Lähden asioille, ulos maailmaan, silmille hyppivään jouluun, valoihin ja vilinään. Menen apteekkiin. Siellä ei ole ihmisistä ruuhkaa. Tosin apteekit nykyisin ovat tavaravalikoimaltaan laajentuneet, niin joku voi saada Vichyn tai Louis Widmerin kauniin ihonhoitopakkauksen joululahjaksi. Lääkärien suosittelemia.
Kynsilakoilla on nimet. Panin kynsiini Fairy Godmotheria. Jälkimmäinen olen, ensin mainitusta en tiedä. Usein kynsilakan nimi viittaa väriin. Tämä ei. Mutta tykkään, vaikka hiukan säväyttääkin. Lujaa tekoakin, kestää kolhut ja Vimin puhdistusaineen.
Menen kuntelemaan maaliskuussa Griegiä, Stravinskya, Shostakovitshia, Bernsteinia, Chiniä, Prokofjevia... Musiikkitalossa. Klassisen merkeissä keväällä. Hieno juttu. Liput jo haettavissa.
Luin loppuun Juha Itkosen Minun Amerikkani. Kirja päättyy sihen, että Amerikan Yhdysvallat on saanut 45. presidenttinsä, Donald Trumpin juhlallisin menoin. Eikä kirjailija tunnu lämpenevän Trumpille edes kirjan lopussakaan, mutta ei sentään sanonut "paska reissu, mutta tulihan tehtyä".
Siirryin vikkelästi Amerikasta Suomeen Michael Boothin mukana. Jatkan Suomi-osiota kirjassa The Almost Nearly Perfect People (behind the myth of the Scandinavian utopia). Booth on haastatellut saksalaissyntyistä Roman Schatzia, joka asunut Suomessa jo 32 vuotta, ja kuullut tältä totuuksia meistä. Me kuulemma haluamme aina tietää, mitä meistä ajatellaan. Schatz kertoi Boothille seuraavaa: "They call it the elephant joke: A German, a Finn and a French guy are somewhere in Africa and they see an elephant. The German says, "If I kill the animal and sell the ivory, how much money will I make, I wonder?" The Frenchman says, "What a beautiful animal, a marvellous creature." And the Finn says, "Oh God, I wonder what the elephant thinks about Finland.""
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti