28. helmikuuta 2014

KALEVALAN PÄIVÄNÄ

Nonnih, tänään Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä sekä vielä viimeinen helmikuuta. Liputetaan kahden ensimmäisen asian kunniaksi. Harmaa taivas ja plussan puolella asteet. Pääsimme tästä talvesta kuin koira veräjästä.

Saas nähdä pääsemmekö samoin tästä Ukraina-konfliktista. Krimin sota 1800-luvulla ulottui meidän Viaporiin asti ja se Oolannin sota oli kauhia. Nyt ollaan taas Krimillä. Venäjän sotavoimia Ukrainan rajalla ja suomalainen asiantuntija kertoo, että mikään ei ole kenenkään hallinnassa Ukrainan puolella. Vähän panee sydämen jyskäämään, verenpaine kohoaa, eikä olo ole yhtään mukava. Uutislukijat ja muut viisaat vakavina uutisissa. No, toivon mukaan Mustanmeren rannalla otetaan järki käteen ja sopu antaa sijaa.

Minä täällä pikku ympyröissäni sen kuin porskutan ja odottelen lannerangan voinnin petraantumista. Konttailen rollaattorin kahvoissa roskikselle,syön ja ikävöin puolisoa. Soittelen hänelle sekä osastolle ja tiedän voinnit ja käytökset. Joskus juttu luistaa paremmin, joskus huonommin. Parin viikon kuluttua alan miettiä kotiuttamista. Silloin minun on oltava jo enemmän voimissani.

C kertoi eilen, minkälaista oli, kun "tytöt" olivat olleet lounaalla. "Tytöt" tarkoittaa neljää luokkatoveriani. Ovat syömässä, parantavat maailmaa ja kertovat kuulumiset. Minulla on ikuiskutsu mukaan, mutta olosuhteet ovat semoiset kuin ovat, että tilaisuutta ei ole mennä ja osallistua. Vuosia on suunnitteilla ollut, että tulisivat kotiini, mutta sekin ajatus jäänyt ainakin toistaiseksi vain pelkäksi ajatukseksi. Naiset hajaantuneet asumaan kuka minnekin pitkin eteläistä Suomea. Ei ole aikoinaan Helsinki kelvannut koulun ja opiskelemisen jälkeen. Taidan olla ainoa, joka on ollut synnyinkaupungilleen uskollinen. C:kin asuu naapurikaupungissa.

Päivän kunniaksi:

Mieleni minun tekevi,
Aivoni ajattelevi
Lähteäni laulamahan,
Saa´ani sanelemahan,
Sukuvirttä suoltamahan;
Lajivirttä laulamahan;
Sanat suussani sulavat,
Puheet putoelevat...

(Kalevalan Ensimmäisen Runon alku)




27. helmikuuta 2014

TOKI TÄNÄÄN TORSTAINA TUHERRAN TAAS

Eikä sitä kerjäämistä kieltävää lakia yhtäkaikki saada tähän kaupunkiin. Ihmiset, jotka asiaa istuivat, eivät kuulemma ole ollenkaan varmoja, että kerjäämisessä olisi muuta kuin rehellistä kerjäämistä. Voi, voi sitä sinisilmäisyyttä. Etten sanoisi tyhmyyttä ja sanonkin. Niin että mukikansa rantautuu jälleen, kunhan kevät etenee.

Mia Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kirjoitettu blogeissa. Satuin lukemaan Täällä toisen tähden alla-blogia, päivätty 21.2.2014 ja siinä blogin pitäjä niinikään analysoi Kankimäen kirjaa, jota olen viime aikoina äänikirjana kuunnellut. Kankimäki oli Kiotossa seuraillen tuhat vuotta sitten elänyttä naiskirjailija ja hovinainen Sei Shonagonia, joka on tehnyt Kankimäkeen vaikutuksen. Piti mainitsemani "naiskirjailija", koska se joskus 900-luvulla ei ollut aivan tavanomaista. Minua viisaammat ovat kirjasta blogeissaan puhuneet, jotta minä vain äänikirjaa kuuntelen ja sen mukana tutustun niin Japaniin kuin Sei Shonagoniin (966-1017/1025).

Japani on minulle kiinnostava kohde, ihastuttava kohde, vaikka käynyt en olekaan. Äitini, joka väitti kiven kovaan olleensa edellisessä elämässään japanitar, myötä elin jo lapsena Japani-tunnelmissa äitini maasta kertoessa ja kukka-asetelmia laittaessa.Äiti oli siro ja elegantti nainen, sopiva vaikka hovinaiseksi.

Kun sairaalassa luin sen kuin ehdin,  tulin jälleen kerran tulokseen,että kirja kädessä luettavana pesee mennen tullen äänikirjan kuuntelemisen. Kuunteleminen juuri  ennen nukahtamista myöhään illalla vuoteessa ei ole sama asia ja usein lukija lukee ja lukee eikä kuuntelijaa ole, kun tämä nukkuu. Näin on moni kirja tullut kuulluksi vain osittain. Päivällä en osaa asiaan syventyä, eikä ole aikaakaan puolison ollessa kotona. Nyt olisi mahdollisuus, mutta ei kun ei. On olevinaan muuta. Tänään vaihdoin kahden pöytävalaisimen paikan ja se tiesi lattialla möyrimistä, kun piti saada johdot toimimaan. Kun koukistun, tulee mieleen, jos en pääse ylös. Tosin enää ei tarvitse ylenpalttisesti varoa. Tänään kävelin ilman apuja keittiöstä olohuoneeseen ihan huomaamattani. Aivan peljästyin. Sain kuitenkin kömmittyä takaisin ja tarrauduin rollaattoriin kuin hukkuva oljenkorteen.

Läppärissä ei enää näytetä minulle pitkää nenää. Se ihana ihminen tuli ja korjasi, se herraihminen. Nyt uskallan jo naputella Googlea ja katselin ylpeänä osaamisestani tovin Pyhimys-sarjaa. Kohtapuoliin taito lisääntyy ja rohkenen ehkä kirjoittaakin sillä jotain. On se kiva vehje! Lopultakin. Alkaa meillä viihtyä.






26. helmikuuta 2014

EILEN EI HYVÄ PÄIVÄ

Eilispäivä ei sujunut aivan niin kuin oli kaavailtu. Kummityttö äiteineen tuli ja toi kahvipullat tullessaan. Emme kahvia laittaneet. Sain ikäviä uutisia. Tulivat lääkäristä. Halasin kummitytön äitiä ja kumpikin vähän itkettiin. Halasin kummityttöä ja toivotin tsemppiä, vaikka äiti sairastaa. Hiukan vaiteliaina istuttiin tovi ja sitten lähtivät. Jäin yksin kahvipullien kanssa, mutta eivät maistuneet. 

H:lta tuli kortti aurinkoisesta Alanyasta. Hyvin menee ja lämpöä ja rakkautta piisaa. Pitänee soittaa ja kertoa, että kyllä meilläkin jo kevät kurkistelee, töyhtöhyypät pelloilla ja talojen seinustoilla työntyvät kukat mullasta esille.Siitepölykausikin alkanut. Hertsileijaa ja helmikuuta mennään! Kävin eilen pitkästä aikaa roskiksella. Takki vaan yöpaidan päälle ja saappaat jalkaan. Rollaattorin nostaminen nyssyköineen jätehuoneen korkean kynnyksen yli on hankala juttu, mutta selvittävä siitä on. Ei sitä tohdi pusseja heittää ovesta sisällekään. Tosin joku tekee niin. Henkilö kuulunee siihen ihmislajiin, joka ajattelee, että joku ne panee paikoilleen kuitenkin. Ja näinhän se menee. Minä en ole se joku. Vuosia korjailin toisten jälkiä missä niitä kulloinkin korjailtavana oli. Noukin tupakintumpit rapun edestä, siivosin rappupensaan taustan roskista jne. Kyllä, on meillä huolto, mutta ei jokaisena viikon päivänä. Sitten väsyin ja kehitin itseni piittaamattomaksi minäkin. Sillä linjalla olen yhä.

Ensi viikolla minut viedään ostoksille. Kummityttö luotsaa. Ei, ei Ikeaan eikä semmoiseen. Vanha kunnon Stockmann on tähtäimessä. Pitää ostaa sitä sun tätä, valita itse. Sitten kun puoliso on taas kotona, elämä on rajoitetumpaa. Paljon rajoitetumpaa. Niinpä nyt kun vielä pääsee, on taottava raudan ollessa kuumaa. Hankittavaa kertynyt niiden kuukausien aikana, kun en ostoksille päässyt.

