29. marraskuuta 2017

RUTTOPUISTOON

Meinasin olla kirjoittamatta, mutta en sittenkään. Minkäs ihminen vietilleen voi? Lounassalaatti nautittu ja espresso siemailtu. On uusia espressokuppejakin. On tärkeää, mistä mitäkin tarjoillaan. Se on puoli nautintoa.

Ostin  Ernest Hemingwayn The old man and the sea. On ohut kirjanen, sivuja vain 99. Olen  tässä hienossa kuvauksessa mies, kala ja meri jo yli puolen välin. Tämäkin klassikkotarina jäänyt minulta aikaisemmin lukematta.

Tänään onkin luppopäivä eilisen stadireissun jälkeen. Lakkaan kynnet. Huomenna visiittiin. Ja ylihuomenna Vanhaan tsyrkkaan kuuntelemaan sjungaamista. K tulee mukaan. Metro- ja ratikkamatkailua. Niin ja ehkä kaunein katu Helsingissä Espan jälkeen, Bulevardi. Sitten kun olemme astuneet ratikasta, Engelin suunnitteleman portin läpi Ruttopuistoon ja edessä onkin niin ikään Engelin suunnittelema kantakaupungin vanhin kirkko. Sitä ihailemme askeltaessamme lähemmäksi. Lönkankin kautta pääsisi, mutta haluamme kulkea hautausmaan läpi ja katsella ruostuneita ristejä. Paikalle haudattiin 1700-luvulla ruttoepidemian aikana 1185 helsinkiläistä. Arkku, joissa ruttoon kuolleita kuljetettiin, on Tuomiokirkon kellarissa kryptan alapuolella. Olen tummanpuhuvan arkun nähnyt ystävällisen suntion avustuksella. Edesmennyt ystäväni Anja oli mukana.

Nyt luen Hemingwayn loppuun ja sitten alan HSTV:stä katsella, kuka saa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Elisabeth Rehn on lukenut ja valinnut. Lehtihaastattelussa kertoi sen olleen aikamoisen urakan. Tämän uskon.



28. marraskuuta 2017

HANKITAAN SYLKYASTIA

!! UUTUUS KODEILLE !!

Terveydenhoidon mukainen
SYLKYASTIA

patenteerattu Suomessa ja ulkomailla.

Tämän sylkyastian tarkoitus on edistää puhtautta, peittämällä syljetyt ainekset, sekä terveyttä, estämällä taudinaineksia leviämästä syljestä huoneisin (yksi ii). Useat terveydenhoitoa harrastavat lääkärit ovat tunnustaneet keksinnön suuret ansiot.

Sylkyastiaan on joka päivä pantava uutta; vettä ja niin hyvin säiliö kuin kansi sitä ennen tarkasti virutettava vesijohdossa.

Hinta on 9mk. 50p. Myyjä: G.F. STOCKMAN (yksi n) Helsingissä.

Mainos ollut Päivälehdessä vuonna 1891.

Tämmöisen jääkaappimagneetin olen ostanut! Myös seuraavan Savo-Karjala-lehden 1901.

Helsingin jäädytyslaitoksen
SUOMALAISIA KANAN MUNIA

varasto

LIGNELL & PIISPANEN
A.J. Kotilaisella


Ihania!!!  Ostin myös Ernest Hemingway The old man and the sea. En ole aivan varma, olenko edes suomeksi lukenut.

Olin siis taas Stadissa. Kaikenlaista tuli ostettua. Kerjäläiset helisyttivät mukejaan, metrossa kaupattiin lehteä, yksinpuhuja supatti ja kaiveli roskapönttöjä, joulupukkikin matkusti metrolla. Punainen nuttu, vihreät rukkaset, tupsulakki ja valkoinen parta. Oli minusta niin kaukana, etten päässyt vakuuttamaan kiltteyttäni.

Antoisa kaupunkimatka. Kivaa!

27. marraskuuta 2017

REPORANKANA

Keikuin koko eilisen päivän aamutakissa. En laittanut vuodetta. En syönyt salaattia. En antanut aivoilleni tehtäviä. Mitä sitten tein? En oikeastaan yhtikäs mitään. Päivä meni silläkin lailla. Teki kyllä mieli avata lahjaksi lähetetyn Kirkko ja kaupunki-joulukalenterin ensimmäinen luukku. En avannut. En ole varma, saanko avata sitä 1.12. liioin, kun en yleensä lue Kirkko ja kaupunki-lehteäkään. En anna Rakenna joulupuu keräykseen mitään. Olen huono kirkkoon kuuluva. En anna myöskään karkki tai kepponen-päivänä mitään kenellekään. No, karkki on huono juttu, kepposesta en tiedä, rahaa sen olla pitää siihenkin keräykseen. Mutta minä olen antanut kaivorahaa Afrikkaan ja ostanut vuohen yhdelle perheelle. Sitten lakkasin olemasta sillä lailla hyvä ihminen.

Lauantaina palatessani taiteen parista Helsingissä ja kävellessäni kauppakeskuksen kujia pitkin kotiin, kuulin takaani naisen äänen "rouuuvaaa". Käännähdin tietysti. Naishenkilö hiukan hengästyneenä sanoi, että minun tahdissani ei pysy nuoremmatkaan henkilöt. En kysynyt, mutta mieli teki, että miksi pitäisi pysyä? Katselin naista ja odotin jonkunlaista tarkennusta. Hänen hengityksensä tasaannuttua kertoi "ihailevansa kävelytyyliäni". Jaahas, tuumailin itsekseni, että tämmöinen tapaus. Kävelen kuulemma kauniisti (???). Hmmm....  Jotain pitäisi sanoa ja lopulta kiitin ja mainitsin, etten siitä kauneudesta tiedä, mutta aika vauhdikkaasti yleensä liikun. Hän kysyi, kävelenkö samalla lailla ilman rollaattoria? Vastasin, etten ole pitkiin aikoihin ulkona sitä kokeillut, mutta tuskin. Mutisin jotain kiireestä ja jätin hänet ihailemaan kulkemistani hänestä poispäin. Kaikkea kans!! Itäkeskus!!!

Tänään olen ajatellut hiukan liikahtaa ulos. Minne asti, en ole vielä päättänyt. Jos kuitenkin sataa kissoja ja koiria, en liikahda, kun ei ole oikeaa asiaa minnekään. Pieni sade ei haittaa. Vedestä puhutaan, ei lumisateesta. Voisin tietysti piipahtaa kauppakeskuksessa, että näkevät miten kävelen.





26. marraskuuta 2017

KOLME VELJESTÄ

Von Wrightien näyttely Ateneumissa katsastettu, mitä ihmismassan seassa nähty. Jono lippumyymälään pitkä ja minä ehdin M:lle napista, että museokorttilaisille pitäisi olla oma kassa. Nopeuttaisi toimintaa. No, saimme rintaan tarran, joka takaa meille säällisen sisään tulon. Sitten vaan Taiteen ääreen. Salikaupalla maisemia ja eläimiä, lintuja edestä ja takaa. Jopa von Wrightien täyttäminä lasivitriineissä. Mahtava merikotka teki vaikutuksen koollaan. Ikäkirjo yleisössä vauvasta vaariin ja monet olivat aivan oikeasti kiinnostuneita näkemästään. Arvelin osan tulleen siksi, että von Wrightin kolme veljestä on nyt tapetilla ja on ihan must poiketa Ateneumiin. Sama asia, kun ostetaan Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjailijan kirja tai kirjallisuuden Nobelin saaneen. Ei välttämättä lueta. Kun pahin innostuksen puuska alkaa olla Ateneumissa ohi, ajattelin mennä uudestaan ja katsella RAUHASSA teoksia. Näyttelyhän on helmikuuhun asti.

Veljekset osasivat maalata, se on selvä asia. Ja kuten M sanoi, näistä maalauksista ei tarvitse miettiä, mitä esittävät. Olen samaa mieltä. Jokainen sulka paikallaan, jokainen lehmän häntä selkokielellä tehty, maisemiin tahtoi kävelemään ja järviin uimaan. Katajanokan 1800-luvun ränsistyneisyys semmoisena kuin se oli. Me olemme ylpeitä Savosta tulleista taiteilijaveljeksistä.

Museokaupasta en ostanut von Wrightin kirjaa, vaikka selailin ja hypistelin. Ostin kaksi jääkaappimagneettia. Ferdidandin Ensi yllätys (1880), jossa vasikka ihmettelee ankkoja sekä Magnuksen Annankatu kylmänä talviaamuna (1868). Wilhelmiltä en ostanut mitään. Kolmanneksi valikoin ostoskassin, jossa kuvattu Albert Edelfeltin Leikkiviä poikia rannalla (1884). Olen tyytyväinen ostoksiini sekä saamaani hengen antiin kuin myös M:n aina yhtä mielenkiintoiseen seuraan. Sain joululahjankin häneltä!

Sitten tepastelimme Stockmannille, joka myös oli kuin nuijalla lyöty ihmisiä täynnä. Syy lauantaipäivä ja "black friday", joka venyy monessa kaupassa koko viikonlopuksi. Luovimme tiemme hissiin ja kohti 8. kerrosta, jossa Samppanjabaari. Sekin ihmisiä täynnä. Löysimme pienen kahden hengen pöydän, joka meille passasi hyvin. Lasillinen samppanjaa ja pienen pieni voileipä, jonka nälkäinen olisi ahmaissut yhdellä suupalalla. Me pilkoimme sitä tyylikkäästi haarukalla ja veitsellä. Herkku oli hyvää ja se oli lautasella esteettisesti kaunis näky koostaan huolimatta tai juuri siksi. Yksi katkarapu minimaalisen pienen lisukkeen kanssa peitti koko pikkuruisen leivän, ja me taiteilimme sen onnistuneesti pienemmäksi.

M tietää, että lopetin neandertalilaiskirjan kesken, koska se oli minulle liian tieteellistä tekstiä. Aivotoiminnan takia kuulemma olisi luettava tämän kaltaistakin välttyäkseen myöhemmän iän muistisairaudelta. Illalla otin neandertalilaisen taas käteeni ja tavasin sanoja: metylaatio, polymeraasi, sytosiini, nukleotidi, adeniini, bakteerisekvenssi, guaniininukleotidi, tymiini, sytosiiniemäs, sentrifugoiminen...  Aivot kuulemma M:n, joka on alan ihminen, mukaan mielellään käsittelevät asioita, joita eivät itsekään ymmärrä, saati luovuttaisi tiedot omistajalleen. Näiden ja muiden maallikolle vaikeiden sanojen jälkeen olen varma, että minusta ei tule muistisairasta. Tätä  mieltä on ollut lääkärinikin, koska molemmat vanhempani olivat täyspäisiä loppuun asti ja muistisairaus saattaa olla perinnöllistä.

Onnellisena seesteisestä tulevaisuudestani ryhdyn viettämään tätä sunnuntaipäivää ja varmemmaksi vakuudeksi annan aivoilleni lisää kirjastani vaikeita sanoja.







25. marraskuuta 2017

MR. MORGAN´S LAST LOVE

Herätyskello soi ja minä heräsin. Kahvin lipittelyn jälkeen aamutoimet, ulkomuoto fiiniksi ja sitten menoksi. Ei haittaa, vaikka sataisi. Suurimman osan matkaa teen sisätiloissa, ulkona vain pienen rupeaman. Muutenkaan ei sää minua pidättele, jos on menoa. Roskiskeikan voin kyllä siirtää, jos sataa kissoja ja koiria tai pihateitä ei ole lumesta aurattu. Pieni lumikerros ei rollaattorin menoa estä, eikä paksumpikaan, jos on pakko lähteä.

Teema näytti illalla elokuvan Mr. Morgan´s last love vuodelta 2013. Eläkkeellä oleva viriili professori (Michael Caine) löytää lesken elämälleen uutta sisältöä nuoresta ranskattaresta. Fyysistä se ei ole, vaan toverillisuutta lämmöllä ja välittämisellä höystettynä. Professori jakaa elämän viisauttaan pariisittarelle, kokemuksiaan ja neiti arvostaa vanhan ja miellyttävän miehen oppeja. Elokuvassa on rakkautta, on toki. Professorin suojatti rakastuu opettajansa poikaan.  Elokuvassa on happy end, vaikka professori riistääkin itseltään hengen ikävöidessään elämänsä suurta rakkautta, omaa edesmennyttä vaimoaan. Hän oli valmis lähtemään.

Elokuvan, josta pidin, jälkeen otin unipillerin ja menin nukkumaan. Monta valvottua yötä takana. Nyt halusin nukkua.

Aamukahvi hörpitty, mukin pohjalla vain vaahdotettua maitoa, jota en yleensä lusikoi suuhuni. Syön kevyen salaatin ennen lähtöä ja näyttelyn jälkeen M ja minä ehkä menemme jonnekin kahville tai lasilliselle. Kumpikin käy. Nyt valmistautumaan!

24. marraskuuta 2017

PARFYYMIT LATTIALLA

Aina sattuu ja tapahtuu. Eilen järjestelin kylpyhuoneen laatikoita. Laatikko, joka on täynnä hajuvesiä, putosi kylppärin lattialle kaapistosta Osa pulloista rikki ja nyt tuoksuu koko huusholli hajujen kakofonialle, kun Guccit, Diorit, Estee Lauderit, Chloét, Diorit, Chanelit ym sekoituivat toisiinsa. Olipas hommaa! No, tulihan järjestettyä perusteellisemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Osan sain pelastettua. Sitten lounaan tekoon. Parfyymien aromit leijailivat perässäni keittiöön, hajulisä makoisalle salaatille.

Mietin, lähtisinkö ensi viikon perjantaina Vanhaantsyrkkaan konserttiin. Joku lukee evankeliumin ja sitten on konsertti. Tietty, että jouluaiheinen. Stadin Slangi asialla.  Näitä tähän vuoden aikaan liittyviä aiheita on vähän siellä sun täällä, myyjäisiä, pikkujouluja, konsertteja, yhteislaulutilaisuuksia (olen joskus ollut kuuntelemassa Töölön kirkossa) ja vaikka mitä. Jos saisin Joulun sydämeeni. Minäkin. Sunnuntaina 26.11. avataan Helsingin joulukatu. Aleksi.

Uusi eurooppalainen sairaanhoitokortti tuli taas.  Kaksi vuotta aina voimassa. Ihan kuin lähtisin jonnekin, missä sitä saattaisin tarvita! Vaikka onhan minulla hurjia suunnitelmia aina. Jos ei nyt vallan Karibialle asti, niin tyrkyllä on lähempänäkin ennen käymättömiä paikkoja. Joulu muualla kuin Suomessa on ajatuksen paikka. Pari kertaa kohdallani tapahtunut. En pannut pahakseni, vaikka lanttulaatikko jäi väliin. Vanhempani sen sijaan panivat pahakseen. Ei lanttulaatikon pois jäämistä, vaan puolison ja minun pois jäämistä joulun vietosta täällä.

Niin kävi, että talvi tuli ja se meni. Ei lumen hiventäkään enää. Jalankulkijoilla sateensuojat. Huomiseksi luvattu auringon paistetta ainakin näytiksi. Minä lähdössä ulos ja Stadiin. Treffit M:n kanssa. Taidetta tiedossa. Tänään en mene mihinkään. K kutsui kyläilemään kotiinsa. Palaamme asiaan.





23. marraskuuta 2017

PULLONPALAUTUKSEN HANKALUUS

Juuri ja juuri eilen ennen räntälumisadetta ehdin kauppaan. Suurin osa aikaa Eastonissa meni pullonpalautuspaikan etsimiseen, vaikka kysyin. Löysin parkkihallista P2-kerros. Ehkä suunniteltu sinne siksi, että ajatellaan kaikkien tuovan tyhjät pullonsa autolla. Minulla oli kaksi pulloa ja ajattelin jo ne viskata jonnekin lasinkeräyslaatikkoon. Mutta kun kysyvä ei tieltä eksy, niin pääsin perille minäkin. Autonpesijä neuvoi aivan lopuksi.

Sitten aloin ottaa selvää HKO:n kenraalikonserttien lipuista. Vasta 14.12. jälkeen, kertoi ystävällinen  Ticketmasterin toimihenkilö. Kerroin olevani uusavuton lippuasioissa. Kerroin koko historian, että viimeksi ostanut joskus vuonna miekka ja kilpi ja se tapahtui vanhanaikaisella tavalla oravannahoilla. Palaan asiaan joulukuun puolessa välissä ja ehkä K:lle ja minulle löytyy paikat. Pitää olla käytävän vieressä, että saan rollaattorin koottuna pienemmäksi sievästi ja muita häiritsemättä viereeni. Kaikenlaista hommaa saadakseen kuunnella klassista musiikkia!

Oravannahoista tulikin mieleeni taannoinen pankissa käynti ja asioiminen miespuolisen virkailijan kanssa. Hän kysyi minulta, tiedänkö miksi oravannahoista luovuttiin maksuvälineenä? En tiennyt.  "Pajatsot menivät aina tukkoon".

Ruokakaupassa oli aivan ihastuttava nuorimies järjestelemässä tuoreita salaattipakkauksia. Halusi tietää, mitä tahdon (ranskalaisen sekoituksenhan minä) ja sitten katsoi päivämäärät ja rucolarasian otti laatikosta lattialla saatesanoilla "nämä ovat juuri tulleet". Ostin ihan hänen käytöksensä takia muitakin salaatteja, vaikka en olisi niin paljon tarvinnutkaan. "Onko siinä kaikki?" kysyi vielä ja me molemmat hymyilimme kauniisti. Epäilin hänen olevan ensimmäistä päiväänsä ja epäilen sitäkin, että rutiini tappaa myöhemmin innokkuuden sekä ehkä vielä ison osan työn ilosta. Kuukauden kuluttua hän on kuten muutkin. Kohtelias, mutta asiakas saa itse ottaa rucolansa.

Luen nyt Tuomas Kyrön kirjaa Benjamin Kivi. Ilmestynyt vuonna 2007. Kolme kirjaa sitä ennen. Kirjailija osasi jo tuolloin painaa huumorilla sivulta sivulle. Aivan alussa luulin kirjaa kuivaksi, mutta kun Benjamin Kivestä tuli Antti Teremies Mikkonen, niin kirja alkoi kiinnostaa. Mikkonen kuoli pudottuaan katolta ja Benjamin tarvitsi uuden henkilöllisyyden, niin otti sen ruumiilta ja Benjamin Kivi pantiin multiin.

22. marraskuuta 2017

KONSERTTIIN, KONSERTTIIN

Valittelin blogissa kulun olevan suorastaan kurjaa pimeällä, että pitää jättää kulttuuririennot, konsertitkin, iltasella menemättä. Ystäväni J oli blogin lukenut, soitti ja kertoi HKO:n kenraaliharjoituksista musiikkitalossa, jotka alkavat klo 10 aamulla. Ei ollut tullut mieleenikään musiikilliset kenraalit. Toki olen kenraaleissa ollut, mutta teatterin puolella. Monessakin. Silloin kun vielä tunsin sen alan ammattiväkeä.

Otin kiireesti selvää HKO:n harjoituksista ja ensimmäinen olisi ollut jo joulukuussa. Loppuunmyyty! Otin selvää lisää ja pitkin kevättä on tarjolla tätä herkkua kenraalin muodossa. Ei kuin soittamaan K:lle, josko saisin seuraa. "Totta kai mä lähden mukaan". Ehkä joissain näistä kevätkenraaleista olisi meille paikat. Asia selvitettävä. Olisihan tuo hienoa päästä kuuntelemaan, ei vain kuulemaan, klassista musiikkia muullakin tavalla kuin cd:ltä. Siitä on nimittäin ikuisuus! Elävän musiikin kuuntelemisesta salissa, jossa kunnon akustiikka.

Kummitätini kanssa myös joskus kaupungintalon kävelykonserteissa olen ollut. Nekin käynnit entisen elämän kulttuurinautintoja. En ollut edes rouva. Kuinka kaikesta onkin pitkä aika!!! Konsertit, jotka järjestettiin kaupungintalon juhlasalissa eivät varsinaisia "kävelykonsertteja" olleet. Istuimme paikoillamme konsertin ajan. Konsertteja järjestetään vieläkin, mutta alkuliite "kävely" on jätetty pois. "Kävelykonsertti" tarkoittaa nimensä mukaisesti, että kuunteleva yleisö voi kävellä, tulla ja mennä. Ne ovat usein puistoissa. Esplanadin puistossa on lava, jossa musisoidaan kesäaikaan ja yleisö pasteerailee puiston käytävillä, poikkeaa vaikka Kappeliin.

Lava on talven horroksessa ja "Helsinki helmilöissä"

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
nähkää Suomen talven suuri taika!

Koko Helsinki on helmilöissä,
puistot kaikki kuurakaunehissa,
kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
esplanaadi on kuin taikalinna,
peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
jossa Hiiden neien häitä juodaan...
(Eino Leino)

21. marraskuuta 2017

KEKSIONNEA

Olikohan se eilinen kauppaan mennessäni lunta vai räntää?  Pienen pieniä hiutaleita, jotka tuota pikaa sulivat rollaattorin päällä. Illalla ei ollut enää epäselvää, mitä taivas heitti. Lunta!

Olen tuijottanut kirjaimellisesti vesi kielellä Fazerin mainosta Tosca-kekseistä. Ostin. Maistoin. Samalla hyllyllä kaupassa oli italialaisia suklaakeksejä "pikkuleivonnaisia suklaakreemitäytteellä". Ostin. Maistoin. Enkä edes tuntenut olevani dieettipetturikaan. Siitä on niin kauan, kun olen tällaisia makeita suuhuni pannut, että takuulla olin nyt ansainnut. Söin kaksi ja kaksi. Liruttelin espresson seuraksi. Caramelito. Päivä siis meni kyllä ihan pipariksi. Olin lounaan lisukkeeksi pannut uuniin bataattiranskalaisia. Siis repesin kaikin puolin! Vatsa oli kuin rumpu, vaikea istua. Kaduinko? En!! Tänään taas ruodussa kiltisti.

Taidan jättää neandertalilaisen kirjan lukemisen toistaiseksi. Luiden morfologisten ominaisuuksien tutkailu ei enää kiinnostakaan. Sivulla 206 ei vieläkään ole löydetty sitä "maagista luuta, jossa olisi valtavat määrät neandertalinihmisen tuman DNA:ta". Luulin hommaa helpommaksi, ainakin samanlaiseksi kuin mammutin luitten löytyminen. Niihinhän kompastuu jossain päin. Nuorena haaveilin hulluuksissani arkeologin ammatista. Tällä luonteella, jossa ei oikeastaan ole kärsivällisyyttä nimeksikään, ei maassa tonkiminen ja pienellä sudilla kaapiminen olisi ollut minulle sopivaa. Haluan nopeasti päästä tulokseen ja heti nähdä maailmaa mullistavia asioita. Ehkä kurkkaan Svante Pääbomin kirjan loppuun ja saan tietää, miten geenivirrat ovat kulkeneet. Tai odotan kärsivällisyyttä, joka antaa minulle aikaa lukea kirjaa eteen päin antaumuksella ja sillä kunnioituksella, jonka se ansaitsee.

Tänään sisällä. Huomenna, jos vielä on lunta, menen kokeilemaan ensiaskeleitani tässä valkoisessa aineessa, jota niin moni rakastaa. Onhan se toki sievää, kun puut ovat kuin postikortissa lumivaipan peittäminä ja värikäs punatulkku kököttää oksalla.







20. marraskuuta 2017

ITÄKESKUKSEN KULTTUURIA

E soitti. Oli ollut Waltteri Torikan konsertissa. Torikka laulanut "kevyitä" ja pari Bizetin Carmenista. E on enemmän klassisen musiikin ystävä, että tämä konsertti saattoi olla jonkunlainen uhraus. E laulaa itsekin. Minä en vuosikausiin ole ollut missään konsertissa, vuosikymmeniin siis. Jos asuisin vielä Katajanokalla, saattaisin mennä. Matka kulttuuriin on lyhyempi kuin täältä ja illalla pimeällä on ikävä rämpiä metrosta kotiin.

Kun melkein aina tätä Itäkeskusta mollaan, niin nyt on sopiva hetki kertoa Stoasta. Se on täkäläinen kulttuurikeskus, jossa joskus muinoin olen minäkin ollut muutaman esitelmän kuuntelemassa. Stoassa on teatterisali, musiikkisali, kirjasto, työväenopisto. Stoan rakennus valmistui vuonna 1984. Sinnekin on kävelymatka, joka ei ole mukava pimeimpänä vuodenaikana. Katajanokalta kulkee ratikka vaikka oopperalle, musiikkitalolle, teattereihin...  Ovelta ovelle. Kaikki siellä. Täällä vain Stoa ja kaksi isoa kauppakeskusta. Joista toiseen tulee elokuvateatteri. Niin, on täällä myös ravintoloita. Yhdessäkään en ole ollut. Asukkaita vajaa 5000. Saman verran suunnilleen kuin Skattalla. Muuta yhteistä ei sitten olekaan. Töölössä 30 000. Töölöön kuuluu Etu- sekä Taka-Töölö (minä asunut kummassakin), alue siis paljon suurempi kuin Itäkeskus tai Katajanokka.

Panin illalla herätyskellon aamuksi soimaan, kun vesikatko alkaa klo 8. Kävin jo suihkussa ja nyt on tietysti aamulatten vuoro. Maapallon pyöriminen hidastunut. Pitääkö olla huolissaan? Minua kaikki tämmöiset ilmiöt hiukan hämmentävät, kun ihminen ei asioille mitään voi. Meteoriittienkin pyrähdykset avaruudessa panevat miettimään, jysähtääkö Maahan? Kaikki kanttuvei?

Tänään kuitenkin vielä pyörimme turvallisesti, eikä taivaalta taida tipahdella muuta kuin vettä, räntää ja lunta.

19. marraskuuta 2017

VESIKATKO

Löysin vanhempieni "Saunakirjan" kirjahyllystä. Vieraskirja. Heidän ystäviään käynyt kauan sitten heidän mökkisaunassaan ja panneet kirjaan värssyt ja nimet. Yksi "värssy" on pikkutuhma! En kirjoita tähän. Hävitän kirjan. Sillä ei ole mitään merkitystä niille, jotka kaivelevat jäämistöäni minun jälkeeni. Olenhan pannut roskiin kaikki valokuva-albumitkin. Vain joitakin irtokuvia säästänyt katseltavakseni jonain sadepäivänä. Nyt muuten sataa, mutta en ole valokuvatuulella.

Lipittelen tässä jo aamukahviani. Harakankellomukista. Tulee kesä mieleen. Ulkona säkkipimeää, mitä nyt katuvalot loistavat. Jokunen auto ja jokunen jalankulkija kadulla. Lunta en kaipaa, vaikka moni niin tekee "valoisuuden takia". Näytän ehdottomasti paremmalta hämärässä ja pimeässä. En haikaile lumessa kulkemista, rollaattorin lykkimistä. Vaikka aina vertaan sitä pyörätuolin työntämiseen ja on siis paljon kevyempää puuhaa. Oli aikamoista kamppailua saada paksussakin hangessa, sanon hangessa ja tarkoitan sitä, tietä raivatuksi meille. No, "kamppailisin" mukisematta vieläkin, jos saisin puolison takaisin! Yhä kahdenkin vuoden jälkeen kuullessani kolauksen, ajattelen "hän tulee kotiin". Sitten on taas hiljaista. "Hei kulta, mä tulin jo", onkin pelkkää mielikuvitusta.

Alakuloa? No joskus ja vähän tänään.

En viitsi joutua paniikkiin huomisen vesikatkon takia. Se on kummallinen juttu, ihan totta, panikoin asiasta ja täytän vedellä kaikki astiat. Vaikka tiedän, että vettä saa muutaman tunnin kuluttua. Mitä tapahtuisi, jos ei olisi vettä? Siis suolatonta. Sen hanasta saaminen on itsestään selvyys. Jossain päin maailmaa kävellään kilometrikaupalla saadakseen ämpärillisen. Miltä se tuntuisi? Joku jossain konttaa armottoman auringon alla laajalla aavikolla, vettä ei ole, juo virtsaansa, näkee näkyjä vedestä, polttaa nahkansa, nääntyy, on yksin ja  haluaa edes pienen tilkan vettä, vain hiukan kostuttaakseen huulensa, hiekkaa, hiekkaa...  Olen katsellut liikaa elokuvia Saharasta.

Katselen tänään kakkoselta vetisen matkaohjelman Amazonilta.






18. marraskuuta 2017

LÄNSIMETRO ALOITTI

Ilman suunnitelmaa ja herätyskelloa heräsin aamulla niihin aikoihin, kun länsimetro aloitti toimintansa. HS netissä näytti suorana metron kulun ja asemien juhlahumua. Ihmisiä väkevä määrä asemilla ja junissa, tungosta, musiikkia, laulua, toimittajat kyselemässä tuntoja, lapsia, aikuisia, koiria ja kello oli juuri lyönyt viisi. Katselin meininkiä läppärin ruudusta vähän aikaa ja kuuntelin kehuja ja haukkuja metrosta Espoossa. Joiltakuilta mutkistuvat matkat, toiset junasta hyötyvät.

Olen ensimmäisen metromatkani ilmeisesti tehnyt Tukholmassa ja sitten monissa maissa ja kaupungeissa ennen kuin astuin Helsingin metroon sen valmistuttua. Se oli tänne itään ja sitä junaa nykyisinkin käytän. Ensi viikolla taas. Viikonlopun aion maleksia kotona. Jos vaikka saisin luettua neandertalilaisen loppuun. Muitakin lukemattomia ja kesken jätettyjä yöpöydällä joukossa molemmat Morset ja Adam Dariukset. Olen kirjasta toiseen hyppelijä. Lienenkö lukenut yhtäkään kirjaa koskaan loppuun asti yhtä kyytiä ilman vierailua jonkun toisen kirjan sivuilla?

Alanyasta sain puhelimitse terveisiä H:lta. Aurinko paistaa ja plusasteita 25. Kolme kuukautta kestänyt rupeama Turkissa alkaa olla lopuillaan ja parin viikon kuluttua H on taas Helsingissä. Kerroin koleaa ja sateista olevan, pimeää ja joulun odotusta.

Menin HS:n livelähetyksen katselemisen jälkeen takaisin nukkumaan ja nyt vastikään uudestaan heräsin. Naputtelen tämän, sitten suihkuun ja vähitellen lounaan tekoon. Uunijuureksia jäi eilisestä, salaatti ja broileria seuraksi. Joskus ajattelen, miltä taas tuntuisi valmistaa ruokaa kahdelle? No, P-D on kanssani syönyt, mutta -häpeä kyllä -  olen Herkusta hakenut valmista. Enää ei innosta kokkaaminen, enkä välitä katsella televisiostakaan. Hyllyssä on vielä kymmeniä keittokirjoja, vaikka olen suurimmasta osasta luopunut. Taas karsittava. Mitä niitä siellä säilyttää? Tyhjän panttina. Saan tilalle kunnon lukemista.


17. marraskuuta 2017

KOHTELIAISUUTTA

Kyllähän minä Stadiin eilen menin. Taas Stockan kenkäosastolle ja nyt ostin saappaat. Kuin myös jälleen First Loungeen lattelle. Ja Herkkuun. Istuin penkillä maksamisen jälkeen ja katselin ihmisiä. Ykskaks silmiini osui kassarouva, jolle vuosikausia olen maksanut. Hän muisti! Tervehti iloisesti. Tuntui niin mukavalta, kun menneeltä ajalta vielä minut tunnettiin. Hyvillä mielin lähdin metroon.

Leimatessani lippua ennen hissiä, joka vie alas metroasemalle, seisoi herrahenkilö myös hissiä odottamassa. Hän piti ovea auki kunnes sain lipun leimattua. Hän oli varmasti joskus nähnyt parempiakin päiviä. Mitä lie tapahtunut? Kiitin häntä huomaavaisuudesta. Sanoi hississä "Vaikka nyt olen tällainen, niin olen herrasmies. Kohteliaisuutta opetettiin kotona, minä muistan vielä". Katselin hänen olemustaan ja vaatteitaan. Hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti, hymy valaisi kasvot. Hän vaikutti onnelliselta. Ei katkeralta. Hissin tultua alas, antoi minun mennä ensin ulos, kumarsi ja hymyili taas. Minun tuli  hyvä olla. Ihminen on sisältä tärkeämpi kuin mitä ulkokuoresta näkyy. Pitäisi katsoa ensin silmiin, eikä luoda kuvaa ulkonäön perusteella. Minunkin olisi tämä opeteltava.

Tänään en varmastikaan pane jalkaanikaan ulos, ellen roskikselle. On puuhasteltavaa ja aion myös lähettää meilin A:lle. Lounaaksi uunijuureksia, kunhan saan ne pilkottua. Taivaskin alkaa repeillä sadepilvistä, ehkä loppupäivä onkin poutaa. Kovin on päivät hämäriä, mutta joulun jälkeen alkaa valjeta. Kuljemme kohti kevättä.

Tässä tämä tänään.



16. marraskuuta 2017

JA EI KUIN MENOKSI

L ja A kyläilivät pikaisesti. Mennessään veivät Sorttiin minulta ongelmajätettä. Kiitoksia vielä kerran. Joskus mietin, miten autoton selviää tämän kaltaisista jätteistä, jos ei olisi hyviä autollisia ystäviä? Marokossa ainakin oli paiskattu tien poskeen kamelin sun muiden raatojen sekaan. No, tätä en tokikaan suosittele tänne. Olen yhä vahvasti sitä mieltä, että taloyhtiöt voisivat alkaa kerätä pienempiä sähkölaitteita kuten hiustenkuivaajia ja paristoja, sähköhammasharjoja, pieniä pöytävalaisimia jne. Jätehuoneen seinällä kehotetaan itse toimittamaan kaikkinainen ongelmajäte niille varattuihin pakkoihin. Eikä niitä ole aina välttämättä edes samassa kaupunginosassa. Mitäs teet, mummuparka?

Svante Pääbon Neandertalilainen-kirjassa olen jo niin pitkällä, että etsitään kuumeisesti kaikenlaisia luita, joista toivotaan saavan neandertalinihmisen DNA:ta. Kokonainen kroppa jostain ikiroudasta olisi mahtava juttu. Kivinen on tiedemiehen tie. Ja kadonneen perimän etsiminen on kirjan kokoinen asia.

Olen kahden vaiheilla, lähteäkö tänään liikkeelle vai ei. Pitkää tikkua en viitsi. Helsinkiin en kuitenkaan. Ensi viikolla varmasti. Kirjakaupasta voisin yrittää ostaa/tilata Fredrik Backmanin kirjan Mies, joka rakasti järjestystä. A oli lukenut alkukielellä (ruotsi) ja kehui. Minulla kun on kankea ruotsi, luen sen suomeksi. Terveisiä vaan ruotsin maikka Fontulle pilven reunalle. Yhä sangen kevyin eväin täällä siinä kielessä porskutan.

Taidan laittautua ulosmenoa varten ja ei kuin menoksi.









14. marraskuuta 2017

STADISSA

Änkeydyin eilen Stadiin. Ihana tunne. Onnellisena istuin metrossa ja tunsin jo Siilitien asemalla lähestyvän kaupungin tuoksun. Työntäydyin Keskuskadulla yläilmoihin ja marssin määrätietoisin askelin Stockmannille. Menin Aleksanterinkadun pääovesta sisään ja tunsin kosmetiikkaosaston kutsun. Mietin, otanko vastaan. En ottanut.

Hissillä neljänteen ja katse kohti talvisaappaita. Matalat korot ovat nyt in tai sitten semmoiset toista kymmentä senttiä korkeat piikit. Pyysin myyjän ja palvelua. Hän oli alttiin kohtelias. Yhdet saappaat minua miellyttivät, mutta koko puuttui. Tilataan, sanoi altis myyjä. Tulee Tapiolasta tai Turusta, täsmensi. Lähettävät tekstiviestin, kun voin hakea. Pyysin tänne Itäkeskukseen. Auliisti kerroin, miksi tänne. Kuten aina. Kuin puolustuksekseni. Menin sukkaosastolle. Valitsin Vogueita ja saapasmyyjä oli yhtäkkiä vieressäni. "Löysin vielä yhdet, sovitetaanko?" Sovitimme ja minä olin edelleen espoolaisten tai turkulaisten kannalla. Kiitin myyjää ystävällisyydestä ja keskityin taas sukkiin.

Ajoin hissillä seitsemänteen ja First Loungessa join tyylikkäässä ympäristössä tyylikkäästi yhden latten. Luin päivän Helsingin Sanomatkin. En ole aikoihin lehteä hyppysissä pidellyt. Totta on, mitä L on sanonut. Suuria kuvia ja vielä suurempia mainoksia. Itse uutiset vaikuttivat sivuseikalta. Lukaisin lehden ja panin sen viereeni sohvalle. Muodikkaasti pukeutunut rouva kysyi, jos lehti on vapaa?  Toki, ja ojensin HS:n hänelle. Hymyilimme molemmat.

Seuraavaksi Herkkuun. On se, on se, se oikea Herkku oikeassa Stockmannissa oikeassa Stadissa. Katselin ja ihastelin ja lopuksi ostinkin. Keskuskadun puoleisesta ovesta ulos ja sitten ylitettyäni Aleksin ja ohitettuani musikantin, käppäilin ovelle, josta aletaan laskeutua kohti metroa. Mennessäni ostin Rosebudista kaksi Tuomas Kyrön kirjaa Kunkku ja Benjamin Kivi.

Siilitien aseman kohdalla kadotin Stadin tuoksun ja pian olinkin Itäkeskuksessa. Mutta en kuitenkaan oikein kotonani.

12. marraskuuta 2017

TUPPURAINEN AUTTAA TAPPURAISTA

Eilen tapahtui Eastonissa niin, että hissin valotaulu tuikki "lukittu, lukittu", eikä kutsusta tullut. Hissiä odotin minä sekä sähköisellä pyörätuolilla liikkuva mieshenkilö. Hän alkoi rullautua liukuportaita kohti ja minä perässä kysellen "onnistuuko?" Kertoi kerran menneensä etuperin (silloin oli ollut keikahtaa taakse päin) ja nyt kokeilee takaperin. Minä pysyin kannoilla ja olin hiukan levoton. Yhtäkkiä miehen pyörätuoli lähti luisuun ja kohti minua. Kahta apuvälinettä ei mahdu rinnakkain, enkä saanut tarpeeksi nopeasti rollaattoria kokoon. Mitä tästä opimme? Aina kokoon. Toisaalta taas, jos en olisi ollut tukkeena, mies olisi luisunut takaisin alas. Olimme siinä jumissa toisissamme ja liukuportaat tekivät tehtäväänsä eli liikkuivat koko ajan. Sain kiskottua rollaattorin irti ja nostin sen voimalla yli ja minä olin pelastunut. Mies ei. Hän juuttui liukuportaitten sivuun ja lähestyi uhkaavasti ylätasannetta. Nousi vaivalloisesti pois tuolistaan ja minä vedin tuolia sen kuin ehdin. Kiirettä piti. Sain sen irti ja kiskottua liukuportaista pois. Mies tömähti tuoliinsa ja näytti huojentuneelta. Niin minäkin. Kiitti minua ja lähdimme tahoillemme, eikä kummankaan apuväline vaurioitunut. Ehkä hän ei liukuportaita tämän jälkeen enää käytä. Ei etu- eikä takaperin.

Menin palvelutiskille kertomaan hissin oikkuilusta. "Ilmoitettu on", sanoi tyttö. "Kiitos", sanoin minä.

Kauppa oli pullollaan isänpäivän täytekakun ostajia. Pullopuolella itse isät valitsivat juhlajuomaansa. Lapset temmelsivät kuten yleensä suomalaisessa kaupassa ja minä toivoin pian selviytyväni siitä kaikesta ja pääseväni nopeasti kassalle, jossa tiukattiin plussakorttia. Fazer jakoi ilmapalloja. Olisin mennyt ostamaan itselleni punaviiniä, mutta Alko oli suljettu vesivahingon vuoksi. Ilmoituslapussa kerrottiin lähimmät Alkot. Minä lähdin kotiin. Hissi oli korjattu. Tuli kutsusta. Satoi vettä. Hyvää isänpäivää.

10. marraskuuta 2017

DNA KAUKAA MENNEISYYDESTÄ

Olen aloittanut sekä "Peltirummun" että "Neandertalilaisen" lukemisen. Jälkimmäisessä olen siinä kohdin, missä pilkun tarkasti kerrotaan DNA:n eristämis- ja analysointimenetelmiä. Liikutaan muumioiden ja uunissa kuivatetun vasikan maksan ympärillä. Neandertalilaisen DNA:sta ei vielä hajuakaan. Saati lähempiä ja kansanomaisempia tietoja tämän olentoryhmän elkeistä. Kaikesta maallikolle vaikeatajuisuudesta huolimatta olen kirjasta kiinnostunut ja odotan, koska kirjan päähenkilö, kannen kuvan mukaan, herraolento pelmahtaa esille ja saan tietää, miten hän aikoinaan sai kontaktin homo sapiensiin. Kerrotaan risteytyksistä ja siksi meissä kaikissa on pieni neandertalilainen.

Ostin ensi vuoden kalenterin ja panin siihen jo ensimmäisen merkinnän. Oikeastaan kaksi. Toinen koskee lääkärikäyntiä, joka jo nyt määriteltiin tapahtuvaksi. Lääkäri on tarkka mies ja on päättänyt uhrata aikaansa minuun. Mikäpä siinä. Viimeksi hän väitti pyknikon hyväntuulisuuden olevan vain pelkkä klisee, vaikka yritin vakuuttaa tiedon pohjautuvan tieteeseen. Pyknikkokeskustelu ei sinänsä liittynyt minuun, enkä ole edes viitsinyt kysyä, kuulunko tähän ihmisryhmään hänen mielestään.

Jälleen kerran katselin syvästi tyrmistyneenä eilen National Geographicin holokausti-dokumenttia, joka liittyi Anne Frankiin. En ole Amsterdamissa ollessani käynyt hänen piilopaikkamuseossaan, enkä liioin missään vankileirien raunioilla. En ole tahtonut. Dokumenttia katsellessani tunsin suurta häpeää ja murhetta, enkä voinut ohjelmaa katsella loppuun asti. Anne Frankin päiväkirjan kirjana olen lukenut aikoja sitten. Jokainen ikäiseni tyttö sen luki, vaikka siinä iässä emme kaikkea sen sanomaa ymmärtäneetkään. Enkä ymmärrä vieläkään natsien vihaa juutalaisia kohtaan, säälimättömyyttään ja epäinhimillisyyttään. Minulla oli kerran juutalainen ystävä, Samuel. Holokaustista emme milloinkaan puhuneet.

9. marraskuuta 2017

UUTTA LUKEMISTA

Olen taas klassikon kimpussa lukemisessa. Lääkärimatkalla ostin Suomalaisesta  Günther Grassin kirjan Peltirumpu. Sitä voi sanoa hyvällä syyllä klassikoksi, kun ilmestymisvuosi oli 1959. Kirjan takakannessa sanoo Pentti Saarikoski "Peltirumpu on irvokas, villi, rivo ja elämänmyönteinen. Ottakaa ja syökää!" En tätäkään kirjaa ole lukenut, vaikka vanhempieni kirjahyllyssä oli. Sittemmin hävinnyt. Nyt siis on ja kylkiäisenä ostin biologi Svante Pääbon kirjan Neandertalilainen. Minua ovat nämä kanssamme joskus eläneet sukulaiset aina kiinnostaneet. Hiljattainhan HS kirjoitti, että meissä kaikissa on neandertalilaisperimää.

Pasteerailin taas nespressokauppiaan luo ja ostin kookokselle, lakritsille ja appelsiinille maistuvia kahvikapseleita. Aamuisin maistelen "normaaleja" makuja, mutta mahdollinen iltapäiväkahvi voi olla jotain muuta. Siispä tänään vaikka kookoskahvin kimppuun. Kysyin kaakaokapseleita, mutta Nespresson barista sanoi Nespresson olevan vain kahvin ja kahvikoneiden firma. Kaakao on kaakao, vaikka pavuista sekin valmistetaan. Pitänee siis laittaa juoma perinteisellä tavalla. Kylmä pakkaspäivä ja kuuma kaakao ovat pari. Kunhan tästä ensin talvi urkenee. Ruotsalainen meteorologi ennustaa pohjolaan hyvin kylmää talvea.

Kiinalainen avaruusasema tömähtää Maahan. Saattaapi sen tehdä pirstaleina, mutta pelottavana ja tappavana, jos asutuille alueille. Stephen Hawking taas kerran povaa maapallon tuhoa. Ihmisiä liikaa, joka koituu kuolemaksemme joidenkin satojen vuosien kuluttua. Tähän ennusteeseen ei tarvita kuuluisan kosmologin mielipidettä. Tämän lopun hoksaa jokainen, joka vähänkään seuraa maapallon kansoittumista. Nyt vain ripeästi etsimään uutta asuinsijaa ilmakehän toiselta puolelta.

Mutta ennen näitä toimenpiteitä eläkäämme täällä ja olkaamme onnellisia kukin kykyjemme mukaisesti.



