PAKKANEN EI VAAN HELLITÄ

 Pakkasta piisaa. Aion kuitenkin tänään ja huomenna asioille. Toinen suoritetaan kävelymatkan päässä ja toinen metroajelun. On elettävä holotnasta huolimatta. On tehty ennenkin. Rupesin uudeman kerran lukemaan Tim Walkerin kirjaa Lost in Finland. Ilmestynyt kymmenen vuotta sitten. Kaveri muutti Amerikasta Suomeen ja vielä Kuopioon asti. Oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja nykyisin ovat jo kokonainen perhe lapsineen kaikkineen, enkä tiedä, onko Kuopio yhä kotikaupunki. Mutta alku ja totuttautuminen Suomeen ja suomalaisuuteen oli riemukkaan hankala. Saunomiset, yksityisyyttä haikailevat ihmiset, mökkeily, isyyslomat jne olivat uutta ja outoa. Kertoja purkaa hauskasti tuntemuksiaan ja saa meidät joskus vaikuttamaan aika kummalliselta kansalta.

Taannoin julkitoin tyymättömyyteni sanaa tippua kohtaan ja nyt iskin hampaani toiseen sanaan eli kiitti. Vaikka se on hyväksytty puhekieleen, sanaa ajatellessa siinä ei ole päätä eikä häntää muussa tarkoituksessa kuin että se on kiittää-verbin imperfektimuoto. Se on nykyisin uusi kiitos-sana. Siis kiitti, jos tätä tekstiä luetaan. Kuka peijooni meni keksimään tämä "kiitin"? Ja miksi se on kuulemma helpompi lausua kuin "kiitos" tai "kiitoksia"?  Aristelemmeko s-kirjainta?  No juu, kuulostaahan se rennolta ja nuorekkaalta tuo kiitti. Itse en käytä sitä vahingossakaan kuin menneen ajan muodossa verbille. Mutta turha minun on tässäkään asiassa tapella tutkainta vastaan. Kieli muuttuu, joten kiitti ja kuitti.

Ruoan laittamiseni on nyt hiukan taka-alalla. Syön pakastimesta. Eilen chorizo-keittoa ja että oli hyvää. Muistan kun puolison ja minun kotiin tuotiin ensimmäinen pakastin. Koti oli myös ensimmäisemme.  Puoliso ja minä riemuitsimme ja aloimme innokkaasti arkkua täyttää. Ja kyllä sinne mahtuikin. Se oli minun ensimmäinen ja viimeinen arkkumalliseni. Alimmaiset ruoat olivat vaikeita ottaa, koska arkku oli syvä. Sittemmin on ollut vain kaappimalleja ja nykyisinhän pakastimet ovat myös jääkaapin osana.

Viistoista miinusta ulkona kertoo mittari. No, se on tätä meidän talveamme tänä vuonna. Ei kuin suihkuun ja sitten pynttäydytään ihmisten ilmoille menoa verten. Aion samalla käydä katsastamassa nepalilaisen ravintolan. N:llä ja minulle on aikomus mennä syömään yhdessä jonain päivänä ja on hauskaa käydä eri paikoissa.

