31. maaliskuuta 2014

JÄLLEEN YHDESSÄ

Puoliso levitti kätensä halaukseen jo heti eteisessä, niin että kuljettajan piti pysähtyä. Ja me halasimme niin. On se vaan hyvä, että hän on kotona ja me kaksi yhdessä. Rutiinit alkoivat heti. Syömistä, pesua, vaipan vaihtoa, nukkumista ja hereillä oloa. Ja minätyttö puuhasin.Tänään myöhemmin, jos sää sallii, eikä ole liian viileää, menemme pihalle istumaan. Tämän lupasin. Tuuraajille soitto, samoin kotiapuun ja sosiaalitoimistoon. Lisää kotiapua en tässä vaiheessa halua. Katsotaan, miten alkaa mennä. Ja eiköhän tämä tästä.

Katselin Sinuhea tovin. Ennenkin nähty, kuten moni muukin nähnyt. Waltarin tekstin mukaista? No, ei kaikkinensa.  Eikä Kaptahkaan (Peter Ustinov) ole niin vekkuli kuin Waltarin oma Kaptah. Edmund Purdom Sinuhena oli vallan vääränlainen Sinuhe. Ei sinne päinkään, mitä Waltari on tarkoittanut. Tämmöinen jäyhä kuin seipään niellyt Sinuhe, kaukana lämmöstä ja empaattisuudesta, mitä oikea Sinuhe on. Mutta kyllähän leffaa katselin, mitä ehdin, kun piti välillä tehdä muuta, enkä ollut edes pahoillani. No, jonkunlainen susi tästä elokuvasta tuli, eivätkä kriitikot aikoineen hurraata huutaneet. Kirkasvärinen spektaakkeli menneitten aikojen Egyptistä. Todellisessa historiassa ei aivan tarkasti pysytelty. Ohjaaja Michael Curtizin taiteellista vapautta. Että semmoinen leffapläjäys.

Aamu meni meillä hyvin ja jouhevasti, herääminen, pesu ja aamupala. Ei kiukuttelua, lääkitys sujui kitkatta. Sitten takaisin vuoteeseen. Ulosmeno vielä harkinnassa.Netissä revähti uutinen. Yellowstonessa maa järissyt. Alue täynnä maanalaisia tulivuoria ja jos ne purkautuvat, saamme sanoa hyvästit yhdelle sun toiselle asialle.Eikä Eurooppakaan tältä katastrofilta säästy. Minä olen tämmöinen säikky. Ilmastonmuutos niinikään askarruttaa. Ei enää entisenlaisia säännönmukaisuuksia, vaan vettä ropisee silloin kuin ei pitäisi, tuulet jylläävät, talvet leudontuvat, mitä tahansa odotettavissa. Ennen oli toista. Neljä vuodenaikaa niihin kuuluvine sääilmiöineen. Turvallista. No, ei tässä auta tappelut tutkainta vastaan, otetaan vastaan mitä tulee. Muuttolintuja nähty tänä vuonna aiemmin kuin koskaan. Töyhtöhyypät tepastelivat pelloilla maaliskuun alussa ja jopa helmikuun loppupuolella. Ystäväni C kuunnellut peipon laulua ja lehtitieto kertoi haarapääskyn tulosta. Perunat pantu maahan. Yleensä tähän aikaan vielä ravistellaan talven tomuja ja kevätpuuhat harkinnassa. Minullakin vielä parveke hoitamatta kesäiseen kuntoon. Kunhan tokenen siihen asti.

Huomenna sitten urkenee huhtikuu."Aprilis" avaa silmut puissa, sulattaisi lumet, jos olisi ja tekee tietä kesälle. Pikkutyttönä haikailin jo lämpiminä huhtikuun päivinä polvisukkia jalkaan ja innokkaana odottelin nilkkasukka-aikaa. Äidillä oli homma estellä, varoitella vilustumisesta ja muista vähäpukeisen vaivoista. Nyt en enää kiiruhda liian heppoiseen pukeutumiseen, mutta villahousuilla ei ollut tänä talvena virkaa. Tosin ison ajasta vietin sairaalassa ja sitten toipilaana kotona.

Että tämmöistä tässä huhtikuun aattona.






30. maaliskuuta 2014

VELVOLLISUUS VANHEMPIA KOHTAAN

Illalla laittelin lääkkeet dosettiin. Tein jotain muutakin puolison kotiin tulon hyväksi. Vuode on valmiina odottamassa, patja surisee jälleen tuttuun tapaan. Kellojen viisareita siirtelin ja nyt aamulla heräsin talviajassa. Aamusarastus ulkona ja kylmä yö takana. Viimeistä edellistä päivää maaliskuuta mennään.

Kova keskustelu käyty vanhempien elättämisestä lasten laskuun. Ei käy Suomessa, pohditaan. Minä en siitä kaikkinaisesta elättämisestä tiedä, mutta kun on näitä tyystin vanhempansa hylänneitä aikuisia hyvin toimeentulevia lapsia, niin heidän käytöstään ihmettelen. Omaishoitajana olen kuullut tarinan jos toisenkin, mitenkä äiti tai isä on jätetty yksin oman onnensa nojaan huonoihin olosuhteisiin vaille turvaa ja rakkautta. Taloudellinen tuki monelle lapselle saattaa olla vaikeaa toteuttaa, tämän ymmärrän. Ja jos auttaminen olisi lakisääteistä, tulisi siitä ehkä liian suuri ongelma. Mutta tahallista välinpitämättömyyttä vanhemmista en ymmärrä. Pitkä välimatkakaan ei saa silmissäni armoa. On puhelin ja posti, autot, junat ja lentokoneet, laivat kulkevat. Niiden käyttäminen pitäisi olla pakollista ja lakisääteistä. Vanhempia ei saa hylätä. Lämmin yhteydenpito voi joskus korvata kylmän rahallisen tuen. Postimerkki ei paljon maksa ja sen voi liimata muuhunkin kuin äitienpäiväkorttiin.

Taas havitellaan Suomen liittämistä naapuriin. Nyt asialla Putinin ex-avustaja. Aina näitä hiuksia nostattavia asioita. Noin satavuotinen autonomia Venäjän kanssa oli ja se meni. Sen kyllä myönnän, että meitä kohdeltiin sinä aikana silkkihansikkain, saimme päättää pitkälti omista asioistamme vaikkakin keisarin valvonnassa. Nyt olemme itsenäinen valtio ja sinä pysymme. Meillä pitää olla hyvät suhteet kaikkiin naapureihimme sekä itään että länteen. Ukraina-sotkun aikana ja takia alkoivat taas tämmöiset liittämisjutut levitä pitkin Eurooppaa. Onneksi media on ollut viime päivinä enemmän hissunkissun Ukraina-kuulumisten kanssa kuin myös malesialaiskoneen mystinen katoaminen on hiukan taka-alalla. Nyt puhuttaa jo päätetty lapsilisien leikkaaminen ja muu kiristyminen ihmisten talouksissa. Aletaan etsiä elämisessä halvempia vaihtoehtoja. Sisäfilee vaihtuu sika-nautajauhelihaan ja lasten vantut neulotaan kotona. Viina haetaan ahkerammin Tallinnasta ja jätetään kaukomatkailut väliin. Tai sitten ei.

Minun maailmaani kuuluu tänään puolison kotiin tulo ja kaikki mitä se tuo tullessaan. Muut asiat ovat kaukana. Eivät enää ole sairaalassa ihmetelleet ratkaisuani ottaa mies kotiin. Laitoksen pitkäaikaishoidokkia hänestä ei vielä tehdä. Niin kauan kuin minä kynnelle kykenen...


29. maaliskuuta 2014

PUOLISO TUO KESÄN

Huomenna hän tulee! Piti panna oikein huutomerkki. Puoliso nimittäin. Eilen viimeinen tervehdyskäynti sairaalassa. Fysioterapeutti kertoi viemieni kakkujen hyvin riittäneen koko osaston henkilökunnalle. Makua kehuttiin ja minua kiitettiin. Puoliso oli herkistynyt oma-aloitteisesti kertomaan leipomon olevan "lähellä kotia". Tämä ei aivan kutiaan pidä, sillä se on Kaivopuistossa Merikadulla. Linnuntie olisi lyhyt Katajanokalta. Minä puolestani kiittelin puolison hyvästä hoidosta. Puoliso hiukan huonotuulinen, mutta salli minun suorittaa kuitenkin parranajon, söi lounaansa hyvin ja sanoi pienen hymyn kera odottavansa kotiin pääsyä. Jännittää.

Vaikutuin syvästi lukiessani suomalaissukeltajien urotyöstä hakea ystäviensä ruumiit syvältä vedenalaisesta luolastosta Norjassa. Tähän ei muiden sukeltajien yritykset yltäneet. Ja mikä helpotus kuolleiden omaisille saada rakkaansa maan multiin. Eräs sukeltajista oli sanonut koruttomasti "tämä piti tehdä". Tuskin saavat rangaistusta suljetulle ja kielletylle alueelle menemisestä. Siinä kohdin loppu hyvin kaikki hyvin. Tapahtuma on minulle juuri se kauhuskenario, että juututaan jonnekin kiinni eikä pois päästä. Tekee pahaa katsella joskus televisiostakin luolasukelluksia. Nyt sitten näille kahdelle sukeltajalle tapahtui se kaikkein pahin. Jotkut harrastukset ovat vaarallisia ja kuitenkin niitä tehdään. Ihminen on sellainen.

Huomenna on kesä, kun siirrytään kesäaikaan. Puolisoko tuo sen tullessaan? Onhan tavattu jo pääskynenkin. Eikä pääskysestä ole päivääkään. Tosin minulle ei vielä kesää nämä tee ja jukopliut olemmehan vielä muutaman päivän maaliskuussa.Puolison tuoma kesä on symbolista ja siitä iloitsen. Kunhan nyt ensin päästään pääsiäiseen kolmen viikon päästä, niin alkaa minullakin rinnassa riehua kesäisemmät tunteet. Eikä tulevasta kesästä suinkaan mitään poutaista tule, jos on uskominen "kun maaliskuussa sataa kovasti lunta, on tuleva kesä poutainen". Satoiko? Ei meillä päin.

Olin muuten Itäkeskus-seikkailun aikana Lidlissä. Taisi olla peräti kolmas kerta elämässäni. Tutustuin mainittuun ketjuun Marbellassa, kun puoti oli hotellista pienen ajomatkan päässä. Seuraava kerta oli jo Helsingissä ja nyt taas. Sielläkin kielten sekamelskaa, ulkomaalaisperäisiä asiakkaita jos toki  kotoperäisiäkin. Taitaa olla melkoisen suosittu ostospaikka. Kummityttökin ylistänyt hintavertailussa esimerkiksi Stockmannin Herkkuun joitakin tuotteita. Myönnän, että se röykkiö, joka laskuuni hihnalla kulki, oli taatusti huokeampaa kuin Herkun kassalla. Luulin ensin kassan jättäneen osan käyttämättä koneen kautta. No, on toki sanottava, että Herkussa on sellaista, mitä Lidlissä ei, tuotevalikoima tietysti Herkussa runsaampaa. Jos kuitenkin olisi Lidl lähempänä hollilla, kävisin tietyt hankinnat tekemässä tässä saksalaisyrityksessä. Suomessa pelkästään jo 140 kauppaa ja koko yritys levittäytynyt Euroopassa 25 maahan. Ei mikään pikkupuoti. Aikamoinen kilpailija Siwalle ja Alepalle.




28. maaliskuuta 2014

ITÄKESKUKSEN SUURI SEIKKAILU

Olihan vilskeinen päivä eilen. Kummityttö haki jo ennen kymmentä ja toi illalla kuuden jälkeen. Että olin kuitti. Sauvoilla painelin Itäkeskuksessa, jossa en aikoihin ole ollut. Monessa vaateliikkeessä kävimme. Minä istuin tuolilla ja kummityttö kanniskeli vaatteita. Sitten mentiin sovituskoppiin ja sitten ostettiin jotain. Olen aina ollut sitä mieltä, että sovittaminen on vaateostoksen ikävin puoli, enkä käsitystä nytkään muuttanut. Välillä juotiin pillillä smoothieta ihan juicebaarissa istuen. Homma jatkui ja minä väsyin entisestään. Lopulta ajoimme kummitytön kotiin ja hän alkoi valmistaa avokadopastaa. Alkusalaatti oli näyttävä ja makoisa, pasta täyttävä ja raikas. Jälkiruuan aikana ilmestyi kummitytön äiti ja söimme kaikki kahvin kanssa kotitekoista suussa sulavaa suklaakakkua. Koira makasi lampaantaljan päällä ja vaati välillä huomiota, jota kaikilta meiltä sai.

Nyt on uusi pölynimuri! Vanha oli jo semmoinen, että välillä toppasi ja taas suostui töihin. Ikääkin oli. Sen annoin kummitytön isälle liiteri-imuriksi mökille. Oli pyytänyt. Mies on tyttärensä lailla perfektionisti ja työkaluvajakin pitää maalla olla putsissa ja siihen hommaan lienee imurini vielä varsin passeli.Naiset lähtivät ja minä vaihdoin yöpaitaan ja kellahdin sohvalle. Nukuin yön huonosti tai en nukkunut oikeastaan ollenkaan. Tänään vielä kerran puolison luo ja sitten se rumba on ohi. Ylihuomenna kotiin.

On se Itis vaan kovasti kansainvälinen ostoskeskus. Kääntää pään ja korvat minne päin tahansa, niin ulkomaan kieliä kuulee ja erivärisiä ihmisiä näkee. Somalialaiset hyvin edustettuina. Kovin tottuneesti istuksivat kahviloissa, naiset valitsivat koruja ja vaatteita, puhuivat kännykkään, työnsivät lastenvaunuja. Nuoret miehet ryppäänä kuljeksimassa käytävillä. Eurooppalaisuus hyvin tarttunut, ehkä jo toista polveakin Suomessa. Moni tämän maan kansalainen ja suomenkieli sujuu. Eikä myyjätkään aina alunalkaen meikäläisiä ole. Kielten sekamelskaa tiskien takanakin. Olihan kuin ihan ulkomailla olisin sauvaillut. Enkä sano juuta enkä jaata asiasta, mitä ajattelin ja ajattelen. Meissä jokaisessa saattaa asua pieni rasisti ja omani olin tunkenut laukkuun matkapuhelimen ja lompakon alle piiloon. Eihän tämä Helsingin kansainvälisyys ole kuin tottumuskysymys. Pitää olla avarakatseinen ja suvaitsevaisen hyväksyvä.Alan oppia.

Kummitytön koti on kuin sisustulehdestä, kevyt, ilmava ja moderni. Metallia ja lasia,harmaata värisävyä. Koiran ruskea väritys poikkeaa tyylistä.Upottavia mattoja, tyylikkäitä kukka-asetelmia. Ainoa jollain lailla vanhaa edustava on musta piano olohuoneessa. Kummityttö on musikaalinen.Jos olisi lauluopintojaan jatkanut, ehkä olisi nyt oopperadiivana jossain. Mutta lähtikin opiskelemaan Italiaan ihan muuta.Palasi vuosien jälkeen kotiin, perusti perheen, juo mieluiten italialaista viiniä ja rakastaa Minna Canthin tuotantoa.




26. maaliskuuta 2014

EDUSKUNNASSA ODOTETTU ALOITE

Nyt sitten vihdoinkin ollaan herätty kerjäläispiinan rajoittamiseen. Ainakin on tehty eduskunnassa aloite. Semmoinen, että kerjäläisen olisi anottava poliisilta lupaa kerjäämiseen eli jollain tapaa rekisteröitävä tämä kyseenalainen ammattinsa kadunkulmissa. Muutakin rajoittamista näköpiirissä. Voidaan kieltää mukikansalta rahan aneleminen kauppakeskuksissa, kaupunkien keskustoissa, tapahtumien aikaan jne. Norjassa kuulemma tämä pelaa, mutta sitä ei ole kerrottu, miten on vaikuttanut. Jos lakimuutos tulee, ainakin minä olen tyytyväinen. Meidän kulttuuriimme ei kuulu kerjääminen. Kun olin pieni ja nuori, jokaisen talon rapussa luki "kerjääminen ja kaupustelu kielletty". Eikä silloin tämmöistä kerjäläisten invaasiota ollutkaan, mitä taas tänäkin keväänä on ennustettu tapahtuvaksi aina vaan enenevässä määrin.Ja olen myös kansanedustaja Jussi Halla-ahon kanssa samaa mieltä, että talojen kivijaloissa kyyhöttäminen kerjäämisaikeissa ei todellakaan kaunista katukuvaamme.

Vein eilen puolison osaston henkilökunnalle kaksi täytekakkua, tilaamani ison ja ostin lisäksi pienen. Näkyivät jo nauttivan niistä kahvihuoneessa ja puolisollekin tuotiin pala. Nukkui, jotta jäi myöhemmäksi. Naapuripotilaskin sai. Mutta olihan taas omituinen kuljettaja taksissa. Vallan kotoperäinenkin. Otti minuun nähden oudon armeijan vääpelimäisen asenteen. Kielsi avaamasta ovea ajon aikana (?). Aloitti ovelta lähdettyämme omasta mielestään hilpeän keskustelun jne.Vahti muita autoilijoita ja painoi pienemmästäkin rikkeestä (vilkun puuttuminen, liian hidas ajo jne) torvea.Tarvitsi navigaattorin apua Katajanokalta Kaivopuistoon ja sieltä eteenpäin. Ihmetteli heti alkuunsa, miksi käyn kahdessa paikassa (?). Vielä viimeiseksi opasti sairaalan oven edessä minua lastaamaan kahta kakkulaatikkoa rollaattorin päälle "ota se keppi pois tieltä" (minulla kun oli kakkaukauppaa varten keppi, että ei tarvitse kaivaa rollaattoria takakontista, myyjä kantoi ystävällisesti kakut taksiin). Toivon koko sydämestäni, etten enää milloinkaan joudu tämän kuljettajan kuljetettavaksi. Täytyy myöntää, että aikamoinen kirjo on taksinkuljettajissa ollut näinä aikoina. Ja toivon myös, ettei tämä tämänkertainen pärmänttäys ajaudu Kulutusjuhlaan! Ettei luulla, että aina marisen. Kehut sinne harvemmin joutuvat tai sitten, jos ei ole moittimista, me olemme suomalaisittain vaiti.

Puoliso oli hyvällä tuulella, tervehti hymyillen. Ruoka maistui ja parranajo oli kuni leikkiä ikään. Jospa tämä tilanne olisi vielä sitten kotonakin! Selvisi sekin, että naapurivuoteen potilaan vaimo on myös omaishoitaja. Mies on kokonaan vuoteenoma, liikunta- ja puhekyvytön. Hänet nostetaan nostolaitteella pyörätuoliin kotonakin. Siinä taas omaishoitajalla paljon raskaampi työ kuin minulla. Katselin rouvaa syvän kunnioituksen ja ihailun vallassa.

Huominen päivä on pyhitetty kummitytölle. Lähdemme ostoksille ja sitten hän tekee kotonaan minulle avokadopastaa. Tänään aion yksin stadiin, apteekkiin yms. Viime käden hankintoja, kun sitten ainoat vapaani ovat tuuraajan antamina. Palaudumme rutiiniin.

25. maaliskuuta 2014

KOIRUUKSIA

Uudet ovat kiharat päässä taas. Kampaajalta sauvailin eilen Hakaniemen halliin. Graavia siikaa ja lohta, katkarapuja remoulade-kastikkeessa, muutama savustettu silakka ja vielä viisi jättikatkarapua. Kotona keitin pari perunaa, avasin sampanjapullon ja nautin. Hallissa hivuttauduin vielä DeliDeliin, jossa ostin vanhanajan marenkeja, Palet-keksejä ja vohvelirullia jäätelön kanssa nautittavaksi. Leipätorilta lisäksi kanelisia pikkuleipiä. Helppoa ei ollut sauvojen kanssa kassia kantaa, mutta mitäkös sitä herkkujen eteen ei tekisi. Taksinkuljettaja kotiin tullessa kohteliaan avulias, mutta mennessä ulkomaalaistaustainen kuski ei. Kevään vahvat tuoksut pyyhkäisivät harmistukseni pois ja annoin auringon paistaa päälleni ja mieleeni. Tänään Aleniuksen kakkuleipomon kautta puolison luo. Viimeinen ponnistus ehkä vielä perjantaina ja sunnuntaina me kaksi olemme jälleen yhdessä  kotona.

Naapuri saa uuden kylpyhuoneen. Porataan, porataan ja porataan, hakataan ja mitä kaikkea tämmöiseen remonttiin tarvitaankaan. Onneksi oli sunnuntaipäivän takia vallan seesteistä, kun meillä oli visiitissä pieni koira. Semmoinen melkein taskuun mahtuva, hyväkäytöksinen lempeyden perikuva. Suuret ruskeat silmät arvioivat minua ja ilmeisesti käyväksi havaitsivat, koska hyppäsi muittamutkitta syliini ja lipaisi leukaani kielellään henki vahvasti tuoksuen koiran ruualle. Onhan söpö koirulainen ja todellakin hyvätapainen. Vertailin mielessäni meidän rasavilleihin, suurempikokoisiin koiriin, jotka eivät viihtyneet paikoillaan hetkeäkään. Muistan sienestysten karkuretket ja sorsan munan varkauden. Jälkimmäinen olisi saanut olla tapahtumatta, emmekä  kukkien keruumatkalla huomanneet. Pesä jäi yhtä munaa vajaaksi ja muna pullotti koirulaisen poskessa ja se yritti sitä meiltä piilotella.Mökkirannassa saimme varkauden selville ja koiralta munan pois.Eikä meistä ollut hautojiksi, jotta munalla oli ikävä loppu. Tämä pikkuinen eilispäivän vieraamme on enemmänkin sylissä pideltävä herttaisuus, joka ei linnunpesille tohtisi mennäkään.Sorsa päihittäisi mennen tullen tämmöisen minikoiran.

Makuuhuoneen toisen verhon helma on ommeltu, kun kummityttö ei hyväksy nuppineulaideaani, joka on ollut käytössä vuosikaudet. Sitten vieraani imuroivat, vaikka oli sunnuntai, juotiin kahvia ja veivät mennessään roskat.Onko tätä mukavampia vieraita olemassakaan? Emäntä katselee päälle, kun vieraat ahkeroivat. Kattasin sentään kahvipöydän.

Etelä-Afrikasta maailmanmatkaajilta kotiinpaluunsa jälkeen tuli vielä kortti. Kuvapuoli kertoo safarilla siitä tungoksesta, mikä eläin- ja luonnonpuistoissa on turistien etsiessä  vimmatusti Big Fivea. Kortti ei ole valokuva, vaan taiteilija Rose Rigden´in  (asuu puolisonsa kanssa Zimbabwessa) piirroshuumoria. Turisteja täynnä olevia autoja sulloutuneena lähietäisyydelle leijonapariskunnan syödessä tappamaansa seepraa.  Leijonarouva kysyy mieheltään "Do you remember when we used to dine alone?"

Taas on Suvivirsi tapetilla. Saako laulaa vai eikö saa? Minusta äärimäisen hoopoa vatvomista. Sen kuin antaa raikua, ei se koulun kevätjuhlasta mitään uskontotuntia tee. Kiitos kansanedustaja Timo Soinille, joka eduskunnan työhuoneessaan päästeli Suvivirttä ja ilmaisi näin mielipiteensä sen laulamisen puolesta.








23. maaliskuuta 2014

TÄNÄÄN KAIKKI OK

Maailmanmatkaajaystäväni ovat kotiutuneet. Kuukausi Afrikassa on ohi. Viinitilavierailuja, pari strutsia, pahkasikoja (nekin jossain aidatulla alueella), automuseo, aurinkoa, rantoja, sikäläisiä ystäviä, tuttuja kaupunkeja, hyvin sivistynyttä. Ei mitään savannielämää, leijonan karjuntaa tai puskissa kompuroimista villissä luonnossa. Sain puhelimessa upean matkakuvauksen. Tämä taas, kuten aina ennenkin, oli "viimeinen kerta". Kunnes ensi vuosi koittaa ja veri vetää jälleen Etelä-Afrikkaan.

Sodanjumala Mars on asettunut Euroopan ylle väijymään. Saisi lehahtaa tiehensä kollegojensa luo mytologian hämäriin.Yleinen kysymys tänäpäivänä kansalle on, pidätkö Venäjää uhkana? Pelkäätkö sotaa? Minua kuljetti puolison luo venäläinen taksinkuljettaja. Kansalaisuus kuului pehmeästä ällästä. Keskustelin hänen kanssaan liikenteestä, mutta varoin kajoamasta Ukraina-asioihin. Ehkä joku viinahöyryinen asiakas pitää siitä huolen nyt viikonloppuna.

Ensi viikon loppupuolella minun on sauvailtava kaupungille. Hankintoja. Ruuat saan tietysti kotiin tuotuina Herkusta. Puoliso syö lounaan vielä sairaalassa, mutta siitä eteenpäin kaikki on minun huolenani. No, ei mikään ole unohtunut kolmessa kuukaudessa. Sen sanon, että tämmöinen näinkin pitkä luppoaika ei hullumpaa ollutkaan sen jälkeen, kun pääsin kivutta liikkumaan.Rollaattorikaan ei ole koko aikaa enää välttämätön ja kömminhän joskus ilman sauvoja kotona.

Tilasin Sokerileipureilta kakun tiistaiksi puolison hoitopaikkaa varten. Sekamarjakakku Aleniuksen tapaan 20-25 hengen. Mitä varten aina puhutaan hengistä? Aleniuksen konditoria on Helsingin Merikadulla, mutta itse Alenius on luopunut ja antanut nuorempien jatkaa. Kävin jo Aleniuksen aikaan ja tapasin hänet monesti. Sitten kakkuleipomon tiskin taakse ilmestyi uusia kasvoja ja minulle kerrottiin miksi. Nyt en ole siellä pitkiin aikoihin käynyt. Aleniuksen kakut ovat hiukan erilaisia. Täyttävät vanhanaikaisen täytekakun kriteerit kermavaahtoineen ja koristeluineen. Ylenpalttiset krumeluurit eivät ole pääasiana. Ovat mehukkaita, kosteita, näyttäviä ja suussa sulavia. Ullanlinnan-Kaivopuiston kakkukauppa tunnetaan, pidetään yhtenä tämän kaupungin parhaimpana. Konditorialla on historia, mutta sen kertominen jääköön toiseen kertaan tai voi lukea netistä. Kun meillä kotona vielä vietettiin isonpuoleisia juhlia, oli usein mukana Aleniuksen kakkuklassikoita ja saivat ansaittua huomiota ja ihastusta.

Sateisen harmaata tänään. Unohtui illalla keittiön ikkuna auki. Oli vähän viileää käydessäni kahvin tiputteluun. Mutta muuten kaikki OK. Tänään on näiden kahden kirjaimen yhdistelmän syntymäpäivä. Onnea. Täyttää 175 vuotta ja on sen ajan ollut kaikkien huulilla huolimatta äidinkielestä. Helsingin Sanomat kertoo historian, lukekoon ken mielii. Minä luin.




22. maaliskuuta 2014

NENÄSTÄ VEDETTÄVÄÄ JOUKKOA

Ilo käydä puolison luona! Hymyä ja hyvää tuulta vastassa. Parta ajettiin. Syötiin ja syötiin hedelmät, istuttiin vähän. Siinä se. Kysyin, tahtooko tulla kotiin ensi viikon sunnuntaina tai seuraavana päivänä? Vastasi odotetusti "sunnuntaina". Siis huomisesta viikko. Juttelin omahoitajan kanssa sekä fysioterapeutin. Kaikki hyvin. Kiittelin ja kehuin. Tiistaina vien kakut. On se vaan niin ihanaa olla taas yhdessä kotona. Mahdolliset ongelmat olen sysännyt ajatuksista sivuun. Päivä ja hetki kerrallaan. Tänään paistoi aurinko ja se paistoi myös minun sydämessäni.

Huomenna tulee kummityttö jatkamaan "projektia" ja tuo luultavasti koiransa tullessaan. En olekaan nähnyt kuin kuvassa. Pieni on, lempeä luonnoltaan, viisaskin. Näin on kerrottu ja minä uskon. Silloin tällöin mieleen pulpahtaa muistoja omista koirista. Hyviä olivat ne ajat niin kaupungissa kuin mökillä. Muistot hymyilyttävät, vaikka kaipaus kohoaa rintaan.

Ollaan me suomalaiset aina ja yhä niin sinisilmäistä väkeä, nenästä vedettäviä, että panee melkein vihaksi. Nytkin on uskottu tullin, mukamas, lähettämiin huijausviesteihin ja annettu pankkitilin numero. Ei ole mennyt perille , vaikka tähdennetään, että mikään taho ei kysele näitä asioita kaikenmaailman salaperäisissä viesteissä ja vielä näin tökerön näköisesti. Emmekö milloinkaan opi? Minä sain parikin kertaan tekstiviestin, jossa pyydettiin soittamaan tiettyyn numeroon, niin saan aikamoisen läjän dollareita. En soittanut ja poistin mokomat aparaatista. Jos olisin, puhelu suuntautunut jonnekin huitsin nevadaan ja olisi tullut jumalattoman kalliiksi minulle kaikkinensa. Tähän dollariloukkuun on moni suomalainen kuulemma langennut. Aina kun luvataan jotain ilmaiseksi, häviää meiltä järki. Lehtitilaukset samaa maata. Kun saa helminauhan (luultavasti arvottoman), mennään kolisten ansaan ja tilataan lehti, jos kaksikin. Ja useinhan nämä "lahjat" hipovat hinnaltaan koko lehtitilauksen vuosihintaa.Tai näin kehutaan. Mitäs tolkkua siinä on? Minä sain kerran pankista hyvän sateensuojan, eikä sen eteen tarvinnut tehdä muuta kuin pysyä asiakkaana, jonka olisin ilmankin tehnyt. Mutta lämmitti mieltä ja suojasi päätä.

Tänään tuo Herkku ruokaa. Tilasin jäätelöäkin. En ole aikoihin syönyt. Sen kanssa sitten monta herkkuhetkeä tai lohtusyötävää, jos harmittaa jokin asia. Tosin minua ei nykyisellään hirveästi harmita. Joskus hiukan tämä kyynärkeppien kanssa sählääminen, kun jotenkin en osaa. Aina ovat tiellä, enkä tiedä, minne asettaa ja miten, että eivät kaadu. Eilen olivat kuitenkin taksimiehet mennen tullen ylen kohteliaita. Astuivat työpaikaltaan ulos, ottivat sauvat siksi aikaa, kun vääntelehdin autoon ja pois. Toinen vielä tarjosi käsivartensa avuksi ja siitä eleestä tuli mieleen hyvä vanhan ajan herrasmies. Etten sanoisi gentlemanni. Vaikka silloin tällöin vähän marisen ja moitin, suurin osa tästä ammattikunnasta on valpasta ja sympaattista väkeä. Otetaan asiakas huomioon vaivoineen, autetaan ja katsotaan, että kaikki on hyvin. Kiitos siitä heille. Kunhan tokenen lisää ja voimistun, ei tarvitse enää jelppiä. Olen onnellisesti omillani. Tähän tähtään.




21. maaliskuuta 2014

OMAISHOITAJAN MIETTEITÄ

Sisälläni velloo masentunut mieliala. Pelkään ihan oikeasti jotain pahaa Euroopassa tapahtuvan. Vaikka vitsaillaan blogienkin kirjoituksissa, niin taka-alalla on kuitenkin ajatus, että jos sittenkin menetetään järki ja tartutaan aseisiin. Sitten ovat ne blogit, joissa vakavasti puhutaan sodan uhkasta kuin myös jotkut bloggaajat kertovat menneistä sodista, vaikkakaan eivät itse kokemina. Sodat ovat puheenaiheena. Jokaisen ihmisen päässä Euroopassa pyörii nyt kaikenlaisia ajatuksia, uutiset luetaan ja kuunnellaan tarkasti, seurataan tilannetta niin Venäjällä kuin Krimillä, Ukrainassa Ei ole hyvä olla.

Tänään taas puolison luo. Partahommia ja hedelmiä. Hiukan toista viikkoa ja hän tulee kotiin. Sosiaalitomistosta soitettiin ja kysyttiin aikomuksiani, jotka ovat: kotiin huomaani. Otanko lisää "kotiapua" jää nähtäväksi. Ja jos, niin vaadin ammattitaitoisia hoitajia, joista todellakin on apua. En niitä ,jotka katselevat, kun minä teen työt ja jotka vastaavat pyydettyäni makuuhaavan tarkistusta "ei me osata". Vuosien aikana on ollut vain muutama todellinen kotiapu, jotka ovat saaneet pikakurssin sijaan aivan oikean koulutuksen ammattiin.

Omaishoitajuudesta oli A-studiossa keskustelua. Siinä omaishoitajana ollut rouva sanoi, ettei parannuksia ole tullut kymmenen vuoden aikana, vaikka eduskunnassa niin kauniisti keskustelutunneilla puhutaan ja varsinkin ennen vaaleja. Nyt jälleen on tapetilla omaishoitajien samanarvoisuus kaikkialla maassa. Eroja on ja ne riippuvat kuntien varallisuudesta kuin myös siitä, miten halutaan rahaa käyttää. Kriteerit ovat ankaroituneet sillä tavoin, että kaikkia epävirallisia omaishoitajia ei oteta virallisten piiriin saamaan omaishoitajapalkkiota työstään. Olen onnellisessa asemassa, kun asun Helsingissä, jossa omaishoitajuutta arvostetaan ja kaupunki pitää meistä huolta, vaikka monia asioita onkin supistettu kaupungin taloudellisen tilanteen vuoksi yleisten säästötoimenpiteiden puitteissa.

Aikoinaan tappelin kiivaasti sitä vastaan, kun erinäiset hoitotarvikkeet pantiin maksullisiksi sekä vaippojen päivittäinen kulutus räknättiin päättäjän pöydän ääressä, vaikka jokainen hoidokki on erilainen ja yksilöllinen. No, minun taisteluni ei kaupungin kanssa muuttanut mitään, mutta sainpas kaksi päättäjää itselleni soittamaan ja vielä toinen lähetti kirjeenkin lisäksi. Nyt en ole vähään aikaan mihinkään puuttunut, mutta olen valmis, jos katson asian aiheelliseksi. Tämä tarkoittaa, että voin ottaa yhteyttä peruspalveluministeriin hänen avustajansa tai eduskunta-avustajansa kautta. Muutama vuosi sitten olin eduskunnassa tapaamassa erästä kansanedustajaa, joka kuului kaupunginvaltuustoon ja oli kiinnostunut omaishoitajuudesta. Pullan ja kahvin lomassa purin hänelle sydäntäni ja varmemmaksi vakuudeksi olin pannut asiani myös paperille häntä varten. Tiesin sen, että mikään ei omaishoitajien kohdalla muutu. Eikä muuttunut. Onhan meillä Omaishoitajat- ja Lähellä-Liitto, joka ajaa asiaamme, mutta senkään voimat eivät ole aina riittäneet parantamaan omaishoitajien asemaa. Sillä on kuitenkin tiivis yhteydenpito kuntaan ja enemmän sananvaltaa kuin yhdellä pienellä omaishoitajalla.






20. maaliskuuta 2014

LIHAKSIA LISÄÄ

Nonnih, nyt aloitettava tositarkoituksella lihaksia vahvistava harjoitusohjelma. Selinmakuuta, istumista, vatsan sisään vetämistä, seisomista, kuminauhaa ja leveämpää nauhaa, kaikenlaista lihaksia elvyttävää ja lisäävää. Tein kaiken fysioterapeutin silmien edessä ikään kuin harjoituksena. Eikä mitään viisi kertaa vaan kaikkia 15 kertaa  kolmen sarjana. En pääse helpolla. Näin kun jatkan kotona, syyskesällä olen valmis. Eikös nyt ole maaliskuu? Kohentuminen on pitkä iästä riippumatta, kun oli näin iso leikkaus. Sitten vielä oli sitä mieltä, että rollaattoria vain silloin, kun on kantamista, muuten kyynärsauvat ja jopa yksikin riittää. ja jos onnistuu ilman apuja, niin sen kuin. Suora ryhti, rinta ulos, katse eteenpäin ja mieli korkealla. Vannoi ja vakuutti, että minusta tulee vielä entinen. Siis siinä mielessä, että kuten ennen entinen. Ei mikään kalmo.

Laahustin näillä eväillä vahvasti etukenoisena rollaattoriin nojaten taksiin ja toivoin olevani tarpeeksi optimistinen ihminen, kuten olen iät ja ajat aina väittänyt. Ja onhan mielilausahduksenikin: kyllä tämä tästä. Kotona panin rollaattorin hiukan sivummalle ja otin toisen kyynärkepin jokapäiväiseen käyttöön. Kannoin sumeilematta lautasellisen lounasta ja vesilasin pöydälle, varalla kuitenkin yksi kyynärsauva. Eikä mikään kaatunut, pudonnut tai mennyt rikki. Fysioterapeutin tapaan vielä myöhemminkin ja taatusti katsoo, etten ole harjoituksissa ollut leväperäinen. Tuntui peräänantamattoman ammattimaiselta. Ja hyvä niin. Tarvitsenkin auktoriteettia.

Nyt pelottaa. Kuuntelin ja katselin herra Putinin pauhaamisen duuman ja ylähuoneen väelle. Iho hypähti kananlihalle ja kuulin jo sapelien ja muiden aseiden kalinaa Mustanmeren rannalta.Optimismini alkaa rakoilla. Sen verran annoin itselleni myöten ajatella muutakin, että aprikoitsin jälleen kerran malesialaiskoneen salaperäistä katoamista. Joku jo vitsaili, että esimerkkinä on pidetty Tinttiä ja kone on Kuussa. Minähän jo puhuin ufojen metkuista. No, asia ei ole vitsien arvoinen. Mutta missä kone on? Vettäkin maapallolla niin perusteellisen paljon, että etsiminen kestää.

Nousee verenpaine. Joku venäläisdiplomaatti haikailee Baltian maiden, Suomen ja vielä Alaskankin liittämistä Venäjään. Puola myös hänen listassaan. Me heikompihermoiset emme kestä tämmöistä pelottelua. Tässä on muutenkin ihan pää pyörällä yhtäkkisistä tapahtumista. Sitä paitsi tämänkaltaiset puheet voivat olla provosoivia. Joku/jotkut paukapäät saattavat saada ideoita. Yhdysvallat osti 1800- luvulla Alaskan venäläisiltä, jotka olivat sen löytäneet 1700-luvulla ja Venäjälle omineet. Alaskan hinta oli   7,2 miljoonaa dollaria. Ajattelen:  myyty mikä myyty ja piste. Mitä diplomaatin havittelemiin muihin maihin tulee, ei kuuna kullan valkeana, ilmoisna ikänä.










19. maaliskuuta 2014

TUTTUA JUTTUA PUOLISON LUONA

Ei pitänyt tänäänkään kirjoittaa, kun olen tullut tulokseen, etten osaa. Mutta minkäs sille tekee, kun kärpänen on iskenyt jo koulussa ja rakastin aineen kirjoittamista. Päiväkirjoja täyttyi toinen toisensa jälkeen ja minä tyttö kirjoitin. No, yrittänyttähän ei laiteta, niin siis ja siksi kirjoitan taas nytkin.

Eilen puolison luona. Varoiteltiin huonosta tuulesta. Vuoteessa makasi ihan ehta itse huonotuulisuus, jonka päätin heti valloittaa vaimon oikeudella. Oli ruoka-aika ja puoliso ilmoittanut, ettei syö. Pyöräytin pyörätuolin viereen ja kerroin iloisesti jauhelihapihvistä, joka odottaa. Puoliso nosti kuuliaisesti jalat sängyn reunalle ja minä autoin istumaan. Tartuin pyjaman vyötäröosuudesta takaa kiinni ja jelpin seisomaan ja tuoliin. Hyvin se meni. Entuudesta vanha tuttu miespuolinen fysioterapeutti tuli paikalle ja kertoi olleensa lomalla, ettemme siksi ole tavanneet, kun minäkin nyt vasta olen alkanut käydä. Hän oli yhtä iloinen ja ystävällinen kuin aina ennenkin, paras henkilökunnasta, jonka olen aiemminkin hänelle kertonut ja nyt taas. Kehumiseen yhtyi naapurivuoteen potilaan vaimokin.

Menimme ruokapöydän ääreen ja hyvin maistui pihvi lisukkeineen ja jälkiruokineen. Kerroin seuraavan toimenpiteen, joka on hampaiden pesu ja parranajo, joista jälkimmäinen kahdessa erässä, sähkökoneella ja höylällä vaahtoineen. Menivät nämäkin hyvin ja kiukkuinen olo oli kuin pois pyyhkäisty. Puoliso ilmoitti, että oli kivaa, kun tulin. Syötin viemäni hedelmät ja kyöräsin siipan takaisin vuoteeseen, peittelin. Istuin vähän aikaa ja puolison nukahdettua tartuin sauvoihini ja lähdin.

Taksissa murisin siksi, kun kuljettaja oli ilmeisesti liimattu penkkiinsä. Näki aivan varmasti vaivaisuuteni, mutta päätteli minun selviytyvän. Jo oven avaaminen oli hankalaa ja kun tarpeeksi kauan katselin kuljettajan selkää, äkkäsi hän avun tarpeeni, hilautui paikaltaan auttamaan. Ehkä hän aristeli juuri alkanutta lumisadetta. Minulla on tasapaino huono ja pitää saada tukea. Pääsin taksiin. Kotiovella iski ilkeys. Jätin, kun kuljettaja ei tullut autosta, oven sepposen selälleen. Hänen oli tultava ulkokautta se sulkemaan. Hymyilin häijysti hilautuessani rappuun. Minä kun olen vanhanaikaisesti sitä mieltä palveluammatissa työskentelevästä, että siihen kuuluu liikuntarajoitteisen sauvaihmisen auttaminen ainakin auton oven avaamisella ja seuraamisella, että vaivainen pääsee kompuroimaan takapenkille tai sieltä ulos. Lienen väärässä.

Lupaamaani täytekakkua en vielä vienyt osastolle. Vien ensi viikolla, joka on puolison viimeinen viikko siellä. Henkilökuntaa  20 kolmessa vuorossa, jotta tämän kokoinen kakku taikka kaksi, jos yhtä isompaa ei ole.Otan rollaattorin avuksi, että pysyvät ehjinä perille asti. Ovat hyvin miestäni hoitaneet, eivätkä suuremmin valittaneet hänen käytöstään, josta asiasta olen vilpittömästi iloinen. Joissakin paikoissa olen saanut kuulla seikkaperäiset selostukset, joista yksikään ei ole minulle uutta.

16. maaliskuuta 2014

PUULLE MAISTUVA KUURAKETTI

Ketturoin taas viime yönä kahteen asti ja sitten nappasin nukahtamispillerin. No, pilleri auttaa, mutta aamulla on hiukan tönkön oloista. Jos joku ei tiedä, mitä "ketturoida" tarkoittaa, niin se meinaa heittelehtimistä. kiereskelemistä ja vääntelehtimistä. Ja se on epämielyttävää, kun pitäisi säällisesti nukkua. Kuuntelin äänikirjaa koiran historiasta ja siinä väitettiin, ettei koira ole suoraan sudesta. Olin nukahtanut, ennen kuin sain tietää, miten sitten.

Lunta on tullut lisää. Eilisen jalanjäljet peittyneet uuteen valkoisuuteen. Lunta sataa nytkin. "Takatalvesta" kiellettiin opuhumasta.Normaalistihan vielä maaliskuussa yleensä on talven tuntua, vaikka saimmekin nauttia kummallisesta lämpöaallosta vallan helmikuusta lähtien. Niin että se lämmin kausi oli oikeastaan "etukevät", joka tuli ja meni. Intiaanikesä-nimityskin on meille joillekin hiukan epäselvä. Se ei suinkaan tarkoita mitään helleaikaa, vaan syksyisin kolean jakson jälkeen aurinkoa ja lämpöä. Wikipedia tietää lisää, jos jotakuta kiinnostaa.

Kadonneen malesialaiskoneen ympärillä on kaikenlaista spekulointia. Viimeisimpiin kuuluu se, että kone on löydetty, mutta ei kerrota. Salaperäisyys ja tietämättömyys tapahtuneesta lisää kaikenlaisten tarinoiden syntyä. Vielä ei ehkä ole ehdotettu, että ufo olisi siepannut. Jos konetta ei löydetä, sekin mahdollisuus tulee esille tiettyjen ihmisryhmien taholta. Onhan näistä sieppauksista puhuttu ja hurjia juttuja levitelty. Joku, tai oikein jotkut, omakohtaisesti kokeneet ja joutuneet kamalien tutkimusten kohteeksi ja sitten sädetetty takaisin maan pinnalle. Kun joitakin vuosia takaperin oli Amerikassa kuumimmillaan nämä sieppaamisjutut, painettiin tarroja, jotka kiinnitettiin autojen takalasiin: jos sinut siepataan, saanko autosi? Ja tietty että englanniksi.

Taas eilen oli 007  seikkailulla televisossa. Ajattelin jaksaa katsella, mutta tuttu juttu tämäkin Kuuraketti jostain 1970-luvulta, Bondina Roger Moore. Pääsin siihen kohtaan, kun pääsankari singahtaa lentokoneella Rio de Janeiroon ja sitten lähdin "ketturoimaan" vuoteeseeni. Kiinnostaako uutta sukupolvea enää tämmöiset seikkailut? Me hiukan vanhemmat saatamme katsella Bond-juttuja syvän nostalgian vallassa. Minussa eivät synnytä tämmöisiäkään tunteita ja suorastaan pitkästyn, enkä enää jaksa katsella yhtäkään Bond-leffaa loppuun asti. Nykypolvi ehkä kaipaa jo enemmän "äksöniä" ja mieluummin peltiukkoja tappohommissa, jättisuuria hyönteisiä valtaamassa maailmaa asein, joita ei ole vielä keksitty. Hiukan taakse jäänyttä elämää James Bondin tappava täytekynä tai hihansuusta lennähtävä luoti. Baarimikotkin kautta maailman ovat saaneet kuulla väsyksiin asti, että juoma pitää olla "ravistettu, ei sekoitettu". Aika aikaa kutakin, sanoisin.




15. maaliskuuta 2014

EI SHAMAANIKAAN TIEDÄ

Puolison hiukset oli leikattu. Päästin oikein pienen riemun kiljahduksen huomattuani. Ja olihan mies niin siisti että ja vielä hyväntuulinenkin. Ajoin parran ja sitten pestiin hampaat. Olivat hänet suihkuttaneet juuri ennen tuloani. Syötiin tai puoliso söi. Ihan itse. Viemäni hedelmätkin. Olihan hieno käynti! Ajattelin ensi viikolla viedä osastolle ison täytekakun. Eikös olekin hyvä idea?

Seinän takana naapurissa on kylpyhuoneremontti. Remonttimies kertoi vaapuessani keppeineni hissiin. Sulkevat vedentulon jossain vaiheessa ja minuun iski heti paniikki. Silloin nimittäin, kun vettä ei tule, sitä oitis tarvitaan. Kulhot,ämpärit ja muut astiat täyteen vettä. Varaan aina kymmeniä litroja ja silloin tulee mieleen, että kuivassa Afrikassa podetaan vesipulaa ja me senkuin vedellä lotrataan ylenpalttisen huolettomasti. Eikä sekään lohduttanut mieltäni muistaessani, että olen ostanut yhden vuohen afrikkalaisperheelle, istuttanut puun ja antanut rahaa kaivon rakentamiseen.

Uutisissa kerrottiin Helsinkiin tulevan ennätysmäärä kerjäläisiä. Ruotsissa jo toppuutellaan ja annetaan matkarahat takaisin kotiin, mutta meillä ei tapahdu sinne päinkään mitään. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli vuosia sitten sitä mieltä, että kerjäämisen kieltävä laki pitää saada. Nyt on kääntänyt kelkkansa "järjestyslakia ei kannata muuttaa kerjäämisen vuoksi". Kansanedustaja Jussi Halla-ahon mielestä kerjäläiset heikentävät Helsingin viihtyvyyttä. Hän on siis eri mieltä kuin kaupunginjohtaja. Hän on usein eri mieltä. Mitä minuun tulee, en usko tänäkään keväänä näiden kerjäläisten vilpittömyyteen.

Mihin peijooniin iso malesialainen matkustajakone voi kadota matkustajineen päivineen? Tämä on nyt juuri suuri mysteeri maailmalla. Välillä löydetään merestä koneeseen kuuluvia osia, mutta hälytys onkin väärä. Arvellaan koneen lentäneen reitiltä pois jonkun muun kuin koneen henkilökunnan ohjauksessa. Olisiko siis kaapattu? Joku heitti, että se olisi laskeutunut jonnekin autiolle saarelle. Malesialainen poppamieskään ei taioistaan huolimatta ole pystynyt konetta paikantamaan. Joku suomalainenkin on pannut lusikkansa soppaan ja on tietävinään asiasta jotain. Konetta etsitään monen maan voimin ja suurella kalustolla sekä merellä että ilmassa. Eikä taatustikaan koneessa olijoiden omaisilla ole hyvät oltavat. Epätietoisuus on pahinta. Ihmisiä koneessa sentään kolmatta sataa. Mitä tapahtui? Jos syöksyi mereen, ennemmin tai myöhemmin tulee jotain rojua pintaan. Sitten tiedetään. Kun eivät shamaaninkaan yhteydet henkimaailmaan auttaneet.

Tässä katsellessani ikkunasta ulos ajattelen kuin Katri Vala : Seisoin hiljaisena hämmästyksestä/ Kasvoilleni levisi lempeä hiutale/ viileäksi tuoksuksi/ ja valkean maiseman rauha/ solui sieluuni kuin juoma.

"Hämmästys" siitä, että vaikka säätiedot tiesivätkin, on ulkona outo näky. Lunta maassa ja puissa, polkupyörien päällä ja taivaalta tulee tiuhasti lisää. Olen iloinen, että lähdin eilen puolison luo ja vein roskat. Tarpominen lumessa ei houkuta, eikä kyynärsauvoissa ole liukuesteitä. Menisi rollaattorihommiksi. Onneksi on näitä välineitä.















14. maaliskuuta 2014

YHTEENKÖ VAI ERIKSEEN?

Voi miten vaikeaa. Kirjoitetaanko "läjäpäin" yhteen vai erikseen? Luin eilen netistä, että on annettu lupa joillekin sanoille kirjoittaa vastedes erikseen, kun ennen on paiskattu yhteen. Kaivoin Kotuksen yhdyssanatestin koneelta ja osallistuin. No, päin männikköä meni. Sain kahdestatoista  kahdeksan oikein. Vähän hävettää. Sitä luulee olevansa parempi kuin on. Löysin netistä myös Kotus-blogin, jossa taitamattomalle hyödyllisiä neuvoja suomenkielessä. Joskus viime vuonna lopetin Kielikello-lehden tilauksen ja se harmittaa. Meni samaan syssyyn Suomen Kuvalehden ja muutaman yhdistyksen jäsenyyden kanssa. Kielikellon voisi aloittaa uudestaan. Oppi kun ei koskaan ojaan kaada ja minulla on nyt vimmattu hinku viisastua.

Italian ystäväni soitti ja ihmetteli, minne olen kadonnut, kun ei ole mitään kuulunut moneen kuukauteen, vaikka hän on kirjoittanut. Syy selvisi. Mutta olin rehellinen ja sanoin, että olisin kyennyt hyvin itsekin soittamaan ja/tai kirjoittamaan, mutta kun siitä ei ole mitään tullut. Ehkä jonain päivänä heitän kirjeellä. Niin kauan kuin Itella vielä säällisesti toimii.  Noin 500 henkilön irtisanomisen myötä arvellaan postin jakelun pätkivän.Muistan ajan, kun posti tuotiin säntillisesti kaksi kertaa päivässä, aamulla ja iltapäivällä. Sitten supistettiin kertaan ja vannottiin, että ennen yhtätoista luukku kolahtaa. Ei pitänyt paikkaansa. Nyt saattaa posti tulla myöhäänkin iltapäivällä. Ja mitenkäs sitten, kun jakajat hupenevat, ovat flunssassa tai lapsi sairastaa? Itella kyllä väittää kaiken hoituvan niin kuin ennenkin. Ja minä kun en usko.

Meille ei enää tule mainoksia. Sain tarpeekseni niiden rahtaamisesta roskikseen ja kun en edes lukenut. Ensin liimasin oveen postiluukun yläpuolelle siistin sivistyneen kokoisen lapun, jossa kiellettiin mainosten jakaminen. Ei tehonnut. Mainoksia tuli kuten ennen. Panin oikein ison lapun ja alleviivasin ei-sanan osoittaakseni olevani tosissani. Se tepsi. Yhtäkään mainoslehtistä ei ole tullut. Tosin siinä lakkasi tulemasta myös Meri-Helsinki ja joku muu ilmaislehti. No, en aina niitäkään lukenut.

Tänään on keikka puolison luo. Hedelmäsalaattia, pinsetit ja partavehkeet mukaan ja sitten pestään hampaatkin. Kummityttö sanoi, että eivät enää tee mitään, kun minä menen tekemään. No, eivät oikein innokkaasti ole tähänkään asti tehneet. Syynä saattaa olla puolison yhteistyöhaluttomuus. Minulle panee harvemmin kampoihin. Ja nämä hommat on hyvä palauttaa mieleen, kun kuitenkin joudun kotona niitä tekemään. Onhan tässä jo laiskoteltukin. Kommenttiystäväni Juttakin toivoo, että tekisin muutakin kuin rollailen roskikselle. No, se oli kotiin tultuani sairaalasta aikamoinen uroteko, kun jätehuoneen kynnyskin näytti vuoren korkuiselta ja matka muutamalta kilometriltä. Nyt menee jo melkein heittäen. Eikä tarvitse välillä levätä. On se vaan niin mukavaa tuo tokeneminen.

Nyt taidan mennä miettimään yhdyssanojen kirjoittamista. Vaikeampaa kuin luulisi. Toinenkin asia askarruttaa. Sen kuulee aika usein toimittajalta vaikkapa televisiossa. Jos haastatellaan yhtä henkilöä teititellen, niin eikö silloin kysytä esimerkiksi "oletteko tehnyt siitä selonteon?" eikä "oletteko tehneet..."  Jälkimmäinen kuuluisi monikkoon eli useammalle henkilölle tehtynä kysymyksenä. Ehkä näiden vaikeitten kielen monimutkaisuuksien takia olemme siirtyneet yleiseen sinutteluun.  Sekään ei sovi jokaiseen tilanteeseen. "Ooksä tehny selonteon?"  Ja minä olen sitä mieltä, että sinuttelun myötä hävisi toisen ihmisen kunnioitus ja arvostaminen. Päästään liian lähelle olemaan joskus ikävällä tavalla tuttavallinen.





13. maaliskuuta 2014

RUOKAOHJELMIEN VIIDAKOSSA

Joku jossakin joskus blogissaan tai muualla on ihmetellyt sitä ruokaohjelmamäärää televisiossa, jota meille päivästä ja illasta toiseen eri kanavilla suolletaan. Ihmettelen minäkin. Muinoin oli Keith Floyd, ja Vanamo ja Kolmonen ainoat. Floyd litki iloisesti viiniä ohjelman aikana ja Vanamo ja Kolmonen vannoivat silakan ja ruisleivän nimeen. Sitten oli tauko ruuan valmistuksessa kuvaruudussa, kunnes tämä laji räjähti käsiin ja nyt saamme rypeä yltäkylläisyydessä sekä ulkomaisten että kotimaisten kokkien ohjauksessa.

Kun Andrew Zimmern pääsee remmiin ja muihin maihin matkustamaan ruokaelämysten perässä, kiinnostukseni herää. Hän tuo estottomasti ja ilmeisen rehellisesti esille mieltymyksensä kuin myös epäluulonsa ja epämieltymyksensä maistamistaan ruuista. Hän myös tunnustaa pitävänsä hyvästä ruuasta. Matkustelee pitkin maailmaa maistelemassa, kauppahalleissa, toreilla, kaikkialla, missä on ruokaa ja sen valmistamista. Hän on hyväntuulisen näköinen, huumorintajuinen amerikkalainen ja varmaankin tutustuu helposti ihmisiin.Hänen kanssaan on mukavaa matkustella ja makustella.

Sitten on toinen ruokamies, Anthony Bourdain, hänkin USAsta. Aivan varmasti myös rakastaa hyvää ruokaa. Hänen ohjelmassaan puhutaan joskus asioista, jotka välttämättä eivät kuulu gastronomiaan ja jotka minua hitusen häiritsevät ala-arvoisuudellaan. Bourdain taitaa myös kiroilemisen taidon, jonka katsojat huomaavat piip-äänestä. Ohjelma on kuitenkin sekä matka- että ruokaohjelma. Kaveri kävi Suomessakin. Hänet kiikutettiin kiskalle ja annettiin rasvainen lihapiirakka. Kysyi haukattuaan "where is the meat?"  Eikä näyttänyt yhtään, että olisi tästä suomalaisten yöherkusta nauttinut. Ehkä hänet, toivon ainakin, vietiin syömään jonnekin muuallekin, että maineemme kulinarismin alalla ei olisi kovin suurta kolausta saanut. Eräs italialainen herrahenkilö piti siitä kerran huolen täällä käydessään haukkumalla suomalaisen ruuan pataluhaksi. Sama mies, joka Petäjäveden vanhan ja suojellun puukirkon (Unescon maailman perintöluettelossa) nähdessään sanoi: jos tämä olisi meillä Italiassa, se purettaisiin. Kuitenkin Italiassa pidetään kynsin ja hampain kiinni siitä yhdestä keskellä Roomaa jököttävästä ikivanhasta huonokuntoisesta ja pahoin hajonneesta rakennelmasta. Petäjäveden kirkko on sentään aivan ehjä.

Ruokaohjelmia on. Master Chef, Jamie Oliver, Nigella Lawson, 24 Kitchen,Gordon Ramsay, Neljän tähden illallinen, Meidän safkaa jne. Suomalaisia tv-kokkeja läjäpäin muun muassa Hans Välimäki, Jyrki Sukula, Aki Wahlman, Henri Alen, Sikke Sumari ym. Mihin ihmeeseen me näin monia ohjelmia ruokaguruineen tarvitsemme?


