CITIUS, ALTIUS, FORTIUS

 Katselin talviolympialaisten avajaiset Italiasta, vaikka haukottelin loppupuolella. Sinnittelin kuitenkin ja olihan siinä näkemistä. Kyllä oli menoa ja meininkiä, puheita, laulamista, väriä ja kimallusta, lippuja ja marssimista. Presidentti Stubb puolisoineen oli niinikään paikalla. Oli muutakin korkeaa väkeä. Puoli yhden maissa spektaakkeli loppui ja minä jatkoin valvomista aina aamuun asti. Tiputtelin kahvin viiden maissa ja luin HS:n näköislehteä että mitä muuta maailmalla oli tapahtunut. USAn presidentti Donald Trump oli kuulemma melkein tietämättään pannut näytille videon, jossa on vahvaa rasisimia koskien USAn presidentti Obamaa puolisoineen.  Maailma kohahti ja minä sen mukana, vaikka video oli poistettu, mutta rasistinen kuva oli näytillä ja minä sitä kuvaa katselin. On presidentti Trumpilla otsaa. Voi hyvät hyssykät sentään.

K soitti  ja puhui puita heiniä kuten minäkin. Kysyi, jos olin ollut kaupungilla ja että oliko siellä paljon ihmisiä. En koskaan tiedä mikä on paljon, niin että kerroin ettei tungosta ollut ja mahtui hyvin kävelemään. Olihan kaduilla enemmän kansaa kuin täällä periferiassa ja sehän minusta aina tuntuu kotoiselta ja hyvältä. Näin taas kunnon raitiovaunujakin. Tämä numero 15 täällä kun ei minusta ole oikea ratikka, vaikka sillä nimellä kulkeekin.

Tekee mieli Teatteri Jurkkaan. Siellä on Shakespearea ja Myrsky. Eikä sama kuin se, minkä olen muinoin nähnyt Kansallisteatterissa. Tämä on HS:n mukaan ihan hulvaton. Näytökset aina loppuun myytyjä, että tohtiiko näkemistä omin silmin edes yrittääkään. En muista koska olen viimeksi ollut teatterissa. Ennen olin monesti ja usein, jopa maaseututeattereissakin. Tarkoittaa enemmän Tamperetta. Kyllä nyt niin alkoi kolottaa teatterihammasta. Voi sentään.

Kaivoin taas hyllystä kirjan. Nyt olen Pariisissa ja paperikaupassa, jossa ei myydä klemmareita, lehtiöitä, mappeja eikä muutakaan asiaan kuuluvaa paitsi postikortteja. Omistaja Rosalie rakastaa postikortteja eikä millään tahdo uskoa niiden ajan olevan ohi. Mutta kyllä se vaan on. Minäkin olen huomannut. Nyt pelataan tekstiviesteillä ja muulla sähköisellä. Etanaposti käsin kirjoitettuine kortteineen on historiaa. Kirjan on kirjoittanut Nicolas Barreau ja suomenkielinen nimi Meillä on aina Pariisi. Ja minä olen sen lukenut aikaisemminkin, mutta tykkään niin kovasti Pariisista. Olen ollutkin. Tosin erittän nuorena. Kaupungin kuuluisa sininen hetki oli vielä silloin voimissaan ja olen varma, että näin sen.

Tästä tuli nyt pitkä, mutta erään viisauden mukaan "en ehtinyt tehdä sitä lyhyemmäksi". Kirjoitan tätä aamulla ja kello on 6.13 ja menen nyt nukkumaan. Tänään myöhemmin ja ihmisten aikaan Italiasta urheilua korkeammalle, pitemmälle, nopeammin.

N

PERJANTAIN KUULUMISIA

 Juu, kylmä sää jatkuu, pakkanen paukkuu. Piti vaihtaa paksummat hansikkaat, kun lähdin stadiin. Nyt on kahvikapseleita taas joksikin aikaa. Metrossakin kävi holotna viima. Ulkona en ollut kauaa, kun kummassakin päässä on lyhyt kävelymatka. Ehti siinäkin vilu tulla. Lämmitin heti kotiin tultuani porkkanakeittoa ja hyvältä maistui.

Illalla kondiittorimestari soitti ja kertoi tuovansa laittamiaan runebergintorttuja. Menin ulko-ovelle vastaan ja sain torttujen lisäksi aimo halauksen. Söin yhden heti paikalla ja toisen panin pakastimeen. En tiedä, mitä siitä sanoo hillon ympärillä oleva sokerivesikuorrutus. No, veteläksi se menee ennen joutumistaan ihmisen vatsaan kuitenkin.

Tänään talviolympialaisten avajaiset. Aion katsoa tv:stä. Sitten on lajeja, joita ehdottomasti haluan seurata. Ja on lajeja, jotka jätän väliin. Mutta kivaa, kun tv:stä tulee muutakin kuin uusintoja. Eilenkin oli kahdella kanavalla yhtaikaa ohjelma Thank God, sä tulit. Eikö ohjelmien laatijoilla ole minkäänlaista yhteistyötä? En katsonut kumpaakaan, kun minulle ei ole selvinnyt tämän ohjelman hauskuus.

Tänään pysyttelen kotosalla. Ensi viikolla taas ylös ja ulos. Aina on asioita ja hyvä niin. En missään tapauksessa halua mökkiintyä kotiin tai tulla passiiviseksi muuten. Niitäkin ihmisiä on, jotka ovat unohtaneet aktiivisuuden ja nyt vain valittavat surkeuttaan. Minulla on eräs ystävä, joka haluaa aina tietää, jos olen ollut ulkona, että "oliko liukasta?". Kovalla pakkasella ei yleensä ole. Ymmärrän, että toisille on vakava paikka, kun jalka lipeää. Pahimmassa tapauksessa se saattaa tietää päivystykseen menemistä ja siitä voi seurata pitkäksi aikaa ettei ole edes mahdollisuutta kaatua ulkona. Talvi Suomessa on mitä on ja kevättä kohti tässä mennään. Valkovuokot ja voikukat alkavat kukkia, syreenit pullistelevat kukkaloistossaan, ruoho tuoksuu ja suviaurinko paistaa. Odottakaamme tätä iloisin mielin. Kyllä se tästä.

PAKKANEN EI VAAN HELLITÄ

 Pakkasta piisaa. Aion kuitenkin tänään ja huomenna asioille. Toinen suoritetaan kävelymatkan päässä ja toinen metroajelun. On elettävä holotnasta huolimatta. On tehty ennenkin. Rupesin uudeman kerran lukemaan Tim Walkerin kirjaa Lost in Finland. Ilmestynyt kymmenen vuotta sitten. Kaveri muutti Amerikasta Suomeen ja vielä Kuopioon asti. Oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja nykyisin ovat jo kokonainen perhe lapsineen kaikkineen, enkä tiedä, onko Kuopio yhä kotikaupunki. Mutta alku ja totuttautuminen Suomeen ja suomalaisuuteen oli riemukkaan hankala. Saunomiset, yksityisyyttä haikailevat ihmiset, mökkeily, isyyslomat jne olivat uutta ja outoa. Kertoja purkaa hauskasti tuntemuksiaan ja saa meidät joskus vaikuttamaan aika kummalliselta kansalta.

Taannoin julkitoin tyymättömyyteni sanaa tippua kohtaan ja nyt iskin hampaani toiseen sanaan eli kiitti. Vaikka se on hyväksytty puhekieleen, sanaa ajatellessa siinä ei ole päätä eikä häntää muussa tarkoituksessa kuin että se on kiittää-verbin imperfektimuoto. Se on nykyisin uusi kiitos-sana. Siis kiitti, jos tätä tekstiä luetaan. Kuka peijooni meni keksimään tämä "kiitin"? Ja miksi se on kuulemma helpompi lausua kuin "kiitos" tai "kiitoksia"?  Aristelemmeko s-kirjainta?  No juu, kuulostaahan se rennolta ja nuorekkaalta tuo kiitti. Itse en käytä sitä vahingossakaan kuin menneen ajan muodossa verbille. Mutta turha minun on tässäkään asiassa tapella tutkainta vastaan. Kieli muuttuu, joten kiitti ja kuitti.

Ruoan laittamiseni on nyt hiukan taka-alalla. Syön pakastimesta. Eilen chorizo-keittoa ja että oli hyvää. Muistan kun puolison ja minun kotiin tuotiin ensimmäinen pakastin. Koti oli myös ensimmäisemme.  Puoliso ja minä riemuitsimme ja aloimme innokkaasti arkkua täyttää. Ja kyllä sinne mahtuikin. Se oli minun ensimmäinen ja viimeinen arkkumalliseni. Alimmaiset ruoat olivat vaikeita ottaa, koska arkku oli syvä. Sittemmin on ollut vain kaappimalleja ja nykyisinhän pakastimet ovat myös jääkaapin osana.

Viistoista miinusta ulkona kertoo mittari. No, se on tätä meidän talveamme tänä vuonna. Ei kuin suihkuun ja sitten pynttäydytään ihmisten ilmoille menoa verten. Aion samalla käydä katsastamassa nepalilaisen ravintolan. N:llä ja minulle on aikomus mennä syömään yhdessä jonain päivänä ja on hauskaa käydä eri paikoissa.

KÄYTTÄYTYMISESTÄ

 Hyvien tapojen guru on puhunut. Enää ei miehen tarvitse nousta seisomaan naisen astuessa huoneeseen. Eikä tarvitse auttaa takkia naisen päälle. Tästä jälkimmäisestä olen pöyristynyt. Toki saa nämä molemmat tehdä, mutta ovat kuulemma mennyttä aikaa. Mutta guru painottaa, että tervehtiminen on tärkeää ja kuuluu tähän päivään. Niin ja kiittäminen myös. Tätä olen joskus seurannut ja huomannut, että kiittäminen ei oikein kaikilta suju. Kun pitää ovea auki jollekin, niin aika usein siitä marssitaan kiittämättä, eikä edes vilkaisua suoda avaajalle. Tervehtiminenkin tuntuu joskus oudolta, jos joku vieras tervehtiin ja siihen sitten pitäisi vastata "vaikka ei tunneta". Olin kaupassa ja jonossa minua tervehti mieshenkilö. Mietin sekunnin, tunnenko tyypin. En tuntenut, mutta vastasin tervehdykseen. Kaupan kassallekaan en sano päivää maksamisvuoroni tultua. Minusta riittää silmiin katsominen ja pään nyökkääminen ja lopuksi kiitoksen sanominen. Silmiin katsominenkin saattaa tuottaa joillekin ihmisille vaikeuksia. Siinähän mennään suoraa päätä toisen reviirille lupaa kysymättä. Alkaa pälyily, eikä oikein tiedetä miten päin oltaisiin. "Mitä tuo nyt tuossa tuijottaa?" Tätä silmiin katsomista on muuten hauska esimerkiksi metrossa leikkiä. Jos jotakuta katsoo silmiin silmänräpäystä kauemmin, näkee omituista käytöstä. Joku hermostuu vallan silmin nähden. Joku katsoo kiukkuisena takaisin antaen ymmärtää, että reviirin rajat on rikottu. Joku vaihtaa asentoa ahdistuneena. Päästänkin pian piinattavani rauhaan ja alan katsella minäkin metron lattiaa. Jos muiden lailla minullakin olisi kännykkä näpräiltävänä, ei tarvitsisi lattialle suoda katsetta. Mutta kun ei ole.

Muistelen helmikuun olleen nuoruusvuosinani kylmin kuukausi. Nyt povattiin "jäätävää helmikuuta". Lapsuudessani talvet olivat todella pakkastalvia. Helsingissäkin parikymmentä astetta. Eikä sitä pidetty minään, kauhisteltu ja paettu eteläiseen Espanjaan. Posket punehtuivat ja joskus olivat varpaat jäässä. Kuului asiaan. Jos/kun Golfvirta muuttaa suuntaa tai lopettaa virtansa, niin todella köpelästi käy koko Skandinavian. Mitenkäs sitten suu pannaan?

Tänään on kasvispäivä. Pidän päivän tai pari viikossa ja muutenkin olen kovasti kasvisruokien perään. Eikä se tarkoita, että jyystän porkkanaa ja salaatinlehteä. Kasvisruokaohjeita on pilvin pimein ja saa vaikka mitä herkkuja, että lihaa ei edes tee mieli. En toki lihasta luovu. Ihmisen ruoan sulatus ja hammaskalut ovat sekaravintoa varten, mutta joskus on kivaa syödä kasviksia. Tofusta en ole ikinä mitään laittanut, mutta aasialaisessa ravintolassa syönyt. Jätän tofun ammattilaisille. Kasviskeitot, laatikot, piirakat, pihvit ovat kasviksista kokeilemisen arvoisia. Onko mitään ihanampaa kuin ulkona olon jälkeen syödä lautasellinen lämmintä sametinpehmeää kukkakaalisosekeittoa makoisan sämpylän kanssa?