KÄYTTÄYTYMISESTÄ

 Hyvien tapojen guru on puhunut. Enää ei miehen tarvitse nousta seisomaan naisen astuessa huoneeseen. Eikä tarvitse auttaa takkia naisen päälle. Tästä jälkimmäisestä olen pöyristynyt. Toki saa nämä molemmat tehdä, mutta ovat kuulemma mennyttä aikaa. Mutta guru painottaa, että tervehtiminen on tärkeää ja kuuluu tähän päivään. Niin ja kiittäminen myös. Tätä olen joskus seurannut ja huomannut, että kiittäminen ei oikein kaikilta suju. Kun pitää ovea auki jollekin, niin aika usein siitä marssitaan kiittämättä, eikä edes vilkaisua suoda avaajalle. Tervehtiminenkin tuntuu joskus oudolta, jos joku vieras tervehtiin ja siihen sitten pitäisi vastata "vaikka ei tunneta". Olin kaupassa ja jonossa minua tervehti mieshenkilö. Mietin sekunnin, tunnenko tyypin. En tuntenut, mutta vastasin tervehdykseen. Kaupan kassallekaan en sano päivää maksamisvuoroni tultua. Minusta riittää silmiin katsominen ja pään nyökkääminen ja lopuksi kiitoksen sanominen. Silmiin katsominenkin saattaa tuottaa joillekin ihmisille vaikeuksia. Siinähän mennään suoraa päätä toisen reviirille lupaa kysymättä. Alkaa pälyily, eikä oikein tiedetä miten päin oltaisiin. "Mitä tuo nyt tuossa tuijottaa?" Tätä silmiin katsomista on muuten hauska esimerkiksi metrossa leikkiä. Jos jotakuta katsoo silmiin silmänräpäystä kauemmin, näkee omituista käytöstä. Joku hermostuu vallan silmin nähden. Joku katsoo kiukkuisena takaisin antaen ymmärtää, että reviirin rajat on rikottu. Joku vaihtaa asentoa ahdistuneena. Päästänkin pian piinattavani rauhaan ja alan katsella minäkin metron lattiaa. Jos muiden lailla minullakin olisi kännykkä näpräiltävänä, ei tarvitsisi lattialle suoda katsetta. Mutta kun ei ole.

Muistelen helmikuun olleen nuoruusvuosinani kylmin kuukausi. Nyt povattiin "jäätävää helmikuuta". Lapsuudessani talvet olivat todella pakkastalvia. Helsingissäkin parikymmentä astetta. Eikä sitä pidetty minään, kauhisteltu ja paettu eteläiseen Espanjaan. Posket punehtuivat ja joskus olivat varpaat jäässä. Kuului asiaan. Jos/kun Golfvirta muuttaa suuntaa tai lopettaa virtansa, niin todella köpelästi käy koko Skandinavian. Mitenkäs sitten suu pannaan?

Tänään on kasvispäivä. Pidän päivän tai pari viikossa ja muutenkin olen kovasti kasvisruokien perään. Eikä se tarkoita, että jyystän porkkanaa ja salaatinlehteä. Kasvisruokaohjeita on pilvin pimein ja saa vaikka mitä herkkuja, että lihaa ei edes tee mieli. En toki lihasta luovu. Ihmisen ruoan sulatus ja hammaskalut ovat sekaravintoa varten, mutta joskus on kivaa syödä kasviksia. Tofusta en ole ikinä mitään laittanut, mutta aasialaisessa ravintolassa syönyt. Jätän tofun ammattilaisille. Kasviskeitot, laatikot, piirakat, pihvit ovat kasviksista kokeilemisen arvoisia. Onko mitään ihanampaa kuin ulkona olon jälkeen syödä lautasellinen lämmintä sametinpehmeää kukkakaalisosekeittoa makoisan sämpylän kanssa?

MINUN HELSINKINI

 Rupesin lukemaan uudemman kerran Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon (2016) saanutta kirjaa Akvarelleja Engelin  kaupungista. Ostin heti sen ilmestyttyä eli samana vuonna, kun Viikilä kirjastaan palkittiin. Joku etiäinen oli. Ostin sen myös siksi, että olen kiinnostunut synnyinkaupunkini Helsingin historiasta ja jatkan isäni aloittamaa Helsinki-kirjojen keräämistä. Minulla on myös Viikilän runokirja, mutta pidän häntä enemmän prosaistina. "Moniko pitää autoaan autotallissa? Pakkaspäiviä varten on ulkoseinässä pistorasia, johon kytketään lämmitin. Auton tehtävä on estää sujuva pääsy autotalliin."  Kenelläkään runoilijalla ei tänäpäivänä ole enää riimittelyä. Ehkä sitä ei kaivatakaan. Minäkin kirjoitin kerran runon eräällä kielikurssilla. Runo oli huono. Siinä oli kuitenkin riimiä.

Tein eilen kukkakaalikeiton. Tuli hyvää. Maistoin ja panin pakastimeen. Osasin soseuttaa niin ettei roiskunut. Joskus roiskuu. Siitä tulee kamalaa jälkeä keittiöön. Tein myös huomista varten ostoslistan. Pitää saamani kynttilöitä ja palsternakkaa. Jälkimmäistä tarvitsen uuniruokaan. Kynttilän liekeillä lämmitän talvikylmää huusholliani. En tiedä, tuleeko sen edullisemmaksi kuin panna sähköpatteri töihin.On kuitenkin enemmän tunnelmaa. 

Soitin R:lle ja toivotin hyvää syntymäpäivää. Soitin N:lle ja kysyin, joko flunssa hellittänyt? On kuulemma. K soitti ja kysyi mitä kuuluu. Minulle kuuluu aina hyvää, vaikka ei kuuluisikaan. Mitä sitä turhia marisemaan. Vaikka aihetta on maailman politiikan tiimoilta. USA pesee kätensä mitä tulee Euroopan puolustamiseen pahan paikan tullen. Eivät kuulemma enää syöksyisi apuun aseet tanassa, kertoi tämän aamun HS. Presidentti Trump vavisuttaa maailman menoa.

Viikilä kertoo kirjassaan Engelin rakennuttamasta puutarhasta talonsa pihalle Bulevardin varrella. Se oli ensimmäinen yksityinen puutarha Helsingissä. Ihmiset kävivät sitä katsomassa. "Bulevardin korkeiden kallioiden ympäröivä laakso on viljavin paikka kaupungissa." Tuohon aikaan täällä oli enemmän kallioita kuin nykyisin. Niille kallioille Engel rakensi tämän kaupungin.

TAMMIKUISENA TIISTAINA

 Pessimistinen ystäväni soitti ja kysyi, jos tiedän, mitä tehdä, kun sota syttyy? Vaihdoin puheen aihetta. En halua edes ajatella moista. Ja sitä paitsi, mitä ihmettä tekisin? Lähdin purkamaan soitosta saamaani epävarmuutta kauppaan. Sähköinen vuosia käytössä ollut hammasharjani alkoi temppuilla. Kolisi suussani, hyppeli sinne sun tänne. Ostin uuden. Samalla menin irtisanomaan lankapuhelimeni liittymän, koska se lopetetaan kesällä kuitenkin. Myyjä yritti saada entisen lankapuhelimeni matkapuhelimen varapuhelimeksi kuukausimaksua vastaan tietenkin. En tahtonut. En ole käyttänyt puhelinta vuosiin, mutta maksanut siitä kuukausittain. Rahat menneet kuin Kankkulan kaivoon. 

Halliin on tullut vihanneskauppakoju. Ostin retikan. Pitkä kuin pesäpallomaila. Tänään mandoliini tekee siitä ohuen ohuita siivuja tai raastan osan lounaan lisukkeeksi muiden lisukkeiden sekaan. En kylläkään pääse lähellekään 800 grammaa, jonka verran ihmisen pitäisi hyvinvointinsa takeeksi joka päivä vihanneksia syödä. Puoli kiloa saattaa sujua. Onnekseni tykkään paljon kaikesta "vihreästä" ja laitan aika useinkin pari päivää viikossa vallan lihattomaksi. Kasviksista saa mitä maittavimpia ruokia pienelläkin vaivalla. 

Janne Saarikiven kirjat hyllystäni ovat nyt luetut. Opin valtavasti uutta tietoa, enkä suinkaan yksinomaan sanojen etymologiasta, vaan yleensä kaikesta muustakin. Saarikivi elää elämäänsä avoimin mielin, monikielisenä matkustelee ja tutustuu ihmisiin maailman kummallisissakin paikoissa. Siperiassa on kaupunkeja, jotka rikastuneet öljyllä. Niissä on moderni meininki, upeita rakennuksia, autot ovat Mercedeksiä ja kylpylöiden ovenkahvat kullattuja. Ulkona paukkuu paukkupakkanen, mutta kaupunkilaiset viettävät aikaansa ylellisesti ja lämpöisesti. Menkää vaikka Niznevartovskiin tai Novyj Urengoihin katsomaan.

SUNNUNTAIN JUTUSTELUA

 Nyt alkoi vimmattu ruoan laittaminen: broilerin koipia thaimaalaisittain, lammaskormaa, laksaa, singaporelaisia nuudeleita, muurahaiset kiipeävät puuhun, vichyssoiseeta, jauheliha-perunalaatikkoa, chorizokeittoa... Olen taas tämänlaiseen puuhaan vallan idioottimaisen innostunut. Kaupasta tarvikkeita ja ei kuin toimeen. Pitäisi hommata isompi pakastin ja jääkaappi. Kerran puoliso osti valtavan kokoisen kylmiökaapin, mutta jätimme sen vanhaan asuntoon.

Influenssa, flunssa, mikä lie kaatanut joitakin ystäviä vuoteen pohjalle. Köhinää puhelimessa, säälin hakua ja empatiaa. Annan kumpaakin. Tämä on jokavuotinen haitta talven lisäksi. En ole talvikuukausien rakastaja. Elämme näillä leveysasteilla. Kestää aikansa, niin kuin on aina tehnyt. Puhutaanhan sitä ihan päivittäin ilmastonmuutoksesta. Mitenkäs sitten suu pannaan, kun takapihalla huojahtelee palmut ja trooppisia hedelmiä voi poimia omista puista? Olisihan se lystiä aluksi, kun maailman kirjat ovat sekaisin,  mutta pitkän päälle on omat harminsa tuoden kaikenlaista sellaista, joka panee muistamaan lämmöllä entisiä aikoja neljine vuodenaikoineen, pakkastalvia ja kesien ikuista valoa.

A lähetti Torreviejasta joulutervehdyksen sähköpostissa. Minä en hänelle. Olen vieläkin ihmeissäni hänen taikauskoisuudestaan, joka tapahtui minun onnettoman onnitellessani häntä vääränä päivänä.  Minä en ole pätkääkään taikauskoinen. Voin siis sylkemättä katsella mustaa kissaa ylittämässä tietä. Tikapuitten alta en kävele, mutta se johtuu ihan järjellisestä syystä. Jos kaverilla on työvälineenä vaikka maalipurkki, en tahdo saada sitä niskaani. Ja miksi ihmeessä minun pitäisi kävellä juuri tikapuitten alta?

Olen menossa nukkumaan. Tänään tuli kaksi Hercule Poirot-juttua tv:ssä ja ne katselin. Näytettävä sarja on ajoilta 1989-2013. Minusta tuntuikin, että David Suchet näytti nuoremmalta kuin niissä Poiroteissa, joita olen nähnyt. Ja itse hahmokin oli vielä kuin raakile. Myöhemmän ajan Poirot on hienostuneempi, eikä missään tapauksessa olisi avoautossa laulanut duettona Hastingsin kanssa.

JOULUN LOPPU

 Jaahas, loppiainen. Kolmen kuninkaan päivä. Oli ja menikin. Silloin on tapana panna joulu pois. Tai vasta nuutinpäivänä. Näillä asioilla kun on perinteet. Minä teen hommat päähän pälkähdysten tai kyllästymisen mukaan. Tänäkin vuonna menin heti tapaninpäivänä aamulla nappaamaan ovikranssin pois. Sen ei enää tarvitse ohikulkijoille toivottaa jouluja. Eikä tässä kerroksessa ole varsinaisia ohikulkijoita. Hissiä saatetaan odotella ja tuskin vilkaistaan mitä kenenkin ovessa on. Seuraavaksi otin kuusen partsilta. Se on nyt odottamassa kaapissa ensi joulua. 55-senttinen täyteen tällätty kuusi  olohuoneesa on myös purettu ja pantu säilöön. Pääsiäiseksi en laita mitään. Puolison kanssa se tehtiin, mutta kun ei enää ole puolisoa. Maalattiin jopa munia, oli höyheniä ja itsetehtyä pashaa. Muotti on vielä, mutta käyttämättömänä. Kaupan pasha on muuten yhtä tyhjän kanssa. Minulla on ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluva ystävä, joka laittaa itse vieläkin pashaa. Ällistyi  vähän kuullessaan minun laittamisestani. Kyllä luterilainenkin voi.

Maailma on mullin mallin. USAn presidentti uhoaa ja samoin tekee Venäjänkin valtias. Uhkailevat ympäriinsä. Ahdistaa. Minkäs teet? Mukana maailman menossa on porskutettava ja otettava vastaan mitä tulee. Niin se menee. Ja turhaan on menettää yöuniansa. Ollaan ja eletään päivä kerrallaan, ei sentään kuitenkaan ryppyotsaisina.