12. maaliskuuta 2014

VIIKSET POIS

Viivyin eilen puolison luona pitkän tovin ja sen kaiken aikaa työn touhussa. Jo edellisellä kerralla huomasin, ettei partaa ole ajettu kunnolla ja nenän alla törrötti reilu viiksen alku. Otin kaiken tarvittavan kotoa mukaan ja lähdin matkaan. Puoliso tervehti "hei muru" ja se merkitsi hyvää. Kerroin aikomuksistani ja hän otti tiedon vastaan nyökkäämällä. Ensin söi lounaan. Pyysin ohikiitävältä hoitajalta puhtaan paidan, koska tämä oli jo viikko sitten puolison päällä. Sitten parranajoa ja sen jälkeen annoin viemäni hedelmät. Viikset lähtivät vaahdon ja höylän avulla, posketkin silisivät. Leuan alus ja kaula pitkine haivenineen jäi seuraavaan kertaan. Leikkasin kynnet käsistä. Rasvasin kädet ja käsivarret. Peittelin vuoteeseen. Istuin hetken, annoin suukon poskelle ja lähdin.

Kanslian kohdalla kaksi hoitajaa tahtoi puhutella. Eivät ota uskoakseen, että otan puolison kotiin kysyen nytkin onnistumistani. Katselivat kyynärsauvojani merkitsevästi. Vakuutin olevani kykenevä ja olihan joku käynyt kurkistamassa puuhasteluni aikana minun suhtkoht mallikkasta työskentelyäni puolison kanssa. Kysyivät kotiavusta. Kerroin tyytymättömyydestäni ja kaupungin oudoista supistamisista ja joidenkin hoitajien ammattitaidottomuudesta.Kotiapu ei ole kotiapua, lisäsin. Sellaiselle henkilölle on, joka makaa vuoteessa. Hänelle on syöttäminen, lääkitseminen ja peseminen tervetullutta. No, tämä on vanha ja kivulias aihe minulle. Jätetään tähän.

Taksissa ei soinut klassinen musiikki, kuljettaja oli jo papparaisiässä ja hiukan toheloi ajaessaan. Päätin kotona avata pikkolopullon samppanjaa. Join sen espanjalaisesta uusiolasista tehdystä lasista lämmittämäni ruuan kanssa. Oikeastaan olin pirun tyytyväinen päivääni.

Illalla oli taas itkuleffan vuoro. Hachiko -tarina uskollisuudesta. Olipa kerran akita-koira, jonka oli musiikin professori löytänyt eksyneenä ja hoiviinsa ottanut. Tämä tapahtui todellisessa elämässä Japanissa Tokiossa 1920- luvulla, mutta elokuva siirretty nykyaikaan ja USAan. Koira tuli kymmenen vuoden ajan isäntänsä kuoleman jälkeen  rautatieasemalle professoria vastaan uskollisesti odottaen. Turhaan. Paperinenäliinoja meni taas minulla sohvan nurkassa. Nykyisin Tokion Shibuyan asemalla on pronssinen koirapatsas juuri siinä kohdassa, missä  Hachiko isäntäänsä odotti.

Koirien käytöksen analysoijat teilaavat tämänkaltaisen odottamisen oppimansa toistamiseksi, kun koirilla ei ole aivoissa semmoista lokeroa, jossa mainittaisiin: lopeta, hyvä koira, ei se tule. Me muut ihmiset kutsumme sitä uskollisuudeksi ja pyyteettömäksi rakkaudeksi. Ja tämän uskomuksemme tahdomme säilyttää. Minäkin.










10. maaliskuuta 2014

KAIKINPUOLISTA KAUNEUTTA JA KAUHUA

Tänään ei kehuta vallattomasti ketään eikä mitään. Eilen pari puhelua ja muuten yöpaitalepäilyä. Yhden puhelun tein toiselle yöpaidassa olijalle, joka myös otti sunnuntain levon kannalta. Kuuntelin silmät kiinni Emmerich Kalmanin musiikkia Mustalaisruhtinattaresta. Kyselin kerran erään tavaratalon levyosastolta Kalmania, eivätkä tunteneet. Myyjä tunnusti, ettei ole kuullutkaan tästä unkarilaisesta kuuluisasta säveltäjästä. Levyä en saanut.Mutta onhan tietokone ja siitä saa. Minä olen aina pitänyt operettimusiikista. Joskus ajattelin sen olevan jollain lailla pehmeä lasku oopperan puolelle. Mutta ei ollut onnistunut idea. Näin Bulevardin vanhassa Oopperassa  Modest Mussorgskyn Boris Godunovin ja se oli uuvuttavan raskas. Minusta ei tullut oopperarakastajaa, vaikka niihin aikoihin pakottauduinkin silloin tällöin tätä lajia kuuntelemaan ja katselemaan. Operetilla on omat kannattajansa ja minä kuulun heihin. Koko sydämestäni ja sielustani.

Katselin Teemalta elokuvan, joka kertoo Alcottin Pikku naisista. Eletään vuotta 1870 USAssa. Elokuva valmistui 1949. Nähty moneen, moneen kertaan ja juuri tämä versio. Enkä itkemättä voi katsoa. En eilenkään. On niin kaunista ja kilttiä, hyvää kasvatusta, rakkautta, huomaavaisuutta, romantiikkaa, ylenpalttista hyvyyttä, surua ja murhetta. Kaikki itkettävän elokuvan elementit. Nyyhkin paperinenäliinaan. Sitten ryhdyin miettimään, pärjättäisiinkö tämmöisellä hyvyydellä nykyaikana? Potkittaisiinko päähän näitä pikku naisia, käytettäisiinkö kaikin tavoin hyväksi? Ainoastaan yksi tytöistä, Jo, olisi ehkä pärjännyt. Kapinahenkeä ja oma-aloitteisuutta tässä nuoressa naisessa. No, kirjailijahan hänestä sukeutui. Liekö jotain May Alcottia itseään mukana?

Pysähdyin myös katselemaan joltain kanavalta ohjelmaa säästä, joka maapallon  eri puolilla on hurjasti muuttunut. Enkä enää usko erään ystäväni vakuutteluihin sään normaaleista muutoksista kautta aikain ja että tämä muuttuminen puoleen tai toiseen kuuluu vain asiaan ollen ihan tavallista vaihtelua. Eikä mitään. Kyllä me olemme itse sotkeneet asiamme ja alkaneet vääränlaisilla ja ajattelemattomilla touhuilla  saada muutoksia aikaan niin että lämpenee. Taas peloteltiin silläkin, että kun jäämassat pohjoisessa sulavat, niin ihmiskunnan käy kalpaten ja merenrantakaupungeista tulee tämän ajan Atlantiksia. Tulvia, myrskyjä, järistyksiä, tulivuorien purkauksia, vyörymiä, kuivuutta... kaikenlaista. Ei pitäisi muuten näyttää televisiossa. Me herkkänahkaiset emme kestä. Minäkin suren tulevaisuutta kovasti, vaikka aivan varmasti työnnän jo koiranputkea, kun katastrofi iskee ja kauhusta tulee päätekijä. Meret valtaavat ilkeästi alaa ja tuulet tuivertavat kaiken ihmisen rakentaman lyttyyn. Siinä menee sitten niin Eiffelin torni Pariisissa kuin se 46 metriä pitkä nainen, Vapaudenpatsas, New Yorkin Liberty Islandilla. Minäkö pessimisti? Älkäähän nyt.




9. maaliskuuta 2014

ZEPUA JA LEFFAA

Kehaisin taannoin Sinisen zeppeliinin blogia ja kehotin lukemaan. Olen edelleen samaa mieltä ja tyrmistynyt. Kaverilla oli yhtenä päivänä lukijoita blogissaan 476 kpl!  Minulla on muutama. Mutta en minä ole masentunut. Se taas johtuu siitä, että Sinisen zeppeliinin kirjoittaja osaa kirjoittaa ja minä taas en. Zepu on myös minua huomattavasti älykkäämpi. Sanavarasto noin triljoona kertaa suurempi kuin minulla ja sitten hän on vielä mies, millä asialla saattaa olla merkitys.  Onhan meidän naisten eurokin pienempi kuin miesten euro. Ja mitä nyt olen maailmankirjallisuutta seurannut, niin miehet pitävät sitäkin alaa hallussaan. Ei, ei tarvitse hyppiä silmille, vaikka tätä mieltä olenkin. Minusta usein mieskampaajakin on taitavampi ja minä tiedän, koska aikoinani olen istunut melkein kaikkien Helsingin julkkismieskampaajien käsiteltävänä. No, nyt minulla on taitava naiskampaaja. Totta kai blogia (ja kirjoja) kirjoittavat hyvin naisetkin, en tokikaan kiellä. Voisin nimetä muutaman, mutta jätän tekemättä tässä kohdin. Tämä Sininen zeppeliini on oikea löytö kohdallani, enkä lakkaa ikinä kehumasta enkä lukemasta. Sekin juttu, kun Kauniainen meni vallan sekaisin, kun kaupunkiin on tulossa neljä maahanmuuttajaa! Luin  lehdestä, mutta se Zeppeliinin kirjoitus oli parempi. Lenita Airisto ei nyt yhtään tykkäisi ajatuksistani miesten paremmuudesta mainitsemissani asioissa, mutta olen vakuuttunut, että hän ei blogiani lue.

Vein eilen roskat. Nuttua niskaan ja saappaat jalkaan, rollaattori pakattuna. Näillä eväillä lähdin. Sisälle tultuani paistoin pari köyhää ritaria. Tuntui se lounaan pinaattikeitto niin heppoiselta. Tänään tukevampaa. Aion panna uuniin juureksia muhimaan.

Olen päässyt James Bond-leffojen yli. Niitä nyt on kuvaruudun täydeltä, mutta en ole katsonut. Sitä paitsi ne on melkein kaikki aikoinaan nähty ja minusta jo hiukan aikansa eläneet. Saattavat jäädä ikiaikaisesti arkistoon jonkunlaisina kultti-elokuvina. Pekka Puupää-leffatkin ovat jossain tallessa. Miten tulivatkin Bondin yhteydessä mieleen? No, nuorempana hekumoitsin elokuvateattereiden penkeissä, kun Sean Connery suuteli naistaan kaikkien urotöittensä ja pelastushommiensa lomassa. Olihan ne suudelmia! Melkein vetivät vertoja paljon aikaisemmin nähdyille Clark Gablen suukoille. Mitä olisikaan Tuulen viemää ilman Gablen charmia? Kyllä me tytöt huokailtiin teatterin pimennossa ja nähtiin vanhat ja uudet Gable-elokuvat, eikä kotimatkalla muusta puhuttu. Nykyisin en enää tämmöisiä värinöitä saa kenestäkään, vaikka mielelläni näenkin kuvaruudussa sekä Robert Redfordin että Clint Eastwoodin. Näiden kahden herran lisäksi on sydämeni sykkinyt  Peter Straussille ja hänen osasuoritukselleen joskus 1980-luvulla, kun TV näytti minisarjan  F. Scott Fitzgeraldin novellista Tender in the Night. Ja kyllä Al Pacinokin osaa näytellä ja saa minulta pinnat. Niin, ja Richard Gere ja George Clooney ovat niin nättejä! Ai naisiako? Meryl Streep ja Julia Roberts esimerkiksi ja Marilyn Monroe, jonka näyttelijälahjoja on alettu arvostaa enemmän hänen kuolemansa jälkeen. Niin ja sitten lukijoitani ja minuakin ennen syntynyt Vivien Leigh pitää mainita. Hän sai ne Gablen suudelmat elokuvassa Gon with the Wind.

Tämä oli elokuvakatsausosuuteni tänään. Nyt menen pilppuamaan porkkanoita kumppaneineen, tulossa päivän juuresosuus. Heräsin tänään mahdottoman aikaisin.






8. maaliskuuta 2014

KARTTA ON POIKAA

Öitäni varjostaa uusi painajainen. Joskus muinoin minua ajoi kapeassa tunnelissa takaa iso pyörivä kivi. Nyt olen Etelämantereella ypöyksin eksymässä ja palelemassa. Sitten näen horisontissa ihmisiä jonomuodostelmassa. Ilahdun ikihyväksi. Minä pelastun. Melkein viimeisillä voimillani kömmin lähemmäksi näitä ihmisiä, kunnes kauhukseni huomaan niiden olevan pingviinejä. Tähän herään. No, herra Freud, mitä sanoisitte, jos eläisitte?

Soitin E:lle Ouluun. Siellä on vielä lunta ja Perämeri jäässä. Joku uskalikko oli mennyt jäälle ja kadonnut teille tietymättömille. Joko haksahtanut railoon tai jalka jään läpi. Semmoista urheutta. E:llä on flunssa. Piti kylpyläreissu peruuttaa. Puhelimessa köhi, niisti ja yski. Lopetimme ja hän meni tekemään itselleen parantavan rommitotin.

Minä vietin päivää katselemalla vanhaa karttakirjaa. Jugoslavia kokonaisena ja Viro kuului naapuriin, jonka nykyinen nimi on Venäjä. Muutakin oli paljon semmoista, mikä maailmassa muuttunut. Kirjahyllyn päällä on vieläkin vanhempi karttapallo, jossa on tuikituntemattomia paikkoja ja Afrikkaa koristaa valkoiset läiskät. Tutkimusmatkaajat ravasivat Päiväntasaajan eteläpuolella "löytämässä" uutta. Kirjoitettiin matkakirjoja muulle maailmalle ihmeteltäväksi. Kerrottiin kansoista, jotka eivät olleet valkoista koskaan nähneet. Jaettiin peilejä ja kiiltäviä helmiä lahjoiksi. Ketään ei tietääkseni pantu pataan, vaikka näkemissäni elokuvissa niin tapahtuikin Tarzanin mailla.Olen aina tykännyt kartoista. Niiden mukana pääsee maailman laidoille ja minne vaan. Nuorempana haaveilin siitä tavasta valita matkakohde, kun pyöräytetään karttapalloa ( hiukan uudempi kuin tämä meidän) ja sitten tökätään sormi johonkin, tilataan lippu ja lähdetään. Meillä on ollut aina etukäteissuunnitelma ja tarkasti kohdemaa tai -maat. Ja takuulla ikävämpi tapa.

Sataa. Tuulee. Kuten luvattu on. Harkitsen silti roskiskeikkaa. Joskus jonkun asuintalon tampausparvekkeella on ollut roskakuilu, jonne voi käydä tipauttamassa jätteet. Jäteauton henkilökunta sitten lapioi kuilun pohjalta nyssykät. Ehkä vielä jossakin talossa on, jossa on kaikenlaista asukasta helpottavaa muutakin ylellisyyttä. Tästä ylellisyydestä tulikin mieleeni, että kun minulla on nyt hyvinvoivat ja kauniit kynnet, niin huolehdin niistä kaikin tavoin ja panin lakan päälle kimaltelevia kukkia. Niitä saa kaupoista. Kummityttö hiukan katseli aikaansaannostani, mutta oli vaiti. Itse tykkään ja sehän on pääasia. Kun puoliso on kotiutunut, se on tiiviissä suhteessa kynsien pituuteen ja kuntoon. Kun olen pari päivää lotrannut puhdistusvoiteissa, erilaisissa nesteissä, suorittanut intiimejä hoitotoimenpiteitä, niin näistä kynsistä on vain muisto. Suojakäsineistä on joskus enemmän haittaa kuin hyötyä, vaikka toki käytän. Siispä nyt niin kauan kuin vielä voin, nautin. Ovathan kuin korut sormien päissä.

Hyllyssä on vielä kaikkia muita vanhempi karttakirja. Sen mukana tänään matkaan.


7. maaliskuuta 2014

PESSIMISMIÄ VAAN EI MINULLA

Olen löytänyt minulle uuden luettavan blogin! Se on Sininen zeppeliini. Turkulainen herraihminen, joka osaa kirjoittaa. Lukekaa, hyvät ihmiset!

Tässä taas istun suoltamassa asiaa, jota ei edes ole. Pyyhin jo yhden sepustuksen pois ja päätin mennä suihkuun.Jumituin kuitenkin paikoilleni. Kerronkin, että eilen olen riidellyt puhelimessa. Oikein kunnolla. Virkistävää. Tämä ystäväni kun on jo pitemmän aikaa ärsyttänyt ylenpalttisella negatiivisyydellään ja nyt se ulottui jopa luissani istuviin metallilevyihin, jotka kuulemma taatusti irtoavat, kun alan puolisoa kotona hoitaa. Mikä pessimisti! Puolison kotiutuessa on aikaa leikkauksesta kulunut melkein kolme kuukautta. Ja osaanhan olla fiksu, etten rehki yli rahkeitten.

Toinenkin postikortti tuli maailmanmatkaajaystäviltäni Etelä-Afrikasta, jossa vielä ja yhä ovat auringon lämmössä. Rannallekin ovat ehtineet, koska naispuolinen maailmanmatkaaja oli polttanut nahkansa.Kortin kuvapuolella pullikoi Intianvaltameressä delfiiniparvi aallonharjalla kuin surfaajat ikään. Lienevät taidossa taatusti ihmislautailijaa parempia.

Myrsky Ukrainassa ei tahdo oikein laantua, kun kaksi mahtimiestä USAsta ja Venäjältä eivät tunnu löytävän yhteistä säveltä kriisin tukahduttamiseksi. Onneksi sentään neuvottelevat. Alan itsetykönäni olla jo kuitenkin toiveikkaampi kuin konfliktin alussa. Kyllä se siitä. Kotipihallakin on myrskynpoikasta kovan tuulen myötä. Koivujen oksat heiluvat vimatusti ja latvat kumartavat nöyrästi. Säätiedote lupaili vieläkin reippaampaa tuulta viikonlopuksi. On kuitenkin pienempi myrsky kuin nyt Mustanmeren rannalla.

Eilen riitelyä lukuun ottamatta oli luppopäivä ja samoissa merkeissä mennään tänäänkin. Yöpaitameininkiä, lepoa ja syömistä. Ostin Herkusta niin paljon valmista ruokaa, että lämmitettävää riittää. Eilen  crying tiger-nimistä ja tänään saa mikrouuni lämmitettäväkseen chow mein broileria. Mamma (äidin äiti) pyörtyisi, jos olisi näkemässä, mitenkä helpolla 2000-luvun väki pääsee ruuanlaitossa. Mamman aikaan kaikki piti valmistaa alusta loppuun. Mamma tekikin erinomaisen hyvää ruokaa ja hänen räiskäleensä pesivät mennen tullen kaikkien muitten kokkien lätyt. Mammalla ja papalla oli kerrostaloasunnossaan aivan oikea puuhella. Pappa toi hissillä klapit kuten naapuritkin tekivät. Kellarissa oli puuvarasto, kullakin oma. Minun kotonani oli kaasuliesi. Ehdottomasti sähköä parempi ruuanvalmistuksessa. Kaasuhellasta olen saanut nauttia joissakin omissa asunnoissakin, mutta viimeisimmissä, kuten tässäkin, käytetään sähköä. Puuhella oli tietysti mökillä, mutta myös sähköliesi. Rakastin puuhellaani! Voi sitä lämpöä, mikä keittiössä oli kovina pakkaspäivinä lumen tuiskutessa ulkona. Muu osa taloa lämpeni takalla ja muilla lämmönlähteillä. Rakastin ritisevää tuohen ääntä sytyttäessäni puut palamaan aamuisin. Siitä se aina lähti. Uusi onnellinen päivä.






6. maaliskuuta 2014

PUOLISON TAPAAMINEN

Sauvoilla varustettuna eilen lähdin puolisoa tervehtimään. Kotoinen hedemäsalaatti ja paperinenäliinanippu mukana. Hoitaja kertoi hänellä olevan huono päivä. Ruoka-aika, jotta puoliso istui pyörätuolissa pöydän ääressä odottamassa lounasta. Vastaanotto ei ollut riemastuttava, mutta ei varsin pahakaan. Ei ajanut pois. Enkä olisi lähtenyt. Syötin hedelmät ja lounaan, juttelin niitä näitä ja kerroin kotiin tulosta, sekä hänen että omastani. Sanoi olevansa iloinen kotiin pääsystään. Tämä oli hyvä asia. Näytin sauvat. Hiukset olivat pitkät.Pyysin hoitajilta siihen asiaan apua joko parturin tai jonkun taitavan hoitajan taholta. Luvattiin. Puoliso alkoi väsyä. Annoin sauvat hänen syliinsä, nojauduin pyörätuoliin ja aloin kyörätä huonetta kohti. Hoitaja syöksähti paikalle, että kyllä hän sen tekee. Minä kohteliaasti vastaamaan, että tässä on alettava taas rutiinin tavoille ja että pärjään. Pärjäsin. Sain kuten ennen puolison pitkälleen. Tossut pois ja peittoa päälle. Hän jo nukkui. Ensi viikolla teen uuden käynnin. Otan mukaan partavehkeet, vaahdon ja höylän, pyyhkeen, lisää nenäliinoja (puolisolla yskä ja nuha) ja hedelmiä sekä vielä kynsisakset sekä perusvoidetuubin. Iho kuivunut hänellä. Olemme olleet toisistamme erossa kauan, pitempään kuin koskaan. Räknäsin että 65 päivää tuli eilen täyteen. Siihen vielä runsas pari viikkoa lisää ennen kotiutumista.

Kotimatkalla taksissa soi klassinen musiikki. Olin niin ällistynyt kaiken jumputusmusan jälkeen, jota yleensä takseissa soitetaan, että kehaisin kuljettajan musiikkimakua. Oli sangen rentouttavaa istua takapenkillä ja kuunnella. Kuljettaja musiikkivalintoineen oli harvinainen ja positiivinen poikkeus. Sauvoin itseni onnellisesti kotiin ja aloin lämmittää syömistä. Uutiset tiesivät vähän valoa Krimi-kriisin käytävän päässä. Ovat jo jonkunlaisen neuvottelun asteella. Ehkä vältymme kolmannelta maailmansodalta.

Kun vuoden 2009 lopussa aloitin oman blogin pitämisen, jokainen muukin kirjoittaja melkein päivittäin ahkeroi. Nyt on vakituisilla blogin pitäjillä pitkiäkin pausseja ja joskus kertovat, ettei ole edes mitään kirjoitettavaa. Hiipuuko tämä? Onko Facebook vienyt kaiken ajan? Tai harrastukset muualla? Olen hyvin murheellinen. Ennen muinoin melkein jokainen suomalainen tarinoi paperille tuntemuksiaan, tunki arkit pöytälaatikkoon ja oli suuri kirjailija. Olemmeko kasvaneet tämän ohitse? Tai enhän minä ole. Olen yhä täällä ja sepustelen mitä sepustelen, luetaan tai ei.


5. maaliskuuta 2014

KIVA PÄIVÄ

Mitenkä sitä vaivainen oikein voikin väsyä yhden tavaratalon osastoilla? Olin kotiin tultua aivan poikki. Ei kun pitkälleen kummitytön hääriessä. Eikä minua edes hävettänyt. Lanneranka oli kovilla  ja välillä tuntui kuin puukolla olisi pistetty. Eiks tää ikinä lopu?

