide-sivulla 8.9.2016 Markku Niemi napisee siitä, että ihmiset eivät nykyisin esitä anteeksipyyntöjä. Ei niin. Tästä minäkin olen täällä kirjoittanut. Markku Niemen jalkojen yli eräs rouva oli ajanut lastenvaunujen kanssa, eikä sanaakaan sanonut. Jos joku kaltoin kohdeltu jotain asiasta huomauttaa, on usein vastauksena solvausten ja ärräpäiden tulva Niemen mukaan.
Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Me matkustamme maailmalla ja kuulemme kaiken aikaa erikielisiä anteeksipyyntöjä. Ne lausutaan luonnollisina ja asia on sillä kuitattu puolin ja toisin. Mitään ei jää hampaan koloon. Samoin sanat "kiitos/kiitoksia" ovat epämuodikkaita. Verbin "kiittää" imperfektimuoto korvaa nämä omituisesti nykyisessä puhekielessä, jos ylipäätään mikään. Seuraan joskus ovien lähellä ihmisten käyttäytymistä. Oven avaajaa harvoin kiitetään. Siitä marssitaan ilmeettömästi katsettakaan luomatta oven avaajaan. Miksi sitten pitää ovea auki? Siksi, että se on ystävällinen ja kohtelias ele. Siitä voisi kiittää. Me olemme junttikansaa, emmekä kai milloinkaan muuksi muutu.
Vieläkin kuulen korvissani vanhempieni opetuksen "kiitä nyt tätiä (tai setää)" ja minä niiasin ja kiitin. Neuvo vuosikymmenten takaa jäi pysyvästi mieleen.
Ilman minkäänlaista aasinsiltaa siirryn yhtäkkiä runouteen. On suorastaan lyriikan häpäisyä lukea John Keatsin runoja syödessään juustovoileipää. Minä tein sen ja sitten häpesin. Nyt kun olen rouskutellut kauranäkkileipäni loppuun, paneudun asiaan kuuluvalla mielialalla Keatsiin.
Syksylle
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok´ ystävltäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink´ oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel´ uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
(ens. säkeistö, runo vuodelta 1819)
Keatsia lukiessa pitää olla tietynlainen tunnetila, rauha, mieli avoinna, ymmärrys 1800-lukuun ja rakkaus runouteen. Minä vielä opettelen.
Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Me matkustamme maailmalla ja kuulemme kaiken aikaa erikielisiä anteeksipyyntöjä. Ne lausutaan luonnollisina ja asia on sillä kuitattu puolin ja toisin. Mitään ei jää hampaan koloon. Samoin sanat "kiitos/kiitoksia" ovat epämuodikkaita. Verbin "kiittää" imperfektimuoto korvaa nämä omituisesti nykyisessä puhekielessä, jos ylipäätään mikään. Seuraan joskus ovien lähellä ihmisten käyttäytymistä. Oven avaajaa harvoin kiitetään. Siitä marssitaan ilmeettömästi katsettakaan luomatta oven avaajaan. Miksi sitten pitää ovea auki? Siksi, että se on ystävällinen ja kohtelias ele. Siitä voisi kiittää. Me olemme junttikansaa, emmekä kai milloinkaan muuksi muutu.
Vieläkin kuulen korvissani vanhempieni opetuksen "kiitä nyt tätiä (tai setää)" ja minä niiasin ja kiitin. Neuvo vuosikymmenten takaa jäi pysyvästi mieleen.
Ilman minkäänlaista aasinsiltaa siirryn yhtäkkiä runouteen. On suorastaan lyriikan häpäisyä lukea John Keatsin runoja syödessään juustovoileipää. Minä tein sen ja sitten häpesin. Nyt kun olen rouskutellut kauranäkkileipäni loppuun, paneudun asiaan kuuluvalla mielialalla Keatsiin.
Syksylle
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok´ ystävltäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink´ oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel´ uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
(ens. säkeistö, runo vuodelta 1819)
Keatsia lukiessa pitää olla tietynlainen tunnetila, rauha, mieli avoinna, ymmärrys 1800-lukuun ja rakkaus runouteen. Minä vielä opettelen.
8. syyskuuta 2016
MUUT INTRESSIT KUIN AAMUTOSSUT
Sanakaan ei enää tossuista. Siirryn suosiolla elämässä eteenpäin. Olen ostanut paristolla käyvän kynsiviilan. Luulin turhakkeeksi, mutta veikeä onkin vehje. Siinä on kolme viilausosaa ja kullakin oma tärkeä tehtävänsä. Tässähän olen viilaillut kaikkia kahtakymmentä kynttäni. On tämä nykyaika aika metkaa loppujen lopuksi, eikä keksinnöillä loppua näy. Edesmennyt Pertti Spede Pasanen oli kova keksimään ja joitakin patentinkin saaneita myydään vieläkin. Minulla oli onni ja ilokin tutustua Pasaseen golfseurani kautta. Privaatissa oli ihan kuin kaikki muutkin ja otti golfin vakavasti kuten kaikki muutkin. Sinne sitten lopulta kuolikin, vaan ei minun kentälleni. Eikä se kenttäkään enää "minun" ole. Erosin puolisoni kanssa jo vuosia sitten.
Saas nähdä, saako Tampere ratikat. Turussa ne kolisivat vielä raiteillaan 1970-luvulla ja nyt niiden tulemista sinnekin on pohdittu. Kyllä raitiovaunu on niin kaupunkiin kuuluva kulkuväline, että passaa toivoa ainakin näihin kahteen. Voisin, nyt kun asun ratikattomassa osassa Helsinkiä, lähteä ajelemaan vaikka koko päiväksi. Sinne ja tänne, lähelle ja kauaksi, kolmosen lenkki ilman muuta ja välillä taas vaihdetaan. Voisi tehdä runoilija Ilpo Tiihosen mukaan ratikkamatkan Arabiaan asti. Sehän on sentään aika kaukana kartallakin.
Aurinko paistaa ja heräsin tänään hävyttömän myöhään. Ei haittaa, kun on vallan ohjelmaton päivä, mitä nyt jonkunlaista huushollipäivitystä. Michael Portillo oli muuten eräänä päivänä Prahassa ja olin haljeta onnesta. Se on mielikaupungeistani aivan alkupäässä. Portillo kävi Alfons Muchan kaupassa, jota pitää taiteilijan lähisukulainen. Minä en siinä kaupassa käynyt, kun en älynnyt. Asia nyt jurppii. Mucha (1860-1939) maalasi kauniita naisia usein kukkien ympäröiminä. Minulla on yksi sellainen jääkaapin ovessa magneettina. Michael Portillo on brittiläinen televisiomaailmanmatkaaja, entinen ministeri ja nykyinen journalisti. Hän pitää matkaoppaanaan vuoden 1863 George Bradshaw´in kirjaa ja matkustaa mielellään junalla. Olen, kuten lienette huomanneet, kiinnostunut matkailusta, sekä muitten että omien, ja katselen erittäin mielelläni matkaohjelmia televisiosta, luen matkakirjoja ja mielikuvituksessani matkailen maailman äärissä ja katoilla. Eläköön matkailu ja taide! Ne voi hyvin yhdistää.
Saas nähdä, saako Tampere ratikat. Turussa ne kolisivat vielä raiteillaan 1970-luvulla ja nyt niiden tulemista sinnekin on pohdittu. Kyllä raitiovaunu on niin kaupunkiin kuuluva kulkuväline, että passaa toivoa ainakin näihin kahteen. Voisin, nyt kun asun ratikattomassa osassa Helsinkiä, lähteä ajelemaan vaikka koko päiväksi. Sinne ja tänne, lähelle ja kauaksi, kolmosen lenkki ilman muuta ja välillä taas vaihdetaan. Voisi tehdä runoilija Ilpo Tiihosen mukaan ratikkamatkan Arabiaan asti. Sehän on sentään aika kaukana kartallakin.
Aurinko paistaa ja heräsin tänään hävyttömän myöhään. Ei haittaa, kun on vallan ohjelmaton päivä, mitä nyt jonkunlaista huushollipäivitystä. Michael Portillo oli muuten eräänä päivänä Prahassa ja olin haljeta onnesta. Se on mielikaupungeistani aivan alkupäässä. Portillo kävi Alfons Muchan kaupassa, jota pitää taiteilijan lähisukulainen. Minä en siinä kaupassa käynyt, kun en älynnyt. Asia nyt jurppii. Mucha (1860-1939) maalasi kauniita naisia usein kukkien ympäröiminä. Minulla on yksi sellainen jääkaapin ovessa magneettina. Michael Portillo on brittiläinen televisiomaailmanmatkaaja, entinen ministeri ja nykyinen journalisti. Hän pitää matkaoppaanaan vuoden 1863 George Bradshaw´in kirjaa ja matkustaa mielellään junalla. Olen, kuten lienette huomanneet, kiinnostunut matkailusta, sekä muitten että omien, ja katselen erittäin mielelläni matkaohjelmia televisiosta, luen matkakirjoja ja mielikuvituksessani matkailen maailman äärissä ja katoilla. Eläköön matkailu ja taide! Ne voi hyvin yhdistää.
7. syyskuuta 2016
SÄHKÖPOSTIA TAVARATALOON
Sain tavaratalon kenkäosaston sisäänostajalta sähköpostia. Nythän minulla on sitten nimikin! Hah. Hän ei ollut ymmärtänyt tossupulmaani ja ennen kaikkea sitä, että minulle ei kelpaa tossut, jotka on vuorattu karvoilla ja joissa on umpinainen kantapään seutu.
Tulin vähän kiukkuiseksi taas niistä hiivatin tossuista ja panin tulikivenkatkuisen vastauksen. En niinkään tohveleista, vaan koko talon tilasta asiakkaan kannalta. Olin sitä mieltä, että tavaratalo kutistuu pelkäksi Herkuksi. Supistetaan, lopetetaan, vuokrataan tai myydään tiloja jne. "Georg Franz Stockmannin perintö häviää taivaan tuuliin. Mutta jää Helsingin historiaan." Näin minä sen kirjoitin. Ja paljon muuta.
Aamutossuja ei kuulemma enää kysytä, kertoi sisäänostaja. Enkä minäkään niitä NK:sta saa ennen kuin joskus keväällä Tukholman matkan siirtyessä. No, joku tuumii, ettei tämä minun tossuongelmani maailmoja kaada, ei edes minun, mutta pännii kuitenkin. Kyllä, on maailmassa paljon suurempiakin murheen aiheita, vakavampia ja meitä kaikkia koskettavia. En kiellä. Mutta tällä hetkellä juuri tässä ja nyt ovat maailman kirjat sekaisin minun tossujeni takia!!
Eilen kömmin taas kauppaan ja vein yhden leningin lyhennettäväksi. Sitten hedelmiä pari kassillista ja katkarapuja huomattavasti vähemmän. Kassa ei sanonut "moikka", vaan "päivää" ja se ilahdutti minua. Oli huomattu, että "toi on se täti, joka ei siedä kielihuolimattomuuksia". Kävelin rollaattorin perässä nyssyköineni kotiin. Hissin lattialla oli rutistettu tyhjä karkkipussi. Ilmoitustaululla joku oli julkituonut tyytymättömyytensä tupakan tumppien heittelystä pitkin pihaa. Minä olin ärtynyt aamutossuista, joita en saa.
Tulin vähän kiukkuiseksi taas niistä hiivatin tossuista ja panin tulikivenkatkuisen vastauksen. En niinkään tohveleista, vaan koko talon tilasta asiakkaan kannalta. Olin sitä mieltä, että tavaratalo kutistuu pelkäksi Herkuksi. Supistetaan, lopetetaan, vuokrataan tai myydään tiloja jne. "Georg Franz Stockmannin perintö häviää taivaan tuuliin. Mutta jää Helsingin historiaan." Näin minä sen kirjoitin. Ja paljon muuta.
Aamutossuja ei kuulemma enää kysytä, kertoi sisäänostaja. Enkä minäkään niitä NK:sta saa ennen kuin joskus keväällä Tukholman matkan siirtyessä. No, joku tuumii, ettei tämä minun tossuongelmani maailmoja kaada, ei edes minun, mutta pännii kuitenkin. Kyllä, on maailmassa paljon suurempiakin murheen aiheita, vakavampia ja meitä kaikkia koskettavia. En kiellä. Mutta tällä hetkellä juuri tässä ja nyt ovat maailman kirjat sekaisin minun tossujeni takia!!
Eilen kömmin taas kauppaan ja vein yhden leningin lyhennettäväksi. Sitten hedelmiä pari kassillista ja katkarapuja huomattavasti vähemmän. Kassa ei sanonut "moikka", vaan "päivää" ja se ilahdutti minua. Oli huomattu, että "toi on se täti, joka ei siedä kielihuolimattomuuksia". Kävelin rollaattorin perässä nyssyköineni kotiin. Hissin lattialla oli rutistettu tyhjä karkkipussi. Ilmoitustaululla joku oli julkituonut tyytymättömyytensä tupakan tumppien heittelystä pitkin pihaa. Minä olin ärtynyt aamutossuista, joita en saa.
5. syyskuuta 2016
ROYAL SHAKESPEARE COMPANY
Joskus huhtikuussa oli Royal Shakespeare Companyn juhlaesitys kirjailijan neljä sataa vuotta sitten tapahtuneen kuoleman muistoksi Stratford upon Avonissa, jota tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan myös prinssi Charles puolisoineen. Show esitettiin YleAreenassa 3.9. ja katselin sen eilen. Kesto 2 h ja 22 min.
Olen nähnyt Helsingissä Royal Shakespeare Companyn esityksen Kesäyön unelma Suomen Kansallisteatterissa ja se on ollut yksi elämäni suurimpia teatterielämyksiä, jota en milloinkaan unohda. Mutta se on ihan toinen tarina.
Olin täysin hurmaantunut näytelmäkirjailijan juhlanäytäntöön Areenassa ja melkein hengittämättä seurasin spektaakkelia, jossa läpikäytiin Shakespearen tuotantoa jopa sketsien ja laulujen muodossa. Englantilaisesta ruuasta sanotaan sen olevan yksitoikkoisen mielikuvituksetonta ja englantilaisen huumorin kuivaa. Kumpikaan ei pidä paikkaansa.
Esityksessä oli kohtaus, jossa ensin yksin näyttelijä esitti Tanskan prinssi Hamletin repliikin "To be or not to be, that is the question". Tuli toinen näyttelijä, joka näytti, miten se on esitettävä. Tuli kolmas jne. Lavalla oli aina lisää tulleita repliikin lausumisesta oman näkemyksensä näkeviä näyttelijöitä. Kullakin oma tapansa esittää Hamletin kuuluisa repliikki. Viimeiseksi sinne tuli prinssi Charles, jolloin yleisö repesi ja minäkin nauroin ääneen. Vieläkö väitetään brittihuumorin olevan kuivaa?
Koko show oli kunnianosoitus ehkä maailman hienoimmalle näytelmäkirjailijalle, jonka tuotanto ei edes vuosisatojen kuluessa ole tenhostaan tippaakaan menettänyt. Tässä Royal Shakespeare Companyn esityksessä oli Englannin nimekkäimpiä näyttelijöitä, joita on tottunut Suomessa näkemään mitä hienoimmissa osissa televisiossa ja jotkut jopa "elävinä" Lontoon puhenäyttämöillä.
Minulla oli upea runsas pari tuntinen YleAreenan parissa. Nyt mukavasti kotituolilla istuen. Olen ensimmäisen kerran saanut tutustua vanhempieni kanssa oikeaan teatteriin ollessani parivuotias. Se oli jo silloin rakkautta ensi silmäyksellä ainakin alitajunnan kautta. Eikä se ole hiipunut.
Olen nähnyt Helsingissä Royal Shakespeare Companyn esityksen Kesäyön unelma Suomen Kansallisteatterissa ja se on ollut yksi elämäni suurimpia teatterielämyksiä, jota en milloinkaan unohda. Mutta se on ihan toinen tarina.
Olin täysin hurmaantunut näytelmäkirjailijan juhlanäytäntöön Areenassa ja melkein hengittämättä seurasin spektaakkelia, jossa läpikäytiin Shakespearen tuotantoa jopa sketsien ja laulujen muodossa. Englantilaisesta ruuasta sanotaan sen olevan yksitoikkoisen mielikuvituksetonta ja englantilaisen huumorin kuivaa. Kumpikaan ei pidä paikkaansa.
Esityksessä oli kohtaus, jossa ensin yksin näyttelijä esitti Tanskan prinssi Hamletin repliikin "To be or not to be, that is the question". Tuli toinen näyttelijä, joka näytti, miten se on esitettävä. Tuli kolmas jne. Lavalla oli aina lisää tulleita repliikin lausumisesta oman näkemyksensä näkeviä näyttelijöitä. Kullakin oma tapansa esittää Hamletin kuuluisa repliikki. Viimeiseksi sinne tuli prinssi Charles, jolloin yleisö repesi ja minäkin nauroin ääneen. Vieläkö väitetään brittihuumorin olevan kuivaa?
Koko show oli kunnianosoitus ehkä maailman hienoimmalle näytelmäkirjailijalle, jonka tuotanto ei edes vuosisatojen kuluessa ole tenhostaan tippaakaan menettänyt. Tässä Royal Shakespeare Companyn esityksessä oli Englannin nimekkäimpiä näyttelijöitä, joita on tottunut Suomessa näkemään mitä hienoimmissa osissa televisiossa ja jotkut jopa "elävinä" Lontoon puhenäyttämöillä.
Minulla oli upea runsas pari tuntinen YleAreenan parissa. Nyt mukavasti kotituolilla istuen. Olen ensimmäisen kerran saanut tutustua vanhempieni kanssa oikeaan teatteriin ollessani parivuotias. Se oli jo silloin rakkautta ensi silmäyksellä ainakin alitajunnan kautta. Eikä se ole hiipunut.
4. syyskuuta 2016
LUPPOPÄIVÄ
Sunnuntai. Se taas tietää, että eilen oli lauantai. Vieraitteni kanssa oli hauskaa ja toinen, S, jäi vielä H:n jälkeen rupattelemaan mukavia. Vuoteessa olin myöhemmin vähän aikaa Afrikassa Daphne Sheldrickin mukana. Teoksessa on muuallekin kohdistuvaa rakkautta kuin Afrikkaan. Kirja on niitä Otavasta saatuja ja ilmestynyt sekä alkukielellä (englanti) että suomeksi vuonna 2012. Minähän tykkään Afrikasta ja siitä kertovasta kirjallisuudesta. Niin, että tämäkin uppoaa kuin häkä päähän minuun. Kirja kertoo Kenian vuosikymmeniä myöhemmistä ajoista kuin Karen Blixenin oloista kolonialismin aikana. "Nämä kurjat siirtomaat ovat myllynkivi kaulassamme ja jonain päivänä ne vielä itsenäistyvät" (Britannian pääministeri Benjamin Disraeli 1842). Ja monen siirtomaan itsenäistyminen alkoikin 1960-luvulla, Kenia mukaan luettuna.
Tänään olen jouten ja lepäilen viikon touhuista. Tv:stä ohjelmaa, jota katson, teen itselleni broilerisalaatin ja nautin. Roskikselle on mentävä. Eikä siis lorvailua yöpaidassa koko päivää.
Tukholman matka, josta olen puhunut ja puhunut, siirtyy kevätpuolelle. Ystäväni, jonka kanssa olin/olen lähdössä joutuu leikkaukseen ja minullekin vaihdetaan mykiöt. Niin että suosiolla lykkäsimme matkan ajankohdan tuonnemmaksi. Uusilla mykiöillä näen Tukholman kauniin saaristonkin selvemmin. Ja tämä tarkoittaa sitä, että tossujahti täällä jatkuu. Olisikohan Sokoksessa? Se on paikka, jossa hyvin harvoin olen ollut ja tuskin nytkään kysymättä kenkäosastoa löydän. Sen tiedän, että metrosta noustaan jotain käytävää pitkin suoraan Sokoksen oville. Ennen vanhaan koko Aleksanterinkatu oli täynnä kenkäkauppoja. Ne hävisivät yksi toisensa jälkeen. Eikä varsinaisia kenkäkauppoja juurikaan enää missään ole. Myynti kaikkinensa keskitetty tavarataloihin ja kauempana oleviin jättimarketeihin.
Eipä tässä muuta näin sateen tuoksuisena sunnuntaina. Kirjoittamisiin taas.
Tänään olen jouten ja lepäilen viikon touhuista. Tv:stä ohjelmaa, jota katson, teen itselleni broilerisalaatin ja nautin. Roskikselle on mentävä. Eikä siis lorvailua yöpaidassa koko päivää.
Tukholman matka, josta olen puhunut ja puhunut, siirtyy kevätpuolelle. Ystäväni, jonka kanssa olin/olen lähdössä joutuu leikkaukseen ja minullekin vaihdetaan mykiöt. Niin että suosiolla lykkäsimme matkan ajankohdan tuonnemmaksi. Uusilla mykiöillä näen Tukholman kauniin saaristonkin selvemmin. Ja tämä tarkoittaa sitä, että tossujahti täällä jatkuu. Olisikohan Sokoksessa? Se on paikka, jossa hyvin harvoin olen ollut ja tuskin nytkään kysymättä kenkäosastoa löydän. Sen tiedän, että metrosta noustaan jotain käytävää pitkin suoraan Sokoksen oville. Ennen vanhaan koko Aleksanterinkatu oli täynnä kenkäkauppoja. Ne hävisivät yksi toisensa jälkeen. Eikä varsinaisia kenkäkauppoja juurikaan enää missään ole. Myynti kaikkinensa keskitetty tavarataloihin ja kauempana oleviin jättimarketeihin.
Eipä tässä muuta näin sateen tuoksuisena sunnuntaina. Kirjoittamisiin taas.
3. syyskuuta 2016
KAMPISSA
Tein kuten lupasin, menin taas stadiin ja Kamppiin. Metromatka ei edellisiä kummempi. Ikävystyneen näköisiä ihmisiä, jotka välttelivät katsekontaktia. Ne, jotka eivät vältelleet, näpräsivät puhelinta. Minä istuin ja katselin heitä kaikkia. Ja erittäin paheksuvasti katselin miestä, joka piti jalkojaan vastapäisellä penkillä. Mutta hän ei huomannut katseluani, koska hänkin näpräsi puhelinta.
Kampin metroasema on minulle aika vieras ja seikkailin tovin lukemalla kylttejä, joista saisin selvää, mihin olen menossa. Päätin ylipäätään mennä ulos, koska siellä osaan taas suunnistaa. Tuli hiukan kiertotietä, mutta löysin perille.
Tuli aika, kun oli taas mentävä Kampin metroasemalle ja nyt oli mielessä kotiin lähtö. Luiskaa ei ollut missään, enkä enää tahtonut lähteä kiertotiellekään. Seisoin portaitten yläpäässä kokoamassa rollaattoria (saan sen kannettua, mutta tarvitsen kaiteen, josta saan avun kavutessani ylös tai alas), kun eräs nuori mies tuli yllättäen auttamaan ja tahtoi välttämättä kantaa rollaattorin alas ja tarjosi käsivartensa tuekseni. Olin niin ällistynyt, etten pannut edes vastaan. Katselin kaveria, että hän todellakin oli siinä ja aivan todellinen. Mentiin käsikynkkää portaat ja hän koko ajan seurasi pärjäämistäni. Kiittelin ja hymyäni väritti ystävällinen hämmästys hänen ylenpalttisesta kohteliaisuudestaan. Taivaastako siihen tipahti, mutta siipiä ei ollut? Uskoni ihmiskunnan hyvyyteen koheni.
Menin ruokakauppaan ja ostin voileipäaineksia ja yhden makean marjapiirakan. Saan tänään pari vierasta ja jos voileivät, yleensä teen pieniä, eivät kelpaa, olen helisemässä. No, voin koettaa antaa H:lle kotiin, jos eivät täällä kaupaksi mene. Minähän olen dieetillä. Olen tosin laihtunut, mutta kyltymätön lääkäri vaatii lisää. Ja jos tänne jäävät, on kiusaus minulle liian suuri. Eilen jo leikkasin pienen palan appelsiini-ankkapateesta ja kaduin heti. Söin kolttoseni hyvin nopeasti, jos vaikka vatsalaukku ei tätä kiellettyä herkkua huomaisi eikä rasvaksi varastoisi.
Kampin metroasema on minulle aika vieras ja seikkailin tovin lukemalla kylttejä, joista saisin selvää, mihin olen menossa. Päätin ylipäätään mennä ulos, koska siellä osaan taas suunnistaa. Tuli hiukan kiertotietä, mutta löysin perille.
Tuli aika, kun oli taas mentävä Kampin metroasemalle ja nyt oli mielessä kotiin lähtö. Luiskaa ei ollut missään, enkä enää tahtonut lähteä kiertotiellekään. Seisoin portaitten yläpäässä kokoamassa rollaattoria (saan sen kannettua, mutta tarvitsen kaiteen, josta saan avun kavutessani ylös tai alas), kun eräs nuori mies tuli yllättäen auttamaan ja tahtoi välttämättä kantaa rollaattorin alas ja tarjosi käsivartensa tuekseni. Olin niin ällistynyt, etten pannut edes vastaan. Katselin kaveria, että hän todellakin oli siinä ja aivan todellinen. Mentiin käsikynkkää portaat ja hän koko ajan seurasi pärjäämistäni. Kiittelin ja hymyäni väritti ystävällinen hämmästys hänen ylenpalttisesta kohteliaisuudestaan. Taivaastako siihen tipahti, mutta siipiä ei ollut? Uskoni ihmiskunnan hyvyyteen koheni.
Menin ruokakauppaan ja ostin voileipäaineksia ja yhden makean marjapiirakan. Saan tänään pari vierasta ja jos voileivät, yleensä teen pieniä, eivät kelpaa, olen helisemässä. No, voin koettaa antaa H:lle kotiin, jos eivät täällä kaupaksi mene. Minähän olen dieetillä. Olen tosin laihtunut, mutta kyltymätön lääkäri vaatii lisää. Ja jos tänne jäävät, on kiusaus minulle liian suuri. Eilen jo leikkasin pienen palan appelsiini-ankkapateesta ja kaduin heti. Söin kolttoseni hyvin nopeasti, jos vaikka vatsalaukku ei tätä kiellettyä herkkua huomaisi eikä rasvaksi varastoisi.
2. syyskuuta 2016
TOSSUONGELMA
On tullut tavaksi raportoida tekemisistään päivittäin, vaikka mullistavia ei olekaan tapahtunut. Eilen kuitenkin lähdin reippaasti stadiin ja metromatka oli kuiva kuten aina. Kävin asioilla ja sitten kömmin Stockmannille. Etsin jälleen aamutossuja, jotka ovat maailmasta loppuneet.
Kenkäosastolla, jonne ne karvaiset tossut, joita on yöpaitaosastolla, kuuluisivat, valiteltiin tossuttomuutta, jota valitusta olen kuullut aikaisemminkin ihmetellessäni, miksi ei tossuja ole. Pyysin saada sisäänostajan nimen, että voisin asiasta keskustella. "Emme saa antaa nimiä". Miksi? Mikäs salaisuus se on? "Meitä on kielletty". Onneksi istuin rollaattorin päällä, muuten olisin tipahtanut lattialle. "No, voisinko tavata sitten tämän kenkäosaston päällikön?" Tätä mietittiin ankarasti tovi ja lopulta, kun olin kertonut olevani jo kolmannessa polvessa tavaratalon asiakas, kanta-asiakas , ja ollut sähköpostitse yhteydessä Stockmannin entiseen toimitusjohtajaan Hannu Penttilään hänen vielä talossa ollessaan (niin että on minulla nimiä ollut) yms, minulle luvattiin saada tavata osaston päällikkö. Odottelin. Lopulta tuli naishenkilö, jolle esittäydyin ja kerroin mieltäni painavasta tossuongelmasta.
Hän kuunteli ja tiesi asian, mutta ei sitä, miksi tossuja ei ole muita kuin niitä, joissa on paksut karvat. Hän yritti tyrkyttää syytä, että tossuja kysytään "vain talvisin". Ei kelvannut. Eivät aamutossut ole mitään sesonkitavaraa. Miksi sitten myydään aamutakkeja ja yöpaitoja? Katselin häntä tiiviisti vaativan asiakkaan silmin ja odottelin parempia ja ymmärrettäviä syitä, miksi niinkin suuressa tavaratalossa kuin Stockmann, ei ole aamutossuja.
Hän kirjoiti nimeni paperille ja lupasi melkein uskottavasti ottaa asian esille esimiehensä kanssa ja minulle, edelleen melko uskottavasti, sanottiin, että lähetetään asiasta viesti, kunhan asiaa on selvitelty. Kiitin ja lähdin pois.
Herttinen, mistä minä voisin ostaa muutaman parin tossuja, jotka riittäisivät loppuelämäkseni? Niitä ei nimittäin ole muuallakaan. Mikä ihme on tossusuunnittelijoihin mennyt?
Kenkäosastolla, jonne ne karvaiset tossut, joita on yöpaitaosastolla, kuuluisivat, valiteltiin tossuttomuutta, jota valitusta olen kuullut aikaisemminkin ihmetellessäni, miksi ei tossuja ole. Pyysin saada sisäänostajan nimen, että voisin asiasta keskustella. "Emme saa antaa nimiä". Miksi? Mikäs salaisuus se on? "Meitä on kielletty". Onneksi istuin rollaattorin päällä, muuten olisin tipahtanut lattialle. "No, voisinko tavata sitten tämän kenkäosaston päällikön?" Tätä mietittiin ankarasti tovi ja lopulta, kun olin kertonut olevani jo kolmannessa polvessa tavaratalon asiakas, kanta-asiakas , ja ollut sähköpostitse yhteydessä Stockmannin entiseen toimitusjohtajaan Hannu Penttilään hänen vielä talossa ollessaan (niin että on minulla nimiä ollut) yms, minulle luvattiin saada tavata osaston päällikkö. Odottelin. Lopulta tuli naishenkilö, jolle esittäydyin ja kerroin mieltäni painavasta tossuongelmasta.
Hän kuunteli ja tiesi asian, mutta ei sitä, miksi tossuja ei ole muita kuin niitä, joissa on paksut karvat. Hän yritti tyrkyttää syytä, että tossuja kysytään "vain talvisin". Ei kelvannut. Eivät aamutossut ole mitään sesonkitavaraa. Miksi sitten myydään aamutakkeja ja yöpaitoja? Katselin häntä tiiviisti vaativan asiakkaan silmin ja odottelin parempia ja ymmärrettäviä syitä, miksi niinkin suuressa tavaratalossa kuin Stockmann, ei ole aamutossuja.
Hän kirjoiti nimeni paperille ja lupasi melkein uskottavasti ottaa asian esille esimiehensä kanssa ja minulle, edelleen melko uskottavasti, sanottiin, että lähetetään asiasta viesti, kunhan asiaa on selvitelty. Kiitin ja lähdin pois.
Herttinen, mistä minä voisin ostaa muutaman parin tossuja, jotka riittäisivät loppuelämäkseni? Niitä ei nimittäin ole muuallakaan. Mikä ihme on tossusuunnittelijoihin mennyt?
1. syyskuuta 2016
SYYSKUU TUO SYKSYN
Eilen olin tyytymätön ihmisten suhtautumiseen liikuntarajoitteisten apuvälineiden käytön aiheuttamaan epäluuloon meidän älyn toimintamme kapasiteettiin. Olen sitä vieläkin. Tänään menen Alesanterinkadulle, jossa ei kiinnitetä huomiota rollaattoriin. Käyn samalla Stockmannilla. Huomenna taas ajan metrolla Kamppiin ja asioin siellä päin.
Kuukauden kuluttua jälleen verikokeisiin ja lääkärin vastaanotolle. Tohtori on kiinnostunut kilpirauhasestani. Niin ja laihduttamisestani. Tosin sanoi minun syövän terveellisesti, mutta Brie-juusto pitää jättää pois. Siinä on 60% rasvaa. Muutenkin voisin juuston syömistä hillitä. "Mutta kun se on intohimoni".
No niin, ystävät, se on sitten syksy tai ainakin syksympi.
Kottaraiset
Sähkölankojen
päällä rivit kummat,
pikkulinnut tummat,
istuu kaihoten.
Ilta haikenee.
Loppui suvipäivät,
pesäpöntöt jäivät,
laulu vaikenee.
Saapui syksyn kuu.
kottaraisten suku
yllään murhepuku
lähtöön valmistuu.
(Einari Vuorela)
Kuukauden kuluttua jälleen verikokeisiin ja lääkärin vastaanotolle. Tohtori on kiinnostunut kilpirauhasestani. Niin ja laihduttamisestani. Tosin sanoi minun syövän terveellisesti, mutta Brie-juusto pitää jättää pois. Siinä on 60% rasvaa. Muutenkin voisin juuston syömistä hillitä. "Mutta kun se on intohimoni".
No niin, ystävät, se on sitten syksy tai ainakin syksympi.
Kottaraiset
Sähkölankojen
päällä rivit kummat,
pikkulinnut tummat,
istuu kaihoten.
Ilta haikenee.
Loppui suvipäivät,
pesäpöntöt jäivät,
laulu vaikenee.
Saapui syksyn kuu.
kottaraisten suku
yllään murhepuku
lähtöön valmistuu.
(Einari Vuorela)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)