29. helmikuuta 2016

TERVEHDYS JA HYVÄÄ PÄIVÄÄ

Kumma juttu tämä suomalaisten tervehtiminen, tuli justiinsa mieleen. Oli juttua mediassakin. Tervehdimme ventovierasta ulkomailla, mutta täällä katselemme yrmeästi nenän vartta pitkin, kun vieras pyrkii päivää-sanomisella ihan reviirillemme asti. Muistan aina yhden Martin, joka tulla tupsahti maalta Helsinkiin. Oli tottunut tervehtimään kotikonnuillaan vastaantulijaa, vierastakin. Ihmetteli, kun ei täällä vastattu, vaikka iloisesti toivotti hyvät päivät. Oli kyllä myöhemmin päivällä jo vähän väsähtänyt, kun tervehdittäviä olikin paljon enemmän kuin kylillä kotona.

No, tervehtiminen ei tietystikään tarkoita koko aikaista jokaisen vastaan tulijan tervehtimistä, vaan tilanteen mukaan. Pihalla roskiskeikalla sopii hyvin tervehtiä samalla asialla liikkujaa, tai lenkkipolulla toista lenkkeilevää. Muistan omasta koira-ajastani, että koiraihmiset hyvin herkästi tulivat oman koiransa kanssa juttusille ja pikkulasten kanssa on sama asia. Sävel kun on yhteinen. Sitten ovat ne penkillä istuskelijat, jotka heti etsivät jutunjuurta ja josta en välttämättä itse pidä. Toki vastaan, mutta lääkekeskustelu minut oitis karkottaa. Tervehdittömyys juontaa meillä suomalaisilla tietysti omasta kulttuurista, joka on varovaista ja vähemmän avointa. Mutta emme me tylyjä ole. Emme ainakaan tarkoituksella. Opimme avoimuutta, mitä enemmän maailmalla kuljemme ja opimme, että tervehtiminen ei tarkoita henkistä päälle karkausta tai tuppautumista bestikseksi. Eikä etelämaalaisen miehen iloinen hymy kosintaa.

Aion päivän mittaan roskikselle ja katsotaan, tuleeko tervehdittäviä vastaan. Huomenna kauppaan, mutta silloin en vastaan tulijoille päivää sano, ellei joku tee yllätyksellistä aloitetta. Tuskin.

28. helmikuuta 2016

UUSI VARAANILAJI JA UUSI KARHULAJI

Nyt kun on löydetty uusi varaanilaji jostain kaukaa Tyynenmeren saarelta, niin minä löysin uuden karhulajin. Näin jälleen kerran outoa eläinaiheista unta. Liekö unipillerillä osuutta asiaan. No, minäpä kerron.

Olin piknikillä ystäväni kanssa ja oli totta kai kaunis kesä. Paljastimme juuri eväitä rasioista ja kääröistä, kun se tuli esille eräästä eväsnyssykästä. Minä en ollut sitä pakannut, olisin karhun huomannut. Se oli hyvin pieni karhu, vaalean ruskea ja lihava, mahtui hyvin kämmenelle. Otin sen käteeni ja tarkastelin. Ilmiselvä ja ilmielävä karhu. Se yritti karkuun, irvisteli ja sen kulmahampaat olivat hyvin näkyvissä. Se oli koostaan huolimatta terhakka tappelija luonnoltaan. Panin sen maahan ja juuri miettiessäni, mitä sen kanssa teen, se juoksi ruohikkoon häviten leinikkien sekaan. Emme sitä löytäneet. Nyt jos Suomenlinnassa jonkun turistin jaloissa viilettää minikokoinen karhu, niin se on minun eväspaketistani lähtöisin.

Eilen sain vihdoin ja viimein puretuksi taulut muovikääreistään. Panin muutaman taulun jo eteisen seinälle. Keittiöön pääsi ensimmäisenä äitini maalaama hedelmäasetelma. Enempää en jaksanutkaan ja pitää ankarasti miettiä, minne mikin. Täällä kun on vähemmän seiniä kuin Skattalla. Luultavasti joudun niitä pitämään jonkun kaapin kätkössä keikahtamaisillaan olevassa pinossa. Tai vien vaivihkaa roskikseen. Arvoa ei ole. Muuta kuin tunteen puolella. Ruokokoskikin kokenut inflaation.
"Minpä seppo tuosta antoi?/ Äijänseppo tuosta antoi:/ Kaksi kattila-rania,/ Kolme koukun puoliskoa,/ Viisi viikatekulua,/ Kuusi kuokan kuolioa..."  (Kalevala)

Hissukseen tätä kalevalaista päivää vietän. Aurinko paistaa ja kevättä pukkaa. Hyvää päivää.





27. helmikuuta 2016

KOTISOHVALLA KATUPEILIN TAKANA

Ai,ai, mikä herttainen ja valloittava elokuvaesitys "Katupeilin takana" tv:ssä eilen. Nähty moneen kertaan ja oltu aina yhtä ihastunut. Tuo ihana 1800-luku. Oltiin huoneessa "keskellä yötä, jossa on sänky". Kamarineuvos Björcken (Helge Ranin)  tytär Vappu (Eeva-Kaarina Volanen) vei herravieraan hetkeksi huoneeseensa ja kamarineuvos kauhistui moisesta vallattomuudesta, suorastaan skandaalista. Nuori mies oli Kaarlo Härkönen (Matti Ranin). "Härkönen" kaikkien näiden Björckien, Heckleriöitten, Lindhien ja Molanderien joukossa.  Ennen kuulumattoman vulgääriä! Nauroin ja itkin vuoronperään sohvalla ja rakastuin jälleen kerran Uuno Laakson iki-ihanaan Jalleen. Särkkä ohjasi elokuvan 1949, teki siitä maan mainioimman ajankuvauksen ja kiitos Serpin (Seere Salminen) käsikirjoitukselle. Tuo kaikki tapojen, sääntöjen ja traditioiden vyyhti vei minut mukanaan, jota väritti hienoston kieli, joita kaikkia sanoja ei nykypolvi tunnista. Rakkautta ruudun täydeltä. Jalle sai Koivuniemen emännäksi moster Mellan (Henny Valjus), kamarinuvos nai Sonjan (Birgit Kronström) ja Vapusta tuli rouva Härkönen.

Kun lähden täältä metrolla, ajan Kulosaaren metrosiltaa pitkin. On huomattu sen olevan korjauksen tarpeessa. Silta rakennettu 1973 ja nyt rakenteet riskialttiita. Niin, että yksi jännitysmomentti lisäämässä epämukavuuttani Itäkeskuksessa, päästäänkö sillan yli eheinä vai rysähtääkö oranssin värinen juna alas? Ainakin metroliikenne katkeaa ja olen taas jumissa, pussissa ja fobia iskee. Vakuutetaan, etteivät korjaustyöt sillan alla haittaa junien kulkua, mutta mistä sitä tietää, ennen kuin päästään työn alkuun. Roomalaisten rakentamia siltoja on Euroopassa vaikka kuinka paljon pontevasti paikoillaan, eikä niitä ajan hammas ole pureskellut, vaikka sotilaat, hevoset ja raskaat vaunut ovat niitä vuosisatoja kuluttaneet. Vielä kestävät nykyajankin kulkupelit. Ennen muinoin pantiin kivet muuraamatta niin tiukasti yhteen, ettei edes A4 arkki väliin mahdu. Nyt liimataan ja muurataan ja taloista tipahtelee tiiliä. Niin entisessä Skattankin talossani. Eivätkä pysy marmoriset seinälaatat Finlandia-talossakaan. Eivät paremmalla tolalla ole olleet liioin Enso-Gutzeitin pääkonttorin seinät Katajanokalla. Repsahtelee, rapistuu, notkahtelee.

Meillä oli mökki maalla. Siinä tumman puhuvat sata-vuotiaat hirret. Pystyssä pysyivät, ei hometta, ei sieniä, ei torakoita. Tilkit jonkunlaista sammalta sisäpuolella, lämpö pysyi, kun oli lämmitetty. Ulkopuolella vielä kerros lautaa, eikä vanhuus rakennusta vaivannut. Se oli Mökki isolla ämmällä. Katseli ryhdikkäänä järvelle kallionsa päältä juhannusruusupensas pirtin ikkunan edessä. Keittiöstä avautui näkymä muhkeaan ruohosipulimättääseen ja makuuhuoneesta näki venepoukamaan. Sinne panin öljylyhdyn puolisolle, että näki illan hämyssä tulla sorsajahdista kotisatamaan.





















26. helmikuuta 2016

RAKAS VESIPULLONI MUN

Odottelemme hartain mielin kesää ja sitä rakasta vesipulloa, josta viime vuosina on tullut bestiksen kaltainen. Eilen Katri Kallionpää Helsingin Sanomissa kirjoittaa asiasta ja siteeraa Medical News Today-artikkelia, jossa teilataan alituinen veden lipittely. Minäkin ihmetellyt jo vuosien ajan juomapullonäkyä kaupungilla. Pullosta hörpitään koko ajan pieniä siemauksia olematta ehkä suuremmin janoinenkaan. Asiantuntijat kehottavat juomaan vain janoon. Taitaa olla pelkkä muotioikku tämä pullon kanniskelu. Rantautunut ties mistä. Pahvinen kahvimuki on toinen juttu. Käyttäessäni vielä ratikkaa muistan kesät, kun matkustajilla oli kahvimuki mukana. Koko vaunu tuoksui kahville, eikä siitä välttämättä kaikki pidä. Minusta ei yleinen kulkuneuvo ole mikään juoma- tai syömäpaikka. Metrossakin mutustetaan kaikenlaista, eväitä, jäätelöä, cocacolaa. Taksit kieltäytyvät ottamasta syövää asiakasta kyytiin. Ennen muinoin syötiin kotona tai ravintolassa, kahvilassa, usein retkillä luonnossa.

Kerran aikoja, aikoja sitten oli hollantilainen ystäväni Anneke käymässä Helsingissä ja me menimme teatteriin. Olimme väliajalla nauttineet kahvia ja leivonnaisen. Häneltä jäi siitä syömättä kellon ilmoittaessa näytännön alkavan. Anneke nappasi leivonnaisen mukaansa, vaikka sanoin, ettei sen kanssa mennä saliin. Vahtimestari pysäytti meidät ja tie tyssäsi siihen, kunnes ystäväni oli syönyt. En usko vieläkään olevan sallittua viedä teatteriin ruokaa näytöksen ajaksi. Elokuvateattereissa toiset säännöt. Ja nykyisin siellä jo syödään muutakin kuin suklaata ja karkkeja.

Nuoruudessani ei meille tullut mieleenkään syödä leffan aikana yhtään mitään, jos oli poikia mukana. Istuimme Axassa takarivissä. Siellä kehtasi poika ujuttaa käden hartioille tai jopa muiskauttaa suukonkin. Siitä  alkoi monen "styylaus", joka kesti joitakin viikkoja, kunnes suukon sai toinen tyttö Axan takapenkillä. Nyt tarinat kuulostavat komedialta, mutta silloin täyttä tragediaa. Ei meinattu millään jaksaa elää, kaikki oli ohi ja ikuisiksi ajoiksi onni mennyttä.

Tänäänkin heräsin vallan ennen vanhaiseen tapaan, kun aloin valmistaa puolisolle aamiaista eli noin seitsemän kieppeillä. Lääkäri sanoi, että voi käyttää sekä Melatoniinia ja unilääkettä samaan aikaan. Otin illalla Melatoniinin ja ryhdyin unta odottamaan. Mitään ei tapahtunut pariin tuntiin, ei nukuttanut. Otin unipillerin ja uni tuli tovin päästä. Nukuin yhtä soittoa aamuun asti, nousin ylös ja panin kahvin tippumaan. Onhan tämä nyt aivan toista kuin pitkään aikaan. Odottelen vielä muutaman päivän ja sitten uutinen M:lle: muori jaksaa ja kykenee taiteen pariin. Selvitetään M:n aikataulu ja sen mukaan päätetään.




25. helmikuuta 2016

LÄÄKÄRIKÄYNTI

Olin lääkärissä. Sain lääkettä unettomuuteen ja sain erittäin paljon sympatiaa. Tohtori tunsi myös puolisoni ja niin kerroin hänen kuolemastaan ja miten siihen suhtauduin. Itkin ja pyyhin häpeillen kyyneleet paperinenäliinaan ja pyysin anteeksi. Tämä lääkäri on alusta asti suhtautunut sekä puolison että minun vaivoihin suurella myötämielisyydellä. Hänellä ei ole kiire, hän kuuntelee, tekee kysymyksiä, eikä milloinkaan osoita, ettei olisi kiinnostunut. Eikä hän vastustellut unilääkkeen antamisessa, vaan oli sitä mieltä, että ihmisen on saatava yöt nukkua., kun olen unettomuudesta niin kauan jo kärsinyt. Ostin minä apteekista Melatoniinia ja siitäkin lääkäri sanoi sen olevan hyväksi sen tuntien ja hyväksyen. Otin illalla unilääkkeen varmemmaksi takeeksi unikullan tulemiseen ja se tepsi. Nukuin kuin pieni porsas ja aamu oli raikas ja pirteä. Pitkästä aikaa.

En osaa laskea aikaa, miten kauan minnekin menee metrolla ja siitä sitten eteen päin. Lähdin hyvissä ajoissa, koska en voi sietää myöhästymistä. Olin runsaasti etuajassa vastaanotolla, mutta samahan on, missä istun. Näin taas nelosen ratikan ja huokasin syvään. Metroaseman lattialle joku oli pissinyt. Se haisi voimakkaasti. Näin pari myötälaitaiskulkijaa, soittajapojan ja eväitä syövän naisen. Katselin metron oranssisia muovipenkkejä, joista helposti liukuu alas. Kuljin ihmismassan mukana kohti koneportaita. Ihmiset kiiruhtivat ohitseni luullen minun hidastavan menoa. Väärin, en hidasta. Olen jo tottunut koneportaiden käyttäjä rollaattorin kanssa. Kotiin tullessa ostin hampurilaisen McDonaldsilta. Voittaa maussa Hesburgerin. En syönyt lounasta ennen lääkärikäyntiä. Kävin ruokakaupassa ja ostin myös uunivalmiita pakastettuja perunoita. Aina ei jaksa pilputa.

Tänään en aio saada aikaan juurikaan mitään, jos muulloinkaan. Nautin olemisesta ja aamusta alkaen tästä päivästä, kun voin olla hereillä hyvin nukutun yön jälkeen. Lääkärikin sanoi, että minun on alettava elää ja tehdä mitä haluan. Me puhuimme paljosta muustakin, taiteesta, Itäkeskuksesta, Nymanin lehmistä täällä ennen 1960-lukua, japanilaisuudesta, kuolemastakin, miehestäni. Mieleni oli hyvä hänen luotaan lähtiessäni.

Nyt uuteen ja virkeään päivään!












23. helmikuuta 2016

LUMELÄÄKETTÄ ?

Nukuin viisi tuntia (liian vähän), aloitin nukkumisen joskus viiden maissa aamulla. Huomenna käyn apteekissa tutkailemassa  melatoniinia. Ostan, käytän tai en. Silti keskustelen tohtorin kanssa vakavasti nukahtamislääkkeistä ja niiden tarpeellisuudesta kohdallani. Hän tulee vastustelemaan niihin jää koukkuun-mielipiteellä. Jospa antaisi lumelääkettä, mutta ei kertoisi minulle ja farmaseuttikin pitäisi suunsa kiinni. No, lumelääkettähän en minä voi ehdottaa. Se veisi pohjan idealta. Jos ei lääkettä, niin ainakin saan sympatiaa.

Kirjoituspöytä kaipaa siistimistä. Maksettuja laskuja hujan hajan, turhia papereita siellä ja täällä, viime vuotinen kalenteri, itsekiinnittyviä vaaleanpunaisia lappuja lampun jalassa, pölyä ja kymmenittäin lyijykyniä, joita en tarvitse. Ennen oli kaikki ojennuksessa.

Vakuutusyhtiö ilmoitti korvattavan summan muuttoliikkeen aiheuttamista vahingoista. Voin kuulemma antaa lisäselvityksen ja vaikka päätöksen Vakuutuslautakunnan käsiteltäväksi tai jopa antaa asian käräjäoikeuden tutkittavaksi, jos olen tyytymätön. En ole. Tämä prosessi on nyt loppuun käsitelty ja korvauskäsittelijäkin panee kätensä kyynärpäitä myöten ristiin päästessään minusta eroon. Hän on koko toimenpiteen ajan osoittanut mitä suurinta kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä ja luottamusta. Lähetin hänelle kiitoksen.

Huomenna siis liikkeelle. On varattava matkaan rutkasti aikaa, että en myöhästy lääkärin vastaanotolta. Ei ole aivan naapurissa. Kahdella kulkuneuvolla ja kahdella takaisin. On tämä niin outoa. Viime kerralla metrossa istui vastapäätä nuori nainen, joka oli levittänyt viereensä koko kauneudenhoitovälinearsenaalinsa. Tyynesti aloitti meikkaamisen. Alusvoide, värivoide, kulmakarvat, luomet, ripset, poski- ja huulipuna. Vielä kampaamista. Seurasin häpeilemättä toimitusta. No, tulos oli hyvä, en kiellä. Mitä olisi tapahtunut, jos juna olisi pahasti nytkähtänyt? Ehkä hänellä oli puhdistusainekin mukana.

Ennen vanhaan laulettiin linja-autossa olevan tunnelmaa. On sitä näissä nykyajankin kulkuneuvoissa.

















22. helmikuuta 2016

YLÖS, ULOS JA LADULLE

Jaahas, se on sitten hiihtoloma koululaisilla. Kyllä minunkin aikanani. Siihen aikaan ei lähdetty Alpeille laskettelemaan, mutta kotimaan laduille kyllä maastohiihtoa harrastamaan. Lauri "Tahko" Pihkala lausahti hiukan ivallisena mutkamäkien laskettelusta "hissillä ylös, painovoima tuo alas". Tästä tuli kuolematon sanonta. Kuinka moni tietää sen olevan Tahko Pihkalan (1888-1981) suusta? Isäni tunsi Pihkalan hyvin, molemmat kun olivat pesäpallomiehiä. Tiedämme Pihkalan suomalaisen pesäpallon isäksi. Siitä tulikin Suomen kansallispeli, jota pelataan ympäri ämpäri Suomenmaan ja vähän muuallakin. Pihkala oli kaikinpuolisen liikunnan ihminen ja vannoi eritoten lihasliikunnan nimeen.

Nukahdin aamulla puoli neljältä. Tiedän sen siitä, kun vahdin kelloa, että tuleeko omalle kohdalleni valvomisen ennätys. Ei, mutta läheltä liippasi. Heräsin vähän aikaa sitten ovikellon soittoon. Konttasin avaamaan. Jo neljättä kertaa kaupattiin liukuovia. On kuulemma "naapurit olleet kiinnostuneita". Annoin mainoslappusen takaisin ja kysyin, eikö ole keskinäistä informaatiota, että tiedettäisiin, missä talossa on jo useastikin käyty? Väsytystekniikallako tässä pyritään saamaan kaupat aikaan? Tätä en kysynyt.

Nyt olen siis hereillä ja hörppimässä jo kahvia. Ei sada lunta, yksi plusaste ja katujen lumi näyttää märältä ja raskaalta. Aurattiin yöllä. Roskikselle on jaksettava, ei auta mikään. Kuivunut ruusukimppukin saa kyytiä. Aloitin yöllä kirjettä Italiaan. Vien sen laatikkoon lääkärimatkalla ylihuomenna. Toivon saavani avun unettomuuteeni tai ainakin sympatiaa. Eilinen uunijuuresateria oli niin makoisaa, että ahmin melkein kaikki ja se tarkoittaa pellillistä. Lanttua ei ollut kotona, mutta muita kyllä. Mikähän siinä on, että niin tuosta ruuasta pidän? Piti puolisokin. Ehkä sen valmistaminen tuo mieleen lämpöisiä muistoja ja on jonkunlainen kunnianosoitus monille yhteisille aterioille.

Mukavaa hiihtolomaa! On nyt sää minkälainen tahansa.

21. helmikuuta 2016

PILKUNTARKASTI OIKEIN?

Kehtaako sitä tänään tänne sanaillakaan, kun on kansainvälinen äidinkielen päivä? Luulee osaavansa, vaan kun ei osaa. Välimerkitkään eivät paikoillaan, yhdyssanat päin seiniä, kielioppi kadoksissa. Joku on sanonut, että sanojen galaksissa, jokainen sana on tähti (tai jotain sinne päin), niin että anti mennä vaan.

Piti illalla katsomani Johnny English-elokuva, mutta kokeilinkin nukkumista vuoteessa. Ei onnistunut. Jätin kuitenkin Peter Howittin ohjaaman elokuvan (2003) ja salaisen agentin kohellukset katsomatta loppuun, vaikka tykkäänkin Rowan Atkinsonista. Kun näin ensimmäisen kerran "Bean-äärimmäinen katastrofielokuvan", nauroin kyyneleet silmissä Mr. Beanin piirrettyä kaikkien kommellusten jälkeen  James Whistlerin (1834-1903)  kuuluisaan  Taiteilijan äiti-muotokuvaan Whistlerin maalaaman äidin pään tilalle oman karikatyyrisen versionsa. Kohtaus ja kuva lyötiin katsojan silmille varoittamatta. Nauroin ihan kippurassa.

Englishin leffaa en yhtäkaikki eilen nähnyt, mutta kuten sanoin, en nukkunutkaan. Nukahdin joskus yhden-kahden maissa. Sekin parempi kuin aikaisemmat aamukuudelta. Menen silti lääkäriin ensi viikolla. Jos nukkuminen vähitellen tässä normalisoituu, niin otan yhteyttä museoystävääni ja suunnittelemme uudestaan taiteen katselmukset. Ai Weiwei kun nyt jäi, ainakin minulta. Ateneumin toivon onnistuvan paremmin.

Lunta sataa, voi voi. Ihan on valkoista ja hiljaista. Lumen rakastajat iloitkoot. Minä iloitsen lounaastani, joka on uunijuureksia. Kohta alkaa pilppuaminen. Hyvää äidinkielen päivää.







20. helmikuuta 2016

KAIPAAN HAUKOTTELUA

Kutakuinkin nukuin viime yönä pari tuntia, aamusta enemmän. Nyt jo täysin hereillä. Iltaisin olen parhaimmillani. En ole edes viikkoihin kunnolla haukotellut. Kaikkea sitä rupeaa kaipaamaan, kun jää paitsi.

Kerään voimia vuodevaatteiden vaihtoa varten ja sitten pyykkikone käyntiin. Ulos en jaksa edes ajatella lähteväni, ei roskiksellekaan. Varasin lääkäriltä ajan ensi viikolla. Menen juttelemaan nukkumisvaikeuksista ja kertomaan puolison kuolemasta. Hän oli myös mieheni lääkäri siihen aikaan, kun vielä elimme pyörätuolielämää. Erittäin miellyttävä lääkäri, joka tuntee empaattisuutta asiakasta kohtaan. Kun vein puolison hänen luokseen, oli hänellä aina aikaa kysyä myös minun vointiani.

Lopultakin sain lähetettyä vahinkovaatimuksen vakuutusyhtiöön muuttoliikkeen rikkomista tavaroista. Sain luvan kertoa sähköpostissa sähköliikkeen arvioinnin kattokruunusta sekä toisen kruunun vauriosta, kunhan säilytän liikkeen arviointipaperin vastaisuutta varten. Vakuutusyhtiön taholta aika suuri luottamus! Minulla on nyt parvekkeella viltin sisällä kattokruunun jäänteet ja  tenkkapoo miten pääsen rojusta säällisesti eroon. Jälleen olen sitä mieltä, että taloyhtiöillä pitäisi olla jätelaatikko myös pienehköjä sähkövempaimia varten. Kun oli auto, oli helppoa ajaa lähimpään asialliseen paikkaan romut jättämään.

Luminen on maisema. Lisää tulee nytkin, tosin hienon hienona lumena tai veden sekaisena tihkuna. Saattaa olla liukasta autoilijoilla. Pelti kolisee aivan varmasti. Hyvä, jos on pelkkää peltikolinaa.

Juttelin C:n kanssa eilen puhelimessa illalla. Eipä rouva liioin ole ulkosalla liikkunut, vaikka on piikit kengänpohjissa. Hänellä onkin ikävä mäki pihalla eikä kaiteita. Etsiessäni ennen joulua asuntoa, luovuin heti niistä, jotka ovat mäen päällä, vaikka pienenkin. Täyteen lastattu rollaattori on aikamoinen taakka työntää. Plussaa tälle asunnolle, tasaista on. Ainoa haitta on roskis, jonne on rakennettu jyrkkä luiska. Jos on jäätä, pelkään liukastuvani, vaikka olen aika vikkelä ottamaan
oven kahvasta kiinni. Sitten ovi auki ja joko rollaattorilla tai pelkin jaloin sisään. Jos pelkin jaloin, pitää saada tukea milloin mistäkin, muuten menetän tasapainon. Kyynärkepit on myös minulla, mutta niiden kanssa ei voi mitään kantaa, eikä kävellä kovin pitkästi. Rollaattori paras.

Nyt lakanoiden vaihtoon, pyykin pesuun ja lounaan laittoon. Mukavaa viikonloppua.


19. helmikuuta 2016

UNETON ITÄKESKUKSESSA

Alkaa mennä vaikeaksi ja vakavaksi tämä minun unettomuuteni. Se alkoi mieheni kuolemasta pahentuen koko ajan. Viime yönä nukahdin kolmelta ja olen vastikään herännyt. Yleensä saan unesta kiinni vasta neljän-viiden maissa aamulla. Kaikkea olen kokeillut. Kuunnellut rentoutusmusiikkia, ollut illalla läträämättä läppäriä, katsomatta myöhään televisiota, koettanut olla jännittämättä, ajattelematta ikäviä asioita, olen laskenut lampaita, pakottautunut olemaan hiljaa vuoteessa unta odotellen. Ei auta mikään. Ensi viikolla varaan ajan lääkäriltä ja menen pyytämään unipillerireseptin. Jouduin käyttämään säännöllisemmin puolison kuoleman jälkeen ja pääsivät loppumaan. Lääkärini on hieman huono moisia myrkkyjä antamaan. Miten käy nyt, jää nähtäväksi.

Peruutin M:n kanssa suunnitellun Weiwei-näyttelyn. Siitä olen pahoillani. Mutta kun en kunnostani tiedä nukkumisen tai sen puutteen takia, on parempi olla menemättä. Peruutin myös taulujen seinille panon. On saatava elämä taas raiteilleen, yöunet normaaliksi, muuten mistään ei tule mitään.

Sain tekstiviestin ystävältäni Espanjan Alicantesta. Aurinkoa ja lämpöä, vaikka talvi sielläkin ollut. Hänellä siellä kakkosasunto, jossa viettää aikaa muutaman viikon kerrallaan miehensä kanssa. Valencian provinssissa en ole koskaan käynyt. Tarkoittaa etten muualla Manner-Espanjassa kuin Andaluciassa, mutta se sitten tutkittukin hyvin tarkasti kauttaaltaan. Voi kun pääsis vielä matkustamaan!! Se on ollut harrastuksistani aina ykkönen. Onneksi olen saanut nähdä aika paljon, vaikka Euroopan ulkopuolella vain pienen palan Marokkoa kuin myös Espanjalle kuuluvaa Ceutan kaupunkia Afrikan mantereella.

Nyt menen tiputtelemaa aamukahvia ja sen nautittuani nukun vähän tai kauemmin aikaa.



18. helmikuuta 2016

IHMISTEN ILMOILLA

Kahtena peräkkäisenä päivänä kauppakeskuksessa ja voimille otti. Lonkka ei tykkää. Hissit kadoksissa, koneportaat ja loputtomat käytävät vievät aina mehut. Itiksen Herkussa olin jälleen melkein ainoa asiakas. On se niin surullista. Miksi ihmeessä ensinnäkin Stockmann muutti sinne kauppakeskuksen perälle? Myyjä, joka möi minulle parilakalkkunaa, kertoi, etten ole suinkaan ainoa ihminen, joka sitä ihmetellyt. Sinne on nyt todellakin "matkustettava", kun ennen oli kaiken keskellä, helposti saatavilla, kauppakeskuksen sydämessä. Ei ollut nyt asiakastunkua, ei ollut

Ramsayn kirjaa en ole lukenut. Pääsin kuitenkin neljännen ja viimeisen osan alkuun. Anders Ramsay asuu nyt Helsingissä sisarensa kanssa ja on edelleen poikamies. Eikä, mitä olen hänestä lukenut, koskaan naimisiin mennytkään. Minun nuoruudessani pidettiin melkein kunnia-asiana "päästä" naimisiin. Herkästi puhuttiin muussa tapauksessa vanhastapiiasta. Ja niin "pääsin" minäkin. Hyviä aikoja, joista muistot. Elämä kulki onnellisten tähtien alla vuosia ja sitten menetin mieheni. Sen tiesin, että näin tulee käymään. Puolison sairaana oleminen oli pitkä ja vaikea kaksitoista vuotta kestänyt tie. Olin luvannut häntä hoitaa loppuun asti ja sen tein. Hän sai lähteä kotona minun viereltäni.  Hänen poislähdöstään on vasta kulunut  neljä ja puoli kuukautta,  "Jokainen näkemiin voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen".

Tänään saan vieraan. Panemme tauluja seinille. Kaikki eivät mahdu, vaikka kannatankin päällekkäistä järjestelyä. Ehkä raahaan rollaattorin päällä muutaman Kierrätyskeskukseen. Taulut aina kelpaavat. Onkohan minulla vielä jossain yksi Cézanne-jäljennös? Siitäkin voin luopua, ellen jo antanut pois muuton yhteydessä. Muistaakseni se on Hollanissa tehty jollakin valokuvausmenetelmällä niin, että siveltimen jäljet ovat hiukan koholla kankaasta. Näyttää melkein aidolta. Näin  oli minullakin yksi suuren impressionistin taulu. Jäljennökset ovat aina jäljennöksiä, mutta puolustavat paikkaansa sillä, että näemme niitä ja tutustumme näin mestareiden teoksiin. Odotan jo kovasti Rodin-näyttelyä ja kaikkia muita, joihin aion mennä joko yksin tai M:n kanssa. Teatterimuseossakaan en ole koskaan ollut. Vielä ehtisimme HAMiin Ai Weiwein näyttelyyn. Auki 28.2.asti. Jos tämä kiinalainen taiteilija ja toisinajattelija meitä kiinnostaisi. Minäpä kysyn M:ltä.












16. helmikuuta 2016

ASIAKASPALVELU

Päivä pulkassa ja illassa. Tänään asioilla ja tein uudenlaisen huomion. Kun ihmisellä on rollaattori, häntä pidetään jollain lailla älyllisesti köyhempänä kuin niitä, joilla ei ole. Huomasin tämän ikävän asian tänään pankissa. Minua kohdeltiin kuin en tietäisi, en osaisi, en kykenisi itsenäisesti toimimaan. Tietääkseni näytän aivan täyspäiseltä, käyttäydyn myös tietääkseni normaalilla tavalla, enkä  tietääkseni vaikuta millään lailla hölmöltä. Joudun tässä pankissa asioimaan vastakin ja aion ottaa asian esille, jos se toistuu.

Olen asioinut  pankeissa jo silloin, kun nämä virkailijatyttelit elivät vielä vaippaelämää. Eikä minua ole koskaan muissa pankeissa kohdeltu kuin imbesilliä idioottia. Ei tässäkään pankissa aiemmin. Olen ollut myös pankinjohtajan vaimo monia vuosia, jos tämä nyt tähän edes kuuluu. Ainoa asia, jossa hiukan töpeksin, oli se, että painettuani nappulaa, joka antaa vuorolappukoneelle käskyn sylkeä ulos kidastaan numerolappu, kone ei lappua minulle antanut. Kaksi kertaa painoin ja turhaan. Vieressä oleva mies tuli avukseni ja painoi ja kas, lappu syöksähti kiltisti ulos. Kiitin ja sanoin "se näemmä vaatii miehen sormen". Ehkä tämä "avuttomuuteni" pankissa merkille pantiin ja pääteltiin minun olevan avun tarpeessa kaikessa muussakin. Eikä se ollut tavallista huolehtivaisuutta, vaan juuri sellaista kuin olisin ollut viisivuotias tytön tyllerö joka tarvitsee perehdyttämistä pankkiasioitten hoitamisessa.

Minulle tultiin ykskaks kertomaan sekin, että tililtä nostot tapahtuvat ensimmäisessä kerroksessa. Vakuutin, ettei minulla ole kassa-asiaa. En kertonut liioin tyttelin vänkäämisestä huolimatta, millä asialla liikun, vaan päätin sen kertoa vasta virkailijalle, kunhan hänen  luokseen pääsen. Siellä taas virkailija tahtoi tietää, vastaako vuorolappuni numero numeroa, joka vilkkuu hänen pöytänsä yläpuolella. "Mikä numero sulla on?" No, ne vastasivat toisiaan, kun yllätys,yllätys, tunnen numerot. Koko asiointiasia sujui sulla ja mulla-merkeissä, vaikka minä käytin puhuttelumuotona teitittelyä. Tästä sanoin. Olen nimittäin edelleenkin sitä mieltä, että jos huomattavasti iäkkäämpi asiakas teitittelee virkailijaa, se kielii, että asiakas  haluaa käyttää molemmin puolin teitittelymuotoa. Kohteliaisuus ei ole hallussa tällä virkailijalla. Edelleenkin hän käytti sä-muotoa, ei edes sinä. Olkoonkin niin, että Suomessa sinuttelumuoto on hyväksytty ja yleisesti käytössä. Tässäkin pitäisi ottaa huomioon asiakkaan erittäin näkyvä kanta ja toimia sen mukaisesti.

15. helmikuuta 2016

LIENEN TOSIKKO

Taidan olla vallan ilman huumorintajua, kun en näe mitään hauskaa suomalaisten tekemässä Prisma-mainoksessa, joka kertoo Ruotsin kuninkaallisista. Kruununprinsessa on mukamas muuttanut Suomeen perheineen ja vieraisille tulee isä-kuningas ja äiti-kuningatar. Sitten tutkaillaan astioita, jotka eivät ole ruotsalaisia. Ruotsissa asuvat ruotsalaiset ovat kiukustuneet ja ymmärrän miksi. Mauton juttu, ei-hauska ja ehkä vähän loukkaava. Kun näin mainoksen, käsitin, että minun täytyy olla vailla hauskuuden ymmärrystä. Toki saa laskea luikuria jopa kuninkaallisistakin  -ja on laskettukin-  mutta se on tehtävä hyvällä maulla ja tyylillä. Tämä mainos ei ole sitä. Se ei ole edes Prismalle plussaa. Minun mielestäni. Mitä ihmeestä oli löydettykin niin näköisiä "kuninkaallisia"?

Nyt eletään taas uutta päivää. Yöllä joskus yhden kieppeillä annoin periksi ja otin viimeisestä unipilleristä puolikkaan. Nukuin yhdeksään asti tänä aamuna. Tunnen olevani levännyt. Metroliikenne ollut jälleen pysähdyksissä. Henkilövahinko. Onneksi en ollut lähdössä mihinkään. Nyt liikenne kuulemma taas sujuu. En ole kuitenkaan mihinkään lähdössä.

Eilinen meni ihan lorvaillen. En edes pukeutunut. Katselin vuoron perään televisiota ja YleAreenan antia. Juttelin L:n kanssa puhelimessa sekä kotkalaisen pikkuserkkuni T:n. Kumpikin voi olosuhteisiin nähden hyvin, vaikka toisella kipsi ja toinen ollut leikkauksessa. Olin kaivanut pakastimesta grillatun broilerin koiven ja sen söin lisukkeiden ja veden kera. Tänään kirjoitan sähköpostia vakuutuslaitokseen saadakseni muuttofirman tekemien vahinkojen asiat keikahtamaan eteen päin. En enää jaksa lähteä lasiliikkeeseen pyytämään hinnan arviota lasilevystä, jonka myös muuttofirman miehet rikkoivat. Kaikki pitää todistaa paperilla ennen kuin uskotaan. Se kaikki tekeminen on sälytetty asiakkaan tehtäväksi, vaikka minusta tuo työ kuuluisi sille, joka vahingot on aiheuttanut eli tässä tapauksessa muuttofirmalle.

Jospa tänään saisin enemmän aikaan kuin eilen. Minustahan kaikki riippuu.







14. helmikuuta 2016

YSTÄVÄNPÄIVÄNÄ

Jo muinaiset roomalaiset (näin kuuluu sanoa) viettivät helmikuussa näinä aikoina juhlaa ja se oli pyhitetty Lupercalialle. Muutettiin ajan myötä Valentinuksen päiväksi. Juhla matkasi 1800-luvulla Yhdysvaltoihin ja Suomeen tulla polski vuonna 1980. Tänään meillä on ilo juhlia niin Valentinea kuin Ystävänpäivää. Happy Valentine´s  Day! kuten Amerikassa sanotaan. Siihen liittyen panen  Eleanor Rooseveltin ajatelman " Many people will walk in and out of your life, but only true friends will leave footprints in your heart". Näin siis USAn ensimmäinen nainen, Franklin D. Rooseveltin puoliso (1884-1962).

Eilen tein sen, minkä lupasin. Pesin hiukset ja vein roskat. Ei muuta. Avasin siivouskaapin oven ja loin happaman katseen imuriin. Suljin oven. On niitä päiviä ensi viikollakin. No, on puolustustakin, miksi en aina ryhdy tuumasta toimeen. Kun tuo lonkan luusto hiukan määrää puuhieni laatua. Sen myönnän, rehellinen kun olen, että eilen olisi sen puoleen sujunut, mutta en yksinkertaisesti viitsinyt. Ja niin minä puhtain omintunnoin pistelin lounaaksi valmiina ostettua hapanimelää kanaa lisukkeiden kera ja katselin tyynin sydämin ikkunasta ulos syödessäni. On se vaan niin hienoa, kun on pakastin.

Tästä tuli mieleeni se aika Suomessa, kun tämmöinen laite oli melkein uusi ja outo. Meille hankittiin heti, kun olin mennyt naimisiin ja panimme kotia kuntoon nuorenparin innostuksella. Se oli iso ja syvä arkku, jossa metallisia koreja päällimmäinen kerros. Tuli käyttöohjeet ja niiden mukana konsulentti kotiin. Hän opasti juurta jaksain tämmöisen arkun alkuun panemisessa ja käytössä. Minä kuuntelin. Sain paksun kirjankin, jossa annettiin lisätietoa, miten ja mitä voi arkkuun panna. Luin sen ahnaasti ja aloin arkkua täyttää. Puolikas lammasta sinne upposi, pari hanhea ja puolison ystävältä saatuja alleja. Olin onnellinen nainen arkkuni kanssa ja se oli pian piripintaan täynnä kypsää ja raakaa ruokaa. Voi pojat! Mutta mikään ei ole ikuista ja onnellisten vuosien kuluessa, alkoi arkku kenkkuilla. Hankimme kaappimallisen. Jääkaapissa oli jonkunmoinen, mutta eihän se riittänyt. Harrastin ruuanlaittoa olan takaa ja toimin vielä vanhempienikin ruuanlaittajana. Aloimme myöhemmin tyytyä jääkaapin pakastimeen ja se on riittänyt. Emme enää ostaneet lammastakaan puolikkaana. Nyt pakastimessa on muutama nyssykkä, jäätelöä joskus, leipää ja jokunen vierasvara (jota ei silloin ole, kun tarvittaisiin). Isosta arkusta on lämpimät muistot.

13. helmikuuta 2016

PALMUSTA JUTUSTELUA

YleAreena näyttää Palmu-elokuvia. Niitä olen katsellut. Yleensä olen hiukan ylimalkaisesti, etten sanoisi yliolkaisesti, suhtautunut suomalaisiin elokuviin, mutta Palmut ovat eri maata. Niiden Helsinki-keskeisyys jo minua viehättää. Kaupunki on nuoruuteni maisemaa Palmuissa, sydämeen hiipii nostalgisuus, enkä edes yritä estää. Waltarin juonissakaan ei ole vikaa ja Joel Rinteestä olen aina tykännyt, myös teatterin lavalla. Herkullisia ovat Palmu-elokuvien kohtaukset, joissa  Rinteen lisäksi Matti Ranin ja Leo Jokela. Ohjaaja Matti Kassila on tiennyt 1960-luvulla, mitä tekee.

Päivä urkeni melko hyvin nukutun yön jälkeen virkeästi. Ei sada, mutta lunta himpusti tullut. Näin luvattiinkin. Yksi lämpöaste, kertoi HS. Huomenna ystävänpäivä. En suuremmin ole noteerannut. Muutaman sähköviestin panen menemään. Korttien lähettely on jäänyt puolison lähdettyä., kuten moni muukin asia tai muuttunut. Suomi-USA-lehdessä on muutama päivään sopiva sitaatti. Panen tänne huomenna yhden. Lehti tulee, kun äitini minut Suomi-Amerikka-yhdistykseen pani kuulumaan ja olen ainaisjäsen. En ole koskaan osallistunut mihinkään, mutta lehden luen tarkasti. Äiti oli kyllä aktiivisempi, kävi kokouksissa ja hekumoi siis Japanin lisäksi myös USAsta. Amerikka tietysti on minuakin kiinnostanut jo maanosanakin ja sitä myöten tietysti USA. Haaveilin nuorena pitkistä automatkoista siellä (route 66), intiaanikulttuurista ja New Yorkin pilvenpiirtäjistä. Oli tuttujakin New Jerseyssä, jotka Suomessa visiteeratessaan sanoivat "tule nyt meillä käymään". Ei tullut mentyä. Puoliso kävi New Yorkissa ja Empire State Buildingissakin, kuten kunnon turistin kuuluu tehdä. Oli yhden kaverinsa kanssa. Kotimatkan koittaessa, oli Suomessa  lentolakko ja miehet jumissa, kunnes Finnair haki.

Olisi tänään enemmän ryhdistäydyttävä kuin eilen. Puuhasteltavaa riittää, mutta taidan paneutua enemmän hiusten pesuun ja roskiskeikkaan. Ellen sitten ylly imuroiman. Huomenna ei kehtaa, kun minulle on mainostettu talon rauhallisuutta. Ei ainakaan tähän mennessä nuorten bilettämistä ole kuulunut, mille annan suuren arvon. Tuntuu asuvan vanhempaa väkeä. Aikaisemmassa talossa myöhempinä vuosina se alkoi olla riesa. Nyt siellä varmaankin lisääntyy, kun syksyllä alkaa taloremontti ja asunnot annetaan vuokralle vain määrätyksi ajaksi. Sopii opiskelijoille. Sekin talo oli alkuvuosinamme rauhallinen. Oli asukastoimikunta, pihatalkoita ja naapurit tunsivat toisensa. Mikään ei ole ikuista.





















12. helmikuuta 2016

OLENKO RASISTI?

On haastateltu ulkomaalaistaustaisia ihmisiä suomalaisesta rasismista. Päin kasvoja syljeskelyä, nimittelyä, kielteistä kritiikkiä ihonväristä ja maasta pois-toivotuksia. Jos Suomessa ei olisi työttömyyttä, asunnottomuutta, yleistä  huonoa oloa, olisimme ehkä suvaitsevaisempia monikulttuurisuutta kohtaan. Joskus meidän on asennoiduttava toisin kuin nyt. Kunhan totumme. En kiellä olevani rasisti, mutta sitä ei näy minusta.  Enkä ole edes oikein ymmärtänyt, miksi olen jonkun sortin rasisti. Ei minulta ole viety mitään pois, ei toisen värinen ihminen ole osoittanut minua kohtaan semmoista, joka aiheuttaisi minussa vastenmielisyyttä.

Olen pienestä asti tottunut vanhempieni kanssa matkaillessa näkemään kaikenlaisia ihmisiä, tummaihoisia jo paljon ennen kuin heitä nähtiin ensimmäisiä kertoja Helsingin olympialaisissa. Ulkomailla matkustaessani hyväksyn kaikki ihmiset, värit, kielet, kansallisuudet. Miksi se täällä  mättää? Katselen matkadokumentteja Afrikasta suorastaan ahmien haluten lisätä tietämystäni muista maista. Eikä siellä näy valkoihoisia juurikaan. Asia ei häiritse. Miksi se häiritsee täällä?

Monet ulkomaalaistaustaiset ihmiset ovat juurtuneet Suomeen, jopa täällä syntyneet. Tekevät työtä, maksavat veroa, ovat kuin me kaikki muutkin. Minuakin kuunnellut tummaihoinen lääkäri ja vaihtanut lakanat sairaalassa tummaihoinen hoitaja. Se ei ole haitannut. Miksi siis olen rasisti? Olenkohan ihan oikeasti sittenkään?

Ratikassa oli kerran ilmeisesti somalialaisperhe, isä, äiti ja kaksi lasta, joista toinen pieni poika. Poika katseli minua uteliaan avoimesti, eikä se häirinnyt. Vaihdoimme hymyjäkin. Kun perhe alkoi poistua pysäkillä poika vilkutti minulle ja minä vilkutin takaisin. Hän sanoi pikkupojan äänellä "bye-bye", johon myös vastasin. Isä katsoi minua ja hymyili hänkin. Äiti oli pidättyväisempi mustan asunsa alla. Tyttö oli vaunuissa ja nukkui. Episodi ei minua häirinnyt mitenkään. Tuntui suorastaan mukavalta. Olenkohan siis kuitenkaan ihan oikea rasisti?

Helsinki olisi vähemmän "värikäs", jos täällä ei olisi muita kansallisuuksia. Onhan se mielenkiintoisempaa katsella meistä harmaista tuppisuista, ilmeettömistä suomalaisista poikkeavia ihmisiä. Itäkeskuksen kauppakeskuksessakin kun tulee kaksi tai kolme suomalaista naista yhdessä, ollaan usein vaiti kävellessä. Mutta annas olla, kun vastaan tulee ei-suomalaisia, puhe pulppuaa ja kasvot näyttävät iloisilta. Miehet keskustelevat keskenään, kun suomalaismies on seurassakin yleensä vaiti. Ellei ole kaljoissaan. Eikös tämä ole tervetullutta vaihtelua ja hiukan elävöittää meidän arkeamme? Miksi siis täällä vierastaisin monikulttuurisuutta? Alan opetella olemaan suvaitsevaisempi ja ainakin yrittää ottaa kaikki ihmiset ihmisinä välittämättä, missä heidän juurensa ovat. Alan kasvaa ihmisenä. En halua olla rasisti. Enkä minä olekaan.





11. helmikuuta 2016

ILTAKIRJOITTELUA

Laiskana on oltu. Mutta hätäkös tässä, että pitäisi koko ajan ahkeroida. Elämä ei ole pelkkää työntekoa. Eilen tuli ystävä ja toi ruusuja ja harsokukkia kimpussa. Sitten kahviteltiin. Olin ostanut Itäkeskuksen Herkusta normandialaisen omenapiirakan kahvin kera nautittavaksi. Loput annoin ystävälle kotiin viemiseksi. Juteltiin niitä näitä ja pantiin maailmaa järjestykseen. Ihan kivaa.

Viime yön nukuin perusteellisen hyvin. Pitkästä aikaa ensimmäisen kerran. Tuntui ihanalta ja terveelliseltä. Aamu ei ollut väsynyt, vaan iloisena ja levänneenä kiiruhdin rollaattorin kahvoissa kahvin tiputteluun. Katselin ikkunasta urkenevaa harmaata päivää eikä sekään hullummalta tuntunut. Näppäilin läppäriä, luin nettilehtiä, sähköpostia ja vain olin.

C tässä päivänä muuanna säälitteli, että hänen mielestään minun on oltava yksinäinen. En ole. Vaikka suunnattomasti ikävöin puolisoa, niin en tunne itseäni yksinäiseksi. Elämää on jatkettava sydämen itkiessäkin.Viihdyn itseni kanssa ja pääsenhän minä ulos. C kehaisi, että kauppakeskuskin lähellä, niin siellä varmasti käyn päivittäin. No en käy. Tätä kauppakeskusta minulle aina tuputetaan ja päätellään minun siellä aikaani viettävän. En edes pidä siitä, että kaikki palvelut ovat saman katon alla. Sitähän ihminen kauppakeskuistuu. Unohtaa ulkopuolisen maailman,puistot, patsaat, käveltävät kadut, ja minun kohdallani vielä ratikat ja tyylikkäät kahvilat, oikeat tavaratalot. Tähän en halua mennä. Kunhan tästä avaan museosesonkini, niin alkavat metroajelut. Keväämmällä istuksin taas Espan puistossa ja katselen herran Runebergia. Koko päivä stadissa, mitäs siitä sanotaan.

Naputtelen tätä iltamyöhällä ja vähän jännitän ensi yötä. Nukunko? Jos haukotuttaa, en yhtään viivyttele, vaan heti vuoteeseen. Jos jaksan, niin muutama sivu Ramsayn neljättä osaa. Mies puuhaa nyt puutavaran kanssa, kun kartanoelämä ei mennyt aivan jetsulleen niin kuin piti. Aatelistenkin oli hankittava elantonsa tavalla tai toisella.

Hyvää yötä.

9. helmikuuta 2016

VIELÄ KERRAN GÖRAN SCHILDT

Olen tässä miettinyt, mistä lienee johtunut suorastaan ylenpalttinen kiinnostus erästä vanhaa tekstiäni kohtaan? Luulen selvittäneeni arvoituksen.YleAreenassa on dokumentti Göran Schildtistä (Haave Välimerestä, lukija Lasse Pöysti). Ihmiset ovat sitä katselleet ja sitten siirtyneet Googleen saadakseen lisää tietoa Schildtistä ja hänen matkoistaan. Ovat huomanneet siellä muun materiaalin joukossa kirjoitukseni "Välimeren pieni saari". Sitä on viime aikoina yllättäen joko vilkaistu tai luettu kolmatta sataa kertaa. Tunsin itseni ilon sekaisesti varsin nöyräksi. Muistan kirjoittaneeni sen suorastaan palon vallassa siksi, kun nuorena olin seilannut Välimerta juuri Göran Schildtin matkakirjojen kautta. Haaveillut purjehtimisesta ulapoilla ja tunsin nytkin kirjoittaessani pärskeet poskipäilläni, kuulin veden kohinan kokassa ja puomiin kiinnitettyjen purjeiden natinan niiden kääntyessä tuuleen. Olinhan kuin purjehtija itsekin. Olin juuri tutustunut Camilla Lindbergin kirjassa Göran ja Christine Schildtin kreikkalaiseen elämään Leroksen saaressa. Pitihän kirjasta kirjoittaa. Ja nyt tekstiäni on luettu!! Tuntuu hienolta, todella hienolta.

Tänään jonotin elämäni tähänastisen pisimmän ajan pankissa vuoroani, yli tunnin. Mikäpäs oli istuessa, tykkään katsella ihmisiä ja heitähän riitti. Kysyin virkailijalta, onko aina näin ruuhkaista (olin ensimmäisen kerran tässä osassa pankkia). Vastasi olevan. Haikeudella muistelin toista pankkia, missä ennen asioin, ja josta selviydyin aina enintään varttitunnissa. Tiedän seuraavalla kerralla etten ajattele kotoa lähtiessä "piipahdanpa pankissa".

Kiukuttelin Itäkeskuksen Stockmannin Herkussa. Parmesania vain kelmupaketeissa. Missä irtojuusto, joka leikataan isosta palasta ja annetaan maistaa? "Ei meillä ole", sanoi myyjäpoitsu ja näytti väsyneeltä. Goudaa sentään oli irtona. Mitä varten tämä Stockmann ei satsaa myyntiin enempää? Ihmettelevät vain, kun kauppa ei käy ja päin peetä mennään. No ei tietenkään käy, kun palvelu on huonoa, tavaraa ei ole ja kaikki kääritty muoviin kuin Alepassa. MÄ TAHDON TAKAISIN STADIIN!!

Italiasta tuli pitkä kirje. Lähettäjä oli oikein laskenut, että minun kirjeestäni oli ehtinyt kulua aikaa kahdeksan kuunkierron verran ennen nyt pari viikkoa sitten lähettämääni. En meinannut uskoa. Tosin olimme puhuneet tänä aikana muutaman kerran puhelimessa. Kahdeksan molemmin puolin tiheään kirjoitettua arkkia ja nyt jaksoi vain käsitellä henkilökohtaisia asioita, jotka minua suuresti kiinnostivatkin. Sain tarkan selostuksen Bilbaon Guggenheimista sekä Baskimaan oloista. Olivat tehneet matkan. Ystäväni iloitsee aikomuksestani vierailla taas taidemuseoissa Helsingissä ja pitäneekin sitten kiireesti kertoa hänelle Rodin-kokemuksista, kunhan olen Ateneumissa ollut.

Aikaa suttaantui niin kauan kauppakeskuksessa, että oli jo melkein pimeää tullessani kotiin. Lähtö kotoa viivästyi. Olin hiukan hidas kolmen tunnin yöunen jälkeen ja kummallisen oloinen. Virkistyin kyllä, kun pakottauduin sen tekemään ja lähdettävä oli. Koska rupean nukkumaan kuten ennen?




8. helmikuuta 2016

OLIVERIN LUMOISSA


Tässä taas olen  huomenta toivottelemassa. Ulkona plussaa ja tahmaisen harmaata. Rohkeasti kuitenkin suuntaan roskikselle, josta näemmä on tullut päivittäin kertomisen väärti. Kunhan kevättä pukkaa enemmän, teen muutakin. Nyt näitä vähempiarvoisia arkiaskareita ja kodin laittamista, jota puuhaa tuntuu riittävän loputtomiin johtuen saamattomuudestani. Tauluja yhä muuttomiesten pakkauksissa, enkä ole varma edes, saanko kaikkia näytille. No ei tämä koti tule enää olemaan viimeisen päälle semmoinen kuin haluaisin, niin voi olla vähän kunnostelematonkin. Kunhan asun, nukun ja syön.

Katselin tv:stä Oliverin eilen. Sen musiikkipitoisen. Nähty aikaisemminkin kuin myös puheleffoja vuosien varrella.  Pidin tästä Carol Reedin elokuvasta  (1968), sen musiikista, tansseista ja aina yhtä ihastuttavasta juonesta. Varkaatkin sympaattisia. Ihailin kovasti Faginina esiintyvän Ron Moodyn liikehdintää. Siinä oli luihuutta, oveluutta ja ainaista varuillaan oloa, nopeatempoisuuta hänen liikkuessaan 1800-luvun Lontoon takakujilla hiukan kumarassa asennossa valmiina  livahtamaan tarvittaessa pakoon. Tarinan juoni on kiltti ja kaunis, kaikki hyvin, loppu hyvin-tyyliin. Oliver pääsi parempaan elämään omien sukulaistensa luo kovan elämän jälkeen orpokodissa ensin ja sitten Mr. Faginin opissa, miten tullaan hyväksi taskuvarkaaksi.

Seurasin myös Miten tullaan miljonääriksi-visailua. Pisti melkein kiukuksi, kun katsomo ei tiennyt kenen Avignonin naiset-maalaus on. Tarjottiin Matissea! Hyppäsin ilmaan sohvan nurkassa ja huusin "Pablo Picasso, tontut". Tiedettiin se, että Avignon on Ranskassa, mutta Picasson naiset ovat Barcelonassa Avignon-kadulla, jossa oli bordelleja. Jos on hiukankaan tietoinen Picasson töistä, tämä taulu kuten hänen Guernica-maalauksensa myös pitäisi olla ainakin kuvista tuttuja. Picasso ei  ole minua suuremmin viehättänyt, mutta nyt vanhempana olen alkanut muuttaa käsitystäni. Varsinkin Guernican sanoma pysäyttää. Baskimaan Guernica-kaupunkia pommitettiin rajusti 1937 saksalaisten ja italialaisten toimesta. Kaupunki tuhottiin melkein kokonaan. Samana vuonna Picasso maalasi tämän vaikuttavan teoksen.

Minulla oli kerran, nyt jo kuollut, ystävä, jolla oli suuri kokoelma ihailemansa Picasson grafiikkaa. Ystäväni testamentissa ne luovutettiin eräälle taidemuseolle. Picasson töitä on ollut, ja on, näytteillä ympäri maailmaa aina Helsinkiä myöten, hänen keramiikastaan lähtien. Madridissa en ole käynyt, jossa sekä Guernica että Avignonin naiset ovat.





7. helmikuuta 2016

LASKIAISTA LAUHAA, PAPUA JA KAUHAA...

Olen Itäkeskukseen muutettuani miettinyt, mitä tapahtuu, jos täältä ei pääse jonkun syyn takia pois yleisellä kulkuneuvolla eli metrolla? Joudun aina tätä pohtiessani paniikkiin. Nyt luinkin netistä, että "massiivinen vesivahinko" on pysäyttänyt liikenteen. Sillä lailla. Aina olen asunut niin, että pääsisin vaikka kävelemällä pois. No, pääsisi kai täältäkin, mutta matka liian pitkä ja minne päin lähtisin. Kärvistelen siis ajatuksessa, että jään tänne pussiin ja klaustrofobia pahenee. Tietysti on takseja ja semmoinen olisi pakko ottaa, jos vielä saisin kiinni, sillä moni muukin käyttäisi tätä mahdollisuutta. Miksi täältä sitten pitäisi päästä pois?  Ainakin silloin pitäisi päästä, kun  ei ole mahdollista päästä.  Tänne voi jäädä ikuisiksi ajoiksi jumiin.

Sumua! Plusasteita! Ihan mukavaa. Tekisinkö jotain järkevää tänään? Laittaisin toisenkin taulun seinälle. Japanilainen kakemono on jo paikoillaan. Sekin vuosikymmenten takaa lapsuudenkodistani. Äitini rakasti kaikkea japanilaisuutta. Kävi ikebana-kurssinkin. Meillä kotona harvoin olivat kukat vain pantuna maljakkoon. Äiti teki hienoja taideteoksia ja kukin kukka/kasvi oli omalla paikallaan asetelmassa ja jokaisella niistä oli oma sanomansa. Minä perin kiinnostuksen myös Japaniin, vaikka en koskaan sinne päässyt. Bonsai-puutarhoissa olen matkoillani vieraillut. Tosin bonsai on alun alkaen kiinalainen. Tarkoitus saada puusta miniatyyrikokoinen. Nykyisin bonsai liitetään Japaniin juuri tämän tekniikan ja taidon takia. Joistakin kasveistakin voidaan saada bonsai esimerkiksi voikukasta. Kun japanilaiseen puutarhaan menee, ainakin minuun laskeutuu suuri rauha. Kiviä, veden vienoa lorinaa, saarekkeita lammessa, kukkia, pieniä puita, polkuja ja täydellistä hiljaisuutta. Luonnon pyhäkössä  mieli puhdistuu, ympärillä pelkkää kauneutta. Ainakin Vantaalla on japanilainen puutarha yleisön nähtävissä. Menkää katsomaan.

En taida tehdä tänään mitään järkevää jos järjetöntäkään. Lounaaksi Saarioisen kirjolohikeittoa ruispuikulapalan kanssa. Juomana raikasta vettä, joka muuten on täällä paljon kylmempää kuin Skattalla. Siellä ei, vaikka kuinka juoksuttaisi. Hyvää ja mukavaa Laskiaissunnuntaita meille kaikille. "Liuku, lauku laskiaist, meille pitkiä pellavia, muille tippurat, tappurat! Liuku, lauku laskiaist, meille pitkät hamput, muille tippurat, tappurat..."



6. helmikuuta 2016

SUUNNITELMISSA TAIDETTA

Hiljainen on kylätie näillä main lauantaiaamuna. Ostoskeskuskaan ei ole saanut ihmisiä liikkeelle. Tuo monen päivittäinen ajanviete, vaikka ostoaikeita ei olisikaan. Tavataan ehkä ystäviä, jotka myös ovat aikaa kuluttamassa tekemällä ei-mitään. On ihmetelty, miksi minä en nyt tilaisuuden ollen käy useammin kauppakeskuksessa? En ole milloinkaan ollut mikään kaupoissa käyskentelijä, jos ei ole asiaa. En Stockmannillakaan. Menen suoraan ostamaan tarvitsemani sen suuremmin kiertelemättä. Kun ei ole ostettavaa, niin miksi kummassa lähtisin ostoskeskukseen?

Olen ottanut selvää tämän kaupungin taidenäyttelyistä. Tarkoitus on alkaa niissä käydä. Tannispalatsissa Ai Weiwein näyttely. Taiteilija on kiinalainen toisinajattelija, asuu nykyisin Berliinissä ja töitään on ollut aiemminkin esillä Suomessa. Ateneumissa Rodinia ja sinne kaiketi menen aivan ensimmäiseksi. Sinebrychoffin taidemuseossa venäläisiä mestareita, joitten töitä olen aikaisemminkin ihaillut. Amos Anderson kiinnostaa aina ja Ratikkamuseoonkin voisi taas mennä tutkailemaan lapsuuteni ratikoita ja semmoisia, joita pappa on kuljettanut. Kansallismuseossa en ole vuosikymmeniin ollut. Voisi vaikka käydä. Kiasmaa myös olen ajatellut. Siellä en sitten 1990-luvun. Keväästä tuntuu tulevan mielenkiintoinen. Nykyisin taidelaitoksissa on otettu liikuntarajoitteiset huomioon ja kyllähän minä muutamasta rappusesta selviydyn nostamalla rollaattoria. Ateneumiin on kuitenkin järjestäydyttävä Ateneuminkujan puolelta hissillä. Kuten kaikki tiedämme Kaivokadun puolella on portaita pitkästi kuin myös taidemuseon sisäpuolella. On niitä kavuttu yhden jos toisenkin kerran tervekroppaisena.

Tänään sen verran ulos, että roskikselle. Taas kertynyt, vaikka yhden naisen huushollia asunkin. Jo kaupasta tulee muovisia kääreitä liiankin kanssa. Senkin tiedämme, että muovin häviämisaika on pitkä. Tämän vuoden alusta on muovia varten keräyspisteitä. Miten kotitalouksien muovit sinne päätyvät? Jokaisella taloyhtiöllä pitäisi nyt olla jätelaatikot myös muoveja varten, kuten on lasille, metallille, paperille, kartongille ja biojätteille. Haluaisin myös pieniä sähkölaitteita varten jätelaatikoita, jotka sitten tyhjennetään isompiin ongelmajätteiden keräyspisteisiin.





4. helmikuuta 2016

RATIKALLA TÖÖLÖÖN

Tänään tuntui olo niin mukavalta, että lähdin stadiin. On vielä muuttofirman rikkomista tavaroista saatava arviointeja. Se kuuluu asiakkaan tehdä. Tivataan kuitteja väkivallan kohteena olleesta omaisuudesta. Kuitteja! Tavaroista, jotka hankittu joskus 1940-luvulla lapsuudenkotiini. Kun minulla ei ole esittää kuitteja, pitää hankkia arviointeja. Tarkoittaa valaisinfirmoihin menoa (pudottivat ison kattokruunun lattialle), lasiliikkeeseen (rikkoivat lasilevyn tv-hyllystä) sekä vielä hinnat manseteista, jotka rikkoontuivat kahdesta muusta kruunusta miesten niitä sulloessa liian pieniin vaatelaatikoihin , myös sakarat vääntyivät. Olin pyytänyt kruunuja varten oikeat kuljetuslaatikot! Tähän hommaan meni tämä päivä.

Mutta minä pääsin kaupungille!  Oi kuinka nautin. Stockmannille en mennyt, mutta pysäkillä odottaessani ratikkaa, katselin tuttua tavarataloa. Nautin ihmisistä kadulla, ratikoiden kolinasta, autojen äänistä, eikä haitannut yhtään, vaikka jouduin nelosta odottamaan kahdeksan minuuttia. Haikeana katselin nelosen perävaloja sen lähtiessä ajamaan pitkin Aleksia kohti Katajanokkaa. Ehkä juuri siinä vaunussa minäkin matkustanut monta kertaa. Minun neloseni tuli ja lähdin vastakkaiseen suuntaan kohti Töölöä. Sain arviointitodistuksen. Seuraavaksi lähetän sen vakuutuslaitokseen.

Saamani minulle kuulumaton posti haettiin. Vuokranantajan äiti. Ja tullessaan hän löysi pihalla lumikinoksessa makaavan miehen. Soitin hätäkeskukseen ja sieltä lähetettiin ambulanssi. Vieraani mentyä (ei viipynyt kauaa) lähdin tutkailemaan pihatapahtumia. Ambulanssi oli vielä paikalla. Koputin oveen ja kysyin, onko kaikki miehen kohdalla jo hyvin. On, sanoi ambulanssimies ja ymmärsin miehen ainakin olevan elossa ja hoidossa. Olin helpottunut ja hyvilläni. Join ison lasillisen Brunnebyn omenamehua ja kippistin elämälle.










2. helmikuuta 2016

JURNUTTAA

Nyt taas jurppii. En pidä kaikilta osin nykyajan tekniikasta, puhelimissa jonottamisista, pakollisesta musiikin kuuntelusta sen aikana, numeroiden naputtelusta päästäkseen asiassa eteen päin "jos asiasi koskee sitä ja sitä, paina sitä ja sitä", enkä siitä, että "asiakaspalvelussamme on poikkeuksellista ruuhkaa". Tämä on jokapäiväistä soittaa minne tahansa firmaan. Nyt olen ollut puhelimitse tekemisissä sekä pankin että Soneran kanssa ja jonottanut, jonottanut, kuunnellut särisevää musiikkia ja automaattia, joka valehtelee "pahoittelemme pitkittynyttä odotusaikaa, vastaamme puheluusi mahdollisimman pian". Minuutit kuluvat, vaihtuvat kymmeniksi. Sitten lopulta saan ihmisen toiseen päähän ja pääsen varsinaiseen asiaan. Enkä enää ole hyväntuulinen. Ikävöin entisiä aikoja, kun ihmiset vastasivat puhelimiin heti, asiat sai järjestettyä ystävällisessä ja inhimillisessä ilmapiirissä, ei tehty virheitä niin paljon kuin nykyisin ja pyydettiin anteeksi niitä (kukaan ei enää pahoittele tapahtunutta). Tämä kaikki jurppii.

Nykyiseen osoitteeseeni tulee edelleenkin edellisten asukkaiden postia. Tiedän yhden asukkaan muuttaneen jo pari vuotta sitten. Olen väsynyt siihen, että joudun aina kirjeet palauttamaan lähettäjälle saatesanoin "väärä osoite". Postilaatikolle on matkaa, enkä suinkaan liiku sen lähimaillakaan kovin usein. Nyt on taas kirjekuori odottamassa. Joskus ensi viikolla saan sen eteen päin. Miksi ihmeessä ihmiset eivät huolehdi omista asioistaan ja tee ilmoitusta osoitteen muuttumisesta? Tietäisi vain yhteydenottoa maistraattiin ja postiin. Taidan vastedes panna roskikseen surutta kaiken minulle kuulumattoman postin.

Nukuin viime yön suhteellisen hyvin ja  ennen lounasta nukuin sohvalla lisää. Teki niin eetvarttia että. Sitten paistoin kuhafileitä itselleni, tein salaatin ja söin. Katselin rännän sekaista lumisadetta ulkona ja huomasin puutteita autojen valoissa. Vilkku tuntuu olevan rikki monella.

1. helmikuuta 2016

SLANGIMUISTOJA

Sunnuntai oli ja se meni. Hyvä niin. Pidän elämisen äänistä ja ne usein pyhäpäiviksi vaimenevat. Mökillä nautin hiljaisuudesta. Hiljaisuus oli aivan kuultavissa. Mutta näin koko ikänsä Helsingissä, ja vielä tätä Itäkeskusta ennen kantakaupungissa, asuneena, olen kaupungin ääniin tottunut. Ratikat, bussit, muut autot, ihmiset ovat aina elämääni kuuluneet. Niitä ilman en osaisi elää. No, ratikoista on ollut nyt luovuttava. Pääsen niillä ajelemaan, kun olen ensin selviytynyt metromatkasta. Olenhan ratikankuljettajan tyttären tytär. Pappa ajoi Töölön vaunua. Kolmosella äiti ja minä menimme Stockmannille. Kolmosella olen ajeluttanut ei-helsinkiläisiä vieraitani kaupunkia sporasta käsin näyttäen. Toinen oli oma auto, mutta sitä minulla ei enää  ole. Skattalla asuessamme vielä oli, mutta puolison kunnon huonontuessa, luovuin.

"Valkan kundi" pani kommentin lähettäen ja minulle tuli ykskaks ikävä slangia. Stadin Slangiin kuuluin vuosien ajan ja nautin Tsilari-lehden annista. Slangiksi kirjoitettuja juttuja. Erosin yhdistyksestä ja kaikista muistakin. Jätin vain Helsingin kaupunginmuseon ystävät ry:n. Nyt "Valkan kundi" pani etsimään netistä slangin kielisiä kirjoituksia ja olihan niitä. Vanhat stadilaiset bamlanneet skrivaten. Voi niitä aikoja! Isänikin käytti slangia, mutta se oli minun slangiani vanhempaa kieltä. Slangi muuttuu, kuten muutkin kielet. Nykyisin käytetään englannista napattuja ja hiukan muutettuja sanoja. Isäni aikana oli venäjästä otettuja.

Minulla on yksi lapsuuden ystävä, jonka kanssa puhumme joskus slangia. Oli toinenkin, pikkuserkkuni, mutta häntä ei enää ole. Puoliso jättäytyi näiden keskustelujen ulkopuolelle. Hän ei ollut syntyperäinen stadilainen. Tuli vasta Helsingin yliopistoon opiskelemaan sotaväen jälkeen. Ei ymmärtänyt Stadin kielestä mitään. Joskus olen tännekin kirjoittanut jotain slangiksi. Kaikki eivät ole bonjanneet skrivaamaani. Emmekä me tytöt ainakaan Töölössä puhuneet slangia niin paljon kuin pojat. Ymmärsimme kuitenkin kaiken. Ei äitinikään puhunut. Hän laillani oli myös Tölikän tyttöjä. Isäni oli Ruoholahden poikia. Hän eli sakilaisten aikana. Mutta ei heihin kuulunut. Sakilaisilla oli hiukan huono maine.

Otin äsken osaa slangisanojen kilpailuun. Sain 10 oikein viidestätoista ja olen "slangisanojen mestari". Minulla on monta slangiksi laulettua levyä. Hauska kuunnella ja vajota nostalgiaan. Nyt kuuntelin  netistä kaivamani "OlliBullin"  Dallaan takas Valkkaan-äänilevyn. Hän on muusikko Pertti Olavi Anikari ja tapaa levyssä vanhan heilansa kartsalla. Vai tapaako?  Vuodet muuttaneet                 Ritua. Toinen vannoutunut slangin ystävä on Tauno "Taukki" Humaloja, joka on kirjoittanut kirjojakin slangiksi. Vanhoista stadilaisista tulee mieleen Stadin Arska, runoilija Arvo Turtiainen (1904-1980). Hänkin bamlannut slangia.

Voi, kaikki tämä vain eräästä valkkalaisen kommentista. Kiitoksia. Jos joku ei tiedä, niin Valkka tarkoittaa Vallilaa Helsingissä.