31. toukokuuta 2014

ARJESTA ARKEEN

Miksei oikea elämä ole sellaista kuin joskus elokuvissa? Täynnä rakkautta, romantiikkaa, kauneutta, hiukan jännitystäkin, haikeutta, ties mitä. Katselin elokuvan. Siinä oli tätä kaikkea. Ei arki ole semmoista. Arki on niin kovin arkea. Unelmia, niitä on jokaisella ja sitten ne paukahtavat rikki kuin ilmapallo, jos siihen pistää neulalla. Minä en tykkää arjesta. Minä haluan henkilökohtaisen kauniin sadun, jonne voi mennä sisälle ja jossa kaikki on niinkuin ihanassa rakkauselokuvassa.

Mutta on vain arkea. Hyvää joskus, joskus huonompaa. Hyvään kuuluu se, että puoliso edelleen virkeämpi, ottaa minut vastaan hymyillen, kun ilmestyn sairashuoneen ovesta. Kuulee paremmin ja näkee paremmin. Jonkunlainen ihme on tapahtunut, enkä halua sen loppuvan. Eilen istui pyörätuolissa, kun menin. Pyysi panemaan vuoteeseen. Irrotin turvavyön, jarrut ja työnsin raskaan pyörätuolin vuoteen viereen. Sitten tehtiin kuin kotona ja kaikki meni hyvin. Mies oli vuoteessa. Hoitaja ilmestyi ovelle ja ihmetteli, millä konstilla olin onnistunut. Kotikonstilla,vastasin. Olen osannut ennen ja se on jälleen edessä, kun mies kotiutuu. Hänet piti eilen siirtää Laaksoon. Soittivat, että Laakso peruuttanut ruuhkan takia siirron ainakin toistaiseksi.Toivon, että voisi olla Haartmanissa vielä muutaman päivän ja sitten kotiin. Voi olla myös, että joudun kumminkin tänään sen kamalan mäen kyynärsauvan avulla lykkiytymään Laaksoon.

Istuin ratikassa tietysti matalalattiaosastossa ja eräältä pysäkiltä tuli intialaisryhmä ja kolme suurta lastenvaunua sekä kahdet pienten lasten rattaat. Jokaisessa vaunussa ja rattaassa lapsi.Vaunussa oli jo yhdet lastenvaunut. Koko tila oli vaunuja ja lapsia täynnä. Englantia eivät puhuneet. Hindiä? Istuin niin, että varpailleni astuttiin ja pyörät kulkivat surutta yli. Kyynärkeppi oli näkyvästi esillä, mutta sitä ei pätkääkään kunnioitettu.Laivaan olivat menossa. Ainakin niin kuvittelin. Marimekon kasseja en nähnyt, kuten yleensä japanilaisilla.En mitään ostoksia. Ehkä olivat tutustuneet suomalaiseen kulttuuriin muuten. Huomasi heti, että nämä ihmiset ovat tottuneet tungokseen ja väen paljouteen, olemaan liki toista ihmistä. Kun maassa asuu toista miljardia ihmistä, niin on saatu jo syntymälahjaksi sekaan sulloutumisen taito.

Alakerran suomalais-kreikkalainen perhe muuttaa. Tarvitsevat suuremman asunnon, kertoi suomalaisrouva kreikkalaismiehen nyökytellessä päätään. En tiedä, ymmärsikö suomea vai nyökyttelikö kohteliaisuuttaan muuten vaan. Ennen tässä talossa asuttiin vuosikausia, kaikki tunsivat toisensa. Vielä silloinkin oli talouskollisuutta meidän muutettuamme tänne. Sitten alkoi muuttoliike ja opiskelijoita saimme usein tilalle. Tuli ikävyyksiä melun kanssa. Bileitä, musiikkia, laulua, alkoholia. Poliisien vierailu ei ollut, eikä ole, harvinaista. Taloyhtiön järjestyssäännöt eivät ole edes tutustumisen arvoisia. Mitkä säännöt? Hanki oma elämä, sanotaan, kun joku suivaantunut naapuri pikkutunneilla käy pyytämässä hiljaisempaa juhlimista. Monet vuosikymmeniä asuneet ovat lähteneet, viimeksi M-L. Epäsiisteys lisääntynyt. Mattotelinettä pidetään pyörätelineenä. Tänään siinä roikkui sulassa sovussa kaksi isoa mattoa ja kolme polkupyörää. Tampattiinko pyörätkin?




29. toukokuuta 2014

HELATORSTAIN KERTOMAA

Eilen kampaajareissun yhteydessä Hakaniemen hallissa. Graavia lohta ja muuta kalaherkkua lisukkeineen. Kotona keitin varhaisperunoita ja aterian nautin valkoviinin kera. Etten sanoisi että hyvää ja sanonkin. Sairaalassakin olin. Myös tänään. Jo kolmatta päivää puoliso olosuhteet huomioon ottaen suorastaan pirteä. Pitää kysyä, jätettiinkö se yksi lääke pois, jonka pyysin lopettamaan, kun olen ollut varma, että se vaikuttaa mieheen väsyttävästi ja tekee entistä enemmän aggressiiviseksi. Hoitajatkin kehuivat tänään hänen yhteistyöhalukkuuttaan. On istunut pyörätuolissa, vaikka eilen vielä minulle vakuutettiin sen olevan mahdotonta. Hän yllätti minut sanomalla, kun kahvia tuotiin: täällä tuoksuu kahvi. Tämä oli pieni asia, mutta minulle suuri, sillä hän ei ole yleensä aistimuksistaan kuukausiin puhunut.Pyynnöstäni on aloitettu korvien puhdistus. Vaikkua. Olen käynyt keskusteluja osaston lääkärin kanssa samoin kuin päivittäin omahoitajan. Ja vastannut jälleen kysymykseen: jaksatteko varmasti kotona hoitaa? Kuinkahan monta kertaa olen näiden vuosien aikana tuohonkin vastannut? Tiedän voimani, olen täyspäinen ja aivan varmasti teen asialle jotain, jos en enää jaksa.

Olen alkanut nukkua öisin paremmin, kun suurin huoli puolisosta on ainakin tällä hetkellä poissa. Tänään kyllä sydän hypähti, kun hoitaja kertoi miehen kaatuneen pyörätuolista lattialle. Eivät olleet sitoneet, vaikka olen sanonut, että niin pitää tehdä, kun hän alkaa olla pyörätuolissa. Kolhuja ei tullut, olivat tehneet heti pienimuotoisen tutkimuksen.Uskalsivat sentään minulle kertoa. Sairaala on toisaalta hyvin vaarallinen paikka.

Sataa ripeksi, kun kyynärkeppeilin ratikkaan. Aivan täynnä väkeä, kolmet lastenvaunutkin. Stockmann näkyi muiden isojen kauppojen lailla olevan auki tänään Helatorstaina ja niinpä perheet lapsineen hyödynsivät tätä päivää ja ei kun ostoksille.Minä ajoin suoraan kotiin ja mietin koko ajan, avaanko sateensuojan pysäkillä. En avannut. Yhden pihan poikki ja sitten olen omalla pihalla. Sade oli niin hienoa, enemmän kuin sateista sumua, eikä uusi hiuslookini tuntunut edes kärsivän kosteudesta.

Oikeastaan pari pysäkin väliä ratikassa oli tuskien taivalta. Viereeni istuutui hyvin pitkä mies, joka haisi. Tunkkanen, pesemätön haju vaatteissa ja ihossa. Minun oli otettava paperinenäliina nenän eteen. Olin vienosti siihen  yskivinäni. Onneksi hän lähti, mutta jätti jälkeensä pitkään kestävän kammottavan lemahduksen. Muistan joskus lukeneeni raitiovaunujen alun ajoilta kieltoja, mitkä estävät vaunuun nousun. Yksi kielloista oli paha haju!






28. toukokuuta 2014

RATIKASSA RIKOIN HÄRSKISTI INTIMITEETTISUOJAN

Uutta parempaa aamua mennään kuin eilen aamulla. Puoliso siirretty osastolle ja ainakin eilen oli enemmän hereillä, tosin rauhoitettuna, että hoitajat pystyvät hoitamaan. On se semmoinen murheenkryyni tämä minun mieheni! Syötin viemäni hedelmät, ajoin parran ja leikkasin peukalon kynnen, joka oli tullut yllättäen muita pitemmäksi. Talon puolesta tuli kahvi ja pulla ja annoin nekin. Sitten alkoi nukkua ja minä lähdin pois. Keskustelin hoitajan kanssa, saman, jonka kanssa jo puhelimessakin. Hyvissä käsissä tuntuu jälleen olevan. Tänään aloittaa osaston oma fysioterapeutti työt. Olin tyytyväinen.

Ratikkaan menin matalalattiapuolelta, koska se kyynärsauvan kanssa minulle helpointa. Istahdin muitta mutkitta kahden istuttavalle penkille, jossa eräs nainen jo istui. Hän nousi heti salamana ylös ja siirtyi siihen tuoliin, joka on lastenvaunun kuljettajalle tarkoitettu. Muut paikat olivat varattuina. Sieltä hän katseli minua kuin rosvoa, joka oli häntä häirinnyt ja vielä rikkonut tämä pyhän suomalaisen intimiteettisuojan. Muistin sen HS:n artikkelin, jossa juuri tästä meidän arkuudestamme ja toisen ihmisen läheisyyden pelosta kirjoitettiin, miten suomalainen suhtautuu "bussissa toisen viereen istumiseen". Näin se siis todellakin käytännössä sujuu!

Olen ratkaissut kahdet syntymäpäivälahjat, joihin pippaloihin saimme kutsut. Kysyin nuoremman lahjakalun,50v, vaimolta, mitä ostan, kun heillä on kaikkea ja koti niin tyylikäs, että sitä ei voi särkeä tyylittömällä tavaralla. Ei kippoja, ei kappoja, ei kukkia, ei mitään säilyvää, mutta samppanjaa tai whiskyä. Ostin vuosikertasamppanjaa ja minulla oli Alkossa oikein myyjä asiantuntijana.  Viivyimme pitkään samppanjaosastossa ja minä kuuntelin tarkkaavaisesti ammattitaitoisen myyjän tarinointia.Toinen juhlakalu,90v, saa onnitteluadressin postissa. Ei taidakaan enää tämänkaltaiset adressit olla muodissa, kun löysin Akateemisesta vain kahta lajia. Osanottoadresseja kyllä satamäärin kallan tai muiden vakavien näköisten kukkien kuvia kannessa. Lähetetäänköhän enää edes sähkösanomia? Käytetäänkö shekkejä? Oravannahkoja ei, sen minäkin tiedän.

Olen varannut itselleni tänään kampaajan. Pitää hyödyntää tätä aikaa, kun puoliso on poissa. Sosiaalitoimisto ei tykännyt, kun ilmoitin. Kunta maksaa aina kukauden eteenpäin omaishoitajapalkkion ja pitää ehkä tämmöistä tilannetta omaishoitajan lomana. Aikaisemmin maksettiin vain viidestä päivästä. No, lomaahan tämä ei nyt ole, luppoaikaakin jää niukasti, kun ravaan päivittäin huoltamassa puolisoa sairaalassa ja henkisellä puolella on rasitusta. Toivon, että puoliso kotiutuu säällisessä ajassa, ettei kaupunki joudu repimään pelihousujaan. Kuitenkin me tulemme yhä edelleenkin näiden force majeure-tilanteidenkin kanssa kunnalle halvemmaksi!


27. toukokuuta 2014

HUOLI HUOMISESTA

Heräsin viideltä ja nyt kello on puoli kuusi. Eilen vielä tähän aikaan aamusta ulkona lämmin ja asteita monta, nyt alle kymmenen. Helle oli ja helle meni, josta suurkiitos. En tykkää semmoisesta, että ihminen on sään takia vetämättömissä.Hikistä ja kuumissaan olevaa sortsikansaa liikkeellä, romaninainen tyrkytti Aleksilla kielokimppua, jäätelökioskin edessä jonoa Espan puistossa.

Puoliso nestehukan takia sairaalassa ja on jotain muutakin taas. Päivittäisiä sairaalamatkoja, muutoksia arkeen. Ilmoitin heti kotiapuun, että pesijänaisten ei tarvitse tulla. Tulivat. Kuulemma syynä tulemiseen se vanha klassinen informaatiokatko. Ihan kuin puhuisi seinille, kun ilmoittaa asioita. En ollut kotona naisten soittaessa ovikelloa, mutta närkästynyt puhelinsoitto tuli. Ei maha mittää.

Ystäväni N  meni mökille ja istutti eläviä kukkia ja hienon pikkulansa eteen muovikukkia. Heillä on niin hieno pikkula että tuskin kellään muulla. Kaikki viimeisen tekniikan päälle, putkesta vettä järvestä, lämpimät istuimet, kaikki tyylillä. Minua jäi askarruttamaan nämä muovikukat.Tämä heidän pikkulansa on kuitenkin tavallisen neliskanttinen mökki, eikä kahdeksankulmainen kuin eräässä toisessa paikassa. Sitä ennen en ollut semmoista nähnytkään. Tosin ei enää käytössä, kun vedet tuli ja meni jo nykyajan konstilla sisävessoissa, mutta kuriositeettina mainio nähtävyys pihalla ja kylän puusepän oivallinen taidonnäyte. Minulle ei milloinkaan selvinnyt, miksi siinä piti olla kahdeksan kulmaa.

Uudet europarlamentaarikot äänestetty Brysseliin. Suomen eduskunnassa muutoksia. Katselin äänten laskentaa enkä jääkiekkoa. Kyllä oli ehdokkailla jännät paikat, sen näki kasvoista. Halu päästä vähän isompaan maailmaan vaikuttamaan on suuri. Ja onhan Brysseli ihan kiva kaupunki ja välillä pääsee Strasbourgiinkin. Työn iloa ja menestystä uusille mepeille ja vanhoillekin.

Lähden aamupäivällä sairaalaan. Kun on päivystyksessä, vierailuaika ei ole tiettyyn aikaan, saa piipahtaa. Minun piipahtamiseni on kuitenkin pitkä ja ihan luvan kanssa. Ajavat sitten pois, jos haluavat. Istun hiljaa ja nätisti, en aiheuta häiriötä. Katselen puolisoa, joka suurimmaksi osaksi nukkuu. Ajan parran siitä huolimatta. Ei vastustele, on unessa. Tämmöistä tämä taas. Iltaisin yksin kotona tunnen ikävää, huoli puolisosta painaa. Syvempänä kuin ennen.




25. toukokuuta 2014

HELSINGIN PALO MARRASKUUSSA 1808

Ajattelin kirjoittaa Helsingin Säästöpankinrannasta, mutta en kirjoitakaan. Plaratessani netissä blogeja, huomasin Satu Kantojärven kirjoituksen 11.11.2012 samasta aiheesta ja se on hyvä ja kattava kirjoitus. Kantojärvi  kertoo oman sukunsa vaiheita blogissaan Totta vai tarua - Satun sukutarinat. Kannattaa tutustua.

Siirryn sitten taas Leo A. Pesosen mukana toisenlaiseen Helsingin historiaan ja siinä tällä kertaa kerron Helsinkiä marraskuisena yönä vuonna 1808 piinanneesta punaisesta kukosta. Ruotsihan seuraavana vuonna joutui luovuttamaan Suomen venäläisille Suomen sodan seurauksena ja täällä olivat jo nyt venäläiset sotilaat isännän elkein. Tulipalo ei suinkaan saanut alkua heidän tulen käsittelystään, vaan palo syttyi leskirouva Dobbinin  renkipojan huolimattomasta lyhdyn sammuttamisesta emäntänsä tallivajassa vietyään hevosen unipuulle Isollakadulla, joka nykyisin on Aleksanterinkatu (olen myös kuullut kutsuttavan sitä Suurkaduksi).

Kauppias Lampa heräsi normaalisti seuraavana aamuna klo 5 ja työntyi heti omalle pihalleen säätä kaiketi tutkailemaan. Tuuli oli yltynyt. Rouva Dobbinin tallista nousi paksua savua. Lampa alkoi herätellä naapureita ja huusi jo kadullakin tulen olevan irti. Isoakatua pitkin juoksi minkä jaloista lähti herra Lampa aina päävartiolle asti apua pyytämään. Venäläiset vartijat eivät ymmärtäneet Lampan suomenkielisestä huohotuksesta mitään ja vaja paloi roihuten. Mitenkähän kävi hevosen? Tästä ei kerrota.

Tomera Lampa jatkoi matkaa torin toiselle puolelle palovartijain luo ja "corps de gardessa" palo oli jo huomattu. Palomestari Rautelin oli  liikkeellä ja kellotapulissa kumisivat kellot tiedottaen kaupunkilaisille tapahtuneesta. Palokalustoa kiskottiin esille, ruiskut, tikapuut, hevoset sun muut ja riennettiin palopaikalle. Venäläinen sotaväkikin oli komennettu sammutustöihin.

Tulta ei saatu sammumaan. Dobbinin vaja oli entinen ja vain mustat palaneet puut muistuttivat siinä olleen talon. Tuuli kiihtyi myrskyksi ja se edesauttoi tulen leviämistä. Talot olivat tietysti puusta ja 16 taloa revittiin palon alta pois estääkseen sen leviämisen koko kaupunkiin. Sen yön ja päivän ja vielä seuraavankin iltaan asti itäisissä ja pohjoisissa kortteleissa paloi. Jälkisammutuksen parissa uurastettiin 22 päivää. Itäinen Vironniemi oli lohduton näky. Siinä tohinassa meni niin palovahtitalo kuin kauppaneuvos Goviniuksen komea kartano. Isonkadun itäpään kruunun ja yksityisten ihmisten omaisuus meni samaa tietä palaneeksi karreksi  maan tasalle.

Pappila sijaitsi nykyisen Ritarihuoneen paikalla, sekin tuhoutui. Rantamakasiinit mennyttä kalua, Pohjoissataman iso laivasiltakin oli entinen. Kivinen meritullihuone säästyi, mutta siitä eteenpäin aina pohjoisen kaupungin rajalle asti kaikki tuhkana. 61 asuintaloa, 16 muuta rakennusta hävisi kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen. Sederholmin talo ja sen naapurit sekä kellotapuli säästyivät punaiselta kukolta. Laskettiin vahinkojen suuruutta ja saatiin summaksi 550 000 ruplaa.

Kauppias Lampa, joka huomasi ensimmäisenä palon, ei varmaankaan vuonna 1808 asunut siinä, mikä nyt on nk. Lampan talo Pohjoisespa viidessä, koska se valmistui vuonna 1817. Siinä talossa aloitti mm.Stockmann toimintansa. Nykyisin kai Lampan talon omistaa Hartwall ja kunhan saadaan asemakaava valmiiksi, alkaa talossa taas uusi elämä.

Puiset talot kautta aikain ovat saaneet tuta punaisen kukon voiman ja tosiaankin voi tapahtua, että  renkipojan toheloiminen lyhdyn kanssa saa aikaan näin mittavaa tuhoa. Miten kävi renkipojan, sitä ei tämä tarina kerro. Tukkapöllyä? Jalkapuuta? Pari mojovaa korvatillikkaa rouva Dobbinilta? Ainakin hän oppi, että kun paloherkässä tallivajassa sammuttaa lyhdyn, on se tehtävä huolellisesti. Tämän takuulla muisti renki Johan Lindgvist, joka nukkui yönsä rouva Dobbinin leivintuvassa sotamies Feodor Tubaroffin kanssa.

Tämmöistä oli siis Helsingissä 16. päivänä marraskuuta  ja sen jälkeisinäkin päivinä vuonna 1808, kun tulipalo rajusti runteli kaupunkia.


24. toukokuuta 2014

RANTAKADUN VANHAN SUOLAMAKASIININ TARINA

Eräs nuori taksinkuljettaja hämmästyi suuresti ajaessamme Presidentinlinnan ohi, kun kysyin tietääkö hän, mikä oli ennen tämä Presidentinlinna? No, Presidentinlinna, vastasi, katsoen minua kuin vähän tyhmää taustapeilistään. Ehei, kerroin, rakennus oli alunalkaen kauppaneuvos Heidenstrauchin yksityistalo. Täh?

Aikojen alussa sen paikalle kyllä piti pykättämän komea keisarillinen palatsi, jos Venäjältä tultaisiin vaikka useammin kyläilemään, niin olisi omat pehmeät polsterit vuoteessa. Mutta varoja moiseen ei ollut Helsingissä, aie raukesi. Engel oli kuitenkin sormet paperilla kihelmöiden suunnittellut talokomistuksen rakentamista Katajanokan kallioille, josta keisari olisi voinut kaupunkiaan ja mertakin korkeammalta ihailla.

Ostettiin sensijaan paremman puutteessa Heidenstrauchilta hänen talonsa ja alettiin muuttaa sitä keisarin tarpeita vastaavaksi. Heidenstaruchit olivat mahtisukua, rikasta ja huomattavaa. Talo valmistui vuosina 1813-1814 silloiselle Rantakadulle, jonka me nyt tunnemme Pohjoisespana. Senaattori Otto Wilhelm Klinckowström oli primus motorina ja kaupat vuonna 1837 tehtiin  sedältään talon perineen Johan Henric Heidenstrauchin kanssa.

Engelille annettiin tehtäväksi piirtää paperille korjaussuunnitelmat. Engel ei nähnyt tätäkään työtään valmiina, kuten ei Nikolainkirkkoakaan, vaan keisarillinen palatsi oli valmis vasta vuonna 1843. Perintöruhtinas Aleksanteri tuli vuonna 1851 Helsinkiin, mutta ei aivan tavalliselle visiitille, vaan nyt yliopiston kanslerin ominaisuudessa torumaan ylioppilaita, jotka olivat nousseet sijaiskansleri kenraali Nordensatamia vastaan.Vasta vuonna 1854 itse keisari Nikolai I saapui vierailulle. Kävi varmistamassa kansansa uskollisuutta, sillä Krimin sota oli alkanut.Ettei meillä vaan olisi heittäydytty uhmakkaaksi.

Tällainen oli nykyisen Presidentinlinnan alku. Heidenstrauchin kauppiastalosta suolamakasiineineen kultaa ja kristallia täynnä olevaksi linnaksi entisen Rantakadun päässä. Siitä ei liioin tullut Suomen kuninkaan asuntoa, kun kuninkaaksi aiottu Hessenin prinssi Friedrich Karl kieltäytyi pestistä vuonna 1918. Taloa oli jo ehditty alkaa kutsua "linnaksi" ja linnaksi se jäi. Linna saatiin kunnostettua tasavaltaan sopivammaksi vuonna 1921 ja sitä ovat monet presidentit isännöineet ja asuntonaankin pitäneet. Urho Kekkonen asui Tamminiemessä ja Mäntyniemeen valmistui presidenteille asunto 1993 ja siellä ollaankin sittemmin asuttu mieluummin kuin keskustassa.

Presidentinlinnaa kunnostetaan jälleen, kuten monesti aiemminkin. Se on vahvasti paketoitu ja odottaa entistä ehompana esiin putkahtamistaan. Remontin pitäisi olla tänä vuonna valmis, että päästään 6.12. tanssimaan ja juomaan boolia, itsenäisyyttä juhlistamaan.

Tämä oli entisen suolamakasiinin tarina ja se on aivan totta ja monelle Helsingin historiaa tuntevalle hyvinkin tuttu juttu.

23. toukokuuta 2014

CARL LUDVIG ENGEL, ERÄS BERLIINILÄINEN

Palaan taas Leo A. Pesosen matkassa aikaan menneeseen. Helsingin Tuomiokirkko ympäristöineen kiinnostaa niin vieraita kuin omaakin väkeä. Ja kyllä sitä passaa katsellakin. Katselee Aleksanteri II myös.

Näin ei ollut aina. Tapulikaupunki alkoi vasta heräillä Vironniemellä ja herättäjänä oli Berliinissä 1778 syntynyt  Carl Ludvig Engel. Kolmekymmentäyksi vuotiaana hänet nimitettiin Tallinnan kaupunginarkkitehdiksi jatkona Italiassa saatuun oppiin Berliinissä suoritetun arkkitehtitutkinnon jälkeen. Merimatka ei ollut silloin eikä nyt kovin pitkä Tallinnasta Helsinkiin ja niin Engel tutustui lahden takana olevaan maahan. Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtaja Johan Albrecht Ehrenström ja Engel tapasivat Helsingissä 1814.

Ehrenström ei kauaa vitkastellut, vaan alkoi värvätä  Engeliä  rakennuskomitean arkkitehdiksi Helsingissä. Kahden vuoden kuluttua keisari vahvisti nimityksen ja niin meillä oli Engel. Hänen tuli laatia kaikkien julkisten rakennusten piirustukset autonomisen Suomen pääkaupungissa. Asuintaloihin sai hän niinikään puuttua, mutta keisarin oli kaikkivaltiaisuudessaan ne vahvistettava. Hän vahvisti senkin, että Engel sai vapaan asunnon.

Engel otti kynän ja paperia ja aloitti työt. Aloitti senaatin rakennuksesta 1817, jota seurasi kirkot, sairaalat,kasarmit. Berliinissä ei omaa poikaa ollut toki unohdettu ja sieltä pantiin postiin kutsu saapua Preussin kuninkaan palvelukseen. Engel ei olisi ollut Engel, jos olisi ollut tämmöisellekään houkutukselle altis.Pontta antoi myös lojaalisuus, moraali,velvollisuuden tunto ja kiitollisuus keisaria kohtaan. Hän antoi Preussin kuninkaalle rukkaset.

Vuosien kuluessa, liekö kateellisuudella sijansa, alkoi Ehrenström leikkiä päällepäsmäriä pitäen yhtäkaikki itseään kuitenkin Engeliä etevämpänä näissä Helsingin rakennuspuuhissa. Engel syystä harmistui, kun muutenkin aristellen koki Helsingissä olonsa ehkä vaatimattomana miehenä hiukan hämilliseksi. Niinpä hän ilahtui suunnattomasti,kun 1820 suuriruhtinas Nikolai Helsingissä käydessään, antoi tuntuvaa tunnustusta saksalaisen töistä. Eritoten senaatin talon fasaadista. Työ kuitenkin kiittää tekijäänsä eniten ja tämän Engel tiesi. Viimeisinä vuosinaan Helsingissä hän sai jo tuta suurta arvostusta, joka lämmitti vaatimattoman arkkitehdin sydäntä. Tosin hän ei milloinkaan oikein Helsinkiin juurtunut, ei tuntenut omakseen. Saksan kieli pysyi hänen kotikielenään perheensä kanssa ja ruotsissakin oli saksalainen aksentti. Engel asui Bulevardin varrella puutalossa vaimonsa ja poikiensa kanssa. Ystäväpiiri ei suuruudella pröystäillyt, mutta hän arvosti harvoja ystäviään.

Toukokuussa 1840 Engel jätti tämän elämän ja ehkä alkoi piirrellä taivaallisia rakennuksia jossain muualla meiltä ulottumattomissa. Suurkirkkoa, entinen Nikolain kirkko, nykyisin Tuomiokirkko (vihittiin käyttöön 1852), hän ei milloinkaan valmiina nähnyt. Hänet haudattiin Vanhalle hautausmaalle puiden siimekseen. Häntä ei ole unohdettu. Hän kuuluu tämän kaupungin historiaan, sen arkkitehtuuriin, syvästi ja melkein pyhästi. Me näemme päivittäin hänen kynänsä jälkiä astellessamme Tuomiokirkon läheisyydessä ja me muistamme hänet aina kunnioituksella ja kiitollisuudella.Olen kuullut kerrottavan Senaatintorin ympäristöineen olevan yksi maailman kauneimpia aukioita. Eikä syyttä. Besten Dank, Carl Ludvig!

22. toukokuuta 2014

EI HUOLTA, SANOI TOHTORI

Eilen röntgenissä ja lääkärissä. Tohtori katsoi kuvia: metalli murtunut. Sisso, ajattelin ja ihanko uuteen leikkaukseen? No, ei sentään, näitä sattuu silloin tällöin, ei huolta kumminkaan. Luutumista riittävästi tapahtunut ja joulukuussa kuvataan taas. Kättelimme, tohtori ja minä. Tartuin kyynärsauvaan ja lähdin.Vähän epämääräisin tuntein. Ei huolta,sanoi.

Olin pyytänyt, ei: olin rukoillut, ettei kummityttö tee mitään huushollitöitä ollessani vastaanotolla. Lupasi ja petti lupauksensa. Oli imuroinut, pyyhkinyt pölyt, pessyt lattiat ja avannut kaikki ikkunat. Sekä vielä ulko-oven ulkoa ja sisäpuolelta, ylhäältä ja alhaalta. Minä joskus alhaalta. Hikinen oli tyttö ja minä kiittelin. Annoin viinipullon ja se olikin ainoa korvaus. Ei olisi muuta huolinutkaan. On minulle syntymäpäivälahja, kertoi. Kiva lahja!

Syntymäpäivistä puheen ollen, olemme saaneet kaksi kutsua. Toinen 50v ja toinen 90v. Emme mene. Meillähän on nämä olosuhteet. Onnitellaan muuten. Posti toi minulle perhosia Tampereelta. Fly Stickers lukee pakkauksen takana, eikä alle 3 vuotiaille. Kiinasta lennähtäneet alun alkaen. Tarroja ja päällimmäinen siipipari irrallaan, jotta hyvällä mielikuvituksella näyttäisivät lentävän. Toistaiseksi tukevasti kiinni alustassaan. Mukava lahja sekin, minä kun tykkään perhosista. Isäni kutsui minua hiukan arvelluttavasti päiväperhoksi.

Tänään oli tuuraajapäivä ja minä stadissa. Herkussa peräti kolme kassaa töissä! Loppuviikon kassajonot pitkiä kuin nälkävuosi, kiemurtelivat pitkin Herkkua. Asetuin jonon jatkoksi ja päästelin itsekseni ärräpäitä. Jo senkin takia, että jälleen ja taas kerran ne isot hissit epäkunnossa. Olivat kuulemma eilen simahtaneet. Hissin vaihtoa, rapuissa rollaattorin kanssa ja suurta kiukkua. No, selvisinhän minä, kun oli pakko, mutta harkitsin vakavasti siirtymistä muuhun puotiin tekemään ostoksia. Semmoiseen, jossa on henkilökuntaa ja ehjät hissit.

Räpelsin itseni kukkaosastolle ja ostin Antirrhinum-kukkia. Jalostettuja leijonankitoja ja niitähän ne. Juuri niitä, joilla isäni pelotteli, kun olin pikkuinen vielä, painoi kukan toisesta päästä ja se avasi "kitansa" kuin syömään aikova leijona. Minua pelotti ihan hirmuisesti.Nämä "kidat" kauniita maljakossa. Tykkään leijonistakin, mutta vallan eläinten kuninkaana sitä en pidä. Pitäköön maineensa. Olisiko puhvelilla enemmänkin kruunu päässä? Ainakin komeat on sarvet.Luonto-ohjelmat tehneet tehtävänsä ja leijona kokenut minun mielessäni jonkunlaisen inflaation. Kuten maailmanmatkaajaystäväni, monet safarit käynyt Afrikassa, sanoo: kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki. Tavanomainen eläin. Hihkun enemmän nähdessäni kuvaruudussa pienen ai-ain tai isomman guanakon.

Kukkuluuruu ja kirjoittamisiin.

21. toukokuuta 2014

PIKKUTYTTÖ KIINNOSTUI HISTORIASTA

Kun isäni joskus pikkutytölleen kertoeli Helsingin historiasta ( josta rakkauteni, sekä nykyiseen kaupunkiin että sitä ennen olleeseen, olen geeneissä isältäni saanut), minä kuuntelin suurin hämmästynein silmin kiinnostuksen vuosi vuodelta kasvaessa. Kluuvinlahti oli ehtymättömän uteliaisuuteni kohde. Se kun lainehti niillä main ja kaduilla, joissa olin jo pienen ikäni kuivin jaloin tepastellut. Uskoako moista ja missä se kaikki vesi nyt oli?

Kluuvinlahti oli todellakin syvällä Helsingin sydämessä Fabianinkadun ja Pohjoisespan kulmassa. Kapea kannas yhdisti kaupungin ja mantereen. Aleksanterinkadulla on tänäkin päivänä laatat kertomassa, missä asti vesi velloi, jos antaa katseen laskeutua asfaltin pintaan asti.Elettiin 1800-luvun alkua, minun vuosisataani.Lieju ja ruovikko levitti omaa epämiellyttävää hajua ympäristöönsä. Alettiin tutkailla asían tekemiseksi jotain jo Ruotsin vallan loppupuolella.

Venäläisvalloituksen ja suurpalon jälkeen rakennuskomitea sai tehtäväkseen 1810 suunnitella jälleenrakentamista ja huomattiin Kluuvinlahden tarpeettomuus keskellä kaupunkia.Arkkitehti ja luutnantti Anders Kock sai tehtävän panna Kluuvinlahden sameille vesille stopin ja lahti sai ukaasin täyttyä aina Aleksanterinkatuun asti. Pääkaupungiksiksi kohotettu Helsinki vuonna 1812 vaati arvolleen sopivampaa kuin  kehittymisen haisevan lahden äärellä.

Johan Albert Ehrenström, rakennuskomitean puheenjohtaja, keksi ratkaisun. Lahti on täytettävä aina Hakasalmeen ja Kaisaniemen lammikolle asti. Paikalle pitää saada puisto ja kanava. Kanavalla oli tehtävä. Sen oli määrä yhdistää Esplanadilla kulkien ja Kluuvinkadun kulmalla kääntyen Kaupunginlahti ja Eteläsatama.ja vielä Töölönlahtikin. No, tämä suunnitelma jäi vain herrojen keskusteluun ja paperille.

Arkkitehti Engel sai oman suunnitelmansa valmiiksi ja se vahvistettiin 1830 ja täyttämistyöt aloitettiin oitis. Työ ja rakennusten rakentaminen vei aikansa. Paalutusta paalutusten perään. Asukkaat saivat lunastaa täyttömaan tontteja halvalla.No, ja pitihän saada Helsinkiin myös rautatie. Tämä oli vuonna 1857. Kluuvinlahti alkoi kadota ratakiskojen alle maantäyttämis- ja penkeröimistöiden edetessä.

Veikkaan, että nykyisin esimerkiksi Aleksin veden rajasta muistuttavat laatat jäävät kiireisten kulkijoiden jalkojen alle huomaamattomiksi, ja harva tietää pasteerailevansa entisten vetten päällä Helsingin tärkeällä liike- ja ostoskadulla. Minä olen monesti kumartunut laattoja tutkimaan ja hyvällä mielikuvituksella kuullut hiljaisen vedenloiskeen.

Vaikka Helsinki yleisesti katsoen on nuori kaupunki, on sen historia kuitenkin mielenkiintoinen kaupungin kehittyessä pienestä Vironniemen ympärille rakennetusta  tapulikaupungista nyt yli puolen miljoonan asukkaan metropoliksi.Sillä on menneisyys, värikäskin. Ja se menneisyys on minulle tärkeä ja hyvin rakas. Isäni myhäilisi leppoisasti: ei ole omena kauaksi puusta pudonnut.

Tämänkin matkan aikojen taakse tein Leo Alarik Pesosen opastamana.

19. toukokuuta 2014

TORIN OBELISKI

Monissa kaupungeissa maailmalla on obeliskeja. Helsingissäkin on. Jos kiireisellä Kauppatorilla antaa katseen lipua pitemmälle, niin se kohtaa Keisarinnan kiven. Varmastikaan ulkomaalaistaustaiset torimyyjät, eivätkä kaikki kotoperäisetkään, tiedä, miksi se niin juhlallisena siinä seisoo huipussaan komea kaksipäinen kotka. Kotka tosin oli jonkun aikaa poiskin poliittisista syistä, mutta nyt seesteisempänä aikana sitä ilman taka-ajatuksia voi taas näyttää.

Niin, miksi meillä on tuo obeliski? Oli toukokuun loppupuoli vuonna 1833. Helsinki sai arvovieraita Venäjältä.Höyrylaiva Ishora lähestyi kaupunkia tuoden mukanaan keisarin puolisoineen. Laivan ratakset kauhoivat vettä ja Ishora ankkuroitui sen paikan lähelle, missä nyt on obeliski. Tämä ei ollut Nikolain ensimmäinen vierailu täällä, mutta puolisolla, Aleksandra Feodorowna, se oli. Kansaa oli vastassa ja kansa hurrasi pariskunnalle. Hurrasi vielä enemmän, kun keisari esitteli almaisilleen keisarinnansa suutelemalla tätä. Eläköönhuudot täyttivät torin. Tätä herttaista tapausta ja koko vierailua kunnioitettiin kaksi vuotta myöhemmin obeliskilla, joka vieläkin kantaa nimeä Keisarinnan kivi.

Ajaessani kotiin tai kotoa pois Kauppatorin ohi, katselen haikeana keväästä ryöppyävää toria kojuineen ja ihmisineen. Koska sinne pääsen? Puoliso ei jaksa istua niin kauaa pyörätuolissa, pitäisi aloittaa ensin pihalla istuksimisesta. Tuuraajatunnit ovat lyhyitä, aika ei tahdo riittää. Pitäisi organisoida niin, että vain torikäynti, ei muuta. Vanha kauppahallikin, jos se on jo avattu remontin jälkeen. Kupposelle Jugendsaliin. Kyllä, näin se on tehtävä. Siis kerrankin pelkkää hauskaa ja mielenkiintoista. Rollaattori ei tähän sovi, kyynärkeppi se olla pitää. Jos kantamuksia, taksilla Aschanilta Jugendsalista kotiin. Viitseliäisyydestä se on usein kiinni vaivaisellakin.

Tänään on luvassa ukkosta. Hellettä pukkaa ja usein me maksamme sen salamoilla ja jyrinöillä. Kaupungin kerrostalossa nautin näinkin rajuista luonnonilmiöistä. Mökillä toista. Pelkäsin ja ihan vimmatusti. Kaikesta huolimatta koetin koiria rauhoitella, mutta ne vaistosivat kauhun.Salama iski isoon mäntyyn pirtin ikkunan edessä. Onneksi kaatui talosta poispäin.Mökki oli kallion päällä ja tuntui kuin se olisi tärähdellyt. Ukkonen pruukaa kiertää vedet, järvet,mutta kun hollille osuu, on se semmoista näytelmää, jota syvästi kunnioittaen ja ihmisen avuttomuuden tuntien katselee.Ei meille mitään koskaan tapahtunut puuhun iskenyttä salamaa paitsi, mutta joskus muistuu mieleen nuo taivaan täyttäneet leimaukset ja niitä seuraavat mahtavat jylyt. Ehkä tänään tai jonain toisena päivänä kesän mittaan, saan istua parvekkeella nauttimassa "pitkäisen" voimasta.

18. toukokuuta 2014

KIELIRIITA 1600-LUVULLA

Nykyisin ruotsinkielinen vähemmistö Suomessa saa kynsin ja hampain pitää kiinni oikeudestaan olla ruotsinkielinen. No, venäjä tuppaa hiukan väliin ja onkin, näin väitetään, hyvänä kakkosena heti suomen jälkeen. Ruotsinkielisiä saattaa ihan vähän ketuttaa.

Nelisen sataa vuotta kun mennään taaksepäin Helsingissä, niin asetelma olikin niin, että suomenkieliset jäivät paitsi oikeudesta saada tulla kuulluksi suomenkielellä. Jumalanpalveluksetkin pidettiin ruotsiksi ja siitähän syntyi isohko kieliriita, kun vaadittiin suomea käytettäväksi Herran huoneissa. Suomenkielisiä oli toki enemmistö, mutta köyhän sorttista väkeä ja vailla valtaa. Ruotsinkieliset olivat vaurasta porvaristoa ja vielä usein ulkomaalaistaustaisia saksalaisine sukunimineen. He olivat päättäjiä silloisessa Helsingissä. Kaupungissa oli kuusi raatimiestä, joista yksi suomenkielinen. Hallintoviroissa syrjittiin suomenkielisiä, ja jos onnistui päästä valituksi, oli asema alempaan virkamieskoneistoon kuuluvaa.

Kirkkoherroja velvoitettiin pitämään myös suomenkielisiä jumalanpalveluksia, mutta pidettiinkö ja kuinka usein, sitä ei tiedä susikaan. Sitten onni urkeni 1656 ja suomenkielinen puolipäiväsaarna oli kuin olikin pidettävä jokaisena kolmantena sunnuntaina ja iltasaarna joka kymmenes lauantai. Arvata saattaa, että laiminlyöntejä tapahtui, kun maistraatin päätöstä halveksittiin ja Jumalaa palveltiin edelleen ruotsiksi pappien saamista sakoista huolimatta.

Suomenkieliset eivät olleet tyytyväisiä ja jaksoivat panna kampoihin. Ei apua, ei tulosta. Ruotsiksi saarnattiin. Sitten peräänantamattomat suomenkieliset ottivat yhteyttä Viipurin piispaan Nils Nycopensikseen. Piispa ei ollut aluksi suomenkielisten puolella, mutta alkoi harkita asiaa ja lopulta määräsi, että sunnuntaisin suomenkielisten tulee kuulla omalla kielellään katkismussaarna iltajumalanpalveluksessa.

Helsingin pormestari ja raati saivat piispan määräyksen paperilla ja suomenkieliset jäivät odottamaan parannusta. No, ja sitten kävikin niin, että suomi oli hiukan hakusessa, eikä pappien kieli suomeksi kääntynytkään. Alettiin haikailla omaa ehtaa suomenkielistä  pappia, jonka ääni jyrisisi saarnastuolista ihan puhtaalla suomenkielellä. Hallitukselta anottiin 1664 kahdeksan tynnyriä viljaa suomenkielisen kappalaisen saamiseksi seurakuntaan. "Viipurissakin on suomalainen kappalainen, miksi ei meillä?". Hallitus suuressa armossaan suostui viljan antoon, mutta se ei riittänytkään. Papisto oli ja pysyi ruotsinkielisenä. Aika kuitenkin näytti, että ruotsinkieli hissukseen sai väistyä kirkkosaleissa ja suomenkieliset saivat kuulla omaa äidinkieltään pyhäkön pankeillä. Tänään ovat sekä ruotsi että suomi sulassa sovussa ja Helsingissä on rukoushuoneita muillekin vanhan testamentin uskontokunnille.

Näin siis ennen meitä aikojen hämärissä. Stadin Friidu kävi Leo  A. Pesosen matkassa "Retkeilyllä Helsingin historiassa" (Otava 1946)




17. toukokuuta 2014

LARS SONCKIN JUGENDSALI

C soitti ja kertoi olleensa Aschanilla. Ei aavistustakaan, missä on Café Aschan. No, ei kun netin kimppuun, kun C:llä ei ollut antaa tarkempia tietoja tai oletti minun tietävän. Jos olisi maininnut Jugendsalin, olisin heti tiennyt. Aschan on siellä avattu uusi kahvila ja viinibaari. Olin sitä edeltävässä kahvilassa parikin kertaa.

En tiedä, olisiko C entisenä pankkilaisena tiennyt Jugendsalin olleen pankkina muinoin. Talo valmistui lopullisesti 1827 ja rakennuttajana oli Jegor Uschakoff (1767-1836), jonka mukaan taloa kutsuttiinkin Uschakoffin taloksi. Talossa oli hänellä sekä makasiineja,puoti että asunto. Tämän jälkeen vuosina 1885-1896 siinä oli Englundin kirjakauppa. Seuraavaksi rakennusta hallinnoi pankki Helsingfors Privatbanken. Pankki tahtoi muuttaa tarpeitaan paremmin vastaavaksi ja asialle kutsuttiin kukas muu kuin kuuluisa arkkitehti Lars Sonck (1870-1956). Hänellä oli asunto ja konttori samassa talossa, jotta tunsi perinpohjin tulevan työnsä tilat ja puitteet.

Jugendsali on nyt entisen sisäpihan paikalla ja sitä suunnittelemaan Sonck ryhtyi. Pankki avasi ovensa asiakkaille vuonna 1904. Pankkisalista tuli upea, jonka siellä kävijät saivat todeta. Pankki lopetti toimintansa 1922 Privatbankenin fuusioituessa PYPin kanssa. Taloa vuokrattiin sen jälkeen erilaisille yrityksille, kunnes 1961 se tuli Helsingin kaupungin omistukseen ja aloitettiin talovanhukselle saneeraus uutta käyttöä varten. Arkkitehtinä toimi Aarno Ruusuvuori (1925-1992). Hänen töitään on Suomessa paljon mm. Espoossa Tapiolan kirkko ja Helsingissä Kluuvin galleria ja Helsingin kaupungintalon saneeraus.

Uudistamisen yhteydessä purettiin käytännöllisesti katsoen koko Uschakoffin talo julkisivua ja pankkisalia lukuunottamatta. Pankkisalista tuli alkuperäisen näköinen ja silloin se myös sai kaupunkilaisten hyvin tunteman nimen Jugendsali.Se tuli tutuksi näyttelyiden, erilaisten tilaisuuksien ja kaupungin neuvontapisteen pitopaikkana aina vuoteen 2008 asti. Jugendsalissa pidettiin kerran suuret shakkikilpailutkin. Taisin enemmän katsella seinillä olevia ornamentteja ja koristemaalauksia kuin itse kilpailua.Ne oli suunnitellut Valter Jung (1879-1946), Sonckin taitava apulainen.

Helsingin kaupunki alkoi miettiä, mitä tehdä salille ja millä sinne saisi houkuteltua enemmän ihmisiä kuitenkaan menettämättä salin arvokkuutta ja historiaa. Alkoi kahvila-aika. Ensimmäinen café ei saanut suurelta yleisöltä kehuja kolkkoutensa takia, mutta ilmeisesti (en ole vielä käynyt) Café Aschan on onnistunut siinä. Kuten monet lukijoistakin tietävät, Aschan Coffee tuli Wayne´s Coffeen tilalle Suomessa saaden tilat myös Jugendsalissa. Jonain lämpimänä kesäisenä tuuraajapäivänä annan asioinneille piutpaut ja astelen aurinkoista Espaa pitkin Aschanin kahvilaan ja ihailen jälleen kerran Jugendsalin viileää kirkkomaisuutta.

16. toukokuuta 2014

VALON TULVAA KESÄN KORVALLA

Kesä tulee! Varhaisperunoita, kirsikoita, aprikooseja ja espanjalaisia mansikoita puulaatikoissa. Varmoja kesän merkkejä. Raahasin kotiin paitsi en kirsikoita. Kerrottiin, etteivät vielä ole makeita. Vaeltelin vaateosastolla, mutta muoti oli sitten viime kerran ( viisi vuotta sitten) muuttunut niin, etten kehdannut  kuin vilkaista. Kenkäosasto remontissa. Piti kysyä, mihin ovat kengät piilottaneet, Ostin kotikengät, semmoiset, joilla kehtaa kyllä mennä roskikselle, mutta ei pitemmälle. Edelliset menivät roskiin. Yleensä kengissä ihmeellisiä. koristeita niin, ettei kengäksi huomaakaan. Kun panee jalkaan, kasvaa pituus kummasti yli kymmenen senttiä. Oi aikoja, oi muotia!

Matamikenkiä en edes nähnyt, siis hiukan matalampia tai oikeammin vain kuuden sentin korkoja. Millä minä nyt alan kävellä, kun kummityttö siivosi korkkareitani roskikseen? Huolestuttavaa.Myyjiä oli minimimäärä ja asiakkaat hoikkia elegantteja kauniita naisia. Tunsin oloni epämukavaksi rollaattorin kanssa. Siitä ei ole kuin toista vuotta, kun en tuntenut.Tässä pitäisi ilmeisesti katsoa raakaa totuutta silmiin ja olla aikansa elänyt. Vaikka tuuraaja kyllä ehätti kehumaan, kun hakkasin ruuvimeisselillä lattialla istuen pakastekaapista paksua jäätä saadakseni oven kiinni. Olisi pitänyt sulattaa pakkasten aikaan. Puolustus: en kyennyt vastikään sairaalasta kotiutuneena.Kehui hyvää kuntoani, kun ensin olin kertonut seisoneeni yhdellä jalalla fysioterapeutin vastaanotolla. Harmitti taksissa, kun en äkännyt ostaa tuuraajallekin mansikoita puulaatikossa. No, seuraavalla kerralla viikolla 22. Minusta on eri lystiä yllättää ihmisiä. Vieläkin nautin siitä muistosta, kun vein alakerran opiskelijapojalle täytekakun kiitokseksi siitä, että oli oppinut grillin käytön ja sytytysnesteen oikean määrän. Minulla loppui siihen päänsärky. Pojan ilme oli rahan arvoinen. Sitten pyysi saada halata ja mikäs siinä, annoin luvan ja niinhän me halattiin.

En taida yhtäkaikki vaivautua äänestämään. Enkä edes häpeä laiminlyöntiäni. En ole EU:n kanssa ollenkaan samoilla linjoilla ja niinpä äänestän jaloillani. EU ei kylläkään sekaannu siihen, että Suomessa haikaillaan omaishoitajan palkkion maksamista KELAlle. En tykkää siitäkään, sillä silloin palkkiot pienenevät huimasti. Rahasta en hoida, mutta on palkkio mukava lisä menojen kaiken aikaa lisääntyessä. Lääkkeet, hoitoravikkeet, tämä nk. kotiapu, sairaalamaksut jne. Tällä viikolla pesijänaiset osasivat ammattinsa. Kehuin. Pienempi pesijä kertoi, että roskien vieminen kuuluu toimenkuvaan vain silloin, jos on vaippajätettä. Jos siis mieheni olisi nykyisessä kunnossa vuodepotilaana, mutta ilman vaippoja, eivät veisi. Kohta kai keksitään, että vaippamäärällä on minimimäärä, jos on yksi tai kaksi, ei viedä. Kolmesta ja sitä suuremmasta määrästä kyllä. Onneksi olen yhä ja vielä kykeneväinen itse roskamme kuljettamaan asianmukaiseen paikkaan, on vaippoja tai ei. Yleensä on viisikin päivässä. Eikä voi jättää pitkiksi ajoiksi hajahtamaan. Omaishoitajan arkea.




14. toukokuuta 2014

OSAAN SEISTÄ YHDELLÄ JALALLA

Fysioterapeutti kehui mua! Edelliskerran jälkeen selvää kohentumista. Menin vain kyynärkepin varassa tarkastukseen. Pystyin seisomaan yhdellä jalalla tukeutumatta toinen jalka kohotettuna  kymmenen sekuntia, kun viime kerralla meni heti alkuun ihan läskiksi. Lihakset voimistuneet selkäpuolella, mutta etupuolella tehdään vielä töitä. Kaikki liikkeet, mitkä fyssari pyysi tekemään, menivät hyvin. Olen ihan ylpeä. Tässä vaiheessa en fyssaria enää tapaa.Olen omillani.

Huomenna kaupungille heti tuuraajan tultua. Rollaattori mukaan, koska tulee taas olemaan kannettavaa, vaikka teinkin tilauksen Herkkuun ja tuodaan perjantaina.On tämä nykyaika semmoista hemmottelua kuluttajille. Toki maksaa. Totta kai. Mikäpä ei? Herkun kotiin kuljetuksen takia saan aikaa muille osastoille, kun, kuten olen kertonut, aikaa suttaantuu henkilökunnan vähyyden vuoksi. Minulla on vain vajaa kolme tuntia. Kaipaan aikoja, kun voin olla kaupungilla vaikka koko päivän. Ei kiirettä mihinkään. Joskus ystävän kanssa kahvilla, näyttelyissä, rupattelemassa ja maailmaa parantamassa. No, nyt on näin ja menettelee, kun pannaan menettelemään.

Tilasin uusia äänikirjoja, matkaa ja historiaa. Ensi yönä, jos ei nukuta, nautin kuuntelemisesta. Vaikka ei olekaan sama asia, kun pitelee kirjaa kädessä. Ei sinne päinkään. Ei vaan ole semmoista aikaa nykyisin, että voisin kirjaan kädessä keskittyä. Pitäisi olla ympärillä kiireetön rauha, eikä niin, että toinen korva on kaiken aikaa valppaana vastaanottamaan ääniä puolison taholta.Kaipaan näitäkin aikoja, kun kaikki oli toisin. Aloin kuunnella Satunnaisen matkailijan, Juhani Mäkelä (1938-2010), kirjaa Etelämeren saarista. Hän matkaili siellä vaimoineen. Kaukana, kaukana, eksoottisilla atolleilla, pikkusaarilla palmujen katveessa, valkoisilla sannoilla meren aaltojen rikkoutuessa koralliriuttoihin. Mäkelä teki matkoistaan televisioon ohjelmiakin.Leppoisa ja verbaalisesti lahjakas kaveri.

Ilves tuli Helsinkiin! Aiheutti ruuhkat kaupungilla. Kummityttö ajoi Helsingistä Helsinkiin ja aikaa suttaantui 50 min. Tuli puolison vahdiksi, kun minä olin fysioterapeutin luona Vegassa. Minua kuljettanut taksikuski vähätteli tämmöisiä presidenttien valtiovierailuja ja väitti niitä aikansa eläneiksi. No, joka tapauksessa Viron valtionpäämies on kyläilemässä ja tietää ruuhkia ehkä huomennakin. Kyllä naapurisuhteita pitää hoitaa myös visiteeraamalla toistensa luona. Ei mitään aikansa elänyttä touhua.

Hyvää yötä, minä menen nyt nukkumaan.




13. toukokuuta 2014

KATTOPATSAAN MYSTEERI JATKUU

Mahtaakohan joku muistaa "patsassotani" ravintola Kappelin katolla? Ensinhän minulle sanottiin aikoja sitten tiedustellessani, että mainittu naisfiguuri olisi Ville Vallgrenin. Nyt minulle soitettiin Kappelista ja kohtelias herrahenkilö vakuutti sen olevan Walter Runebergin. Hohhoijaa. Kerroin ottaneeni jo asiasta selvää Helsingin kaupungin taidepuolen ulkopatsaista tietävältä henkilöltä (nimeä en enää muista). Hän kertoi, että jos patsas Kappelin katolla olisi jonkun nimekkään veistäjän, Helsingin kaupunki olisi siitä syvästi tietoinen. Nyt pääsin valistamaan Kappelista soittanutta henkilöä, että patsas "ei ole kenenkään", vaan kuuluu niihin puistojen ja puutarhojen koristepatsaisiin, joita 1800-luvulla oli muotia ripotella näkyville paikoille.Mies vaikutti epäuskoiselta kuin myös hämmästyneeltä ja lupasi soittaa Helsingin kaupungin taidemuseoon ulkopatsaista tietävälle. Minä kehoitin niin tekemäänkin, etteivät anna väärää tietoa uteliaille. Tosin mieleen vilahti, jos kuitenkaan Helsingin kaupunki ei olisikaan tietoinen...  Mies Kappelista  vakuutti tietonsa Walter Runebergista olevan Kappelin historiikista. No, historia ei aina jälkipolville mene jetsulleen totuuden mukaisesti. Onhan se toki juhlallisempaa panna historiikkiin oikean kuvanveistäjän nimi kuin mainita patsaan olevan Kappelin katolle lennähtänyt "puutarhatonttu".

Pudotettiin postiluukusta Helsingin kaavoituskatsaus 2014 ja  me olemme vuonna 2050 jo iso kaupunki. Asukasluku melkein tuplaantunut. Uusiksi pantu moni kohta, laajennettu ja levitetty. Jalankulkijoille pyhitettyjä alueita lisätty ja jotkut nyt näkyvillä olevat rakennukset uppeluksissa uusien talojen keskellä. Tavarataloja laajennetaan, taiteesta pääsee nauttimaan muuallakin kuin nyt ja Töölönlahtea koristaa komea kirjastorakennus. Guggenheim tuli ja voitti. Vai voittiko? Voisin tulla katsastamaan tätä menoa joskus sadan vuoden kuluttua vaikka Helsingin virallisena aaveena.

No, maailma muuttuu, kuten jo eräälle Eskollekin kerrottiin, ja Helsinki sen mukana. Emme jää polkemaan paikoilleen. Olemme kasvaneet siitä muutama sata vuotta sitten perustetusta pikkukaupungista nykymittoihin ja kasvaminen jatkuu. Onko sitten vielä vuonna 2050 Kappelin katolla kreikkalaistyyppinen naisfiguuri tallella, se jää senaikaisten helsinkiläisten nähtäväksi.


12. toukokuuta 2014

NAINEN VAI MIES?

En katsellut Eurovisiokilpailuja, mutta luin, kuka voitti. Ensin luulin todellakin kysymyksessä olevan naisen, jolla on komea parta. Ennen muinoin tämmöiset ihmiset olivat sirkuksessa kansan ihmeteltävänä. Sitten luin, että voittaja olikin naiseksi pukeutunut mies ja hän lähetti terveisiä herra Putinille, että "ei meistä päästä eroon" tai jotain sinne päin. En tykkää tämmöisestä sekasotkusta, että ei enää tiedetä, onko  nainen vai mies. Eikös jossakin Ruotsin päiväkodissakin lopetettu hon- ja han-käsitteet? Ollaan vaan somasti ihmisiä. Sitten on she ja he vielä. Koska niistä luovutaan? Suomessa on vain "hän" tarkoittaen jompaakumpaa.

Sanoinko jo,etten tykkää tämmöisestä, että nainen ei näytä naiselta ja mies mieheltä? Olkoon sitten seksuaalinen suuntaus minne päin tahansa kallellaan. Vaikuttaa ikävältä, kun vastaantulijan sukupuolta ei enää tunnista ulkonäöstä. Minusta homma ei ole ihan tervettä. Onko tällä jotakin tekemistä nyt taas sen hiivatin tasa-arvon kanssa? Jos aikoinaan Marlene Dietrich pukeutui miehen pukuun esiintyessään, sitä pidettiin ihastuttavan sensuellina. Mutta hupsheijaa, vaatetus korostikin taiteilijan naisellisuutta! Ei hän koettanutkaan näyttää mieheltä. Mutta tämä itävaltalainen lauluvoittaja yritti näyttää naiselta, vaikka parta vähän hämäsi.Lanteetkin niin kaposet, että ei niistä lasta voi pullahduttaa. En tykännyt, vaikka opettelenkin vauhdissa pysyäkseni laajempaa avarakatseisuutta.

Tunsin kerran erään pikkupojan, josta aikuisena tuli "kummallinen". Siihen aikaan miehiä, jotka olivat mieltyneet käyttämään naisten vaatteita, pidettiin omituisina ja suhtautuminen ei aina ollut korrektia.Hän pelasi shakkia ja isäni toi hänet kerran klubilta vieraaksemme mökille. Vaatimuksena oli ollut, että miehen kamppeet päälle. Tähän suostuttiin ja niin ilmestyi hämäläiseen maisemaan erittäin tyylikäs valkoiseen kesäpukuun verhoutunut herraihminen.En ollut tavannut häntä vuosiin ja yllätys oli melkoinen hänen itsensä kertoessaan elämästään. Myös niistä haitoista, joita transvestiitti saa kokea. Huutelua ja pilkkaa, asiattomuutta ja tyhmyyttä. Vierailu oli sekä miellyttävä että murheellinen. Enkä häntä enää tavannut kuin kerran vuosia myöhemmin ratikassa. Jotain oli tapahtunut. Nuhraantunut naiseksi pukeutunut likainen mies, punaiset kuluneet lakat kynsissä, väsynyt ja alistunut katse. Missä oli se tyylikäs "nainen", jota helsinkiläiset olivat tottuneet kaduillaan näkemään? Missä oli se herrasmies, joka pukeutui aamuisin miehen pukuun töihin mennäkseen? Oliko hänet nyt mieltymyksensä takia täysin nujerrettu? Käänsin pääni pois, mutta häpesin käytöstäni.




9. toukokuuta 2014

TAVARATALO ON VÄSYNYT

Rullauduin eilen tuuraajapäivänä rollaattorin kanssa tavarataloon. Asiaa oli moneen kerrokseen. Jälleen jaksoin hämmästyä myyjien ja kassojen poissaoloa. Alusvaateosaston kassalla kuuden asiakkaan jono, eikä maksun vastaanottajaa missään, ei liioin myyjää osastolla. Odottelimme. Kolme asiakasta jätti ostamatta ja pani valitsemansa  vaatteet pöydälle ja lähti. Me muut odottelimme. Yksi myyjältä näyttävä tuli ja koska olin odottanut kauimman aikaa, pyysin palvelua. Minä siis vein omiin tarpeisiini tylysti tämän ainokaisen. Enkä tiedä, tuliko joku muu rahastamaan/myymään vai jättivätkö muutkin kyllästyneet ostamatta.

Olin suihkuverho-osastolla. Sama juttu. Ei myyjää, eikä kassaa. Kolme asiakasta odottamassa. Yksi myyjä tuli kassaan ja minä pyysin hankkimaan lisäapua. Hän sanoi soittavansa huonekaluosastolle, josta saa apua. Soitti ja huonekalumyyjä tuli. Tiesi suihkuverhoistakin ja ostin yhden. En malttanut olla pitämättä suutani kiinni. Huokaisten kerroin tässä tavaratalossa olleen ennen asiat toisin. Huonekaluosaston myyjäkin huokaisi.