MINUN HELSINKINI

 Rupesin lukemaan uudemman kerran Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon (2016) saanutta kirjaa Akvarelleja Engelin  kaupungista. Ostin heti sen ilmestyttyä eli samana vuonna, kun Viikilä kirjastaan palkittiin. Joku etiäinen oli. Ostin sen myös siksi, että olen kiinnostunut synnyinkaupunkini Helsingin historiasta ja jatkan isäni aloittamaa Helsinki-kirjojen keräämistä. Minulla on myös Viikilän runokirja, mutta pidän häntä enemmän prosaistina. "Moniko pitää autoaan autotallissa? Pakkaspäiviä varten on ulkoseinässä pistorasia, johon kytketään lämmitin. Auton tehtävä on estää sujuva pääsy autotalliin."  Kenelläkään runoilijalla ei tänäpäivänä ole enää riimittelyä. Ehkä sitä ei kaivatakaan. Minäkin kirjoitin kerran runon eräällä kielikurssilla. Runo oli huono. Siinä oli kuitenkin riimiä.

Tein eilen kukkakaalikeiton. Tuli hyvää. Maistoin ja panin pakastimeen. Osasin soseuttaa niin ettei roiskunut. Joskus roiskuu. Siitä tulee kamalaa jälkeä keittiöön. Tein myös huomista varten ostoslistan. Pitää saamani kynttilöitä ja palsternakkaa. Jälkimmäistä tarvitsen uuniruokaan. Kynttilän liekeillä lämmitän talvikylmää huusholliani. En tiedä, tuleeko sen edullisemmaksi kuin panna sähköpatteri töihin.On kuitenkin enemmän tunnelmaa. 

Soitin R:lle ja toivotin hyvää syntymäpäivää. Soitin N:lle ja kysyin, joko flunssa hellittänyt? On kuulemma. K soitti ja kysyi mitä kuuluu. Minulle kuuluu aina hyvää, vaikka ei kuuluisikaan. Mitä sitä turhia marisemaan. Vaikka aihetta on maailman politiikan tiimoilta. USA pesee kätensä mitä tulee Euroopan puolustamiseen pahan paikan tullen. Eivät kuulemma enää syöksyisi apuun aseet tanassa, kertoi tämän aamun HS. Presidentti Trump vavisuttaa maailman menoa.

Viikilä kertoo kirjassaan Engelin rakennuttamasta puutarhasta talonsa pihalle Bulevardin varrella. Se oli ensimmäinen yksityinen puutarha Helsingissä. Ihmiset kävivät sitä katsomassa. "Bulevardin korkeiden kallioiden ympäröivä laakso on viljavin paikka kaupungissa." Tuohon aikaan täällä oli enemmän kallioita kuin nykyisin. Niille kallioille Engel rakensi tämän kaupungin.

TAMMIKUISENA TIISTAINA

 Pessimistinen ystäväni soitti ja kysyi, jos tiedän, mitä tehdä, kun sota syttyy? Vaihdoin puheen aihetta. En halua edes ajatella moista. Ja sitä paitsi, mitä ihmettä tekisin? Lähdin purkamaan soitosta saamaani epävarmuutta kauppaan. Sähköinen vuosia käytössä ollut hammasharjani alkoi temppuilla. Kolisi suussani, hyppeli sinne sun tänne. Ostin uuden. Samalla menin irtisanomaan lankapuhelimeni liittymän, koska se lopetetaan kesällä kuitenkin. Myyjä yritti saada entisen lankapuhelimeni matkapuhelimen varapuhelimeksi kuukausimaksua vastaan tietenkin. En tahtonut. En ole käyttänyt puhelinta vuosiin, mutta maksanut siitä kuukausittain. Rahat menneet kuin Kankkulan kaivoon. 