Olen piristynyt jo hiukan elisistä uutisista. Elämähän jatkuu, eikä mitään vielä ole kirkossa kuulutettu. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Sanotaan. Kaivoin pakkasesta jauhelihaa ja nyt olen paistanut pihvejä. Pari keitettyä perunaa, porkkanaraastetta ja kastikkeen teen suitsait liemestä, jota kertynyt paistinpannuun. Huilutan kaiken vedellä maaruun. Tänään ei ole kuohuviinipäivä. Ei eilenkään. Huomisesta en tiedä. Siitä ei tiedä kukaan.







25. helmikuuta 2014

Ei nukuta.Kello puoli kaksi yöllä ja aloin kirjoittaa. Pöydällä banaaninkuori. Sisus syöty. Tiedän, että tämä kirjoittaminen jatkuu aamulla tai ylipäätään huomenna tai joskus. Ei sitä koko tarinaa nyt kuitenkaan saa aikaan. Tai sitten saa.

Olen tunnollisesti lätränyt läppärin kanssa. Onnistuin tänään pelaamaan pasianssiakin. Sekin onnistui, että sain esille ilman virheitä Googlen, vaikka ei sille asiaa ollutkaan. Kone on olohuoneen pöydällä, että voin vaikka katsella televisiota samalla kertaa. Tosin en ymmärrä miksi niin pitäisi tehdä. Jos vielä sattuisi kännykkä soimaan, olisi kolme peliä hollilla ja käytössä. Kai se on tätä nykyaikaa.

Olen käyttänyt kyynärsauvoja sisällä. No, ulkona en ole ollutkaan. Mutta niin olen tottunut rollaattoriin, jonka päälle voi kasata tavaroita. Sauvojen kanssa hankalampaa. Aina on jotain siirreltävää paikasta toiseen. Sitäkään ei tule ajatelleeksi, kun  en tarvinnut liikkumiseen apuvälineitä. Paljon on siirreltävää. Aamukahvinkin valmistamisen aikaan on kahvipurkki, muki, mahdollinen voileipä, maitotölkki ja lautasliina. Sitten tiputtelun jälkeen taiteilen rollaattorilla muki maitokahvia täynnä voileipineen sinne, missä olin suunnitellut kahvini juoda. Keittiön pöydän ääressä jostain syystä en koskaan ajattele sitä tekeväni, vaikka matka olisi lyhyempi.Ehkä tuntuu ikävältä juoda ja syödä yksin, kun olen tottunut puolison kanssa. Toisinaan ihan vähän itkeä pirautan ikävääni.

Koetan kyllä keksiä positiivisia asioita ja yksi on ehdottomasti se, että kynteni ovat pitkät ja upeassa kunnossa. Puolisoa ja huushollia hoitaessa katkeilevat. Tämä kynsijuttu on siis yksi hyvä asia niin kauan kuin sitä kestää. Sekin on mukavaa, etten viitsi pukeutua päivisin. Suihkussa toki käyn aamuisin ja sitten panen puhtaan yöpaidan aamutakin alle. Tänään, tai oikeammin eilen, koska ollaan jo seuraavan päivän puolella, oli taas herravieras, enkä hänenkään takiaan vaihtanut. On jo tottunut näkemään minut toipilaan asussa. Vähän häpeillen pyytelen kuitenkin anteeksi. Huomennakaan eli siis, kun päivä valkenee tänään, en kummemmin vaivaudu. On kummitytön ja hänen äitinsä vierailuvuoro. Tulevat tas nähtävästi hommiin. Kahvitellaan ja tuovat kahvileivät tullessaan. Kummityttö vihjaisi jotain uudesta projektista ja minua alkoi pelottaa. Enempiä muutoksia en mielelläni anna enää tapahtua. En vieläkään ole tottunut uusiin paikkoihin. Osa päivästä menee etsimiseen ja kärsivällisyyden loppuessa soitan ja kysyn, missä  sen ja sen paikka nykyisin on. Unisukkiakaan en millään löytänyt.

Nyt taidan mennä tapaamaan jo Nukku-Mattia. Ehkä päivitän tämän aamulla.


24. helmikuuta 2014

OLYMPIALAISET OHI, ARKI KOITTAA

No, Kanadahan se oli, joka voitti olympialaisten kultaa jääkiekossa. Ruotsista ei oikein vastusta ollut. Kuten sanoin, en ollut kummankaan puolella, vaikka kerrotaan meidän suomalaisten kanattavan silloin Ruotsia, jos emme ole itse leikissä mukana. Koko kisa päättyi eilen, enkä lopettajaisia jaksanut kokonaisuudessaan seurata.

Kansa taas kohahtanut. Urheiluministeri Iltasanomien mukaan ollut Sotshissa "heikossa hapessa" Leijonien jääkiekon pronssijuhlassa eli sammunut pöydän kulmalle.Eikä tämä tämmöinen ministerille sovi, kertovat kommentit. No, kerrankos sitä tämmöistä tapahtuu ja tuskin aikaisemmin suoritetut virkatehtävät ovat mitalijuhlan menosta kärsineet. Oltiinhan jo tämän kertaisten olympialaisten loppusuoralla. Ja eikös nämä tämmöiset mitalijuhlat omassa porukassa joukkueen kanssa ole enemmänkin yksityisluontoista? Mene ja tiedä, mutta pitäähän kansalle kertoa. Kiven sanoin "mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee ilmassa ilon ja riemun henget". Tärkeintä oli, että saimme pronssia! Vai mitä?

Kummityttö eilen katsomassa puolisoa. Melkoisen pirteänä oli mies ollut, lähetti vaimolle terveisiä. No, kunhan tässä vielä parisen viikkoa mennään etiäpäin, voinen alkaa ajatella yhteiseloa kotona hänen kanssaan.Sitten näkee. Silloin on jo reilusti kolmatta kuukautta leikkauksesta. Pitkä on tämä rupeama ja niinhän minulle jo ennen operaatiota kerrottiin. En kiellä: kyllästyttää jo. Kaikki olisi jo aikoja sitten ohi, jos olisi heti noin vuosi sitten huomattu lannerangan murtumat nivelrikon tilalle. Röntgenkuvat eivät kaikkea kerro ja vasta monen ortopedikäynnin jälkeen ehdotettiin magneettikuvausta. Siinä selvisi vaivan syy.

Kevättä ilmassa. Jokunen muuttolintu, ehkä kuitenkin vasta tiedustelija, on saapunut Suomeen. Mikäs on tullessa, plusasteet senkuin lisääntyvät, lunta ei Helsingissä juuri ollutkaan,ötökät koloissaan alkavat myös heräillä. Että tämmöistä talvea, kuten jokainen tietää. Minä ainakin olen tykännyt.





                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                         

23. helmikuuta 2014

RUOTSIKO VAI KANADA?

On se nyt vaan niin hienoa, kun -lainatakseni maalivahti Tuukka Raskin sanoja- tämä "kärpäsenpaskan kokoinen maa" vei pronssin jääkiekossa voittamalla suuren ja mahtavan USA:n. Minäkin tuuletin sohvan nurkassa. 5-0, mitäs siitä sanotaan?  Miten käy tänään olympiakultaottelussa Ruotsi-Kanada? Muuten lauantai meni hissunkissun kohdallani. Koko viikko olikin ollut vilkasta näin toipilaan kannalta. Lääkärikäynti, ennenkäymättömiä ostosparatiiseja, erään herrahenkilön vierailu ja sitten vielä kummityttö vanhempineen. Nyt on työhuoneessa valoa, kun katossa komeilee yleisvalaisin. Ja makuuhuoneessa uudet valoverhot. Päätettiin ostaa uusi pölyimuri. Imuteho vanhassa heikentynyt eikä se passaa. Kummitytär pani kirjoituspöydänkin uuteen uskoon. Mahtuu paremmin naputtelemaan. Läppäri ei taaskaan ystäväni. Näytössä pyörii pieni sininen ympyrä. Kursorin nuoli on tottelematon. Juuttuu paikoilleen ja luulen sen näyttävän pitkää nenää.

Puolison vointi hoitolaitoksessa ennallaan. Soitin hoitajalle. Aggressiivisuutta hoitotoimenpiteiden aikana, mutta muina aikoina täydellinen herrasmies. Näin kertoi. Kertoi senkin, että mies ikävöi kotiin. Vielä pari, kolme viikkoa arveli leikannut kirurgi, että saataisiin lihaksistonikin kuntoon, ennen kuin saan puolison hoiviini. Tämä tietää fysioterapiaa ja tiettyjä vahvistavia liikkeitä jo kotona. Olen tehnyt.

Eilen valmistin oikein ruokaa. Uunijuureksia ja kalkkunaleikkeitä. Oikeastaan aika hyvää. Huuhtelin kaiken alas pikkolopullollisella kuohuviiniä, kun samppanjaa ei ollut. Herkusta tuovat ruokapuolta huomenna. Siunattu Stockmann. Olisin paksussa pulassa ilman tämmöistä palvelua. Nyt ovat tilaamani tavaratkin olleet oikein, kun ennen joulua sain kärsiä kerääjien huolimattomuudesta jokaisen tilauksen yhteydessä. Kerroinkin täällä kirjoittaneeni toimitusjohtajalle, kun alempien esimiesten torut ja sanomiset eivät kerääjiin tehonneet.  Kun maksan ensin tavarasta, sitten keräämisestä ja jopa kuljetuksestakin kotiini, niin totta maar on minulla asiakkaana oikeus odottaa kaiken menevän jetsulleen oikein. No, tekevälle sattuu, mutta niin usein ei saa.

Nyt olen tyytyväinen ja  pysyn asiakkaana edelleenkin, kuten äitini ja isoäitinikin ovat tehneet silloin, kun Stockmann oli vielä nuori ja mamman aikaan  ihan muualla kuin Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien kulmassa, johon se valmistui vuonna 1930. Kolmatta polvea ostelen. Olenkin blogissa joskus kirjoittanut aiheesta "Kun Stockmann tuli Helsinkiin". Maahanmuuttaja oli perustaja. Heitä oli jo silloin, emmekä me nyrpistelleet neniämme ulkomaalaistaustaisten ahkeruudelle ja uusille tuulahduksille Suuresta Maailmasta. Jos taitavat kauppiaat ja kondiittorimestarit eivät olisi tulleet know-hownsa kanssa Suomeen, olisimme vielä pitkään jyystäneet tavallista nisupullaa kahvipidoissamme puhumattakaan kaikesta muusta tavarasta, jota alkoi näkyä myymälöiden valikoimissa. Fredrik Edvard Ekberg oli kuitenkin ehtaa helsinkiläistä sukujuurta. Täällä 1825 syntynyt, aloittanut leipomisen oppipoikana ja lopulta päätynyt ammattitaitoiseksi kondiittoriksi. Bulevardilla on yhä Ekbergin konditoria, jonne se tuli vuonna 1915. Saamme nauttia pöytiin tarjoilusta, positiivisella tavalla vanhanaikaisuudesta, ostaa vaikka kaupan puolelta suussa sulavia leivonnaisia kotiin viemisiksi. Ekbergin konditoria on Helsingissä kahviloiden aatelia.

Kummalle hurrataan tänään jääkiekkokaukalossa?






20. helmikuuta 2014

IKEA-SEIKKAILU

Huomenta. Eilen ortopedin vastaanotolla ja sitä ennen röntgenissä. Metallit ja ruuvit pysyneet paikoillaan, paraneminen edennyt niin kuin pitää. Joudun fysioterapeutin kynsiin. Kotonakin tiettyjä liikkeitä. Sain kyynärsauvat sisätiloissa liikkumista varten. Ulkona ja ostoksilla rollaattori. Kummityttö oli mukana ja myöhemmin seuraamme liittyi hänen äitinsä.

Eikä eilinen päivä siihen päättynyt. Kummityttö pani elämäni seikkailuksi ja me kolme naista lähdimme Ikeaan. Koskaan en ollut ollut. Pyörätuoleja lainassa, minulle yksi, sillä naiset varoittivat kilometrejä tässä suuressa ostosparatiisissa riittävän. Niin olikin. En olisi kuuna kullan valkeana jaksanut/voinut edes rollaattoria lykkien selvitä moisesta rääkistä. Kummitytön silmät kiiiluivat ostovimmaa, äiti ja minä olimme rauhallisempia.Ottivat semmoisen jättisuuren keltaisen kassin ja täyteenhän se tuli. Se oli kiinnitettynä sitä varten olemassa olevaan kuljetushäkkyrään, jonka työntäminen oli kummitytön äidin hommana. Kävimme välillä syömässä lihapulla-annokset. Minä tarjosin. Jonotusta,tungosta, vähemmän oikeaa ravintolamaista meininkiä, mutta sai maarun täyteen. Jälkiruuaksi mansikkajuustokakkupala.Pääasia oli keskinäinen tapaamisemme ja iloinen rupattelu ystävysten kesken. Sitten jatkettiin.

Uuvuin totaalisesti ja kun näillä naisilla oli vielä suunnitelmissa  Kodin 1 naapurissa ja sen jälkeen Itäkeskus, toppasin ja kieltäydyin jatkamasta. Meidät mummelit istutettiin autoon ja kummityttö meni Kodin 1:een. Itäkeskus jäi kokematta. Kummityttö osti valaisimen tänne työhuoneeseen, koska yleisvalo on puuttunut.Olen pannut kampoihin, mutta nyt olin väsynyt ja annoin vapaat kädet. Kodin 1:stä semmoinen tuli. En tiedä edes minkälainen, kun on vielä pakkauksessa. Jääkaapissakin palaa valo ja verenpainemittari sai uudet paristot. Elämä taas mallillaan.

Koko päivä eiliseen menoon suttaantui, mutta kivaa oli. Yön nukuin silkkaa uupumustani varsin hyvin. Sen sentään netistä luin, että "ryssäviha" pani Suomen jääkiekossa Venäjän häviämään. Oli nyt miten oli, hyvältä tuntuu. Pääsimme välieriin. Siinä leikissä onkin sitten vastassa toinen naapuri Ruotsi, rakas vanha vihollisemme urheilun saralla.

18. helmikuuta 2014

LAIVAMATKAILU ON YHTÄKAIKKI POIKAA

Halpalentoyhtiöt syövät risteilymatkustamista, luin. Halvemmalla pääsee lentäen ja pitemmälle kuin laivalla Tukholmaan. Nyt uusitaan aluksia nuorempaan makuun ja yritetään elvyttää laivamatkailua. Kyllä minä vaan matkustan laivalla mieluummin kuin lentokoneella. Osin lentopelon takia ja isompi syy on, että laivassa on mukavampaa ja ylellisempää. Ruoka ehdottomasti parempaa! Hyttivalikoimakin runsasta. Saa vaikka sviitin. Ja onhan siinä vielä semmoinen menneen ajan maku. Ainakin vähän.

Näin hiihtoloman aikaan matkustetaan sen kuin keritään ja minä matkaan matkablogien mukana, kuten esimerkiksi CurryKanelin kuvien myötä vallan Meksikoon asti.Maa, jossa en ikuna ole ollut. Mieli tehnyt, kuten niin mahdottoman moneen muuhunkin käymättömään paikkaan. Nyt reissaan blogin kirjoittajien matkassa vaikka maailman ääriin, kun omat mahdollisuudet ovat melkein olemattomat.Nojatuolimatkoistakin voi täysin siemauksin nauttia. Sitten on vielä matkakirjoja, televisio-ohjelmia ja oma mielikuvitus. Näillä pärjää. Samoin vievät minut mukanaan matkustavat ystäväni kertomalla kokemuksistaan. Nyt olen jo alkanut odottaa L:n ja A:n palautumista kuukauden kuluttua Etelä-Afrikasta. H tulee Turkista keväällä. Monta riemuhetkeä tiedossa. Ja kyllä minulle kelpaa Tallinnankin reissusta kertoa. Jos on nähnyt ravintoloiden ulkopuolistakin elämää.

Laivayhtiöt voisivat keksiä muitakin kohteita kuin Tallinna,Pietari ja Tukholma. Voisi matkata yhdellä ja samalla laivalla vaikka näiden lisäksi Riikaan ja Gotlantiin, Travemündeen. Ja pääsisihän sitä Juutinraumasta pitemmällekin.  Göteborg on ihan mukava kaupunki. Niin ja Oslo Oslovuonon päässä. Kyllä olisi risteiltävää. Vettä riittää. Ei sitä aina tarvitsisi Karibialle asti seilata. Kyllä kunnon laivamatka täällä lähempänäkin yhden halpalennon voittaa.

Ystäväni N soitti eilen. Puhuimme haimasta ja sen vaikutuksesta ihmisruumiiseen. Minulle haima on vain yksi elin jossain päin sisuskalujani. N tiesi enemmän. Kun tulee ikää, alkaa tämä kroppa käydä tutummaksi. Tosin ikävästi usein sairauksien myötä. Minuakin lanneranka kannatellut aiemmin vallan vaivatta ja nyt on sen asian kanssa vähän niin ja näin. Kokeilin eilen isän kävelykeppiä. Aion ottaa mukaan tänään kampaajalle, että pääsen siellä sisällä liikkumaan. Rollaattori niissä olosuhteissa liian hankala  kapistus. Mutta sen avulla köpittelen taksiin. Alkaa ihan totta tämä vaivaisuus jo ottaa päästä. No, huomenna olen viisampi tavattuani ortopedin, joka luihini koski.

Kirjoittelen tätä 18. päivän puolella. Kello on kaksi yöllä.Heräsin kesken kaiken ja rullauduin koneen ääreen. En läppärin. Se on yhä minulle vieras. Nyt kuitenkin: hyvää yötä tai hyvää huomenta.


17. helmikuuta 2014

TOISTEN MUKANA MATKASSA

Käväisin Tuulian valokuvien matkassa Alicanten maisemissa, jossa en ole ollut sen enempää kuin koko Costa Blancallakaan. No, nyt katselin kuvia. On se vaan niin hienoa, kun voi hypätä koneeseen ja lähteä niin arkea kuin harmaata pohjoisen talvea pakoon, nauttia kaikesta tarjolla olevasta. Hiihtolomalaisistakin osa suuntaa etelämpään ja osa etsii lunta ja talvisia maisemia täällä pohjoisempana. Minä tykkään tästä säästä, mitä nyt Helsingissä tarjolla on. Eilenkin rullauduin kuivin jaloin rollaattorilla roskikselle, mitä nyt pyöriin soraa tarttui. Vedin kehkot täyteen pihailmaa ja nakkasin roskanyssykät jätelaatikoihin. Sitten paneuduin jääkiekkoon Sotshissa.

C marisi eilen, kun en kerro hänelle tapahtumistani. Mistä tapahtumista? Hei, lämmitin ruuan mikrouunissa, söin, kävin aamulla suihkussa, katselin ikkunoista ulos, kuulin rapussa ääniä, naapuri lähti ulkoiluttamaan koiraa...  Näistäkö pitäisi kertoa? Televisio-ohjelmatkaan eivät ole meillä yhteisiä. C katselee poliisijutut, minä taas harvoin, enkä juurikaan nykyisin, kun Poirotia tai neiti Marplea ei ole. Matkadokumentit katselen heti kun niitä tulee, samoin olen Animal Planetin suurkuluttaja. Uusintoja niissäkin. Impressionistit-sarjaa Teemalta olen seurannut. Sekin ennen nähty, mutta kertaus sopii taiteessa aina. Uutisia seuraan , totta kai, että tiedän, miten maailmalla mennään. Helsingin Sanomattomuuttamme ystäväni E tässä päivänä muuanna suuresti ihmetteli. En ollut huomannut heidän (E ja puolisonsa) hääkuvaa ja tekstiä pitkästä yhteistaipaleesta avioliitossa. Jouduin kertomaan, että Hesaria ei tule. E oli pitkään vaiti ja sitten henkäisi: ei tule Helsingin Sanomia??? No, ei, lopetin lehden tilaamisen, kun puolison näkökyky heikkeni muun vaurioitumisen lisäksi. Tuli meillekin aikoinaan useita päivälehtiä, mutta se oli sitä aikaa se. Ja hyvin olemme ilman sanomalehteä pärjänneet. Minä luen netistä, kuuntelen ja katselen uutiset ja pysyn tällä viisiin hyvin mukana. No, se hääkuva jäi tietysti näkemättä ja teksti lukematta. Lienen saanut anteeksi.

E ja miehensä ovat napureitamme ajalta, jolloin meillä oli harhavuodet Espoossa. Paritaloa asuimme, oli piha ja kukkia, naapurisopukin tallella. Mutta tämä kaukana Helsingistä ei ollut minun juttuni ja niin me kopistimme pihamullat kenkien pohjista ja minä palasin juurilleni. Puoliso tuli mukaan, mutta ei juurilleen, kun on muualta kotoisin. Ystävyys naapureihin jäi. Soitellaan ja E on täälläkin käynyt. Ovat niinikään matkustavaista väkeä. Tosin reissut suuntautuvat harvinaisiin paikkoihin, joissa ei turismia näy. Joku pieni saari Tyynessämeressä keskellä ei mitään tai hurjia hiekka-aavikkoretkiä beduiinien parissa, hätälasku pienkoneella viidakkoon, melomista kanootilla maailman suurilla joilla. Vakuutena osaamiseen piti näyttää eskimokäännös.Taitaa muuten olla Etelämanner ainoa kolkka, missä eivät ole käyneet.






15. helmikuuta 2014

LETTUJA

Istuin eilen rollaattorin päällä ja paistoin lettuja. Äitini sanoi aina "lätty". Valottomassa jääkaapissa oli kevytkestomaitoa ja sen huitaisin mukaan ja siitä aloitinkin. Joku järjestys  maidolla,munilla,jauhoilla,suolalla ja rasvalla taitaa olla, mutta ei minulla. Jää paakkuja. Mutta oikea lettupannu minulla on ja se onkin eri hieno ja helppokäyttöinen. Ihanhan siinä ilokseen paistoi. Tuoksu levisi huoneistoon, vaikka ikkunat olivat keittiössä auki. Herkku toi tilaamani tavarat ja miehet sanoivat meillä tuoksuvan hyvältä ja nuuhkivat keittiössä ilmaa. Ja olihan se niin. Söin lättylettuja mansikkahillon kanssa ja nautin.

Paha mieleni hiukan kaikkosi. Olin soittanut puolisolle, mutta tämä oli nukkumassa ja kun hoitaja herätteli, käski mies painua hiiteen. En saanut puhutuksi. No, se oli huono päivä hänellä. Niitä on. Kuten terveemmilläkin joskus.

L ja A lähtevät Etelä-Afrikkaan. Ovat jo siinä asiassa konkareita. Siellä asuneina ja myöhemmin vuosittain käyvinä. Ei safareita kuten blogin kirjoittaja Heidillä, joka parastaikaa niin ikään matkaa Cape Towniin. L ja A ovat safarinsa kokeneet niin julkisissa kuin ylellisissä yksityisissä puistoissa. "Kun on nähnyt yhden leijonan, on nähnyt ne kaikki", sanoo ystäväni L. Leijona lienee tärkein nähtävä ja kuuluukin siihen kuuluisaan "big fiveen", joka on ehdottomasti  must safarilla. Muiden näkeminen saattaa onnistua, mutta leopardin ehkä ei niinkään. Tyydytään "big fouriin".  Kiihkeimpinä Afrikka-fanivuosinani haaveilin minäkin safareista. Keikuin unissani jeepin vauhdissa ja  näin kaikenlaista, mikä tekee Afrikasta Afrikan. En yksinomaan eläimiä. Tunsin ympärilläni koko kirjon, värit,  tuoksut, tuulen ja auringon, äänet, kaiken. Sitten heräsin, mitään ei enää ollut.

Sain lampun irti jääkaapista. Työvoitto! Pari päivää siihen meni, mikä paremmin liikkuvaa hymyilyttää. Nyt on malli. Ja malli paristoistakin, joita tarvitaan verenpainemittariin. Olen niin paljon mittaillut, että paristot sanoivat yhteistyöhalukkuutensa irti. Kummityttö osti vempaimen, kun oli vahvasti sitä mieltä, että sitä tarvitsen. Lääkkeethän jätin ottamatta, koska ainakin näistä lääkärin määräämistä tuli tolkuttoman huono olo. Aikamoista myrkkyä. Mittailin monta kertaa päivässä ja lukemat olivat koko ajan vallan tyydyttäviä. Paristot uupuivat moiseen menoon.

Nyt menen tiputtelemaan aamukahvini. Ja syön sen kanssa yhden letun. Tai ohukaisen.

13. helmikuuta 2014

TAAS ON TORSTAI

Istunpa taas tyhjän ruudun äärellä ja mietin, mitä minä tässä oikein teen.Luultavasti kirjoittaa en osaa, eikä mitään kirjoittamisen arvoista edes tapahdu näin toipilaan elämässä. C kysyi eilen: onko sulle tapahtunut mitään jännää?  Onko vuodevaatteiden  hidas vaihtaminen "jännää"? Entäs pyykkikoneen jyskääminen? Eikä sekään tunnu jännältä, kun makaan vuoroon sohvalla ja vuoteessa vaipuen välillä hillittömään itsesääliin enkö tästä ikinä tokene-tyylillä.

Eeviltä tuli ystävänpäiväkortti tekstillä "paikat hajoavat, mutta ystävyys kestää". Kuvapuolella kaksi mammaraista esiliinoihin sonnustautuneena istumassa vierekkäin. Soitin ja kiitin. Sitten laskeskeltiin taas niitä vuosikymmeniä, kun ystävyytemme on kestänyt. Niitä on monta. Oltiin nuoria, naimattomia, hulvattomia ja nauravaisia. Elämä oli ihanaa.Vaihtaisinko takaisin siihen ja aloittaisin kaiken alusta? En. Samat virheet tulisi tehtyä kuitenkin. Ihminen on niin rakennettu.

Soitin eilen puolisolle. Oli hiukan pöppöröinen, mutta ikävöi kotiin ja minua. Taas kyyneleet tuppasivat silmiini. Onneksi hän saa jäädä nykyiseen laitokseen niin kauaksi aikaa kuin on tarpeen. Tämän soitti ja kertoi sosiaaliohjaajani. Ja se oli hieno ja hyvä tieto. Tässä paikassa nimittäin ajetaan parta ja muutenkin hoito monia muita laitoksia asiallisempi, parempi ja ammattitaitoisempi. Olen oikein tyytyväinen ja hyvin kiitollinen.

Sairaaloista ja puolison hoitolaitoksista tulee laskuja. Niissä lukee "kerryttää maksukattoa" sen lisäksi, että mainitaan saatavan olevan ulosottokelpoinen ilman erillistä tuomiota tai päätöstä. Soitin kattoasiassa kaupungin taloushallintopalveluun. Lähettävät uudet laskut ja ottavat katon huomioon. Tämä on asia, josta pitää asiakkaan itse huolehtia eli soittaa ja kertoa arvelevansa katon täyttyneen. Miten paljon on ihmisiä, jotka eivät tätä soittoa tee, vaan maksavat kiltisti, vaikka saamista olisi? Aika paljon, sanoi virkailija. Kunnilla ei ole resursseja vahtimiseen, koska potilas voi olla hoidossa useissa kunnissa sairastuttuaan matkaillessaan. Tämä on tätä byrokratiaa ja panee pienen ihmisen pään pyörälle virkakoneiston rattaistossa.

Herkun tilaus odottaa lähettämistä. Sitten on taas syötävää pimeässä jääkaapissani. En saa sitä halvatun kantta lampun päältä irti. Hyvää torstaita ja toivoa, mihin sitä sitten tarvitaankin.




12. helmikuuta 2014

JAAKON INNOITTAMANA CÓRDOBAAN

Leikin illalla uuden läppärin kanssa ja sain esille kengurun kuvan. Tarkoitus ei ollut, mutta tottakai eläin oli upea, tosin harmittava juuri siinä paikassa, kun en onnistunut eroonkaan pääsemään. Muutenkaan en ole varsin hyvä, kun ei kädessä ole hiirtä, vaan pitää sormen pyörityksellä saada kursori liikkeelle. Kyllä se juttu vanhasta koirasta ja uuden oppimisesta taitaa kohdallani pitää paikkansa. Olisi sekin heräteostos saanut jäädä tekemättä!

Huollon esimies kävi ja nyt makuuhuoneessa lämpiää patteri. Ihana tunne, kun työnnän varpaat peiton alta esille, ei tömähdä kylmä vastaan, vaan huokuu pehmeä lämpö huoneessa. Nyt tappelen jääkaapin valon kanssa. Sammui, enkä saa kantta auki Seisominenkin vaikeaa. No, hapuileva löytää juustot ja muut. Kampaajan olen tilannut. Elämän pitää normalisoitua, on vaikeaa tai ei. Kummityttö käynyt puolisoa tervehtimässä ja tämä oli eilenkin ollut hyvällä tuulella ja varsinainen hymypoika. Soitan tänään. Jospa nyt olisikin tulossa, tai jo on, semmonen periodi hänen sairaudessaan, että kotonakin asiat selviäisivät helpommin, yhteistyö pelaisi mallikkaasti ja saisin hoitotoimenpiteet sujumaan ilman hammasten kiristelyä. Ensi viikolla tapaan minut leikanneen kirurgin ja saan tietää, missä mennään. Ehkä senkin, koska olen taas valmis omaishoitajuuteen.

Kuuntelin Jaakko Selinin äänikirjan Jaakon matkassa. Mukavia kertomuksia, kun Jaakko-poika jo varsin nuorena lähti maailmaa valloittamaan. Myöhemmin työn puitteissa ja meistä monet ovat seuranneet televisiosta Jaakon tavatessa maailmalla asuvia menestyneitä suomalaisia. Kirja oli viehättävä katsaus matkoista läheltä ja kaukaa vuosikymmenten varrelta. Osin paikoista, joita ei vielä turismi ole pilannut. Siinä asiassa kun on niin hyvät kuin huonotkin puolensa.

Itsekin kokeneena sen huonomman puolen esimerkiksi Córdoban moskeijassa. Satoja turisteja tungokseen asti, oppaitten esitelmiä, hälinää ja hyörinää paikassa, joka aikoinaan on huokunut rauhaa ja jonka harrasta tunnelmaa vain pylväät ovat todistaneet.. No, moskeija olemassaolonsa aikana kokenut muutoksia islamista kristinuskoon laajentumisesta puhumattakaan, mutta säilyttänyt kuitenkin pyhäkön olemuksensa. Nyt se on museo, must-paikka, jonne jokaisen turistin on päästävä. Kunnioitus tätä upeaa ja kaunista paikkaa kohtaan unohdetaan. Ehkä joku kallistaa päätään ylös ja näkee hienot kupolit, mosaiikit ja kukkaornamentit, arkkitehtuurin loistokkaat ratkaisut, menneitten aikojen tunnelman. Oppaitten keppien päissä liehuvat tunnisteet kurkottavat seinien stukkokoristeluihin ja heidän monotoninen äänensä kuuluu matkustajaryhmien keskellä. Ihmismassaa ei voi olla aistimatta ja se pilaa koko käynnin. Kävin siis siellä minäkin kerran, Córdoban mezquitassa miljoonien turistien lailla. Tuli mieleen, kun kuuntelin Jaakko Selinin kirjaa maailman turuilta ja toreilta.




10. helmikuuta 2014

RATIKKAJUTTUA

Läppäri olohuoneen pöydällä kutakuinkin käyttökunnossa. Kun jäin eilen sen kanssa kahden, en kantta avannut. Kummityttö kyllä neuvoi, että nyt voin kirjoitella ja katsella samalla televisiota. Miksi ihmeessä? Tiedän kyllä nuorison tekevän yhtaikaa kaikenmoista, mutta minä pystyn nippanappa kävelemään ja jauhamaan purukumia samaan aikaan. Ja tähän hommaan tämmöinen yhtäaikainen tekeminen minulla supistuukin. Television katseleminen vaatii jonkunmoista keskittymistä ja saman tekee kirjoittaminen tai ylipäätään tietokoneen kanssa askaroiminen. Siispä erikseen. Ja rauhassa.

Historioitsija Kaisa Kyläkoski kirjoitti blogissaan mielenkiintoisesti, mitenkä muinoin voi lirutella lämmintä maitoa Vanhan kuppahallin seinästä. Kun oli oikein maitoautomaatti. Minä en ollut moisesta asiasta lukenut saati kuullut, vaikka itsekin koluan tätä Helsingin varhaishistoriaa. Nyt kun jossain vaiheeessa kuulemma pannaan Helsingin ratikkareitit uusiksi, löysin kätköistäni lehtileikkeen (ilman päiväystä), jossa kerrottiin raitioliikenteen saamista tarkoista säännöistä joskus vuoden 1900 syyskuussa, jolloin ratikat alkoivat kulkea sähköllä.

Päivälehti oli kirjoittanut "vaunun konduktöörien, kulettajain ja jarrumiesten tulee olla hyvämaineisia, raittiita ja vähintäin 18 vuoden ikäisiä sekä täysin perehtyneitä vaunujen ja koneiston käyttöön. Vaunupalvelijaston tulee olla siististi puettu ja kohdella yleisöä säädyllisesti, olla vastuunalainen siitä, ettei vaunu kule liian kovaa vauhtia sekä muutoinkin noudattaa tarpeenmukaista varovaisuutta.Yleisöä ei saa laskea pitelemään vaunun käyttökoneistoa." Muitakin neuvoja annettiin. Kulkunopeus alle 250 metriä minuutissa ja vaunu on pysäytettävä, jos "raiteella on joku avuton henkilö..."

Jos henkilökuntaa opastettiin, niin kyllä myös matkustajia. Päihtyneitä ei lasketa vaunuun, eikä epäsiististi pukeutuneita, pahalla löyhkällä varustettuja tai muusta syystä ikävyyksiä aikaansaavia. Muutakin kiellettin, koska matkustaminen oli suhtuutta eikä tiedetty käyttäytymissääntöjä. No, ei tiedetä nykyisinkään! Eikä Päivälehden toimittajalle tullut mieleenkään, kuinka ihmiset alkavat yli sata vuotta myöhemmin käyttäytyä yleisissä kulkuneuvoissa. Näistä saa lukea päivittäin lehdistä.Olen monesti blogissa kertonut äitini isän olleen ratikankuljettajan. Hän oli korkea herra uniformussaan, ehdoton kunkku vaunussa, jonka sanaa tottelivat niin rahastaja kuin matkustajat. Pappaa ei olisi ikinä mukiloitu tai sanoin häväisty. Eikä kukaan olisi yrittänytkään. Ei ollut mitään koppia hänen ympärillään turvana ja seisten vaunua kuljetettiin. Kuljettajilla oli näkymätön suojamuuri ja sitä kunnioitettiin. Rahastaja oli se, joka jöötä piti. Ja tätä me lapset jouduimme usein kokemaan, jos käytöksemme ei rahastajatätiä miellyttänyt. Hänen ankara katseensa ylsi yli tungoksen, etsi ammattitaidolla pommilla matkustavat eikä antanut armon käydä oikeuden edestä.

Nyt ratikkaa ajaa mies tai nainen, rahastajia ei ole, kulkunopeus noussut, säädyllisyyden kanssa on vähän niin ja näin, taskuvarkaita ja muuta konnankoukkuilijaa matkassa. Jep, hei me eletään 2000-lukua!

9. helmikuuta 2014

AAMUVIESTINTÄÄ

Hyvin huonosti nukuttu yö takana. Mistä lienee johtunut. Menin säälliseen aikaan muutaman haukotuksen jälkeen vuoteeseen ja jäin odottamaan unta. Ei sitten mitään, ei kertakaikkiaankaan. Nousin ylös, tepastelin olohuoneeseen ja takaisin, katselin ikkunoista ulos ja menin taas sänkyyn. Ei nukahtamisen suuntaankaan. Hissuttelin keittiöön ja otin nukahtamispillerin. Mittasin aikani kuluksi verenpaineeni mittarilla, jonka olen juuri saanut. Senkään tulos ei ollut tyydyttävä. Mittasin uudestaan. Ähkin ja pyörin, avasin radion, kuuntelin hetken Chopinia.Suljin radion. Kaiketi olin nukahtanut, koska aamulla seitsemän kieppeillä heräsin, vaan en noussut ennenkuin vasta paljon myöhemmin.

Kyselin eilen tilanneraporttia puolison osastolta. Hyvin on mennyt, kehui omahoitaja, pesuista ja parranajosta lähtien. Uskoako? Päätin uskoa. Sielunrauhani takia. Makuuhuoneen patteri edelleen kylmä. Huomenna soitan huoltoon ja kyselen sieltäkin kuulumiset. Jonkunlaista haaleutta pitäisi olla, vaikkakin ulkona plusasteita. Ennen vanhaan helmikuu oli varsinainen talvikuukausi, jopa kylmin kuukausista. Päälaellaan ovat ilmat näin maallikon näkövinkkelistä.

Katselin talviolympialaisten avajaisia. Suuret olivat, valoa, menoa ja meininkiä, tekniikkaa, kallista. No, kai se pitää niin olla, kun on suuren urheilujuhlan tuntua maailmalla. Minua ei sanottavammin nämä talvilajit kiinnosta elleivät sitten jääkiekon loppuottelut. Ennen katselin mielelläni mäkihyppyä, mutta sekin lopahti. Suomi jotenkin tipahti talvilajien kärkimaiden joukosta, ei ole enää meillä mietoja hiihtämässä. Hienoa kuitenkin, kun olemme mukana ja näissäkin kisoissa lienee pääasiana osallistuminen, ei niinkään voitto. Vaikka uskon jokaisen urheilijan ajattelevan toisella lailla. Sotshi sai kisansa ja nyt kilpaillaan.

Kummitytön pitäisi tulla tänään taas läppärin kimppuun. Jos vaikka pääsisin kokeilemaan.Onhan se hieno vehe ja ilmiselvästi viimeisimpää huutoa. Katsotaan, katsotaan, oppiiko vanha koira jne.

8. helmikuuta 2014

MUMMO TARINOI LOTALLE

Olli Vuorinen (joskus tuplaweellä) oli mies, oikealta nimeltään Olof Berg, joka kirjoitti kaiken muun ohessa runoja.Hän eli vuosina 1842-1917 ja jätti jälkeensä kirjallista tuotantoa. Tässä yksi näyte silläkin uhalla, että rikon tekijänoikeussääntöjä. Vuorisen kuolemasta on jo 97  vuotta. Olisiko sillä jokin lieventävä merkitys? No, joka tapauksessa tässä on varsin viehättävä runo.

Mummo ja pikku Lotta


Mummo kertoi satusarjan:
Kuinka Kekri kaitsi karjan;
Kuinka karhu kasken kaatoi,
Miehen mieliks huhdan raatoi;
Kuinka kettu viekasteli,
Toisten toiminnasta eli;
Kuinka jänö nauruun ratkes.
Ripsis rapsis huuli katkes;
Kuinka jättiläinen loikki
Suuren syvän järven poikki;
Kuinka hölmö laati talon,
Säkissä vei siihen valon;
Kuinka ukko kiipes puuhun,
Hopsis kopsis hyppäs kuuhun;
Kuinka kohta itsekukin
Saapi nähdä joulupukin.
"Ompa kaiketi ne totta,"
Pilpatteli pikku Lotta.
Sitten mummo sivumennen
Virkkoi: " Olin miekin ennen
Lotan laisna
Lapsukaisna!"
Tuohon Lotta huusi jo
"Älkää,mummo,narratko!"

(Suuri runokirja Gummerus 2001)

7. helmikuuta 2014

LÄPPÄRIN HUUMAA

Minulla on läppäri! Tämä on huutomerkin paikka. Tosin ei vielä käyttökunnossa. Alun alkaen se piti saamani kuntoutussairaalaan, jossa olisin voinut päiväsalissa naputella. Luulin myös, että sen ostaminen kummitytöllä olisi yksinkertainen asia. Ei ollut. Hän on perinpohjaisen tarkka. Kävi netin läpi, Helsingin kaupat, mietti ja pohti. Lopulta osti. Sairaalaan sitä en koskaan saanut. Nyt se on kotona olohuoneessa ja sen asentaminen naputeltavaan kuntoon on kesken. Mitäkö minä läppärillä? En oikein tiedä, paitsi että siksi, että olisin sen saanut sairaalaan. Nyt vähän kaduttaa koko ostos. Ehkä opin nauttimaan siitä, että voin naputella sillä vaikka hississä, ratikassa tai puiston penkillä, kahvilassa (niin kuin moni muukin) tai muuten vaan kanniskella tärkeän näköisenä uutuuttani sen omassa kantolaukussa. Pitää pysyä menossa mukana.

Ähelsin eilen itseni roskikselle. Ei, kuulkaas, mikään helppo homma. Ensinnäkin roskapusseja oli kertynyt rollaattorin täydeltä. Oli korissa, istuinlevyn päällä ja kahvoissa. Piti pukeutua. Villahousut yöpaidan alle, saappaat jalkaan, takki ja kaulaliina. Yöpaita näkyi takin helman alta. Sillä lailla laahustin.Roskikseen on korkea kynnys. Piti rollaattori nostaa. Pelkäsin leikkausarpien prakaavan. Jätelaatikoiden kannet jumalattoman raskaat. Piti lajitella. Olin hiestä märkä, mutta ylpeä itsestäni. Muistin, mitenkä Kaino-täti muinoin selvitti roskisasiat, kun ei aina saanut apua. Hän silppusi kaiken mössöksi ja pani vessasta alas. Luultavasti ei edes luvallista. Mutta Kaino-täti olikin yli 90v. Hänellä oli seinäkello, joka lyödä lämäytti  tunnin välein. Taloon muutti uusi asukas, jota kellon ääni häiritsi. Pani lapun Kaino-tädin postiluukusta. Täti suuttui ja vastasi: Kello on soinut tässä talossa yli 50 vuotta ja soi kuolemaani asti. Ja niin kello teki.

Eilen paistoi meillä päin aurinko hetken. Viljo Kajavakin on aikoinaan huomannut talvisen auringon. Siitä ensimmäinen säe:

Aurinko paistoi lumen keskellä,
sen säteet riippuivat
vinosti metsän yli kuin kultaviuhka -
Puut olivat pitkiä ja suoria,
harmaa naavaparta liehui
pohjolan puitten kasvoilla,
ja vihertävässä hongan rungossa
hohti liikkumaton
oravan hopeaturkki!

(runosta Talvi)






6. helmikuuta 2014

ALOIN TÄNÄÄNKIN KIRJOITTAMAAN

Nyt sitten saa "alkaa tekemään" ihan virallisesti, kun Kotimaisten kielten keskus on antanut luvan eli hyväksynyt jo yleisessä käytössä olleen sanonnan. Murteessa käytetty ties kuinka kauan, mutta minun aikani suomen kielen opettaja korjasi aina, jos joku "alkoi" väärällä tavalla, korjaten "se on alkaa tehdä". Se jäi korvien väliin ja aina on särähtänyt, jos joku on alkanut tekemään. Nyt pulinat pois ja yleistä hyväksyntää tilalle.

Soitin eilen puolisolle. Olen soittanut aiemminkin. Kysyy aina "koska mä pääsen pois?"  Sitten, kulta, kun jaksan sua hoitaa, on vastaus, mä olen vieläkin kipeä. "Kuinka kauan?"  Puhelun jälkeen itken.Olen alkanut vihata tätä rollaattoria. Etten sanoisi "alkanut vihaamaan". Tänään on vietävä roskat. Hajahtaa.Parvekkeella en viitsi alkaa säilytellä. Roskikseen ne on sieltäkin kuljetettava. Onhan sekin tällä haavaa jonkunmoinen taidonnäyte tässä raihnaisessa tilassani, kun laahaudun pihan poikki jätehuoneeseen. Eilen lepäsin paljon. Tavallista väsähäneempi olo.Vuoron perään vuoteessa ja sohvalla. Katselin jonkun elokuvankin, jonka nimeä en muista. Kertoi rakkaudesta. Onkohan tämän ajan kiireessä kenelläkään aikaa rakastaa? Oikeasti? Onko lastenkin kasvatus menossa siihen suuntaan, että aikuisena rakkaudella ei ole suurta merkitystä? Muu tärkeämpää. Päteminen, perfektionismi, ulkonäkö, raha... Kulutusyhteiskunnan sanelemia sääntöjä. Sitten joskus jonain päivänä kaikki romahtaa. Ihmiskunta ei enää jaksa eikä pysty. Aletaan alusta puhtaalta pöydältä niin sanoakseni. Toisenlaiset arvot kunniassaan kuin tämän ajan kiireisessä maailmassa. Minä lehahdan sitten katsomaan.

Herkku toi tilaamani lähetyksen. Koska olen ollut poissa kuukauden, eivät saaneet annetuksi lahjaansa ajallaan. Nyt se tuli. Valtavan kokoinen suklaarasia. Varmaankin kiitokseksi uskollisuudestani. Kortti mukana, jossa toivotettiin hyvää tätä vuotta. Lämmitti.






4. helmikuuta 2014

VIELÄ YKSI TARINA

Vielä yksi sairaalatarina. Osastolla oli rouva 91v. Eloisa,älykäs, jalkaa poteva pyörätuoli-ihminen. Mukana tässä ja nyt, hyvä keskustelija. Piti runoista. Lasketteli Leinoa. Kertoi elämästään ennen ja nyt. Positiivinen elämänkatsomus eikä vaivojaan valitellut. Kerran hänelle ja eräälle toiselle rouvalle lounaspöydässä, jossa minäkin istuin, tuli erimielisyyttä onko "ryssä ryssä,vaikka voissa paistaisi". 91v ei pitänyt tästä ja häntä hitusen nuorempi rouva pysyi mielipiteessään, joka tietysti sallittua lieneekin. Päästiin osastolla niin mieluisaan sota-aiheeseen, jota tämä vanhempi väki jaksoi pitää yllä päivästä päivään. Sota oli omakohtaisesti koettu ja muistot kuin eiliseltä. Nuorempi rouva kauhistui, kun panin pökköä pesään mainitsemalla, että Suomessa puhutaan jo venäjää enemmän kuin ruotsia. Käski venäläisten painua sinne minne kaikki muukin toivotaan silloin tällöin, josta eroon tahdotaan. Ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun 91v ja minä vakuutimme venäläisturistien tuovan rahaakin ja itäsuomalaisten kauppiaiden elävän pitkästi itänaapurin matkailijoiden varassa. Venäläiset ostavat taloja ja tontteja, täällä elävät aina Helsinkiä myöten. Nuorempi rouva oli tukehtua soppaansa. Sanoi kysyvänsä pojaltaan ennen kuin uskoo tämmöiseen invaasioon.

Huoltomies kävi ja totesi jotain vikaa makuuhuoneen patterissa. Iloinen velikulta, perin miellyttävä kaveri. En ollut ennen nähnyt. Tieto patterista esimiehelle ja minä tahdon, että asia korjataan. Liian viileää. Ei kuitenkan, kertoi, niin viileää kuin merenpuoleisissa asunnoissa. Me olemme suojaisemmassa kulmassa, emmekä merituulelle niin alttiita. Tuulikylmää eivät patteritkaan avita. Ei paljon lämmitä, vaikka olohuoneesta on näkymät merelle. No, kesällä on hienoa.

Soitin eilen ystävälleni Turkkiin. Lämmintä, aurinkoa, kesää. Luminen ja kolea Suomi tuntui olevan hyvin kaukana kuten vielä kotiin paluun hetkikin. Tekee retkiä,on miesystävänsä kainalossa, tapaa suomalaistuttuja, voi mahdottoman hyvin. Onnellinen hän!

Väsähdän nopeasti. Eikö tässä nyt jo pitäisi reipastua? Ilman rollaattoria ei kävely suju. Ihan kuin luusto ei jaksaisi kroppaa kannatella. Pitää istua välillä askareiden välillä. Tänään suunnitelmissa roskiskäynti, joka alkaa olla pakollinen. Yöpaidan alle vaatetta, takki niskaan ja saappaat jalkaan. Rollaattori täyteen nyssyköitä ja ei kun menoksi. Matka ei ole pitkä, tai sitten on. Herkku tuo tänään tilaamani ostokset. Tahdoin oikein oikeata pullapitkoakin. Sairaalassa oli aina kuivakakkua tai piirakan paloja. Harvoin päiväkahvilla kävin. Aamiaisella oli tuhti voileipä ja halukkaille lautasellinen puuroa. Jälkimmäisen laistin. En ole puurotyttö.



3. helmikuuta 2014

KOTIKUULUMISIA

Hrrrr... makuuhuoneen patteri jääkylmänä. Muut pelaavat, jotta ei siis auta huoltomiehen mahdolliset selitykset sään lauhtumisesta. Pyysin jo tarkistamaan tilanteen. Olen semmoinen vilukissa ollut aina ja suorastaan vaadin, että kotona ei tarvitsisi aivastella ja palella. Mitenkä olikaan ihanaa mökkiaikana, kun sai pirtin lämpimäksi, vaikka ulkona paukkui minkämoinen pakkanen ja lunta riitti ikkunoiden tasolle asti. Oli nautinto kopistella huopasaappaista lumet kuistilla, avata ovi ja ottaa vastaan talon lämmin henkäys. Nyt kopistellaan ensimmäisessä kerroksessa, eikä rappukäytäväkään lämmin ole. Hissi hyytävän kylmä, jos on seissyt asemapaikallaan ulko-oven vieressä. Vasta kotona huokuu lämpö. Paitsi makuuhuoneessa. Mutta sekin muuttuu.

Pakastin jäätynyt kiinni. Istuin eilen rollaattorin päällä ja hakkasin ruuvimeisselillä paksuimmat jäät saadakseni Saarioisten pinaattikeiton esille. Se on tämän päivän lounaani. Myöhemmin jyystän  kummitytön tuoman toisen kananjalan. Herkkuun on tehtävä pieni tilaus. Ovat varmaan luulleet mammaraisen poistuneen markkinoilta. On se muuten kummallista, mitenkä tuhottoman paljon on postia kuukauden aikana kertynyt. Kummityttö lajitellut keittiön pöydälle ja minä viskelin eilen mainokset ja muun tarpeettoman roskiskassiin. Laskuissa ei ole enää nykyisin eräpäivään kahta viikkoa aikaa, kuten joskus, vaan annetaan muutama päivä aikaa suorittaa. Miten käy sellaisten henkilöiden, joiden on mentävä pankkiluukulle? Kun posti tulee, on heti lähdettävä ettei joudu mustaan kirjaan ja perintätoimiston kynsiin. Onneksi minun kohdallani kummityttö hoiti maksuliikenteeni ja nyt olen jo itse taas remmissä. Sairaalalaskuja, jäsenmaksuja, korttiin kertyneitä sairaalassa ostettuja...  Eläköön arki ja siviilielämä!

Minäkin Dessun lailla hämmästyin tietoa maan ykkosuutisissa, jossa ilmoitettiin erään suomalaisuimarin ilmestyminen kaapista. Eikö muita uutisia enää ollut? Alan kyllästyä näihin ilmoituksiin. Mitä me muut näillä tiedoilla teemme? Homoseksualismia on maailma täynnä, annetaan jo olla. Pitäisikö panna lappu rintaan, kuten tehtiin kerran keltaisen tähden muodossa, jossa nyt lukisi: HETERO tai HOMO? No, ehkä tällä uimarilla oli jonkunlainen kannustava taka-ajatus, että lopetettaisiin salailu ja jokainen olisi avoimesti sitä mitä on, kun on vielä suuri talvinen urheilujuhlakin aivan ovella.  Silti: maan ykkösuutisissa!








2. helmikuuta 2014

PUOLISOA IKÄVÄ

Sairaalatarinat kirjoitettu, jos ei jotain myöhemmin ilmene. Nyt ollaan kotona. Vointi epämääräisen heikohko, jokainen askare (pakollinen) tuntuu mahdottomalta, mutta suoriuduttava siitäkin on. Kummityttöä en voi alvariinsa vaivata. Pyörrytys vähentynyt huomattavasti ja yhä syytän sairaalassa aloitettuja uusia verenpainelääkkeitä, joiden vaikutusta ei ehditty seuraamaan. Kun ne lopultakin ankaran pahoinvointi- ja huimauskohtausten jälkeen kotona lopetin ja nyt olen pari päivää ollut ilman, on olo huomattavasti parempi.

Puoliso laitoshoidossa, kunnes saan kotiin. Oli välillä toisessakin paikassa, jossa oleminen meni päin honkia. Sama laitos, jossa joskus vuosia sitten ollut, enkä ollut silloinkaan hoitoon tyytyväinen. Eivät kuulemma nyt tämänkään hoitojakson aikana, kun soitin, osanneet ajaa puolison partaa ja se oli sitten mitä oli, kun taas kyörättiin tuttuun ja hyvään laitokseen. Soitin ja kertoivat parran olevan julmetun pitkän. Televisiossa on kuulemma ollut kammottava dokumentti suomalaisesta pitkäaikaisvanhushoidosta laitoksissa. En nähnyt ja hyvä niin, mutta kuulin.Varsinkin ne hoidettavat, joilla ei enää omaisia ole, jätetään hoidotta. Uskon tämän, sillä itsekin olen lyhytaikaisissa hoitolaitoksissa nähnyt yhtä sun toista. Mutta nyt tämä paikka, jossa puoliso on taas jonkun aikaa, on parhaimmasta päästä ja tiedän heidän selviytyvän parranajostakin mallikelpoisesti. Puolisolle ei kerrota minun kotiutuneen, sillä hän ei ymmärtäisi, miksi minä olen kotona ja hän ei. Minun leikkaukseni ja sairaalassaoloni ei ole hänelle aivan täysin selvä asia. Vielä en saa häntä alkaa hoitaa, eivätkä voimani riittäisikään. Mutta ikävä minulla on häntä. Viereinen vuode autio ja tyhjä.

Hulluahan tässä koko hommassa on ollut se, että kun viikkokaupalla diagnosoitiin vaivaani nivelrikoksi, ei se sitten se pahin vaiva ollutkaan. Nivelrikon kanssa voi olla ja elää joissakin tapauksissa, mutta lannerangan murtumien kanssa ei ja niitä minulla oli kolmin kappalein. Kahdessa on nyt metallia ja yhdessä siirrettyä luuainesta. Nivelrikkokin on, mutta -kuten sanoin- on se se pienempi paha ja sen kanssa aion toimeen tulla. Murtumat eivät ole tulleet kaatumisesta, vaan ovat rasitusvammoja. Oli pakko leikata, jos aioin vielä kävellä. Ja minähän olin tämän niin tuumannut.

Jospa tästä vääntäytyisin nyt uuden ja hienon, lainaksi saadun, rollaattorini varassa keittiöön ja laittaisin vaikka kahvin tippumaan. Onhan nyt aamu ja vissisti tämmöisen asian aika.



1. helmikuuta 2014

KIRJALLISUUUTTA SAIRAALASSA

Kuntoutussairaalassa tuli luettua paljon.  Ensimmäisessä kerroksessa kirjasto, jossa käyminen oli aina yhtä suuri seikkailu, sillä kukaan ei ilmeisesti kirjastoa hoitanut. Takijät sikinsokin, ei mitään järjestystä. Sitä vain antoi silmien kulkea hyllyltä hyllylle voimatta etsiä mitään tiettyä. Silmiini osui Giovanni Guareschin Don Camillo, jonka tietysti olen joskus lukenut ja Fernandelin Camillon elokuvissa nähnytkin. Löysin Steinbeckiä, tuttua hänkin entuudestaan, mutta luin Hiiriä ja ihmisiä antaumuksella.Ihmisen äänen Eeva Kilvestä luin niin ikään. Kilpi ei ole koskaan kuulunut mielikirjailijoihini, mutta tämä elämäkerran tyyppinen viehätti.

Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa luin aivan ensimmäiseksi, koska se oli huoneen omassa hyllyssä. Sekin aiemmin ahmittu. Jälleen kerran huomasin, mitenkä hirmuisen kaukana hänen todelliset Afrikka-vuotensa olivat siitä kiiltokuvamaisesta elokuvasta, jota silloin tällöin televisiosta meille näytetään. No, kenenkään kiinnostus ei riittäisi seuraamaan Blixenin omaa tekstiä, jossa on kovan työn, vastoinkäymisten, sairastumisten ja epäonnistumisten makua Nairobin liepeillä.

Minua käytiin tervehtimässä silloin tällöin ja mieluisimpiin kävijöihin kuuluivat L ja A. Toivat tullessaan iloa ja sympatiaa sekä  Jonas Jonassonin kirjan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Sanoivat hauskaksi.Aloin lukea.Totta mar, hauska kirja olikin. Tehty elokuva myös naurattamaan lisää. Maailmanhistoria paikka paikoin hiukan muunneltuna pani hymyt huuleen ja toteamaan, että me tarvitsemme humoristisia kirjoja ja niiden tekijöitä. Kun tätä Jonassonin kirjaa luki, tuli mieleen Tuomas Kyrö, joka omalta osaltaan on meitä suomalaisia naurattanut.

Kummityttö ahkeroi visiteeraamalla usein, samoin äitinsä. Puhelin pirisi, kuulumisia vaihdettiin. Aika ei pitkäksi juurikaan päässyt tulemaan. Aina oli joku juttukaveriksi haluava päiväsalissakin. Huonetoveri oli jalka lekattuna sidottuna pyörätuoliin, mutta rullasi kaikkialla hyväntuulisena ja reippaana. Puhua pulputti, jos joku tahtoi kuunnella.

Kuntosalissa poljin, soudin, vedin ja työnsin. Hiki tuli ja joskus väsähdin totaalisesti. Lääkärikin kehui uutteruuttani. Olin jalkahoidossa ja kampaajalla. Varpaat laitettiin ja ylimääräisenä vielä niiden kynnet lakattiin.Nautittavaa! Kampaajaparturi olisi leikannut hiuksia, mutta en tohtinut antaa, kun pelkäsin oman kampaajan silmäyksiä. Hiukseni kun ovat hänen komennuksessaan. Ehkä tästä tokenen hänenkin käsiteltäväkseen, kunhan aikaa kuluu. Hyvin mies hiukseni laittoi, jotta uusin hiusilmein rullasin osastolle.