Nyt lukemassani kirjassa Juha Itkonen käsittelee orja-aikaa Amerikan etelävaltioissa 1800-luvulla. Olisiko Setä Tuomon tuvan lukemisen paikka jälleen kerran? Itkonen on takaisin tässä ajassa muun muassa Alabamassa ja Mississipissä oltuaan tovin kirjassa kymmenen vuotta aiemmmalla ajalla. Eurooppalainen, minä muitten mukana, ei ehkä voi ymmärtää aikaa, jolloin mustaihoinen ei ollut ihminen vaan vain kimpale lihaa. Ruoskittiin, erotettiin kylmästi perheestään, myytiin markkinoilla, kiellettiin kaikki oppiminen, työtä pelloilla ja keittiöissä painettiin vuorotta arvottomina orjina. Minkälaista se on ollut? Itse kaiken tuon vääryyden kohteena ja sitä katsovana valkoisena? Minua hävetti lukiessani. Häpesin väriäni, joka antoi vallan, oikeuden viedä ihmisyys toiselta ihmiseltä. Tätä hulluutta ei koskaan unohda yksikään etelävaltioiden mustaihoinen, vaikka aikaa onkin kulunut toista sataa vuotta.
Suomi-Amerikka seuran jäsenlehti Magazine tipahti luukusta. Kuinka ollakaan siinä on juttu Tuulen viemästä, juuri orjuuden kiivaimmasta ajasta, vaikka Tarassa kohdeltiin värillisiä kutakuinkin inhimillisesti. Eeva Vänskän kirjoitus käsittelee orjuutta vain sivuten, pikemminkin koko kirjaa ja sen aikaa kartanoineen, joista Taraa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Margaret Mitchell pani Taraksi sukunsa "maalaiskodin". Sekin aikojen saatossa murentunut ja kadonnut savupiippua vaille. Eeva Vänskä vieraili näissä maisemissa ja sai kuulla 1861-65 sisällissodasta kaikkea, mutta "ei sitä, että Etelävaltiot hävisivät". Hän pohtii Scarlett O´Haraa naisena, hänen voimaansa ja kovuuttaan. Eikä näitä ominaisuuksia katsottu hyvällä 1800-luvun Amerikassa. Miksi Mitchellin kirja ja siitä tehty elokuva yhä lumoavat? Mietimme, kuinka paljon kirjassa on Mitchelliä itseään ja hänen tarinaansa? Kirjailijan elämä katkesi 49-vuotiaana. Hän jäi auton alle ja menehtyi.
Takaisin Juha Itkoseen. On edelleen Amerikassa Timon kanssa. Jotenkin häneen on tarttunut amerikkalaisuus. Miehet pistelevät tottuneesti ja hämmästyttävällä halulla tienvarsiravintoloissa valtavaa annosta Fried Chickeniä palan painikkeena kummallakin kaksi puolen litran kokoista Pepsi-mukillista. Suomessa ei näin koskaan. Ympäristö on jo muovannut. Onhan Itkosella takanaan useampiakin Amerikan matkoja. Tästä Timon kanssa tehdystä seuraava on jo lokakuussa 2016 mediaviisumin turvin. Itkonen on menossa kirjailijataloon kirjoittamaan. "Manhattanille vain pari sataa kilometriä", kertoo itselleen kurvatessaan vuokraamallaan autolla 49 Letter S Roadilta Residency for Writers´in pihaan. "Hi Juha! You made it. Welcome!" Jatkan lukemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti