30. maaliskuuta 2018

MATTEUS-PASSIO TAUSTALLA

R soitti eilen ja kertoi luksusristeilystään Väli-Amerikan vesillä. Poikettiin kaupunkien satamissa eri maissa. Näistä kuulin. Kommelluksitta ei matka sujunut. R on miehensä kanssa matkustanut paljon ja kaukana. Mutta Helsingissä sitten lapsuutensa vain mennessään laivaan tai lentokentälle. Ehkä vielä joskus.

Kävin kaupassa eilen. Ostin mitä piti. Väsytti. Olo flunssainen. Yskänpuuskia. Iltapäivällä otin tavoistani poiketen torkut, jotka venyivät kunnon uniksi. Sekin kielii, etten aivan kunnossa ollut. Nyt on uusi päivä ja minä huomattavasti pirteämpi ja yskittömämpi kuin eilen. Jäi aivan retuperälle osa huushollihommista, johon asiaan tein nyt heti aamusta korjauksen. Vaihdoin jopa tabletit keittiön pöydälle. Anu Pentikin keltaiset. Pidän kahta, vaikka minua on vain yksi. Tuntuu kivammalta ja joskushan on kaveri keittiön pöydän ääressä, kun joku käy.

Soitin eilen E:lle, mutta rouva alkoi kuunnella radiosta Bachin Matteus-passiota. Olisin voinut minäkin, mutta olin liian väsynyt. Menin mieluummin nukkumaan. Lukemisestakaan ei tullut mitään. Ehkä parempi niin. Nyt Matteus-passio soi taustalla kaivettuani sen YouTubesta. Siinä Pitkäperjantain musiikkiani. Ennen muinoin tämä päivä oli synkkä kaikin puolin. Radio suolsi hengellisiä asioita, vierailuja ei ollut soveliasta tehdä, syömisen kanssakin oli niin ja näin "Pitkänäperjantaina ei syöty ennen kuin päivä oli mennyt mailleen" (kirjasta Vanhat merkkipäivät), lasten leikit hiljaisia, hupipaikat visusti suljettuina, kaupunki oli kuin kuollut. Päivä kirjaimellisesti piiiitkä. Nykyisin ei ole mitään rajaa. Tv:stä leffoja, hupisarjoja, kauppoja auki oman päätöksen mukaan. On maallistuttu. Tai ei paapota. Kukin olkoon mielensä mukaan. Miten sitten vietämmekin tätä perjantaita, aurinko ainakin kaikille paistaa. Lumi haihtuu vauhdilla. Tosin ensi viikolla on luvattu lisää taivaalta lankeavaksi. Uusi lumi vanhan surma. Kyllä se siitä.

29. maaliskuuta 2018

MIESTEN YMPÄRÖIMÄNÄ

Eteisen täydeltä eilen miehiä! Minä keskellä. Kaikki kuusi tekivät putkiremontin jälkeistä tarkastusta. Tapasin isännöitsijänkin. Kerroin kylppärin lattiaritilän rumasta ulkonäöstä. Ympärillä jotakin kovaa kitin tapaista, jota tarvittu kaivon uudistamisessa remontin yhteydessä. Halusin sen siistittäväksi ja kerroin kokeilleeni jo kynsilakan poistoainetta. Ei lähtenyt. Toiveeni kirjattiin ja luvattiin tulla puhdistamaan tämä epäesteettinen näky pois. Myös sähkötaulu saa parannusta ja siihen luvan annoin omavaltaisesti ilman vuokraisännän siunausta. Lähetin sitten kyllä s-postia miesten käynnistä ynnä muusta. Lupa myönnettiin "kaikki sopii".

Sain hienon pahoittelukirjeen (pikapostissa) käyttämäni muuttofirman toimitusjohtajalta. On kuulemma tehty parannuksia. Hyvä, hyvä. Tämän kokoinen liikeyritys pystyy kyllä parempaan asiakaspalveluun. En anteeksipyynnöstä huolimatta mielelläni suosittele heidän palveluksiaan. Mutta olen tyytyväinen, että he kuitenkin myönsivät epäonnistuneensa joissain asioissa muuttoprosessin aikana. Siitä hatun nosto!

Tänään kauppaan. On kuulemma Pääsiäinen tulossa. Hankittavaa ainakin viikoksi. Enkä tarkoita varsinaista ruokaa, vaan eritoten hedelmiä ja marjoja. Hapankorputkin vähissä. Nenäliinoja tarvitaan. Yskähkö olo saattaa enteillä nuhaa. Tai kokonaista flunssaa.

Toisenkin pääsiäiskortin sain. Eräältä toiselta A:lta. Luokkatoveri sadan vuoden takaa. Yhteinen ystävä meillä oli C, joka jätti meidät vuosi sitten. Joskus ajattelen C:tä. Mieleen muistuu valmistavan koulun ensimmäiset vuodet ja hyvin ujo C. Asui Töölön Sokeritehtaalla  pienen prinsessan elämää patruunaisoisänsä talossa. Kuin sadussa, vaikka olikin aivan totta.

Heräsin tänään taas varsin varhain. Laahustin keittiöön ja panin vesikattilan tulelle. Nyt voi sanoa "tulelle". Minulla kun on kaasu! Laitoin teetä, johon tiputtelin hunajaa. Sitten päätin ansaita näin mahdollisesti tulevan flunssan kourissa muutaman Tosca-keksin. Avasin paketin ja söin. Ja join. Välillä yskin ja pyyhin nenän. Kauppaan on kömmittävä, yskittää tai ei.





28. maaliskuuta 2018

"VARIS MUNII ENSIMMÄISEN MUNANSA PÄÄSIÄISAAMUNA"

Olen saanut pääsiäiskortin ja siitä äkkäsin Pääsiäisen olevan todellakin jo ovella. Aloitetaan Pitkänäperjantaina, Lankalauantai välissä ja sitten itse Pääsiäinen. Ei tipuja, ei munia, ei kissoja, ei lammastakaan. Sitä tavallista vain. Ajattelin Kiirastorstaina vielä piipahtaa kaupassa. Tietyt ruoka-aineet kallistuneet, kertoi HS. Enää ei kai sitten halpuuteta. Herkussa kaikki kanaruoat kotimaisesta broilerista. Kysyin, mistäs ennen? Thaimaasta!

Iltalehtien lööpit repeävät nyt Jari Sillanpäästä. No, mietin minäkin, ovatko Sillanpään laulut laulettu?Kansalla on kyllä aina ollut tapana unohtaa ja antaa anteeksi. Ajan kanssa, ajan kanssa. Kyllähän kaveri aikamoisen sopan nyt keitti. Kristallia mausteeksi.

Eilen taas harmistuin. Piti aamukymmeneltä tulla vesipoikia tekemään jotain kylpyhuoneessa talon putkiremontin jäljiltä. Odotin kahteentoista ja soitin. "Aivan kohta tullaan". Odotin tunnin ja lähdin. Panin lapun oveen, jossa kerroin väsyneeni odottamiseen. Olivat käyneet. En pidä siitä, että kotonani saapastellaan ollessani poissa. Uskon kavereitten rehellisyyteen, ei siitä ole kysymys, vaan siitä, etten ole silloin kotona. Tänään tulee sitten isompia herroja tarkastuskierrokselle asunnoissa. Kuulemma iltapäivällä. Tapaan ehkä isännöitsijänkin.

L soitti. Olivat Afrikassa ja tämä taas kerran kuulemma viimeinen matka sinne. Näin sanovat aina sieltä palattuaan. Olivat  nähneet leijonan ja sarvikuonon. Ei nyt ihan Kapkaupungin kadulla, vaan eläinpuistossa safarilla. Ovat ennenkin nähneet leijonan ja sarvikuonon. Nekin nähneet ihmisen.

Sain sähköpostia Mallorcalta. A on siellä ystävineen. Toivotti Pääsiäistä, joka juuri Espanjassa on täynnä hartautta ja karnevaalitunnelmaa. A on saksalais-egyptiläinen, mutta asunut jo vuosia Espanjassa, vaan ei Mallorcalla.

Ketään ei taatustikaan kiinnosta minun öiset nukkumiseni. Kerron silti. En ole pitkiin aikoihin nukkunut kuin muutaman tunnin. Tämmöinen  kostautuu sitten pusseina silmien alla, kasvojen harmaana värinä ja lievänä kiukustumisena itseensä. Päivisin en nuku kun ei nukuta. Eilen otin pitkästä aikaa oikean unipillerin ja oi ihanuutta, nukuin ainakin kahdeksan tuntia yhtä soittoa. Ei pusseja, väri heloisa eikä kiukkuuntumisesta hajuakaan. Ajattelin panna tanssiksi. Yhdellä sanalla: fantastista!!

27. maaliskuuta 2018

PUUTERI JA SUKLAA VEROLLE

Taskukellot ovat olleet verolla 1700-luvulla ja niitä oli 1789 Helsingissä  184 kappaletta. Verolle pantiin myös  kullatut huonekalut, silkkitapetit, viini, suklaa, kahvi, tee, sokeri, puuteri ja tupakka. Johan nyt! Samassa syssyssä verotettin myös kortin ja biljardin peluusta. Koiraverosta ei puhuta mitään. Johan Sederholm, joka oli äveriäs mies, maksoi mukisematta. Hänellä oli parikin taskukelloa, kullasta ja hopeasta vitjoineen päivineen. Sama Sederholm, jonka talo on vieläkin pystyssä Senaatintorin varrella, jonne se pykättiin 1757. Sederholmeja ei enää siellä asu, vaan pytinki kuuluu Helsingin kaupungille. Siinä oli joskus 1940-1950-luvulla kaupungin virastoja, kunnes vuonna 1985 tuli museoksi. Korjattiin tietysti siihen käyttöön, olihan talovanhus päässyt hiukan rapistumaan vuosien saatossa.

Entisöinti- ja tutkimustyön aikana löydettiin kaikenlaista kivaa, etupäässä vanhaa, talon sisältä, rakenteista, välipohjista jne. Rokokoota, peilejä, tapettien rippeitä, kantolyhtyjä. Maalauskerrosten alta löytyi yhtä sun toista muun muassa kauniita  kukka-aiheisia sabloonamaalauksia. Surutta vedetty aikoinaan uutta maalia päälle. Umpeenmuuratut portaikot olivat entisöijien ilonaihe. Seinä- ja kattomaalauksia, Alimmaisena kerroksena kimröökiväri. Päälle maalattu vaaleanpunaista. Googlasin tämän "kimröökivärin". Noenmustaa, jota käytettiin maalien väriaineena.

Seuraavaksi tarina, miksi Kolera-allasta sanotaan Kolera-altaaksi. Oli vuosi 1893. On silakkamarkkinat ja laivoja laitureissa Kauppatorin reunalla. Karanteeniin on määrätty eräs laiva, koska sen kapteeni sairastaa koleraa. Kapteeni kuoli sairauteensa ja allasta alettiin kutsua Kolera-altaaksi.

Luen Paanasen ja Linnan kirjaa. Kertomuksia Helsingistä. Tottako kaikki vai tarua?

26. maaliskuuta 2018

OLEN NORMAALIAJAN IHMINEN

Tämä kesäaikaan siirtyminen saa aina minussa aikaerokärsimyksen. Ihmettelen päivän nopeaa kulumista. Alkaa nukuttaa kummalliseen aikaan reilusti ennen iltaa. Olen koko päivän vetelä. Vaikka kysymyksessä on vain yksi tunti! Normaaliaikaan siirtyminen sujuu ilman hankaluuksia. Kannatan jo näiden kokemusteni takia, että koko hassutuksesta luovutaan.

Joku on tuonut hyllyyni tietämättäni kirjan. Voin vaikka vannoa, etten ole ostanut, edes nähnyt aikaisemmin Marjo-Pauliina Paanasen ja Vesa Linnan kirjaa Elämän loiste ja hurjuus, kertomuksia entisaikojen Helsingistä ja Viaporista. Iloitsin löydöstä, sillä olin ajatellut lukea Danten Jumalainen näytelmä. Tai ainakin siihen vähän tutustua. Olin ottanut sen jo esille. Tiiliskivi, painava, minulle vaikeaselkoinen runojuttu, jossa Dorèn kuvia suuresti muistuttavat kuvat. Eino Leinon suomennoksessa ei kuvittajaa mainita. Viides painos ja näköispainos 1924 julkaistusta. Olen minä kirjaa aiemminkin selaillut ja sivistyneenä ihmisenä ajatellut selailla oikein hyvin ja lukaistakin enemmän joskus.

Ensin menin Helvettiin. Vaikeaa. Siis lukeminen. Oikeasti sinne meno voi olla aivan helppoa. Hyppäsin Kiirastuleen. Vaikeaa. Luin Ensimmäisen laulun kokonaan. Fuskasin ja luin osan  Neljäskolmatta laulusta. Siirryin muitta mutkitta Taivaaseen eli Paratiisiin. Selailin Lauluja ja luin Viidennestä alun.

"Jos sulle rakkaus olennostain paistaa
sen mitan yli, päällä maan mi nähdään,
niin ettei silmäsi voi kestää sitä.

tuot´ ällös ihmettele! Täydellinen
sen tieto aikaan saa, mi oppiessaan
opitun hyvyydenkin tietä jatkaa..."

Jonain päivänä luen vähän lisää. Mutta nyt maallisiin Helsinkiin ja Viaporiin. Sivuja 450 vähemmän kuin yli 700-sivuisessa Jumalaisessa näytelmässä.

25. maaliskuuta 2018

DRAAMAA KADULLA

Menin illalla hyvin varhain vuoteeseen, kun nukutti. Olin siitä iloinen. Nukahdin. Ja heräsin parin tunnin kuluttua helvetilliseen poliisiauton ulvontaan. Makuuhuoneen katossa vilisti sinistä valoa. Nousisinko? Nousin katsomaan ikkunasta. Kadulla kymmenkunta poliisiautoa, poliiseja ja poliisikoira yhden siviiliauton kimpussa. Pimeässä en nähnyt mitä oli tapahtunut. Bussit ja muu liikenne joutuivat kurvailemaan ohi miten parhaiten pääsivät. Valot vilkkuivat. Koira näytti myös ihan poliisilta. Oliko siviiliauto ajanut jotain päin? Tuli hinausauto. En nähnyt sitäkään, oliko siviiliauto rutussa. Näytti olevan yhtenä kappaleena.

Kolme poliisia, joista yksi oli koira, alkoivat taloni edessä olevassa metsikössä etsiä jotain taskulamppujen valossa. Lamppujen kiilat sohivat lumista maastoa. Koira pissasi yhden kerran. Mitä kummaa siinä etsittiin kymmenien metrien päässä varsinaisesta tapahtumasta? Pääasia eli siviiliauto hinattiin pois. Paikalla oli myös poliisiautoja, joiden sisuksiin työnnetään niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat eristystä. Minun piti siirtää oikein tuoli ikkunan eteen, kun en jaksanut enää seistä. Siniset vilkkuvalot täyttivät edelleen tienoon. Välillä poliisit juoksivat. Lähtikö joku siviiliautosta lipettiin? Vaikka painoin nenäni ikkunalasiin, en nähnyt. Kolme poliisia haravoi edelleen metsikköä.

Minua alkoi kyllästyttää. Menin vuoteeseen. Jonkun ajan kuluttua siniset valot katosivat. Arvelin näytöksen päättyneen. Sitten olin nukahtanut. Nyt meillä kaikilla on kesäaika!

24. maaliskuuta 2018

ENÄÄ EI VALKOISIA LÄNTTEJÄ

Marco Kosonen päättää kirjansa Mun Afrikka sanoihin "Maailmaa on hyvä käydä katsomassa aina välillä paikan päällä ja puhua siitä vasta sitten." Se oli kiva kirja . Pidän yleensä matkakirjoista. Afrikka oli kartoissa valkoisia länttejä täynnä siihen aikaan, kun isäni luki äidilleni matkakirjoja ääneen. Silloin  "löydettiin" kyliä ja ihmisiä ennen käymättömistä paikoista ja kirjoitettiin kirja. Nyt ihmiset lähtevät Afrikkaan tuosta vaan, eikä kartalla näy enää valkoista. Marco Kosonenkin reissannut sinne monta kertaa. Tämä kirja kertoi niistä matkoista. Miellyttävä lukukokemus.

Eilinen päivä kului hauskoissa merkeissä P-D:n kanssa. Tarjoilin kahvia ja pieniä voileipiä. Myöhemmin vaaleanpunaista kuohuviiniä, mansikoita ja belgialaisia suklaatryffeleitä. Hän auttoi minua läppärin kanssa, koska olen aika avuton siinä, vaikka blogia kirjoitankin. Illalla P-D:n lähdettyä katselin televisiosta Jussi-gaalan. Ainoa ihminen, joka ei koko Jussien jakotilaisuuden aikana hymyillyt, oli Aku Louhimies. Tuntematon sotilas oli yleisön suosikkielokuva ja Louhimies haki plakaatin ja piti kauniin puheen. Hän viittasi saamaansa huomioon ja pyysi jälleen kerran anteeksi ohjaajan metodejaan, joista moni naisnäyttelijä on pahoittanut mielensä. Juhlan pukuteema oli tummasävyinen, jolla viestitettiin toivomusta seksuaalisen häirinnän lopettamiseksi. #Metoo juhlassakin läsnä.

HS kertoi eilen, että Jari Tervo kirjoittaa kirjan Vesa-Matti Loirista. Löysin hyllystä sattumalta Helsinki Info-lehdykän vuodelta 2000. Jari Tervo oli silloin 41v ja Helsinki 450v. Tervo kirjoittaa Infossa ensimmäisestä Helsingin matkastaan vuonna 1968, jolloin hän oli 9,5v. Iso kaupunki, kaikilla kova kiire ja asematunneli jotain ennen näkemätöntä, kiihottavaa suorastaan. Maan alla!! Nyt vuonna 2018 sekä Tervo että Helsinki ovat vanhempia, eikä asematunneli kiihota enää ketään. Ei pelota myöskään se, kun "korkeissa helsinkiläisissä taloissa oli se huono puoli, että kun jalkakäytävältä yritti katsoa sen huipulle, ei nähnyt. Piti mennä kauemmas. Silloin oli kadulla leikkimässä hengellään..."

Huomenna sitten kesäaikaan. Oulun tienoille luvattu lumisadetta ja Helsinkiin vähän pakkasta tai asteen verran plussaa. Ei vielä pikkukenkiä.

23. maaliskuuta 2018

EI NUKUTA, EI SITTEN MILLÄÄN

Nukkuminen meni taas poskelleen oikeasta unipilleristä huolimatta. Otin yhden, kello soimaan seitsemältä, valmisteluja yhdentoista aikaan tulevaa vierasta varten. Heräsin kahdelta aamuyöstä ja räknäsin nukkuneeni neljä tuntia. Tässä nyt olen ja kello käy kuutta. Enää ei kannata yrittää nukkumista. Shit!

Juttelin K:n kanssa metoo-kampanjan seuraamuksista. Kun se oli puitu, pääsimme aiheeseen naisen yleisestä turvattomuudesta. K oli sitä mieltä, että provosoiva pukeutuminen ja yöllä metsissä kävely aiheuttaa miehissä ahdistelun tarpeita. Talvella olen nähnyt kaulaan asti napitettuja vaatteita, ei houkuttelevaa avonaisuutta ainakaan ulkotiloissa. Iltapuvut kyllä paljastavat strategisiakin kohteita naiskropassa. Mitä siihen metsässä kävelyyn tulee, kannatan kävelemisen vapautta. Eri asia on, kuinka viisasta lähteä pimeille metsäteille. Periaatteena kuitenkin liikkumisen vapaus. Puhuimme paljosta muustakin, K puhui. Sitten aloin katsella Emmerdalea, joka on hiukan haalistunut ja junnautunut samoihin pikkukylän ongelmiin, kuka on kenenkin kanssa ja tuleeko suhde kestämään. Alussa sarja oli virkistävän erilainen. Nykyisin en ole pahoillani, jos joku jakso jää näkemättä.

Marco Kososen mielenkiintoisen matkakirjan lopussa olen melkein. Kirja ei koostu vain yhdestä Afrikan matkasta vaan monista vuosien varrella. Kosonen on huomannut Afrikankin muuttuneen, se ei enää kaikilta osin vaikuta Afrikalta. No, maaseutu yhä pienine kylineen, traditioineen ja matkojen takaa veden hakuineen. Isoissa kaupungeissa menoa ja meininkiä, valkoista väkeä, pilvenpiirtäjiä, pitkälle kehittynyttä teollisuutta, yliopistoja ja nykyaikaa. Kososen ensimmäisen Afrikka-matkan aikana aitous vielä näkyi kaikkialla, vaikka ei Kosonenkaan ole nähnyt sitä maanosaa, joka se oli vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kun Karen Blixen viljeli siellä kahvia ja Ernest Hemingway lymysi suurena valkoisena metsästäjänä pitkin pusikoita. Katoaako aito Afrikka?

22. maaliskuuta 2018

PÄITÄ VADILLE

Jaahas, siirrymme kesäaikaan Palmusunnuntaina. Pitää kiivetä, kun keittiön kello on oven päällä seinällä. Tarvitaan tikkaat. Kannatan sydämeni pohjasta, että tästä viisareiden siirtelystä luovutaan!  Kannatan myös teitittelyä yleiseksi puhuttelumuodoksi sekä sarvikuonojen suojelua. Kannatan kaikenlaista koko ajan.

Katselin Areenasta A-studion ohjelman, jossa melkein vaadittiin elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen päätä vadille hänen ohjaajan metodeistaan. Naisnäyttelijöitä kohdeltu huonosti, naista alentavasti, nöyryytetty suorastaan. Miksi ei ole uskallettu puuttua aikoinaan ohjaajan menettelyihin sanomalla, että tämä ei ole oikein? On kuulemma pelätty työpaikan puolesta sekä ohjaajan auktoriteettia. Louhimies pyyteli anteeksi. Ihmettelen sitä, että eihän ohjaaja nyt sentään mikään jumala ole. Olen tuntenut pari ja tiedän, etteivät ole jumalia. Kyllä kommunikoida voi. Nämä nyt käsittelyssä olleet asiat ovat tapahtuneet vuosia sitten. Metoo-kampanjan aikana nekin kaivettu esille. Ehkä hyvä että kaivettiin. Hampaan kolot pitää puhdistaa.

Ei miehillä nyt kyllä pyyhi yhtään hyvin. Hyökkäyksiä edestä ja takaa.

Puoliso sai postia!  Yli kaksi vuotta hänen poismenostaan. Eikä hän ole edes koskaan asunut Itäkeskuksessa, ei uudessa eikä vanhassa osoitteessa. Mistä lie saatu osoite. Minäkin sain vanhaan osoitteeseen vanhalta luokkatoveriltani, joka ei enää asu Helsingissä. Lähetin kortissa uuden. Laskuja taas oli mennyt vanhaan osoitteeseen ja tietysti maksukehotus perään. Missä ovat väestörekisteritoimiston päivitykset, kun tämäkin firma väitti minulle, että eivät ole saaneet uutta osoitetta. Huolimattomuutta? Aikaisemmin olen yrityksen laskut maksanut e-laskuina. Mitäs sille on tapahtunut? Pankki ja pankkitili sama kuin ennenkin. Ei pitäisi olla vaikeaa. Pitänee jälleen tehdä uusi sopimus. Maksukehotuksen saavat tunkea...



21. maaliskuuta 2018

IMUPILLITKÖ PANNAAN?

Ei pitäisi tehdä kahta työtä yhtä aikaa, ei. Panin kahvikoneen tekemään aamulattea ja unohdin maito-osasta putken laittaa oikeaan asentoon, josta maitovaahto valuu mukiin. En huomannut, kun olin syventynyt kahvikapseleiden järjestelyyn kaapissa. Kaikki maitovaahto pitkin pöytää, lattiaa ja kahvikonetta, koneen alapuolella olevaa kaappia. Tyhmyydestä sakotetaan, ei kuin jälkiä korjaamaan. Pitkänpuoleisen puhdistusoperaation jälkeen uutta maitoa astiaan ja kaikki alusta. Tulihan keittiön lattiakin pyyhittyä. Nyt jo lattemuki turvallisesti edessäni.

YLE kertoo europarlamentaarikko Heidi Hautalan muovipillien vastustamisesta, yleensä ihmisten tolkuttomasta muovin käytöstä. "Pitääkö aikuisen imeä pillillä?" Minäkin imen. Jopa kotona lattea mukista. Ei tule suu maitovaahtoon. En muualla ime. Kyllä, on lautasliinoja sekä kotona että kahviloissa. Pillillä juominen miellyttää minua, vaikka se saakin esimerkiksi P-D:n nauramaan, kun panen pillin hänenkin lattelasiinsa pitkän lusikan seuraksi. Ryystämme sitten molemmat rytmisen äänekkäästi lasin pohjalta loputkin vaahdot.

Kaupassa sen sijaan olen aina käyttänyt omia kasseja. Alun alkaen siksi, että kaupan kassit ovat harvoin kauniita. Pieni kangaskassi on aina käsilaukussa ja rollaattorin kahvassa kauppaan mennessä roikkuu Edelfeltin Leikkiviä poikia rannalla sekä Arkkitehtuuritoimisto L. Henrikinkatu 16 mainoskassi arkkitehdeistä Gesellius, Lindgren, Saarinen. Nämä joskus hankittu jonkun taidenäyttelyn yhteydessä. Mutta muovia ovat, puolustus: kestotavaraa. Keksimarkkinoille toivon parannusta. Monet keksit niin monen muovisen kääreen sisällä, että suututtaa paketin avaaminen. Sisimpänä  usein vielä muovista lokerikko, jossa muutamalle keksille oma paikka, elleivät ole ihan kukin omassa pussissaan. Miksi ihmeessä? Ja kauhistuttaahan se hirvittävä muovimäärä, jonka me jätämme jälkeemme seuraavien sukupolvien kiusaksi. Iso osa lilluu merissä ja muissa asiattomissa paikoissa. Vastustan minäkin yletöntä muovin käyttöä, mutta pillistä en luovu.

20. maaliskuuta 2018

NÄKYIKÖ JUMALA?

Kävin kuin kävinkin kirjakaupassa. Saalis: Marco Kosonen Mun Afrikka (Like 2017). Jo ensimmäinen lause viehätti. Kurkistin sen heti Suomalaisen ulkopuolella. Vähän matkaa käveltyäni pysähdyin Flying tiger Copenhagen-kaupan eteen. En aikaisemmin käynyt. Tanskalainen kauppaketju, josta nimikin sitä tiikeriä paitsi kielii. Rullauduin sisälle. Kaikenmoista oli, ehkä tarpeellistakin. Ostin C5 kirjekuoria. Paketin päällä lukee "kuverter med selvklaebende lukning".

Soitin huoltoon. Jäivät miettimään, kuuluuko ovien höylääminen heidän toimenkuvaansa edes korvausta vastaan? Odotan vastausta. Vuokraisäntä oli antanut toimeksiannon jo pari viikkoa sitten, mutta minulle ei ole ilmoitettu, tullaanko höyläämään vai ei. Entiset talonmiehet tekivät mitä vaan vaikka kahvikupposesta ja pullasta. Maksusta vielä enemmän. Tämäkin huolto kävi yhden oven jo höyläämässä. Tulivat ehkä katumapäälle. Katsomme, mitä tuleman pitää.

Illalla aloin lukea Kososen kirjaa. Hilpeää tekstiä, vähän ronskia, mutta matkakirja maanosasta, joka varsinkin aikaisemmin on ollut loputtoman uteliaisuuteni kohde. Kosonen viittaa Karen Blixenin kirjan Eurooppalaisena Afrikassa kohtaan, jonka minäkin muistan. Kososen sanoin: "Karen käy huvikseen lentelemässä puolisonsa kanssa savannien yllä. Heidän laskeuduttuaan paikallinen ukko kysyy, näkivätkö he matkallaan jumalan. Saatuaan kieltävän vastauksen hän ihmettelee, miksi sitten kannatti nousta niin korkealle."  Afrikkalaista filosofiaa. Tämän jälkeen olin ihastunut Marco Kososeen, joka myös on lukenut Karen Blixeniä. Hän aloittaa matkansa Afrikassa Senegalista. Siinä kohdin olen nyt kirjasta. Tulee jälleen mieleen, miten helppoa on miehenä matkustaa. Ei nainen näin pitkää matkaa voisi tehdä vain pienen selkärepun kanssa.  Joskus voisi kysyä Mr. Higginsin tapaan "why can´t a woman be more like a man?"

19. maaliskuuta 2018

JÄITÄ HATTUUN

Mennäkö tänään ulos vai eikö mennä? Varsinaista asiaa ei ole, mutta jökötin koko viikonlopun sisällä ja se alkoi tuntua tylsältä. Lohtusöinkin ja se on se vihon viimeisin asia, minkä saa tehdä. Luin van Goghin elämäkertaa ja lopetin korvan silpomisen kohdalla. Tiesin jutun. Menin varhain nukkumaan otettuani Melatoniinin ja säälliseen aikaan olin nukahtanut. Näin meni koko yö ja nyt vastikään heräsin lattea laittamaan.

Aloitin kirjeen Italiaan ja kerroin mitä mieltä olen kohusta nimeltä seksuaalinen häirintä. Ollaan menty hysterian puolelle. Tulee sukupuolierottelua. Bussit, metrot, ratikat, hissit, jalkakäytävät ym erotellaan naisia ja miehiä varten. Kahviloissa naisten ja miesten puoli. Mitenkäs tämmöinen kuulostaa niin tutulta? Historia toistaa itseään. Jäitä hattuun hyvät ihmiset ja järki käteen.

Taidan sittenkin lähteä liikkeelle. Menen vielä, ennen kuin loppuu, nauttimaan jonkun herrasmiehen hymystä hänen avatessaan minulle ovea. Ehkä piipahdan kirjakauppaankin, ehkä ostan pokkarin. Ehkä en.

Tässä nyt kahvia juodessani mietin erästä Helsingin Sanomissa ollutta asiaa: murhattiinko marsalkka Mannerheimin Käthy-hevonen? Ja jos, niin se oli vastoin Mannerheimin toivetta. Käthyn olisi pitänyt kuolla luonnollisella tavalla. HS:n mukaan eläinlääkäri oli hevosen parantumattoman sairauden takia tehnyt päätöksen. HS epäilee myös vuosilukuja Ypäjän hevosten hautausmaalla Käthyn hautakivessä: 1934-1952. Miten tämä kaikki nyt selvitetään? Apua monsieur Maigret!

18. maaliskuuta 2018

LUKEMISEN PUUTETTA

Mitä mä nyt lukisin? Kun en taaskaan kunnolla viime yönä nukkunut, etsin hyllystä epätoivoisesti luettavaa. Mitään ei tuntunut löytyvän. Katselin vaikeatajuista, kevyttä ja vieläkin kevyempää lukemista. No, ihan muinaista Aino Räsästä ei minulla ole. Tyrkyllä oli taidetta, keittokirjoja, karttoja, metrikaupalla syntymäkaupunkini historiaa, matkakirjoja, dekkareita, muistelmia, Kreikan  mytologiaa, Nykysuomen sanakirja-sarja yms. Luulisi tuosta jo löytyvän. Ei löytynyt. Rupesin katselemaan kattoa vuoteeni yläpuolella ja löysin sieltä pienen läiskän. Kuka? Miksi? Koska? Rakensin läiskän ympärille oman tarinani ja tarina oli niin kuivaa juttua, että nukahdin.

Aamulla lattemukin äärellä maksoin verkon kautta yhden laskun. Muuttofirman viimeisen, jonka firman hyvinvoinnin takia toivon jääneen todellakin viimeiseksi. Olin kyllä jo postittanut johdolle kirjeen, jonka tulikiven katkuun saavat tutustua ensi viikolla. Nyt sitten mietin, mitä tänään teen luovuttuani vielä päälläni olevasta yöpaidasta? En tee mitään, jonka voi luokitella varsinaiseksi tekemiseksi. Voin alkaa laatia kirjettä Italiaan. Ei hullumpi idea! Kirje on monologi ja tuntuu kivalta. On erinomaisen mukavaa itsekeskeisyyttä. Tietysti voin paneutua siihenkin mietteeseen, kuinka korkeat ovat kuuset ikkunani edessä? Eikä koivikkokaan paljoa jälkeen jää. Toivottavasti niiden juuristo on juntattu niin syvälle, etteivät myrskyssä päästä irti. Jos kaatuvat taloon päin, särkyy tämä läppäri. Kävytkin lentelevät ympäriinsä.

Ehkä menen nyt kuitenkin suihkuun, kun jutustelustakin alkoi tulla liian löysää. Puen päälleni, sijaan vuoteeni, vien kahvimukin keittiöön ja alan tosissani etsiä lukemista.



17. maaliskuuta 2018

SKEPTINEN MINÄ

Nonnih, olin eilen ihan varma, että sain huijauskirjeen, jossa kyseltiin pankkitietoja yms, Kirje oli Helsingin kaupungilta ja kysymyksessä  liikasuorituksen palauttaminen eräästä jäsenmaksusta. Minähän soitin Helsingin kaupungille ja kysyin, onko kirje asiallinen ja oikea, eikä siis luulemani huijausjuttu. Kaiken maailman rosvoja liikuskelee, lähettelee uteluita ja sitten vie rahat tililtä, kun joku minua vähemmän epäileväinen ilmoittaa kyselijälle tiedot. Kirjekuori kyllä näytti asialliselta, mutta niitähän voi tekaista kuka vaan. Kirjekin vaikutti asialliselta, mutta meikätyttö (ei edes naisoletettu, vaan ehtaa tavaraa) ei noin vain usko kaikkea. Kun minut oli kaupunki saanut vakuuttuneeksi kirjeen oikeudellisuudesta, uskallan heitä lähestyä ja lähetän pyydetyt tiedot ja saan jäsenmaksun takaisin. Olen huojentunut.

Luistelin eilen rollaattorin kahvoissa pihan poikki hedelmäostoksille. Iskin saappaan korot jäähän, pidin tanakasti rollaattorista kiinni ja niine hyvineni selvisin ja vielä takaisinkin. Yleisesti ottaen jalkakäytäviltä oli haihtunut lumi ja jää. Oli vain niitä pieniä kiviä, jotka tekevät hiekoituksen virkaa. Ilmassa oli pakkasesta huolimatta kevään tuoksu ja aurinko lämmitti somasti. Kauppakeskuksen käytävän lepopaikassa imetti äiti lastaan ja tästä näystä yleisillä paikoilla ollaan kahta mieltä. Minä olen niistä kahdesta sitä toista, mutta en kerro kumpaa.

Nukuin jälleen äärettömän huonosti ja vähän yön. Kekkuloitsin vielä pirteänä neljän kieppeillä aamuvarhaisella. Eivät edes Melatoniinot auttaneet. Katselin kuusia ikkunasta, luin, söin mandariinin ja halusin lähteä maailmanympärimatkalle.

Aurinko paistaa, taivas on sininen, pakkasta ja minä vielä tähän aikaan yöpaidassa. Lattemuki edessäni. Onnellinen aamu tänäänkin. Ei valittamista.







16. maaliskuuta 2018

ONNELLINEN

Postiluukusta tipahti Stockwomann Magazine-lehti. Muotigurun mukaan saa nyt pukeutua shokkiväreihin, ruutuun, raitaan, kukkiin, pitkissä housuissa leveää ja kapeaa lahjetta, ihminen saa olla pitkä, lyhyt, lihava, laiha, vanha, nuori, rohkea, vaatimaton, vaikka mikä ja mitä. Muoti on vapaa. Jos tahtoo, kaikkea voi yhdistellä, sävy sävyyn ei nyt ole in. Tämä tekee onnelliseksi.

Minä olen tänään hyväntuulinen. Vaikka panen postiin muuttofirmaan reklamaation. Silti olen onnellinen ja positiivinen tänään. Suomi on onnellinen maa. Oikein varteenotettavan tilaston mukaan. YK:n World Happiness Report on maailman maiden onnellisuutta tutkinut ja Suomi on listan kärjessä. Olemme onnellinen kansa. Maa, jossa maahan muuttaneetkin viihtyvät. Koska kuulun onnelliseen kansaan, en tänään nurise mistään. Menen ostamaan hedelmiä, enkä sano poikkipuolista sanaa, vaikka Herkussa ei olisi litran tölkeissä Valion hylamaitoa. Ostan muualta. Kiitän myös autoilijoita, jotka antavat minun kulkea suojatiellä hengissä. Olen tyytyväinen elämääni, itseeni ja maahan, jossa asun. Varsinkin tänään.

Olen lukenut molemmat Outi Nyytäjän kirjat hyllystäni. Kirjakauppaan en mene. Pitää kaivella omia kirjarivejä, onko lukemattomia. Tai lukea joku hyväksi havaittu uudestaan. Mahdollisuushan on myös olla lukematta. Ehkä vain ajattelen. Sekin joskus hyvää ajanvietettä.

Tein eilen yhden naulaustyön ja löin vasaralla peukalooni. Tämä on joskus ollut hupaisa asia jossain television sketsissä. Kun se sattuu omaan peukaloon, siinä ei ole mitään hauskaa. Muta minä tiesin jo eilen asuvani onnellisten ihmisten maassa ja päätin, etten inahdakaan, vaikka löin vasaralla peukaloon. Inahdin kuitenkin mutta hyvin pienesti ja vähän. Peukaloa jomotti, mutta en näe sattunutta vahinkoa, koska kynsi on lakattu. Saattaa kynsi irrota tai ainakin olla musta kun otan lakan pois. Sama kynsi, jota on kaltoin kohdeltu ennenkin vaan ei vasaralla. Olen onnellinen, että löin vain peukaloon. Onnellinen ihminen löytää aina syyn olla onnellinen, ettei käynyt hassummin.



15. maaliskuuta 2018

RAKASTUIN MUSIIKKIIN

Kun HKO pauhasi eilen täysillä Musiikkitalossa nousivat käsivarsieni iho kananlihalle ja vaivuin olotilaan, jossa en aiemmin ole musiikkia kuunnellessa ollut. Jopa hyvin epämusikaalinen minäni  oivalsi miten taitavasti Gautier Capucon soitti tulkitessaan Antonin Dvorakin sellokonserttoa. Ei suotta miestä maailmalla kiitetä. Musiikin asiantuntijat Berliinissä, New Yorkissa, Lontoossa, Chicagossa, Helsingissä ylistävät kaveria kuuluvaksi sellistien kärkijoukkoon. Sello vuodelta 1701! Yleisö kuunteli hiiren hiljaa, melkein hengittämättä HKO:n soitantaa kapellimestari Juraj Valcuhan johtaessa soittajista koottua instrumenttiaan. Hyvä akustiikka salissa salli musiikin tulvivan kaikkialle ja minä suljin silmäni ja kuuntelin. Minusta tuli harras klassisen musiikin ihailija ja haluan konsertteja lisää. Aivan toista kuin kuunnella kotona cd-levyjä tai läppärin kautta sinfonioita.

Väliajalla joimme kahvia ja söimme "päivän pullan". K tarjosi. Kun viimeisten sävelten päätyttyä olin palannut taas arkeen, ehdotin Stockmannille menoa. Menimme. Kiersimme mitään ostamatta. Joimme cappuccinot First Loungessa ja keskustelimme konsertista. Sieltä Herkkuun edelleenkin mitään ostamatta. Hissillä seitsemänteen ja Samppanjabaariin. Lasilliset ja pikkuruiset voileivät katkarapuineen. Metroon ja kotiin. Mukava ja antoisa päivä takana, sydämessä vielä konsertin Richard Straussin sävelet.

Kenraaliharjoituksia on vielä tänäkin keväänä ja ainakin syksyn konsertteihin haluan. Tahdon kuunnella ison orkesterin soitantaa, hienoa musiikkia, joka täyttää salin, sielun ja kuulijat. Tekee mieli levittää kädet ja lentää musiikin kannattamana ja sitten sulkea se sisimpäänsä.

Kiitos ystäväni J, joka alunalkaen ehdotti minulle näitä kenraaleja.

13. maaliskuuta 2018

EI KUIN SATEESEEN

Menossa tästä Stadiin, kunhan saan itseni siihen kuntoon. Vielä en ole. Nukuin todella huonosti ja eritoten todella vähän. Nyt on lattemuki jo edessäni. Päivä siltä osin voi alkaa. Sataa vettä.

Eilen oli, kuten lupasi, P-D täällä. Tarkisti vielä kerran muuttoliikkeen laskut. Saan siis  yhden laskun vielä, joka on oikeutettu, mutta siihen liittynyt karhukirje ei ole/ollut. Nuori mies puhelimessa ei anteeksi pyytänyt, mutta suostui myöntämään  "mokan" käyttäen tätä arkikielistä ilmaisua. Olin tietysti edelleenkin käärmeissäni, joten mies ehdotti reklamaatiota lähetettäväksi ja tämänhän minä teen. Kerään nippuun kaikki muuton yhteydessä tapahtuneet muutkin "mokat" ja panen postiin.

Italiasta tuli kirje ja sen lähettäjä oli niin ikään tuohtunut, mutta maassaan parveilevista "neekereistä". Myös taas politiikassa pyörivä herra Berlusconi sai osansa. Näissä eteläisissä maissa kaikki on niin värikästä. Ei edes Paavo Väyrynen yllä meillä samaan kuin Silvio Berlusconi, 81v, Italiassa.

On muuten matto jo olohuoneen lattialla. Eikä tällä kertaa rullalla vaan oikeaoppisesti levitettynä. Mahtui. Tätä hiukan olin epäillyt, koska täällä nyt kaikki on pienempää. Kaksissa naista me sen lattialle saimme.Yksi iso matto vielä parvekkeella ja se on mahdutettava kellarikoppiin. Kevään aikana käyn partsinkin kimppuun. Se kun on yhä hujan hajan.

Söin eilen  tukevasti P-D:n kanssa. Vieläkin maaru turpeana. Uunissa paistoin puolivalmiit ranskalaiset, myös bataatista, parsat keittelin ja avasin Herkun sherrybroilerirasian. Salaattiakin oli. Jälkiruuaksi kookos-vanilja latte, leivos ja macaroneja. Jälleen tuhosimme ranskalaista punaviiniä pullollisen. Ehkä ei olekaan ihme että tämän ylenpalttisen aterian jälkeen ei uni tullut.

Nyt Mucha-muki tyhjäksi, suihkuun ja kaikenlaisten toimenpiteiden jälkeen menoksi.





11. maaliskuuta 2018

PETTYMYSTÄ MUUTTOFIRMAAN

Alennusmyynti eilen kauppakeskuksessa. Ihmisiä ja kaikenlaisia apuvälineitä, lastenvaunuja, lapsia, tungosta. Miksi menin? Siksi kun piti. Äkkiä asioin ja nopeasti pois loskaan, veteen, kuraan, tippuvien räystäitten alle, entiseen lumeen, nollakeliin. Tein kotona salaatin ja katselin varista kuusen oksalla. Se katseli takaisin.

Areenasta luontodokumentti maailman meristä. Kuussa kyllä olemme olleet, mutta oman pallon meret pitkälti tutkimatta. Kaloja, joista naaraspuoliset vaihtavat sukupuolta kypsässä iässä tuosta vaan. Koralliriutoissa kuhinaa, kaloja monen sortin, nisäkkäitäkin veden valtakunnassa, kirkasta, kaunista. Säilytetään tämä kaikki! Illalla tuli televisiosta sama dokumentti. Rupesin lukemaan Outi Nyytäjän toista kirjaa.

Luin sitä yölläkin kun ei nukuttanut. Hain keittiöstä Tosca-keksipaketin ja söin kaikki. Jossain välissä olin nukahtanut, koska aamulla heräsin. Kirja lattialla. Nyt jo lattea maaruun eikä mitään suunnitelmia täksi päiväksi. Pitäisikö niitä aina olla? Olen kotona. P-D tulee huomenna. Käymme läpi muuttofirman laskut. Jotenkin hämäräperäistä. Sain maksukehotuksen tänne kaikkine uhkauksineen, jonka laskun olivat lähettäneet jonnekin muualle. Soitin julmistuneena. "On mennyt väärään osoitteeseen epähuomiossa, lähetämme uuden ilman lisäkustannuksia ja maksukehotuksen saa repiä". Kolme laskua olen jo maksanut. Nyt vielä siis yksi. Ja kaikki yhdestä muutosta. Miksi ei vain yksi yhtenäinen lasku? Maksukehotus oli viimeinen pisara. Nyt saa muuttoliikkeen, joka "muuttaa kaiken", johto minulta kirjeen. Muuton osalta on yhtä ja toista hampaan kolossa, vaikka lupasinkin niistä vaieta firman laatuasiantuntijalle. Rikon lupaukseni.

Ensi viikolla P-D:n lisäksi muutakin ohjelmaa parina päivänä. Matkustan Helsinkiin.

Astun alla jumalaisen holvin,
pääni päällä kuurahelmet helkkää,
helmet helkkää, runot kauniit kaikuu,
tanssii talven immet ihanaiset;
käyskentelen ja kysyn itseltäni:
Mistä tämä rikkaus ja tenho?

(Eino Leino, osa runosta Helsinki helmilöissä)




10. maaliskuuta 2018

POISSA

Sain soiton. Jälleen ystävien rivi harvennut. Yksi on joukosta poissa. Runonlausuja ja laulaja. Eräs, jonka kerran tunsin.

HAUTALAULU

Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson,

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.

(Eino Leino)

9. maaliskuuta 2018

RYPPYVOIDETTA

Aleksanterinkadun Stockmann uhkui eilen kaikinpuolista naisellisuutta. Oli punainen matto ja meille naisille tarjoiltiin makeisia ja suklaata, oli tyylikkäitä asiakkaita ja myyjiä. Olimme niin naisia että. Kansainvälinen naistenpäivä.

Heittäydyin yltiöpäisesti uskaliaaksi ja ostin ryppyvoidetta. Hehkeä myyjätär oli kiireestä kantapäähän oppinut palvelemaan ja vähän liehittelemäänkin "te hoidatte hyvin ihoanne, kasvonne ovat hyvän väriset". Minähän lankesin heti. Kaksi purkkia. Ensin elvyttävää, nostattavaa ja silottavaa. Sitten lisää nostattavaa ja elvyttävää. Mikä niissä muuten maksaa? Siihen en enää langennut "ostatteko näille pussin?"

Ajoin hissillä seitsemänteen, painoin merkin kohdalle etusormen ja avasin First Loungen lasioven. Kanta-asiakaskortti laitteeseen ja hymyilevä toimihenkilö kysyi, mitä haluan. Halusin cappuccinon. Menin lasisen pöydän ääreen ja istuuduin sohvalle. Edelleen hymyillen minulle tuotiin kahvi ja pakollinen suklaakonvehti. Minäkin hymyilin. Luin Iltalehden, join kahvin ja lähdin. Kaikkialla oli meille naisille tarkoitettuja asioita ja hymyilevät myyjät ohi liihotellessaan toivottivat hyvää naistenpäivää. Herkussa oltiin jo asiallisempia ja siellä näkyi nuutuneen näköisiä miehiäkin vaimojensa kanssa. Ostin mansikoita ja suoraan Hollannista Goudaa.

Jätin kaiken tämän Stockmannin ylellisyyden ja lähdin kohti rautatieaseman metroa. Metrossa heti sai huomata, että keskustan tyylikkyys on jäänyt taakse. Örveltäjiä kiroiluineen ja pulloineen. Huokasin. Kiirehdin ryppyvoiteineni vastatuulessa kotiin ja talon pihalla minua haukkui koira. Se oli liikkeellä ihmisensä kanssa, katsoi minua suoraan silmiin ja haukkui lisää. Kampesin raskaan alaoven auki ja rullauduin tuulelta suojaan. Koira jäi ihmisensä kanssa pihalle.

8. maaliskuuta 2018

BRETAGNEN SUOMALAINEN

Hyllyssäni on kaksi Outi Nyytäjän kirjaa. Kummatkin olen lukenut. Maailman laidalta, Kertomuksia Bretagnesta ilmestyi vuonna 2002. Sitä aloin taas lukea. Toinen, Heinäpaali roihuaa, Näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta on vuodelta 2004. Sen luen myöhemmin uudestaan. Outi Nyytäjä kuoli viime vuonna. Tapasin hänet kerran hänen ollessaan sillä vuoden puolikkaalla, joka vietetään Suomessa. Keskustelimme hetken.

En juurikaan ole koskaan halunnut juuri Bretagneen. Suomalaiset yleensä hamuavat asettuvansa Provencen maakuntaan. Niin puoliso ja minä myös. Emme asettuneet, mutta kävimme pari kertaa. Bretagne on samanlaista Ranskaa kuin Provencekin, mutta ei turistien kansoittamaa aluetta. Siksi se ehkä on aitoa ja puhdasta Ranskaa. Mielipiteeni on aina vahvistunut Nyytäjän kirjat luettuani ja nyt taas. Siellä eletään kuin Suomessa ennen. Naapurit tunnetaan, naapureita autetaan, jäädään juttusille ja tervehditään vierastakin. Me emme enää elä niin.

Pariisilaiset pitävät bretoneja maalaisina. Lieneekö kelttiläisyydellä siinä osansa, vai onko silkkaa ilkeyttä? Pariisissa pilkataan bretoneja, kertoo Nyytäjä. Ovat kuulemma hitaita, juoppoja ja umpimielisiä. Monen Bretagne-vuosiensa aikana Nyytäjä totesi heidän olevan nopeaälyisiä, ennakkoluulottomia ja huumorintajuisia. Ovatko pariisilaiset edes koskaan käyneet Bretagnessa, 600 km päässä pääkaupungista? Pariisissakin bretoneja asuu sankoin joukoin.

Bretagnessa en ole ollut. Siellä sataa ja tuulee paljon Nyytäjän mukaan ja hän tietää. Nyytäjän mukana siellä olen ollut ja olen. Nautittavan riemastuttavaa tekstiä, tarkan silmäparin näkemää, suomalais-melkein bretagnelaisen kirjailijan kokemaa. Seuraavassa elämässäni menen Bretagneen ja kuka tietää, vaikka ostaisin sieltä talon kuten Outi Nyytäjäkin teki.

7. maaliskuuta 2018

POSTIMERKKEJÄ

Olin ostamassa postimerkkejä Postista. Minulle selvisi, että olin pannut Italian korttiin kymmenen senttiä liian vähän postimaksua. Joutuuko hieno Ippolito Caffin kortti nyt hukkaan vai pitääkö saajan hakea se omasta postistaan ja maksaa lisämaksu?

Minulla pitää olla aina postimerkkejä kotona. Tunnen muuten oloni turvattomaksi. Ostin vuonna 2017 ilmestyneen Mannerheim-merkin, tämän vuoden luontomerkkejä (susia, pöllöjä ja lohia), Edelfeltin kuvaama Topelius ja  Rudolf Koivun kuva Adalmiinan helmestä, sekä kaksi merkkiä Italian kirjettä varten ja niissä on poro. Tunnen oloni turvalliseksi.

Käppäilin K-Citymarketiin, jossa en sitten muuttoni ole ollut. Myönnän, että se on parempi kaikin puolin kuin nämä muut ruokakaupat mukaan lukien täkäläinen Herkku. Mutta silti en aio alkaa siellä käydä. Pitempi matka ja kaupan valikoimat houkuttelevat ostamaan ylimääräistä. Minusta on tullut taloudellisempi.

Istuin kauppamatkalla lepopaikan tuolissa kauppakeskuksessa ja katselin ihmisiä. Se on aina ollut minulle suuri huvi ja halu. Ja taas totesin täkäläisten ihmisten olevan aivan erilaisia kuin esimerkiksi keskustassa tai Ekbergin kahvilassa. Myös ikävällä tavalla. Järjestyksen pitäjillä on täällä töitä ja heitä näkyykin paljon. Nytkin vietiin käsipuolesta erästä herraa jonnekin muualle. Vaikka yhä on pakkasta, nuorisolla on paljaat nilkat. Tietysti se on muotiasia ja siitä on pidettävä kiinni, muuten on jengiyhteisön pettäjä. Ulkomaalaistaustaiset nuoret miehet olivat vallanneet ison osan lepopaikoista. Läträsivät matkapuhelimiaan ja muutama keskusteli maanmiehensä kanssa kovaäänisesti. Kyllästyin ihmisten katselemiseen, napitin takkini ja lähdin.

6. maaliskuuta 2018

STADITUNNELMISSA

Eilen Stadissa. Tuntui hyvältä. Siellä oli kaupunki paikallaan ratikoineen päivineen. Panin Ippolito Caffin kuvilla varustetut postikortit postilaatikkoon ja siirryin Stockmannille sisälle. Viimeiseksi Herkkuun ja tuttu kassarouva muisti minut taas. Aivan kuin olisi kotiin mennyt.  Kotimatkalla poikkesin vielä It´s Pure-nimiseen kauppaan, jossa myydään rapeita omenalastuja. Ostin. Ihanasti kanelisia. Tällä viikolla teen vielä toisen stadimatkan.

Kotiin tultuani avasin rapisevan omenalastupussin, panin suuhuni muutaman lastun ja aloin lukea Camus´in Sivullista loppuun. Kummallinen kirja. Kirjan sankari, oliko hän täysin tunteeton jopa omaa itseäänkin kohtaan? Pelkäsikö edes kuolemaa? Hänet oltiin taposta teloittamassa, mutta oli kuitenkin lähettänyt armonanomuksen. Kirjassa ei kerrottu, miten kävi. Luulen, että hänet teloitettiin. Oliko hän totuuden puolella? Rakastiko hän ketään tai mitään? Jumalaan ei uskonut. Kirja oudosti minua piti otteessaan sen viimeiselle sivulle asti.

Saan maton eteisen lattialle. Vuokaisäntä on ottanut Huoltoon yhteyttä ja tulevat höyläämään ovet niin, että ne eivät tartu hankalasti mattoon. Hyvä niin. Alkaa näyttää kodilta, kun vielä panen maton olohuoneeseenkin. Keittiön seinälle naulasin jo lautasia. Muistoja matkoilta. Mukava katsella lattea juodessa.

Kotona tänään. Laiskottaa. Huomisesta en tiedä, loppuviikolla Stadiin. Ensi viikolla on Richard Strauss-konsertti. Onneksi jo heti alussa rollaattorin saatuani päätin apuvälineen olevan vain rajoite, ei este. Sama ajatus kuin puolison pyörätuolin kanssa. Olen mennyt ja tullut omin avuin, tosin joskus herroilta ottanut avun vastaan. Tämä uuden kodin ulko-ovi alhaalla on hiukan haasteellinen raskautensa puolesta. Aukihan se on saatava ja minä saankin. Lienee taitojuttu, ei pelkästään voimien.





4. maaliskuuta 2018

TAITEILIJA JA MATKAILIJA CAFFI

Ippolito Caffi!!!  Olen ihastunut! Terveisiä Sinebrychoffin museosta ja Italian ja Orientin lumo-näyttelystä.  Maalauksia 73 kpl ja 15 luonnosta. Joukossa pieniä maalauksia, jotka panivat miettimään, kuinka pienellä siveltimellä taiteilijan on täytynyt maalata. Ei kuitenkaan miniatyyritöitä.

Caffin tuotantoa oli vuonna 2016 näytteillä Venetsian Museo Correrissa kun taiteilijan kuolemasta oli kulunut 150 vuotta. Nyt osa näistä viehättävistä eri kaupunkien näkymistä on Helsingissä. Venetsian vanha satama auringonlaskun aikaan, karnevaalien juhlintaa Roomassa, kuningas Viktor Emanuel II Napoliin saapuminen, Venetsiassa lunta ja sumua, Suezin kannas Egyptissä, Aleksandrian kangaskauppiaita jne. Akvedukteja,  Ateenan Parthenonin temppeli (tai mitä siitä oli jäljellä Caffin aikana), näkymiä Thebasta, Oliivivuori Jerusalemissa...  Näyttely vaatii tarkemman katselmuksen jonain arkipäivänä, kun ihmisiä on vähemmän. Minä tahdon sen tarkemman katselmuksen.

Ihastuin Caffin maalauksiin, pikkutarkkaan työhön, katujen ihmisiin, kaupunkien sumuun, siltoihin, temppelien raunioihin. Tunsin satamien tuoksun, kuulin ihmisten puheet, eksyin sumussa. Katselin Pietarinkirkon kupolia taivasta vasten ja tunsin hartautta.

Ostin magneetin: näkymä Veneta Marinan sillalta Venetsiassa. Näyttelystä opaskirjasenkin ostin ja luen sen tarkasti kannesta kanteen. Ostin kolme postikorttia: Parthenonin temppelin rauniot, näkymä Genovasta ja "Lähellä Kafr-Zayatia"  Egyptissä. Yksi Italiaan, yksi Ouluun ja yksi minulle.

Kävelimme M ja minä Ekbergille kahville. Täyttä, mutta löysimme kahden hengen pöydän. Myymälän puolelta ostin kaksi samppanjakorkkia, macaroneja kaiken makuisia ja neljä ompeluseurapullaa. Kiinnitin rollaattorin kahvaan komean Ekbergin kassin ja astuimme kolmosen ratikkaan, joka nykyisin ajaa Bulevardilta Rautatieasemalle. Erosimme. Minä metroon ja M omaan junaansa.

Söin ahmimalla heti toisen samppanjakorkin ja kolme macaronia. Ompeluseurapullat, loput macaronit ja toisen korkin säästin huomiseksi.

Eikä Ekberg muuttunut ole niin paljoa, että siitä kannatti stadilaisten hermostua. Sama lattia kuin ennenkin, jotakin muutettua ja jotakin uutta. Kahvilapuoli pysynyt ennallaan. On se meidän Ekbergimme edelleenkin!

Päivä oli täydellinen!

3. maaliskuuta 2018

MONA LISAKSI SUA SANOTTAVAN KUULIN

Louvre aikoo lähettää Mona Lisansa kiertueelle. Ainakin tätä rummuttaa Ranskan kulttuuriministeri. "Miksi taideteosta pidetään vain yhdessä museossa?"  Kulttuurisyrjintää. Mona Lisa on toki ollut lainassa. Tokio ja Moskova sen saivat vuonna 1974, kertoo HS.

Minätyttö en usko, että kuva Louvren seinällä on aito. Kyllä Leonardo da Vincin teos on jossain hyvässä tallessa lukkojen takana, eikä ihmisten ilmoilla museossa. Maalaus pystyttiin varastamaan ainakin vuonna 1911 ja oli sen jälkeen kateissa pari vuotta. Vahingontekoja se on myös saanut tuta, vaikka vartioituna lasin alla ja köyden takana onkin. Tarkemmin asiaa mietittyäni, miksi ja ketä varten aito maalaus olisi jossain syvällä holvissa? Taiteilija on kuitenkin sen maalattuaan toivonut, että sitä katsellaan. Myöhemmän ajan ihmiset ovat alkaneet aprikoida naisen hymyn arvoituksellisuutta ja ketä maalaus ylipäätään loppujen lopuksi esittää. Ehkä alan olla kallellaan siihen suuntaan, että Louvren Mona Lisa on aito. Toivon sille sellaista kiertuetta, että mahdollisimman monella on tilaisuus se nähdä. Hyvää matkaa!

Hollannissa aikoinaan tehtailtiin kuulujen teosten virallisia jäljennöksiä jonkunlaisella valokuvausmenetelmällä. Näkyi siveltimen jäljetkin. Minulla oli olohuoneessa Rubensin Nuoren tytön muotokuva. Mallina ollut Rubensin vanhin tytär Clara Serena. Hieno jäljennös. Annoin pois. Nykyisin en enää pidä jäljennöksiä, aitoja vain. Eikä edes kovin kuuluisien taiteilijoiden. No, ehkä pari vähän tunnetumpaa.

Erään todella tunnetumman taiteilijan teoksia lähden tänään M:n kanssa tutkailemaan Sinebrychoffin museoon. Ippolito Caffin (1809-1866) töitä, kaupunkinäkymiä Venetsiasta, Roomasta, Napolista, Ateenasta, Konstantinopolista... näyttelyssä Italian ja Orientin lumo. M ehdotti, että menisimme myös katsomaan Ekbergin konditoriaa suuren muutoksen jälkeen, josta kaupunkilaiset nousivat hiukan takajaloilleen. Tulossa mielenkiintoinen päivä.

2. maaliskuuta 2018

KRUUNU KUNNOSSA

Palaan muuttofirman tarinaan kuitenkin vielä. Minulle kerrottiin, että ohjeistus kattovalaisimien kuljetuksesta on muutettu. Jokainen valaisin muoviin ja jos osia putoaa, löytyvät kääreestä. Tähän tarvittiin minun kadonnut kattokruunun kristallipallo. Pallo tuotiin ja kiinnitettiin kruunuun. Se puoli kunnossa. Kyllähän iso muuttofirma taipuu, kun asiakas osaa/viitsii olla antamatta periksi.

Eilen kaupoissa, enkä palellut. Pakkasta kuitenkin 12-13 astetta. No, en liioin vitkastellut kulkiessani. Ensi viikolla on aikomus lähteä taas Helsinkiin asti. Jos metro sattuu kulkemaan. Monena päivänä milloin mitäkin vikaa. Pakkasenko tepposia? On tämä tämmöinen periferiassa asuminen niin epävarmaa että.

Keittiön seinällä on nyt kello. Mattoja ei lattioilla, eikä tauluja seinillä. Aion kyllä piakkoin etsiä paikat naamioille Komedia ja Tragedia. Ostin ne kerran Larnakan lentokentältä ja tuovat terveisiä antiikin näyttämötaiteesta Kreikassa. Maasta, jossa en ole koskaan ollut.

Itäkeskuksen Suomalainen Kirjakauppa kokenut muodonmuutoksen. Kävin sielläkin. Ostin Camus´in Sivullinen pokkarina. En muista sitä lukeneeni. Eikä hyllyssä ole. Lukemista pian alkavana viikonloppuna.

Tofu on ollut minulle vieras ruoka-aine eiliseen asti. Ostin Herkusta salaattia, jossa oli kuutioitua ja paistettua tofua kaiken muun lisäksi. Ei hullumpaa. Mutta en minä siitä kanan makua saanut. Maistui ilmeisesti tofulle eli ei juuri millekään.

1. maaliskuuta 2018

DAAMI 1800-LUVULTA

Minulla on tapana ottaa tavalla tai toisella selvää omistamistani todella vanhoista tavaroista. Nyt löysin tämän muuton yhteydessä vanhan Fazerin suklaarasian. Vuosi nyt kiinnostaisi. Netissä ei rasiani kuvaa ollut. Soitin Fazerille. Kiinnostuivat. Pitäisi lähettää kuva, mutta siihen tarvitsen P-D:n apua. Toinen vaihtoehto on, että menen Kluuvikadun Fazerille rasian kanssa ja siellä kuulemma henkilökunta neuvoo, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Rasian kannessa on nuori nainen 1800-luvun puvussa hattuineen ja istuu ilmeisesti kirkon penkin aitiossa, joka kielisi herrasväen daamista. Lähellä olevilla penkeillä istuu muuta väkeä ja nuoret herrat eivät saa silmiään neidosta irti. Neidillä on virsikirja kädessä. Taustalla kirkon ikkunamaalauksia.

Fazer perustettiin Kluuvikatu kolmeen vuonna 1891 ja siellä se yhä on. Kerroin puhelimessa Fazerin asiakaspalvelun virkahenkilölle käyneeni jo pikkutyttönä äitini kanssa juuri Kluuvikadun Fazerilla ja äitini vanhana stadilaisena jo ennen minua. Olen siellä toki sittemminkin käynyt, vaikka nyt on vierähtänyt ainakin pari vuotta viime käynnistäni. Fazerin vieressä Kluuvikatu 3:ssa oli Seeckin lihamyymälä. Yksi Helsingin parhaimpia. Torimatkalla poikkesimme, äiti ja minä, aina Fazerille kahville, minä sain jäätelöä, ja ostimme samalla sieltä kahvileipää kotiin. Seuraavaksi Seeckille, josta leikkeleet ja lihaa.

Seeck Pietarista tullut ja perustettu 1862. Sittemmin Marschan osti Seeckin, mutta vielä 1980-luvulla oli Helsingissä muutama Seeckin myymälä. Nykyisin vain muisto ja historia.

Tämän muistelon aiheutti O.Y. Karl Fazer A.B:n suklaarasia numero 261.