PIAN ON OVELLA

 Kyllä se nyt meinaa tulla vaikka väkisin. Joulu nimittäin. Hankin jo pakastimeen ruokia, itse kun en keitä enkä paista. Ostin valmiin kalkkunarullan, eikä se missään rullassa edes ollut. Verkko siinä on päällä, eikä sekään tee siitä rullaa. Vielä pitäisi saada semmonen harmaa kinkun pala, joka käsittääkseni eniten muistuttaa kotona paistettua. Mieheni kontolla olikin kinkun ja kalkkunan tekemiset ennen sairastumistaan. Ja hyvät tekikin. Kinkku ruistaikinakuoressa, joka oli aina taiteiltu joksikin eläimeksi. Kyllähän niitä aikoja ikävä tulee. No, nyt on näin ja S-marketinkin Herkussa osataan. En sitten mennyt Tuomaan markkinoille, enkä ole makeaa ollenkaan ostanut, paitsi saksalaisen Glühweinin merkeissä. Olisi vielä mietoa ruotsalaista glögiä tarjolla. Ei kai joulu olla voi ilman näitä makuja.

Tilasin veikkauskortin netin kautta. Kaksi sähläystä siihen meni, mutta kolmas jo antoi. Kertoivat kortin saapuvan muutamassa viikossa.Taas oli kaikenlaisia epäasiallisia kysymyksiä, että tunnenko jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. En tuntenut. Ja että mistä rahoista lottoni maksan. Otan luultavasti sukanvarresta, vaikka en sitä kertonut. Tämän pelottavan ja maailmanlaajuisen laittoman rahanpesun takia joutuvat kaikki syyniin. Enkä edes tiedä, koska jätän raha-anomuksen loton merkeissä. Jos joskus pistää päähän, niin on kortti.

Kirjoitin joulukortteja ja panin jo menemäänkin. Muutamille soitan ja jotkut saavat sähköpostia, ehkä tekstiviestinkin. Sitten niiden osalta tämä vuosi on klaarattu. Muutaman olen jo saanutkin. Italiassa oltiin ensimmäisiä. Sinne soitan ja saan tietää, miten ystäväni silmät voivat. On ollut ongelmia.

Eilen kamppailin lumessa, oli asioita. Kiitettävästi aurattu. Toisin kuin K:n kadulla, joka luokitellaan ö-kaduksi, eikä ole läpikulkuliikennettä. Se antaa näemmä luvan olla leväperäinen.Ei pääse kulkemaan sen enempää jalkaisin kuin autollakaan. Ihmiset motissa kaihoten katselemassa kaukaisuuteen, jossa autot kulkevat ja ihmiset liikkuvat.

Tänään viiden kieppeillä jalkapallossa Croatia ja Marokko. Pronssista kilpaillaan. Ei kuin tiiviisti seuraamaan. Minä olen muuten saanut Marokossa elämäni parhaan kana-aterian. Kävin kimppuun, kun muut suomalaiset jahkailivat "voiko tuota syödä?" Olin mieheni kanssa, silti tutustuin marokkolaiseen kaveriin, joka puhui suomea, "kun oli nukkunut suomalaisen naisen kanssa". Hän otti minut siipiensä suojaan, ohjaili varoittaen portaissa ollen muutenkin aito gentlemanni.

Nyt menen laittamaan härkäviikoiksi omena-kesäkurpitsakeiton tai/ja bataatti-broileripannun. Jälkimmäiseen tulee rakastamaani kanelia.

JOULUISAA

 Itseenäisyyspäivän karkelot Presidentinlinnassa tämän vuoden osalta jo historiaa. Seurasin tarkasti. Puvuissa ei mitään mielestäni kovin raflaavaa, joka olisi saanut minut huudahtamaan ihastuksesta ja ehkä tukehtumaan samantien Proseccoon. Kaikki kättelivät, vaikka pelkkä kumarruskin olisi riittänyt. Presidentipari huuhteli käsidesillä kättekykalujaan adjutanttien pitäessä huolta, että näin tapahtuu. Sitten tanssittiin, juotiin boolia ja maisteltiin monia herkkuja. Jatkoja en katsellut. No, ensi vuonna taas, jos kaikki menee maassa hyvin.

Panin jo joulun alulle. Puin pienen joulupuuni kimaltavaan asuun, On olohuoneen pöydällä. Laitoin partsille valkoisen kuusen tsekattuani ensin, että palaa. Paloi. Ikkunat vielä odottavat valoja, mutta pitkän harkinnan jälkeen valittu, mikä minnekin. Ovikranssi jo ovessa toivottamassa ohikulkijoille hyvää joulun aikaa. Joulukoristeita siellä ja hiukan täällä hillitysti, ei mitään pröystäilevää. Tyyli pitää säilyttää. Enkä vieläkään ole päässyt yhteisymmärrykseen itseni kanssa Tuomaan markkinoille menosta. Kahvikapselit tilasin Nespressosta ja yllätys, yllätys, pärjäsin suomen kielellä. Joskus siellä joutuu kielikylpyyn, jota en enää pidä pahana. Posti ilmoitti paketin saapuneen ja köpittelin hakemaan.Tiesi tarpomista lumessa. No, joka vuosihan näin on, että ollaan totuttu. Turha marista. Suojatien kohdat haastavia. Auramiehet ajavat ja suojatielle kasataan lunta. Se onkin aikamoinen taidon-  ja voimannäyte, että pääsee yli ja kadun toiselle puolelle. Sekin jokatalvinen riesa ja aina on selviydytty. Lunta kuulemma tavallista enemmän Helsingissäkin vuodenajan huomioon ottaen. Pihapuut kantavat uljaasti painavan lumen oksillaan, mutta näyttävät myös kauniilta.

Luin Roope Lipastin kirjasta, että aikojen alussa postimerkin virkaa teki oravan hännän tupsu joskus 1500-luvulla. Neljällä tupsulla kirje pääsi Puolaan, kolmella Tukholmaan, yksi tupsu kuljetti Turusta Hämeenlinnaan. Tupsut kiinnitettiin kirjekuoriin sinettivahalla. Siihen aikaan olivat metsät täynnä oravia, mutta monet vain puolihännällisiä. Lipasti kirjoittaa lystisti. Kirja pokkarina kevyt luettava vuoteessa ja tekstikin kevyttä. "Ei huono", sanoisi Jorma Uotinen.

ITSENÄISYYSPÄIVÄN AAMU

 Meillä itsenäisyyspäivä ja Saksassa Nikolaustag. Ystäväni A juhlii pyhää Nikolausta sveitsiläisten ystäviensä kanssa. Kertoo ostaneensa karkkeja  Nikolausta juhliville. Meillä sytytetään kaksi kynttilää ikkunalaudalle ja tanssitaan Presidentinlinnassa. Pitänee linnoittautua tv:n ääreen.  Ehkä paukautan Prosecco-pullon auki juhlakalun kunniaksi.

Sain suru-uutisen. Vanha ystäväni kuollut. Tytär soitti, josta en ole vuosiin kuullut. En liioin enää hänen äidistään, joka nyt sitten jo viime kesänä oli päättänyt tämän maallisen vaelluksensa. Viimeksi keskustellessamme puhelimessa, ei S enää tiennyt, kenen kanssa puhuu. Sen jälkeen en soittanut. Joskus olimme parhaat ystävykset kauan, kauan sitten. Nyt on hänkin poissa. Niin moni ystävistäni on. Me, jotka jäämme, porskutamme kunnes oma aikamme koittaa.

Olen taas jo kertaalleen noin-luetun kirjan kimpussa. Michael Booth The Almost Nearly Perfect People, behind the myth of the Scandinavian utopia (2014). Suomeksi ilmestynyt nimellä Pohjolan onnelat.  Sanoin noin-luettu, koska olin harppinut ja tarkemmin tutustunut  vain Suomi-osuuteen. Nyt perehdyn Tanskaan, jossa Booth nykyisin asuu, sekä Islantiin, Norjaan ja Ruotsiin  Pokkari, mutta paksu 406-sivuisena. Ei otsaryppyisenä kirjoitettu  teos.

Jalkapalloilu on nyt poikaa. En ole ylensä ollut kiinnostunut. Nyt olen. Huippujännittävää. Miten pelaajien luut kestävät sitä alituista mukkelismakkelismenoa, kun kroppa jymähtää nurmelle?  Joku hiukan irvistelee ja sitten nousee pelikuntoisena mukaan kisaan. Qatarin mm-kisat mukavasti täyttävät joulunalusaikaa. Kun ei tässä suuremmin valmistella. Edelleen pohdin mennäkö Tuomaan markkinoille, vai eikö mennä?  Menoa toppuuttelee se, että tulee ostettua sellaista, joka ei sovi nykyiseen ruokavaliooni. Maustekakkua tekisi mieli. Tässä kerran vilahti mieleen, miksen tee itse? Pannaan mietintään.

Nyt lähetän A.lle meilin ja kerroin kuunnelleeni Nikolaus-laulun " Lasst uns froh und munter  sein." ja toivotan hyvää Nikolauksen päivää. Meille täällä HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

KUMARTAA VAI ANTAA KÄTTÄ?

 Jaahas, se on sitten joulukuu. Joulu jo aivan jaloissa. Ensi tiistaina katsellaan, kuka Presidentinlinnassa vain pokkaa ja kuka antaa kättä. Veikkaan useimpien antavan. Eihän presidenttiä joka päivä kätellä. Kumartaa voi vaikka, kun maan isä ajaa autollaan ohi kadulla. Minä en itsenäisyyspäivää juhlista millään tavoin. Ikkunalautojakaan ei ole, että voisi sytyttää kynttilän. Jos juon kahvia, on minulla yksi sinivalkoinen muki, jossa kuvattu lihakauppiaita ja kinkkuja. Saatankin olla sitä käyttämättä. Iltaisin en yleensä edes juo kahvia. En siksi, että veisi muka yöunet (ei vie), vaan siksi, koska koen kahvin juonnin aamutoimiin kuuluvaksi. 

Vessapaperit on sitten katsastettu oikein tieteellisesti Helsingin Sanomien toimesta. Rullan pituudet, imut ja vahvuudet. Se, mitä minä käytän yleensä, oli raadin ja tieteen mieleen. En siis vaihda. Tosin kaipaan joskus harmaasävyistä kuvitettua, mutta tuppaa olemaan vaikeasti saatavissa. Harmaa sopisi kaakeleiden välien väriin.

Luin Tuomas Kyrön kirjan loppuun ja tulin entistäkin hyväntuulisemmaksi. Mahtaa Kyrön perheessä olla lystikästä aamusta iltaan. Luulen nimittäin, että humoristi on koko ajan humoristi. Murjaisee heti herättyään aamulla hauskoja. Jatkan vakavimmissa merkeissä Mark Mansonin kirjan kimpussa, jossa väitetään, ettei positiivisuus tuo onnellisuutta. Tuo, muuten. Elämä on paljon mukavampaa, kun  ei ole ollenkaan negatiivinen ja kun on mukavaa, se on suurta onnellisuutta. Olen monessa muussakin eri mieltä Mansonin kanssa. En lähde tässä siitä enempää puhumaan. Lukekaa kirja, jonka nimessä on paska- sana. Ei olisi sensuuri hyväksynyt joitakin vuosikymmeniä sitten. Sensuuria ei enää ole, eikä käytetä leipäkaupassakaan nimitystä setsuuri, joka saattaa sekoittaa sensuurin ja setsuurin. Ennen oli tv- ohjelmiakin vahtimassa sensuuri. Nykyisin saa vilautella ihmisiä ilkialastomina esimerkiksi ohjelmassa Naked Attraction. En ole pöyristynyt, mutta ihmettelen, kenelle ohjelma on suunnattu. 

Tänään tästä keskustelusta selviydyttyäni teen aamutoimet loppuun ja alan laittaa uuniruokaa. Edelleen nautin kaasuuunista ja kaasuliedestä. Moneen vuoteen ei ole ollutkaan mahdollisuutta. Lapsuudenkodissa oli tietysti kaasu ja vielä naimisiin mentyänikin Etu-Töölössä. Sitten keksittiin sähkö.

Hyvää päivää. Palaan asiaan.

OLIN KUVANTAMISESSA

 Kävin kuvantamisessa. Siis otettiin röntgenkuva. Mekko oli korvissa ja saappaat piti ottaa pois. Muu sai jäädä. Sitten sipsuttelin Stockmannille eli olin aivan Helsingin kuihtuvassa ydinkeskustassa. Seppien aukiolla oli myyntikojuja ja ostin piparkakkuja ja hedelmäkakun joulua silmällä pitäen. Kakun panin paloiksi ja pakastin. Stockalla tapasin yllättäen A:n. Tovi juteltiin. Oli kiva nähdä. Olin myös kenkäosastolla etsimässä aamutossuja. Kaikki olivat kovin maskuliinisia, en ostanut. Olisin tahtonut tupsullisia, höyhenillisiä, naisellisia. "Sisäänostaja ei hanki", sanoi myyjä minun ihmetellessäni asiaa. Nyt tassutellaan isoissa huopatossuissa, joissa sisäpuolella paksua ehkä tekokarvaa tai oikeaaa lammasturkkia. Ei tahdota käyttää kauniita tossuja. Pettyneenä poistuin. Eikö Minna Parikka suunnittele ollenkaan aamutossuja?

Purin pettymystäni Rosebud-kirjakaupassa ja ostin kaksi pokkaria. Mark Manson ja Tuomas Kyrö. Ensin mainittu minulle tuikituntematon. Google kertoi hänen olevan "itseapukirjailija" Amerikasta. Kyrö kirjoillaan hyvinkin tuttu kuten Pitääkö olla huolissaan- ohjelmasta tv:ssä. Manson aloittaa kirjansa runoilija Charles Bukowskilla, joka oli "alkoholisti, häntäheikki, rahaa pummaava peliongelmainen röyhkimys". Siihen asti pääsin sillä lukemalla. Toki jatkan myöhemmin. Löysin Bukowskin sitaatin:"You have to die a few times before you can really live."

Kutsuin pari ystävääni kotiini vierailulle jonain päivänä ensi vuonna. Laadin tarjottavista luettelon valmiiksi ja kirjoitin kauppalapun. Päivää ei lyöty lukkoon. Voi mennä vaikka yli pääsiäisen. 

Yritin päästä puhelimitse erään firman asiakaspalveluun. En koskaan päässyt. Ovat tietysti sopineet puhelinyhdistyksen kanssa jonotussysteemistä, jossa jokainen minuutti maksaa maltaita. "Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja."  Potaskaa, sanon minä. Lähetin sähköpostia, jossa oli myös maininta tunnin heitosta asiakaspalvelun aukioloajoissa. Saamassani kirjeessä eri aika kuin netissä. Oli siinä varsinainen asianikin. Lähti muuten vahingossa kahteen kertaan, josta asianomaisen automaatti ei tykännyt, vaan väitti, että kahteen kertaan lähetetty hidastaa vastaamista. 

Tänään on yöpaitapäivä. Keikun sillä lailla vaatetettuna koko tämän viimeisen päivän marraskuuta ja ihan muuten vaan. Ensi viikolla supistetut itsenäisyyspäiväpippalot Presidentinlinnassa. On vähemmän kutsuttuja. Pelkällä kumarruksella kuulemma selviää, jos ei tahdo kätellä presidenttiparia.  Ellen Svinhufvudin kakusta ei olla luovuttu. Saakohan henkilökunta viedä kotiinsa kaiken pöydän antmien ylijäämän? Takuulla nimittäin jää yli. Ja annetaanko Oskulle mitään?

KUNNALLISTA

 Nyt kun olen elokuusta lähtien ollut kunnallisen sairaanhoidon piirissä, niin miltä se tuntuu? Olen aika tietämätön, mutta opin. Eräs sairaanhoitaja hämmästyi, kun en tiennyt, mikä on Maisa ja mihin tarkoitukseen Maisaa käytetään. Tutkin heti kotona asian ja nyt tiedän. Tunsin kerran erään Maisan, mutta hän oli eri Maisa. Tämä ehkä nyt tärkeämpi Maisa kuuluu HUSin palveluihin eli on tiedon lähde. Löysin omia tietojani antamistani kokeista, enkä ymmärtänyt mitään: glomerulussuodosnopeus(?). Googletin: hiussuonikerästen suodatusnopeus(?). Varmasti kropalle tärkeitä, mutta aivoilleni eivät sano mitään. Maisa tietää. Olen tottunut, että lääkäri kertoo ja vielä selkokielellä, jota asiakaspotilaskin ymmärtää. Nyt lääkärin tapaaminen on kiven takana. Tosin minua onni potkaisi ja TAPASIN lääkärin ihan henkilökohtaisesti. Hän osoittautui ylen mukavaksi ei-suomalaiseksi ja puhui hyvää suomea. Maisan antamista tiedoista ei puhuttu, kun hän vasta antoi lähetteen laboratorioon, jonne myöhemmin menin oikein ajanvarauksella. En tarvinnut vuoronumeroa, mutta ilmoittautua piti Kela-kortilla sähköisesti tietenkin. En tarvinnut apua siinä, jotta ihan ylpistyin osaamisestani.

Ihmisiä oli tuvan täysi ja melkein kaikilla vuoromumerolappu. Numeroita tuli valotaululle. Ajanvarauksella liikkuvat kutsuttiin nimellä. Monet olivat jättäneet tulematta ja kutsuttiin seuraava. Odottajilla oli vakava ilme kasvoilla ja katse yleensä suunnattu lattiaan. Joku näpräsi puhelinta. Jotkut odottajista istuivat tuoleilla lootussasennossa, mikä tuntuu olevan suurta muotia ainakin nuorempien keskuudessa. Näytti aika hupaisalta minun silmissäni. Jalat kootaan alle ja sitten istuudutaan päälle. Olen aina pitänyt ihmisten katselemisesta. En tuijota, mutta näen. Ruumiinkieli kertoo paljon. Oli maskin käytössä suositus ja joillakin oli maski. Minullakin, kun väenpaljoudessa olin. Epämukavaa, mutta urheasti sen laitoin. Sitä paitsi sen takana on mukavaa ihmisiä katsella. 

Ulkomaalaistaustaisia oli useita ja yleensä mukana koko perhekunta. Lapset pitkästyivät ja kuuluttivat sen kantavalla äänellä. Mitä pienempi lapsi, sitä kirkkaampi ja korvia vihlovampi ääni. Minulla kului aika mukavasti. Vieressäni oleva herrahenkilö soitti ilmeisesti vaimolleen ja valitti, että "kestää kauan ja A-luokkaan kuuluvat pääsevät ensin". A-luokka? Sitten huomasin kirjaimia vuoronumeroiden edessä valotaululla. Kullekin asialle oma kirjain. Herrahenkilö istui paikallaan vielä, kun minä lähdin.

Pian alan olla konkari näissä kunnallisen sairaanhoidon palveluissa. Tosin kaipaan entisiä aikoja. Tunnen suorastaan haikeutta ja ikävöin "omaa" lääkäriäni, jonka vastaanotolle sai aina ajan.

JOULU TULLA JOLLOTTAA VÄKISINKIN

 Hissi toimii taas. Sain vietyä roskat, kävin kaupoissa ja verikokeessa. Tuli erään norjalaisen kodinelektroniikkamyymälän kanssa erimielisyys, jota en saanut hoidettua. Asia selvisi, mutta siihen tarvittiin ylimmän tahon puuttuminen. 

K:n kanssa puhuttiin joulusta. Hän on aikeissa hommata oikean hyvälle tuoksuvan ja elävän kuusen. Meilläkin oli sellainen aina jouluisin. Kattoon asti ulottuva komistus. Minun velvollisuuteni oli antaa sille vettä ja kova jano sillä olikin. Nykyisin olen tyytynyt 40cm korkeaan tekokuuseen, jossa sähkökynttilät, punaiset pallot ja latvassa milloin mitäkin. Kyllähän se joulu väkisin minullekin tulee, vaikka en enää perusta samoin kuin muinoin jouluina. Vähempikin riittää. Katselen sivusta toisten touhua. Itiksen ostoskeskus jo joulua hehkuttaa ja kansa kiertää ja katselee, ostaa ja tuhlaa. Kimallukset ja muut tillpehööverit esillä niin ulkona torilla kuin sisällä. Minä kuljen kaiken keskellä nauttien osallistumattomuudestani.

Kiipesin tikapuille ja tutkin kirjahyllyäni. Löytyi taas lukemattomia kirjoja. Esimerkiksi  Nicolas Barreau Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Alkuperäinen saksankielinen teos ilmestynyt vuonna 2012. Kaksi vuotta myöhemmin meillä suomeksi. Mitähän varten niin usein aloitan kirjan lukemisen ja sitten jätän kesken? Epäkunnioittavaa kirjaa ja kirjailijaa kohtaan. Hyi minua!  Ja kuitenkin tulen perheestä, jossa rakastettiin kirjoja ja luettiin paljon.

Tänään ruuan (onko sittenkin sanottava "ruoan"?) laittoa. Ensin mausteinen bataatti-broilerikeitto, jossa tulee olemaan vahvasti ytyä. Huomasin jääkaapissa olevan erilaisia juureksia. Ei kuin juuresten kimppuun ja uunijuuriksiksi. Sopii hyvin aikaisemmin tekemäni broileri-ananaksen kanssa. Kaiken tämän jälkeen voinkin siirtyä yksinkertaisempaan murkinaan, astua vaa´alle, kauhistua ja ottaa itseä jälleen niskasta kiinni. Kyllä sitä ihminen niin helposti lepsuuntuu.

Suomalaiset eivät kuulemma pidä oliiveista. Minä pidän ja aina niitä on kotona. Ne sisältävät ihmiselle hyviä ravintoaineita. Ovat siis suositeltavia. Tulee vain ahmituksi liikaa, eikä se ole minkään asian yhteydessä hyvä. Suomalaiset myös yhä vaan vannovat suodatinkahvin nimeen. Kaikki kapselikahvit eivät ole mieleen, makukahveista puhumattakaan. Minä pidän niistä, enkä ole enää vuosiin tiputellut suodatinkahvia. Laitekin kaapin perukoilla. Keittiötä hallitsee kapselikahvikone. Laittaisinko suklaan  makuista espressoa vai cappuccinoa maitovaahdolla? 

En laita ainakaan nyt. Menen suihkuun, puen päälleni ja hyökkään bataattien kimppuun. Hyvää Black Friday´ta.