Pakkanen kiristynyt Helsingissäkin. Ei ensimmäinen pakkastalvi. On totuttu. Villaa vaan ylle ja ulos, jos on tarpeen. Luntakin niin paljon, että voi sanoa sitä olevan. En tietenkään tykkää. No,  ei aikaakaan, kun taas on kevät ja pikkukenkäilmat. Ollaan optimistisia. Minä ainakin. Jo maaliskuussa helpottaa. 

Aion kauppaan. Kynttilöitä ja Marie-keksejä. Ei enää herkutteluja. Arkea ja  järkeä tästä eteenpäin. Olen nyt lukenut kaksi Janne Saarikiven kolmesta kirjastani ja sekin alkaa olla lopuillaan. Pitänee ottaa selvää, mitä muita kirjoja häneltä on. Ei nämä kolme pelkkiä sanoja ja  etymologiaa ole. Kertoo omasta elämästään, mielipiteistään muun muassa sanojen selitysten lomassa. Hieno juttu, kun olin kerran kesällä katsomassa, kun Saarikivi valittiin Stadin kundiksi Espan lavalla, sain sieltä ostamaani kirjaan omistuskirjoituksen häneltä ja siitä alkoi kiinnostukseni kirjalliseen tuotantoonsa. Sopi minulle kuin nenä päähän, koska tykkään itsekin sanoista ja suomen kielestä.

HIUKAN SUOMEN KIELESTÄ

 Minua on alkanut ärsyttää sana tippua. Sitä käytetään mielestäni väärin. "Minulta tippui kynä lattialle", "Varokaa katolta tippuvaa lunta", "Meinasin tippua kaiteen yli". Sana tippa tarkoittaa pisaraa ja siitä tulee tippumisen ääni, kun se tippuu. Eli tippumisella tarkoitetaan veden tippumista. Mihin kummaan on kadonnut vanha kunnon pudota-verbi? "Varokaa katolta putoavaa lunta". Tämä pohdinta ilmeisesti tuli mieleeni, kun luen kielitieteilijä Janne Saarikiven kolmea kirjaa. Voisinpa  kysyä tästä tippumisesta professori Saarikiveltä, että olenko vallan hakoteillä ajatukseni kanssa? Tapasin hänet kesällä Helsinki-päivänä vuonna 2024 ja pyysin omistuskirjoituksen kirjaansa Rakkaat sanat (2022). Mutta silloin vielä en ollut tarpeeksi ärsyyntynyt "tippumisesta".

Hyllyssäni on kielititeilijä Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004) ja hän on, ainakin minusta tuntuu, samoilla linjoilla kanssani, että tippa tippuu.

Olen aina pitänyt äidinkielestäni, vaikka kielioppi tuotti vaikeuksia, enkä vieläkään ole sen kanssa sinut. Jaksan ihmetellä, miten täällä asuvat ulkomaalaiset selviytyvät meidän 15 sijamuodosta, kun ei käytetä esimerkiksi englannin tapaan prepositioita sanojen edessä? Ei ihme, että aika useinkin kuulee "minä asun koti". No, pääasiahan on, että tulee ymmärretyksi. Myös pääasia on se, että yritetään puhua maan kieltä, jossa asutaan. Sille nostan lierihattuani.

Janne Saarikivi huvitti minua puhuessaan kirjassaan Hankalat sanat (2023) Brother Christmasina toimineesta Ari Koposesta ja hänen Helsingin Sanomissa julkaistusta yksityisviestistään, jossa käytti reilusti ja peittelemättä sanaa "neekeri". En tästä huvittunut vaan siitä, että Saarikivi oikaisi kielletyn sanan olevan nykykielellä n******. Tämäkin n-sana minua hiukan ärsyttää siksi, että on eri asia, miten ja koska sitä käytetään. Sanan saa tietysti halveksivaksi ja rasistiseksi, mutta myös ystävälliseksi vanhaksi kauan käytetyksi sanaksi. Vielä lisäksi sitä sanoessa, tulee huuliin pieni hymyn häive kahden peräkkäisen e-vokaalin ansiosta. Olen näyttänyt sen ystävilleni.

Kolmas Saarikiven kirjani on Suomen kieli ja mieli (2018). Sen olen jo kokonaan lukenut. Kahden muun kimpussa olen parastaikaa.

Tämä oli tämän blogiosuuden kielipuoli.