Oli vieras eilen. Yllättäen. Toi muassaan upean kukka-asetelman astiassa. On katajan näköinen tuija, muutama hyasintti, joulutähti ja männynkäpyjä sammaleen seassa. Painava laitos. Vieras oli nuorempi K ja meillä sujahti aika melkoisen hilpeissä merkeissä. Pariiisin muistojen kohdalla muistimme senkin, että Eiffel-torni on naimisissa. Juttu oli aikoinaan tv:ssäkin erään ranskalaisnaisen rakastuttua päätäpahkaa torniin. Luultavasti hänellä on kausikortti päästäkseen tapaamaan puolisoaan. Puoliso kun on juuttunut paikoilleen. Sitten vaan rautaiseen syleilyyn.
Boxing day tänään. Näin minäkin virittäydyin heittämään englannin sanan kotimaisten joukkoon. Olen mukana eli in. Ja taas. Kunhan pysyy öbaut tässä kirjoitetussa sanassa. Ja loppuu tähän. Heräsin muuten aivan äskettäin. Neljältä nukahdin ja sekin pillerien voimalla. Tein kaikki unen tuovat temput aikaisemmin, mutta kun ei niin ei. Luin. Mozart ja Constanze saivat lapsen, joka kuoli. Vanhemmat olivat joitakin aikoja Salzburgissa ja vauva Wienissä hoidossa. Parin kuukauden ikäinen! Sitten kävi kuten kävi. Tämän lukeminen ei ainakaan auttanut seestyneeseen oloon, jotta olin suorastaan kiihtynyt ja hyvin kaukana nukahtamisesta. Vietän tässä nyt ihan omaa aamuani, kun muilla on jo keskipäivä.
Tv näytti eilen elokuvan "Florence". Meryl Streepin takia sen katselin ja hyvä oli että katselin. Florence Foster Jenkins luuli osaavansa laulaa. Antoi ehtimiseen konsertteja, joka aina oli loppuun myyty. Kansa kuunteli mielellään hymy huulessa ilman sävelkorvaa ja rytmitajua laulavaa Florencea. Hänen viimeinen esiintymisensä oli täpötäydelle katsomolle Carnegie Hallissa vuonna 1944. Florence kuoli pian tämän jälkeen mutta jäi musiikin historiaan. Elokuvan tekijät kiinnostuivat, teatterit samoin. Tiesikö hän itse, ettei osaa laulaa? Vai uskoiko henkeen ja vereen muuta? Pääasia, että hän ilmeisesti nautti laulamisesta, meni se sitten syteen taikka saveen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti