30. toukokuuta 2016

KESÄILMAA PITELEE

Flunssa painaa päälle tänäänkin, mutta heikommalla voimalla. Tosin aivan varovasti uskallan kertoa yön menneen nukkuen ja niistämättä ja tämä aamukin on eilistä kirkkaampi. Aivastettu vain muutaman kerran, niistetty viidesti ja kuuma tee mennyt kipeästä kurkusta alas aikaisempaa kivuttomammin. Ei flunssakaan mikään aivan helppo ole, kun sitä potee. Muta sehän on varma asia, että se päättyy joskus aikanaan. Joitakin päiviä ja sitten ohi.

Kerroin lähettäneeni muistokirjasta värssyjä asianosaisille henkilöille eli neljälle tytölle, kun C:n laskee mukaan. Kirjoittivat ja kiittivät näistä vuosikymmenten takaa tulleista terveisistä. Yhdelläkään ei ole enää omaa muistokirjaa tallella. Ei kuulemma päiväkirjojakaan. No, ei minullakaan. Tieten ja syvästi tahtoen olen ne hävittänyt vuosia sitten. Kenenkään ei pidä päästä kurkistamaan nuoren tytön sisimpään. Tunteiden käsittely on ollut niin aitoa ja viatonta, kaikki tai ei mitään. Jääkööt minun ja päiväkirjojen välisiksi.

Ruustinnaystävänikin soitti ja onnitteli. Onneksi jätti tulematta, vaikka niin oli meinannut. Flunssa tarttuu tai sitten ei. Riskipeliä. Sovimme tapaamisesta myöhemmin. Hän on uudempia ystäviäni, mutta jo myös vuosien takaa hänkin. Mutta C:lle ja "tytöille" ei kukaan vertoja vedä. Seitsenvuotiaista asti olemme tunteneet ja meidän iässämme se on todella pitkä aika. Äidilläni oli muutama ystävä 73 vuotta. Ystävyydet kestivät äitini kuolemaan asti.

Tuntuu olevan  kovin lämpöinen päivä tänään ja koska nuhatauti etenemässä kohti loppuaan, aion kontata kauppaan. Hedelmät ja marjat huushollista loppuneet ja juuri ne ovat minulle tärkeitä. Huomenna onkin kaupungille lähtö, metromatkaa ja sen sellaista. Kyllä tämä tästä.

28. toukokuuta 2016

NUHA VAIVAA

Laboratoriossa käynti sujui kuin rasvattu paitsi yhden näytteen kohdalla. Vien myöhemmin ja sitten lääkärin juttusille, mitä verenkuva ja näytepurkin sisältö kertoo. Oli muuten mukavat tuolit labran odotushuoneessa. Ihan oikeat pehmeät nojatuolit. Tv seinällä ja odottajia hillitty määrä. Ei puhuttu sairauksista. Ei puhuttu mitään. Hoitaja sai kiinni yhden "pakenevan" suonen ja pari putkellista verta. Sitten tyssäsi, verta ei missään eikä mistään. Neuloja pistettiin, tyhjää ja veretöntä. Ei edes kämmenselkä suostunut yhteistyöhön. Aloin huolestua. Noinko vietiin viimeinen tippa ja siinä minä vaan olin olemassa ilman verta? Hoitaja olikin laadultaan perään antamaton ja lopulta sai "avo-otolla" pienen ja tärkeän putkellisen. Olin täynnä laastarilappuja. Kotona vihdoinkin aamukahvit, lääkkeet ja sitten vuoteen päälle pitkäkseen. Muutama puhelu, postin avaamista ja ulkona alkoi vihmoa vettä. Kesä tunkeutui avonaisesta ikkunasta sisälle, samoin ohiajavien autojen jumputtava musiikki. Itäkeskus ei vieläkään mun juttu.

Nyt on sitten flunssa. Kurkku ensin kipeä, alkava yskä ja sitten pamahti mahtava nuha. Kurkku on jo parempi, mutta nenä vuotaa kuin kraana. Vai onko se raana? Mistä pöpö? Laboratorion odotushuoneesta? K-citymarketista? Vai vain leijailevasta pöpöstä ilmassa, joka päätti laskeutua minuun?  Hittoko sen tietää. No, se on, tuli ja takertui.

Eilen oli syntymäpäivä. Koetin olla hissukseen, mutta jopa Stockmann muisti. Belgialaista suklaata, jonka kävi hakemassa eräs ystävä (ja sai pitää suklaat) tuotuaan ensin minulle valtavan purkillisen kukkia. Puhelinsoittoja, joista osa vielä vastaamatta, postikortteja, sähköposteja, tekstiviestejä.No, nämä ovat pakollisia onnentoivotuksia, joista en tunnu pääsevän eroon, vaikka vuosikaudet olen yrittänyt. En tahdo tulla huomion kohteeksi asiasta, jota vastaan rimpuilen hampaat irvessä. Mutta toisaalta, onhan se hieno juttu, että on näitä ystäviä. Kiitoksia. Enkä edes täyttänyt "pyöreitä". Nyt vuodeksi nämä hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Kirjoitan tätä yöllä. Istuminen helpompaa, mutta on tästä kömmittävä vielä petiinkin. Ehkä tokenen aamuun mennessä. Ehkä en.

26. toukokuuta 2016

HELSINGIN VALITUT PALAT

Ei olisi pitänyt, mutta kun piti. Asiahan nimittäin on niin, että kävelin hullun lailla M:n ja minun musepäivänä, joka muuten oli erittäin miellyttävä päivä, pitkin Stadia lonkkani viesteille antaen piut ja paut. Lopulta, kun olin päässyt metrolla kotiasemalle, luulin, että  matka ei sitten siitä enää jatku. Itiksessä ei ole hotelliakaan. No, pakkohan oli raahautua eteenpäin ja mitä enemmän kotia lähestyin, sitä kauempana se tuntui olevan. Istuin rollaattorin päällä muutaman metrin välein ja kestin uljaasti ihmisten säälivät katseet. Lonkka rimpuili vastaan, mutta kokosin luuni ja jatkoin matkaa. Lopultakin olin kotona. Niine hyvineni suoraa päätä vuoteeseen ja huoahdin onnesta. Lojuin sängyllä pitkän tovin ja kelasin päivän tapahtumia.

Sederholmin talo oli myllätty kokonaan remontissa, eikä Johan Sederholmia näkynyt missään. Oli näyttely, jossa pieniä esineitä aikojen takaa lyhyin selostuksin vihkosessa, jota ei saanut ottaa  mukaan. Oli pieni astiakin, jossa ihmisen tuhkaa. Tarina kertoi kuolleen ystävän ripotelleen vainajan toiveen mukaisesti tuhkaa pitkin maailmaa, meriin ja maihin. Minua  itketti. Näytillä pieniä ja isoja esineitä, lapsuuteni ajoilta, sitä ennen ja sen jälkeenkin. 

Siirryimme "Helsingin Valittuihin Paloihin". Helsingin Kaiku-niminen lehtinen toivotti tervetulleeksi kaupungin "kiehtovaan menneisyyteen". Me sukelsimme sinne. Ennen vanhaan sanottiin "leviää kuin Elanto". Elantoja oli joka puolella, jokaisen talon kivijalassa ja puoteja oli 239 kappaletta. Ostin magneetin etiketistä, joka suunniteltiin vuonna 1958  Elannon Kalja- ja vesitehtaat Elo Juoma Oy:n Cola elo-juomapullojen kylkeen. Ohjeena "tarjoillaan kylmänä, serveras avkyld".

Hotelli Tornia mainostettiin ahkerasti 1930-luvulla. Olihan se ennennäkemättömän uutta Helsingissä ja ehdottomasti "Helsingin ensimmäinen pilvenpiirtäjä". Jokaisessa huoneessa juokseva kylmä ja lämmin vesi, toaletti, kylpyhuone ja puhelin. Hienoille kauppamatkustajille avaria tavarannäyttelyhuoneita, ruoka mannermaista ja palvelu moitteetonta. Näköala suurenmoinen,  koko Helsinki panoraamana edessä.

Rennosti otettiin elämä 1800-luvulla, vaikka elintaso väestöryhmien välillä suuri. Luonto oli kaikille kuitenkin sama, aurinko paistoi jokaiselle, Järjestettiin retkiä, osallistuttiin työväen omiin juhliin. Varakkaampi väki vietti aikaa kaupungilla ja kahviloissa, luistinradoilla ja puistoissa. Seurasaari,Lammassaari, Korkeasaari mieluisia paikkoja.

Museoon oli rakennettu 1950-luvun helsinkiläiskoti, semmoinen tavallinen tavallisen ihmisen koti hetekoineen päivineen. Helsingin Teräshuonekalutehdas lanseerasi "hetekan" 1932. Pitkä nimi lyheni HeTeKa-nimiseksi ja kansan suussa sängystä tuli "heteka". Päivisin se teki sohvan virkaa ja öisin makuupaikkaa. Hetekan valmistus päättyi tehtaan lopettamisen mukana vuonna 1964.

Näyttely sivusi myös sotaa, pommikoneiden tuloa 30.11.1939 Neuvostoliiton puolelta. Talvisota alkoi. Rajummin pommitettiin viisi vuotta myöhemmin Helsinkiä, joista 12000 pommista osui 740 itse kaupunkiin. Rakennuksia tuhoutui, ihmisiä kuoli ja haavoittui.

Keskiolut vapautettiin maitokauppoihin 1969. Ensi vuonna 2017 maitokaupoista saa vahvempaa nelosolutta. Ehkä viiniäkin jo 2070-luvulla? Keskioluen vapautumisen myötä mannermaiseen tapaan oluttuvista tuli pubeja. Ne edustivat tuliterää anniskelukulttuuria, eikä ruokailukaan oluen kanssa ollut pakollista. Voi siemailla pelkästään juomaa. Näin ne ajat muuttuivat ja muuttuvat.

Matkapuhelimet kadottivat kaupungin katukuvasta puhelinkopit 1990-luvulla. Viimeinen puhelinkoppi oli/on Sofiankadun museokadulla. Sekin kovia kokeneena ehkä jo poistettu. Moni nykynuori kysyy ihmetellen "mikä on puhelinkoppi?" Ennen, vielä minun lapsuudessani, niitä oli kaikkialla puhelinluetteloineen ja niitä käytettiin ahkerasti. Sitten me saimme kännykät.

Kännykällä soitti M:nkin aviopuoliso ja ihmetteli, missä vaimo viipyy. Meillä oli kulunut rattoisasti aikaa 7-8 tuntia, johon mahtui myös Kiseleffin talossa pari lasillista kuohuvaa. Kiva päivä. Kiitos, M.

Lonkka on jo parempi, mutta ei vielä kokonaan anteeksi antanut. Kyllä se siitä.

23. toukokuuta 2016

NIINHÄN SIINÄ KÄVI

No, eihän se eilinen finaalipeli jääkiekossa mennyt yhtään niin kuin piti. Maailmanmestariksi tuli Kanada. Kaiken huipuksi olin nukahtanut sohvalle tilanteessa 1-0. Lopputulos 2-0 Kanadan hyväksi, niin että niin se meni. Minusta oli kuitenkin hienoa, että päästiin finaaliin asti, eikä  kaikki voi voittaa. Niin että kaikesta huolimatta: hyvä Suomi! Ei tämä nyt aivan maailman loppu ole.

Tänään roskikselle. Se on iso ohjelmanumero. Huomenna vallan kaupungille. Torstainakin jotain, verikokeet. Minä en muuten tiedä, mihin veriryhmään kuulun. Meinaan, jos äkkisältään tulisi tarve saada lisää, niin mitäs sitten? Kun ei kuulemma mikä tahansa veri kelpaa.

Eilen tein taas uunijuureksia. Mutta kyllä perunoita kaipaan. Olen aina niistä pitänyt. Isäni paistoi pannulla erinomaisia ja ne ovat jääneet vahvana mieleeni. Ei isä muuten mikään varsinainen ruuanlaittaja ollut, mutta nämä perunat hän osasi. Taas taitetaan peistä, ovatko perunat hyväksi ihmiselle liiallisina hiilihydraatin antajina. Perunakauppiaat eivät nyt tykkää. No, ehkä tässäkin kohtuus on paikallaan. Minä nyt jätin perunan kokonaan pois ainakin toistaiseksi. Ehkä vähän maistelen, kun kotimaiset uudet saapuvat myyntipöydille. En liioin ole pullaan kajonnut, en edes ranskanleipään. Mutta hedelmistä ja marjoista en luovu. Lasillinen samppanjaa myös silloin tällöin houkuttelee ja sen nauttimiseen on minulla lääkärinkin lupa.

Näin tämä viikko numero 21 saa alkunsa ja ensi kuussa on Juhannus. Syksyä pukkaa.



22. toukokuuta 2016

JÄNNITYSTÄ, JÄNNITYSTÄ

Siinä vaiheessa eilen Suomi-Venäjä-matsissa jännitin, kun taululla olivat luvut 1-0 naapurin hyväksi,  että kyllä ne kelmit meidät jyrää kuin hyttyset alleen. Sitten alkoi tapahtua, mutta jännitystä en saanut laukeamaan. Meinasi tulla pissat housuun. Loppuminuutit vietin keittiössä. Hermot eivät kestäneet. Huudoista ymmärsin, että Suomi piti kutinsa ja voitti 3-1 ja rullauduin television ääreen takaisin. Ollaan me sitten hyviä! Kaadettiin punanutut niin että heilahti.Tänään Kanadaa vastaan finaalissa.

Kansa on kahta mieltä, kun maitokauppaan tulee 5,5% oluita ja lonkeroita. Minä niistä viis veisaan, tahdon viinit maitokauppaan. Terveysintoilijat ovat varmoja, että suomalaiset kuolevat nyt alkoholimyrkytykseen, juoppous lisääntyy ja kaikki olemme päivät pääksytyksin kuin Ellun kanat. Kyllä kansa on tähänkin asti kantanut viinansa matkojenkin takaa Alkosta, Haaparannasta tai Tallinnasta. Ei se miksikään muutu, vaikka marketista saa nelosoluttakin. Ei edes kieltolaki aikoinaan hillinnyt, vaan silloin ähellettiin viinapannujen kanssa pitkin pusikoita.

Tiistaina menen M:n kanssa Sederholmin taloon. Sehän on remontoitu ja muutettu kiinnostavammaksi museoksi kuin ainoastaan lapsille tarkoitetuksi, jota se oli pitkät ajat. Nyt siellä on vaihtuvia näyttelyitä ja sinne olemme menossa. Ja jos saisin M:n houkuteltua vielä muihinkin lähellä oleviin vanhoihin taloihin esimerkiksi Kiseleffin taloon, olisi se piste iin päällä. Hieno päivä siis tiedossa.

Niin on tänäänkin. Lämmintä ja paistetta, sunnuntai ja iltajännitystä Moskovassa. Voiko tämän hauskempaa olla?





21. toukokuuta 2016

IHMISTEN ILMOILLA

Eilen oli hyvää ja pahaa. Ensin paha. Istuin metrossa rollaattori tiiviisti edessäni ja valmiina sitä siirtämään tarpeen niin vaatiessa, jos joku pyrkii ohitse. En voi istua rollaattorin päällä ovien edessä. Siinä, kuten nytkin, oli kaksi polkupyörää ja yhdet lastenvaunut. Sitä paitsi sen päällä istuessa olisi hutera olo junan keikkuessa. No, ja eikös kaksi mammaraista toisella puolella käytävää alkanut arvostella paikkavalintaani. Tiedän vaunussa olevan penkkejä niin raskautetuille kuin liikuntarajoitteisille, mutta siellä on yleensä muuta väkeä. Mammoilla sujui matka rattoisasti minun persoonani vaiheilla ja jätin koko asian omaan arvoonsa. Kerroin kyllä kampaajalle.

Sitten hyvät asiat. Leimatessani matkustuskorttia metron laitteessa, putosi kortti lattialle. Mieshenkilö kiiruhti paikalle "minä nostan sen teille". Toki sallin sen ja kiitin hymyn kera. Olin taittamassa rollaattoria pienempään kasaan päästäkseni säällisesti koneportaita pitkin maan alle. Toinen mieshenkilö riensi luokseni "tarvitsetteko apua?"  Kiitin hymyn kera ja sanoin pärjääväni. Kuten olen tehnytkin, kunhan pidän kaiteesta kiinni, joka menee nopeampaa tahtia kuin itse koneportaat. Pitää  kättä siirtää, muuten lentää nokilleen. Toisinaan rohkaistun käyttämään hissiäkin, mutta nyt en.

Niin että näin huomaa maailmassa olevan kohteliaitakin ihmisiä, avuliaita ja kaikin puolin ihania. Ehkä myös kesällä on viheriät ja vastaheränneet sormensa pelissä. Minäkin opin vähitellen vastaan ottamaan avun ilman sarvia ja hampaita kyllä mä itekin-ajatuksella. Olin upottanut maaruuni parit kipupillerit, niin lonkan kanssa oli kivuttomampaa liikkua.

Hiukset ovat nyt kiharaa täynnä ja olo outo. Onneksi ne pian kasvavat ja hiukan suoristuvat. Mutta ihan mukavaa oli olla ihmisten ilmoilla Itäkeskuksen ulkopuolella. Näin raitiovaunuja! Ostin mansikoita ja Nicolas Feuillattea, joita illan mittaan nautiskelin. Ja tänään pelataan Venäjää vastaan!

19. toukokuuta 2016

EI ÖITÄ ILMAN UNIA

Unia taas nähty niin, että ei perässä pysy. Nyt oli äitini sairaana kotona meillä ja joku aivan vieras henkilö oli ollut yötä, laittanut aamulla kahvia (ei osannut) ja sotannut koko keittiön, jota unessa vimmatusti siivosin.  Nyt jo haluaisin keskustella herra Freudin kanssa! No, omakin selitys on. Äidin sairaus liittyy puolison sairauteen. Vieras henkilö? Olihan meillä aikoinaan vierashuoneessa öitsijöitä, mutta yleensä tuttuja. Taitamaton kahvinlaitto on vähän kinkkisempi selittää. Ehkä se oli etiäinen ja vuosia palvellut moccamaster vetelee viimeisiään. Siivoaminen taas ilman muuta kertoo siitä, että ihan oikeasti täällä pitäisi siivota. Ei tässä siis mitään Freudia tarvitakaan.

Kirjoitin kolme kirjettä eilen. Jokaiseen panin sen henkilön muistokirjassani olevan värssyn valokopion. Pyöreillä pikkutytön käsialoilla kirjoitettuja "neuvoja", miten tulevaisuudessa olla ja elää. "Olkoon onnekas elosi, kaunis kultainen kulkusi." Tämä ei ole näiden tyttöjen kirjoitus. Mahtanevat hiukan hymyillä luettuaan näitä vuosikymmenten takaisia viestejä. C:lle en lähetä,  koska luin hänen värssynsä jo aiemmin puhelimessa.

Varasin veriajan laboratoriosta. Tuli heti mutka matkaan. Tohtori ei muistanut mainita, että kilpirauhaskoe otettava jo varhain aamulla. Ällistyin, kun pitää vääntäytyä labraan  heti herättyä ja taatusti ennen kymmentä. Minulla on aika 9.50. Toinenkin koe,  jonka koodimerkinnästä en ymmärtänyt mitään. Miksi ei idioottiasiakkaalle puhuta selkokieltä? No, ehkä saan liruteltua laboratoriossa sen verran näytettä, että riittää. Onhan heillä vettä juotavaksi.

18. toukokuuta 2016

CANTALOUPEN JA VERIGREIPIN ERO?

Urkeni uusi päivä ja sen nimi on keskiviikko. Taivas pilvessä, Itäkeskuksessa heräillään. Onnahtelin eilen kauppaan. Palvelutiskillä, jossa lihat ja leikkeleet, ei asiakkaita, eikä myyjiä. Odottelin ja huhuilin. Jo toinen kerta, kun eivät välitä palvella. Tietysti aloin harmistua, joka purkautui kiukkuna, kun vihdoin myyjä ilmestyi työpaikalleen. Moitin palvelua. Ei sanaakaan anteeksipyynnöksi tai edes syytä, miksi noin isossa kaupassa jätetään kokonainen pitkä tiski myyjittä.

Olin ymmärtänyt väärin cantaloupemelonin hinnan, eli, että ei tarvitse punnita  (pyysin tätä kömmähdystä anteeksi), vaan hinta kiinteä kaikilla puolikkailla. Kassafröökynä oli toista mieltä ja kysyi, jos haluan hänen menevän melonin punnitsemaan. Halusin, kun en muuta mahdollisuuttakaan keksinyt. Hän meni. Tuli takaisin verigreipin hintalappu cantaloupen kyljessä. En puhunut mitään, en enää viitsinyt. Kotoa soitin ja hinta oli kuulemma sama, niin "että vahinkoa ei ole sattunut". Onko tässä kaupassa nyt niin, että ei ole väliä, mitä vaakanappulaa painaa, kunhan hinta stemmaa? Tai ehkä silläkään ei ole väliä, kunhan painaa jotain?

Tein salaatin ja kiukkuni alkoi tasaantua. C lähetti viestin, että sairaalan toimenpide sujui kommelluksitta, eikä mitään hälyttävää missään. Miksi siis kivut? Onko sekin semmoinen mystinen juttu, josta ei selvää eikä hoitoa saa? Näitä tapauksia on maailma täynnä. No, ei lääketiedekään kaikkeen pysty. Kehittyy, kehittyy kyllä. Tästä tulikin mieleeni, että varaan tänään verikoeajan ensi viikoksi. Voisin mennä istuksimaan ja jonottamaan, mutta en taida viitsiä. Viereen voi tulla ihminen, jonka sukulainen kaukana maalla sai tietää kauheita asioita verikokeen tuloksista. Liekö enää hengissäkään?

16. toukokuuta 2016

PUNARAPU PURKISSA

Uusi viikko alkanut. Pääsen kampaajalle. Ensi viikolla olen ankarasti ja vakavasti päättänyt vääntäytyä laboratoriokokeisiin. Tohtori alkaa kohtaa pohtia, missä mättää, kun lähetettä ei noudateta. Vaikka ei siinä koira oikeasti perään haukkuisi, jos jäisi kokonaan.

Nyt kun olen vahvasti salaattilinjalla tietyn päämäärän savuttamiseksi, olen katkarapujen ohella ostanut lasipurkissa olevia ravunpyrstöjä suolaliemessä. Aina olen ollut kehno (=tyhmä) lukemaan tuoteselostuksia ja nytkin luullut nauttivani salaatissa kotoisten jokirapujen pyrstöjä. Eikös mitä, nämä ovat jotain punarapuja. Tuotu viljeltynä kaukaa maailman ääristä.  Mikä se täplärapu sitten on, jota istutettu Suomenkin kirkkaisiin vesiin? Olen nyt aivan ymmällä, kun en oikein tiedä, miten suhtautua salaatissa haarukkaani tarttuneen ravun sukujuuriin. No, kunhan ovat edes jotain ehtaa tavaraa, eikä mitään surimi-tuotteita, joita näkee kalatiskeilläkin. Eivätkä nämä punaravut mitenkään huonon makuisia ole. Täydestä minuun uppoavat. Tänään taas salaatissa.

Johtuukohan tämä hillitön unien näkemiseni unipillereistä? Joka yö niin jännittäviä tapahtumia, joissa itse aina mukana, että en malttaisi millään herätä. Tosin joskus melkein jonkunmoisia painajaisia ja kun herään, pelästyn kirjahyllyn reunaakin, joka olosuhteiden pakosta nyt yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessa. Eräänä yönä kaikki kirjani nousivat kapinaan. Tulivat ulos hyllyistä ja panivat huushollin mullin mallin. Ei selvinnyt, mitä ne tahtoivat tällä vallankaappauksella, jossa hiukan väkivallankin makua, koska Waltarin Sinuhe egyptiläinen oli irrottanut sivuja ja paiskonut niitä Kaarlo Sarkian runokirjan päälle. Heräsin siihen, kun kirjat olivat juuri palautumassa hyllyihin paikoilleen ja niiden kesken vallitsi taas harmonia ja sivistynyt järjestys.

Vaikka on varhaista, menen tiputtelemaan kahvia, otan verenpainelääkkeet ja mietin, mitä kaikkea jätän tänäänkin tekemättä. Roskat vien. Tänään Esterin päivä. Toivottavasti Esteri pysyy kuivana.

15. toukokuuta 2016

HELLUNTAI, VAAN EI HELEÄ

Laitoin eilen uunijuureksia, mutta poissa olivat perunat ja bataatit. Vähemmän öljyä ja vähemmän hunajaa. Silti ihan tykättävän syötävää. Liekö asiaa auttanut pikkolopullollinen samppanjaa? Jännitin samalla Suomi-Ranska jääkiekko-ottelua ja tuuletin muitten mukana 3-1-tulosta, Ollaan me hyviä!

Satoi. Ei nyt kaatamalla, mutta niin, että sateenvarjot ja tuulilasin pyyhkijät käytössä. Roskikselle en viitsinyt vaivautua. Partsilla näin yllättäen eksyneen mehiläisen ja mietin, mistä raosta oli tämän tempun tehnyt. Parveke on vielä täynnä muuttokamaa, mutta silti lähdin ötökkää metsästämään. Se leikki naamioitunutta silkkilehteä puussa, mutta ihmissilmä havaitsi ja sain hiukan pöppöröisen/nälkiintyneen Luojan luoman paperinenäliinaan. Yritin lasia auki, siinä onnistumatta ja sitten eläinressun kävi niin kuin kävi.  Ehkä jonain päivänä keksin kikan, miten saada  parvekkeen lasit auki.

Tänään siis Helluntai ja minun heilani on siellä jossain, minne me kaikki joskus joudumme. Ikävä iskee näin yllättäen kesken kaiken milloin missäkin. Kysymyksiä, onko hänen hyvä olla ja mitä kuuluu? Sataa. Vähän kelju helluntaisää. Ukraina voitti euroviisuilut. En seurannut, en siis kuullut kappaletta. Mutta mukava asia Ukrainalle, joka kovia kokenut ja aina maailmalle kantautunut ikäviä asioita. Edes hetki iloa ja onnea.

Lasse Mårtenson on kuollut. "Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti/ Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti./ Nuku tähti helmassa päivän." ( Eino Leino Hautalaulu-runosta viim. säkeistö.)



14. toukokuuta 2016

HELAVALKEITTEN AIKAA

Sain  Sosiaali- ja terveysvirastosta kirjeen, jossa kerrotaan hakemukseni vammaiskuljetuksesta saapuneen perille. Seuraavaksi on sen käsittelyn vuoro. Jännittää. Myönteinen vastaus kun helpottaisi suunnattomasti liikkumistani sen ollessa nyt jalkaisin suorastaan hankalaa. Odotellaan.

C menossa pieneen toimenpiteeseen sairaalaan. Ja kyllä siitä on puhuttu, pohdittu, kunnes väsyin. Minulle tehty samanlainen toimenpide pariin kertaan. No, me ihmiset suhtaudumme asioihin eri tavoin. Ja C on C. Hyvä ystävä kuitenkin.

Huomenna Helluntai ja Kaatuneiden muistopäivä. Ennen Helluntaita oli kaksi päivää jonnekin 1970-luvulle asti. Kristillinen juhlahan sekin on, vaikka heilikin olisi oltava. Jos ei helluntaina...  Heleä pitäisi olla, siitä ei aina tiedä. Minulle ihan sama paistaako vai ei. Sää ei mökkiaikanakaan ollut kovin tärkeää. Tehtiin hommat ilmojen mukaan. Samoin matkoilla. Rantaeläjille paiste on elintärkeä asia, vaikka toisaalta taas auringossa makaaminen ja melanooman vaara kuuluvat yhteen. Sitten vielä rypyt iholla lisääntyvät ja saammekin ykskaks muutaman vuoden lisää ulkonäköömme. Kuka nainen nyt sitä haluaisi?

E soitti Oulusta. Nyt sielläkin jo lehti puussa ja joutsenet kotirannassa. Hyvin rouva voi ja se on aina ilahduttavaa kuultavaa. Kyllä me vielä mennä porskutetaan tovi. L:n kanssa myös panin puhelimitse maailmaa järjestykseen. On se niin ihanaa, kun on ystäviä ja yleensä minun ystäväni olleet vuosikymmeniä. C yksi vanhimpia. Valmistavan koulun ensimmäiseltä luokalta alkaen, jolloin olimme 7 v. Kiitoksia kaikille ystävilleni yhteisistä vuosista! Hyvää huomista Helluntaita.

13. toukokuuta 2016

FILURIA

Olen joskus aikoinani ostanut itselleni helmet Helsingissä. Ihan oikeat. Niissä ei ole vanhanaikaista lukkolaitetta, eikä ollut  ostaessanikaan.  Mikään ei ole kuten ennen. En ole vuosiin koko kapistusta käyttänyt, kun sain kerran ahtaanpaikan kammon. En saanut lukkolaitetta auki. Helmet jököttivät kaulassani ja alkoivat tuntua hirttosilmukalta. Soitin helmikauppaan ja sanoin tulevani saamaan apua. Lupasivat avun antaa. Helmet olivat ja pysyivät kaulassani ja minä paniikissa. Parin päivän kuluttua ollessani täysin rauhallisessa mielentilassa sain lukon auki ja pääsin helmistä eroon. En enää niitä käyttänyt.

Eräänä päivänä opettelin lukon käytön ilman kaulaa. Uskaltauduin laittamaan helmet päälleni ja lähdin ulos. Koko ajan oli tunne, mitä jos en taaskaan pääse niistä eroon? Se vähän pilasi tunnelmaa, joka muuten oli keväisen raikas. Kotiin tultuani otin heti lukkolaitteen käsittelyyn ja sain sen auki. Huokaus oli syvä ja aito. Alan niitä käyttää.

Ostin kerran jostain matkoilla ollessani myös helmet. Ihan oikeat kuulemma. Eikä kauppa ollut mikään pilipalikauppa, vaan arvokkaan näköinen kultasepän liike. Niissä oli helppo lukko. Käytin helmiä, kun tiesin, että niitä pitää käyttää. Iho tekee helmille hyvää. Sitten kerran huomasin, että helmirivistöni yksi "helmi" alkoi näyttää erilaiselta. Siitä tuli tavallinen muovihelmi. Se irvisti rumasti ja pilasi tunnelman ja helminauhan. En enää käyttänyt. No, tietysti voisin mennä otattamaan pettäjän pois, mutta se on jäänyt. Kerroin kerran jollekin asiantuntijalle ja sain kuulla tavan olevan melko yleinen, että ujutetaan turistille tarkoitettuun helminauhaan yksi epäaito, joka ei ole simpukkaa nähnytkään. Tai oikeammin simpukka sitä. En enää osta helminauhoja ulkomailta. En enää mene ulkomaille.



12. toukokuuta 2016

HERAJUUSTO

Konttailin vähän väliä itseäni lepuuttaen rollaattorin päällä Itikseen ja tämä tarkoittaa sitä itteään kauppakeskusta. Kai siihen tunti meni, kun laskee ajan kotoa lähtien. Piti päästä Stockmannille asti. Siellä eivät kassamyyjät huikkaa asiakkaille "moikka",  kuten Sittarissa ( olen juuri oppinut tämän nimen Citymarketista). Stockmannilla käytetään tämmöistä vanhaa ja kaunista päivää-sanaa.

Ensin kosmetiikkaa ja sitten Herkkuun. Oikein hissillä eikä koneportaissa. Ostelin sitä  ja vähän tätä dieetti mielessäni. Juustoa. Herajuustoa, jota saa Sittaristakin. Oli, mutta vääränlaista, eikä ollenkaan heraa. Ei kun kysymään herraihmiseltä, joka vaikutti viisaalta ja esimieheltä. Hän etsi, minä etsin ja sitten etsittiin yhdessä. Ei minun herajuustoani. Kerroin olevani pettynyt kuin myös koko Itäkeskukseen, jossa en viihdy, enkä aio alkaa viihtyäkään koskaan. Koska hänellä tuntui olevan minulle aikaa, kerroin Töölöstä ja Katajanokasta ja raitiovaunuikävästäni. Kumma kyllä hän kuunteli ihan vakavana. Sitten kiitin ja lähdimme eri suuntiin. Hän varmaankin minusta toipumaan jonnekin.

Tepastelin Herkun käytävillä yrittäen painaa mieleen, mitä missäkin on. Yhtäkkiä tämä hetki sitten ryöpytykselleni alttiiksi joutunut mieshenkilö seisoi edessäni ja kertoi soittaneensa jopa Aleksin Herkkuun herajuustostani. Ei tunnettu. Mikä valmistaja? Joku pieni juustola? Muistanko mitään? Häntä oli jäänyt vaivaamaan joko minä tai herajuusto. Mutta hänellä oli kädessään juustorasia italialaista Ambrosi Ricottaa. Katselin miestä ja sulin silkasta hellyydestä. Vaikka Ricotta ei ole minun herajuustoani, sanoin sen ostavani ja hän ojensi hymyillen juustorasian. Lupasin käydä Citymarketissa ostamassa herajuustoa, pestä rasia ja tuoda se seuraavalla kerralla hänelle nähtäväksi. Tätä hän oli kuulemma toivonutkin. Sittarissa selvisi herajuuston valmistajaksi Riitan Herkku Mustasaaressa. Kassaneiti jodlasi iloisesti "moikka" minulle. "Hyvää päivää", vastasin.

Olin tyytyväinen Stockmanniin ja Stockmannin Herkkuun jopa Itäkeskuksessa. Täydet kymmenen pistettä asiakaspalvelussa! Alan rakastaa Itiksenkin Herkkua.

11. toukokuuta 2016

EILEN PAISTOI AURINKO

Eilen pankissa. Ensimmäinen kerta, jos sitä kertaa ei lasketa, kun konttorinjohtaja vei minut suoraan virkailijan luo nostamaan tililtä rahaa, kun sain asioituani ilman kuulusteluja. Kerroin sen virkailijalle ja kiitin. Nyt olin kuten muutkin asiakkaat, en rikollinen. Marssiessani pankissa kohti ulko-ovea, sen ryntäsi avaamaan kohteliaasti hymyillen hyvin tummapintainen suomea puhuva mies. Käännyin kiittämään ja hymyilin kauniisti takaisin. Tuntui taas mukavalta. Sitten hedelmien ostoon ja kotiin. Lonkka kipupilleristä huolimatta oikkuili. Istuuduin vähän väliä rollaattorin päällä huilaamassa. Onneksi oli kaunis ja lämmin päivä.

Asuintaloni pihalla on kukkaloisto nyt parhaimmillaan. Kukkivia kukkia suuret alat, runsaan siistiksi leikatun pensasaidan sisäpuolella grillialue ja lapsillakin oma keinupaikkansa. Kymmeniä metrejä kukkia kaikkialla, muutama koivu, penkkejä ja puinen pöytäkin. Kaunis, kaunis piha!

Seuraavaksi vääntäydyn laboratoriokokeisiin, mutta en tänään. Tänään vain olen ja nautin eilisen päivän positiivisuudesta. Italiasta tuli kortti. Kuvapuolella Picasson kyyhkysiä. Nimeltäänkin "Kyyhkyset". Kortin lähettäjä arvelee niiden olevan "puluja". Sama asia. Me vain kutsumme näitä kaupunkikyyhkysiä puluiksi. Saamani kortti kuvaa "Kyyhkyset" vuodelta 1957 ja on alkuperäisenä ilmeisesti Barcelonassa. Picasso kuvasi paljon kyyhkysiä ja hänen tyttärensäkin nimi on Paloma (= kyyhkynen).

Riki Sorsa menehtyi sitten sairauteensa. Lähti tästä elämästä samalla lailla kuin minun mieheni yöllä rauhallisesti kotona nukkuessaan. Yhden syövän oli jo selättänyt, toinen ja jälkimmäinen vei voiton. Jäämme taas yhtä artistia kaipaamaan. Hyvää matkaa, Riki Sorsa.

10. toukokuuta 2016

TUNSIN NIPISTYKSEN, SIIS ELÄN

Eilen aamulla pelästyin toden teolla. En tahtonut päästä sängystä ylös. Tähänkö tämä homma nyt tyssäsi? Tuli Polgara mieleen, jonka aika kuluu tuskien kanssa kamppaillessa ja nyt minulla oli samanlainen tunne. Mitä teen? Koski lonkkaan niin peijoonisti. Jäin vuoteeseen tilannetta pohtimaan. Puhelinkin oli muutaman metrin päässä. Sitten ei kun yrittämään. Enhän näinkään voi jäädä. Pääsin ylös ja sain rollaattorista kiinni. Puoliksi sen päällä maaten hivuttauduin keittiöön ja lääkkeiden luo. Missä se uusi kipulääke? En ollut vielä kokeillut. Pitäisi olla vahva ja pitkävaikutteinen.

Pitää ottaa aterian yhteydessä. Voi sentään, kuka tässä nyt ruokaa laittamaan? Ei kun kattilaan vettä ja pian pikapuuroa. Söin ja nappasin pillerin. Laahustin takaisin vuoteeseen. Särky oli helvetillistä. Mistä se nyt, kun tähän asti vaivannut vain liikkuessa? Makasin ihan hiljaa ja olin näkevinäni elämäni vilahtavan nauhana ohi ja surin, että en ole ketään hyvästellyt. Ykskaks tunsin kivun hellittävän, mutta en uskaltanut vielä liikahtaakaan. Jospa olen kuollut? Nipistin itseäni ja se sattui. Olen siis hengissä. Nousin ylös, eikä missään tuntunut mitään. Olin selvillä vesillä taas. Kiitin mielessäni tohtoria, joka jälleen kerran oli antanut oikean lääkkeen. Ja todella vahvan, kuten lupasikin.

Olin niin iloinen, että menin suihkuun ja pesin hiukset, föönasin ja tunsin suonissani virtaavan verta ja elämää. Pankkireissun siirsin kuitenkin täksi päiväksi, jos siellä pitää taas  joutua kohdelluksi rikollisena, kuulustellaan, mihin rahani käytän ja millä syyllä nostelen omia rahojani alvariinsa. Olenko kytköksissä mafiaan ja ylläpidänkö unikkopeltojen hoitoa? Ja olenko ylipäätään oikeassa pankissa, joka kysymys on minulle myös esitetty. No, näistähän keskustelin konttorinjohtajan kanssa ja  toin selvästi julki närkästykseni, joka pahoitellen otettiin vastaan ja luvattiin asiaan parannusta, Onko tullut, sen näen tänään.

Nyt, kun minulla on tämä uusi ja vahva kipupilleri, odotan elämältä enemmän ja ehkä pääsen säällisesti laboratoriokokeisiinkin ilman taksin apua, joka on kallista lystiä. On taas hakemus vetämässä vammaiskuljetukseenkin. Mutta en edelleenkään usko olevani kaupungin mielestä tarpeeksi raihnainen, vaikka lääkäri pani lausunnossaan parastaan. Päätös myöhemmin.

6. toukokuuta 2016

PYÖRÄILYUNTA

Tässä sitä taas istutaan läppärin edessä uuden päivän ollessa pitkällä. Aurinkoa ja lämmintä. Ihmiset mekkosillaan ulkona, sortseja ja kaikkea muutakin kesäistä yllä. Minä pysyttelen sisällä. Ei ulos tarvetta. Ensi viikolla sitten. Äitienpäivä sunnuntaina. Monen kohdalla pakko mennä kahville äidin luo tai unohtaa kokonaan. Minun äitini on mullan alla, mutta terveisiä panen menemään.

Mikähän siinä on, että näen nykyisin jokaisena yönä unia? Tai ihminen näkee niitä aina, mutta ei tiedosta nähneensä. Viime yönä olin pyöräilemässä. Sitä olen todellisessakin elämässä harrastanut aikoinani paljon. Humallahteen, Seurasaareen, Kaivopuistoon... Meitä oli koko joukko tyttöjä ja poikia polkemassa milloin minnekin. Pyöräilin minä vielä naimisissa ollessanikin myöhemmin jo nyt edesmenneen pikkuserkkuni Kalevin kanssa. Taitohan ei unohdu. Unipyöräily tuntui mukavalta, mutta en muista, minne pyöräilin. Humallahden uimalaakaan ei enää ole. Eikä Humallahden kallioilla sijainnutta Missisippi-kahvilaa, jossa kävimme juomassa limonaatia. Uimala lopetettiin joskus 1950-luvulla ja Missisippi jo pahasti ränsistyneenä poltettiin tahallaan parikymmentä vuotta myöhemmin. Humallahdessa oli naisten ja miesten puoli. Uitiin alasti, kuka mieli. Puinen aita erotti naisten ja miesten puolet, mutta aitaan oli tehty reikiä, joista kurkittiin ja kikatettiin. Uimala lopetettiin jo senkin takia, että lahden vesi alkoi olla terveydelle haitallista. Olihan uimalalla ikää 1800-luvulta lähtien.

Kysyin lääkäriltä, miksi en nuku ilman unipilleriä? Psyykejuttu,vastasi. Saattaa mennä vuosikin läheisen kuoleman jälkeen, ennen kuin mieli suostuu hyväksymään menetyksen.



4. toukokuuta 2016

UNI KOTKASTA

Heräsin hetki sitten ja kun kerran muistan uneni hyvin, kerron sen tässä. Olin puolisoni kanssa Kotkassa. Olimme nuoria, kuten usein unissa. Minulla asuu Kotkassa vieläkin äidin puoleinen pikkuserkku ja olemme nykyisin vain soittoväleissä, kuten niinkin usein käy, kun välimatkaa ja kremppaa on.

No, siis takaisin unen Kotkaan. Kotkan kansallislintu oli kana, ruskea kana. Niitä oli kaikkialla kaupungissa, eikä niitä saanut syödä vaan syöttää. Myös Langinkoski oli itse kaupungissa. Se ryöppysi valkein pärskein katujen tilalla ja näkyi T:n vanhempien uuteen kotiin ikkunoista. Meillä oli minun isäni mukana, joka oli koko ajan raidallisessa pyjamassa, eikä sitä kukaan kaupungilla kummeksinut. Isäni piti (oikeastikin) eläimistä ja hänen perässään oli aina pitkä jono kanoja. Tuli mieleen pillipiipari Hamelnin kaupungista 1200-luvulla. Paitsi että kanoja ei, kuten pillipiiparin rottia, johdatettu ulos kaupungista, vaan ne seurasivat hyväntuulista pyjamaan pukeutunutta isääni Kotkan koskien täyttämillä kaduilla, joiden reunoilla oli jalkakäytäviä.

Tämän enempää en unta nähnyt, mutta siihenkin asti se oli mukava uni.

Ulkona taas taivaan täydeltä aurinkoa. Nukuin hyvin ja lähden tästä kahvia tiputtelemaan. Valitsen mukivalikoimastani sopivan ja koska olen hyvällä tuulella, taidan valita iloisen mukin. En aio miettiä, mitä tapahtuisi, jos Donald Trumpista tulisi USAn presidentti. Enkä sitä, että onko maailmassa kieliä, joissa ei olisi kirosanoja. No, tämän kielen olisin suonut Suomelle. Eilenkin kauppareissulla ohitin "herraseurueen", joka oli ripustanut muovikassin puun oksaan ja siinä oluttölkkejä. Keskustelivat kovaäänisesti kiroillen asioista, joissa ei päätä eikä häntää ja yksi miehistä heitti toista isolla kivellä, joka ei tosin osunut. Suukopua ja minä kiiruhdin askeleitani, minkä rollaattori ja lantio myöten antoivat. Tämä on Itäkeskusta!

3. toukokuuta 2016

KEVÄT

Pihalla kukat kukkivat, pensaat vihreät, koivuissa hiirenkorvat ja kaikkialla aurinkoa. Tämän keväämmäksi ei voi muuttua. Panin kevyemmän koltun päälle, harjasin ohuemmasta takista pölyt, jätin baskerin kotiin ja konttasin kauppaan. Äkkäsin ykskaks, että tällä viikolla on Helatorstai. No, kaupat ovat auki, mutta minä en ole vielä siihen tottunut, enkä tarvetta tunne painella kauppa-asioille pyhäpäivinä. Nyt on salaattia taas jääkaapissa ja muuta, mitä makoisaan salaattiateriaan tarvitaan. Mielikuvitushan on siinä ainoastaan rajana.

Olen alkanut käyttää taas koruja. Tämä laihtuminen teettää kaikenlaista kivaa. Varsinkin sormukset ovat vuosia olleet käyttämättä, kun puolison hoitotoimenpiteet eivät ole myöten antaneet. Mieleen tuli semmoinenkin muisto, kun puoliso komensi heittämään Kaivopuiston rannassa mereen entisen poikaystäväni antaman safiirisormuksen. Sinne se molskahti. Minulla ei koruja paljon ole, eikä ollut äidillänikään. Nuorena tuli matkoilta kaikenlaista rihkamaa ostettua, joista olen vuosien mittaan surutta luopunut. Yksi rakas muisto on. Se on puun vihreä lehti rintakoruna ja sen sain Horstilta joskus 17-vuotiaana. Sen tarina on unohtunut, mutta lahjoittaja ei. Tämmöistä tänään aurinkoisena toukokuun iltana.

Kun tässä muisteltu on, niin lopuksi vanhan muistokirjan värssy:

" Kolme sanaa sinulle, neljäs ois jo liikaa. Toivon ettei sinusta tulis vanhaapiikaa". Tämän kirjoitti Raili. Eikä minusta tullutkaaan. Eikä Railista liioin.

1. toukokuuta 2016

IHANA TOUKOKUU

C on joskus kauan, kauan sitten kirjoittanut muistokirjaani värssyn, joka alkaa " hetken helmistä vaihtelevista elämä punottu on..." Olimme kahdeksan vuotiaita. Soitin tänään C:lle ja luin värssyn. Luin muitakin tytöiltä, joita ei enää joukossamme ole. Osasta meistä tuli rehtoreita, lääkäreitä, jotkut ovat muuttaneet ulkomaille, muutamia C tapaa vieläkin ja joiltakin minä saan joulukortin. Sitä C ihmetteli, että minulla on tallella vielä tämmöinen muistokirja. Se on vuosikymmenet ollut kirjahyllyssä ja muuttojen yhteydessä kirjojen mukana saanut uuden kodin. No, on se vähän kuluneen näköinen, mutta kannen kukkaset pysyneet kuosissaan. En henno heittää pois. Sen tehköön joku muu joskus.

Katselin aamulla YleAreenasta Ullanlinnan menot. Joskus ollut mukana itsekin. Lystikkäitä puheita, joissa ei Posti säästynyt ruohon leikkuustakaan, Ylioppilaskuoron laulua ja heleää auringon paistetta. Sitten tiputtelin itselleni aamukahvin, join ja menin takaisin vuoteeseen. Lounaalla salaatiksi vakioainekset katkaravun pyrstöillä höystettynä. Avasin pikkolosamppanjapullon ja join sen tyhjäksi salaatin kera. Eipä tässä muuta tänään. Teemalla Maigret virittään ansan. Sen aion katsoa.

Vappu on ihan kiva, vaikka ei sitä vappumaisesti vietäkään. Muilla on lystiä ja sekin on kivaa. Ihan vaikka ruottiksi "Trevlig första maj!"