28. helmikuuta 2017

KIVA PÄIVÄ EILEN

Tulihan humputeltua eilen Stadissa tuntikaupalla. Totaalinen väsymys. Kävin lepuuttamassa itseäni Stockmannin First Loungessakin. Metrossa silmiini ykskaks nauliutui ulkomaalaistaustaisen miehen silmät ja minä vastasin yhtä intensiivisesti  suomalaisuudesta poikkeavasti takaisin. Olinhan hyvällä tuulella ja menossa Stockmannille. Powerista ostin  Nat King Colen cd-levyn. Ostos todisti vahvasti, etten enää ole nuori, vaikka tässä viime päivät olenkin haikaillut kyyneliin asti omaan 16-vuotiaan tytön elämääni. Cd-levyt muuten historiaa. Nyt kuunnellaan musiikkia älypuhelimen kautta. Taas vähän purnasin maailman menon muuttumista mutkikkaampaan suuntaan.

Sain ostettua kyynärsauvaan piikinkin. Nyt pitää ihmetellä, mikä on ristipääruuvimeisseli ja omistanko sellaisen. Sillä kiinnitetään  piikkiteline sauvaan ja piikkipuoli käännetään ylös sisätiloissa. Suutari oli ystävällinen ja pyysi tuomaan sauvan, niin hän kiinnittää sen. No, minä asun täällä missä asun, taitaa jäädä omaksi yrittämiseksi. Muutenkin myyjät olivat ystävällisiä, kuten aina oikealla Stockmannilla. Minulta olivat loppuneet etusetelit, mutta huivi- ja baskerimyyjä oli niin ystävällinen hänkin, ja kaivoi yhden setelin laatikosta, jolla hyvitti ostoksestani osan. Minä olin myös mukava kaikille, hymy oli herkässä ja nautin koko sydämestäni. Miksi se ei tapahdu täällä Itäkeskuksessa? Jospa kokeilisin jonain päivänä ja katsotaan, miten siihen vastataan.

Nat King Cole laulaa pehmeästi taustalla ja taas itkettää. A Fool Was I,  Because You´re Mine, Unforgettable...

Pysyttelen tänään sisällä ja katselen pihalla liehuvaa Suomen lippua. Kalevalan päivä.

27. helmikuuta 2017

EI OLISI PITÄNYT...

Poirot-kirjat eivät enää tällä erää maistu. Runoihinkaan en juuri nyt jaksa paneutua. Muistelmat? En voi sille mitään, että hymyilyttää hiukan, kun joku alle keski-ikäinen julkkis kirjoittaa "muistelmia". Muistelmia pannaan kansien väliin silloin, kun niitä todella on. Kokemusta muustakin kuin ihmisten palvomana olemista, pintapuolista julkisuutta, esiintymistä yleisölle. No, mikäs minä olen sanomaan? Nämä "seiskan" tapaiset jutut kansaa kiinnostavat. Plaraanhan minäkin Seiska-lehden läpi kampaajalla. Pitää tietää, mitä kullekin tapetilla sillä hetkellä olevalle tapahtuu. Unohdan kyllä saman tien, mutta eipä tuttavapiiriini kuulukaan -vaikka nuorempiakin on-  heitä, keitä nuo asiat suuremmin kiinnostaisivat.

En ole vieläkään päässyt yli kaikesta lukemastani muistojen laatikossa. Ei olisi pitänyt sen kantta avata, vaan kiikuttaa suoraa päätä jätesäkissä roskikseen. Päiväkirjat olivat kummatkin keskikouluajalta ja kaiken kattavaa huolettomuutta kannesta kanteen. Poikajuttuja, kesän viettoa, vanhempien kanssa matkustelua, koulumaailmaa, läksyjen kanssa kamppailua, kavereita. Mitäpä sitä muutakaan siinä iässä? Nimistä tiesin, että monet meistä jo jättäneet tämän elämän.

Lumi lisääntynyt. Eilen piti käväistä roskat viemässä. Panin parvekkeelle. Paistoin ahvenfileitä, tein salaatin ja avasin pienen viinipullon. Tänään aprikoitsen ulos lähtemisestä. Merkittävää asiaa ei ole (paitsi roskis), pasteerailen vain jonnekin, vaikka metroon ja sitten katson suunnan. Pieni alakulo vallannut mieleni.

Otin kyynärsauvan käyttöön. Pitää vain saada siihen jonkunlainen liukueste, jos aion nyt talvella sen kanssa kulkea. Kotona en enää likikään päivittäin käytä  rollaattoria. Roskis- ja kauppamatkoilla tarvitsen. Sauvan kanssa ei voi mitään kantaa, eikä lonkka kestäisi. Tässä nyt kun on vakaa aikomus alkaa osallistua Stadin Slangin ja Helsinki-Seuran tapahtumiin, niin en viitsi vaikuttaa niin ylen raihnaiselta isomman apuvälineen kanssa. Jos jo kesällä kykenisin matkaamaan Ouluun kyynärsauva ainoana apuna. Se vasta hienoa olisi. En ole kovin innostunut matkustamaan junassa siinä vammaisosastossa. Vaikka kaikki kiitos ja kunnia VR:lle, joka on liikuntarajoitteiset ottanut huomioon.

26. helmikuuta 2017

SAIN NENILLENI

Kylmät väreet selkäpiissä eilen. Kaivelin taas muistolaatikossa olevia kirjeitä. Löysin yhden eräältä Arilta, jota tässä ja nyt tunnustan kohdelleeni hyvin huonosti, vaikka tiesin hänen minusta pitävän. Olin nuori ja leikittelin poikien tunteilla. En tullut koskaan ajatelleeksi, että se koski. Nyt luin näin tapahtuneen kirjeestä, jonka olin jo vuosikymmenet sitten unohtanut ja laatikon pohjalle kätkenyt sen kerran luettuani.  Eikä se silloinkaan mieltäni hetkauttanut. Mutta nyt hetkautti. Miten ihmeessä teinityttö voi niin julma olla? Muistan pojan erittäin hyvin ja muistan käytöksenikin. Muistan, kun hän usein sanoi minusta pitävänsä ja sen hän kertoi tässä kirjeessäänkin. Kirje alkoi "kielsit minua soittamasta sinulle, mutta et kirjoittamasta...  halusin olla sinun ystäväsi..."

Googlasin nimen perusteella netistä ja silmieni eteen ilmestyi ilmoitus hänen kuolemastaan. Kuvassa oli myös hautakivi, jonka tiedot täsmäsivät Ariin. Katselin kauhuissani kuvan hautakiveä ja silmiini kihosivat kyyneleet. Hän oli hyvä poika, kohtelias ja valmis aina noudattamaan toiveitani, sieti oikuttelujani. Olin kurjaakin kurjempi ystävä. Ehkä hän jostain  näkee syvän häpeäni ja kuulee anteeksipyyntöni.

Onneksi olen kasvanut aikuiseksi ja ainakin vähän mietin käyttäytymisiäni. Enää en ketään ihmistä kohtelisi kuten Aria. Olin hemmoteltu prinsessa. En ajatellut nyrpeää nenääni pitemmälle. Ja kun hän tuntui kaiken kestävän, jatkoin. Nyt sain nenilleni. Ei ehkä pitäisikään kaivella vanhoja.

Kun kirjeitä nyt lukee, ymmärtää paremmin kuin teini-iässä, rivien välit selkiytyvät, huomaa tehneensä virheitä. Silloin elämä oli helppoa ja huoletonta, leikittelyä kaikella. Oliko mikään vakavaa? Otinko mitään vakavasti? Olen ajatellut Ariakin. Hän ihastui aivan väärään tyttöön. En ansainnut hänen kiintymystään. Horstin otin vakavasti. Olin kuusitoistavuotias ja korviani myöten rakastunut. Hänen kirjeensä päättyivät usein "I am yours now and always, kisses". Näin ei käynyt.

25. helmikuuta 2017

JOS KAIKEN VOISI TEHDÄ UUDESTAAN

Tein ensimmäisen latte-kahvini kapselikoneessa. En tiedä, onnistuiko. Cappuccinon jo osaan. Mutustan tässä samalla paahtoleipää, jossa pinaattikalkkunaa päällä. Kömmiskelin eilen kauppakeskuksen Herkkuun. Mitään jännittävää ei tapahtunut, vaikka olin tälläytynyt ihmisten ilmoja varten.

Eräänä yönä itkin. Olin taas muistolaatikon kimpussa ja luin Horstin kirjeitä. "I love you still". luki monessa. (Minä en puhunut, enkä puhu, saksaa.) Hän suunnittelee, mitä ja miten meillä yhdessä olisi vuosien kuluttua saatuamme hiukan enemmän ikää. Minähän olin ollut 16v häneen tutustuessani. Ystävyytemme tosin jatkui vielä viitisentoista vuotta eteenkin päin, mutta "yhdessä" meille ei tapahtunut mitään, eikä enää vuosien kuluttua kirjeissä lukenut "I love you still". Se muuttui kiinteäksi ystävyydeksi ja sitten sekin päättyi. Itkin lisää.

Alun kirjeet olivat tunnetta täynnä, kaipausta, lämpöä ja lempeä. Olinhan vanhempieni kanssa ollut jo näytilläkin hänen perheelleen, vanhemmille ja pikkuveljelle, jopa muutamille ystävillekin. Sain pieneltä Volkerilta omiakin kirjeitä, jossa hän Horstin opastuksella oli englanniksi muutaman rivin kirjoittanut ja piirtänyt  reunoihin kuvia. Me lähetimme toisillemme syntymä- ja joululahjoja. Horstin vanhemmat pitivät minusta. Ja minä pidin heistä kaikista. Isäni nautti saadessaan puhua saksaa. Olimme kaksikielinen seurue ja se sujui hyvin. Viivyimme Frankfurtissa muutaman päivän ja ne vietin Horstin kanssa, joka ilmestyi hotelliimme kukkien ja suklaarasioiden kanssa minua hakemaan.

Horstin kirjeet olivat silkkinauhoilla sidotut nipuiksi, luin niitä koko yön. Ja itkin. Tämä tapahtui muutama yö sitten. Seuraavana päivänä soitin E:lle Ouluun ja itkin lisää. E ja minä olemme olleet ystäviä monen vuosikymmenen ajan, tunnemme toistemme elämät ja puhumme kaikesta. 600 km vain haittaa tapaamisia ja nyt päätimmekin alkaa tosissamme ajatella minun matkustamistani kesällä Perämeren rannoille. Lentäen vai junalla? Kallistun ehkä junan puolelle. Rakastan junamatkoja. Junassa on kuulemma osasto liikuntarajoitteisia varten, johon mahtuu rollaattorit ja pyörätuolitkin. En tiennyt. Hienoa, että meidät vaivaisetkin on otettu huomioon.

Olen miettinyt Horstia. Elääkö vielä? Hänellä on kolme lasta ja egyptiläinen vaimo. Olin kerran puolison kanssa heidän luonaankin kiertäessämme ympäri Eurooppaa. Onko kaikki siellä, missä he lienevätkin, hyvin? Olen jo vuosia sitten nähnyt unen Horstin kuolemasta. Minä en usko uniin, mutta se tulee joskus mieleeni. Minulla on kuvia Horstista ja nyt yllätyksekseni putkahti eräästä kirjeestä sinne unohtuneena kuva, jossa hän seisoo kotitalonsa ovella niin rakkaan tutun näköisenä, että tekee kipeää. Kuvan takana teksti: Hello! Why you don´t write me?  Oliko ollut liian pitkä paussi? Yleensä olin ahkera kirjoittaja. Panin kuvan muitten Horstin kuvien joukkoon ja pyyhin taas kyyneleitä. No, kyllä minä tästä rauhoitun. Suljen muistojen laatikon ja avaan sen taas joskus. Siellä kun on muitakin kirjeitä ja muutama päiväkirjakin, vaikka luulin ne jo hävittäneeni. On käytävä läpi jonain päivänä. Muutamien henkilöiden kaikki kirjeet säästän. Horst on yksi heistä.







24. helmikuuta 2017

HISSI


Ei hissiajeluja, ei todellakaan, vaikka niissä saattaa olla kivaakin ja mukavia herraihmisiä. Hissi, millä pääsisin maan tasosta (ja vielä Citymarketin ulkopuolella) toiseen kerrokseen lähikauppakeskuksessa, on semmoinen sotattu umpinainen pieni loota, jota pelkään vielä enemmän kuin villejä leijonia. Minä kun poden klaustrofobiaa.

Käytän koneportaita ja kerran sekin juuttui, kun joku huonosti valvottu ja kasvatettu lapsi kampesi sen pysähdyksiin. Raahasin rollaattoria ylös ja kun askelmat ovat vielä korkeita, siinä olikin puuhaa. Ihmiset suhahtivat ohi, eikä kukaan, kukaan, kysynyt, tarvitsenko apua. Mutta silloin kun taittelen kepeästi rollaattoria kasaan jossain tilanteessa, kysytään kyllä avun tarvetta. Kyllä minä oikealla Stockmannilla käytän hissejä, mutta ne ovatkin suuria ja avaria, osa melkein huoneen kokoisia ja niissä on hätäpuhelin ja aina muita ihmisiä. Ajelen myös melko huolettomasti asuintaloni hissillä. Siinä on sentään ikkuna, semmoinen 10cm levyinen ja 30cm korkuinen, muuten sekin umpinainen. Mutta siinä on peili, josta voi seurata omia kauhun ilmeitä, jos se sattuisi pysähtymään kerrosten väliin. 

Veräjähissi on ainoa lasisen ohella, jonne menen seesteisin mielin. Veräjähissi on Amos Andersonin museossa ja olin ihastuksesta aivan lääpälläni. Samoin semmoinen oli Messeniuksenkadulla ja vielä Temppelikadullakin. Seuraavissa asunnoissa alkoivat  umpinaiset. Veräjähisseissä on yleensä penkkikin, jossa voi mukavasti ihailla kerroksia hissin madellessa arvokasta ja hidasta vauhtia. Hädän hetkellä saa itsekin ja tahallisesti hissin pysäytettyä, kun avaa veräjän. Veräjä kiinni, napin painallus ja taas mennään. Näin me lapsena hissillä leikittiin. Joskus hissi suuttui ja juuttui. Silloin huudettiin talkkari apuun, jota me pelättiin muutenkin. Ja se oli jumalattoman vihainen, mutta pelasti meidät samalla kun pajatti hirmuisia uhkauksia.

Olen kuitenkin ja kaikesta huolimatta syvästi kiitollinen Elisha Graves Otikselle, joka kehitti hissin vuonna 1854. Alkuhissit kulkivat höyryllä! Höyrykoneissa oli valta-akseli, joka hissiä kiskoi. Tämän lunttasin tietysti netistä. En minä muuten tietäisi. Vain Otis-nimi on tuttu. Nykyisin ei siis höyryä enää käytetä, vaan on sen kymmenet voimanlähteet, joilla pääsemme ylös ja alas. Eikä kuulemma helposti pudota hissikuiluunkaan, niin kuin katastrofielokuvissa joskus monikymmenkerroksisissa rakennuksissa. Siinä mennään kuin ammus, eikä ehdi kissaakaan sanoa.

23. helmikuuta 2017

MINÄ JA TAITEILIJA

Oli kerran eräs taiteilija, josta tuli tunnetumpi kuin silloin joskus kauan sitten. Pengoin laatikkoa, jossa muistoja. Löysin monta kymmentä tämän taiteilijan minulle kirjoittamaa kirjettä. Me seurustelimme noina aikoina. Hän asui muualla ja minä Helsingissä. Minä olin alle 20v ja hän minua kymmenen vuotta vanhempi. Vanhempani vastustivat ystävyyttämme, mutta katsoivat kuitenkin jonkinlaisella suosiolla, kun oli pakko. Elääkö hän vielä? En tiedä. Netti ei kerro muuta kuin hänen töistään ja näyttelyistään. Hänen kotipaikakseen tuli vuosien kuluttua Helsinki. Emme tavanneet kuin kerran Ateneumin erään näyttelyn avajaisissa. Tervehdimme ja kysyimme, mitä kuuluu. Olimme vieraantuneet. Olimme myös vanhempia ja jo hiukan kuluneita. Maalaako hän vielä? En tiedä. Aikoinaan hän tahtoi maalata minut. Isä ei antanut lupaa, vaikka se olisi ollut aivan säällinen kuva. Ehkä roikkuisin nyt jonkun gallerian seinällä, ehkä en.

Hirmuista hirmuisempikin lumipyry eilen. Ikkunoihin tarttui lunta, räystäillä oli lunta, kaduilla sankka kerros, josta autoilijat yrittivät parhaansa mukaan selviytyä. Minä söin mansikoita ja katselin akkunasta ulos, sen mitä näin lumikerroksen läpi. Lounaaksi oli salaattia tietysti, broilerin koipi nahattomana ja neljä parsaa. En ole aikoihin parsaa keitellyt, eikä minulla ole parsakattilaakaan. Rohkeana naisena panin tavalliseen ja panin parsat vielä poikki. Gordon Ramsay olisi pyörtynyt kauhusta. Eri hyviä niistä kuitenkin tuli. Keitän loputkin ja ostan uusia. Minulla oli vielä  kaupan valmista hollandaisekastikettakin, että sen puoleen Ramsayn ei olisi tarvinnut tajuntaansa menettää. Paitsi siksi, etten ollut itse kastiketta valmistanut.

Oli  muuten aikamoinen homma hollandaisekastiketta tästä Citymarketista saada. En löytänyt niiden satojen kastikkeiden joukosta ja lyhytpinnaisena aloin hermostua. Ei myyjiä. Muutama hyllyyn lajittelija, jotka eivät ole talon väkeä. Sitten oli myyjä, joka murteellisella suomella sanoi "minä tänään ensimmäinen päivä". Minulta paloi pinna. Pyysin tätä hoonosti soomea puhuvaa etsimään minulle henkilön, joka tietää jotain hollandaisekastikkeista, niiden sijainnista ja siitä, että onko tässä kaupassa ylipäätään hollandaisekastiketta. "Minä ei tietää, missä myyjä".  Lopulta yksi tytteli tuli hollandaisekastikepurkki kädessä ja kertoi sen olevan ihan muualla kuin muut kastikkeet, ketsupit, majoneesit sun muut. Kiitin. En enää jaksanut kysyä, miksi hollandaisekastikkeella on näin salainen paikka? Olisi ainakin minusta fiksua, jos kastiketta pidettäisiin PARSOJEN vieressä! Eikä se purkkihollandaisekastike ollut edes hyvää!

Ja kommentoijaystäväni Marjatta sanoi "sullahan on ollut ihan mukavalta kuulostava päivä". Oli se Stockmannin hississä ja sitten loppui. Taidan jonain päivänä mennä vain ajelemaan sillä hissillä.




22. helmikuuta 2017

PIKIMUSTA KIRJA

Mansikoita, vadelmia, kynttilöitä ja Jörn Donnerin Suomi Finland (Otava 2017), suom. Kari Koski. Donner kertoo kirjansa alkajaisiksi "tämä pieni kertomus on epäreilu essee, minä kutsun sitä paskilliksi." Kirjassa sivuja 111 ja kannet mustat mattapintaiset ja nahkamaiset (Anders Carpelan), jossa vain teksti Jörn ja kirjan nimi. Luin kirjan illalla. Ja luin sen mielenkiinnolla, vaikka se kertookin melkein koko ajan Jörnistä, jonka hän itsekin tunnustaa. Olen aina pitänyt älykkäistä miehistä ja pidän siis Jörn Donneristakin. Palaan kirjaan ehkä myöhemmin. "Katkelmia kirjasta, joskin eri muodossa, on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Suomen Kuvalehdessä ja Västra Nylandissa."  Enkä voi olla ajattelematta, että Donner asui melkein naapurissani Pohjoisrannassa. Katajanokan ja Pohjoisrannan välissä on vain vesi. Enää emme ole "naapureita". Minä muutin pois. Donner asuu Pohjoisrannassa elämänsä loppuun asti, koska on "liian vanha muuttamaan".

Istuin kauppakeskuksen yleisellä  penkillä. Viereen tuli mammarainen, joka kaivoi laukustaan juustohöylän, näytti minulle ja kysyi, eikö olekin hieno? Höystin laihalla nyökkäyksellä myöntämistäni, vaikka en siinä mitään hienoa nähnyt. Tavallinen juustohöylä. Stockmannin kynttiläosaston myyjä väitti Itäkeskuksessa olevan "kaikkea kivaa". Ei osannut lähemmin kertoa kun kysyin, mitä kivaa. Asuu itse Vantaalla. Ehkä hän ajatteli sillä "kivalla" omaa kotikaupunkiaan. Minä olen Itäkeskuksessa asunut nyt  pian 15 kuukautta, enkä ole huomannut. Onneksi jätin eilen taas loton, että jos pääsisin pois sen oikean kivan ääreen.

Stockmannin hississä eräs herraihminen oli pelkkää gentlemannia. Piti kävelykepillään hissin ovea auki ja minä työnnyin kiitosten kera sisälle. Painoin meidän molempien nappulaa ja toivotin hyvää päivänjatkoa, johon hän "nauttikaa kauniista kevätpäivästä". Vastasin: sen teen. Hän meni alas autollensa ja minä menin ulos. Teitittelyä ja kirjakieltä! Olin aivan myyty. Siitä kevätpäivästä en kuitenkaan nauttinut sen kummemmin. Valehtelin.









21. helmikuuta 2017

CAPPUCCINON VOIMALLA

Laitoin cappuccinoa, juon nyt sitä ja sitten tavanomaisten ja pakollisten aamutoimien jälkeen lähden ostamaan kynttilöitä. Jalkakäytävä näyttää olevan lumeton ja kuiva. Oulunsalossa on liukasta, kertoi ystäväni E. Hän asuu omakotitalossaan meren rannalla ja käyttää kulkemisen apuvälineenä lumiaikaan potkukelkkaa. Ei halua kaatua. HS kertoo päivystyspoliklinikoiden olevan täynnä  kaatuilleista potilaista Helsingissä. Kipsataan ja paikkaillaan.

Luin taas illalla Jukka Viikilän runokirjaksi mainittua runokirjaa. Ennen runossa oli riimittelyä ja teksti tarkasti jaoteltua säkeisiin. Viikilän runot ovat tarinoita ja jotkut minusta arvoituksellisia. Kuin hyvin moderni taide, jonka voi käsittää miten tahtoo ja osaa. Ymmärtämätön kuten minä, voisi analysoida niistä joitakin jopa päättömiksi. Jotkut ovat rajuja, jotkut ystävällisiä. Jotkut julmia, jotkut herttaisia. Olen kuitenkin tyytyväinen hankittuani kirjan. Jopa lukeakseni. Joskus jotkut hankkivat palkinnon saaneen kirjailijan tuotteita, koska se näyttää hienolta hyllyssä ja antaa kodista sivistyneen kuvan. Minulla on nyt kaksi Jukka Viikilän kirjaa ja kummatkin luettuja. Minun kirjani eivät ole sisustustarvikkeita. Ja niitä on enemmän kuin nuo kaksi.

Näin taas kummallisen unen. Nyt olin kävelyllä erään kustantamon johtajan kanssa. Nimeä en kerro. Se ei minulle selvinnyt, miten ylipäätään jouduin hänen kanssaan kävelylle. Me kuljimme oikein käsikoukkua. Aamulla makasin hetken ja mietin, mistä näitä unia tempaisen? Olen joskus ajatellut omien unieni juontuvan joko tapahtuneista asioista, toiveista tai eläytymisistäni elokuviin tai kirjoihin. Tämä uni ei kuulunut niistä mihinkään kategoriaan. Uni oli pelkkää pasteerailua Helsingin kaduilla ja loppui siihen, että odottelimme pysäkillä ratikkaa (?).

Alan valmistautua kauppamatkaan, enkä kulje kenenkään käsikynkässä. Pitelen rollaattorin kahvoista tarkasti kiinni ja siristelen silmiäni auringon paisteessa.

20. helmikuuta 2017

KILPASILLA VALSSIA JA TANGOA

Lupasivat lumisadetta. Ponkaisin ylös varsin varhain, suihkuun, vaatteet päälle ja pihalle viemään roskia. Pihateitä ei hetikään aurata ja paksussa hangessa on rollaattoria ikävä työntää. Niinpä minätyttö ehdin juuri ennen lumisadetta ulos ja sisäänkin. Nyt saa sitten tulla. Katkaravun kuoret jo hajahtivat. Ostin vallan muistelumielessä. Oli aika, kun Suomesta ei vielä saanut ja Tukholmasta sai. Me (vanhemmat ja minä) ostimme sieltä. Aikamoista rääpimistähän kuoriminen on ja sitten tuoksahtavat sormetkin. Kyllä purkki on helpompi avata.

Ruotsi otti ja suutahti Trumpille. Että mukamas terrori-isku! Nyt haluavat saada jonkinlaisen selityksen herra presidentiltä, mistä moinen väite olemattomasta teosta. Trump puolustautui, että oli nähnyt jonkun televisiokanavan uutisissa (?). Eikös hänellä ole jonkinmoinen joukko neuvoa-antavia ympärillä, jotka katsoisivat hiukan perään?

Tanssitkin alkoivat, ne tähtien kanssa tapahtuvat. Kyllä minäkin mielelläni katselen, kun parketilla liidetään ja hommahan petraantuu ajan myötä. Tulee mieleen aika, kun itsekin valssit ja tangot askelsin ja opin olin saanut tanssikoulussa. Tykkäsin ja tykkäisin vieläkin. Puoliso ei ollut mikään tanssija, mutta isäni tanssi hienosti valssia.

Lotto antoi taas kaksi oikein. Että asuminen Itäkeskuksessa sen kun jatkuu. Noo, ei tähän kuole. Mutta kipiää tekee. Tänään kotona ja huomenna ajattelin hiukan liikehtiä jonnekin. Jos kävisin kirjakaupassa tilaamassa William Blaken (1757-1827) runokirjan. Muita haluamiani ei saa. Joku musiikkipuolien cd-levykin olisi poikaa. Prisma on kuulemma ainoa paikka Itäkeskuksessa, jossa cd-levyjä on. Olen kysellyt, mutta sinne en mene. Täältä katsottuna ihan huitsin nevadassa. Onneksi metro kulkee ja pääsen sivistyksen sekaan. Kunhan sille päälle satun.

19. helmikuuta 2017

VISUSTI SISÄLLÄ TÄNÄÄN

Yksi pitkä puhelu eilen, muuten lukemista: Viikilä, Christie ja Sigurd Frosterus. Nenääni en ulos pistänyt. Enkä pistä tänäänkään. Katselin illalla miljonääritietokilpailun. Joku muukin oli huomannut Jaajo Linnonmaan mahtavaa-sanan käytön. Yritin katsella myöhemmin jotain haielokuvaa, mutta kantti ei kestänyt, vaikka nämä kalat uivatkin järki ja tarkat suunnitelmat päässä pitkin merta. Jonkinlaisen tutkimusasemankin panivat ihmisineen päivineen upoksiin, eikä laitteisiin huudetut may dayt auttaneet. Siinä vaiheessa suljin television. En tiedä, nousivatko hait myöhemmin maihin, alkoivat kävellä ja hallita ihmiskuntaa. Mitähän varten juuri hait pannaan aina pahoiksi kaloiksi ja esitellään yliälykkäinä eläiminä, joiden viha ihmisiä kohtaan on sammumaton? Aleksin Herkun kalatiskillä on joskus ollut pieni hai. En ostanut, mutta niilinahvenista paloja ostin ja ne olivatkin paistettuna eri hyviä. Nyttemmin en ole kalatiskillä, en siellä enkä täällä, huomannut mitään eksotiikkaa. Sitäkään ei lasketa erikoiseksi, että Virosta tuodaan meille kalaa.

Sataa vettä. Lumille voi alkaa sanoa hyvästit. Lätäköt ja niistä piittaamattomat autoilijat ovat tulleet tilalle. HS kertoo Trumpin keksineen yllättäen terroriteon Ruotsissa, josta ruotsalaiset eivät tienneet mitään. Mistä USAn presidentti näitä juttuja tempaisee? Mitä muuta maailmalla? Presidentti Niinistö istunut  Münchenin turvallisuuskonferenssin  tilaisuudessa USAn varapresidentin Mike Pricen vieressä. Aki Kaurismäki palkittiin Berliinin elokuvajuhlissa parhaaksi ohjaajaksi. Palkinto kannettiin Kaurismäelle katsomoon, kun ohjaaja ei noussut lavalle sitä ottamaan vastaan. Tässä tärkeimmät.

"En oikein millään raaskisi lukita polkupyörääni,
syyttää sillä tavalla ihmisiä epärehellisyydestä.
Olen nähnyt heidän vilpittömät ilmeensä
murehtiessani kadonnutta pyörääni,
ostoksien aikana vietyä."

(Jukka Viikilä)





18. helmikuuta 2017

VARIS ON OLLUT KOLIBRI

No enhän minä minnekään Helsinkiin eilen mennyt. Menin kauppakeskukseen. Koko lähtö kotoa viivästyi, kun piti ensin lukea Italiasta tullut 20-sivuinen kirje. Kyllä Italia saa piehtaroida aikamoisessa kurimuksessa maahan pyrkijöitten kanssa. Luku ei ole tuhansissa, vaan sadoissa tuhansissa. Lisäksi vielä ne, jotka onnistuvat tulemaan pimeästi. Luostareiden nunnatkin ovat suurimmaksi osaksi afrikkalaista alkuperää. Kuin myös protestanttiset papit. Ystäväni on ihana: hän puhuu suruttomasti "neekereistä", joka minua suuresti huvittaa. En pidä tämmöisestä, että ykskaks päätetään jonkun sanan olevan ei-toivottu ja/tai rasistinen.

Suomalaisesta Kirjakaupasta saisin vain William Blaken runot listastani. Muut haluamani kuuluvat sarjaan "painos loppunut". Jätin harkintaan, mutta ostin Jukka Viikilän Runoja I-II. Ensimmäinen osa ilmestynyt vuonna 2008 ja kakkososa 2010. Nyt 2017 molemmat yhdessä. "Variskin oli joskus kolibri. Sitten sen nokka lyheni ja väri alkoi lähteä. Tuossa kolibriksi kehittyvä varis tervehtii varikseksi taantuvaa kolibria, puluna". Rakastan Viikilää!

Hengellisen ravinnon lisäksi, ostin mansikoita, tulppaaneja ja orkidean. Olohuone näyttää suorastaan uljaalta tummanpunaisen orkidean takia. On siinä kuulkaas kukkaa!

Soitin Bulevardin klinikalle ja sinne menen antamaan putkiloihin vertani maaliskuussa. Professori Allan Lassus perusti klinikan Isolle Roballe 1986. Sieltä klinikka muutti Bulevardille vuonna 2008. Kysyin klinikan lähintä ratikkapysäkkiä ja oi onnea, oi kurjuutta: se on Ekbergin edessä! Enkä taatusti pysty olemaan menemättä tähän vanhaan ja ihanaan pullapuotiin. Ehkä kahvilapuolen voin sivuuttaa. Fredrik Edvard Ekberg ei aikoinaan tullut ulkomailta monen muun lailla antamaan meille makuelämyksiä, vaan mies otti ja syntyi Helsingissä 1825 ja kuolikin täällä 1891. Ensin hän perusti puotinsa Rauhankadun ja Mariankadun kulmaan vuonna 1852, josta se 1856 muutti Kiseleffin taloon ja vielä kerran 1864 uusi osoite oli Aleksi 52. Sieltä Ekbergin kuoltua perilliset siirsivät sen nykyiselle paikalleen Bulevardin varrelle vuonna 1915.

Ulkomaalaistaustaiset värikkäämmät ihmiset eivät väistä. Eräskin mammarainen tulla hulmusi vastaani ja vielä vastavirtaan, kun meillä täällä on oikeanpuoleinen liikenne ja minä kävelen aina oikeaa puolta. Nytkin kauppakeskuksessa. Seisoimme vastatusten ja silmätysten ja siinä oli tahtojen mittely alullaan. Lopulta minun sinisten silmieni suomalaisen luja ja vankkumaton  katse voitti. Hän väisti. Se oli hieno hetki! Minusta tuntui, että hänen helmojensa heilahtelu oli hiukan vauhdikkaampaa ja olkapäiden asento kertoi katkerasta häviöstä. Kepeästi, kepeästi lykin rollaattoria, kukatkin paketeissaan hymisivät.

17. helmikuuta 2017

TÄNÄÄN ULOS MAAILMAAN

Nappasin eilen ykskaks tekstini pois. Olin siihen tyytymätön. Sitten rupesin imuroimaan kuten olin itselleni luvannut. Huonekaluaineella häivytin pölyt. Välillä lepäsin. Söin ja jälkiruoaksi oli ihanan kypsä mango. Roskikselle ja kauppaan menen tänään. Tahdon kukkia. Ehkä vain pasteerailen kauppakeskuksessa ellei sitten päähän pälkähdä lähteä Stadiin. Varsinaista asiaa ei ole, mutta tarvitseeko ollakaan? Voihan mennä ainoastaan haistelemaan ilmaa keskikaupungilla. Se on niin erilaista kuin täällä. Siinä on siellä semmoinen muikea urbaani tuoksu, johon sekoittuu ratikkaa ja Aleksanterinkatua. Olen taas muuten lotonnut. Viimeksikään ei ollut mitään, millä pääsisin täältä muuttamaan. Olisi se huikeaa! Ehkä joskus myöhemmin voin alkaa ajatella Itäkeskusta hiukan positiivisemmin ihan siitä ilosta, että olen päässyt pois. Tämä vielä toistaiseksi unelmaa, päiväunta, tuulen tupaa, pilvilinnoja.

Olen menossa ensi kuussa verikokeeseen ja tahdon kokeilla minulle uutta laboratoriota. Kaksonen on aina vaihtelunhaluinen. Luin Bulevardin klinikasta. Se on kuulemma hyvin hieno ja arvovaltainen klinikka. Bulevardilla on myös Ekberg. Silloin vielä, kun söin huolettomasti vehnää, hain sieltä teeleipiä ja juorupullia. Nykyisin vehnä on pahasta ja kaikessa hyvässä on aina vehnää. Kokojyväruisjuorupulla ei edes kuulosta herkulliselta, ruisteeleivästä puhumattakaan. Minä jo sorruin hiljattain ihan leivokseen Fazerin kahvilassa H:n kanssa. Herttinen kun se oli hyvää. Se oli kuin kesäinen päivä, auringonsäde, lempeä tuuli ja laineen liplatus. Eikä edes kaduttanut.

Toinen Agatha Christie on luettu loppuun. Toista, Murha Mesopotamiassa, aloittelen. Se on Poirot-juttu. Frank Sinatra on kesken. Lukiessani taustalla soi aina musiikki. Toisinaan vain makaan ja ajattelen kaikenlaista. Suunnitelmia on, toiveita on, mielikuvitusta on. Tänään ulos, kuten jo sanoin. Hedelmiä, mansikoita, kukkia, katselemista ympärilleni, viipymistä ja sitten kotiin.

15. helmikuuta 2017

CARMENIN LUMOISSA

Uudet asialliset lukulasit päässä tätä skrivaan. Näistä sekä tv-laseista kaaritettiin sangat höyryllä korvien taakse sopiviksi. Enkä saanut lupaa vesikattilahöyryssä niitä korjailla kotona. Sitten marssin kaksi kertaa leväten matkalla Itäkeskuksen Stockmannille. Kukaan ei aloittanut kanssani keskustelua, vaikka rohkeasti istuuduin eräänkin mammaraisen viereen penkille. Olin kiitollinen hänen puhumattomuudestaan. Hänellä oli harmaa rollaattori. Minulla myös. Oltiin kuin siskokset.

Tsilari-lehti tuli eilen ja luin sen tarkasti heti kannesta kanteen ja söin samalla mansikoita. "Tsilari" tulee sanoista "till säljaren" tarkoittaen, että lehden myyjä sai pitää yhden kappaleen myymistään lehdistä. Tämä oli siis entisaikaan. Eikä tarkoita Tsilari-lehteä. Stadin Slangi ry perustettiin vuonna 1995 ja Tsilari on seuran lehti, joka ilmestyy muutaman kerran vuodessa ja on täynnänsä pelkkää slangia.

Kallion kirkossa (Kaltsin tsyrkka) on joskus Slangin järjestämiä musiikki- ja laulutilaisuuksia. Tsilarin kuva esittää, miten Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi istuvat etupenkissä seuran varapuheenjohtajan ja taloudenhoitajan kanssa. Joskus, joskus mielessäni häivähtää ohikiitävän hetken ajan, että jos minäkin osallistuisin johonkin Slangin tilaisuuteen. Arvatkaa vaan, onko niitä täälläpäin Helsinkiä? Ei ole. Lisäksi ne ovat yleensä iltatilaisuuksia työssäkäyvien jäsenten takia. Jos saisin sen kaupungin taksikyydin, niin lähtisin niin että, no... hippulat vinkuvat, jos mahdollista. Taksiasia vielä arvoisan kaupungin harkinnassa.

MÄ HALUAN OOPPERAAN JA TEATTERIIN! En ole vuosiin kummassakaan ollut, moniin vuosiin. Ennen kävin ahkerasti. Katselin illalla eilen läppäristä HSTV:n ystävänpäivälahjan ja se oli Bizetin Carmen Suomen Kansallisoopperan esittämänä ja suorana. Carmenin osassa vierailija Katija Dragojevic. Olen aina tämän oopperan musiikista pitänyt ja on levylläkin, jossa Agnes Baltsa laulaa Carmenin. Eilinen esitys oli siirretty 1930-luvulle, sata vuotta "todellisten" tapahtumien jälkeen. Olen jo alkanut hyväksyä, että vanhoja teoksia modernisoidaan ja kuulemma itse Georges Bizet olisi uudistuksen hyväksynyt. Hän oli edistyksellinen säveltäjä. Näin kerrottiin.

Panenpa levyn kuulumaan, asetun mukavaan asentoon ja annan maailmankuulujen sävelten täyttää sieluni. Berliinin filharmonikot kapellimestarina Herbert von Karajan.

14. helmikuuta 2017

PALAAN GAMLAAN STADIIN


Tällä erää jazzhuumani on ohi ainakin toistaiseksi. Päätin heittäytyä haikeaksi ja nuoruutta kaipaamaan. Olen eilen kuunnellut slangiksi laulettuja lauluja. Ei stikkaa vodaa, Tsenaatko vielä sen biisin, Goisaa snadi kloddi, Stadin kundin kaiho, Rööperiin, Kolmatta linjaa takaisin, Gartsan kundi, Onkimiehen blues, Gamla luffaaja, Sporakuski, Töölön foksi, Palaan gamlaan Stadiin, Taksikuski, Glaiduu aikaa, Tää mun Stadini on...

Tuli ikävä, hirmuinen ikävä. Ikävä aikaa kauan, kauan sitten, aikaa ennen avioliittoa, Messeniuksenkadun jengiä, kavereita, Jusaa, Hanaa, Raimoa, Oskua, Railia, Arjaa, Airia, Reiskaa, Tarjaa, Teppoa... itseäni. Missä me nyt olemme? Minä olen tässä. Missä muut ja mitä meistä tuli? Mihin hävisi se vahva yhteiselo, päivittäiset yhdessäolot koulussa ja isolla kaltsilla, kotihipat, panttileikit, aikuisuuteen valmistautumiset? Me kävimme koulut loppuun, muutimme Messeniuksenkadulta pois, tutustuimme uusiin ihmisiin, jätimme lapsuuden ja nuoruuden taaksemme. Meistä tuli aikuisia. "Meitä" ei enää ollut. Stadi on edelleen niin gimis ja minä palaan silloin tällöin vanhaan Stadiin, dallaan hiljaa sen gartsoja muistellen entisiä tuttuja kundeja, friiduja ja Stadin vanhoja mestoja.

Lähden tänään asioille ja irrottaudun muistoista. Ne vaan joskus pelmahtavat esille. Mutta nyt on taas uudet kujeet ja jätän taakseni Stadin Friidun kaihon. Levyllä se on kundi, joka kaihoaa. Säestää Rytmiorkesteri Sakilaiset. Basso, rummut, pasuuna, trumpetti ja huilu. Solistina Mikko Seppälä.

Muualle en mene tänään kuin kauppakeskukseen. Istun penkillä ja katselen ihmisvilinää, kuuntelen kielten sekamelskaa ja näen muutaman aina paikalla olevan laitapuolen kulkijan. Se on varmaa, että mansikoita en voi ostamatta ohittaa. Joku pistelee perunalastuja tai muuta naposteltavaa, minä marjoja.

Ollaan jo helmikuun iduksessa. Plusasteita. Aurinkoa aina vaan enemmän ja pölyt ikävästi näkyvissä. Viis siitä!  Hyvää Ystävänpäivää!

13. helmikuuta 2017

KALA VS. VAPITI

Lotossa minulla enin määrä kaksi oikein samalla rivillä. Oikeinhan pitää osata useampia, vai? Siis asun edelleen ainakin viikon täällä.  Jouten olin eilen, luin ja katselin Poirotin. Kukaan ei soittanut, enkä minä soittanut kenellekään. Juuri ja juuri viitsin käydä suihkussa ja pukeutua. Salaatin tein ja söin. Pistelin jälkiruuaksi mansikoita. Hiljainen, kovin hiljainen oli Itäkeskuksen kylätie. Tänään taas kaahataan.

Huomenna kun liikuskelen ihmisten parissa, voisin kysäistä kirjakaupasta Thomas Grayn, Alfred Tennysonin, William Blaken, John Miltonin ja Lordi Byronin runokirjoja, jos edes yksi olisi tai saisin tilattua. Rosebudissa ei ollut. Oli Yeatsin runokirja, joka on minullakin.

KALA

Vaikka piileksit kalpean vuoroveden
vuoksessa ja luoteessa kun kuu laskee,
tulevien aikojen ihmiset saavat tietää
sitä miten laskin verkkoni
ja miten olet hypännyt aikojen alusta asti
yli pienten hopeisten punosten
ja ajattelevat että olit kova ja tyly
ja syyttävät sinua monin katkerin sanoin.

(William Butler Yeats, 1899 suom. Jyrki Vainonen)


Tuli runo mieleen katseltuani YleAreenasta luonto-ohjelmaa Yellowstonesta. Ohjelma syytti Yellowstonjärven harmaanieriäkantaa vapitien hävittämisestä. Siis kala vs. hirvieläin ja tässä tapauksessa kala oli voittanut. Ihminen tyhmyyksissään oli harmaanieriän järveen istuttanut ja nyt ne olivat ahmineet kotoperäiset punakurkkulohet, jotka maistuisivat hyvin karhuille. Nieriä ei otsoille kelvannut. Niinpä nallet siirtyivät kokonaan liharuokaan ja mikäpä muu siinä aina nenän edessä tepasteli ateriaksi kuin vapitin vasa. Alettiin nieriäsotaan ja sen voitti ihminen. Punakurkkulohikanta elpyi, vapitien määrä  lisääntyi ja karhuilla riitti kalaravintoa. Kaikki elivät onnellisina paitsi ehkä ne punakurkkulohet.

12. helmikuuta 2017

VANHA SINISILMÄ

Tiesittekö, että Frank Sinatra on painanut kuusi kiloa syntyessään? Ja että hän päätti jo pienenä poikana tulla laulajaksi? Tie oli pitkä ja kivinen monta vuotta, mutta sitten nappasi. Olen kirjassa vasta alussa, kuten "Vanha Sinisilmäkin" urallaan. Kirja sen verran painava, että on hankala luettava makuuasennossa. Luenkin välillä Christien  kevyempää Seitsemän kellon salaisuutta. Eikä se ole Hercule Poirot-juttu, vaan Scotland Yardin ansiokas tarkastaja Battle käyttelee "harmaita" aivosolujaan ratkoakseen rikoksen tai rikoksia tässä kirjassa. Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt vuonna 1929. Eilinen menikin lukien ja vanhaa jazzia kuunnellen. Koko päivä! Illalla katselin Miljonääri-tietokilpailun. Jutustelua kilpailijoiden kanssa ja valtava määrä mainoksia ja tiuhempaan kuin varttitunnin välein. Mutta on se Jaajo Linnonmaa niin mukava ja kultunen! Siitäkin huolimatta, että hän on juuttunut mahtavaa-sanaan.

Ulkona aurinkoista ja hiljaista. Autotkin nauttimassa sunnuntaiaamusta parkissaan. Nukuin hyvin, mutta heräsin aamuyöstä ja ihmettelin hetken maailman menoa. Sitäkin, että osa ystävistäni on jo kyllästynyt presidentti Trump-jauhantaan. Minä en ole. Luen ja kuuntelen. Koko homma on kuin jonkunlaista, no sanoisinko hiukan outoa näytelmää, jolla lehdet ja muu media mellastavat. HS:n kirjoitus kertoo tänään, että yli puolet amerikkalaisista pitää herra Trumpia hyvänä presidenttinä, paljon parempana kuin edeltäjiään. Joitakuita kuulemma ärsyttää hänen kampauksensa ja karkea kielenkäyttö, mutta miljardööri saa olla originelli ja kun hän tarkoittaa kuitenkin pelkkää hyvää. Totta puhuen, tunnen yhä epävarmuutta kaikesta, mikä Eurooppaa ja maailmaa koskee. Niin että se, että Pekka Haavisto asettuu taas mukaan Suomen presidenttikilpaan, ei hetkauta millään lailla. On hän aikamoinen sitkeä sissi! En usko meidän vieläkään olevan valmiita Pekka Haaviston presidenttiyteen.

Pysyttelen tänäänkin kotona ja huomenna myös. Luen ja nautiskelen päivistä. Tiistaina liikkeelle. Ehkä jo Sinatran kirjassa kerrotaan, että hän on juuri laulanut tulevan hittinsä. Niitähän on kuunneltavanamme.

11. helmikuuta 2017

YSTÄVÄN KANSSA ON AINA KIVAA

Emme me eilen minnekään Espalle menty. Kömmittyämme Keskuskadulle ylös metrotunnelista, kävelimme Stockmannille ja 8. kerroksen Fazerin kahvilaan. Sieltä siirryimme tyylikkäästi Samppanjabaariin. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, miehistä, ihmissuhteista, matkoista ja huomasimme molemmat, H ja minä, olleemme niin Altassa kuin Hammerfestissäkin. Juttelu siirtyi oitis Altan komeisiin kalliomaalauksiin (4200 eaa), Jäämeren turskaan ja lopulta päädyimme Turkin maisemiin, jonne H on lähdössä jo parin viikon kuluttua. Ilta yllätti ja oli pakko lähteä kotiin, H omaansa ja minä omaani. Halasimme ja palaamme asioihin taas toukokuussa.

Rosebud-niminen viiden euron kirjakauppa on asematunnelissa. Olen nähnyt, mutten käynyt. Nyt kävin ja ostin kolme kirjaa. Kaksi Christietä ja Michael Freedlandin teoksen Frank Sinatrasta (1915-1998), Like vuonna 2009. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1998. Olen aina pitänyt Sinatrasta ja nyt pääsen tutustumaan häneen paremmin, lähemmin ja enemmän. Kirja on hakemistoineen 491-sivuinen, eikä mikään pokkari. Takakannen mukaan Sinatralla oli "huikea elämänkaari, Hobokenin (New Jersey) italialaiskortteleiden köyhyydestä Los Angelesin loistoon". Menee monta päivää taas mukavasti ja pakkanen saa minun puolestani paukkua aivan rauhassa. Totta puhuen, maanantaista pukkaa plussat mittariin HS:n mukaan.

Helsinki oli yhtä ihana kuin aina ennenkin. Oli kaikenlaista menoa ja meininkiä, pulloilla soittaja Aleksin ja Keskuskadun kulmassa, terassit tyhjinä, mutta sisällä iloisissa valoissa väkeä, perheet jo viikonloppuostoksilla ja ratikoiden tuttu kolina oli musiikkia korvilleni. Katselin haikeana nelosta ja yksi pieni kyynel kirveli silmänurkassa. Nyt olen taas täällä periferiassa ja haikailen Helsinkiin. Vaikka samaa kaupunkia tämäkin on, mutta ei minun Helsinkiäni.

Tässä nämä kapselikahvihuuruiset aamuturinat. Tämä päivä kuluu pienten kotipuuhastelujen lisäksi vahvasti kirjoja lukien. Aloitan mielimiehestäni Frank Sinatrasta. Täytynee ostaa joitakin cd-levyjä. Minulla oli levysoittimen myötä niitä vanhoja Sinatran lp-levyjä, joita kuuntelin, I´ve got you under my skin, Stranges in the night, All the way jne.  Kuunnellut silloin, kun elämää oli edessäpäin enemmän kuin takana.

9. helmikuuta 2017

KALASTAJAN POJAN AAPISKIRJA

Mikael Agricola (noin 1508-1557) aloitti suomenkielisten kirjojen painatuksen. Kuten tiedämme, oli hän kalastajan poika ja sittemmin Turun piispa. Ei mikään hullumpi asia kalastajan pojalle tämä piispapesti. Ihka ensimmäinen suomeksi painettu kirja oli Agricolan toimittama aapiskirja. Uusi testamentti seurasi A:n suomentamana ja painattamana vuonna 1548. A runoili myös suomeksi ja oli siinäkin ensimmäinen. Aapiskirjaansa hän runoili esipuheeksi seuraavan:

Oppe nyt wanha, ja noori
joilla ombi Sydhen toori.
Jumalan keskyt, ja mielen,
jotca taidhat Somen kielen.
Laki, se Sielun hirmutta,
mutt Cristus sen tas lodhutta.
Lue sijs hyue Lapsi teste,
Alcu oppi ilman este.
Nijte muista Elemes aina,
nin Jesus sinun Armons laina.


Tämä on lainattu kansakoulun lukukirjasta II, Suomen kirja. Lukukirja ylemmän kansakoulun kolmatta ja neljättä lukuvuotta varten toimittaneet Mikael Johnsson, A. Kohonen, K. Raitio, E. N. Setälä. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1906.

Näin tuohon aikaan koulutiellä kansiksessa.

Siirryn muitta mutkitta 2000-luvulle ja kehun, mitä eilen aikaan sain. Aamu vaikutti ylen huonosti nukutun yön jälkeen siltä, että päivästä ei tahdo mitään tulla. Kun olin juonut kapselikahvia (ai että tykkään siitä vehkeestä) ja miettinyt asiaa tovin, päätin ottaa härkää sarvista ja itseäni niskasta kiinni. Otin pölyimurin ja pölyn karkotusliinan esille. Aloin hommiin. Sitten pesin koneellisen pyykkiä, kävin suihkussa ja lakkasin kynnet. Päätin myös monen vuoden tauon jälkeen tilata Kielikello-lehden, mutta läppäri kertoi sen siirtyvän ensi vuonna kokonaan nettilehdeksi ja kaikkien luettavaksi. Ei voi enää tilata. Maksoin Stadin Slangin jäsenmaksun ja tein itselleni salaatin, jossa oli siellä täällä munakokkelin hitusia. Tähän tapaan kului päivä ja olin ansainnut lasillisen saksalaista valkoviiniä. Luinhan juuri Eero Iloniemen hienon kirjankin Moselin varren viinimailta. Illalla sytytin kynttilöitä pölyttömille pöydille olohuoneessa ja olin hävyttömän tyytyväinen itseeni.

Nyt juon taas kapselikahvia. On aamu ja uusi pakkaspäivä. Askarointia jälleen tiedossa. Jos tänään siivoskelisin papereita kirjoituspöydällä. Tuppaavat kasaantumaan epämääräisiksi pinoiksi. Huomenna Helsinkiin!

8. helmikuuta 2017

MANSIKOITA PAKKASELLA

Ei ulkona nyt niin kylmää eilen ollut. En palellut, eivätkä silmät tai nenä vuotaneet. Toimitin kaiken, mitä piti. Pankissa sain yllättävän hyvän kohtelun, eikä kysytty kertaakaan, mistä olen saanut tallettamani rahat. Luulin ensin, että olin mennyt väärään pankkiin. Sitten luokseni vielä pelmahti konttorin johtaja ja oli yhtä hymyä. Ihmettelin hänelle "nyt ei olekaan armeijaa ympärilläni kuten viimeksi tiukkaamassa, mistä rahat". Olen kuulemma saanut luvan talletella! Hieno juttu. Pääsin rikollisten kastista normaaliasiakkaiden kastiin. Tunsin ensimmäistä kertaa siinä pankissa olevani oikea ihminen! Lupasin johtajalle, että voin vähitellen ehkä melkein  alkaa viihtyä heidän asiakkaanaan. Olikohan liikaa luvattu?

Trump luulee nyt, että Euroopassa ei tehdä muuta kuin terrorisoidaan, ja sitä on niin paljon, ettei media halua edes kertoa. Katselin YouTubesta  muutaman Saturday Night Live-ohjelman. Raakaa peliä. Presidentti Trump on joskus niin kiukkuinen ohjelmasta, ettei edes kommentoi, kerrotaan. Toisaalta toisinaan taas niin vihainen että tihkuu ja pihisee. Mutta minkäs teet. Amerikkalaiset tykkäävät ohjelmasta, jossa mollataan ja pilkataan presidenttiä, presidenttejä. Trump ei ole ainoa, ei ensimmäinen eikä viimeinenkään.

Suomalaiset eivät kestä oikeasti kylmää, kertoo HS. Heti, kun syksy koittaa, niin aletaan keskustella talven tulosta ja pakkasista. Nyt kun on sekä talvi että pakkanen, me palelemme niin maan perusteellisen paljon, vaikka on röijyä ja välihousua. Mennäänpäs jonnekin Siperiaan kokeilemaan todellista kylmyyttä, -50 astetta ei ole mitään. Ulkomaalaisia on täällä haastateltu ja hyvin pärjäävät. On maita muitakin Euroopassa, etelämpänäkin, jossa on pakkasta ja lunta. Niin että se siitä suomalaisten kylmän kestävyydestä. Revitään siitä.

Ostin taas niitä isoja espanjalaisia mansikoita. Eri hyviä. Juuri ne suippopäiset. Pätee kaikkien, kotimaistenkin, kohdalla. Ehkä jonain päivänä voisin availla  kaupassa kaikki rasiat ja kerätä ne suippopäiset itselleni. Valikoihan se eräskin mies kaupassa kanamunansa eri kennoista. Minäkin avaan  kennon, mutta vain siinä tarkoituksessa, että kukaan ei ole istunut munien päällä missään vaiheessa. Ne kun ovat niin helposti särkyviä. Vaikka olen nähnyt  niiden päällä jonkun seisovan esityksessä. Painoko jakautuu? Vai ovatko sittenkin lujempaa tekoa kuin mitä luulemme? Minä ainakin joskus joudun lyömään kipon reunaan munan kahdesti, ennen kuin saan sen rikki. Oliko Kolumbuksella muna sittenkin keitetty, jolla temppunsa teki? Jotkut ihmiset ovat tehneet saman tempun 1400-1500-luvun jälkeenkin. Onnistuneet, vaikka on ollut kysymyksessä raaka muna.

7. helmikuuta 2017

PAKKASESTA PULMA

Mennäkö vai eikö mennä? Kas, siinä aivan oikea ja hankala pulma. Pakkasta. Inhoan lumen narskumista. Inhoan pakkasta ja talvea. Vielä mietin, menenkö. Ruokaa on, hedelmät alkavat loppua, pankkiin ja postilaatikolle pitäisi mennä. Juustoakin on, mutta kaikki alkavat olla vähäisinä paloina jo. Ihminen kyllä tulee toimeen ilman juustoakin. Tämä on selvä asia. Mutta kun olen sille niin kamalan perso.

Perjantaina taas treffit. Tapaan H:n, ennen kuin lähtee Turkkiin. Toukokuussa takaisin. Menemme jonnekin kahville. Mutta minne? Helsingissä on onneksi kahviloita, uusiakin. Jos jaksaisimme hampparoida Aschanille Espalla. En vieläkään ole saanut aikaan sinne mennä. Se on se jugend-sali, jossa olen ennen kahvilaa käynyt monen monituiset kerrat. Jos on kova pakkanen, en kovin pitkälle rautatieasemalta liikahda, eikä liikahda H:kaan. Tarpeeksi lähellä: Cafe Esplanad (totesin kerran hyväksi), Cafe Aalto, Cafe Roasberg, Steam Coffee...  Johonkin näistä änkeydymme. Tai aivan muualle. Kyllä näistä viiniäkin saa. Nykyisin Suomessakin ollaan niin mannermaisia!

Elämän ihmeellinen karavaani katoo, raukeaa.
Sa tartu hetkeen! Se on poissa niin kuin jousi laukeaa!
Vain nautinto on päiviemme pelastus, oi juomanlaskija!
Siis maljat täyteen taas! Yön synkkä syli kohta aukeaa.

 (Omar Khaijam, teltantekijä, suom. Toivo Lyy)

Taidan lähteä ulos, mutta vasta iltapäivällä. Ei elämä lopu yhteen tai useampaan pakkaseen. Tämä on Suomea ja talvi on tämmöinen. Asiat hoidettava, kun ei ole sitä piikaressuakaan, jonka voisi lähettää palelemaan puolestani.

Kalenterissa aukeni helmikuun kohdalla Edelfeltin  Vanha laulu-teoksen harjoitelma Haikon salongissa 1888. Albert Edelfelt vietti yli 20 kesää  Haikossa, ensin äitinsä Kartanon mailla vuokraamassa huvilassa ja myöhemmin paikan ostettuaan vuonna 1879 alkoi rakentaa itselleen 1883 ateljeeta. Se on ollut vuodesta 1951 ateljeemuseona.

6. helmikuuta 2017

MINUN TULI PAHA OLLA

Presidentti Trumpista huolimatta "sivistyneessä" maailmassa asiat ovat hyvin. Vertaan tätä hyvää olemista juuri lukemaani Satu Rommin kirjan sisältöön hänen kertoessaan varsinkin Kambodzan oloista. Asiat ovat toki nykyisin paremmin, mutta silti huonosti meidän näkökulmastamme.

Tänä päivänä on naisillakin (äänioikeus vuonna 1955) mahdollisuus kouluttautumiseen, lapset pääsevät kouluun, on taloudellisesti hyvinkin toimeen tulevia perheitä. Naiset ovat kuitenkin aliedustettuina johtavissa tehtävissä. Suuressa osassa kansaa asiat ovat hyvin huonosti. On lasten hyväksikäyttöä ongelmaksi asti, on tavatonta köyhyyttä, ihmiskauppaa, sairautta, miinoja maaseudulla kaikkialla ja niiden räjähdyksistä syntyneitä vammoja ihmisten kerätessä vaara-alueilla polttopuita. Puhtaasta juomavedestä pulaa.  On lastenkoteja, jotka pursuavat hylätyistä orvoista lapsista tai vaikka vanhempien ollessa elossa, mutta köyhyyttä pakoon orpokotiin lähetetyistä. Matkailijat ovat vapaaehtoistyössä näissä orpokodeissa päivän pari "auttamassa" ja saavat itselleen  kokemusta, eivätkä anna aidosti mitään lapsille. Leikitään päivä lasten kanssa, saadaan sulka hattuun ja ollaan hyvä ihminen. Rommi on sitä mieltä, että "suuret matkanjärjestäjät ovat keksineet uuden markkinaraon".

Matkailija voisi edesauttaa omalta osaltaan maan taloutta käyttämällä paikallisia palveluja, ostamalla paikallista ruokaa ja asumalla paikallisten omistamissa majapaikoissa. Se on vastuullista matkustamista, sanoo Satu Rommi.

Niin kutsutusta sivistyneestä maailmasta pedofiilit matkaavat Aasiaan, myös Kambodzaan, etsiäkseen seksiä ja sitä he saavat. On löydetty bordelleista parin-kolmen vuoden ikäisiä tyttöjä. Kaikenlaista seksiä etsivät tuhannet muutkin, vieraat sekä omat. Se on helposti saatavaa siellä kaikkialla.

Pienet kouluikäiset lapset myyvät kaduilla postikortteja "one dollar, one dollar" kymmenen kappaletta. He ovat likaisia, resuisissa vaatteissa, mutta äärettömän hellyttäviä. Miksi he eivät ole koulussa? Heidän on myytävä tietty määrä kortteja päivässä ja siitä riippuu kotona olevan perheen ruokamäärä sinä päivänä. Rommi kyselee "miksi et ole koulussa?" Heillä on monta vastausta, koulupäivä jo päättynyt, olen menossa pian, tänään vapaapäivä jne. Jos turisti haluaa todellakin auttaa, Kambodzassakin on järjestöjä, joihin voi avun suunnata saadakseen ennen kaikkea lapset pois kaduilta ja kouluun. Koulunkäynti on virallisesti ilmaista. Se maksaa kuitenkin monelta osin, oppikirjat, vaatteet, matkat sekä näitä epävirallisia maksuja, kuten opettajan palkkio kokeen tuloksesta ym.

Tätä kaikkea kurjuutta ja köyhyyttä ei voi ymmärtää, ennen kuin sen näkisi paikan päällä. Näitä maita on toki muitakin, mutta Rommi kirjoittaa kolmesta ja yksi niistä on maailman köyhimpiä, ja se on Kambodza. On kliseistä nyt minun sanoa, että tuli paha olla, mutta sanon sen kuitenkin: minun tuli paha olla.

5. helmikuuta 2017

KATOAVA KORVA

Pitihän minun ostaa Amos Andersonin museokaupasta, totta kai.  Kirja Sigurd Frosteruksesta (SKS 2015), mustetäplämagneetti ja van Gogh-muki. Kun mukin täyttää esimerkiksi kuumalla kahvilla, häviää van Goghilta korva mukin kummaltakin puolelta. Toiselta vasen ja toiselta oikea. Oikeastihan hän leikkasi vasemman korvansa, pani pakettiin ja lähetti Rachel-nimiselle naiselle, joka oli prostituoitu. Tämä tapahtui vuonna 1888. Muki on amerikkalaista alkuperää Brooklyn, New York, mutta aivan pienessä tarralapussa lukee "made in China". "Van Gogh´s disappearing ear"  isolla präntillä. Kokeilin ja totta se on. Taiteilijalta häipyvät korvat ja kun muki taas kylmenee, korvat palautuvat. Voi hyvät hyssykät! Mitäpä tuumaisi taiteilija itse tästä enemmän tai vähemmän kornista mukista, joka myytiin arvokkaassa ja arvostetussa Amos Andersonin taidemuseon kaupassa? No, yhtä kornia, jos ei enemmänkin, oli van Goghin oma ja aito korvatemppu.

Frosteruksen kirja on kiinnostava, eikä yhtään korni. Kokoelma museossa sisältää 99 maalausta, 14 piirrosta, 10 grafiikan lehteä ja 12 keramiikkaesinettä. Ei mikään huono kokoelma Frosteruksella kotonaan ja nyt Andersonilla. Monet Amos Andersonin museon huoneet ovat Andersonin ajoilta huonekaluineen ja valaisimineen. Upeat matot lattialla, eivätkä mitään konemattoja. Ilmoitin heti tahtovani muuttaa tähän tyylikkääseen kotiin ja nauttia päivät pitkät Frosteruksen kokoelmasta. Mutta niin minä tahdoin muuttaa Eiran sairaalankin rakennukseen.

On hyvä asia, että meillä ja muualla on ollut ja on taiteen keräilijöitä. Osa lahjoittaa kokoelmansa taidemuseoihin jälkipolvien nähtäväksi ja ihailtavaksi. Testamenttaa kotinsa jollekin säätiölle antaen luvan tehdä kodistaan taidemuseon. Näitä on Helsingissäkin. Juhani Kirpilän koti, tämä Amos Andersonin ja Sinebrychoffin koti on kaikkine taideaarteineen yleisön ulottuvilla. Didrichsenin taidemuseo, Gallen-Kallelan museo, Uno Cygnaeuksen galleria, näissäkin asuttu ja eletty aikoinaan. Didrichsenin taidemuseo on näistä ainoa, jossa en ole ollut. En muista enää, mutta joku näyttely siellä oli ja minun piti puoliso viedä. Se jäi vain aikeeksi ja nyt on liian myöhäistä. Pitäisi kaikki heti tehdä, kun suunnittelee. Muistan vielä sinne soittaneeni ja kysyneeni, voiko pyörätuolin kanssa tulla. Voi ja henkilökunta auttaa tarvittaessa. Näinkin hyvän palvelun jälkeen jätin asian tuonnemmaksi. Ehkä joskus kunnioittaakseni puolison muistoa sinne vielä menen ja vien sydämessäni hänet mukanani.

Arkkitehti Sigurd Frosterus otti osaa Stockmannin arkkitehtikilpailuun 1916. Hänen luomuksensa voitti ja nyt meillä on Frosteruksen Stockmann vuodesta 1930 paikallaan Aleksin ja Manskun kulmassa. Frosterus osallistui myös Helsingin asemarakennuskilpailuun, mutta voiton vei Eliel Saarinen, vaikka Frosterus tietysti piti omaansa höyryveturin näköistä asemarakennusta sopivampana kuin Saarisen kansallisromanttista näkemystä. Saimme kuin saimmekin Saarisen hienon 1914 valmistuneen rautatieaseman Helsinkiin. Emil Wikström teki körttiläishiuksiset graniittiset Lyhdynkantajat-veistokset kaksin kappalein pääoven kummallekin puolelle. Veistosten mallina oli Visavuoren puutarhurin töitä tehnyt torppari Jalmari Lehtinen. Visavuori oli Emil Wikströmin ateljeekoti Valkeakoskella. Sekin toimii nykyisin museona.

4. helmikuuta 2017

THAIHYMYN JÄLKEEN TAIDETTA

Eilen aiheilin thaihymystä Satu Rommin sanoin.  Eilen minulle hymyili aasialainen mies. Kävin salamannopeasti läpi kaikki Rommin thaihymyilyn aiheet, mikä liittyisi juuri saamaani aasialaishymyyn. En keksinyt muuta kuin sen, että yksinkertaisesti kaveri oli hyvällä tuulella ja tahtoi jakaa sen länsimaalaisen rouvashenkilön kanssa. Näin minä sen päättelin. Tuskin hymy oli säälihymyäkään, jota Rommi ei hymyn syihin luetellut. Ja mitäs säälimistä minussa on, vaikka rollaattoria lykinkin? Suora ryhti, katse edessä, askel kepeä (aina lonkan mukaan), korkosaappaat ja siisti ulkomuoto. Ja näin nosti kissa omaa häntäänsä.

Thaimaa ei ole koskaan kuulunut maihin, jonne välttämättä olisin hinkunut. Ei liioin  kiinnostukseni kohteina ole olleet  sen enempää Kambodza kuin Burmakaan. Burman sotilasjuntta muutti kansalta kysymättä Burma-nimen Myanmariksi, kertoo Rommi. Ja Myanmarista Suomenkin media puhuu. Rommi puhuu Burmasta. Kuten moni maan asukaskin.

Jos joku todella kaukainen maa on minua kiinnostanut, niin Bhutan. Tuo pieni kauan ollut turismilta  suljettu valtio Himalajan kyljessä. Jos joku olisi näistä Rommin kolmesta maasta valittava, niin sitten Burma. Toisaalta, lähtisin tältä istumalta minne vaan, jos rahkeet kestäisivät. Tarkoitan "rahkeilla" etupäässä lonkkaa. Rollaattoria olisi ankeaa lykkiä pelkkien ylämäkien maassa kuin esimerkiksi Bhutan. Jakkikyyti? Kantotuolejakaan ei enää nykyisin käytetä. Siispä minulta jää Himalaja näkemättä, mutta television matkaohjelmissa sen näen. Näen paljon muutakin muista maista ja kirjoista luen. Ehkä vähän huokaan, mutta hyvä niinkin. On silmät, joilla lukea ja nähdä tv-ruutu. Eivätkä edes silmäpohjat ole rappeutuneet! Päästän läppärinäytölle suomalaisen hymyn ja ilman minkäänlaista muuta merkitystä kuin tämänhetkinen hyvä olo.

Eilen kului päivästä osa taiteen parissa. Olin museoystäväni M:n kanssa Amos Andersonin  entisessä kodissa. Päänäyttelynä Sigurd Frosteruksen (1876-1956)  keräämää taidetta. Siitä ehtikin vierähtää monen monituista vuotta minun edellisestä käynnistäni siinä talossa. Magnus Enckelliä, Tyko Sallista, Sigrid Schaumania, Marcus Collinia sekä muutama työ itse arkkitehti Sigurd Frosterukselta ym. Saimme rauhassa syventyä sekä tauluihin että niistä keskusteluun ja vähän muuhunkin. Muita museovieraita oli niukasti. Sitten lähdimme Kukontorin läpi Forumiin, koneportaita alaspäin ja Fazerin kahvilaan ja joimme samppanjaa. M söi vielä voileivänkin kahvinsa kanssa. Aika kulki kuin siivillä ja olin kotona vasta, kun pimeä oli laskeutunut maan ylle. Alitimme Manskun, jonka jälkeen erosimme ja minä jatkoin metroasemalle. Tämän kulkutien neuvon sain muuten L:ltä ja A:lta. Kiitoksia. Se oli kiva reitti. Jouduin vain kerran mennessäni museoon kysymään kolmelta komealta vartijaherralta ja ohjeet olivat selvät ja selkeät. Kaukana maan alla rautatieasemalta Yrjönkadulle! Ei olisi haitannut, vaikka taivas olisi heitellyt kissoja ja koiria.

3. helmikuuta 2017

THAIHYMY

Olen ollut taas stadissa. Tosin vain kampaajalla ja kotimatkalla  käppäilin Itäkeskuksen Stockmannille. Ostokset tehtyäni ajoin hissillä sikäläiseen Herkkuun. Tulppaaneja ja veriappelsiineja. Koneportaitten yläpäässä jo ihan kotimatkalla eräs herrasmies kysyi, jos hän saa auttaa minut alas. Kiitin kauniisti ja kerroin olevani jo kovasti rutinoitunut tähän kaikkeen. Niin kuin olenkin. No, olisin tietysti avun voinut ottaa vastaan ihan seikkailumielessä.

Metrossa oli kummallisen tyhjää. Yksi rouva lastenvaunujen kanssa, yksi kaljanjuojamies, kaksi teiniä ja minä siinä vaunussa. Ei edes ulkomaalaisia. Matkustimme aivan kuin Suomessa. Tuntui hyvältä. Sörkan asemalta sisään kyllä pelmahti somalialaisnainen, joka huusi kännykkäänsä niin että vaunu raikui. Miksi ihmeessä heidän pitää aina huutaa? Siinähän on puhelin välissä.

Luen Iloniemen kirjan lisäksi myös  Satu Rommin, takakannen mukaan "palkittu matkakirjailija", kirjaa Teetä ja temppeleitä. Kaikki tuttavani, jotka ovat Thaimaassa käyneet, ylistävät alati hymyilevää thaikansaa. Rommi kertoo hymyilyn salat. "Thaimaalaiset hymyilevät ollessaan iloisia tai halutessaan osoittaa ystävällisyyttä. He hymyilevät myös silloin, kun he ovat hämillään, kun he eivät ymmärrä, kun he haluavat välttää riitatilannetta tai kun he eivät tiedä vastausta kysymykseen. He hymyilevät silloin, kun he eivät halua menettää kasvojaan, tai he eivät halua kenenkään muun menettävän. He hymyilevät, kun turisti käyttäytyy typerästi, loukkaavasti tai vihamielisesti. Jos turisti hermostuu turhanpäiväisestä ja alkaa meuhkata, thaimaalaiset hymyilevät, koska heitä hävettää turistin puolesta. Kuuluisa thaihymy on todella reaktio melkein joka tilanteeseen." Rommi tietää. Hän on käynyt Thaimaassa monet kerrat, asunut siellä ja tuntee maan tavat. Hymyn taakse kätkeytyy vaikka mitä. Länsimaalaiset turistit pitävät hymyilyä pelkästään viehättävänä tapana tietämättä sen taustasta ja syystä yhtään mitään.

Heräsin tänään eli hetki sitten reippaana ja virkistäytyneenä hyvien yöunien jälkeen. Kahvia ja paahtoleipä ja sitten valmistautumista taas Helsinkiin lähtöön. On tämä niin kivaa!

2. helmikuuta 2017

"IN VINO VERITAS"

Minulla on näköjään kyky valita kirjakaupassa huomaamattani ainoastaan humoristisia kirjoja. Tämä vastikään hankkimani Eero Iloniemen viininviljelijän kirja on hauska. Iloniemi puuttuu viinin makukuvauksiin, joita on Alkonkin pullohyllyjen reunoissa. Iloniemi kysyy, onko joku maistanut hikisiä villasukkia tai mätäneviä nauriita, eikä haluakaan maistaa, mutta tämä on viinin maun kuvailemista. Hän väittää myöskin saman viinin maistuvan aivan erilaiselta riippuen seurasta, ympäristöstä, valaistuksesta jne. "Aurinkoisessa Provencessa oliivipuun alla maisteltu roséviini kaskaiden konsertoidessa maistuu aivan eri viiniltä kuin lämpölampun alla parvekkeella Martinlaaksossa."  Kokemus ja maku ei ole sama, vaikka etiketti pulloissa on. Ja näin on asian laita. Itsekin todettu. Veuve Clicquot ei maistu samalta kotikeittiön jääkaapista otettuna kuin nautittuna Samppanjabaarin valkoisella sohvalla.

Eero Iloniemi liikkuu todellakin samoissa maisemissa kuin minä vuosikymmeniä sitten. Trier, Koblenz Saksassa ja Mosel virtaa myös Ranskan ja Luxemburgin puolella. Minä aloitin matkani jostain Moselin alkujuoksulta, jatkoin joenvartta Koblenziin, jossa Mosel ja Rein yhtyvät. Siitä Reinjoen reunaa, mm. Mainz, Köln, aina sen laskusuun tienoille Pohjanmeren rannalla. Tekisin matkan koska tahansa uudestaan, vaikka kaksi kertaa olen käynyt ja jokia katsellut.

Väärennettyjä viinejä matkaa maasta toiseen, niitä ostetaan huippuhinnoin, kertoo Iloniemi kirjassaan. Hardy Rodenstock järjestää  maistiaisia  ja hänellä on aina harvinaisuuksia pulloissa. Hänet on haastettu oikeuteen väitettyään myymänsä viinin olevan Thomas Jeffersonin pullossa. Tarkempi tutkimus osoitti, että Yhdysvaltojen kolmannen presidentin nimi on sähköisesti kaiverrettu pullon kylkeen. Tuolloin ei osattu vielä valmistaa sähkötyökaluja! Minä olen aina tykännyt veijareista! Silläkin uhalla, että heidän toimintansa on moraalisesti väärin. Eikä veijarit saa aiheuttaa ruumiinvammaa tai kuolemaa kenellekään.

Eilen katselin jälleen kerran Steven Spielbergin vuona 2002 ohjaaman "Ota kiinni jos saat". Veijariutta parhaimmillaan!

1. helmikuuta 2017

KAPSELIKAHVILLA HELMIKUUHUN

Heräsin hyvien unien jälkeen uuteen kuuhun, helmikuuhun. Ja niin kaikki muutkin ihmiset. Jokohan voisi Risto Rasan sanoin uuden päivänkin aloittaa? "Kevät toi oksanhankaan talven auringon, lämpö aukaisi silmunnokan. Ja se punarinta lauloi."

Illalla vuoteessa painelin Moselin rannoille. Istuin viinitarhan vieressä rinteessä ja katselin alas joelle. Proomut hiljalleen kulkivat myötävirtaan, aurinko paistoi. Olin juuri syönyt hotellin aamiaisen. Tuuli oli lempeä. Minun oli hyvä olla. Panin Eero Iloniemen kirjan vatsani päälle ja muistot Saksan matkasta kauan sitten tulivat mieleen. Sama joki kuin Iloniemenkin silmien edessä, samat pienet kylät ja kaupungit jokivarressa. Tammikuun viimeisen päivän ilta oli kesässä aikoja sitten. Jatkoin lukemista.

Nyt juon kapselikahvia ja syön tavanomaisen paahtoleipäni. Enkä kotoani tänään liikahda. Ostin pakastimeen ruokaa. Ahvenfileitä ja vasikan entrecoten. Uhmasin punaisen lihan syömiskielto-ohjetta. Ostin puolikkaan leipäjuuston, mangon ja päärynöitä. Niin, ja niitä jättisuuria mansikoita. Kassa kysyi plussakorttia. Huokasin ja sanoin ettei ole. Olin hyvillä mielin silmälääkärin tulkinnasta silmistäni.

Oli sama tohtori kuin edellisellä kerralla, joka minulta yllätyksekseni kaihin löysikin. Hän muisti, minä en. Minulla on erittäin huono kasvomuisti. Keskustelimme siitä, kun silmälääkärit ja optikot ovat alkaneet taittaa peistä, josta on ollut artikkeleita sanomalehdissäkin. Asiakkaat käyvät optikolla ja saavat silmälasit. Optikko ei osaa kertoa asiakkaan silmäsairauksista mitään, hän ei ole lääkäri. Moni hoitoa tarvitseva silmäsairaus lipuu ohi jääden hoitamatta. Seuraus voi olla katastrofaalinen, jota sitten silmälääkärit yrittävät paikkailla. Katsoin lääkäriä silmiin ja sanoin omasta puolestani luottavani enemmän lääkärin kuin optikon diagnoosiin ja luotan siihen kuin kallioon. Kaikki kunnia optikon ammatille optikon ammatissa. Kukin pysyköön lestissään. Tämäkin lääkäri on mukava lääkäri, kuten minua hoitavat lääkärit yleensäkin. Huonoja kokemuksia ei ole. Juurikaan.