TAAS TÄÄLLÄ

 Hupsista, aikaa ehti vierähtää sitten viime luritukseni. Iso syy oli tietysti Italian olympialaiset, joita melkoisen tiiviisti seurasin, jopa niitäkin lajeja, jotka eivät aiemmin ole kiinnostaneet kuten ampumahiihto. Lätkärakkaus piti pintansa ja olen tyytyväinen suomalaisten pronssiin.

Muuten elo on ollut hissunkissumaista. Mitä nyt liikuskellut kotikulmilla ja pari kertaa ihmisten ilmoilla kaupungin keskustassa. Nyt olisi taas asiaa ja ihan Bulevardille asti. Ei, ei Ekbergin kahvilaan. Vaikka en panisi pahakseni siellä piipahdusta. Samppanjakorkki ja cappuccino. Ekbergillä istuksii joskus julkkiksia ja pöytiin tarjoilu on niin ihanaa. Ei itsekanniskelua, josta en tippaakaan pidä. Sitten vielä vaaditaan, että asiakas vie käyttämänsä astiat niille varattuun paikkaan. Ekberg ei ole valahtanut moiseen. Viimeksi käydessäni Kluuvikadun Fazerilla, siellä oli tämä itsepalvelusysteemi. Muinoin oli pöytiin tarjoilu ja kahvilassa eleganssia. Helsingissä oli English Tearoom myös, jossa oli tarjoilijoita. Siellä olin pikkutyttönä äidin kanssa Kauppatori-reissun yhteydessä. Sai siellä kahviakin. Sekin oli tyylikäs paikka, josta asiasta osasi pikkuinen tyttökin nauttia.No, siitä on aikaa, kuten niin monesta muustakin asiasta.

Päivät valaistuneet. Onhan se ihanata, mutta niin rehellisen raadollista myös. Koti kaipaa ikkunan pesua ja ahkeraa pölyjen pyyhkimistä. Paninkin olohuoneessa sälekaihtimet sulkeuksiin ja heti vaikutti siistimmältä. 

Uusiin vihanneksiin, juureksiin en ole nyt tutustunut. Ostamani ja valmistamani maniokki ei ollut oikein onnistunut kokeilu. Tosin sen vain keitin ja uskon, jos laittaa monimutkaisemmin, saattaa maistua. Mutta retikkaan olen ihastunut. Eikä se ole edes minulle mikään uutuus. On tullut vain harvemmin ostettua. Nyt ateriallani komeilee joka päivä (paitsi keittolautasella) iso keko raastettua retikkaa ja ai että on hyvää ja raikasta. Keitoista puheenollen, väsäsin harira-keittoa luettuani lehdestä, että Helsinkiin on jälleen perustettu uusi ravintola ja sieltä saa asiakkaita ihastuttanutta hariraa. Olen sitä itse laittanut vuosien ajan ja se ON hyvää. Tästä tuli mieleen, että N:n kanssa lounas on vielä toteutumatta. Onhan tässä kevättä ja ystäväni olokin taas kohenee. Pientä kremppaa.

Mennäkö tänään kauppaan? Tätä alan nyt pohtia.

UUSI JUURESTUTTAVUUS

 Ostin kassavan eli maniokin. Ennen en ole ostanut, en maistanut tai itse valmistanut. Kysyin myyjältä, miten se valmistetaan. Hän ei tiennyt, mutta kysyi kaupan miesmyyjältä, joka ei puhunut suomea. Rouva käänsi minulle, mitä mies oli sanonut. Kassava kuoritaan ja sitten keitetään tai paistetaan perunan tapaan. Huolellinen pitää olla kypsyttäessä, sillä juures sisältää sinihappoa. Katsoin kotona netistä samat ohjeet ja päätin yrittää valmistaa maniokkia itselleni. Kaikenlaista eksoottista nykyisin Suomessa saa.  Oli aika, kun meillä oli melkein vain lanttuja.

Telia lähetti paperilaskun! Kimpaannuin. Vuosikaudet on tullut e-laskuja, enkä ole paperisia edes pyytänyt. Yrittivät lisätä laskuun paperin hinnan 4,96. Soitin Teliaan ja olin harmistunut. Ei tietenkään mitää pahoittelua tai anteksipyyntöä. Nämä eivät ole muodikasta toimintaa eivätkä kuulu tämän ajan palveluammatteihin. Telian kaveri yritti, että vaihtaisin itse e-laskuksi. En tietenkään. Virhe oli heidän, ei minun. Myönsi kyllä, etten ole pyytänyt paperisia laskuja tarkistettuaan. Kaveri lupasi hoitaa asian. Tänä päivänä on liian usein virheitä liian monessa paikassa. Sulkakynäaikaan ei ollut.

Lunta sataa ja minä lähdössä liikenteeseen. Myssyä vaan syvemmälle ja töppöstä toisen eteen. Että tämmöistä talvea. No, on niitä koettu aikaisemminkin. Ja toivon mukaan tullaan kokemaan vastakin. Puiden oksien päällä paksusti lunta. Vastapäinen talo hävinnyt näkyvistä.

Eilen oli Italiassa jääkiekkoa ja Suomi sai selkäänsä. En edes jännittänyt, kun arvasin tuloksen. Parempi voitti, ei se sen kummempaa. Ehkä myöhemmin olemme mekin parempia. Peukut pystyyn ja sormet ristiin. 

Syön lusikallisen chorizokeittoa ja sen jälkeen menoksi. Hyvää lumista päivää.

 

CITIUS, ALTIUS, FORTIUS

 Katselin talviolympialaisten avajaiset Italiasta, vaikka haukottelin loppupuolella. Sinnittelin kuitenkin ja olihan siinä näkemistä. Kyllä oli menoa ja meininkiä, puheita, laulamista, väriä ja kimallusta, lippuja ja marssimista. Presidentti Stubb puolisoineen oli niinikään paikalla. Oli muutakin korkeaa väkeä. Puoli yhden maissa spektaakkeli loppui ja minä jatkoin valvomista aina aamuun asti. Tiputtelin kahvin viiden maissa ja luin HS:n näköislehteä että mitä muuta maailmalla oli tapahtunut. USAn presidentti Donald Trump oli kuulemma melkein tietämättään pannut näytille videon, jossa on vahvaa rasisimia koskien USAn presidentti Obamaa puolisoineen.  Maailma kohahti ja minä sen mukana, vaikka video oli poistettu, mutta rasistinen kuva oli näytillä ja minä sitä kuvaa katselin. On presidentti Trumpilla otsaa. Voi hyvät hyssykät sentään.

K soitti  ja puhui puita heiniä kuten minäkin. Kysyi, jos olin ollut kaupungilla ja että oliko siellä paljon ihmisiä. En koskaan tiedä mikä on paljon, niin että kerroin ettei tungosta ollut ja mahtui hyvin kävelemään. Olihan kaduilla enemmän kansaa kuin täällä periferiassa ja sehän minusta aina tuntuu kotoiselta ja hyvältä. Näin taas kunnon raitiovaunujakin. Tämä numero 15 täällä kun ei minusta ole oikea ratikka, vaikka sillä nimellä kulkeekin.

Tekee mieli Teatteri Jurkkaan. Siellä on Shakespearea ja Myrsky. Eikä sama kuin se, minkä olen muinoin nähnyt Kansallisteatterissa. Tämä on HS:n mukaan ihan hulvaton. Näytökset aina loppuun myytyjä, että tohtiiko näkemistä omin silmin edes yrittääkään. En muista koska olen viimeksi ollut teatterissa. Ennen olin monesti ja usein, jopa maaseututeattereissakin. Tarkoittaa enemmän Tamperetta. Kyllä nyt niin alkoi kolottaa teatterihammasta. Voi sentään.

Kaivoin taas hyllystä kirjan. Nyt olen Pariisissa ja paperikaupassa, jossa ei myydä klemmareita, lehtiöitä, mappeja eikä muutakaan asiaan kuuluvaa paitsi postikortteja. Omistaja Rosalie rakastaa postikortteja eikä millään tahdo uskoa niiden ajan olevan ohi. Mutta kyllä se vaan on. Minäkin olen huomannut. Nyt pelataan tekstiviesteillä ja muulla sähköisellä. Etanaposti käsin kirjoitettuine kortteineen on historiaa. Kirjan on kirjoittanut Nicolas Barreau ja suomenkielinen nimi Meillä on aina Pariisi. Ja minä olen sen lukenut aikaisemminkin, mutta tykkään niin kovasti Pariisista. Olen ollutkin. Tosin erittän nuorena. Kaupungin kuuluisa sininen hetki oli vielä silloin voimissaan ja olen varma, että näin sen.

Tästä tuli nyt pitkä, mutta erään viisauden mukaan "en ehtinyt tehdä sitä lyhyemmäksi". Kirjoitan tätä aamulla ja kello on 6.13 ja menen nyt nukkumaan. Tänään myöhemmin ja ihmisten aikaan Italiasta urheilua korkeammalle, pitemmälle, nopeammin.

N

PERJANTAIN KUULUMISIA

 Juu, kylmä sää jatkuu, pakkanen paukkuu. Piti vaihtaa paksummat hansikkaat, kun lähdin stadiin. Nyt on kahvikapseleita taas joksikin aikaa. Metrossakin kävi holotna viima. Ulkona en ollut kauaa, kun kummassakin päässä on lyhyt kävelymatka. Ehti siinäkin vilu tulla. Lämmitin heti kotiin tultuani porkkanakeittoa ja hyvältä maistui.

Illalla kondiittorimestari soitti ja kertoi tuovansa laittamiaan runebergintorttuja. Menin ulko-ovelle vastaan ja sain torttujen lisäksi aimo halauksen. Söin yhden heti paikalla ja toisen panin pakastimeen. En tiedä, mitä siitä sanoo hillon ympärillä oleva sokerivesikuorrutus. No, veteläksi se menee ennen joutumistaan ihmisen vatsaan kuitenkin.

Tänään talviolympialaisten avajaiset. Aion katsoa tv:stä. Sitten on lajeja, joita ehdottomasti haluan seurata. Ja on lajeja, jotka jätän väliin. Mutta kivaa, kun tv:stä tulee muutakin kuin uusintoja. Eilenkin oli kahdella kanavalla yhtaikaa ohjelma Thank God, sä tulit. Eikö ohjelmien laatijoilla ole minkäänlaista yhteistyötä? En katsonut kumpaakaan, kun minulle ei ole selvinnyt tämän ohjelman hauskuus.

Tänään pysyttelen kotosalla. Ensi viikolla taas ylös ja ulos. Aina on asioita ja hyvä niin. En missään tapauksessa halua mökkiintyä kotiin tai tulla passiiviseksi muuten. Niitäkin ihmisiä on, jotka ovat unohtaneet aktiivisuuden ja nyt vain valittavat surkeuttaan. Minulla on eräs ystävä, joka haluaa aina tietää, jos olen ollut ulkona, että "oliko liukasta?". Kovalla pakkasella ei yleensä ole. Ymmärrän, että toisille on vakava paikka, kun jalka lipeää. Pahimmassa tapauksessa se saattaa tietää päivystykseen menemistä ja siitä voi seurata pitkäksi aikaa ettei ole edes mahdollisuutta kaatua ulkona. Talvi Suomessa on mitä on ja kevättä kohti tässä mennään. Valkovuokot ja voikukat alkavat kukkia, syreenit pullistelevat kukkaloistossaan, ruoho tuoksuu ja suviaurinko paistaa. Odottakaamme tätä iloisin mielin. Kyllä se tästä.

PAKKANEN EI VAAN HELLITÄ

 Pakkasta piisaa. Aion kuitenkin tänään ja huomenna asioille. Toinen suoritetaan kävelymatkan päässä ja toinen metroajelun. On elettävä holotnasta huolimatta. On tehty ennenkin. Rupesin uudeman kerran lukemaan Tim Walkerin kirjaa Lost in Finland. Ilmestynyt kymmenen vuotta sitten. Kaveri muutti Amerikasta Suomeen ja vielä Kuopioon asti. Oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja nykyisin ovat jo kokonainen perhe lapsineen kaikkineen, enkä tiedä, onko Kuopio yhä kotikaupunki. Mutta alku ja totuttautuminen Suomeen ja suomalaisuuteen oli riemukkaan hankala. Saunomiset, yksityisyyttä haikailevat ihmiset, mökkeily, isyyslomat jne olivat uutta ja outoa. Kertoja purkaa hauskasti tuntemuksiaan ja saa meidät joskus vaikuttamaan aika kummalliselta kansalta.

Taannoin julkitoin tyymättömyyteni sanaa tippua kohtaan ja nyt iskin hampaani toiseen sanaan eli kiitti. Vaikka se on hyväksytty puhekieleen, sanaa ajatellessa siinä ei ole päätä eikä häntää muussa tarkoituksessa kuin että se on kiittää-verbin imperfektimuoto. Se on nykyisin uusi kiitos-sana. Siis kiitti, jos tätä tekstiä luetaan. Kuka peijooni meni keksimään tämä "kiitin"? Ja miksi se on kuulemma helpompi lausua kuin "kiitos" tai "kiitoksia"?  Aristelemmeko s-kirjainta?  No juu, kuulostaahan se rennolta ja nuorekkaalta tuo kiitti. Itse en käytä sitä vahingossakaan kuin menneen ajan muodossa verbille. Mutta turha minun on tässäkään asiassa tapella tutkainta vastaan. Kieli muuttuu, joten kiitti ja kuitti.

Ruoan laittamiseni on nyt hiukan taka-alalla. Syön pakastimesta. Eilen chorizo-keittoa ja että oli hyvää. Muistan kun puolison ja minun kotiin tuotiin ensimmäinen pakastin. Koti oli myös ensimmäisemme.  Puoliso ja minä riemuitsimme ja aloimme innokkaasti arkkua täyttää. Ja kyllä sinne mahtuikin. Se oli minun ensimmäinen ja viimeinen arkkumalliseni. Alimmaiset ruoat olivat vaikeita ottaa, koska arkku oli syvä. Sittemmin on ollut vain kaappimalleja ja nykyisinhän pakastimet ovat myös jääkaapin osana.

Viistoista miinusta ulkona kertoo mittari. No, se on tätä meidän talveamme tänä vuonna. Ei kuin suihkuun ja sitten pynttäydytään ihmisten ilmoille menoa verten. Aion samalla käydä katsastamassa nepalilaisen ravintolan. N:llä ja minulle on aikomus mennä syömään yhdessä jonain päivänä ja on hauskaa käydä eri paikoissa.

KÄYTTÄYTYMISESTÄ

 Hyvien tapojen guru on puhunut. Enää ei miehen tarvitse nousta seisomaan naisen astuessa huoneeseen. Eikä tarvitse auttaa takkia naisen päälle. Tästä jälkimmäisestä olen pöyristynyt. Toki saa nämä molemmat tehdä, mutta ovat kuulemma mennyttä aikaa. Mutta guru painottaa, että tervehtiminen on tärkeää ja kuuluu tähän päivään. Niin ja kiittäminen myös. Tätä olen joskus seurannut ja huomannut, että kiittäminen ei oikein kaikilta suju. Kun pitää ovea auki jollekin, niin aika usein siitä marssitaan kiittämättä, eikä edes vilkaisua suoda avaajalle. Tervehtiminenkin tuntuu joskus oudolta, jos joku vieras tervehtiin ja siihen sitten pitäisi vastata "vaikka ei tunneta". Olin kaupassa ja jonossa minua tervehti mieshenkilö. Mietin sekunnin, tunnenko tyypin. En tuntenut, mutta vastasin tervehdykseen. Kaupan kassallekaan en sano päivää maksamisvuoroni tultua. Minusta riittää silmiin katsominen ja pään nyökkääminen ja lopuksi kiitoksen sanominen. Silmiin katsominenkin saattaa tuottaa joillekin ihmisille vaikeuksia. Siinähän mennään suoraa päätä toisen reviirille lupaa kysymättä. Alkaa pälyily, eikä oikein tiedetä miten päin oltaisiin. "Mitä tuo nyt tuossa tuijottaa?" Tätä silmiin katsomista on muuten hauska esimerkiksi metrossa leikkiä. Jos jotakuta katsoo silmiin silmänräpäystä kauemmin, näkee omituista käytöstä. Joku hermostuu vallan silmin nähden. Joku katsoo kiukkuisena takaisin antaen ymmärtää, että reviirin rajat on rikottu. Joku vaihtaa asentoa ahdistuneena. Päästänkin pian piinattavani rauhaan ja alan katsella minäkin metron lattiaa. Jos muiden lailla minullakin olisi kännykkä näpräiltävänä, ei tarvitsisi lattialle suoda katsetta. Mutta kun ei ole.

Muistelen helmikuun olleen nuoruusvuosinani kylmin kuukausi. Nyt povattiin "jäätävää helmikuuta". Lapsuudessani talvet olivat todella pakkastalvia. Helsingissäkin parikymmentä astetta. Eikä sitä pidetty minään, kauhisteltu ja paettu eteläiseen Espanjaan. Posket punehtuivat ja joskus olivat varpaat jäässä. Kuului asiaan. Jos/kun Golfvirta muuttaa suuntaa tai lopettaa virtansa, niin todella köpelästi käy koko Skandinavian. Mitenkäs sitten suu pannaan?

Tänään on kasvispäivä. Pidän päivän tai pari viikossa ja muutenkin olen kovasti kasvisruokien perään. Eikä se tarkoita, että jyystän porkkanaa ja salaatinlehteä. Kasvisruokaohjeita on pilvin pimein ja saa vaikka mitä herkkuja, että lihaa ei edes tee mieli. En toki lihasta luovu. Ihmisen ruoan sulatus ja hammaskalut ovat sekaravintoa varten, mutta joskus on kivaa syödä kasviksia. Tofusta en ole ikinä mitään laittanut, mutta aasialaisessa ravintolassa syönyt. Jätän tofun ammattilaisille. Kasviskeitot, laatikot, piirakat, pihvit ovat kasviksista kokeilemisen arvoisia. Onko mitään ihanampaa kuin ulkona olon jälkeen syödä lautasellinen lämmintä sametinpehmeää kukkakaalisosekeittoa makoisan sämpylän kanssa?

MINUN HELSINKINI

 Rupesin lukemaan uudemman kerran Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon (2016) saanutta kirjaa Akvarelleja Engelin  kaupungista. Ostin heti sen ilmestyttyä eli samana vuonna, kun Viikilä kirjastaan palkittiin. Joku etiäinen oli. Ostin sen myös siksi, että olen kiinnostunut synnyinkaupunkini Helsingin historiasta ja jatkan isäni aloittamaa Helsinki-kirjojen keräämistä. Minulla on myös Viikilän runokirja, mutta pidän häntä enemmän prosaistina. "Moniko pitää autoaan autotallissa? Pakkaspäiviä varten on ulkoseinässä pistorasia, johon kytketään lämmitin. Auton tehtävä on estää sujuva pääsy autotalliin."  Kenelläkään runoilijalla ei tänäpäivänä ole enää riimittelyä. Ehkä sitä ei kaivatakaan. Minäkin kirjoitin kerran runon eräällä kielikurssilla. Runo oli huono. Siinä oli kuitenkin riimiä.

Tein eilen kukkakaalikeiton. Tuli hyvää. Maistoin ja panin pakastimeen. Osasin soseuttaa niin ettei roiskunut. Joskus roiskuu. Siitä tulee kamalaa jälkeä keittiöön. Tein myös huomista varten ostoslistan. Pitää saamani kynttilöitä ja palsternakkaa. Jälkimmäistä tarvitsen uuniruokaan. Kynttilän liekeillä lämmitän talvikylmää huusholliani. En tiedä, tuleeko sen edullisemmaksi kuin panna sähköpatteri töihin.On kuitenkin enemmän tunnelmaa. 

Soitin R:lle ja toivotin hyvää syntymäpäivää. Soitin N:lle ja kysyin, joko flunssa hellittänyt? On kuulemma. K soitti ja kysyi mitä kuuluu. Minulle kuuluu aina hyvää, vaikka ei kuuluisikaan. Mitä sitä turhia marisemaan. Vaikka aihetta on maailman politiikan tiimoilta. USA pesee kätensä mitä tulee Euroopan puolustamiseen pahan paikan tullen. Eivät kuulemma enää syöksyisi apuun aseet tanassa, kertoi tämän aamun HS. Presidentti Trump vavisuttaa maailman menoa.

Viikilä kertoo kirjassaan Engelin rakennuttamasta puutarhasta talonsa pihalle Bulevardin varrella. Se oli ensimmäinen yksityinen puutarha Helsingissä. Ihmiset kävivät sitä katsomassa. "Bulevardin korkeiden kallioiden ympäröivä laakso on viljavin paikka kaupungissa." Tuohon aikaan täällä oli enemmän kallioita kuin nykyisin. Niille kallioille Engel rakensi tämän kaupungin.