Ruokapuolella liityin jonottajiin juusto-osaston palvelutiskillä. Yksi myyjä ja yhdeksän asiakasta odottamassa vuoroa. Myyjä maistatutti palvelemallaan asiakkaalla juustoja, niistä keskusteltiin, mietittiin ja muutamaa lajia ostettiinkin. Minä kysyin myyjältä, onko yksin vai voisiko pyytää apua. Yksin olen, sanoi. Odottelimme vuorolappuset kädessä. Yhdeltä asiakkaalta paloi pinna ja hän lähti. Minä olin kärsivällisempi ja tahdoin ehdottomasti ostaa Stripey Jack-cheddaria.Se on kuin juustopotpuri, jossa monta cheddaria kerroksittain. Ilmestyi toinen myyjä iso juustolaatikko kainalossaan. Oli käynyt ilmeisesti varastossa. Oli tullut lisää asiakkaita juuston ostoon. Päästiin asiaan.

Onko nyt todellakin niin, että huonoina aikoina pannaan vieläkin huonommaksi irtisanomalla henkilökuntaa ja siten ajetaan asiakkaat muihin myymälöihin? Näyttää todella omituiselta, kun suuret osastot ovat myyjistä ja kassoista tyhjillään asiakkaiden harhaillessa hyllyjen ja pöytien välissä itsekseen jupisten.Onko minunkin vaihdettava lähikauppani kauempana olevaan? Mitenkäs sitten tavaratalon käy, kun ei ole enää asiakkaita? Pannaanko pillit pussiin ja historiaan jää tarina yhdestä Suomen suurimmasta ja kauneimmasta tavaratalosta, joka aloitti toimintansa Helsingissä 1800-luvulla? Väsyttääkö 152-vuotiasta?

7. toukokuuta 2014

PÖLYNIMURIN SISÄÄNAJO JA MANDARIINIKIINAN MAHTI

Käytin eilen ensimmäistä kertaa uutta pölynimuriani.Siinä on näyttöruutu. Oli pakko tutkia ohjekirjasta. Entinen oli semmoinen vanhanaikainen, mutta melko hyvin imevä. Tämä imee niin, että paksut matot nousivat kippuralle, kunnes löysin imutehon säätöpainikkeet. Merkkivaloja joka lähtöön. Ihan kuin auton kojelauta, vilkkuja sentään ei ole. Muistan ikivanhan vuosikymmeniä sitten hankkimani Nilfiskin. Ihan yksinkertainen, mutta silloiseen aikaan moderni vehje. Ei ollut säätöjä, ei valoja. Huristen imi pölykissat tanakasti pystyasennossa seisovaan sisukseensa. Sen jälkeen on ollut monta imuria, aina pölytekniikan ihmeitä. Tämä nykyinen on sentään ihmeellisin.

Ohjeissa kielletään, että ei saa missään tapauksessa imeä värikasettien värijauhetta. En ollut aikonutkaan. Ei liioin saa imaista räjähtäviä nesteitä tai kaasuja. En näitäkään ole aikonut. Seuraavan ymmärrän, avointa imuputkea ei ole hyvä pitää kasvojen lähettyvillä koneen käydessä. Ei kerrota, miksi, mutta arvaan, että imuri voi skalpeerata. Kyllä nyt, kuulkaas, alkaa koti puleerautua näillä imuilla, kun tällä tehovehkeellä mennään nurkasta nurkkaan. Kokonaan en huushollia ensimmäisellä kerralla imuroinut. Oli semmoinen koeajo vasta. Pitää tutustua lisää.

Puhelimessa keskustelin N:n kanssa maailman kielistä ja Ilkka Malmbergin kirjoituksesta, jossa sanotaan ruotsin kielen olevan turhaa. N on suomenruotsalainen ja hyppi heti seinille. Ihan oikeasti, pieni kieliryhmä maailman kieliryhmien joukossa. Niin mutta kun Islannissakin ymmärretään, väitti N. Tästä ei tokikaan ollut Malmbergin kirjoituksessa kysymys. Jos mennään pitemmälle Eurooppaan, on ruotsi sama kuin puhuisimme siansaksaa tai klingonia, yritin.Malmberg hehkutti englantia ja näinhän se on. Pikkulapsetkin puhuvat englantia ja sillä pärjää maailman turuilla, jos ei nyt aivan Kiinassa, jossa on se maailman eniten puhuttu kieli, mandariinikiina. Englanti vasta kolmantena hindin jälkeen, espanja vanavedessään. Ruotsi ei päässyt tähän listaan. N:ää huvitti,kiina! No, siellä on toista miljardia kiinalaista ja kaikki puhuvat mandariinikiinaa. Siinä on se ykkönen. Venäjän kieli tässä listassa kahdeksantena. Ranska kolmantenatoista. Väliin mahtuu saksa, japani, portugali, bengali, thai, korea ja arabia. Muut kaukana perässä.

N koetti vielä kepillä jäätä: mitenkäs sitten suomi? Sitä ei puhuta kuin viiden miljoonan ihmisen voimalla, eikä Islannissa ymmärretä. On kuin hyttysen pissa. Juu, sanoin, mutta siitä ei ollutkaan kysymys. Esperanto taitaa jäädä suomenkin jälkeen. Eikä sen kielen maailmanlaajuisesta osaamisesta ikinä tullut mitään, vaikka vanhempieni ystävä Ema-setä puolusti esperantoa henkeen ja vereen, opetti sitä ja puhui sitä kuin vettä. Minullekin aiottiin opettaa ja saatiin vedetyksi ainakin kerran mukaan, mutta tuntui niin hoopolta, että suututin Ema-sedän mielipiteilläni ja lopetin opiskelun. Sen taisin varmuuden vuoksi saada kallooni, että "mi amas vin" tarkoittaa rakastan sinua. Mihin olisin sitä tarvinnut, en tiedä.Ehkä keräsin tätä lausetta varmuuden vuoksi eri kielillä. Käytettiin  saksaksikin molemmin puolin seurustellessani Horstin kanssa. Siinä iässä rakkaus on totista puuhaa, melkein kuolemaksi, jos se päättyy. Jäin henkiin.Enkä enää tarvinnut "ich liebe dich".






6. toukokuuta 2014

MARMATUSTIISTAI

Puoliso aamupalan jälkeen taas puhtoisena vuoteessa. Minä lipitän intialaismukista maitokahvia, katselen ikkunasta ulos, jossa kevät pakeni jonnekin kylmän taakse ehkä väliaikaisesti kuitenkin. Laadin eilen kirjelmän itselleni muistutukseksi kotiavustajien työstä.. Siinä on ruusuja ja risuja. Puhun näistä kaupungin virkamiesten tultua. Isojen kirjoituspöytien taakse kun ei kentältä ja ruohonjuuritasolta aina tosiseikat yllä, niin on hyvä kertoa, mitä todella tapahtuu.

Eilen oli pesupäivä ja taas jäin miettimään, onko jokainen kotiavustaja aivan varmasti saanut lähihoitajan koulutuksen sosiaali- ja terveysalan tutkintoineen? Työskentely toisella avustajalla siihen malliin, että pani vahvasti epäilemään. Toinen oli ammattitaitoisempi. Olimme ilmeisesti kaikki iloisia, kun visiitti päättyi ja avustajat jatkoivat matkaa seuraavaan pesukohteeseen. Minä aloin valmistaa lounasta. Meillä on neljä syömistä päivittäin. Iltapala tosin koostuu kevyesti vain voileivästä ja lasillisesta mehukeittoa lääkkeitten kanssa. Lääkitys kolme kertaa päivän mittaan. Väliin heitän huushollihommat. Puolison aggressiivisuus huomattavasti vähentynyt. Verbaalinen lahjakkuus kirosanojen osalta ei niinkään. Mutta hoitotoimenpiteet saan tehtyä hänen ollessa jopa tämän tästä mukavasti yhteistyöhaluinen. Elämä helpottunut. En enää huokaile "no, itsehän olen tämän valinnut".

Kun sosiaalitoimisto ja kotiavusto vierailee, minulle tuputetaan jälleen useampaan kertaan viikossa kotiavustajien käyntejä. Tekemään mitä??? Jos vaikka tarttuisivat uuteen ja hienoon pölyimuriini, niin silloin se olisi oikeaa kotiapua. Kuntien säästäminen tappoi kotiavun oikean idean. Nyt pestään asiakas, lääkitään ja ehkä täytetään dosetti ja syötetään. Dosettiin en tohtisi meillä antaa koskea. Kun katselen pesemistä, epäilen, jos pillerit menisivät oikein. Eilenkin toinen avustaja, pyydettyäni rasvaamaan puolison jalat pesun jälkeen, aikoi levittää pesuvoidetta purkista, ennen kuin ehdin hätiin. Perusvoideputkilo olisi ollut parempi vaihtoehto ja niissähän lukee, mitä sisältävät. Kaikki pitäisi antaa käteen, opastaa ja neuvoa. Lähihoitajaa? Kuitenkin meillä on iso hoitotarvikepöytä makuuhuoneessa, jossa hyvässä järjestyksessä purkit, putkilot, suojakäsineet, siteet, sidokset, pesukäsineet, vaipat, puhalluspullo sekä kertakäyttöiset suojalakanat. Sen kuin vain etsii oikean ja ottaa.

Tämä on nyt taas tätä samaa jaaritusta, jolla olen ennenkin blogin täyttänyt. Pitää marmattaa.








4. toukokuuta 2014

KAIKKI TIET EIVÄT VIE ROOMAAN

Hulmahtipa, hulmahtipa jälleen ylitseni kateuden tunne lukiessani ystäväni kirjettä Italiasta. On ollut miehensä kanssa Roomassa taidenäyttelyissä. Pariisin d´Orsay-museo oli lainannut Vittorianon Complessoon Monetia, Manetia,Degasia, Milletia,Gauginia, Pissaroa ym teoksia. En ole koskaan ollut d´Orsay-museossa, vaikka Pariisissa kyllä. Käydessäni tämä rautatieasema ei ollut vielä taiteen omistuksessa. D´Orsayn lainaamaa näyttelyä ennen Complessossa oli Cézannen ja muiden italialaisten 1800- ja 1900-luvun taiteilijoiden töitä. Roomassa on luostareita ja Bramanten luostarissa oli niinikään tutkittavaa. Nyt englantilaiset taiteilijat olivat tehneet maihinnousun Roomaan. Muun muassa minulle tuntemattoman viktoriaanisen ajan taiteilija Lawrence Alma-Tademan teoksia. Ystäväni kirjoittaa näille kaikille englantilaistaiteilijoille olleen yhteistä se, että palvoivat kauneutta, jota ammensivat mytologiasta, Shakespearen näytelmistä kuin myös antiikin ajan historiasta. Washingtonin  National Gallery of Art toi Roomaan nyt keväällä impressionisteja. Etunenässä van Gogh. Roomassa en ole ollut, että taas kirjettä lukiessani olin ihan kippurassa siitä murheesta, että vain pohjoisempi osa Italiaa tuli käytyä pariinkin kertaan. Miksi hitossa emme menneet taidetta ja historiaa täynnä tihkuvaan Roomaan? Nyt saan katsella vain ystäväni lähettämiä brosyyreja ja nieleskellä harmin kyyneleitä. Tuleekohan minulle seuraava elämä?

Kotona olen nyhjöttänyt puolison kanssa. Uloslähtijäksi hänestä ei nyt ole. Eikä ilmakaan houkuttele. Roskiksella käyn.Eilen sateessa.Kujan puoleisen roskisvajan oven lukko rikki. Ovi repsottaa avonaisena. Joskus se on rikottu tahallaan, kun ollaan luultu parempiakin aarteita olevan oven takana. Lienee pettymys ollut melkoinen.

Minulla on koivun oksia maljakossa. Tulivat kukkakimpussa kylkiäisinä ja kukkien repsahdettua, otin oksat talteen. Nyt ne viheriöivät somasti pienen pienine lehtineen maljakossa. Linnut mellastavat pihalla, varis ajaa takaa harakkaa, reviiritappeluita, pesäkatselmuksia. Lokit suhahtavat vauhdilla ohi ja toivottavasti myös roskisvajan katon ohi, ettei vain pesänteko sinne houkuta. Jo pari vuotta olemme saaneet kulkea roskikselle ilman kalalokkien hyökkäyksiä. Räpylät hiuksissa ei ole mukavaa, muista merkinnöistä puhumattakaan. Luulen, että ensimmäisten kesien kalalokkipariskunnasta toinen jättäytyi leikistä pois. Näin sitten tutun näköisen linnun tuovan katolle uuden kumppanin, joka ei ollut ilmeisesti ollenkaan tyytyväinen pesäpaikkaan. En ole aivan varma, mutta se näytti katselevan kattoa halveksivasti ja sitten hämmästyneenä kumppaniaan. Kaikkea sitä tarjotaan...















2. toukokuuta 2014

FIKSU TAI SITTEN EI

Kyllä nyt taas kirjoituttaa, vaikka ei ole suuremmin asiaakaan. Silloin kyllä fiksuna olisi parempi olla kirjoittamatta, mutta kuka väittää, että olen fiksu?

Meiltä alkaa loppua ruoka. Onneksi Herkku tuo huomenna tehtyäni tilauksen. Pääsen liikkeelle vasta 8.päivä. On tämä semmoista organisoimista ja sidoksissa olemista, johon kyllä on alkanut vähitellen tietysti tottuakin vuosien aikana. Joskus kun hiukan vieraammalle ihmiselle kerron, hän ei ymmärrä tai usko. Parempi olla kertomatta. "Mikset sä pääse? Pyydä joku kotiin.Onhan sulla vapaata.Eiks miestä voi sitten jättää?" Olen kuin joku kummajainen järjestäytyneessä elämässä. Kesä taas tuo tullessaan uusia ikävyyksiä. Tuuraajilla lomat, kaupungilla ei tuuraajan tuuraajaa, on vaan sinniteltävä. Taivaan kiitos tietokoneesta, netistä, verkkopankista,puhelimesta ja siitä, että roskikselle ei ole kilometrien matka. Eilen kipaisin kaksi kertaa ja toisella jäin J-P:n kanssa suustani kiinni. Puhuttiin tämän talon asioista, kuten kunnon naapurusten kuuluukin. Privaattiasiana tuli esille se, että J-P:n pojalla oli synttärit. Kunniakkaat 5v. Toivotin tomeralle miehenalulle hyvää syntymäpäivää. Samana päivänä oli luovuttu lastenrattaiden käytöstä. Eihän semmoisia enää iso mies.

Aloitin Italiaan kirjettä. Siitä kuuluu tulla nyt pitkä. Edellinen hiljattain oli pelkkää sairaalatarinaa ja sitä ennen oli tolkuttoman pitkä väli ja se on kurottava nyt umpeen. Italiassa ei mediat paljoakaan vaivaudu Suomen asioista kertomaan, että tärkeät kuulumiset ovat ystävien varassa tai jos joskus Suomi-Seurassa on suomalaisia sanomalehtiä. Nekin viiveellä. Italialaistunut ystäväni on politiikasta kiinnostunut ja minulla onnettomalla ei täkäläisestä aivan vahvaa tietoa ole, kun satunnaisesti seuraan ja torstaisin joskus kuuntelen ja katselen tv:ssä eduskunnan kyselytunteja, joista en sitten edes kaikkea muista. Hän on myös taiteesta kiinnostunut ja olin hyvin onnellinen muistaessani mainita Tove Janssonille pyhitetyn puiston Katajanokalla. Vanha puisto ja Töölöntorin nurkalta-blogin pitäjän mielestä himpun verran ränsistynyt. No, vielä ei olla kesässä, jolloin vähän petraantuu. Ainakin puihin lehtiä ja maahan ruohoa. Kukkaistutuksista en ole varma. Tuskin sinne ainakaan pykätään Muumia puistotontuksi.

Jotkut ystäväni ovat jo pitemmän aikaa olleet sitä mieltä, että televisiosta ei enää tule kunnon ohjelmia. Olen aina semmoinen jälkijunassa kulkeva ja nyt olen itsekin asian äkännyt. Harvoin kivoja ja hyviä elokuvia, ja jos, niin uusintoja, keskustelutkin vatvovat yhtä ja samaa, uutiset totta kai käypiä, muuten sitä tipahtaa. Ruokaohjelmien runsaudesta olen paasannut ja yhä olen samaa mieltä, että aivan liikaa. Sitten nämä hengissä pysymyskilpailut milloin missäkin primitiivisissä olosuhteissa! Ei kiinnosta minua.Kauniita ja rohkeita en seuraa.Emmerdalea kyllä, jos on aikaa. Kauppakanavien mainokset uuvuttavat ja ostokanavienkin ohjelmat junnavat samojen ohjelmien parissa. Animal Planetissa liiankin tutuiksi käyneitä leijonia ja haikaloja, tarinat maan alla ja päällä toistavat itseään. Vai olenko minä muuttunut liian vaativaksi ja kriittiseksi? Kuuntelen mieluummin äänikirjaa varhain vuoteessa ja puolison hiukan yskän karhentamaa nukkumista. Keuhkot kuitenkin kuvattiin puhtaiksi nyt viimeisimmällä sairaalakeikalla.Sitten nukahdan ja nukun pitkän yön. Nukahtamispilleriä en useinkaan enää tarvitse. Silmänaluset ja iho tykännyt. Elämä on ihan kivaa ilman  televisio-ohjelmiakin. Enkös ole kuitenkin aika fiksu?




1. toukokuuta 2014

VAPPU JA IHANA TOUKOKUU

Klara vappen, bara vatten, hela natten!  "Glada Vappen". Sanontahirviö! Mikä ihme on Vappen? No, suomenruotsalaiset tätä käyttävät ja toivon totisesti että huumorimielessä tietäen sen, että sanonta on alun alkaen teekkarihuumoria. Mutta muuten "Vappu tuo käen kainalossaan ja pääskysen povessaan". Ja nyt kun tuosta toisesta kotimaisesta kielestä käydään kädenvääntöä jälleen kerran, niin toivotan Glad Valborgdag. Oikeastaan Första maj on kauniimpi ilmaus.

Manta sai lakkinsa ja karnevaalitunnelma oli riemuisa televisiosta nähtynä. Huiskat ja ilmapallot, irtonenät sun muu rekvisiitta yltäkylläisesti tarjolla. Hei, me juhlitaan! Minä tunsin kerran erään herrahenkilön, jonka juuret olivat kaukana Israelin maassa. Hänellä oli juutalaiset piirteet ja juutalainen nenä, viikset ja silmälasit, tuuheat kulmakarvat. Tämmöisiä vappunaamareita sai -ja saa ehkä nykyäänkin- ostaa. Minusta oli pelottavaa katsella tuntemani herrahenkilön kuvajaisia kaduilla. Yritin saada vaikutelman enemmänkin Marx-veljesten Grouchosta.

Itselläni ei ole ollut milloinkaan muuta vappurekvisiittaa kuin huiska ja/tai ilmapallo. Muuten vappu sujunut melko perinteisesti ja kutakuinkin selvin päin. Usein vappupäivänä olimme ravintolalounaalla ystävien kanssa tai kutsuimme kotiin vieraita. Joskus tarjosimme vanhemmilleni vappulounaan ravintolassa, jossa tanssittiin. Isäni tanssi taitavasti valssia ja hän tanssi usein sitä tyttärensä, minun, kanssa.Ullanlinna Kaivopuistossa kuului myös perinteisiimme ja tietysti aattoyönä Havis Amandan lakitus, kunhan olimme osakunnasta torille asti päässeet.Tämä tapahtui keskiyöllä, jolloin Manta noihin aikoihin lakitettiin. Oi niitä aikoja! Myöhemmin seesteisyttiin ja lopulta emme enää eväämme huiskauttaneet. Serpentiinitkin jäivät pakkauksiinsa, kaupan sima ei ole äitini tekemän veroista, tippaleivät rasvaisia. Minua ei kyllä liioin saisi rahallakaan mukaan enää vappuilakointiin. Eikä aamulla tarvita sillin silliä suolaisen nälkään. Ei dagen efter-tunnelmaa. Hyvä näin. Lämpimästi suon vapun juhlinnan toisille. Ai niin, join minä eilen kaksi pikkolopullollista samppanjaa.Ehkä vielä tänäänkin abbedissa Valburgin kunniaksi. Hän eli 700-luvulla ja julistettiin 1.5. pyhimykseksi. Kyllä Valburgin kanonisoinnille kannattaa malja kohottaa.

Hyvää ja hauskaa Valborgia, Vappua ja Första majta.