31. joulukuuta 2014

VUOSI VAIHTUU

Tänään on se päivä vuodesta, kun mietitään vuoden aikana tapahtunutta.  Muistellaan hyvät ja pahat maailmalla. Toivotaan parempaa ensi vuotta ja muistetaan kirjoittaa vuosiluku 2015. Kukin ottaa vuoden vaihtumisen tavallaan. Minä olen jo monena vuonna ottanut uuden vuoden vastaan nukkuen. Muinoin oli toisin. Meillä oli vieraita, usein oikein kunnon rapukestit, kun mökkinaapurin pojat olivat ravustaneet meille rapuja pakkaseen parikin sataa. Ne syötiin iloisesti juuri uuden vuoden aattoiltana. Ne olivat hauskoja aikoja. No, vuosien aikana tahti muuttui, kunnes se tyystin hiljeni nykyiseen muotoonsa erinäisten tapahtumien seurauksena. Ei haittaa. Aika aikaansa kutakin. Muistellaan. Aion katsella Senaatintorin seremoniat. Siis aion.

Eilen oli tuuraajapäivä ja lähdin heti hänen tultuaan liikkeelle. Tavaratalo mainosti jo ulko-ovella  40% alennusta melkein kaikesta. Ei siihen aikaan aamupäivästä vielä ruuhkaa kuitenkaan. Sain työnnellä rollaattoria väljissä tiloissa. Aikomuksena oli ostaa jokin pieni esine tuuraajalle, joka oli meillä viimeistä kertaa. Siirtyy eläkkeelle ja juurilleen itäisempään Suomeen. Ajattelin hänen pitävän Oiva Toikan lehtokurpan munasta. Se käärittiin pakettiin. Kiitin kädestä pitäen tuuraajaa ja hiukan oli haikea olo. Olihan hän vahtinut puolisoa ja antanut minulle vapaata vuosien ajan.

Ruokaostokset tuli myös tehtyä, eikä Herkussakaan suurempaa tungosta ollut. Tavaratalon puolesta huono asia. Toivottavasti myöhemmin vilkastui. Venäläiskato oli silmiin pistävää. Näihin aikoihin vielä viime vuonna he kantoivat Suomeen selkä vääränä rahaa. Nyt uutisten mukaan matkailevat omassa maassa halvemmalla. Turisteja muistakaan maista ei liiemmin ollut liikkeellä. Senaatintori valmistautui ohi ajaessani tämän päivän juhlallisuuksiin. Aleksanteri menoa katseli.

Helsingin asukkaista vain alle puolet on paljasjalkaisia stadilaisia Helsingin Sanomien mukaan. Samoin Katajanokalla. Muuttoliike on hurjaa, pois ja tänne. Taitanee olla kaikkialla isoissa kaupungeissa sama ilmiö nykyisin. Muutetaan työn, opiskelun ja rakkauden perässä milloin minnekin juurista enempiä välittämättä. Lapsia on Helsingissä syntyneitä jo paljon, minun ikäisiäni ei niinkään. Onko se nyt sitten niin tärkeää olla paljasjalkainen? Tätä hymähtäen kysytään, jos kerrotaan, mitenkä monennetta polvea ollaan helsinkiläisiä. Minulle se on tärkeä asia. Ei ylpeilläkseni, vaan juurieni vuoksi. Jonkunlaista syvempää rakkautta synnyinkaupunkia kohtaan, kun kuuluu omalla panoksella sen historiaan muutaman polven takaa. Kaupunki tuntuu enemmän omalta ja läheisemmältä, sen tuntee ja aistii. Sitä rakastaa ehdoitta. Se on minun kaupunkini.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA MEILLE KAIKILLE, ASUTAAN NYT MISSÄ TAHANSA.

30. joulukuuta 2014

TUURAAJAPÄIVÄN AAMUNA

Olin poissa blogimaailmasta muutaman päivän, kun koneen kursori heittäytyi hankalaksi eläen omaa elämäänsä tottelematta tahtoani. Nyt sitä on osaavainen ystäväni korjannut ja toivon parasta. Takuu on vielä voimassa, jotta käännyn sen puoleen, jos käännyttävä on.

Joulu on nyt auttamattomasti ohi. Minun pieni kuuseni kukoistaa, kunhan saa tarpeeksi vettä juodakseen. Tämän vuoden kahta viimeistä päivää vietetään. Lapsena jännitin kovasti vuoden vaihtumista. Se oli jollain lailla pelottavaakin. Meillä oli aina vieraita ja minullakin oli lupa valvoa. Hämmästyin sitä, kun mikään ei muuttunutkaan, vaikka vuosi oli vaihtunut. Nyttemmin nukun usein jo vuodenvaihteen yli, kun tiedän, ettei  mikään tavallisessa elämässä suuremmin muutu, paitsi pitää muistaa kirjoittaa uusi vuosiluku. Nukunko tänä vuonna, sitä en tiedä vielä. Sen tiedän, että tänään on tuuraajapäivä ja minä lähden stadiin.

Kun ei ollut tietokonetta, tuli kaikenlaista hyödyllistä tehtyä. Siivoskelin laatikoita, tein tilaa puolison hoitotarvikkeille, jotka lähetetään tänään, kyllästyin kinkun makuun, tein peurapataa ja söin suklaata. Televisiotakin tuli katseltua ahkerammin ja nukahdin äänikirjaa kuunnellessa. Se kertoi Suomesta 1950-luvulla. Oli olympialaiset ja Armi Kuusela, sotakorvausten maksua ja toipumista 1940-luvulla päättyneestä sodasta. Lättähatut jatkoivat sakilaisten perinnettä Helsingissä kainalossaan usein villamyssyfriiduja angorapuseroissaaan. Totuteltiin coca-colan makuun ja alettiin matkustella muuallekin kuin Tukholmaan.

Tapasin naapurin rapussa. Vatvottiin talon asioita. Huonosti menee, sanoi rouva. Toista oli ennen, kun noudatettiin sääntöjä ja hyviä tapoja, huoltomiehet kävivät useammin, piha kondiksessa, roskapusseja ei jätetty roskisvajan ulkopuolelle, eikä musiikki pauhannut yötä myöten. Tässä kohdin kysyin rouvalta, miksi ei mene sanomaan häirinnästä. On liian kiltti ja vain kärsii. Meille ei ole kuulunut rouvan naapurista mitään, kun melu on toisessa linjassa ja ylimmässä kerroksessa. Jos kuuluisi, minä en olisi kiltti. Toki myönnän, että toista oli, kun mekin tänne muutettiin. Tämän myönnän. Sitten toivoteltiin toisillemme hyvät kaikessa ja rouva sanoi kävelevänsä viidenteen kerrokseen. Tekee hyvää jaloille. Minä otin hissin kolmanteen.













26. joulukuuta 2014

TAPANINPÄIVÄN AAMUNA

Joulu alkaa olla lopuillaan. Tapaninpäivää jo vietetään. "Tapanina päivä on kukonaskelta pitempi, ja keskispyhänä  sen jo hullukin huomaa."  Ennen oli tapaninajelua tänään. Mistäs se johtuu? No, pakanuuden ajoilta totta kai. Hevosjuhlahan se tänään. Freyerin (muinaispohjoismainen kasvullisuuden jumala) pyhä eläin oli juuri hevonen. Tapanina siis oli tapaninajelu hevosilla ja aivan muinoin se oli kilparatsastusta. Tapaninpäivänä uhrattiin myös sika ja tästä on kinkkuperinne jouluna saanut alkunsa. Kaikkihan juontuu jostain ammoisista ajoista, kun kristinusko oli vasta tulevaisuudessa.

Tämä Tapani, Stefanus, olikin mielenkiintoinen henkilö. Hän oli  Ruotuksen (Herodes) tallirenki ja vei jouluyönä hevosen lähteelle juomaan. Lähteessä kuvastui tähti ja hevonen pelästyi. Tapani-Stefanus kiiruhti heti kuninkaan luo kertomaan oudosta näystä. Stefanus piti merkkiä uuden kuninkaan tulemisena, jota heti alkoi tahtoa palvella. Herodes ei uskonut moista tarinaa, vaan sanoi uskovansa vasta  kun paistina vadissa oleva kukko laulaa, kalutut häränluut lattialla mylvivät, puukonpää työntää vesaa. Kumma kyllä, näin tapahtui ja Tapani alkoi palvella uutta kuningasta, Jeesusta. Suomessa on tarinasta esitetty legendarunoa jouluyön tapahtumasta lähteellä. Eikä ainoastaan meillä, vaan Englannissa ja lisäksemme muissa Skandinavian maissa. Kuka runon kuullut?

Alamme päästä Herkun laatikoista vähitellen eroon. Pitkin hampain viimeisiä vedellään. No, puoliso ei mitään huomaa, kunhan on mukavasti maarun täytettä. Onneksi pysyin hyvästi kohtuudessa, etten hankkinut koko komppaniaa varten. Raaka-aineita tuli ennen ostetuksi siihen malliin, joista sitten itse valmistin kaiken alusta loppuun, kun oli ihmisiä ympärillä nauttimassa pöydän antimista. Meillähän oli tapana kutsua  yksin jääneitä ystäviä ja sukulaisia vanhempieni lisäksi joulun viettoon. Pöydän ympärillä oli joltisenkin suuri joukko, joita aikoja mielelläni muistelen. Rivit alkoivat harveta ja me olimmekin ykskaks kaksin. Nautimme niinkin. Eikä yhtään hullumpata.




  

25. joulukuuta 2014

JOULUPÄIVÄN AAMUNA

Täällä minä taas ja joulutorttua syöden. Puoliso aamuruokittu, päivä ei valjennut, eikä aura pihalla eilen käynyt. C-rapun naapuri toi punaisen ruukkuruusun, jonka lehdille joulun juhlistamiseksi oli ripoteltu kimalletta. Kaunis. M-L:ää en olekaan aikoihin tavannut, en edes lapsia, joita hänellä on viisi. On siinä hulinaa. Ei ole kavereista pulaa. Tulee mieleen oma aikani kauan sitten, kun kaipasin sisaruksia. Kaikilla muilla oli. Saduissakin oli siskoja ja veljiä, paitsi prinsessa Ruususella. En samaistunut häneen, kun se sata-vuotinen uni vaikutti liian pitkältä. Enkä tiennyt liioin sitä, ottaako kipeää, kun värttinä pistää. En ollut aivan varma, mikä on värttinä. Mutta prinsessan suudelmalla herättänyt prinssi kosi ja he elivät ainakin Grimmin veljesten mukaan onnellisina elämänsä loppuun asti. Tämän version sadusta haluan säilyttää. On muitakin.

Meillä mennyt hissunkissun. Rutiinit kuten muinakin päivinä. Ehkä olen enemmän kököttänyt television ääressä, kun olen sitä mieltä, että jouluna tulee mukavaa ohjelmaa. Tosin lapsipainotteista. Samu-Sirkkaa kavereineen en jaksanut katsoa. Osaan melkein ulkoa pikkuoravien metkut ja Pluton yritykset saada Mikki huomaamaan juuri kaadetun kuusen oksistossa lymyävät veitikat. Jouluateria maistui Herkun gourmetille, ei kuitenkaan hullummalta. Valmis kinkku on onneksi pieni, että pääsemme  siitä säällisen ajan kuluessa eroon. Voihan loppua vuolla voileivän päälle. Taikka panna laatikoksi perunasuikaleitten ja sipulin kanssa. Jotain kiusaukseen viittaavaa.

E ehätti ennen minua soittamaan. Hyvin oli aattopäivä mennyt glögiä nauttien. Ei tuntunut rouva ikävystyneeltä tai yksinäiseltä. Tytär oli Meksikonlahden rantamilta viestittänyt, että hyvin pyyhkii helteessä ja aaltojen syleilyssä. Syövät tacoja ja enchiladoja, eikä mieleen ole juolahtanutkaan koti-Suomen pöperöt.

Joulun vietto jatkuu ja kun aatto sopi sopivaksi päiväksi, on joulua käytännöllisesti katsoen ihan maanantaihin asti.  Niin että nauttikaamme, ken haluaa.

24. joulukuuta 2014

JOULUAATTOAAMUNA

Viimeinen rutistus tänään kaupoissa. Eilen olin minäkin hulinoissa mukana. Lastenvaunuja, lapsia, pyörätuoleja, omani lisäksi muita rollaattoreita... kamalaa. Stockmannin Herkku asiakkaita pullollaan, valittiin kinkkuja, kalkkunoita, leikkeleitä, kakkuja, kaikkea, mitä jouluun kuuluu. Minullakin tavaraa, mutta olosuhteet mukaan lukien, ei ainoastaan jouluksi, vaan viikoksi eteenpäin, kun seuraava kauppareissu  on vasta 30.12. Sain suoraan sanottuna tarpeekseni koko hulinasta ja olin ikionnellinen päästessäni kotiin.

Posti toi joulutervehdyksiä vielä muutaman. Naapuri lupasi poiketa joulun jälkeen. Soitin C:lle ja toivotin joulut. Menee sitä viettämään läheistensä luo. Pohjoisen E sitä vastoin on yksin. Soittelen illemmalla. Meillä hillitty jouluateria pienoisine kinkkuineen, jälkiruuaksi koppasin Herkusta vadelmakakun. Tämän verran pitää olla.

Pyysin Herkun kassaa soittamaan minulle pakkaajapojan, joka tuli nopsasti, pakkasi, tilasi taksin ja saattoi tietysti autoon asti. Minulla ei ole ollut tapana antaa näille pojille tippiä, mutta nyt annoin. Poika kiitteli sanottuaan ensin "voi". Taksimiehelle en antanut mitään, vaikka hän oli valmis kantamaan kassini ovelle asti. Latasin rollaattorin tottumuksella ja ähelsin kuorman kotiin. Tuuraajan päästin menemään etuajassa, purin ostokset ja annoin puolisolle viipaleen "ranskalaista" joulukakkua. Olimme lounastaneet ennen lähtöäni, jotta minulle jäi roimasti aikaa ennen kello viiden ateriaa. Nautin hiljaisuudesta, joka talossa aina joulun tienoolla on. Katselin pihan lumisia puita ja uskottelin itselleni sen olevan kaunista kuin postikortissa.

En vieläkään tykkää joulusta kuten joskus muinoin. Toivottelen kuitenkin kaikille, jotka mahdollisesti tätä lukevat: MAHDOTTOMAN HYVÄÄ JA MUKAVAA JOULUA.

22. joulukuuta 2014

TULI SE SITTENKIN

Osittainen joulu on tullut kotiimme. Panin ovikranssin ja sain lahjaksi joulukoristellun pienen oikean kuusen, suklaata, talon, jossa palaa tuikku sisällä, upean puulaatikollisen teepusseja, viiniä ja taas suklaata ja tänään jälleen postissa monta joulukorttia. Kynttilät palavat ja joulukukat purkeissaan kukoistavat. Kun ottaa huomioon, että en ajatellut joulua kotiini, niin voiko niissä olosuhteissa tämän jouluisemmaksi tullakaan?

Olen katsellut jouluaiheisen elokuvan televisiosta ja katsellut lumen peittämää pihaa. Panin saappaat jalkaan ja kävin roskiksella. Astelin lumessa ja rollaattorin pyöriin tarttui lunta. Oikeastaan ei hullumpaa. Sittenkään. Päivä alkaa pidentyä, saamme valoa muustakin kuin lumen valkoisuudesta. Onhan tämä Joulua, onhan?

 Ei aivan vielä, mutta...

Joulu oli tullut myös Impivaaraan Aleksis Kiven sanoin:

"On  jouluilta, Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niin myös veljesten pirtissä Impivaaran aholla..."

Lauman kuopus Eero laulaa hoilottaa: "Iloitkaat ja riemuitkaat / Nyt on meillä joulu / Nyt on oltta ammeet täynnä / haarikat ja kiulut..."

Kaikki me tiedämme sen jouluaaton Impivaarassa, ketkä veljeksistä olemme lukeneet. Oljet syttyivät ja veljeksille tuli kiire punaisen kukon tieltä ulos pihalle. "Näkyi niin kuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen kidastansa ulos lumiselle maalle..."  Huonosti päättyi seitsemän miehen joulu, "koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi".

Olkaamme varovaisia kynttilöiden kanssa.

21. joulukuuta 2014

KULKURIA MUISTELLESSA

Teemalla eilen elettiin Chaplin-hengessä. Saimme tietää, miten kulkuri oikein syntyi ja miten Charles Chaplinista tuli se, mikä tuli, jonka elokuvia yhä katsellaan hymy huulessa, kun hän pikku kulkurina kulkee hassuin askelin kävelykeppiään heilutellen. Iäkkäämpänä hän jätti kulkurin taakseen ja teki tyystin toisenlaisia elokuvia. Saimme kuulla mykkäelokuvien jälkeen Chaplinin äänen. Ehkä hänet kuitenkin paremmin muistetaan knallipäisenä  miehenä liian pienessä takissa astelemassa  iki-ihanissa mykkäelokuvissa, jotka panivat hymyilemään jos saamaan kyyneleetkin silmiin, sillä pikku kulkurissa oli aina myös jotain haikeaa alakuloa.

Lukijat ovat jo joulutunnelmissa kuka missäkin. Minä tyttö se skrivaan. Huomenna pesijät ja ylihuomenna kaupungille kaupunkiin jäävien ihmisten ruuhkaan iltapäivällä. Se oli tuuraajan tahto, vaikka meille sovittu aina aamupäivät. Saas nähdä, riittääkö minulla aika, kun on jonoja, tottumattomia jouluapulaisia kaupoissa, hidasta meininkiä. Vielä pari kertaa tuleva tuuraaja oli tehnyt meille kanavatyön joulukorttiin. Kaunis. Toinen tuuraaja lähetti postitse kortin. Hänkin eläkkeelle vuoden kuluttua. Tulee kumpaakin ikävä. Ehkä uusien kanssa rakentuu yhtä hyvät suhteet.

Kymmenen vuotta sitten koettiin Kaakkois-Aasiassa hirmuinen tragedia suuren hyökyaallon vieriessä kauaksi sisämaahan vieden mennessään kaiken, autot, tavarat, ihmiset ja talot. Maailma ei unohda noita kauhun hetkiä, joita saimme televisiosta katsella kerta kerran jälkeen. Nyt he, jotka selvisivät, muistelevat ja surevat menetettyjä omaisiaan,ystäviään, sukulaisiaan. Nuo aallon runtelemat maat eivät ole vieläkään tointuneet, kaikkea ei ole saatu rakennettua uudestaan. Ihmishenkiä ei korvaa mikään.

Lunta luvattiin. Vein roskat ja kylmä oli. Kyllä pakkasta lykkää. Neljäs adventtisunnuntai tänään. Joulu muutaman päivän päässä.



19. joulukuuta 2014

HELSINGIN KADUISTA 1800-LUVULLA

Joskus olen kertonut mukulakivistä, joilla entisaikaan kadut Helsingissä paljolti päällystettiin. No, semmoisia katuja ei enää ole paitsi Suomenlinnassa ja Sofiankadulla.

Mistä nämä kivet olivat peräisin? Ulkosaaristosta, missä merivesi oli niitä muovannut pyöreiksi aalloillaan ja tyrskyillään aikojen saatossa. Laivat lastattiin kivillä ja miehet töihin. Ensin hiekkaa sopiva kerros tasoitetulle kadun pinnalle ja sitten mukulakiviä latomaan vieri viereen. Jalkakäytävät saivat samanlaisen päällysteen, reunatkin tasoitettiin samoilla kivillä. Pienellä lapiolla kaivettiin kuoppa ja siihen mukulakivi upotettiin. Siinä työssä oli kadunlaskijoiden ammattikunta ja työmiehet olivat aina venäläisiä. Kadunlaskijoilla oli jaloissa raudoitetut varsisaappaat. Polvet suojattiin säkeillä tai ihan polvisuojaimilla. Ei ollut hääppöistä kulku, hevoskärrytkin tärisivät ja kolisivat kivetyillä kaduilla.

Sitten alettiin päällystää jalkakäytäviä virolaisilla kalkkikivilaatoilla ja johan kävely oli vakaampaa. Jalkakäytävän eniten kuljettu osa eli keskiosa sai kalkkikivikatteen. 1900-luvun alussa alettiin päällystämiseen käyttää jo graniittisia kantti- eli nupukiviä isommilla kaduilla. Sivukaduilla yhä taisteltiin mukulakivien puhtaanapidon kanssa, koska kivien väliin tarttui roskia. Talonmiehet luutineen koettivat saada oman katuosuutensa jotakuinkin pysymään kunnossa. Eivätkä vain roskat olleet riesana vaan hevoset tiputtelivat kakkaroitaan, joita eivät hienostorouvat suopeudella katselleet. Ehkä joku piika pantiin illan hämärissä keräämään tuotetta pihan ruusupensaita ravitsemaan. Ainakin äitini äiti kesämökillään Friherrssissä juoksi lapion ja ämpärin kanssa nähdessään Pitkällätiellä  hevosen rattaineen. Siinä oli usein kilpajuoksu, kuka naapurustosta ensin ehätti. Mammalla nopsajalkaisena olikin komea puutarha.

Talvi teetti kesää enemmän töitä mukulakivisillä kaduilla. Kullakin talonmiehellä oli oma osuutensa puhtaanapidossa talonsa edessä, eikä ollut herkkua saada jäätä ja lunta mukulakivistä ja niiden väleistä tyydyttävästi pois. Ei ollut minkään sortin kalustoa, joilla olisi työ hoidettu. Käsipeliä vain.

Nupukivien tultua enemmän käytetyiksi, oli saatava mukulakivet pois. Se tapahtui yksinkertaisesti käsin kaivamalla. Ne pääsivät täytemaaksi vaikka mereltä vallattuun maahan. Katuryssät ja nupukivimestarit hakkasivat uudet katukivet käsin, kunnes 1930-luvun alussa yleistyi asfaltti ja nupukivet suureksi osaksi jäivät mukulakivien lailla historiaan. Helsingissä kuitenkin on yhä nupukivisiä katuja runsaasti, eikä niille saa tehdä mitään, koska kuuluvat kaupungin historiaan. Taksimiehet kiroavat tärinää ja ihmettelevät, miksi ei asfaltoida. Kerron takapenkiltä miksi. Siksi, kun nupukivet ja Sofiankadun mukulakivet ovat tämän kaupungin menneisyyttä ja sitä pitää kunnioittaa.

Lähteenä käytetty Lauri Koskivaaran Kun Helsinki oli nuori ja pieni, WSOY 1968.






18. joulukuuta 2014

MONET KORVAT RUOHIKOSSA

Otin osaa Helsingin Sanomien piparkakkukilpailuun.  Äänestin Ekbergin pullapuotia. Se on Helsinkiä aidoimmillaan ja ratikkakin näkyvissä, kuten Bulevardilla pruukaa. Kun on kysymys makoisasta piparista, niin mikäs sen sopivampaa kuin leivonnaismyymälä.  Kisaan osallistuu muitakin Helsingin rakennuksia Tuomiokirkosta Johanneksen kirkkoon ja Vanhaan kauppahalliin. On VR:n M-junakin päässyt mukaan, Stadion torneineen ja moni muu makea teos, puhumattakaan Sibelius-monumentista Töölössä. Kiva kilpailu.

Kasvimaailmasta kuuluu kummia. Maija Karalan kirjoitus kertoo HS:ssa, että kaikki ei ole kasvien keskuudessa sitä miltä näyttää eli harmittoman kauniilta. Kasveilla on pimeä puoli ja vielä korvat. Kaunis kedon kukka voi popsia sen lehdelle istahtaneen hyönteisen. Kasvi kuulee, kun naapurikasvia pannaan huolettomasti poskeen ja kasvattaa nopeasti vastatoimenpiteitä, ettei itselle käy yhtä kalpaten. Onhan maailmassa ihan tunnettujakin lihansyöjäkasveja, mutta ne ovat tiedossa ja tutkittuja. Nyt ollaan uuden asian edessä ja botanistit hämmästelevät julmuutta ruohonjuuritasolla. Tohtiiko sitä enää kirmailla kedoilla paljasjaloin?  Joku saattaa haukata varpaasta palan, eikä se ole hiiri taikka sammakko, vaan mäkitervakko. Mitä piruilua on mielessään somalla kissankellolla? Taidankin katsella uusin silmin joulukukkiani, että pysyvät ruukuissaan rauhallisesti, kun työnnän kastelukannun nokan multaan. Ja menen pesemään suuni saippualla, jos puhun niiden kuullen asiattomia.

Pakkasta luvattu jouluksi. Mahdollisesti myös lunta Helsingin seudulle. Ei auta, vaikka vastustan henkeen ja vereen. Kävelykengissä olen pasteeraillut, enkä tunkenut villatakkia ulsterin alle. Ehkä pakkanen panee tapoja muuttamaan.  Perämeren rannalla E iloitsee myös lumettomuudesta, vaikka pohjoisempana on ja elää. Ei ole rouvalla liiemmin ollut lumitöitä. Viettää joulunsa yksin, kun tytär puolisoineen matkaa auringon ja lämmön maille. Poika kutsui Helsinkiin, mutta E viettää pyhät oman pirtin lämmössä tuijottaen takkatulehen kauan. Lupasin aattoiltana soittaa.





17. joulukuuta 2014

HETKI ENNEN ILTAPALAA

Iltaa tässä istun ja kohta on puolison iltapala-aika. Lääkärissä olin. Tohtori oli se, joka leikkasi vuosi sitten. Ei tekoniveliä, eikä mitään muutakaan leikkausta näillä näkymin. Mennä köpitellään rollaattorin kanssa Panadolia syöden. Luutumista tapahtunut. Otettiin kuvia. Jos meno hankaloituu, niin saa ottaa yhteyttä lääkäriin. Hyvä niin.

Hyvä ei ole taas se, että olen kadottanut matkapuhelimeni. Soitin ja "kuoletin", kuten asiaan kuuluu. Tänään kun oli ystäviä puolisovahdissa lääkärimenoa varten, kävin ostamassa uuden. Hiukan kuten entinen, mutta ei sittenkään. Hirmuinen homma tehdä osoitekirja. Tulihan karsittua semmoisia jonninjoutavuuksia, joita on vuosien mittaan sinne näpytelty. Poissa ovat mielestä, kun ei enää joulukorttejakaan vaihdeta. Joku on kuollutkin. Sama asia kuin muutossa. Turhaa tulee heitetyksi pois.

Joulutervehdyksiä tullut mukavanlaisesti. Minäkin tiputin viimeiset postilaatikkoon tuuraajapäivänä aivan kuin tavalliset kirjeet. Vielä ehtivät. Mutta on se joulu jo niin kovin lähellä.  Menee sitten ohikin pian ja päästään normaaliin elämään. Sen verran on meillä nyt sitä joulua, että ostin lisää asiaan kuuluvia ruukkukukkia. Sen verran pitää olla. Kyllästyin rahtaamiseen, kun kävin Herkussakin ja apteekissa. Pyysin Herkun pakkaajapojan avittamaan heti suosiolla. Soitti taksinkin ja kyöräsi ostoskärryn taksiin. Köpittelin perässä. Saattoi hyvinkin olla, että  siinä rytäkässä putosi jonnekin matkapuhelin.

Koko päivä ei alkanut silloin hyvin. Vein puolisolle aamupuuron lisukkeineen ja kuinka ollakaan,  tarjotin putosi makuuhuoneen lattialle ja rouva oli puuron peitossa kuten lattiakin. Paahtoleivät imivät nesteet ja olivat vetelää tavaraa, kun aloin sottaa koota. Vesi ja kahvi sekoittuivat toisiinsa somasti, puurolautanen kahdessa osassa. Siinähän kontallani moskat keräsin ärräpäitä vahvasti lukien. Uusi puuro, uusi kahvi, uudet paahtoleivät ja uusi vesi, uudet lääkepillerit. No, näitä päiviä on ihmisellä.

14. joulukuuta 2014

KIRJAN KELLASTUNEET LEHDET

Onhan niin, että ihmisen kuuluisi tietää, mitä kirjoja omistaa hyllyssään,  onhan? Minä en näköjään tiedä ja minua nolottaa vähän. Annoin päivänä muuanna katseeni hipaista hyllyä ja siellä oli Yrjö Jylhän (1903-1956) Runoja, Otava 1945, 3.painos. Ensimmäinen ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin. Sota-ajan paperia, lehdet kellastuneita. Jylhä on itse kirjan runot koonnut ja sanoo esipuheessaan: "Olen kiitollinen saadessani vihdoinkin näin tarjoutuvan tilaisuuden seuloa epätasaisesta tuotannostani esiin sen, mikä mielestäni taiteelliselta arvoltaan  on yhäti julkisuuden kestävää ja samalla runoilijalaadulleni luonteenomaista."  No, minähän selailemaan "julkisuuden yhä kestäviä"  runoja. Jokaiselta aukeamalta lehahti vanhan kirjan tuoksu, repaleinen kansipaperi kertomassa kirjaa aikoinaan luetun. Nyt se on levännyt kauan ja nyt minä sen löysin. Teoksessa ei käsitellä sotaa kuten Kiirastulessa, mutta toki jonkun verran. Jylhä on minulle vieras runoilija ja vieraaksi jää. Nyt kuitenkin tiedän minulla olevan hänen Runoja-teoksensa.

Tuli halu päästä kirjakauppaan. No, mielessä ovat Minna Lindgrenin kirjat, mutta haluttaa mennä Sofiankadun Kaupunginmuseon kauppaan, jossa kaikki koskee Helsinkiä. Kuten joku tietääkin, sijaitsee kauppa, museon elokuvateatteri ja näyttelyhuoneet samassa rakennuksessa tällä mukulakivillä päällystetyllä museokadulla Aleksanterinkadun ja Pohjoisesplanadin välissä. Keskellä katua on vanha puhelinkoppi kertomassa ajasta ennen matkapuhelimia. 

Mukulakivillä kävellessä voi kuulla mielikuvituksessaan hevosrattaiden pyörien kolinan kivillä, kun ajaja suuntasi kohti kauppatoria tai Suurkatua, joka oli nykyisen Aleksin aikaisemmista nimistä yksi. Suurkadulla voi aikojen alussa katsella Ulrika Eleonoran kirkkoa ja sen ympärillä olevan hautausmaan ristejä. Senaatintorilla on merkki siinä kohdin, missä kirkko oli. Nyt koko aukio on yksi valokuvatuimpia kohteita kaupungissa sitä ympäröivine empire-rakennuksineen ja Tuomiokirkkoineen.

Näin kuljetti minut Yrjö Jylhä  aikojen takaa tähän päivään, jolloin jouluun on enää kymmenen päivää.

12. joulukuuta 2014

JONNINJOUTAVAA AAMUTUIMASSA

Puolison verikokeen tulokset soitettiin minulle. Tulokset siksi normaaleja kaikin puolin, että voin rauhoittua.Yksi lääke lopetettiin taas kokonaan. Dosetti näyttää kovin erilaiselta muutenkin kuin vielä muutama kuukausi sitten. Lääkäri karsi joitakin melkein joutavina, jossa asiassa minäkin olin vienyt korteni kekoon. Kuten kaikki tiedämme, lääkkeet ovat kovaa myrkkyä. Vaihtoehtojakin on. Ruokavaliolla on moni itsensä parantanut. Tietyistä kasveista  saa myös apua ja nämä temput tietävät monet alkuasukaskansat syvällä viidakossa. Eihän noissa maisemissa terveyskeskuksiakaan ole, omalääkäristä puhumattakaan, jos ei lasketa poppamiestä.

Kuuntelen äänikirjaa maailman virheistä. Rydén Ruotsista kirjoitti asiasta ja se vasta mielenkiintoinen kirja on. Alussa heti kerrotaan virheestä, jonka Eeva teki Eedenissä haukatessaan käärmeen antamasta omenasta. Joku on sanonut sen olleen päärynän. Tai olisiko granaattiomena tai papaija? Virhe kuitenkin tapahtui, eikä kukaan tiedä, miten maailmankirjat olisivat, jos Eeva olisi kieltäytynyt käärmeen antimista. Toisen minulle hauskaksi mainitun kirjan aion ostaa.Ihan semmoisen käsissä pideltävän ja luettavan. Blogiystäväni Ulla kehaisi Minna Lindgrenin kirjoja vanhustentalon elämästä. Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja kolmantena Ehtoolehdon tuho. Aion käväistä Akateemisessa Kirjakaupassa. Kuitenkin vasta joulun jälkeen, koska inhoan ruuhkia ja tungosta ja kirja aiheuttaa kirjakaupassa juuri sen joulun aikaan.

Tilasin Herkusta ja tuovat ensi viikolla. Jää vähemmän minulle kannettavaksi, kun pääsen kaupungille vielä jouluviikollakin. Tosin tuuraajalle sopi vasta iltapäivällä. Arvatkaa, onko mitä hirmuisin tungos stadissa? On. Sekaan vaan. Näin ajattelin Kyproksessakin asettauduttuani ajajan paikalle auton oikealla puolella, kun en ollut vasemman puoleista liikennettä harrastanut vuosikausiin. Hetken keskityin ja sitten "sekaan vaan".

Että tämmöistä jonninjoutavaa tähän aikaan aamusta tänään perjantaina.

11. joulukuuta 2014

EILISTÄ SEESTYNEEMPÄNÄ

Kirjoitin eilen kaksi kertaa, kun olin niin tuohtunut. Kerroin C:lle hoitajasta ja C oli sitä mieltä, että aina minulle tapahtuu. Totta kai, kun olen jo vuosien ajan ollut hoitohenkilöiden kanssa tekemisissä niin kotona kuin sairaaloissa. Myös taksinkuljettajien kirjo on laaja kohdallani. Sekin siksi, kun käytän usein takseja ja kuljettajia on jokaiseen junaan. Oikeammin jokaiseen taksiin.  Minullakin elämä ennen oli tasaisempaa, mitä tulee omituisesti käyttäytyviin ihmisiin. Sitten sain tuta yhtä ja toista, nähdä ja kuulla, todeta ja olla todistamassa, että kaikki ei ole aina kuten luulisi.

Kerroinko jo, että tänä vuonna lähettelen joulukortteja? Ostin jo muutamia ja joitakin oli entuudestaan, mutta loppuivat kesken ja sitten hankin lisää. Ensimmäinen satsi lähti punakuoressa halvemmalla postimaksulla, seuraavat normaalipostissa kalliimmalla ilman punakuorta. Pudotan postilaatikkoon ensi viikon tuuraajapäivänä. Viime vuosi oli kortiton vuosi ja nyt moni hämmästelee "nyt se muisti". Olen saanut ensimmäisen joulutervehdyksen. Puhelimessa N:ltä. Hänellä on nyt kortiton vuosi. Olisikohan niin, että joulukorttien suosio olisi hiukan laantunut tänä sähköpostin ja puhelimen aikana? Vähän persoonatontahan tuommoinen lähettely on, mutta ah, niin modernia. Mitenkäs  asetat takan reunalle niistä kumpiakaan tai panet piirongin kulmalle esille?

Serlan nenäliinat ovat alkaneet haista. Ne parantavat nuhan kai sekä vielä paljosta niistämisestä sierettyneen nenän. Pitää olla tarkkana nenäliinaosastoilla, sillä en tykkää hajusteista muualla kuin parfyymeisseä. Pyykkisaippuapulverilaatikotkin ovat saaneet lisää korkeutta. Eivät enää mahdu siihen paikkaan meillä, missä aina ovat olleet. Mitä varten muutetaan? No, näistä asioista en ole kovin tuohtunut, jos ollenkaan. Sopeudun kunhan kerkiän.

Tuuli ujelsi kotikadulla sellaisella voimalla yöllä, että heräsin. Vastapäisen talon puut notkahtelivat ja oman pihan paksut koivut taipuivat nöyrästi. Laivassa Itämerellä ei taatustikaan ollut  hauskaa. Tiedän vähän siitä kyydistä itse kerran myrskyssä seilanneena juuri Tukholmasta tullessa. Sain taas unen päästä kiinni ja näin unen, jossa pelkäsin suurta koiraa. Sillä oli leuassa pitkä limavana ja hammasrivistö julman näköinen.

           

10. joulukuuta 2014

SAANKO OLLA TUOHTUNUT?

Olen siis tuohtunut. Puolisolta otettiin verikokeita ja hän vastusteli. No, veret saatiin ja sitä sai minun vuoteeni päiväpeittokin. Hoitaja heitti täysinäiset veriputkilot vuoteelleni, joka on puolen metrin päässä puolison vuoteeesta ja putkilot alkoivat vuotaa.  Peitto sai verikasteen, enkä siitä pitänyt. Pilalla. Hoitaja sanoi  "näitä sattuu". Se oli hänen mielipiteensä, enkä pitänyt siitäkään. Otin peitteen, paksun ja ison, kasasin sen rollaattorin päälle ja nilkutin kylpyhuoneeseen. Hankasin ja taas hankasin juoksevan veden alla peitettä ja mitä enemmän se kastui, sitä painavammaksi kävi. Monissa paikoissa veriläiskiä, enkä tästäkään pitänyt. Soitin hoitajan lähettäneeseen paikkaan ja kysyin onko vakuutusta, joka korvaisi peitteen tai sen puhdistuksen sitä vahingoittamatta, jos en saanut kaikkea verta  pois? Ottavat selvää. Väittivät ensin, etteivät putkilot vuoda.

Hoitaja tultuaan verta ottamaan, riisui takkinsa eteisessä, otti naulakosta ripustimen, kurottautui ylös ja pani ripustimen takkeineen katon rajassa olevan kaapin kädensijaan (?). Pois lähtiessään kurottautui, otti ripustimen ja takin, pani takin päälleen. Kaapin ovi oli auennut, mutta hoitaja ei sulkenut. Pyysin sulkemaan. Hän kurottautui kohti katonrajaa ja sulki oven. Pitkä nainen.

Meille oli veren ottamisen aikana tullut postia. Pois lähtiessään hoitaja poimi postin lattialta ja luki ääneen huolellisesti mistä olimme postia saaneet. Sitten antoi minulle. Mistä näitä ihmisiä pestataan?

Hoitajan työpaikkaan en muusta puhunut, vaikka mieli teki, kuin päiväpeiton mahdollisesta pilalle menemisestä.

PIMEÄÄKIN PIMEÄMPÄÄ

Ostin eilen jouluruusun ja Koskenlaskija-juustoa. Kumpainenkin uusi tuttavuus. Tai oikeammin Koskenlaskijan tunsin joskus lapsena. Ostinkin kaksi ruusua, toiseen ämpärin, jonne kauppias sujautti ruusun. Sen vein apteekkiin kiitokseksi eräälle farmaseutille hänen ystävällisyydestään ja ennen kaikkea vaivannäöistä takiani. Minun jouluruusuni on myös ämpärissä, kun ämpäreitä sattuu kotona olemaan. Ostelen ruukkuja ja ja ruukkujen tapaisia kotiinkin. Panin kukan ämpäreineen olohuoneen pöydälle ja se on eri kaunis. Alun perin luin jouluruususta Ullan Siniunikon-blogista, jossa on viehättävä joulukalenteri menossa.

Tuuraaja oli eilen uusi ihminen. Kerran täällä näytillä ja nyt aloitti vakituiset käymiset, kun toinen vakituinen tuuraaja on lomalla. Osaavan oloinen ihminen, johon taidan alkaa luottaa. Onhan se aina jännittävää jättää koti vieraalle. Eikä mitään hölmöyksiä olekaan sattunut. Tuttu ja kauan meillä käynyt lähtee eläkkeelle, aloittaa vapauden heti ensi vuoden alusta.

Tänään huomasin, mitenkä on pimeää. Aamulla kauan ja illalla aikaisin. Silti en lunta kaipaa. Saa kiirusta pitää, että ehtii päivänvalossa toimittaa asiat. Viime aikoina on ollut hilkulla, että ehdin kotiin sovittuun aikaan päästämään tuuraajan taas seuraavaan paikkaan. Runsas pari tuntia on lyhyt aika ja kun vielä näin joulun tienoolla joutuu kaikkialla jonottamaan. Onhan se hyvä asia, että kauppa käy ja toivonkin Stockmannille, sekä muille, paljon asiakkaita, että saamme puotimme pitää. Haikeana katselin eilen taksin ikkunasta Senaatintorin Tuomaan markkinoita. En sinnekään pääse, kuten en Wanhan Sataman naisten joulumyyjäisinkään. En saanut kotileivottuja kuivia kakkuja, en piparkakkuja, enkä käsintehtyjä joulukortteja. Viime vuonnakaan ei tuuraajapäivä sopinut kumpaankaan. Joskus vähän pännii tämä rajallisuus. Miksi en itse leivo? No en tietenkään! Ne ajat ovat kaukana takanapäin. Joskus mielessä hipaisee jonkunlainen kaipuu nähdessäni yleiskoneen seistä jököttävän toimettomana keittiön työpöydällä. Tunne menee nopeasti ohi.

Nyt menen sytyttämään pari kynttilää tähän pimeyden keskelle. No, kevät tuo valon tullessaan.

     

7. joulukuuta 2014

JUHLAN JÄLKEEN

Nonnih, sodat sodittu, muistot muisteltu, linnassa tanssittu ja emäntä oli niin nätti että. Upeita, jopa melkein häkellyttävän kauniita pukuja naisilla, pitsiä ja röyhelöä, täyttä eleganssia. Diplomaatit toivat lisäväriä omilla asuillaan. Teemu Selänne puolisoineen veti haastattelijoita ja muita kiinnostuneita puoleensa kuin kukka mehiläisiä. Keihäänheittäjät olivat runsaasti edustettuina ja laji onkin kuulemma presidentin mieleen. Linna häikäisi loistollaan  pitkän remontin jälkeen. Kristallit kimaltelivat ja tarjoilu oli haastateltavien mukaan jälleen kerran loistavan hyvää salareseptistä boolia myöten. Kämpin jatkoja en enää jaksanut/viitsinyt seurata alkua kauempaa.

En liioin ollut kiinnostunut Edvin laineen Tuntemattomasta. Joitakin repliikkejä kun muistaa leffan nähtynä moneen, moneen kertaan. Ystäväni aikoi katsoa, vaikka hänellekin tuttua tarinaa. Olen kirjan sekä elokuvan lisäksi nähnyt sen Pyynikin kesäteatterissa joskus 1960-luvulla. Hieno teos ja rakas suomalaisille. Presidenttipari keskusteli sotaveteraanien kanssa ja veteraanit tuntuivat mielellään palaavan raskaisiin sotatapahtumiin. Meidän on vapaudestamme heitä kiittäminen. Me kiitämme.

Nyt voi sitten täysin rinnoin tämän itsenäisyyspippalon jälkeen paneutua joulun odotteluun, paniikkiin ja rahan menoon. Stockmann ja muut kaupat mainostavat hullun lailla saadakseen tuikitärkeitä asiakkaita pelastamaan joidenkin kohdalla huonon vuoden. Joulu on monelle viimeinen oljenkorsi, johon takertua. Onhan vielä alennusmyynnit heti perään. Sitten räknätään, miten meni.

Minä olen jo jouluni menettänyt. Näin ei ehkä voi sanoa, kun en ole edes tikkua ristiin pannut. Tuikut parvekkeella kuten muinakin aikoina, eikä edes harmita. Eipä tarvitse pakata pois, joka on aina ollut se ikävin asia joulukoristeluissa. Olen ajatellut joulun muutenkin loppuneen jo Tapanina ja aina aloittanut rekvisiitan poiston pian. Jotkut sinnittelevät Joulua Loppiaiseen asti ja se on kai se virallinen päättyminen.

Rapistuneet tehtävänsä tehneet jo neulasensa varistaneet kuuset kertovat omaa tarinaansa pihan nurkissa odottamassa jäteautoa. Niin kovin surullista. Ensin ne kaadetaan kesken kukoistuksensa, niille annetaan juhla-asu, piirileikitään ympärillä, kastellaan ja hoivataan. Ne kuulevat ihastuneita huudahduksia puvustaan ja ovat onnellisia kuusia. Ne luulevat saavansa jäädä tähän iloon ja autuuteen kokonaan. Ei mitään. Niiden oksista revitään kauniit koristeet, kynttilät tylysti sammutetaan, on jano, mutta vettä ei anneta. Sitten ne alastomina raahataan  ulos ja kiitosta sanomatta paiskataan muiden kuolevien kuusien joukkoon. Siinä ne odottavat loppuaan, unohdettuina. Jäteauto tulee. Ne sullotaan auton uumeniin kovaan puristukseen ja siihen ne kuolevat, tukehtuvat. Auto sylkee ne mahastaan kaatopaikalla ja loistosta on jäljellä vain oksan ja varren kappaleita. Ne eivät enää tunne mitään.

6. joulukuuta 2014

ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ

Tänään pitää olla vakavan juhlallinen. Semmoisia runojakin on päivän aiheesta. Syviä tunteita, isänmaallisuutta, paatostakin. Illalla Presidentinlinnassa syödään vakavasti, juodaan booliakin vakavasti. Olemme vakavaa kansaa.

Etsin runon päivän teemaan ja se on V.A. Koskenniemen Latuja lumessa.

Kuus latua itää kohti vei,
yks takaisin.
Viis palannut partiosta ei
enää kotihin.

Ken jäi? Ken palasi? Välkkyvät
ladut kertoa vois,
jotka viikon hangessa viipyvät
ja peittyvät pois.

Tarun katoovan talven lumehen
ladut kirjoittaa.
Mitä siitä! Ikuinen, ikuinen
olet isänmaa!


"Kolmas joukkue heräkkä! Te ole jo maanu liikka.Nouska ylös! Nouska näyttämä maailma ihmisil kuin peljättäväine miäs on Suamen korpisoturi. Ylös Suamen hirvittävä leijona! Jo tanner jyskä ja kanuunast lentä luati. Pankka aura pois ja sapeli kätte! Uussi sivui Suamen hämmästyttävä sotahistoria!"
( Tuntematon sotilas, alikersantti Urho Hietanen)


HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ.





5. joulukuuta 2014

EI SEN KUMMEMPAA

Nyt tämä tuntuu jälleen jotenkuten toimivan. Nuoli seuraa välillä, eikä teksti juokse koko ajan. Ei vielä hurrata, tätä joka tapauksessa lauantaina aamupäivällä tutkitaan.

Eikä tänä kirjoittamattomana aikana ole ihmeempiä tapahtunut. Joulu vain on lähempänä. Yhtäkään koristetta en ole mihinkään ripustanut, sähkövaloista puhumattakaan. Naapurien ikkunoihin ilmestynyt tuiketta ja joku peittänyt pihapensaansa sähköisiin väreihin. Joulumieltä en ole saanut istutetuksi mieleeni.

Puolison verensokeri kipusi kummallisiin lukemiin. Huolestuin ja sitten hermostuin. Soitin Kotisairaalan hoitajalle, jolle saa aina soittaa mihin aikaan tahansa vuorokaudessa. Toppuuteltiin. Mutta tuli hoitaja verikokeita ottamaan. Ei saanut "pakenevaa" suonta kiinni ja puoliso kyllästyi, eikä suostunut enempään etsimiseen. Jätettiin toiseen kertaan. Tämäkin hoitaja totesi, että kun kotiapu käy, niin eikös siitä ole kovasti apua. Nousin taas kerran kuvaannollisesti takajaloilleni ja kerroin ajatukseni kotiavusta. Ikävä luonne kun olen. On kuitenkin nykyisin sanottava, että kotiavun käynnit, siis pesunaisten, ovat sujuneet kitkatta ja ajallaan. Eikä kunnallinen ruuanlämmittäjäkään ole oveani kolkutellut.

C soitti ja antoi kuulua, mitä mieltä on tasavertaisesta avioliittolaista. Oli kuulemma bussipysäkillä "jonkun uskovaisen" kanssa myös asiasta ollut melkein samaa mieltä. Guggenheim sai niinikään kuulla kunniansa, että Helsinki ei semmoista tarvitse. Minulla olisi ollut myös näistä aiheista asiaa, mutta en saanut sanaa väliin. Luovutin. Toivottelimme hyvää itsenäisyyspäivää ja lopetimme.

Toivottavasti yksikään toimittaja ei kysy keneltäkään linnan vieraalta lauantaina "Mitä teille merkitsee itsenäisyys?" On niin kulunut kysymys. Tämän kysymyksen kuulin toimittajan esittävän Finlandia-talon lapsivieraalle. Lapsi vastasi hetken mietittyään "ettei kukaan toinen valtio pääse Suomea määräilemään". Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli kutsunut koululaisia juhlimaan Suomen itsenäisyyttä. Tanssikin näytti sujuvan vierailta. Aion visusti istua television ääressä katselemassa ihmisten juhlatällinkiä Presidentin linnassa lauantaina. Tuuraajapäivänä taksin ajellessa linnan ohi, aloitti kuski keskustelun linnasta. Ei ollut koskaan kuullut sen olleen yksityisen henkilön asuintalona 1800-luvulla. Hän oli vilpittömästi ällistynyt. Kerroin kauppias Heidenstrauchista, talon silloisesta omistajasta. "Että eikö sitten presidentin linnaksi rakennettukaan?" 

2. joulukuuta 2014

STADISSA

Tuuraajapäivä ja minä pääsin stadiin. Tämmöinen on aina juhlaa. Vaikka ruuhkat kaupungilla lisääntyvätkin päivittäin, josta en tykkää. Kiukkuisia ilmeitä ja repliikkejä: "sillekin pitää ostaa, mitä sitä keksis". Sitten on niitä kasvoja, joista paistaa ilo ja valojen näkemisen nautinto, joille joulu on aina joulu. Lapset kuuluvat ehdottomasti heihin. Muistan itsenikin äidin kanssa kaupungilla käsi äidin kädessä seisomassa Stockmannin jouluikkunan ääressä, joka oli aina, ehkä on yhä, kokonainen satumaailma. Siinä piti katsoa kauan nähdäkseen kaiken.  Seuraavaksi mentiin Wulffin ikkunan eteen. Siellä oli mekaaninen ihmisen kokoinen joulupukki, joka vilkutti kädellään. Se oli myöhemmin Stockmannin ikkunassa, kun Wulff lopetti toimintansa. En muista, oliko viime joulunakin. Tästä joulusta en tiedä. Sillä pukilla on ikää melkein yhtä paljon kuin oikeallakin Joulupukilla. Kukaanhan meistä ei oikeastaan tiedä, kuinka vanha Joulupukki on. Tuo valkoparta,vanha ukki, kuten laulussakin lauletaan. Eikä se ole tärkeääkään tietää.

Kerran meillä pidettiin ennen joulua lastenkutsut, joiden järjestämistä äitini rakasti. Tietysti tuli myös Joulupukki. Siihen asiassa äiti oli oivaltanut, että voi hiukan kujeilla. Pukki oli Kaino-täti. Hänellä oli kyllä parta, lakki ja punainen takki, mutta ääni ei oikein ollut Joulupukin. Minä istuessani hänen sylissään olinkin koskenut pukin ihoon ja kuulemma huudahtanut "joulupukilla on oikea iho." Sitä en muista, tunnistinko pukin Kaino-tädiksi. Äidin järjestämät lastenkutsut olivat aina hauskoja kaikenlaisine leikkeineen. Mukavia muistoja.

Ostin jo 20.11. myyntiin tullutta Beaujolais Nouveau-punaviiniä. Siinä Alkossa oli enää sitä toista. Niitähän pannaan markkinoille aina marraskuussa kahta laatua. Kuulemma himoitsevimmat ihmiset ryntäävät jo heti aamulla tätä nuorta viiniä ostamaan. On kerrottu sen tulevan kaikkialle maailmaan samaan aikaan marraskuun kolmantena torstaina. Liekö jo vimma hiipunut, vai vieläkö veri vetää tapaan mukaan? Minä ainakin heräsin vasta nyt joulukuussa. Mikä blaski!














    

1. joulukuuta 2014

JOULUKUISENA AAMUNA

Sen jälkeen kun olin kertonut Puolassa olevan koko Euroopan lamppuvaraston, tuli blogiini lukijoita lisää Puolasta. Ainakin tilastomerkintöjen mukaan. Ihan kivaa, vaikka en oikein aina uskokaan näihin laskelmiin. Muistan myös ystäväni sanomisen, että vahingossa eksyvät.

Hoitaja kävi eilen ja vatsa-asiat ovat nyt kunnossa puolison kohdalla. Hiukan meni levottomuuden puolelle, mutta selvittiin. Olin ajanut puolison parran. Ajaminen muuttunut vaahdoksi ja höyläksi. Kone "nipistelee", vaikka sitä lataan ja vaihdan teriä. No, parturoidaan sitten vanhalla tyylillä. Kun näin teen, tulee eittämättä mieleen Chaplinin elokuva Diktaattori, jossa Chaplin piti parturiliikettä juutalaiskorttelissa. Nuorempana en pitänyt Chaplinin leffoista. Aikuisena aloin arvostaa ja nykyisin tykkään ihan kamalasti. Näin on käynyt monen muunkin asian kohdalla. Elvis Presleykään ei saanut sympatiaani. Nyt saa. Mutta Marxin veljesten kohellukset eivät vieläkään. Kaikkein vähiten Groucho Marx. Syytä en oikein tiedä. Enkä ole suuremmin miettinyt. Nämä ovat makuasioita.Yks tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, tiedättehän.

Kynttilöitä polttelen. Lämmittävät ja antavat lempeää valoa. Sitä arvostaa tässä iässä. Olen aina liekeistä pitänyt, niin kynttilöissä kuin takassa. Ei, en ole taipuvainen pyromaniaan. Takkatulta voin tuijottaa vaikka kuinka kauan ilman mitään outoja mielihaluja. Meidän Midi-koirammekin tykkäsi. Nostin mökillä usein aivan sitä varten korituolin takan eteen, johon koira oitis hyppäsi. Siinä se istui ja nautti, kunnes tallasi alleen "ruohon" pesäkseen kaukaisten esi-isiensä tapaan pyörähtelemällä muutaman kerran ja teki ruumiistaan sievän kerän ja nukahti. Toinen koira antoi piutpaut tämmöisille nautinnoille. Se katselikin vanhempaa sisartaan hämmästyneenä ja pani pitkäkseen lattialle.

Joulukuu! Kolmisen viikkoa, niin joulupukit ovat liikkeellä. Monikossa. Se on ilta, monen lapsen odottama, jännittävä ja hiukan pelottavakin. Olenko ollut tarpeeksi kiltti? Kuusi tuoksuu, kynttilät palavat, vatsa täynnä, rusetti tärisee hiukan hiuksissa. Sitten oveen koputetaan...