Halliin on tullut vihanneskauppakoju. Ostin retikan. Pitkä kuin pesäpallomaila. Tänään mandoliini tekee siitä ohuen ohuita siivuja tai raastan osan lounaan lisukkeeksi muiden lisukkeiden sekaan. En kylläkään pääse lähellekään 800 grammaa, jonka verran ihmisen pitäisi hyvinvointinsa takeeksi joka päivä vihanneksia syödä. Puoli kiloa saattaa sujua. Onnekseni tykkään paljon kaikesta "vihreästä" ja laitan aika useinkin pari päivää viikossa vallan lihattomaksi. Kasviksista saa mitä maittavimpia ruokia pienelläkin vaivalla. 

Janne Saarikiven kirjat hyllystäni ovat nyt luetut. Opin valtavasti uutta tietoa, enkä suinkaan yksinomaan sanojen etymologiasta, vaan yleensä kaikesta muustakin. Saarikivi elää elämäänsä avoimin mielin, monikielisenä matkustelee ja tutustuu ihmisiin maailman kummallisissakin paikoissa. Siperiassa on kaupunkeja, jotka rikastuneet öljyllä. Niissä on moderni meininki, upeita rakennuksia, autot ovat Mercedeksiä ja kylpylöiden ovenkahvat kullattuja. Ulkona paukkuu paukkupakkanen, mutta kaupunkilaiset viettävät aikaansa ylellisesti ja lämpöisesti. Menkää vaikka Niznevartovskiin tai Novyj Urengoihin katsomaan.

SUNNUNTAIN JUTUSTELUA

 Nyt alkoi vimmattu ruoan laittaminen: broilerin koipia thaimaalaisittain, lammaskormaa, laksaa, singaporelaisia nuudeleita, muurahaiset kiipeävät puuhun, vichyssoiseeta, jauheliha-perunalaatikkoa, chorizokeittoa... Olen taas tämänlaiseen puuhaan vallan idioottimaisen innostunut. Kaupasta tarvikkeita ja ei kuin toimeen. Pitäisi hommata isompi pakastin ja jääkaappi. Kerran puoliso osti valtavan kokoisen kylmiökaapin, mutta jätimme sen vanhaan asuntoon.

Influenssa, flunssa, mikä lie kaatanut joitakin ystäviä vuoteen pohjalle. Köhinää puhelimessa, säälin hakua ja empatiaa. Annan kumpaakin. Tämä on jokavuotinen haitta talven lisäksi. En ole talvikuukausien rakastaja. Elämme näillä leveysasteilla. Kestää aikansa, niin kuin on aina tehnyt. Puhutaanhan sitä ihan päivittäin ilmastonmuutoksesta. Mitenkäs sitten suu pannaan, kun takapihalla huojahtelee palmut ja trooppisia hedelmiä voi poimia omista puista? Olisihan se lystiä aluksi, kun maailman kirjat ovat sekaisin,  mutta pitkän päälle on omat harminsa tuoden kaikenlaista sellaista, joka panee muistamaan lämmöllä entisiä aikoja neljine vuodenaikoineen, pakkastalvia ja kesien ikuista valoa.

A lähetti Torreviejasta joulutervehdyksen sähköpostissa. Minä en hänelle. Olen vieläkin ihmeissäni hänen taikauskoisuudestaan, joka tapahtui minun onnettoman onnitellessani häntä vääränä päivänä.  Minä en ole pätkääkään taikauskoinen. Voin siis sylkemättä katsella mustaa kissaa ylittämässä tietä. Tikapuitten alta en kävele, mutta se johtuu ihan järjellisestä syystä. Jos kaverilla on työvälineenä vaikka maalipurkki, en tahdo saada sitä niskaani. Ja miksi ihmeessä minun pitäisi kävellä juuri tikapuitten alta?

Olen menossa nukkumaan. Tänään tuli kaksi Hercule Poirot-juttua tv:ssä ja ne katselin. Näytettävä sarja on ajoilta 1989-2013. Minusta tuntuikin, että David Suchet näytti nuoremmalta kuin niissä Poiroteissa, joita olen nähnyt. Ja itse hahmokin oli vielä kuin raakile. Myöhemmän ajan Poirot on hienostuneempi, eikä missään tapauksessa olisi avoautossa laulanut duettona Hastingsin kanssa.