8. marraskuuta 2017

KAMELINVARVAS

Liikkeelle ihan kohta. Yökin meni tukin lailla nukkuen ja olo nyt niin vietävän reipas. Eilen ulkona olemisen jälkeen puhelinkeskustelua sekä K:n että P-D:n kanssa ja olimme kaikki varsin hilpeällä tuulella. Sain vielä yhden mukavan puhelun istuessani kauppapuodin penkillä hedelmien ja leipäjuuston kanssa. Katselin ihmisvilinää. Viereeni tuli myös rollaattorilla kulkija ja hän huokaisi syvään istuutuessaan. Yleensä tämmöinen äänekäs huokailu ennustaa keskustelua, tarkoittaen, että minun olisi pitänyt kääntyä häneen päin ja olla osaa ottavaisen näköinen. En kääntynyt, koska olin jo valmistautumassa pois lähtöön. Painoin hissin paikalle ja sukelsin siihen. Hissi kertoo, missä kerroksessa olemme ja siitä tulee mieleen jotkut sairaalahissit. Tosin tämä Eastonin hissin ilmoitus on niin hiljaista ja epäselvää, ettei susikaan ota selvää. Dallasin kotiin.

A:lta tuli pitkä meili ja juttua Galician matkasta Santiago de Composteloineen. Lähetti muutaman kuvankin. Rouva oli ollut hiukan uupunut kaikista lento-, bussi- ja junamatkoista. Oli viileää ja sateista Atlantin rannoilla Portugalin pohjoispuolella.

Toimittaja-kirjailija Pirkko Arstila saanut nuhteita tekstistään koskien naisten nykymuodin "pulleita takamuksia ja salaisia solia". Kirjoitus poistettiin anteeksipyynnön kera ET-lehdestä. Kolumnia en ole lukenut, enkä siis tiedä, millä mielellä kirjoitettu. Mutta olen yleisesti Arstilan linjoilla tässä asiassa, mitä hänen saamastaan palautteesta olen ymmärtänyt. Naisten pukeutumista näkee tietysti kaikkialla. Tätä kireää ja kroppaa tiukasti mitään säästelemättä myötäilevää pukeutumista ei voi olla huomaamatta. "Cameltoe" edessä, eivätkä leggingsit myöskään anna takapuolella sijaa mielikuvitukselle. No, nythän kaikin puolin ainakin nuoriso vannoo seksivapaan kulttuurin nimeen. Miksipä sitä ei sitten korostettaisi vaatetuksella? En minä seinille hypi tämän muodin takia, mutta en myöskään ihmettele seksuaalisen häirinnän määrää, kun kaikki ladataan tarjottimelle.









7. marraskuuta 2017

PÄIVÄÄ, MITÄ KUULUU

Mennä hurahtanut päiviä, kun en ole täällä käynyt. Mihin se on sitten hurahtanut?  Sinne ja tuonne kuitenkin. Ulkona ja sisällä olen ollut, syönyt persimon-hedelmiä maarun täydeltä ja lukenut ainakin Morsea. Lotossa tuli taas kymppi. Eikä muuta kuin uutta kehiin. Olen optimistinen luonne.

Pasteerailen jo kuin kotonani Eastonissa. Eräänä päivänä Citymarketin laajalla käytävällä tuli ostoskärryä työntäen ulkomaalaisen näköinen mies vastaan. Kohdalle päästyään sanoi suomeksi "päivää, mitä kuuluu?" Katselin häntä suomalaiseen tapaan tyrmistyneenä ja mietin, pitäisikö minun hänet tuntea? Reviirilleni joku uskaltaa noin vain tunkeutua. Mies hymyili ja odotti minulta edes jonkinlaista reaktiota. Minä mietin edelleen, mitä tämmöisessä tilanteessa tehdään? Kuuluuko tämä seksuaalisen häirinnän alueelle, vaikka kosketuskontaktia ei ole? Lopulta päätin vain hymyillä. Mikä olisi estänyt sanomasta niin ikään "päivää ja mitä teille kuuluu?"  Ei mikään. Minä häkellyin, vaikka matkaillessa olen tervehtinyt sulavasti vieraita ihmisiä ja harrastanut small talkia niilläkin kielillä, joita en osaa. Tämä kohtaus ei millään sopinut Suomeen. Me olemme jo käpertyneet odottamaan talvea pystyyn nostettujen kaulusten sisällä omassa rikkumattomassa hiljaisuudessamme. Sitä muuria ei helposti rikota. Me olemme suomalaisia.

Tänään olen taas lähdössä liikkeelle ja huomennakin. Vien Italian kirjeen Postiin. Kuoreen olen pannut S-L:n pyytämän runon Hakkapeliitta, joka olisi paatoksella pitänyt eilen lausua. Se esitettiin  vuonna 1882 Kustaa Aadolfin päivänä. "On usvast´ astunut aamu/ Jo Lützen´in aukeillen,/ Kun mustempi, murheen haamu/ Taas peittävi päivyen: / On poissa Kustavi suuri/ Hepo juoksee haltiaton/ Ja puhtahan uskon muuri/ Hänen kanssaan murtunut on..." (Arvid Genetz)



2. marraskuuta 2017

TIEDÄN MIKÄ ON UIMURI

Tässä minä taas naputtelemassa. Olen ollut hissukseen. Eilen tosin olin kävelemässä. Olin tutustumassa ympäristöön. Huomasin kaikenlaista. Sitten taas Eastonin kauppakeskukseen kotiin tullessa. Ilta meni K:n kanssa puhelimessa.

Posti toi labratulokset ja nyt sitten varattava aika lääkäriltä. Posti toi myös kutsun viettämään Stockmannille ostospäivää -15% muodista, kodin tavaroista ja kosmetiikasta. Tarjoavat lasillisen kuohuvaa. Kun olin vielä skattalainen osallistuin näihin rahanmenopäiviin jos oli tuuraajapäivä, mutta en enää. Muinoin Stockmann myönsi tämän ostosriemun myös Herkun antimista, nyt ymmärsin, että ruoat on jätetty pois.

Huoltomies kävi, kuten luvattu oli. Vaihtoi suihkun letkun ja kahvan. Kiristeli muutakin ja lopuksi korjasi wc:n veden tulon ja menon nopeammaksi ja opetti, että yhden vesisäiliössä olevan pallon nimi on "uimuri". Se taas on laite, joka mittaa säiliössä nestepinnan korkeuden niin kuin jonkunlaisena kohona. Tämä vesisäiliö päästi myös hiukan turhaa vettä ja jokainen tippa lisää vedenkulutusta ja laskua. Kaveri on käynyt täällä ennenkin, kertoi. Minä en häntä muistanut.

M:n kanssa sovittiin Ateneumiin menosta. Merkitsimme kalentereihin  päivän loppukuussa. On lintunäyttely taidemuseossa, asialla von Wrightit. Silloin on jo alkuhässäkkä ohi, mikä usein on suomalaisen suurnäyttelyn yhteydessä.

Tänään visusti sisällä. Jatkan inspector Morsen kanssa, katselen Arenasta jotain, teen salaatin ja illalla viivyn hetken Simpsonien kotona.