Mutta olihan meillä lystiä ja kivaa. Puolessa välissä vein kummitytön Stockmannilla Samppanjabaariin, jossa joimme sitä itteään ja nautimme pientä suolaista tyylikkäästi lautaselle asetettuna. Paikka, joka ei milloinkaan petä tai ole tunkuun asti täynnä väkeä ja nyt saimme olla aivan ainoat asiakkaat, vaikka kello oli jo yli kahdentoista, että virallinen alkoholin nauttimisaika oli alkanut. Rahvaan puolelta yritti kaksi naista tarjottimineen tulla baarin puolelle, mutta ylenpalttisen kohtelias baarimies ohjaili naiset ulos. Eivät tykänneet. Tietysti lasin takana valkeat nojatuolit pienten pöytien ympärillä, rauha ja eleganssi houkuttavat.Nautittuamme Veuve Clicquotista ja pienestä suolaisesta, jatkoimme tavaratalossa kiertelyä. Ostin kaiken, mitä pitikin eli oli muistilapussa ja  muutaman heräteostoksen. Kummityttö osti vain heräteostoksia. Ja olimmehan me kuin kaksi täyteen lastattua kamelia kantamuksinemme, rollaattorikin piripintaan pakattuna, kun taksia odotimme.

Pohjoisespan puolelle tavaratalon eteen pysähtyy tiuhaan takseja joko purkaakseen lastia tai odottamaan asiakkaita, jotka ovat auton tilanneet. Odotellessamme autoa peräämme kertyi jono turisteja, jotka olivat käsittäneet siinä olevan taksiaseman. No, silläkin tavalla tietysti taksin saa, jos se tulee siinä paikassa vapaaksi.Onnea heille!

Nettiin pääsy alkoi illansuussa kangerrella kummitytön asennettua uuden lankapuhelimen paikoilleen. Jotain häikkää tapahtui ja viestitin jo hätäpäissäni tietokone-ekspertilleni, joka tapansa mukaan paneutui asiaan neuvoja antaen ja lopulta luvaten tullakin tänään. Ei tarvinnut, koska illan mukana kaikki alkoi taas pelata ja minä pääsin kummallakin koneella sine minne tahdoin. Tietokoneet kun ovat jotenkin jollain lailla yhteydessä puhelimeen. Ei ole ymmärrykseni piirissä. Uusi puhelin on hieno ja kiekaisee heleästi kuin kukko asettuessaan lepotilaan käytön jälkeen. Kaikkea ne saksalaiset keksii, vaikka tämä onkin ruotsalainen.

Tänään aion kyynärsauvojen kanssa tervehtimään puolisoa ja kertomaan lopultakin hänen kotiintulostaan runsaan kahden viikon kuluttua. Minkälaisen vastaanoton saan, hiukan jännittää, jos sattuu olemaan huono päivä hänellä. No, yrittänyttä ei laiteta.




3. maaliskuuta 2014

VÄHÄN "KYLDYYRISTÄ"

Katselin eilen N:n kanssa keskusteltuani puhelimessa YLEAreenasta Oscar-ehdokas elokuvan Pitääkö mun kaikki hoitaa? En ollut nähnyt aiemmin, vaikka kuulemma on TV:ssä näytetty ja N sen katsonut. No, jos mainittu lyhytelokuva oli tarkoitettu humoristiseksi pilkahdukseksi lapsiperheen arjessa, ei se minua huvittanut pätkääkään. Laimeaa kohellusta vailla iloa. Hyvä se on näin jälkikäteen sanoa, mutta olin leffan nähtyäni sitä mieltä, että palkintoa emme saa. Näin kävi. Luin netistä. Olin ajatellut, että jos en nuku, katson Oscar-tilaisuuden televisiosta. Nukuin. Otin kuin otinkin illalla nukahtamispillerin ja se vei minut autuaasti ja onnellisesti unten maille.

Omaishoito kunnissa takkuaa. Tämä sai minut jälleen kerran takajaloilleni. Vaikka on pykälät, kehoitukset, jopa määräykset, kunnat nikottelevat ja repivät omaishoitajien selkänahasta lisää ja lisää eli vähentävät palkkioita, kieltäytyvät milloin milläkin verukkeella antamasta kotiapua, supistavat omaishoitajien määrää jne. Tarina, joka netissä oli, esimerkkinä kertoo  rouvasta 74v, joka hoitaa neliraajahalvautunutta miestään 76v ilman apua kotona ja tehnyt sitä jo 14 vuotta. Minulla vasta yhdestoista vuosi menossa ja asiani paremmin. Kiitos Helsingin kaupungin, joka velvollisuudentunnossaan on tehnyt sen minkä pitää. Esimerkkitarina netissä on juuri sitä, mitä ajatellaan: omainen hoitaa kumminkin! Näinhän se menee. Meistä moni hoitaa läheistään voimiemme äärirajoilla ilman lomia, apua ja toivoen, että me itse pysymme terveinä jaksaaksemme 24 tuntia vuorokaudessa viikon jokaisena päivänä.

Ystäväni N ei perusta nykyrunoudelle. Hän on ikuinen Eino Leino-fani, riimityksen ihailija, eikä saa säväyksiä muista kuin näistä jo edesmenneitten lyriikasta. Luin hänelle puhelimessa yhden Jenni Haukion runon. Pidin itse siitä, mutta jo ennakkoasennoituminen ystävälläni pani hänet heti ensi riviltä tuntemaan antipatiaa. Tommy Tabermann teilattiin niinikään. Liikaa rakkautta. Aforismeilla saa heittää vesilintua, mutta Raamatun psalmit saavat kannatusta. Entäs  Omar Khaijam? kysäisin, vaikka tiesinkin vastauksen. Kun kerran "vanhasta" pitää, niin tämä persialainen 1000-luvulla elänyt saattaisi olla suosiossa. Ei ollut. Liikaa viinille maistuvaa. Ystäväni on absolutisti. Mutta vannoutunut Eino Leino-fani on antanut sydämensä Edith Södergranille (1892-1923), vaikka runoilija luokitellaankin modernin runouden pioneeriksi täällä Pohjolassa. Tämä aika, nykyaika, muuttaa myös runoutta kuten kaikkea muutakin ja muun muassa Jenni Haukio ja kumppanit edustavat tätä aikaa. Ehkä ilman riimityksiä, paatosta ja runon "ymmärrettävää tarinaa". Tämän ajan ihminen on omaksunut kaiken hektisyytemme keskellä lyhyemmät ja iskevämmät runot. Olemme melkein sadan vuoden päässä Leinon monisäkeisestä Helkavirsien Tumma-runon "syntymässä säikähtäneestä maammon marjasta". Tokikaan Eino Leinoa ei ole unohdettu, eikä ole tarkoituskaan. Hän oli yksi, ja on yhä, parhaimpiamme.

EN VOI!

Aatoksia
suloisia
mull´ on paljo syömessäin,
kun rintahain
ma tunteet sain,
sanat paperille niit´en saa
oikeassa valossaan!

(Eino Leino,12v)

2. maaliskuuta 2014

KYLPYLÄMUISTOJA

Olen alkanut nukkua öisin huonosti. Ainakin yhteen menee ja viime yönä neljään. En tahtoisi ottaa nukahtamispilleriä. Sairaalassa nukuin, kotona en. Stressiä? No, kai se siitä tokenee.

Krimillä asiat huonosti. USAn ja Venäjän presidentit jutelleet puhelimessa. Sotilaita, tiesulkuja, kaikenlaista sotakalustoa ikäänkuin varoiksi, jos vaikka tarvittaisiin. Suomen uutislähetyksissä haastatellaan tietäviä ja kysellään, mitä voi tapahtua. Jos joku tuudittautuu siihen, että me olemme moisesta mylläkästä kaukana, niin emme me niin kovin kaukana ole. Mustameri nyt ei aivan naapurissa ole kylläkään, mutta tämmöisillä asioilla on tapana levitä. Historia kertoo.

E soitti ja kertoi lähtevänsä kylpylään. Hyvää ruokaa, seurustelua, vesijumppaa, hierontaa. Minä olin usein äidin kanssa kylpylöissä. Kova meininki. Sinkkiammeissa istuttiin jääkylmässä vedessä karaistumassa. Höyrykaappikin tuli minulle tutuksi. Pää vain näkyi. Savihierontaa. Paastoamista. Limaista ja ohutta kauravelliä paaston jälkeen. Vatsa oli ruikulla. Ei mitään nykyajan hemmottelua. Ruumiin ja mielen puhdistuminen oli pääasiana ja mitä raaemmalla tavalla, sitä parempi. Niitä sinkkiammeita inhosin. Käteen annettiin kauha, jolla piti vettä velloa, kun lisättiin jääkylmää vettä. Sitten toiseen ammeeseen, jossa oli lämmintä vettä. Sama kauha. Olin yleensä ainoa lapsi kaikkien mammaraisten joukossa ja jotkut katselivat minua säälivästi. Kerran äiti pyörtyi  hänelle liian kuumassa saunassa.  Kuten sanoin, kovaa hommaa. Hyöty? Kai siitä aikuiset saivat jonkunlaisen. Minulle tuli vain punainen iho.

Emme olleet saunojia, vaikka mamman ja papan mökillä olikin Friherrsissä sauna. Pappa oli intohimonen saunoja. Tuntikaupalla ja vielä aamullakin. Joissakin asunnoissa on meilläkin ollut sauna. Sitä käytettiin pyykin kuivaamiseen. Mökillä oli enemmän käytössä. Vieraita kävi ja puulämmitteinen  viehätti. Pulahtivat välillä järveen ja taas kaikki alusta. Se oli sitä aikaa.

Alkoi sataa räntää. Rännäksi luokittelen. Roskiskeikka jääköön vaikka huomiseen. Ylihuomenna kummitytön kanssa kaupungille. Ostoslista on pitkä. Toivottavasti jaksan.

1. maaliskuuta 2014

HYVÄÄ MAALISKUUTA JA KEVÄTTÄ

Miksi Helsinki ei voi olla kuten sata vuotta sitten? No, olisihan se romanttista, kun puutalorivistöt komeilisivat katujen varsilla, syksyisin rämpisimme kuravellissä jalkakäytävien ollessa kattamattomia. Sillat puusta, pyykkinaruja siellä, missä nyt autojen parkkipaikat pihoilla. Katselin netistä Signe Branderin kuvia, joita verrattiin saman paikan ja tämän päivän valokuvaaja Pete Aarre-Ahtion kuviin. Kimmastuin taas siitä Eteläsataman kuvasta, jossa ei ole enää Norrménin taloa Katajanokalla, vaan Enson "Sokeripala" vanhan arvorakennuksen tilalla. No, ei auta kimmastuminen sen enempää kuin vimmastuminenkaan. Enkä nyt enää tohdi tahtoa Helsinkiä kaikin osin  semmoiseksi kuin se oli Signe Branderin aikaan. Olen kiitollinen asfaltista, raitiovaunuista ja muista yleisistä kulkuneuvoista, tavarataloista ja silloista, jotka eivät ole huterasta puusta. Pidän kerrostalossa asumisesta, hisseistä (vaikka onkin kammo) ja naapureista, joihin ei välttämättä tarvitse lähemmin tutustua. Puutaloidylli kaikkine lieveilmiöineen jääköön historiaan ja vanhoihin valokuviin.

Vielä vuosi sitten pitivät monet tämän hetken runot paikkansa, kuten Yrjö Jylhän Sulava lumi:

Vielä kiiltää kiteet
jään ja hankien,
kohta laukee siteet
talven vankien.
Alla jään multa janoaa
virvoituksen pientä pisaraa.

Hanki hautuu,hiutuu
kevätlämpimään,
routa rahjus riutuu
soita rämpimään.
Pirstoin jäät
virta odottaa
pisaroitten tulvaa paisuvaa.

Rinta talven juron
vailla kilpeään
murtuu metsäpuron
nauruun hilpeään.
Merta päin
laine samoaa
kohden suurta pisarpauhinaa.

(Runo kirjasta Suomen talvi WSOY 1946)


Tänä vuonna on toisin. Talvi oli lyhyt ja paikoin niukkaluminen, pakkanen ei nipistellyt pitkästi. Jo helmikuussa tuoksui kevät, muuttolintuja tuli, lämpöasteet hellivät. Räystäät eivät päässeet tippumaan, eikä purot soliseman lumen ja jään alla. Tykkäsin ja tykkään.