28. helmikuuta 2015

KALEVALAN PÄIVÄNÄ

"Mitäs tuosta, jos ma laulan,
Jos ma paljoki pajahan,
Jos laulan jokaisen lakson,
Joka kuusikon kujerran!
Ei ole emo elossa,
Oma vanhin valvehella
Eikä kulta kuulemassa,
Oma armas oppimassa;
On mua kuuset kuulemassa,
Hongan oksat oppimassa.
Koivun lehvät lempimässä,
Pihlajat pitelemässä..."

(Kalevalan runon lopetussanoista osa)


Kiitoksia Elias Lönnrotille, Paikkarin torpassa syntyneelle, Kalevalan kokoajalle!

27. helmikuuta 2015

ZIMBABWEN TERVEISET

Nyt olin pudota tuolilta aamulla! Kun tässä pärmänttäsin zimbabwelaisten lukijoitten virheellisestä määrästä blogissani, niin sain viestin Zimbabwen pääkaupunki Hararesta Virva Makazalta, joka lukee kännykällä Stadin Friidua. En olisi kuuna kullan valkeana uskonut, että noin kaukana on joku ihana ihminen löytänyt tekstini. Zimbabwen tiesin, tiesin Victorian putoukset, mutta siihen se sitten on jäänytkin. Nyt kaivoin netistä lisää tietoa ja Harare on miljoonakaupunki, kolmisen kertaa Helsinkiä suurempi väkiluvultaan. Terveisiä Virva Makazalle! Kiitoksia viestistä!

Kuuntelin Olavi Paavolaisen elämää iltayöllä niin intensiivisesti, etten malttanut nukkua. Aamu olikin sitten hidastempoinen askarrellessani aamutehtävien kimpussa. Nyt on hetkinen aikaa taas istahtaa ja rentoutua.

Nyt on listattu ulkomaalaisille vaikeita suomalaisanoja ja -lauseita. "Hyvää yötä" on yksi. Kaksi vokaalia peräkkäin ei aina suju ja tenkkapoo on myös ng-äänteessä. Luettelossa on myös seuraava: hän juoksi jäätelöä syöden. Onneksi ei edes suomalainen tarvitse tätä kovin usein. Ja hupsustihan tässä menossa voi jäätelölle käydä. Saattaa muuten myös tämä "hupsustihan" kuulua vaikeasti äännettäviin.

Italiasta tuli pitkä kirje. Satikutia sai maan politiikka, Vatikaanin isäntä ja Italiaan änkeytyvät laittomat maahanmuuttajat. Jälkimmäisten määrä onkin sitten aivan muuta kuin Suomeen tunkeutujat. Hiljattain saatiin kiinni Venäjältä kävellen tullutta pari ihmistä keskellä rajavyöhykettä, mutta valpas rajavartiosto huomasi veijarit. Ei sieltä noin vaan dallata puskien keskeltä. Laillinen rajanylityspaikka Suomen ja Norjan välillä pohjoisessa onkin sitten toinen juttu. Puoliso ja minä olimme autolla menossa Kilpisjärveltä naapurimaahan, eikä rajalla ollut ketään. Jonkunlainen pieni talo oli. Pysäytin auton ja katselin, jos joku tulisi. Ei tullut. Lähdin kävelemään taloa kohti. Sisältä tuli mies, jolta kysyin rajanylitysmuodollisuuksia. Ei ollut. Kysyi kuitenkin, olisiko jotain tullattavaa matkassa. No ei ollut. Vielä kysyin, että näinkö vaan sitten mennään? Näin, sanoi ja paineli takaisin mökkiinsä. Puoliso ja minä olimme ei-kenenkään maan ylitettyämme Norjassa.

Kevättä povataan Suomeen tavallista varhemmin. Ei vielä kannata kaivaa kesämekkoa esille, sanovat säätieteilijät varovaisesti. Maaliskuu voi olla yllättävä. Kunhan ei tulisi paljon lunta kuitenkaan. En tykkää yhtään tämmöisestä ilman muutoksesta. Ennen meillä oli kunnollisesti neljä vuodenaikaa asianmukaisine säineen. Oli luotettavaa elämistä, kun tiesi, mitä on tulossa. Nyt vuodenaikojen rajat hämärtyvät, eikä tiedä mikä kulloinkin on. Lunta tulee siellä, missä ei koskaan etelässä ja täällä pohjoisessa ei enää tarvita villahousuja. Myrskytuulet pyyhältävät metsien yli tehden tuhoja mennessään. Emme aiemmin tunteneet edes trombi-sanaa. Eikä pieni ihmisparka voi tehdä tälle asialle mitään, jos sitten koko kasvihuoneilmiöllekään.







26. helmikuuta 2015

KUMMALLISTA MEININKIÄ

Maailman kirjat taas sekaisin. Joitakin päiviä sitten minulla oli satamäärin blogin lukijoita Zimbabwe-nimisessä maassa kaukaisessa Afrikassa. Joka päivä. No, en uskonut. Joku häikkä jossakin järjestelmässä. Tätä jatkui ja jatkui ja toivoin loppuvan. Loppuikin. "Zimbabwelaiset" minut hylkäsivät. Normaalisti meni muutamia päiviä ja sitten tilastossa lukee, että esimerkiksi eilen oli lukijoita pitkälti viidettä sataa. Mukamas. No, en taaskaan uskonut. Eikä kone tarkentanut, missä päin maailmaa Stadin Friidua nyt luetaan. Toivottavasti tämäkin tasaantuu ja koneen käytös normalisoituu. En tykkää tämmöisistä jekuista.

Viime aikoina ovat myös puhelinmyyjät kiusanneet. Eilenkin. Ottavat jostain katalogista nimen ja numeron, soittavat. Tämä väitti minun vastanneen joihinkin kirjojen lukemiseen liittyviin kysymyksiin, jota en tietenkään ole tehnyt. Hän luetteli tarkan osoitteenkin saadakseen minut vakuuttuneeksi ja hämmentyneeksi. Osoitteenkin saa jostain aivan vaivatta.  En mennyt siihenkään lankaan. Joskus lehtien vuosikertojen myyjät kiittävät lehtitilauksesta ja yhteistyöstä, jota en ole tehnyt, ja yrittävät saada uuden tilauksen. Minulla on puhelinnumero, josta saa eston tämän kaltaisille hyökkäyksille, mutta en ole vielä estoa tehnyt.

Mitä kirjoihin tulee, varsinaisesti en lue enää nykyisin, mutta kuuntelen äänikirjoja. Nyt menossa Panu Rajalan kerrontaa Tulisoihtu pimeään-kirjassa (WSOY 2014) Olavi Paavolaisesta. Paavolainen on minulle ollut ja on vieras kirjailija, vaikka jotain pientä hänestä tiedänkin. Mitään hänen kirjaansa en ole koskaan kokonaisuudessa lukenut. Hän kuuluu kuitenkin vahvasti suomalaiseen kirjallisuushistoriaan ja ehkä on hyvä minun häneen hiukan tutustua Rajalan kautta. Kirjan on arvostellut muun muassa Kuisma Korhonen ja hänen mukaansa Panu Rajala paneutuukin enemmän kirjailijan persoonaan kuin tuotantoon.





25. helmikuuta 2015

LEIPÄ JA MAITO POIS

Eilen tuuraajapäivä ja minä väsyin totaalisesti kaupungilla. Oli kuitenkin valmistettava kotiin tultua lounas, purettava ruokakassit ja hetki juteltava tuuraajan kanssa. Syötin puolison ja söin vähän itsekin. Kellahdin sohvalle ja nukahdin. Heräsin puhelimen ääneen. N soitti. Puhdistin puolison luomikohdan, panin voidetta ja uuden siteen. Oli jo iltapäiväkeiton aika. Iltapala aikanaan ja menin aika varhain nukkumaan. Siinä päivä kuten muutkin paitsi se väsymys oli ylimääräistä.

Helsingin kaupunki on pihistänyt päivittäisestä kotiin tuoduista ruoka-annoksista juoman/maidon, leivän ja sen päällä olevan levitteen ikäihmisiltä. Kuitenkin annoksen hinta on 9,50€. Sama summa, jolla saa kaupungilla vaatimattomissa ravintoloissa koko lounaan. Mitä kaupunki keksii vielä lisää piinatakseen vanhuksia? Yksin asuvia, yksin eläviä, vain kotiapujen varassa olevia. Omassa kodissa asumista pidetään ihanteellisena ratkaisuna ja se olisikin, jos hoito olisi sen mukaista. Laitospaikkoja vähennetty, mutta kotihoitoa ja ruoka-apua ei ole parannettu. Helsinki tuskin voi puhua rahapulasta, kun on kaavailtu Guggenheimin museota ja uuden Keskuskirjaston rakentaminen on vasaralla nuijittu alkavaksi. Minäkin iloitsin kirjastosta, mutta en enää kuultuani kaupungin vieneen Palmian ateriapalvelussa vanhuksilta leivän ja ruokajuoman. On kuulemma oikein kyselty ja tämä vaihtoehto ilman leipää, levitettä ja juomaa on ollut suosittu. Oliko toisena vaihtoehtona leipä, levite ja juoma ilman ruokaa? Verrattiin useita muita kaupunkeja Suomessa. Pitäisikö kotiavun turvin yksin kotonaan asuvien ikäihmisten muuttaa Helsingistä esimerkiksi Turkuun saadakseen kunnollisen päivittäisen  aterian ateriapalvelulta?

Katselin Teemalta Andrew Graham-Dixonin ohjelman Kiinan taiteesta tuhansia vuosia sitten terrakotta-armeijaakaan unohtamatta. Osa armeijasta marssi Tampereen Vapriikkiin näytteille vuonna 2013. Hieno ohjelma jälleen Teemalla, joka vielä jatkuu Kiinan taiteen merkeissä. Kiinalaiset osasivat paljon muutakin kuin ruudin keksimisen. Yhdessä säilyneessä salissa erään temppelin alapuolella hiekan alla luolissa oli näytillä seinät täynnä henkeä salpaavia kuvia, modernista modernimpia. Ei uskoisi, että puolitoista tuhatta vuotta sitten tehtiin jollain lailla ekspressionismiin viittaavia teoksia. Nämä buddhalaiset maalaukset hämmästyttivät  minua ja myös Graham-Dixonia suunnattomasti. Kiina on täynnä arvoituksia, joita löydetään sattumalta, kuten terrakottasotilaatkin maajussin lapion osuessa soturin päälakeen etsiessään mailtaan kaivon paikkaa.











22. helmikuuta 2015

NÄIN OLI ENNEN

Historioitsija Kaisa Kyläkoski blogissaan 21.2.2015 kertoo kotikulmiensa historiasta ja sai tietää "milloin nykyään ainoa kulmillamme liikkuva linja 14 aloitti liikennöinnin". Sen alku oli 1930-luvulla. Minun lapsuuteeni  kuului vahvasti bussi 14 ja se oli siihen aikaan trolleybussi. Katolta lähti "tuntosarvet" kadun yläpuolella kulkeviin johtoihin kuten ratikoissa. Bussi kulki pehmeästi ja äänettömästi. Astuin johdinautoon Naistenklinikan pysäkiltä. Se oli kävelymatkan päässä Messeniuksenkadusta, jossa lapsuuteni ja nuoruuteni asuin Taka-Töölössä. Yleensä kuitenkin käytin ratikkaa  ja sen numero oli 3. Mannerheimintiellä lähellä Nordenskiöldinkadun kulmaa oli pysäkki ja sekin aivan kotikatuni päässä. Johdinauto  lopetti liikenteen joskus 1970-luvulla. Mutta toki 14 on yhä liikenteessä, tavallisesti moottoroituna.

Narinkka-sarjan kirjan vuodelta 1979 välissä on Omnibus-peli vuodelta 1890. Siinä mennään hevosvetoisilla "ratikoilla"  ympäriämpäri kaupunkia hiukan epäloogisessa järjestyksessäkin. Mutta tämähän onkin noppapeliä. Hevonen lähtee Rautatieasemalta. Pysäkkejä on Venäläisen teatterin kohdalla ja Edlundin kirjakaupan, unohtamatta Uudenmaan kasarmia ja Konstantininkatua. Pysäkkejä on sata, päätepysäkki meren rannalla lähellä Läntistä laituria. En ole pelannut. Minun peliaikani päättyi Afrikan tähteen. Hevoskulkuneuvo ei noudattanut bussi 14 reittiä, Töölössä en huomannut sen ollenkaan ravaavan. No, Töölö taisi olla enemmänkin vielä 1800-luvulla maalaismaisemaa urbaaninen tulevaisuutensa  kaukana edessäpäin.

Helsingin vanhat korttelinimitykset minua jaksavat kiehtoa. Kysyin kerran taksinkuljettajalta, pyytääkö asiakas milloinkaan ajamaan esimerkiksi Leijonan tai Merisian kortteliin? Ei pyydä kuulemma. Kataja on Katajanokalla, Peipponen ja Salakka  eteläisessä osassa  kaupunkia. Ainakin keskustassa on talojen kulmissa niiden nimet. Leopardi ja Sarvikuono jne.

Narinkka-kirjassa (1977-1978) on Marja Pehkosen kirjoitus Laivanvarustajankatu 7:stä, Ulriikaporin seudulta Punanotkon huvila-alueella. Se on Salakan korttelia. Pari sataa vuotta sitten sekin alue oli pykätty täyteen puutaloja. Suunnitelmissa oli myös panna näille alueille tehtaita, mutta sitten arveltiin tuulien kuljettavan savua kaupungin ylle. Ajatuksesta luovuttiin.

Kaupunginosat olivat "parempia" ja "huonompia". Salakan kortteli oli työläiskortteli. Alueen työläiset  alkoivat perustaa osakeyhtiöitä saadakseen parempia asuntoja. Kaupungin asukasluku 1880-1910 oli jo kolminkertaistunut, asuntoja tarvittiin. Puutaloja purettiin ja paikalle alkoi kohota jugendtyyliä lähenteleviä rakennuksia torneineen ja muine ulokkeineen. Arkkitehdit piirtelivät mieluummin "parempiin" kaupunginosiin ja näin ollen "huonommat" jäivät rakennusmestarijugendsuunnittelijoiden kontolle. Tämä tyyli oli näkyvissä Ullanlinnan eteläisessä osassa, "yksinkertaistettu jugend". Toinen maailmansota aiheutti katoa ja vanhojen tuhoutuneiden talojen paikalle rakennettiin uutta. Nykyisin alueella on rakennuskielto, on säilytettävä asuinkortteleiden luonne ja estää konttoristuminen.

Minä asun entisessä "huonommassa" osassa Helsinkiä. Katajanokka oli käsityöläisten, kalastajien, salakapakkapitäjien, ukkojen ja akkojen aluetta kaikkine kotieläimineen, jotka joskus karkasivat savisille kyläraiteille. Sitten tulla jyrisi tännekin jugendtyyli ja jo kallellaan olevat puuhökkelit saivat ihmisineen väistyä.









21. helmikuuta 2015

RAUHALLISTA VIIKONLOPPUA

Kaksi vilkasta viikkoa takanapäin, jolloin melkein jokaisena päivänä ohjelmaa. Nyt hiljenee. Ompeleet pois maaliskuun alussa puolisolta. Ehdottivat sairaalassa kotiapua ottamaan, kun tulevat pesemään. Se on vieläkin vaikeampaa kuin vaipanvaihto. Niin että ei.

Jokaiselle kotiapuhoitajalle ei kuulemma koulutuksen aikana opeteta vuodepotilaan vaipan vaihtoa. Meillä siis vaikeuksia puolison palauduttua suihkusta. Pannaanko vaippa vuoteen reunalle ja sihdataan mies sen päälle istumaan? Ei, ei se oikein onnistu. No entäs sitten, jos pannaan vaippa valmiiksi pitkittäin vuoteeseen ja nostetaan mies sen päälle? Sekään ei aina osu kohdalleen. Miestä nostetaan uudestaan, mutta huonoin tuloksin.  Eikö tämä nyt millään onnistu? Ei.   

Katselin nyt aamulla matkadokumenttia Norjasta. Nimeä en enää muista, enkä toimittajankaan, joka siinä matkaa teki. Ohjelma oli hieno ja Norjan maisemat henkeä salpaavan kauniit vuorineen, vesiputouksineen, vuonoineen koko matkalla etelästä pohjoiseen. Turska on Norjassa arvokala, tiesittekö sen? Tähänastisen elämäni parhaan turska-aterian olen saanut Norjan Finnmarkin Altassa. Vastapyydettyä turskaa merelle tuoksuen somasti lautaselle asetettuna lisukkeineen. Puoliso ja minä olimme juuri nauttineet Altan esihistoriallisista kalliopiirroksista ja olimme valmiit hyvälle aterialle. Itse en osaa turskaa valmistaa. Paistettuna se hajoaa jo pannussa. Kuha pysyy tämmöisen taitamattoman käsissä koossa ja sitä meillä on tänäänkin lounaaksi. Oulunjärven kuhaa. Turskaa ei todellakaan arvosteta meillä Suomessa sille kuuluvalla kunnioituksella, mikä on virhe ja sääli. Se on hieno kala ja kuuluu muuhunkin kuin kalapuikkoihin pakastealtaassa. Tämän aliarvostamisen huomaa kalatiskeilläkin. Kuhafileet siika- ja haukifileiden kanssa tekee kauppansa. Turskan yli asiakkaiden katseet hyppäävät. Pitäisikö se paistaa nahan kanssa koossa pysyäkseen? Ehkä vielä opin.

Mukavaa viikonloppua.





20. helmikuuta 2015

LEIKKAUSTA SEURAAMASSA

Puoliso aamulla Iho- ja Allergiasairaalaan toistamiseen. Nyt poistettiin kaksi luomea, toinen jäädyttämällä ja toinen leikkauksella. Sain seurata toimenpiteitä. En ole aikaisemmin leikkausta nähnyt kuin televisiossa. Molemmat luomipaikat puudutettiin. Lääkäri piirsi toisen luomen ympärille neliön, puhdisti ja tarttui skalpelliin ja viilsi. Neliö lähti kauniisti. Kysyin huolestuneena, aikoohan panna nahankappaleen takaisin ilman luomea? Ommellaan vain, sanoi, iho antaa myöten. Noin 3x3 senttimetrin kokoinen aukko ommeltiin ja nahankappale pantiin purkkiin hävitettäväksi tai tutkittavaksi. Ompeleita tuli kahteen kerrokseen, joista toiset sulaa aikanaan ja toiset poistetaan maaliskuun alussa.

Potilas käännettiin ja tohtori kävi selkäluomen kimppuun tai siihen, mitä siitä oli vielä, sillä Kotisairaalan lääkäri oli päällimmäisen kerroksen jo aikaisemmin kaapinut. Puhdistettiin ja aloitettiin jäädytys. Kaksi kertaa. Tämän joudun puhdistamaan päivittäin ja toivon tekeväni sen niin, etteivät bakteerit pääse paikkaa tulehduttamaan.

Istuin tuolissa ja katselin molemmat toimenpiteet suurella kiinnostuksella. Puolison olin kotona rauhoittanut Diapamilla ja se teki hienosti tehtävänsä. Mies  oli kiltti ja tokkurainen, unelias ja vaati saada kesken kaiken ruokaa. Hoitaja juotti pillillä hiukan vettä. Koko asiaan meni aikaa hiukan yli puoli tuntia. Sain kirjalliset ohjeet, kiitin tohtoria ja hoitajia ja jäimme odottamaan kotimatkalle ambulanssia, jonka olin siinä samalla tilannut saatuani tarkemman ajan tietää.

Puoliso nukkuu nyt lounaan syötyään ja minä riensin kertomaan blogiin leikkaustapahtumasta. Olihan hieno ja minulle ainutlaatuinen kokemus.

18. helmikuuta 2015

VANHUUS

Kun ihminen saa lisää ikää, hänestä tulee kertoja. Tarkoitan, että kun nuorempana kerrotaan jostain asiasta vain pääpiirteet, joista selviää kaikki tärkeä, myöhemmällä iällä aletaan siitä, miten asia on syntynyt, ja pahimmassa tapauksessa omakin syntymä, pääasiaan päästään vasta aikojen kuluttua, jolloin minun kaltaiseni hätähousu on jo kyllästynyt koko juttuun. Joskus jopa itse kertojakin jutun rönsyillessä asiaan kuulumattomissa, kysäisee "niin, mitä minun pitikään kertoa". Olen visusti varonut liittymästä tähän kertojajoukkoon ja koetan pitää langat käsissäni uuvuttamatta puhekumppaniani.

Lääkäri eilen lupasi kirjoittaa ja postittaa minulle pyytämäni lausunnon. Olin muuten aivan varma, ettei hän minua muista  enää vuosien takaa, kun ei ollut edes minun lääkärini, vaan puolison. Muisti ja muisti hyvinkin. Lopuksi kysyin, jos hän tahtoisi ruveta nyt minun lääkärikseni. Lupasi. Varsin miellyttävä, kuunteleva, empaattinen tohtori.

Puolisoa oli vahtimassa eräs ystäväni ja ehdin vielä ostamaan lääkärikäynnin jälkeen hänelle kiitokseksi viinipullon ja mansikoita. Tänään tuo Herkku ruokaa ja huomenna pääsen itse asioille. Seuraavaan tuuraaja-aikaan ei ole pitkästi, että ihanhan tässä menee mukavasti. Vapaa-ajat hiukan vaihtelevat viikottain. Ennen oli säännöllisempää.

Nyt on ollut tapetilla kovasti vanhus- ja kotihoitoasiat. Eikä lehtikirjoituksissa ankaraltakaan kritiikiltä ole säästytty. Vaalit tulossa, niin puhutaan näistäkin ja sitten unohdetaan. Kotiapujen kiireestä keskustellaan. Apu viivähtää hoidokin luona liian lyhyen ajan, asenteissakin vikaa, eikä aina ammattitaito ole sitä, mitä pitäisi. Toki on osaaviakin ja oikeita lähihoitajia, mutta mutta... Yksin asuvat todella iäkkäät kaipaisivat edes pienen hetken juttuseuraa. Ystävien rivit harvenneet, omaiset ja muut sukulaiset ehkä matkojen päässä, naapurit välinpitämättömiä, yksinäisyys on aina läsnä. Ennen muinoin kotiavun käydessä ja hänen lopetettuaan työt siinä taloudessa, juotiin yhdessä kahvia, pantiin maailmaa järjestykseen. Sitten kunnat alkoivat säästää. Sen mukana hävisi inhimillisyys. Ei ole hyvä vanheta ja/tai sairastua. Vanhus on hyvä vanhus vasta kuolleena.












16. helmikuuta 2015

SUKLAATA

Mikään, mikään ei ole sen kiusallisempaa, kuin ensin päättää kahdesta asiasta, kumpaa tekee ja sitten, kun on päätös tehty, koettaa tehdä kahta hommaa yhtaikaa. Eilen ruuanlaitto ja Pieni suklaapuoti (Chocolat vuodelta 2000, ohjaaja Lasse Hallström) oli yhteen sovitettavana. Leffan olen nähnyt aiemmin kahteenkin kertaan, mutta kun tykkäsin, tuumin katselevani taas. Uuni kuumaksi, ruoka sinne, munakello mukaan ja olohuoneeseen, tv auki. Salaatin ja jälkiruuan tein mainoskatkoilla. Lounas oli myöhässä tunnin verran, mutta se anteeksi annettakoon. Puoliso sanoi luulleensa, ettei saa ruokaa ollenkaan.

Suklaapuoti on herttainen elokuva ja jos vielä sattuu pitämään suklaasta, on nautinto kaksinkertainen, sillä elokuvassa läträtään suklaan kanssa koko ajan. Toki ei romantiikkaakaan ole pois jätetty ja silmänurkka saa vapaasti kostua, jos on kostuakseen. Ihmisillä leffassa on ongelmia, osan ratkoo suklaa. Söpöä pikkukaupunkielämää alusta loppuun jossain päin Ranskaa. Suklaapuodin pitäjä Vianne Rocher ( Juliette Binoche) on ihastuttavalla tavalla omien polkujensa kulkija, poikkeaa massasta ja sekös naapureita jurppii ihan pormestaria myöten. Älä erotu, pysy mukana, ole muiden kanssa samanlainen. Ruoka valmistui, elokuva päättyi. Kaikki hyvin.

Päätinkin elokuvan innoittamana ostaa suklaata, kaakaota tms ja tehdä oikein kunnon vanhanajan kaakaojuomaa. Äitini sulatti tilkassa kermaa suklaata, sekoitus ja päälle maitoa, taas sekoitus, ehkä hiukan sokeria. Sitä oikeaa maitoa, sillä ei siihen aikaan mitään rasvattomia ollut. Se oli tavattoman hyvää juomaa. Tällä menetelmällä olen joskus itseäni hemmotellut ja palaan makoisaan lapsuuteen äidin luo.

En ole mikään suuri suklaan ystävä. Joskus himoitsen ja sitten syön. Ja jos oikein haluan nautiskella, ostan käsintehtyjä ja valitsen, mitkä rasiaan tahdon. Niitä on Herkun "suklaapuodin" lasivitriinissä vaikka kuinka montaa sorttia. Myyjä ottaa kunkin varovaisesti ja asettaa huolellisesti laatikkoon. Rasia sidotaan kultalangalla ja herkkuhetki odottaa. Kaakaopapu jaloimmassa muodossaan.

Saamme kiittää Hernán Cortésia, että meillä on suklaata. Tosin jo Kolumbus toi tulleessaan kaakaopapuja, mutta silloin ei niiden arvoa ymmärretty. Myöhemmin pavut toimivat jopa maksuvälineenä. Sittemmin kaakaota sanottiin jumalten juomaksi ja sitähän se on vieläkin. Unohdetaan kaakaoviljelmien ikävä puoli eli lapsityövoima, enkä kajoa siihen nyt. Meillä on kaakao kaikesta huolimatta. Eläköön suklaa!

15. helmikuuta 2015

UUSI PASSI

Minun on saatava uusi passi. On myös opeteltava sähköisesti varaamaan poliisilaitokselta aika. On tätä ennen mentävä valokuvaamoon. Nämä tehtävä enempiä aikailematta, koska nykyisestä passista loppuu aika. Minulla ei ole henkilökorttia, eikä KELA-kortti kelpaa muualle kuin apteekkiin. Toppaa moni asia, jos ei voi henkilöllisyyttään todistaa. Se kun ei auta, vaikka kuinka jossakin tiskillä vakuutan olevani minä. No, en aio mihinkään matkustaa, mutta jotenkin tämmöinen matkustusdokumentti vaikuttaa asiallisemmalta kuin pieni henkilöllisyystodistusläpyskä. Sitten vielä, että on olemassa ikäänkuin lupa lähteä matkalle, kun on passi. Tässä on kuitenkin ennen passin anomista muuta puuhaa nyt alkavalla viikolla.

Eilisehtoolla katselin ohjelmaa neurooseista. En yleensä tämän kaltaisia katsele, mutta aihe oli minulle niin totaalisen uusi, vaikka olen Monkia seurannutkin, että juutuin sohvaan. Oli pannukakkupala mukana, mutta en tohtinut siihen kajota, kun pari ihmistä kuvaruudussa kamppaili omituisen sairautensa kanssa. Herrahenkilö pyörähti aina oikealle ja kävi "nuorentumassa" kuntosalilla 50 kertaa viikossa. Hän pelkäsi vanhenemista. Eräs rouva oli likakammoinen ja siihen liittyi myös oman ruumiin suolen toiminnot. Vietti kylpyhuoneessa monta tuntia ja pesi käsiä kymmeniä kertoja päivässä. Kumpikin henkilö kävi terapiassa. Rouva parani aika mukavasti, mutta mieshenkilö tahtoi kuntoilla ja vakuutti aivan järjellisesti terapeutille sen olevan hänelle hyväksi. Tosin hän onnistui hiukan toppuuttelemaan kuntosalikäyntejä. Ohjelma päättyi ja minä pääsin syömään pannukakkua.

Luuni ovat vihotelleet viime aikoina. Uutta kiputuntemusta on oikealla lonkassa kummallinen ankara pistely, jonka olen havainnut tarvitsevan poistuakseen hieromista. Hyväksi vai pahaksi? Loppuu kuitenkin. Vaiva ilmaantuu aivan paikoillaan ollen, kun tähän asti liikkuminen on aiheuttanut kipua. No, jos hieromisella helpottuu, hyvä niin. Ja rollaattori helpottaa muuten kulkuani. Polioon sairastunut ruotsalainen Aina Wifalk kehitti 1970-luvulla rollaattorin. Hän ei milloinkaan patentoinut keksintöään, eikä ehkä arvannut, mitenkä tärkeäksi rollaattori on käynyt tuhansille liikuntarajoitteisille ihmisille. Olkaamme hänelle ikuisesti kiitollisia.






















14. helmikuuta 2015

YSTÄVIEN PÄIVÄNÄ

Muutamat ystäväpuhelut soittelin jo eilen, tänään taas myöhemmin. Minulla on muutamia ystäviä, jotka ovat seurassani roikkuneet vuosikymmenet. Jotkut valmistavan koulun ensimmäiseltä luokalta lähtien. Kansakouluahan en ole käynyt. Minut talutettiin Urheilukadulle Töölön yhteiskoulun valmistavaan kouluun ensimmäiselle luokalle ja sieltä sitten aikanaan pyrin saman talon oppikouluun. Siihen aikaan pyrittiin ja lujasti. Mitattiin kelpaavuutta. Joskus näiden vanhojen ystävien kanssa muistellaan ja mikäs sen sopivampaa siihen kuin ystävänpäivä.

Tipahti luukusta Suomi-USA-lehti. Äitini ilmoitti minut kanssaan joskus maailmassa Suomi-Amerikka Yhdistysten liittoon. Jäsennumeroni on alle 700 ja olen ainaisjäsen. Koskaan en ole USAssa ollut, enkä edes yhdistyksen kokouksissa. Äiti oli aktiivinen jäsen. Luen suurella mielenkiinnolla lehden ja nytkin on juttu pari viikkoa kestävästä laivamatkasta yli Atlantin Uuteen Maailmaan. Haaveilin nuorena tästä matkasta ja jotkut ystävistäni sen tekivätkin. Tämän matkan, josta lehti kertoo, teki Risto Kuparinen Turussa rakennetulla Independence of the Seas-laivalla (maailman kolmanneksi suurin matkustaja-alus). Englannista kaikki alkoi ja päättyi aikanaan  Fort Lauderdaleen. Laivassa luksusta, 13 hyttikerrosta, juoksurata, uima-altaita, golfsimulaattori, luistinrata, kasino, surffiallas ja teatteri muun muassa. Aika kului, vaikka monta yötä Kuparinen merellä nukkui ja välillä "meri oli aika kuoppainen". Jos olisi valta niin kuin on mieli, lähtisin vieläkin. Onnellinen Kuparinen!

Löysin taas eilen hienon elokuvan katseltavakseni. Kuolleiden runoilijoiden seura. Peter Weir ohjannut 1989 ja elokuva on vahvasti oscaroitu. Robin Williams John Keating-nimisenä äidinkielen opettajana poikakoulussa vuonna 1950. Hänellä on muista opettajista poikkeavat opetustavat, jota kollegat paheksuvat. Opettaa poikia vapaiksi ja taiteilijoiksi, kirjailijoiksi, ajatteleviksi ihmisiksi, vahvan itsetunnon omaaviksi miehiksi, jotka uskaltavat olla oma itsensä.  Leffan koko juoni on mielenkiintoinen, mutta ei loppu hyvin, kaikki hyvin-tyylillä, sillä Keating ikävän juonittelun tuloksena saa koulusta potkut.

Hyvää ystävänpäivää.





13. helmikuuta 2015

OHJELMAA RIITTÄNYT

Jokaisena päivänä ollut jotain ohjelmaa. Tänään loppuvat. Eilen vielä puolison kanssa Iho- ja Allergiasairaalassa, jossa kaksi lääkäriä siirsi toimenpiteen ensi viikoksi. Ambulanssilla edestakaisin ja kotiin tuloa jouduimme aika kauan sairaalan aulassa odottelemaan. Piti jo alkaa pyytää pitkälleen pääsyä puolisolle, kun väsähti. Silloin juuri tuli kyyti ja pääsimme lähtemään. Kippasivat puolison kotona vuoteeseen ja siihen melkein riisuttuani häneltä vaatteet, nukahti. Uupunut olin minäkin.

En ollut aikaisemmin Iho- ja Allergiasairaalassa käynytkään. Tämä HUSiin kuuluva laitos on Meilahden kaupunginosassa, eikä kovin kaukana Meilahden sairaalakompleksista, jossa on myös Haartman. Huippuosaamista ihosairauksissa, josta syystä puolisokin siellä oli. Hurjia kuvia melanoomatapauksista seinillä ja miten viattoman näköisestä luomesta voi kehittyä vaikka mitä.

Kehuin mennen tullen ambulanssiväkeä, joka sattui kummallakin kerralla olemaan sama. Kohteliaita, avuliaita ja ammattitaitoisia. Minun ei tarvinnut tehdä mitään kuin seurata. Hankkivat tarvittavat dokumentit ilmoittautumispisteestä ja veivät perille asti sairaalassa. Kiitoksia, 9Lives.

Huomenna Ystävänpäivä. Muutama kortti tullut. En ole enää nykyisin lähetellyt itse. Joillekin soitan ja siinä se. Luulisi päivän saaneen alkunsa USAssa, mutta eipäs. Jo muinaiset roomalaiset... Ylistettiin naisten ja avioliiton jumalatar Junoa. Oli uhraamisriittejä hedelmällisyyden nimissä.  Kristityt panivat kampoihin, mutta niin vaan päivä jäi ja  juhlan syyksi kelpasi heillä Pyhä Valentinus. Suomeen Ystävänpäivän vietto rantautui 1980-luvulla. Sydämet ja tykkäämiskortit lähetettiin matkaan. Mikäs siinä, mukavaltahan se tuntuu. Niin että Hyvää Ystävänpäivää itsekullekin huomenna.




11. helmikuuta 2015

ETTÄ NÄIN TÄNÄÄN

Keskiolut jää kauppoihin, sanoo Keskustan Sipilä. No, ehtihän tuosta nousta jo aikamoinen äläkkä. Onneksi jää, koska en kuuna kullan valkeana usko, että moinen temppu raitistaisi tätä kansaa. Asenteiden on muututtava ja muistakaamme, miten Turmiolan Tommin kävi. Miten hänen kävi? Kiellot eivät aina ole parhaat keinot. Niin, että kyllä edelleenkin saamme ostaa keppanamme ihan tavallisesta ruokakapasta, kioskista ja bensa-asemalta.

HS kertoi Stockmannin tarjonneen myyjän töitä irtisanotuille. Voisikohan olla mahdollista, että ilman suurempia pasteerailuja myyjättömillä osastoilla asiakkaita alettaisiin taas palvella?

Kotisairaalasta käytiin. Kolme hoitajaa, joista yksi harjoittelijahoitaja. Hoitivat, mitä pitikin ja sanoivat, ettei paikka tulehtunut ole. Olin antanut puolisolle rauhoittavaa ja siitä en tykkää, että ihminen pannaan tokkuraan tieten tahtoen. Pitää olla kuitenkin realistinen ja onhan se potilaan parhaaksi, että päästään hoitamaan. Huomenna huumataan taas  Iho- ja Allergiasairaalassa. Aletaan selässä olevaa luomea jäädyttää. Silloin pitää olla aivan paikallaan.

Celiasta tilaan taas äänikirjoja. Bisquitia (lystiä Seppo Ahdilta), Panu Rajalaa (Olavi Paavolaisesta), Riitta Konttista (kirja kertoo Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin, Helena Westermarckin ja Ada Thilénin elinikäisestä ystävyydestä) sekä muutamia muitakin kirjoja.

Eipä tässä muuta. Kirjoitellaan.






















10. helmikuuta 2015

ALKOHOLIHAITTOJEN ENNALTAEHKÄISY KESKUSTAN TAPAAN

Niin kiirettä piti eilen, että en yhtään tykännyt. Lounas puolisolle tavallista aikaisemmin pesunaisten takia. Tulivat tavallista myöhemmin kuitenkin. Sitten oli tuuraajan odottelua. Minuuttipeliksi meni, että ehdin kampaajalle. Käväisin Hakaniemen hallissa ja ostin kampaajalle kukkia. Kiitokseksi, kun sovittaa minut aina johonkin väliin. Ostin muutakin hallista. Ostin villisikaa. Sitten kiireellä kotiin päästämään tuuraaja pois. Tänään ei ole mitään. Sitten jatkuu taas.

Keskiolut Alkoon, sanoo Keskusta. No kappas vaan, taas koetetaan saada suomalaisten viinanhimo säyseämmäksi. Minä en tämmöiseen holhoamiseen usko. Suomalainen on kuin Jeppe Niilonpoika, se juo, kun tahtoo, eikä edes kysy miksi. Jos keskiolut on Alko-tavaraa, tulee kassiin muutakin kuin olutta, tämä on vissi asia. Ja miten käy pikkukauppojen, jotka ovat melkein oluella eläneet? Välillä Suomessa taas vastaavasti hohkataan, että viinit maitokauppoihin. Haastateltiin ihmisiä kadulla tästä uudesta olutasiasta. "Ihan sama, kun en olutta juo", oli yksi kommentti. "Menköön vaan Alkoon", sanoi toinen. Joku oli kuitenkin sitä mieltä, että hullun hommaa ja taaksepäin menoa. Viinakortit takaisin. Tai  tykkänään stoppi alkoholille, kuten joskus olikin. Sen nimi oli kieltolaki. Pitkäripasen ukset säppiin ja salaiset viinakannut pöheikköön pulputtamaan.  Ja sata raipaniskua sille, joka lakia rikkoo. Onhan niitä maita maailmassa, joissa alkoholin juomisesta voidaan rangaista kuolemalla.

Nukun taas huonommin kuin ennen. Enkä aina tahtoisi ottaa nukahtamispilleriäkään. Toisaalta hereillä kieriskeleminen vuoteessa on ikävääkin ikävämpää ja silloin se vasta on ikävää. Osaan kyllä kulkea rollaattorilla pilkkopimeässäkin aivan hiljaa. Minulle on kehittynyt jonkunlainen yönäkö tai sitten olen entisessä elämässä ollut kissaeläin ja taito on siirtynyt mukana. Äänikirjaakaan ei jaksa aina kuunnella. Nyt on menossa Hannu Mäkelää. Taivaskanavilta tulee öisinkin ohjelmaa, mutta kun minusta on tullut ylen valikoivakin nykyisin ohjelmien suhteen. En jaksa enää himphamppua, kuten kerroin kampaajallekin eilen. Katselin hiljattain  muurahaisia. Niitä oli miljoonittain marssimassa viidakossa ihailtavan järjestelmällisesti. Matkan varrella ahmivat kitaansa kaiken elävän vastaantulevan. Minua alkoi armottomasti kutittaa, kuten aina paljosta määrästä hyönteisiä ja piti joko alkaa raapia tai vaihtaa kanavaa. Vaihdoin kanavaa.









8. helmikuuta 2015

LUKURAUHAN PÄIVÄNÄ

Täällä minä taas. Suurempia tuulenujelluksia en yön aikana kuullut ja nytkin pihapuut leppeästi tavanomaisissa ojennuksissaan. Pakkasta pari astetta. Että tämmöistä helmikuuta. E soitti Oulun tietämiltä. Lunta runsaasti, ylenpalttisen runsaasti aivan. E oli ollut siinä samassa konsertissa, josta Äijä blogissaan kirjoitti. Konsertissa, jossa 450 kanttoria lauloi. E hehkutti Äijän tavoin ainutlaatuisen tilaisuuden suurenmoisuudesta. Oulu on vireä kulttuurikaupunki juuri musiikin suhteen. Sekös ystävääni riemastuttaa, joka itsekin laulaja on. Minäkin saanut nauttia musiikista Oulussa ollessani hänen luonaan. Näitä pyrähdyksiä sinne kaipaan ja kaiholla muistelen.

Huomenna vireää meilläkin. Pesijät, tuuraaja ja minä kampaajalle. Kotisairaala tulee keskiviikkona ja torstaina vien puolison ihotautiklinikalle pienehköön toimenpiteeseen. Seuraavallekin viikolle jää tekemisiä. Niin että ei tämä aivan pelkästään kotihommia ole.

C soitti. Voi huonosti, ei nuku, vatsaa nipistelee. Voi,voi. Ehdotin, että keskustelisi lääkärinsä kanssa nukahtamispillereistä. C raivostui ja kertoi ex-miehensä käyttäneen unipillereitä ja tulleen aggressiiviseksi. Minäkin otan joskus, jos en saa nukutuksi keskiyöhön mennessä, mutta aggressiivisuutta en itsessäni ole huomannut. Enkä usko, että ex-miehen käytös pillereistä johtui. Tätä en C:lle sanonut.

Kirjailija Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) on ideoinut valtakunnallisen lukurauhan päivän ja se on tänään. Kirjojen ostaminen on laskussa. Käydään kirjastoissa, jos luetuttaa. Ei luetuta enää kuten ennen. Ostetaan pokkareita ja ehkä hävitetään luettua. Nuoriso lukee klassikkoja sarjakuvina. Monesti kirjasta tehty elokuva kuittaa lukuelämyksen. Harvoin, ei juuri koskaan, tekee elokuva oikeutta kirjalle ollen muutettu melkein tunnistamattomaksi. Nyt patistetaan kansaa lukemaan. Pitelemään kirjaa oikein kädessä siihen syventyen. Mikäs sen mukavampaa. On hyvä käpertyä nojatuoliin, avata kirja ja lähteä sen sivujen myötä toiseen maailmaan, vieraitten ihmisten elämään. Mennään ostamaan tai lainaamaan  kirja! Luetaan se! Blogeissakin on monia kirjablogeja, joissa  kirjoista keskustellaan. Tutustukaamme niihin. Ja nyt meillä on lukurauhapäiväkin!



















7. helmikuuta 2015

ELOKUVANAUTINTO

Juutuin eilen aivan tarkoituksella katsomaan Teeman elokuvaa  Päiväni Margueritten kanssa, ohjannut Jean Becker 2010. Minua viehättää suuresti Ranskassa syntynyt näyttelijä Gérard Depardieu, nykyisin venäläinen. Elokuva on lämminhenkinen, pienimuotoinen, tapahtumaköyhä kuvaus Germain Chazesin (Depardieu) ja Margueritten (Giséle Casadesus) ystävyydestä. Se alkoi puiston penkillä puluja katsellen.Se jatkui Albert Camusin Rutto-kirjaa lukien. Germain sukelsi hänelle ennen tuikituntemattomaan sanojen maailmaan, jonka tien hänelle viitoitti Margueritte, 95v. En elokuvan aikana edes jääkaapilla käynyt. Istuin sohvan nurkassa lumoutuneena silloin tällöin lämmin hymy huulillani. Totesin jälleen kerran, ettei elokuvassa aina tarvitse olla tapahtumia, ei suuria seikkailuja, jännitystä. Elokuva voi olla sellainen kuin päivät Margueritten kanssa.

Saikohan koskaan tietää se ihminen, joka pyysi  vastaantulijalta "anna manii tai tulee fyrkkaa", että päin seiniä sanoi? Tällä aiheella aloittaa tänään HS:ssä kolumnisti Kimmo Oksanen kirjoittaessaan Erika Vierron  stadin slangia käsittelevästä gradusta. Minulle slangi on tuttua. Kuulin lapsuudessani jo isäni käyttävän omaa slangiaan, jossa minulle vieraita sanoja. Me pikkutytöt Töölössä emme kovin ahkerasti slangia viljelleet. Pojat puhuivat ja me ymmärsimme kuitenkin kaiken, mitä sanoivat. Slangissa noihin aikoihin oli vielä monia venäjästä tulleita sanoja, josta Viertokin puhuu. Nykyisin venäjä on vaihtunut englanniksi, josta sanoja otettu tämän päivän slangiin. Kukaan ei huuda enää "stoi", kun haluaa leikissä jonkun pysähtyvän. Vierron mukaan kuulee slangisanoja muuallakin kuin Helsingissä. Niistä on tullut yleisiä puhekielessä Hangosta Utsjoelle asti. Ja onhan minulle jossain päin Pohjanmaata sanottu joskus "sä oot aika kliffa, vaikk ootkin hesalainen". Tätä "Hesaa" eivät niinkään stadilaiset itse käytä, mutta tänne muuttaneet ja muualla asuvat käyttävät. Stadi on Stadi oikealle stadilaiselle.

Muutakin oli HS:ssä tänään, esimerkiksi Katri Kallionpään kolumni. Hän kertoo Johanna Vihermaan lanseeranneen Suomeen keltainen nauha-kampanjan. Keltainen merkkinauha koiran talutushihnassa kertoo vastaantulijoille koiran ja sen taluttajan haluavan kulkea rauhassa. Monille ihmisillä on tapana tulla koiraa koskettelemaan, antaa lastenkin niin tehdä sekä vielä sallia oman koiransa tulla lupaa kysymättä nuuhkimaan. Itse olen tätä kokenut omien koirieni kohdalla, eikä aina ollut miellyttävää. Myös opaskoirat joutuvat tämmöisen häirinnän kohteeksi silloin tällöin. Opaskoiraan ei saa sen ollessa työssä suurin surminkaan koskea. Se keskittyy silloin muuhun ja menettää valppautensa ehkä kohtalokkainkin seurauksin. Keltainen nauha-idea on hyvä ja toivon sen yleistyvän ja ihmisten huomaavan sen merkityksen. Koirallakin on oikeus kävellä yleisillä paikoilla taluttajansa kanssa  ilman huomiota.












6. helmikuuta 2015

TUUMAILUJA MEILTÄ

Eilinen tuuraajapäivä pitkästä aikaa turhauttava. Ensi keskiviikkoa varten piti apteekissa olla uudesta lääkkeestä resepti. Ei ole, sanoi farmaseutti. Soitin Kotisairaalaan. Kerrottiin, että pannaan resepti heti menemään, ei kulu kauaa aikaa. Kului. Lähdin välillä Herkkuun ja raahauduin täysinäisen rollaattorin kanssa takaisin apteekkiin. Ei ole tullut, sanoi farmaseutti. Konttasin kiukkuisena ulos ja lähdin kotiin.

Soitin Kotisairaalaan, jossa pahoiteltiin tapahtunutta. No, ajattelin minä, keskiviikkona toimikoot miten toimivat, minä pesen käteni asiasta. Illalla soi ovikello ja Kotisairaalan sairaanhoitaja ojensi pussin, jossa oli pari pilleriä ensi keskiviikkoa varten. Oli kuin enkeli olisi seissyt oviaukossa, enkä kiittelemisestä lakannut. Näin toimii Kotisairaala! Tarvitsemme lääkkeen ensi viikkoista toimenpidettä varten, että saan Kotisairaalan hoitajan kanssa puolisolle hoidon tehdyksi. Muuten menee huitomiseksi ja villiksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Meillä on tänään vesijohto suljettuna muutaman tunnin. Keittiö on täynnä astioita, joissa on vettä. Minulle tämmöinen vesikatkos on kuin maailmanloppu, koska olen varma, että tarvitsen katkon aikana vettä enemmän kuin koskaan.

Kysyin M:ltä, ostanko varatietokoneeksi toisen läppärin palautettuani lainakoneen? Mitä sä teet kahdella läppärillä? Kysyi M. Päätettiin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja ostaa uusi pöytäkone tai oikeammin uusi keskusyksikkö siihen, sillä näyttö on aika uusi. Luotan M:ään kuin kallioon kaikissa tietokoneasioissa.

Sain Italian kirjeen lopultakin valmiiksi ja eilen pudotin postilaatikkoon. Saan varmaankin toruja pitkästä vaitioloajastani, mutta kun ei vaan ole tullut kirjoitetuksi. Tämänkin kirjeen aloitin jo viime vuoden lopussa. Piti panna uusiksi, kun itsenäisyyspäiväpippaloiden raportti ei enää tuntunut aktuellilta.

Katsoin ikkunasta ulos. On satanut uutta puhdasta lunta.





4. helmikuuta 2015

KOTISAIRAALA ON HIENO JUTTU

Kotisairaalan hoitaja kävi. Oli mukavaa jutella, kertoa omaishoitajan huolista, kaupungin toimista ja mitä niissä omaishoitajan kantilta katsottuna olisi parantamisen varaa. Hän vaihtoi myös puolison luomen siteen. Jälleen kuukauden kuluttua hoitaja tulee taas. Järjestely sopii minulle ja antaa turvallisuuden tunnetta, että joku minun lisäkseni huolehtii. Toki voin myös Kotisairaalaan soittaa milloin vain, jos on huolia tai kysyttävää. Hieno juttu.

Eilen olin oikein viitseliäs. Imuroin. Olen jo hyvin oppinut pitämään rollaattoria lähettyvillä imuroidessani ja voin vaikka istahtaa sen päälle, jos väsähdän. Kiillottelin vielä huonekalujen puupinnat pölyjä pyyhkiessäni. Sitten nautin työn tuloksista häpeämättömän onnellisena. Kohtapuoliin lounaan laitto. Otin pakastimesta kuhafileitä. Huomenna tuoreempaa ruokaa Herkusta. On tuuraajapäivä.

Oma läppäri toimii ja minun on luovuttava punaisesta kauniista lainakoneesta, vaikka haluaisinkin sen pitää. Jos luopuisin uuden pöytäkoneen ostamisesta ja hankkisin vain toisen läppärin varakoneeksi? Tuumaillaan. Kysyn M:n mielipidettä.

Norjassa aletaan saada myös tarpeeksi kerjäläisistä. Miettivät, jos kerjääminen ja kerjäläisten auttaminen kriminalisoitaisiin. No, tietysti on vastustajia jos puolustajiakin. Itse olen alusta asti ollut sitä mieltä, että Suomessa kertakaikkiaan kiellettäisiin lailla julkinen kerjääminen. En hyväksy ollenkaan tämmöistä tienistitapaa, kun vielä tiedetään kerjäämisen olevan kaikkea  muuta kuin vilpitöntä avunpyyntöä.

Pikkupakkasta ulkona. Roskiskeikka kertoi. Ennen vanhaan helmikuu oli kuukausista kylmin. Nyt eivät välttämättä vanhat merkit paikkaansa pidä. Piha oli liukas. Huolto tuli hiekkakoneella levittämään  "hiekkaa", joka ei ole hiekkaa nykyisin. Pienen pieniä kiviä, jotka pyörivät jään päällä, tarttuvat kengän pohjiin ja kulkeutuvat sisälle. Miksi ei levitetä oikeaa hiekkaa kuten ennen?















2. helmikuuta 2015

PESUAIKA JA SEN MAKSU

Jaahas, kysyin tänään pesuhoitajilta aikaa, kuinka kauan olivat. Nykyisin heillä on jonkinlainen kellokorttisysteemi. Matkapuhelimella merkitään tulo- ja lähtöajat meillä seinässä olevassa laitteessa.

Olivat kuulemma 20 min per henkilö. Meillä käy kaksi pesijää. Olen tähän asti luullut, että kaupunki ei tunne pienempää aikaa kuin tunti, joka meiltä on alusta asti laskutettu. Onkin niin, että laskutus tapahtuu ajasta, joka on meillä oltu eli molemmilta henkilöiltä yhteensä 40 min. Tämä aika on heiltä aina kulunut, jos ei vähempikin. Nyt asia tarkistetaan. Olen sitä mieltä, että oikeudenmukaisuus tässäkin asiassa olisi oikein. Koskaan eivät ole saaneet aikaan enempää kuin suurinpiirtein kahdelta tämä 40 min. Usein sitäkin vähemmän, koska meillä ei tehdä mitään muuta kuin mies pesaistaan. Pitäisikö minulla olla heidän täällä ollessaan kello framilla ja kädessä?

Viikonloppu meni ihan mukavasti. Soitin C:lle ja hän pyysi odottamaan puhelimessa, kun kuuntelee radiosta jonkun ohjelman loppuun.  Ällistyin niin, että en meinannut huomata panna hanttiin. Lopulta sain sanotuksi etten moiseen suostu, vaan palataan asiaan joskus toisen kerran. Joku raja sentään ystävyydessäkin. C:lle on vaikeaa soittaa. Milloin hän kuuntelee radiota, milloin katselee televisiota ja milloin taas talitintit tarvitsevat ikkunan takana pähkinöitä. Minä taas olen semmoinen, että pidän ystävien puhelinsoittoa aina tärkeämpänä, ellei kysymyksessä ole puolison hoitotoimenpide. Silloin en yleensä edes soittoon vastaa.  No, C on omanlaisensa ja hiukan originelli.

Kuuntelin taas kerran Roman Schatzin kirjaa suomalaisuudesta, enkä voi sille mitään, että nauran kirjaa kuunnellessani. Ei kai pitäisi, vaan pitäisi vähän hävetä. Olemmeko todella tuommoisia? Tiedän senkin, että Schatz  on rakkaudella ja lämmöllä kirjan kirjoittanut tarkkailtuaan meitä ja käytöstämme vuosien ajan. Me olemme joku kummajaiskansa muitten kansojen joukossa. Vai olemmeko? Istutaanko missään muussa maassa alastomana muurahaispesässä?  Uhmataanko kuolemaa missään muualla kuin Suomessa, kun sauna on lämmitetty ihmiskeholle liian kuumaksi? Kerranhan eräs venäläinen kilpailija kuoli kuumuusvammoihinsa. Miksi meidän pitää kilpailla ja olla parhaita mitä hulluimmissa lajeissa? Eukonkanto? Jalkapalloa suossa? Kuka on hengittämättä kauimmin? Hei, ajatelkaa nyt vähän.


























1. helmikuuta 2015

KIRJASTOSTA ASIAA

Tuulia Tuulian tarinoita-blogissaan hehkutti Helsinkiin rakennettavaa uutta kirjastoa ja kommentitkin hehkuttivat. Jee, jee, meille tulee uusi hieno, kaunis kirjasto! Ennen kävin minäkin kirjastossa. Töölön kirjasto oli yhdessä välissä ihan lähellä. Sitten kirjasto ei enää ollutkaan lähellä myöhemmin. Joskus pontevana naisena vierailin Richardinkadun kirjastossa ja se on minusta "se oikea" kirjasto. Toimi Helsingin pääkirjastona vuoteen 1986 asti, jolloin pääkirjastoksi tuli Itä-Pasilan kirjasto, tuttu sekin minulle. Richardinkadun kirjasto on alunperin Theodor Höijerin suunnittelema ja valmistui vuonna 1881. Laajennettiin 1920-luvulla ja uutta saatu aikaan meidän päiviimme saakka, nettihuoneineen kaikkineen. Kaunis talo ja kaunis kirjasto. Siellä saa vaikka koko päivän kulumaan.

Toinen upea "se oikea" kirjasto on Porthaninkadulla jugend-tyylinen Kallion kirjasto, jonka suunnitteli arkkitehti  Karl Segerdstad ja valmistui 1912. Alkunsa tämä kirjasto sai Hämeentiellä vuonna 1889 Sörnäisten yksityisenä kansankirjastona, nykyisin lopetettu. Kallion kirjastossa olen myös lainoja tehnyt. Kaunis on tämäkin rakennus, ihan varmasti  käymisen väärti.

Siihen aikaan, kun kirjastoa käytin, sattui joskus yllätyksiä lainakirjan lehtien välissä. Yhtä oli näemmä luettu kesämökin riippukeinussa ja tapettu pari hyttystä lehtien väliin. Joku saanut haavan sormeensa, verta sivulla. Toinen lukija syönyt voileipää lukiessaan ja pyyhkinyt rasvaiset sormensa lehtiin. Hiirenkorvalle käännettyjä sivuja, merkintöjä marginaaleissa, alleviivauksia jne. Ehkä nykyisin lainaajat ovat jo sivistyneempiä, toivon ainakin, sillä minua joskus vähän inhotti lukea kirjaa, jota oli näillä keinoilla liattu ja sotkettu. Henkilökunta ei aina ehtinyt tarkistaa. Nyttemmin en enää kirjastoa käytä, kirjastokorttikin vanhentunut. Mutta toivotan uuden kirjaston Helsinkiin lämpimästi tervetulleeksi. Ehkä se on loppujen lopuksi meille tärkeämpi kuin Guggenheimin taiteet.  Kuka tietää, vaikka sekin vielä olisi Helsingin rantaraitilla Eteläsataman nurkilla. Mene ja tiedä. Olkaamme avoimia kaikelle kulttuurille.