VUOSI PÄÄTTYMÄSSÄ

Teen uudenvuoden lupauksen! Opettelen kirjoittamaan paremmin. Voi olla, että en onnistu tai että kukaan ei edes huomaa eroa.

Jätin Aatos Erkon kirjan hiukan tuonnemmaksi ja ryhdyin lukemaan Kati Tervon kirjaa. En ole koskaan mitään häneltä lukenut. Tämän kirjan kirjoitelmat ovat olleet aikoinaan ainakin Ilta-Sanomissa vuoteen 2016 asti. En lue Ilta-Sanomia. Kirja Rapsuta minua ja muita kirjoituksia (2018) on siis ennen julkaistua. Pääsin nyt tutustumaan Kati Tervon teksteihin ja tykästyinhän minä. Kepeää ja sanarikasta, sujuvaa ja humorististakin elämäkerrallista tarinaa omasta ja perheen arjesta, lapsuudesta ja nuoruudesta. Minä tykkäsin. Sanoja Kati Tervon peheessä on, koska hän on toisen kirjailijan kanssa naimisissa. Ja Kati Tervo osaa panna sanat paljon parempaan järjestykseen kuin minä, vaikka osin samoja sanoja käytämmekin. Sanavarasto on niin ikään hänellä laajempi. Yritän omaani laajentaa lukemalla mahdollisimman paljon. Seuraavaksi aion tutustua johonkin Kati Tervon romaaniin, jonka on kirjoittanut vaikka työhuoneessaan Villa Kivessä. Vain menestyneet kirjailijat saavat työhuoneen sieltä. Kävin aikoinaan lukupiirin tapahtumissa ja näin kirjailijoita, joilla oli työhuone, joskus pitkäaikaisempikin asunto, Linnunlaulussa. Joku tuli toisinaan kotitakissa ja aamutossuissa huoneestaan katsomaan, mitä lukupiiriläisille kuuluu.

Eilen Posti toi vielä joulukortin. Kortin lähettäjä pannut väärän postinumeron. Kiitoksia Postille. Ennen vanhaan riitti osoitteeksi katu ja tietysti kadun numero, postinumeroita ei ollut ja "Täällä" riitti kertomaan Helsingin olevan kysymyksessä. Mekö Helsinki-keskeisiä? Nykyisin pitää olla kaikki jetsulleen oikein.

Palautin taannoin ostamani hatun. Enkä ostanut mitään uudenvuoden ruokia, Ostin broileria ja myyjä toivotti hyvää uutta vuotta. Sataa tihutti kotimatkalla, mutta en käyttänyt sateenvarjoa. Etutukka kastui.

Olin Pompejissa eilen YLEn mukana. Todellisuudessa en ole koskaan ollut niin kuin en Napolissakaan. Ohjelma "Pompejin viimeiset hetket" näytti muun muassa vuoden 79 Vesuviuksen purkauksen uhreja  paksun tuhkakerroksen alla. Luurangot säilyneet, joista pääteltiin vainajan ikä. Erästä on vuosikymmenet luultu aikamieheksi. Hän osoittautui 15-vuotiaaksi pojaksi röntgenkuvissa. Juontaja tässä kiinnostavassa dokumentissa Bettany Hughes. Arkeologeina Raksha Dave ja John Sergeant. Iso-Britannialaista tuotantoa 2018. Jatkuu aina maanantaisin.

Hyvää vuotta 2020 meille kaikille!

JOHN WAYNEN HYVÄSTIT

John Wayne viimeisessä roolissaan Mr. Booksina. Vielä on miehessä hohtoa, vaikka vuodet jo painavat ja käsissä iän tuomia merkkejä. Katselin vuoden 1976 The shootist-elokuvan. Wayne on leffaa tehdessä ollut 69-vuotias. Ei enää hurjia ratsastuksia intiaanit kannoilla. Ase pysyi vakaasti yhä kädessä ja ruumiitakin tuli saluunan lattialle. Tällä leffalla sanoi John Wayne hyvästit elokuvayleisölleen.

Päivällä eilen katselin Niskavuori-leffan. Rauni Luoma iäkkäänä Loviisana piti Niskavuorta pystyssä kaikkine kiemuroineen, joita Hella Wuolijoki oli näytelmään laatinut.  En koskaan pysty yhtäkään Niskavuorta ilman paperinenäliinoja katsomaan. En tätäkään. Istuin sohvan nurkassa rutistaen lujasti tyynyä ja annoin kyynelten tulla.

Unirytmini on täysin sekaisin. Saatan helposti nukkua kahteentoista asti kuten tänäänkin. Tosin herään yöllä pariksi tunniksi, joka ehkä edesauttaa sekavaa nukkumistani. Voi niitä ihania aikoja, kun nukuin sievästi normaalin ajan, nukahdin normaaliin aikaan ja heräsinkin normaaliin aikaan. Niitä kaipaan. Ihan plöröksi on mennyt! Asialle täytyy jotain tehdä.

Jaahas, kansanedustaja Toimi Kankaanniemi haluaa pääkaupungiksi Jyväskylän. Minä en halua, jos tällä tiedolla on mitään väliä. Jyväskylä!  Olen ollut monta kertaa, kun pidimme mökkiä Tampereen ja Jyväskylän puolessa välissä. Kaunis pikkuinen kaupunkihan Jyväskylä on, ei siinä mitään. Ja on järvikin mukana. Mutta onhan meri sentään poikaa! Puolustaminen vihollisen hyökätessä on helpompaa kuulemma kuin täällä meren rannalla, jossa vihollinen pääsee sukellusveneellä vaikka Kauppatorille. Siitä sitten parimarssia Presidentinlinnaan, vaikka pressa ei ehkä siellä asukaan. Pääkaupunki Jyväskylässä asuisi Schaumanin linnassa ja hallitus istuisi Säynätsalon kunnantalossa pohtimassa tärkeitä asioita. Jo 613 suomalaista on allekirjoittanut  kansalaisaloitteen tähän hoopoon muutokseen. Älkää, hyvät ihmiset, kirjoittako enempää!

SALAPERÄINEN VOIMAHAHMO

Ja niin minä menin taas kirjakauppaan. En ole yhtäkään Kati Tervon kirjaa lukenut, saati ostanut. Nyt olen ostanut, vaan en vielä lukenut: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia (2018, Otava). Toinen ostamani kirja on Lauri Karén Aatos Erkko, yksityinen valtiomies (Otava). Kirja kirjoitettiin Aatos Erkon eläessä. Erkko vaati, että se julkaistaan vasta hänen kuolemansa (2012) jälkeen. Julkaisuun ei kuitenkaan antanut Erkon puoliso Jane Erkko lupaa ja kielsi julkaisemisen "liian aikaista". Jane Erkon kuoleman jälkeen 2014 alettiin valmistautua kirjan julkaisemiseen. Käsikirjoitus oli kadonnut. Kirjan tekijä Lauri Karén oli kuollut vuonna 2006. Hänen tyttärensä Michelle Karén löysi isänsä jäämistöstä kopion kirjasta. Otava julkaisi sen 2018.

Aloin Karénin kirjaa heti lukea. Suomen ja Helsingin Sanomien historiaa, historiaa miehestä nimeltään Aatos Erkko. Takakansi kertoo kirjan sisältävän minkälainen mies Aatos Erkko oli todellisuudessa muuta kuin "salaperäinen voimahahmo, suuri tuntematon". Olen sivulla 114 ja saanut tietää jo jotain. En olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni, mutta oli pakko ruveta nukkumaan aamuyöstä.

Postitin Italian kirjeen. Oli pantava C4-kirjekuoreen, kun monisivuinen kirje lisukkeineen ei taipunut pienempään. Sitten marssin taas Indiskaan ja ostin tabletteja. Kuviointi sama kuin aiemmin ostamassani kaitaliinassa. Intialaista. Kauppakeskuksessa samanlaista vilinää kuin ennen joulua. Alennusmyynnit ja lahjojen vaihtoa. Menin Herkkuun ja ostin hedelmiä. Muutaman asteen pakkanen nipisteli poskipäitä ja noiduin 17-deniirin sukkieni talvikelpoisuutta. Ai niin, ostin minä hatunkin.

Tänään yhtälainen pakkassää. Pysyttelen kotona. Äitini vaihtoi aina vuodevaatteet uudeksi vuodeksi, roskat vietiin, tiskit tiskattiin. Minulla ei niin peettimäisen tarkka tapa, jotain sinne päin. Lakanat vaihdan. En vuoden 2020 kunniaksi, vaan vaihtamisen aika on.

JOULU HYVIEN ELOKUVIEN AIKAA

Aatto meni  ja joulupäivä tuli. Jouluateria vaatimaton. Peruna-,porkkana- ja lanttulaatikkoa lisukkeineen ,mutta jälkiruokana Mozartin kuulia ja Moët-samppanjaa, joita ystäväni L minulle oli joululahjaksi tuonut. Tänään  ateriana lanttu-, peruna- ja porkkanalaatikkoa lisukkeineen, mutta nyt kuulia ja samppanjaa säästelen myöhempää ylellistä hetkeä varten.

Oih,oih, Cary Grant-elokuvan katselin äsken. On siinä miestä kerrakseen. Aina ollut yksi mielinäyttelijäni. Teini-iässä  me tytöt huokailimme leffojen auloissa Grantin valokuvan edessä ja keräsimme Elokuva-Aitasta hänen kuviaan. Joillakin oli henkilökohtaisesti nimikirjoituksella saatu valokuvakin. Elokuvat näimme moneen kertaan ja tämäkin tämänpäiväinen esitetty tv:ssä usein. Aina katson.

Olen näistä yksin viettämistäni jouluista pitänyt. Hiljaista ja tv-ohjelma runsasta. Tuntuu oikeastaan aivan oikealta olla itsensä kanssa vaatimattoman oloisesti ilman kiirettä ja hössöttämistä. Koti kuitenkin jouluinen, vaikka ruokapöydän kattaus suppea etten sanoisi karunpuoleinen. Ja sanonkin. On minulla pöydällä uusi kaitaliina. Käväisin Indiskassa ja sieltä ostin intialaisvaikutteisen liinan, jolla ei ole mitään tekemistä itse asiassa meidän joulumme kanssa. Sopii kuitenkin kullanväristen kynttilänjalkojeni kera, joissa kullanväriset kynttilät. Tanskalaisen taiteilijan keramiikkanen tonttupariskunta, jonka olen joskus vanhemmilleni ostanut ja vielä lisänä myyjäisistä käsintehty  kankainen joulutähti pienessä purkissa. Mutta en minä sen pöydän ääressä syönyt. Olohuoneessa pistelin ateriani silmät liimattuina  elokuvaan To catch a thief. Koko päiväksi riittää leffoja kuten eilenkin. Jätin tänä vuonna väliin elokuvan It´s a wonderful life. Niin monta kertaa juuri jouluisin olen  kököttänyt television ääressä katselemassa kuinka ihmeellistä on elämä James Stewartin elokuvaperheessä. Osaan jo repliikit melkein ulkoa. Katselen muuta.

Enköhän tästä siirrykin jo näköradion luo. Hyvää joulupäivää.

ENNEN OLI ENNEN

Kun minä olin pikkuinen vielä, oli jouluaaton aatto päivistä ehkä pahin. Huomenna vasta tulee joulupukki ja tuo lahjoja. Huomenna! Vielä yksi päivä ja yö. Miten sen kestää? Kaikki näyttää jo joululta, kuusi koristeltu, kinkku uunia vaille, kaikki on hiukan salaperäisen kiireistä. Enää ei tunnu tältä. Ei salaperäistä eikä kiirettä. Juon aamukahvia kaikessa rauhassa ja mietin, pitäisikö pikaisesti imuroida. Ei lunta maassa kuten monina lapsuuteni jouluina. Enkä ole edes Töölössä.

Kirjassa Charles Baudelaire Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia kirjailija Antti Nylénin sanoin kerrotaan taidenäyttelykäynnistä eräässä kuuluisassa taidemuseossa: "On ihmisiä, taiteilijoitakin, jotka menevät Louvren taidemuseoon, ohittavat vauhdilla joukon mielenkiintoisia alemman kastin maalauksia luomatta niihin silmäystäkään ja asettuvat haltioituneina jonkin painokuvista erityisen tutuksi tulleen Tizianin tai Rafaelin maalauksen eteen. Tämän jälkeen he poistuvat tyytyväisinä, ja moni vakuuttelee itelleen: Nyt tunnen taidemuseoni." Liekö tänäänkin näin? No, kyllähän museovieras viipyy kauemmin teoksen edessä, josta oli kirjoitus lehdessä, mutta nykyisin nähdään näyttelyssä muutakin. Kun aikoinani olin Ateneumin uusien näyttelyiden avajaisissa, siellä ei todellakaan taidetta katseltu. Tavattiin tuttavia samppanjalasin ääressä ja puheensorina oli melkoista. Eivät nämä tilaisuudet olleet edes tarkoitettuja näyttelyn teosten katselua varten. Syventyminen niihin tehtiin ehkä toisella kerralla. Näin varmasti on nykyisinkin.

Museokäynnit Suomessa ovat lisääntyneet. Kiitos lankeaa museokortille, jonka minäkin hankin heti. En tiedä, onko se juuri minun kohdallani lisännyt kiiinnostustani museoihin, koska olen niissä aina käynyt. Aivan varmasti monilla ihmisillä on kortti ahkerassa käytössä. Hyvä niin, se maksaa itse itsensä hyvin nopeasi, kun sitä käyttää. En ole muuten vieläkään näyttänyt korttiani Ateneumin lippukassalle ja mennyt Helene Schjerfbeckin näyttelyyn, jossa on mukana  muutamia ennen Suomessa julkisuudessa näkemättömiä maalauksia. Kuin myös kohua saanut Tyttö Barösundista, joka saatu yllättäen yksityishenkilöltä. Tämän työn edessä saattaa olla tungosta. Näyttely auki 26.1.2020 asti.

JOULU ON JO OVELLA

Syöksähtelin eilen kaupoissa. Tänään saan kivan ja rakkaan vieraan. Aina vaan enenevää tungosta ostoskeskuksessa, kimallusta, punaista ja kultaa. Kyllä se joulua tietää. Minäkin hankin jo aiemmin pakastimeen  jouluiset ruokani. Vähäisiä ovat. Sateiselta Tuomaan markkinoilta olin haalinut itselleni piparkakkuja ja pari kakkua siellä ollessani. Jälkimmäiset osina pakastimeen. Ostin ne semmoiselta kaverilta, joka oli aikoinaan ollut Nybergin  ruokakaupassa Töölöntorin varrella. Minäkin kävin siellä usein Töölössä asuessani. Nyberg oli kaupungin kuulu ja asiakkaat tulivat pitemmältäkin. Tämä 1934 perustettu kauppa yritti jossain välissä uutta tulemista omistajan vaihdosten myötä, mutta ei tainnut onnistua. Nykyisiä tietoja ei minulla ole.

Sateen ropistessa sateenvarjoon hyppäsimme K ja minä ratikkaan ja ajoimme Stockmannille Senaatintorin markkinoilta. Hissillä kahdeksanteen ja Fazerin kahvilaan. Syötyämme ja jutuamme päätimme juhlistaa joulun aikaa lasillisella Veuve Clicquotia ja siirryimme lasiseinän taakse Samppanjabaariin. Kuplivan kanssa nautimme jouluhalkoleivokset. Jouluaika tuntui mukavalta. Seuraavaksi oli mielessä Food Herkku, josta minä Eromangan ranskanleivän ja K vaahterasiirappia. Kosmetiikkaosastolta ostin itselleni jotain Dioria ja sitten olikin jo kotiin lähdön aika. Oli satanut koko päivän ja sitä jatkui pitkälle iltaan.

Pari joulupuhelua olen saanut. N soitti ja kertoi ikävän uutisen. Hänen vanhin poikansa on kuollut. N on koulutoverini TYKistä. Oli B-luokalla kun minä A:lla. Olemme yhteyksissä muutaman kerran vuodessa. Toinen puhelu oli J:ltä, josta en ollut kuullutkaan pitkään aikaan. Soitto oli mieluisa yllätys. Antoi  menovinkin.  Flying cinema tour of Helsinki, virtual Helsinki sightseeing.  Kysyin jo K:lta haluaako mukaani  3D-elokuviin. Halusi.Tämä tapahtunee joulun jälken. Toivon 15 minuuttia kestävän "tourin" olevan vielä silloinkin näytillä.

Heräsin tänään taas anivarhain, mutta nukuin pillerillä kuitenkin kuutisen tuntia. Riittää. Vähän tässä ihmettelen, juon kahvin loppuun ja sitten alan valmistautua vierastani varten. Vain vähän aikaa enää jouluun.

LURJUS YSTÄVÄNÄ

Täällä taas uutta päivää aloittelemassa. Kotona oleilua ollut jonkunlaisen ilkeän yläselän vaivan valtaamana. Se iski ykskaks ja pani voihkaisemaan. En saanut toista kättä irvistelemättä ylös. Ja piti ottamani ylähyllyltä näkkileipää. Minuahan ei kellistä tämä tällainen ja väkisin panin käden ylös ja nappasin näkkileivät. Mitä varten ne muuten ovat ylähyllyllä? Muutakin piti pitkin päivää ottaa ylähyllyiltä ja mietin ankarasti kaiken järjetöntä olinpaikkaa. Lämpötyyny oli helposti otettavissa ja sen päälle asettelin huolellisesti yläselkäni ja rupesin lukemaan Baudelairen kirjaa. Se on muuten hitaasti edettävä kirja, jota pitää ajatuksella lukea aivojen koko kapasiteetin voimalla.

Tänäänkin hissuttelen sisällä, mutta huomenaamulla olisi lähdettävä ihan Stadiin asti. K tulee mukaan. Läppärin naputteluun on käteni yltänyt ja kävin A:n kanssa keskustelua ihmisen petollisuudesta. Suomessakin on tapahtunut nettihuijauksia rakkauden puolella ja nyt yhden sellaisen pauloihin A melkein olisi joutunut, ellei olisi ollut kaukaa viisas ja hiukan lähempääkin. Kaveri oli mukamas amerikkalainen rauhanturvaaja Sudanissa. Kertoeli ummet ja lammet, kehuen ja syvästä ystävyydestä viestittäen. Viikot kuluivat ja A nautti huomion keskipisteenä olemisesta. Eräänä päivänä kuinka ollakaan, oli amerikkalaissotilaan poika joutunut onnettomuuteen ja tarvitsi kiireellistä operaatiota hengissä pysyäkseen. Olisiko A:lla antaa vaikka lainaksi 10 000 euroa, kun ei rauhanturvaajan palkka suuri ole? Ei ollut A:lla antaa, mutta varoituskellot alkoivat soida  niin kovaa että muuta ei kuullutkaan. Petollinen Juudas sai A:lta komeat lähtöpassit. Vaihdoimme A ja minä miesaiheisia meilejä sivuten auervaaroja, joita tuntuu aina riittävän pitkin maailmaa. Siitäkään emme ole varmoja, oliko tämä rauhaa puolustava kaukana arojen ja kuivien autiomaitten maisemissa oleva ihminen  edes mies ja oliko koko rauhan turvaaminen silkkaa puppua? Taisi olla.

Sain toisenkin joulukortin jo. Kuvapuolella joulupukki, johon en enää usko. Pukkiin kyllä. Muinoin Suomessa joulupukki oli pukki ja pukin näköinen sarvineen päivineen. Tämä saanut alkunsa nuuttipukista, joka kierteli taloissa pukin taljaan puettuna nuutinpäivänä tammikuussa kerjäten joulusta jääneitä ruokajämiä. On joulupukilla muutakin historiaa. Joskus 300-luvulla eleli piispa Nikolaus, joka tunnettiin hyväntekijänä kohdistaen sen etupäässä lapsiin. Tämä on se maailmanlaajuisempi joulupukin historia. Ja niinhän se on, että viikon verran vielä öitä niin valkoparta vanha ukki tulee ja antaa lahjat, jos olemme nimittäin oleet kilttejä.

PILLERIN VOIMAA

Niin minä menin lääkäriin kertomaan nukkumattomista öistäni. Hänellä oli erilaisia syitä moiseen kiusaan muun muassa kilpirauhaseen liittyvää. Sain lähetteen laboratorioon, jonne aion joulun jälkeen. Oli kivaa tavata tohtori pikästä aikaa. Yhtä miellyttävä kuin aina ennenkin. Kirjoitti myös unipillereitä, joista jo eilen illalla yhden otin ja nukuin autuaallisen terveellisen unen illasta  seitsemään asti aamulla. Että tuntui ihanalta!

Viikonloppu visusti kotona ja sisällä, mutta tiistaina Tuomaan markkinoille ostamaan piparkakkuja. Olisi myös Vanhan joulutori. Jospa sinnekin. Eilen laahustin lääkärikäynnin jälkeen tietysti apteekkiin ja ruokaostoksille myös. Ostin käsintehtyjä piparkakkuja, johon väitteeseen en uskonut.  Ovat gluteenittomia, mutta sen ei pitäisi makuun vaikuttaa. Leipomo on kotimainen muutaman henkilön yritys ja myy tuotteitaan myös Tuomaan markkinoilla.

Suomen Kuvalehti tuli ja kannessa uusi pääministerimme. Ihan kylmiltään joutui poskisuudelmasateeseen EU-kokouksessa Brysselissä. Ja kyllä suukoteltiinkin! Kaikki tuntuivat olevan kiinnostuneita Suomen nuoresta ja sievästä naisesta, jolla on nyt pääministerin salkku hallituksessamme, jossa naisenemmistö. Ihan tässä naisen rinta nousee rottingille. Tuli Suomeen akkavalta.

Yksi joulukortti tullut. Italian ystäväni ehättää joka vuosi aina ekaksi. Saamieni korttien määrä vaikuttaa siihen, minne niitä alan näytille panna. Joskus muinoin, kun kortteja tuli kymmenittäin, panin roikkumaan narulle kuin pyykit tai kiinnitin eteisen kaapin oveen sinitarralla. MIhin nyt? Jää nähtäväksi.

VALVOMISEN MEININKIÄ

Olen nuhjannut sisällä monta päivää ja tänään on ulosmenon vuoro. Syy nuhjamiseen on yövalvomiset ja se tarkoittaa koko yötä. Alan väsyä tähän tällaiseen menoon. Minulla oli viime talven unipillerisatsista yksi jäljellä ja sen otin eilen illalla. Nukuin kuin pieni porsas! Siksi jaksan lähteä liikkeelle. Joulukorttipussi postilaatikkoon. On muutakin. Aina kertyy.

Lukeminenkaan ei ole oikein maistunut. Yöpöydällä aloittamattomana Immanuel Kant ja aloitettu Charles Baudelaire. Kunhan taas tokenen. Hullua on sekin, en ole jouluvaloja edes sytytellyt. Liian iso homma ja niiden sammuttaminen on tuntunut  työläältä. Hiiteen koko joulu! Peruutin tämän viikkoisen HKO:n kenraalin. En usko pääseväni niin aikaisin aamulla liikkeelle, että olisin Musiikkitalossa jo kymmeneltä. Tämä valvominen ei ole mikään hiljattain syntynyt, vaan on jatkunut jo viikkoja, kuukausia ja aina enenevässä määrin. Ensin valvoin tunteja, sitten enemmän ja nyt en enää nuku yöllä ollenkaan. Päivällä? No, niukasti. Olen aina ihmetellyt, mikä on "yökyöpeli". Nyt tiedän.

Lotosta ei mitään. Virkistyisin huomattavasti, jos...  En katsele enää asuntoja Skattalta. Katselin kyllä itsenäisyyspäiväpippalot Linnassa. Olihan upeita vaateluomuksia. Tosin enemmän minua kiinnosi hallituskriisi. Sekin jo selvinnyt ja meillä on uusi ja nuori pääministeri, nainen. Säväytti koko maailmaa ja Suomi oli taas hetken maailman kartalla. Edellinen pääministeri vaikuttaa nyt eduskunnan puhemiehistössä. Niin katoaa mainen kunnia.

Aion jo aamupäivällä liikkeelle, joten hörppään aamukahvini ja alan valmistautua. Olo on taivaallisen pirteä. Tällaista tahdon lisää!

JUHLAPÄIVÄ

"Mitä itsenäisyys Teille merkisee?" Tätä kysymystä toimittajat veivasivat Presidentinlinnan itsenäisyyspäiväjuhlissa ihan uuvuksiin asti vuosien ajan. Haastateltavan oli silmänräpäyksessä keksittävä älykäs ja isänmaallinen vastaus. Enää ei tätä kysymystä esitetä. Siitä kiitos. Kysellään muuta juhlahumun keskellä. Odotan iltaa päästäkseni seuraamaan 1700 ihmisen kättelyä ja kuka kunnialla selviää tungoksessa juhlahepenissään.

Olen taas Club Onen kanta-asiakas ja sain tarjouksen Tallinkin risteilylle Tallinnaan. Pisteitä on pyöreästi nolla, kun en ole enää vuosiin merellä ollut. Aikoinani pääsin bronze-jäsenkorttia paljon ylemmäksi ahkeroidessani Siljan tiliin. Nyt olisi mahdollisuus päästä risteilemään. Tarjolla B-hytti, jossa ei ikkunaa. Ei kelpaa. Haluan ikkunan. Haluan hytiltäni muutakin. Mutta en ole edes lähdössä, vaikka hetken leikittelinkin ajatuksella. Matkustusaika helmikuuhun asti ja tietysi varoitetaan "paikkoja rajoitetusti". Lisää maksamalla saa matkan omaan makuun.

Koska kuulun kirkkoon, saan Kirkko ja kaupunki-lehden. Lehden mukana tuli adventtikalenteri, josta availen luukkuja ja niissä on mietelause. Tänään: "Kotimaa on siellä, mihin sydän on kasvattanut juurensa". Varmempana vakuutena ottaen huomioon päivän teeman, on kuva Suomen lipusta. Saas nähdä auonko luukkuja vielä 19 kertaa. Kerran hamassa nuoruudessani olen itse tehnyt adventikalenterin säkkikankaasta S:n tyttärelle. Luukut olivat taskuja ja niihin olin pannut tavaroita. Jos ei mahtunut, panin lapun numeroineen, joka kertoi mistä tavaran löytää. Eräässä taskussa oli kipsinen Beethovenin pieni pää. Tytön isä kysyi, onko seuraavassa taskussa piano? Ei ollut. Eikä tytöstä tullut pianistia. Tuli diplomi-insinööri kuten isänsä.

Nyt siirryn yöpaidasta päivän arvoiseen mekkoon. Kahdeltatoista Tuomiokirkkoon sohvan nurkasta käsin, Tampereelta paraati ja päivä kulminoituu juhlapippaloihin Presidentinlinnan kristallikruunujen alla. Hyvää itsenäisyyspäivää meille kaikille!

EREHDYS

Ostin kaksi kirjaa, Immanuel Kant Ikuiseen rauhaan  ja Charles Baudelaire Modernin  elämän maalari ja muita kirjoituksia,  Vein Postiin asti Italian kortin ja ostin lisää postimerkkejä, jätin taas loton. Ei mitään paniikkia ilmassa, vaikka Suomen pääministeri erosi ja hallitus pannaan uusiksi. Antti Rinteellä oli flunssa tiedotustilaisuudessa ja haastattelijat luulivat sitä mielenliikutukseksi. Rinne ei jätä  politiikkaa, lupasi tukensa seuraajalleen. Mitä tiesi ketun jolkottaminen Valtioneuvoston linnan edustalla juuri kun isoja asioita puitiin hallituksen kriisitilanteesta? Vanha kansa tietää. Minä en.

Maksoin Postista saamani postimerkkilaskun ja maksoin erehdyksessä kaksi kertaa. Koska maksu lähti heti, en enää pystynyt korjaamaan. Soitin Postiin. Palauttavat toisen maksun kunhan ensin saavat sen ja pankkiteknillisistä syistä kestää ennen kuin maksu on tililläni. Ei pitäisi hosua maksuasioissa! Vuosia sitten sotkin myös pahasti pankkiasiassa. Todella iso summa  meni täysin väärän henkilön tilille. Ei kuin pankkiin selvittämään. Pankinjohtaja otti minut siipiensä suojaan ja otti rahat väärältä tililtä pois. Huh! Loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt ei ollut edes summa suuri, mutta periaatteessa en halua maksaa tuplasti. Luultavasti Posti olisi rahat palauttanut muutenkin.

En ole muuten lukenut aikaisemmin mitään Baudelairelta. Kerta ensimmäinen. Ensimmäisenä novelli Fanfarlo. Ei myöskään filosofi Kant ole muusta kuin nimestä tuttu. On siis todella korkea aika tutustua kumpaankin herraan. Ei muuta kuin käpertyä mukavaan asentoon ja aloittaa lukeminen. On myös kirjoitettava joulukortit. Ensi viikolla Tuomaan markkinoille hankkimaan piparkakkuja.

Perjantaina Presidentinlinnaan eli sohvan nurkkaan katsomaan linnassa tapahtuvaa juhlintaa, jota saattaa hiukan varjostaa maan hallituskriisi.

TANSSIT TANSSITTU

Tanssii tähtien kanssa-ohjelma on vanginnut minut sunnuntai-iltaisin ja eilen se päättyi. Pari, jota koko kauden olin ihaillut voitti, Christoffer Strandberg ja Jutta Helenius. Kaksi ilopakkausta, jotka säteilivät viikosta toiseen valoa ympärilleen. Onneksi olkoon!

Ostin joulukortteja ja ensimmäisen postitan Italiaan heti postilaatikolle päästyäni. Vaikka sieltäpäin saan aina uskonnollisaiheisen katoliseen tapaan, itse panen ultramodernin kortin tänä vuonna menemään. Välttelen tonttujakin. Lähetin A:lle sähköpostia ja kerroin pääministerin tuolin keikkuvan sekä kotonani olevista kaikista jouluvaloista. Partsilta näkyy valkoinen joulupuu täynnään valoa. Näkyy se uloskin päin. Sytyttelen kaikki ikkunavalotkin  palamaan heti hämärän langettua ja sammuttelen nukkumaan mennessäni. Kynttilöitä joka puolella. K juuri eilen kertoi, että asuessaan yksin ei viitsi kynttilöitä poltella. Minä viitsin olen sitten yksin tai kaksin.

Kääntäessäni kalenterista esille joulukuun, huomasin itsenäisyyspäivänkin olevan tuossa tuokiossa. Taas yksi ilta tiiviisti tv:n ääressä. Kuka "stamppaa slöijän päälle", kun on ahdasta? Tämä "stamppaa slöijän päälle" on jäänyt lapsuudestani mieleen. Vanhempani olivat olleet häissä ja sulhanen hermostuksissaan oli astunut morsiamen laahukselle. Siitäkö morsian kovalla äänellä lausumaan nuo sanat "älä stamppaa mun slöijän päälle".

Tällä viikolla alkavat Tuomaan markkinat. Ensi viikolla Vanha joulutori. Kumpaanko menisin?  Ensi viikolla samoin viimeinen konsertin kenraali Musiikkitalossa tänä vuonna.  Kapellimestarina uusiseelantilainen Gemma New. Musiikki Gioachino Rossinin, Luciano Berion ja Sergei Prokofjevin sävellyksiä. Alttoviulussa ranskalainen Antoine Tamestit. Yleiso suurimmaksi osaksi suomalaista ja perin naisvoittoista. Niin kuin aina.

VUODEN 12. KUUKAUSI

"Voi onnea joulukuista
puun hankien saartamaa!
Sen oksat ei voi muistaa
kesän riemua vihannan,
ne vilun ja viiman kestää,
ja tuiskut ei voi estää,
että aukee sydämestä
itu uuden keväimen..."

(John Keats 1795-1821, suom. Jaakko Tuomikoski)

KARHU RATTAISSA

Vaihdoin polttimon eteisen kattovalaisimeen eilen. Asensin joulupuun partsille. Kova homma. Puu keraamiseen vaasiin, oksat sievästi ja kiviä ympärille, että puu pysyy pystyssä ja suorassa. Johto sisäpuolelle oven välistä. Ei tykännyt huonoa, vaikka joutui littiin. Nyt on valmis ja kaunis ja täydellisen valaistunut. Koneellinen pyykkiä ja sen ripustus. Lounaaksi valmista pinaattikeittoa. Päätin alkaa käyttää isoa sateensuojaa (sateenvarjoa), semmosta napista aukeavaa. Sain Postista postimerkit, joita tarjottiin asioidessani puhelimitse muusta. Pitää ostaa lisää. Posti vakuuttanut, että punaisessa pussissa joulukortit ehtivät ajallaan perille. Ukonhan minä. Pitää hakea Postista  pussi. Tuli myös Suomen Kuvalehti, mutta tulossa ilmeisesti nekin, jotka tulematta jäivät lakon vuoksi. Ripustin oveen joulukranssin. Ahkeroitsimiseni siis jatkuu täydellä teholla. Olen oikein ylpeä itsestäni. Hohhoijaa.

Vielä pieni juttu Kampista. Istuin sielläkin penkillä ja katselin ihmisiä. Käytävää pitkin tuli eräs rouva lastenrattaita työntäen. Siinä ei mitään ihmeellistä. Mutta rattaissa istui isokokokoinen leikkikarhu puettuna sään mukaisesti sadevaatteisiin. En ollut ainoa, joka rouvaa ja hänen karhuaan katseli. Näky oli oikeastaan hellyttävä ja toi hymyn huulille. Rouva näytti iloiselta ja tyytyväiseltä, että mitä sitä sen enempää miettimään.

Olen nähnyt Joulupukin! Hän oli ostoskeskuksessa ja jutteli lasten kanssa. Isät ja äidit valokuvasivat tapahtumaa. Tämä Joulupukki ei ollut mikään pullea, kuten Joulupukin usein kuuluu olla. Parta kuitenkin valkoinen ja nuttu punainen.

"Joulupukki, joulupukki,
valkoparta, vanha ukki..
Eikö taakka paina selkää?
Käypä tänne, emme pelkää..."

KIELTOLAIN AJAN KAHVILASSA TAITEEN JÄLKEEN

Ei kuivin jaloin eilen taiteen pariin. Satoi. Sateensuoja meni rikki. Minä isoon ruokakauppaan, koska siellä myydään mitä vaan, ja kysyin sateensuojia. Ystävällinen myyjä lähti  oppaaksi ja ostin mustan. Annoin vanhan risasen sikäläiseen roskikseen.

Sitten tapaamiseen Amos Rexin eteen. Oikeammin sisäpuolelle kun satoi. M tuli ja me halasimme. Siirryimme kuoriuduttuamme märistä päällysvaatteista  Birger Carlstedtin (1907-1975) modernismiin, sirkusmiljööseen, morfologisiin sommitelmiin, jopa Fréderik Chopinin säveliin maalauksessa Musiiki. Musiikki läsnä monessa muussakin teokessa, vaikka minun oli vaikeaa nähdä niissä musiikkia.

Tämän taideannin jälkeen siirryime huoneeseen, jossa  Sigurd Frosteruksen (1876-1956) kokoelma Magnus Enckellin töistä aina  Louis Valtatiin ja Pierre Bonnardiin sekä muihin. Osan olin nähnyt Amos Andersonin taidemuseossa ennen Amos Rexiä.

Menimme toki kieltolain "aikaiseen" kahvilaan Le Chat Doré. Tarkka kopio vuonna 1929 Unioninkadulla olleesta kahvilasta. Minä join mukista kuohuviiniä ja pelkäsin ratsiaa. M sen sijaan avoimesti nautti viininsä kuohuviinilasista. Me elimme ajan hengessä ja juttelimme kieltolaista, jonka aikana kuka tahansa, joka halusi, sai viinan himonsa tyydytettyä. Myytiin salaa, keitettiin salaa, salakuljetettiin salaa, ravintoloistakin sai, kun osasi salaa pyytää.

M antoi joululahjan ja minäkin omani.  Hän oli ollut Liisankadun  Chjokossa, josta olen lukenut, mutta en käynyt. Nyt alkoi tehdä mieli päästä tähän Mika Gröndahlin "Kruunuhaan suklaataivaaseen". M ja minä  halasimme ja erkanimme. Olimme Kampissa, metroaseman ostoskeskuksessa, jossa olen luullut aina eksyväni. En tällä kerralla. Löysin hyvin hissit metrosta maan pinnalle ja sitten toisin päin. Ei ollutkaan vaikeaa, kun sen osaa.

KIIREESTÄ KANTAPÄÄHÄN YHÄ JOULUTUNNELMISSA

Keittiön ikkunassa valaistunut lumihiutale, semmoinen kuusi-sakarainen. Makuu-työhuoneen ikkunassa  Airamin "Jouluikkuna", jossa neljä sähkökynttilää. Siten kaivoin valkoisen sähköjoulupuun (ei kuusi) laatikosta, jossa ollut monta vuotta. Toimii! Se parvekkeelle. Poppana on keittiön pöydällä ja kaksi kynttilänjalkaa oikeine kynttilöineen. Oli niin mukavaa syödä siinä lounasta. Joulukoristelut siis jatkuvat. Mikä kumma minuun on mennyt? Ajatuksissa vilahti että  jos vielä lanttulaatikkoa ja kinkku, piparkakut ja tortut. Ei nyt sentään. Saatan kuitata ne käymällä Tuomaan markkinoilla ja/tai Vanhan Joulutorilla. Sieltä niitä saa.

En ehdi edes lukea keskellä joulutouhujani. Kummallista, kummallista.  Taustalla soi iki-ihana "White Christmas" YouTubesta. Se Bing Crosbyn klassinen ja Frank Sinatran "Santa Claus is coming to town".  En ainakaan näe jouluaattona yhtäkään joulupukkia menossa vaikka kaupunkiin. Ennen heitä näkyi. Onneksi vasta silloin, kun olin jo menettänyt uskoni.

Olin Stadissa. Ostin hatun. Oikeastaan ei pitänyt. Ennen kaupungille lähtöäni loppui Postin lakko. Samalla katosivat kaikki tukilakot ja uhkaukset. Hyvä niin. Postikin kulkee taas. On vaan aikamoinen työ selvittää seisauksissa olleita. Mutta, mutta, emme me lakoista pääse. Uusia joulukuussa, kertoo HS.

Nukuin viime yönä muutaman tunnin ja nyt lipittelen tässä varhaisaamun kahvia. Tänään taidetta M:n kanssa. Vajaan neljän tunnin kuluttua taas menossa. R lähetti sähköpostia.  Kertoi semmoistakin, että kaveri, jonka kanssa olen R:n kotiseudulla nuoruuden kesinäni ollut lavatansseissa, kulkee nyt raitilla sähköisellä pyörätuolilla. Se uljas kylän komistus, jonka käsivarsilla iloisesti jenkat ja polkat tanssin. Elämä koettelee.

JOULUMIELTÄ

Niin ahkerana eilen joulu mielessä, että itsekin hämmästyin. Kiipesin yläkaapille ja otin kuusen ja laatikollisen siihen kuuluvia koristeita. Otin alas kaikki jouluvalot ikkunoita varten ja valitsin yhden. Taas kiipeämistä, kun asensin valon ikkunaan. Nyt se on, mutta taidan vaihtaa toiseksi. Katselin fikkarilla sängyn ja sohvan alle ja löysin paksun kerroksen pölyä. Otin imurin ja imuroin. Sitten vielä pyyhin kostealla. Välillä lepäsin. Siivosin kirjoituspöydän ja vaihdoin paperilokerikon paikan. Pyyhin pöydältä pölyt. Uurastin tuntitolkulla ja lonkka huusi apua. Otin esille myös kaikki ovikoristeet ja tein valinnan. Mitä varten kaikkea on niin monta minulla? Kun tilat eivät enää ole suuret, on organisoitava työt, siirrettävä sitä ja tätä pois saadakseen paikoilleen sen ja sen. Ennen nämäkin hommat olivat helpompia. Kuin melkein Strömsössä. Oli lounaan vuoro ja senkin tein alusta loppuun. Kalkkunaa. Sitten lopetin ja jatkan joskus, kun taas joulu tulee mieleen.

Tuli muuten lotossa kymppi. Ei, ei sillä muuteta takaisin Stadiin. Sillä voi maksaa seuraavan loton. Koskaan en ole ollut rouva Fortunan lemmikki. Mutta tuulentupia rakentelen, suunnittelen ja haaveilen. Kun ei Onni potki, en siitä seinille hypi.

Keskiviikkona ja torstaina Helsinkiin. Asioimista ja taidetta.Yksin ja ystävän kanssa. Ajan sporallakin. Tänä vuonna ei lähetetä joulukortteja. Soitellaan, tekstiviestitetään ja meilataan. Kolme viikkoa on jo Posti lakkoillut. Eikä loppua näy. Mutta lisää tukilakkoja pannaan täytäntöön. Minua ei ainakaan se lohduta yhtään, kun kerrotaan monissa muissa maissa lakkoiltavan vielä enemmän ja useammin.

Juon aamukahviani tänään Gustav Klimtin mukista. Nautinnollista. Ulkona alkaa valjeta. Kaamos vallannut Suomen pohjoisimman osan. Pimeää. Tuntuu täällä etelämässäkin. Kunhan joulun valot ovat sammuneet, alkavat päivät tulla valoisimmiksi ja kevät koittaa. Kyllä tämä tästä.

KUINKA PALJON SAA HAISTA

Viime aikoina on pohdittu, milloin ja mistä syystä yleisen kulkuneuvon kuljettaja saa poistaa matkustajan. Hiljattain joku haisi niin paljon, että kuljettajan pinna paloi. Olen lukenut raitiovaunujen historiaa ja oli mainittu, että jos matkustaja "haisee pahalle" hänet voi poistaa tai estää kokonaan vaunuun nousu. Tämä oli joskus 1900-luvun alussa. Ratikoissa oli myös kielto: "Spotta ej på golvet". Sylkemisestä ei ilmeisesti poistettu ketään. Haisuleilla oli vaikeampaa. Nyt asia on jälleen noussut esille ja pohditaan, kuinka paljon pitää haista ennen kuin heitetään ulos. Minunkin matkustaessani on joskus joku haissut aika pahasti ja joissain tapauksissa olen epäillyt  "vahingon" tapahtuneen. Me kaikki tiedämme, miltä se haisee. Poistuminen on joissain tapauksissa tapahtunut myös matkustajan omasta aloitteesta, kun on huomannut oman hajunsa ja sen aiheuttaman hämmingin kanssamatkustajissa. Liikennelaitoksella on selvät ohjeet, milloin ja miten pitää tarttua härkää sarvista matkustajan käytöksen takia. Hajuista ei puhuta mitään.

Metrossa esimerkiksi yleensä kuljettaja on kaukana omassa kopissaan ja autuaan tietämätön, mitä vaunuissa tapahtuu. Nykyisissä raitiovaunuissa ei ole enää rahastajia, joilla oli valta puuttua häiritsevään käytökseen ja sitä valtaa käytettiin. Ratikassa voi siis vaunuissa sattua ja tapahtua kuljettajan tietämättä kaikenlaista. Busseissa taas kuljettaja on tapahtumien keskellä. Tiedän, että ohjesääntö sanoo hänen kohdallaan, että vaaratilanteen luonteen vuoksi ei aina voi suinpäin rynnätä selvittelemään asiaa, vaan on kutsuttava apua. Matkustajien hajuihin ei ole puututtu tässäkään. Meillä itsekullakin on oma ikioma ominaishajumme ja sitä mielellämme vielä korostamme erilaisilla hajusteilla. Tämä saattaa ärsyttää esimerkiksi allergikkoja  tai muuten hajujen vihaajia.

Itse kuuluin hajujen vihaajiin siihen aikaan, kun miehillä oli verkkopaitamuoti kesäisin helleaikaan. Se hajujen yltäkylläisyys ratikoissa oli joskus aika shokeeraavaa. Lisäksi vielä kainaloista tuprusi muhkea karvatupas, joka edesauttoi hajun leviämisen ympäristöön. Muoti loppui aikanaan ja nykyisin harvoin enää näkee kesäisin alipukeutuneisuutta. Oikeammin haistaa.

Tämä kaikki tupsahti mieleeni luettuani lehdestä kuljettajan hajuaistin saaneen yliannostuksen jonkun matkustajan tuoksusta ja siitä oli seurannut matkustajan poistaminen kulkuneuvosta. Spekuloini asiasta jatkunee vielä tovin.

MINÄ IHAN ITTE

Apteekissa en käy kuin lääkeasioilla. Nyt päänahkani on alkanut temppuilla ja googlasin neuvoja. Menin apteekkiin. Heti ovella hyökättiin kimppuun avuntarjouksella. Torjuin. Katseeni etsi netin neuvon mukaan hyväksi havaittuja ja testattuja, hajustevapaita tuotteita ja marssin sinne, missä luki hiukset. Asetuin asemiin ja juuri niihin päästyäni hiipi melkein iholle innokas avuntuputtaja. Torjuin. Tietysti aloin herättää huomiota ja minua seurattiin silmä kovana. Ei haittaa, kunhan jättävät sopivan mittaisen hajuraon. Tutustuin tuotteisiin, luin pienellä präntätyt tavaraselosteet, minulla ei ollut kiirettä. Kaikkihan minulle uppo-outoja aineita. Lopulta otin kaksi pulloa ja menin maksamaan. Kassa antoi kohteliaiden saatesanojen kera kaupanpäälliseksi kasvovoiteen. Samaa merkkiä kuin ne kaksi pulloani. Hän näytti suorastaan helpottuneelta, kun täytinkin hyvän asiakkaan kriteerit siitäkin huolimatta, että tahdoin itse ilman kenenkään apua tutustua tuotteisiin. Pullojen korkeissa lukee: "To open, turn the cap 90 grades". Korkki peitetty läpinäkyvällä muovilla ja siihenkin ohje: "Remove this label."  Miten tulisimmekaan toimeen ilman näitä opasteita.

Kielitieteilijät ovat pääosin sitä mieltä, että englannin ujuttautuminen kotoisaan suomen kieleemme, rikastuttaa sitä. Minä kun olen purnannut tätä ujuttautumista vastaan. Ihmettelen, miten jossakin maaseudun kirkonkylän ytimessä pärjätään, kun ruokakauppa mainostaa "gream graggereita? Tai ulko-ovessa lukee ykskaks pull tai push? No, turhaa tässä on vastaan tapella. On mentävä virran mukana ja pidettävä suu vaikka supussa. Siinä en anna periksi, että kuulostaa suorastaan idioottimaiselta työntää esimerkiksi about-sana keskelle supisuomen kielistä lausetta. Avarakatseiset kielitieteilijät hyväksyvät tämänkin. Niinpä about viiden minuutin kuluttua tuikkaan pyykkikoneen päälle ja pesetän sillä pyykkiä.

Ateneumiin piti menemäni tällä viikolla. Jää seuraavaan. Tai sitä seuraavaan. Muutama soittokin odottamassa ja se pieni joulukuusi on yhä kaapissa koristeita vailla. Ehkä jonain päivänä... Nyt tiputtelen itselleni makoisan caramelitokahvin ja se tarkoittaa kinuskia. Kunhan olen pannut pyykkikoneen töihin.

KAUNEUS

Tässä taas tyhjän "paperiarkin" ääressä odottamassa inspiraatiota. En nukkunut yöllä kuin pari tuntia. Lähetin sähköpostia A:lle Espanjaan kahden maissa. Nyt aamun jo ollessa hyvää vauhtia menossa, katselin äsken Teemalta ohjelmasta Kauneus kautta aikojen sen osan, joka jäi katsomatta tv:ssä. Mielenkiintoinen 6-osainen sarja kauneuden alkulähteiltä aikojen alusta. Mitä on kauneus? Onko kaavaa? Onko symmetria kaunista? Kultainen leikkaus? Olin aivan pökerryksissä kaikesta. Ehkä yksinkertaisinta on luottaa siihen, että kauneus on katsojan silmissä.

Läpikävin yhden päivän flunssan. Ihan oikeita oireita. Vilun tunnetta, huonoa oloa, väsymystä, nenän valumista. Kasasin ympärilleni paperinenäliinoja, otin pillerin ja laitoin teetä. Odotin flunssan iskeytymistä ja pohdin, kuinka kauan taas pitää minua pihdeissään. Seuraavana aamuna oli kuin ei olisi mitään ollutkaan. Lähdin kauppaan. Ostin kuusi savustettua silakkaa ja persimon-hedelmiä. Kaasu ollut kaksi päivää talosta poissa. Ei voinut kokata. Viime yönä kokeilin ja kas, lieteen syttyi neljä kaunista liekkiä. Se on kaunista, jos mikä!

Suomen Kuvalehteä ei kanneta Postin lakon aikana talouksiin. Ei minullekaan. SK lupasi digitaalisen lehden. Tein työtä käskettyä ohjeiden mukaan saadakseni lehden esille. En saanut. Soitin ja kyselin neuvoja. Ei onnistunut edes asiantuntijan avulla. En siis lue digilehteä. Luen Doylen kirjaa "kuolleista" heränneestä Sherlock Holmesista.

Ajattelin kaivaa 30 cm korkean joulukuusen kaapista ja koristella sen. Jouluhan on tuota pikaa ja olisin nyt kerrankin ajoissa. Tapaninpäivänä kutenkin jo kyllästyttää ja puran kaiken pois. Muutenhan jouluni on simppeliä ja vaatimatonta. Kaupan jouluruokia vähän, Sjöbergin piparkakkuja ja poppana keittiön pöydälle, kynttilöitä kaikkialla ja ehkä jouluaiheinen kukka. Siinä se. Eikä muuta kaivatakaan.

JALKAPALLOFANI

Muistaakseni en koskaan ole seurannut sen enempää kentän reunalla kuin tv-ruudusta jalkapalloa. Eilen sen tein sohvan nurkasta käsin. Tosin vasta, kun peli oli 1-0 Suomen hyväksi Liechtensteinia vastaan. Lopputulos 3-0 ja sillä urkeni EM-kisapaikka ensi vuonna. Oikeastaan tutustuin mielelläni jalkapalloon ja yritin koko ajan saada selville jotain säännöistä. Ei juuri onnistunut. Paliaika selvisi. Pelaajien vaihdot eivät. Sen tiedän, että jalkapallossakin yritetään saada pallo vastustajan maaliin. Maali näyttää suurelta ja maalivahti pieneltä. Peli vaikuttaa hitaalta. Ei tappeluita. Peli näyttää helpolta, jota se ei taatusti ole. Teemu Pukki on taitava pelaaja, toimii pelissä hyökkääjänä. Teki maaleja ja kansa ulvoi ihastuksesta tai oikeammin mylvi, joka kulminoitui pelin lopussa riehakkaaseen juhlintaan ja ilotulitukseen. Kansaa lappasi ensin jalkapallostadionin pelialueelle ja myöhemmin Kauppatorille. Mantan altaassa ei ole vettä enää tähän aikaan vuodesta. Eikä kiipeily neidon kupeille ole suotavaa.  Neito on jo vanha ja hauras. Suomi EM-kisassa!!! Ja minä tykästyin jalkapalloon.

Tapasin eilen päivällä P-D:n ja menimme kahville. Minä cappuccinoa ja hän piparkakulta maistuvaa lattea. Aika kului rattoisasti. Halasimme ja erkanimme kumpikin asioillemme. Minä menin Stockmannille ja Itäkeskuksen Indiskaan. Jälkimmäisestä ostin intialaisen kahvimukin, jonka kyljissä elefantit. Puolisoni piti norsuista ja yhdessä välissä hänellä oli komea kokoelma eri materiaaleista valmistettuja. Muutamia minulla enää jäljellä.

K soitti illalla ja juttelimme tovin pitkästä aikaa. Tapaamisesta ei ollut puhetta. Kerroin meneväni Ateneumiin. Jos hän haluaa joskus mennä Schjerfbeckin näyttelyyn, niin menen mielelläni mukaan uudemman kerran. Puhelun jälkeen paneuduin jalkapallon katselemiseen.

Jospa tänään saisin itsestäni niin pajon irti, että ottaisin begoniat parvekkeelta ja lakaisisin varisseet terälehdet. Olisi partsi himpun veran enemmän talvikunnossa. Espanjan A viestitti, että joutuu tappelemaan mañana-maassa talonsa ulkoportaitten kanssa. Korjaaja lupasi tulla jo kesällä. Hänessä on sen verran saksalaisuutta, että tällainen leväperäisyys kirpaisee.

POSTIA SHERLOCK HOLMESILLE

Jep, sain vanhan espressolaitteen säällisesti laatikkoon ja sitten kipitin Postiin. Kylläpä muuten tulee hyvää kahvia uudella koneella. Nappulat eri järjestyksessä kuin vanhassa eikä huuhtelusihinä ole yhtä äänekästä kuin edellisessä vehkeessä. Kaikin puolin upea juttu.

Parvekkeelta tulisi ottaa pois kuolleet ja kuivuneet begoniat. Eipä ole tullut tehtyä. Kukaan ei pahastu laiskuudestani. Kukaan ei komenna tekemään. Kukaan ei puolestani liioin mitään tee.

Tänään jälleen ihanaa lorvailua kotona. Aamulla satoi.Maisemat ikkunan takana tasaisen harmaat ja vetiset. Puista pudonneet lehdet maassa ja siitä tuleekin mieleen HS:n kertomukset, mistä kaikista helsinkiläiset koettavat saada korvausta. Joku ei ollut kävellessään huomannut puiden lehtien alla olevaa tammenterhoa ja nilkka nyrjähtänyt. Ei kun kaupunkia laskuttamaan! Toisen päälle oli jossain puistossa ilmavirta heittänyt puusta pienen oksan. Ei kun kaupunkia moittimaan ja anomaan korvausta. Ihmisten pyynnöillä ja selityksillä ei ole rajaa! Eikä mielikuvituksella!

Sherlock Holmes-kirja vielä kesken. Luen jokaisena päivänä yhden jutun ja sen ratkomisen. Kirja on näistä tarinoista koottu. On ihmisiä, jotka kuvittelevat Holmesin olevan olemassa. Hän saa kuulemma postia kotiosoitteeseensa Baker Street 221b. Ja minä kun luulin hänen kuolleen nähtyäni tv-sarjan sen osan, jossa hän heittäytyi rotkoon.  Kirjailija Arthur Conan Doyle herätti sankarinsa kuitenkin eloon ja tämä kirja jatkaa siitä, kun Watson hämmästyneenä totesi ystävänsä olevankin yhtä paljon elävien kirjoissa kuin Watson itse.

Baker Street on todellinen katu Lontoossa. Wikipedian mukaan ei kuitenkaan Doylen aikana niin pitkä, että olisi ollut numero 221. Katua jatkettiin ja nykyisin numerossa 221b on Sherlock Holmes-museo. Kun sitten joskus käyn Globe-teatterissa, käyn samalla Holmesin museossa ja madame Tussauds´in vahakabinetissa. Niissä en ole ollut.

SAANKO MAHTUMAAN ?

Saksalaisparlamentaarikko kiittelee suomalaisia saatuaan monen mutkan kautta takaisin junaan unohtamansa repun. Ei ollakaan ihan mänttejä muun maailman silmissä.

Muovijäte, purkit ja purnukat, joutuvat ainakin osaksi, vaikka kovasti taloudetkin kierrättävät, tuosta vaan poltettavaksi sekajätteen mukana. Minäkin huuhdon ja puhdistan ja vien roskiksen muovin keräyslaatikkoon. Teenkö turhaa työtä?

Tappelen vanhan  espressokeittimeni kanssa, joka pitäisi saada mahtumaan oikein ja samaan laatikkoon, jossa uusi tuli. Siis kaikki styroksit ja muut muovit, pussit ja vahvikkeet, paperit ja kaikki. Aloitin eilen ja jatkan tänään. Sain toki uuden kahvikoneen jo paikoilleen ja esivalmistelut tehtyä, Laitoin kahviakin ja hyvin pelasi. Varmistin Postissa, että voin viedä laatikon sinne edelleen toimitettavaksi Postin lakosta huolimatta.

Raahasin hakemaani laatikkoa Postista kotiin päin. Yks kaks hyppäsi eteeni aivan ventovieras mies ja tahtoi tietää, mitä olin ostanut. Näytti normaalilta ihmiseltä, mutta ei ehkä sittenkään. En paljastanut laatikon sisällystä. Kaveri toivotti hyvää päivänjatkoa.

Eikä lauantaina tullut lotosta mitään muuttorahoja. Jätin taas uuden ja elän tämän viikon tuulentuvissa Stadiin muuttamisesta.

"...Nyt lähden stadiin
mä vaihdan maisemaa
kun lähden stadiin
mä pistän tuulemaan..."

Näin lauloivat Lasse Mårtenson ja Carola aikoinaan.

AHKERUUS ON ILOMME

Olen ahkeroinut! Tämä pitää kertoa, sillä yksi paheistani on olla ahkeroimatta. Mutta nyt tartuin pontevasti eilen pölynimuriin ja imuroin enemmän kuin ovensuut. Vaihdoin vuodevaatteetkin ja panin koneeseen vanhat. Sitten pitikin huilia, kun lonkka vaati. Huilimisen aikana luin Sherlock Holmes-kirjaa. Illalla yritin katsella Tuttu juttu shown uutta tulemista tv:ssä, mutta vaikka Ilkka Kanervalta puolisoineen udeltiin kaikenlaista, en syttynyt.  Timo Koivusalon, toinen Jutun juontaja,  muistan jostain vuosien takaa monipuolisena viihdyttäjänä. Pekonkin hahmon muistan. Jätin naftaliinista kaivetun ohjelman sikseen ja käänsin kanavalle, jossa oli joku elokuva. Sekin nostettu esille arkistosta  uudestaan esitettäväksi. En jaksanut syventyä. Kevyttä potaskaa. Rupesin lukemaan.

Suomen Kuvalehteä voi kestotilaajana lukea näköislehtenä, vaikka postiluukusta ei lehti lakon aikana tipahdakaan. Minä kun jo ehdin surkutella, että jään paitsi jokaviikkoisesta lukemisestani. Hyvin on järjestetty, kiitos SK. Posti muuten ilmoitti eilen, että minua odottaa Nespresson paketti, jossa ilmeisesti uusi espressokeitin. Nopeaa toimitusta. Kipittelen Postiin huomenna. Paketithan kulkevat lakon aikana. Vanha keitin on tietysti palautettava. Panen sen samaan pakkaukseen, jossa uusi tuli. Sitten taas Postiin.

Sataa vettä. Varis lensi pihan yli. Pysähtyi puuhun. Ei ole piilopaikkaa lehdettömässä oksistossa. Ei liioin oravalla, joka oli parkkeerannut itsensä hämmästyttävän ohuelle oksalle. Muu luonto ikkunan edessä aika vaisua. Yleisväri harmaa.

Eikö täällä
kukaan puhu?
Eikö kukaan soita,
ei edes varis?
Mitä kätkeytyy
tarkasti nähtyyn?
Elämänopetus:
raa´ankylmän yön
läsnäolo,
hiljaisuuden, näkemisen
luja runko.

(Bo Carpelan, suom. Caj Westerberg)

LUMI TULI JA SE MENI

Hermostuin kuin hermostuinkin espressokeittimeeni ja soitin uudemman kerran Nespresson asiakaspalveluun. En saanut uutta saamaani maidonvaahdotinta toimimaan kuin pitkän tappelun jälkeen. Sitten ei toiminut huuhtelulaite. Olin kypsä! Nespresso lähettää uuden laitteen postissa. Saattaa viivästyä lakon takia. Odotetaan ja tapellaan vanhan kanssa. On minulla vielä se tiputuskeitin, on pahan päivän varalle ihan murukahviakin ja on mutterin näköinen kannu, jolla tulee espressoa ja vielä hännänhuippuna pressopannu.  Ei siis hätäpäivää mitä kahvin saantiin tulee. Viimeinen pelastus on kahvilat!

Käväisin eräänä päivänä  Suomalaisessa Kirjakaupassa, Aleksi 15. Sehän ei enää ole Kolmen sepän luona, vaan siinä on Rosebud, joka sekin väliaikainen ratkaisu. Kaikki muuttuu ja myyjä arveli, että ravintolaa pykätään aikanaan tilalle. Mitä sanoisi Unto Leirikangas, joka oli vuosien ajan Suomalaisen Kirjakaupan myymälän sielu?

Helsinki-Seurasta kutsu Svenska Klubbenille joululounaalle 30.11.2019, jolloin on Talvisodan alkamisen 80-vuotispäivä. Hyvää ruokaa, musiikkia ja puheita. No en mene, mutta kivaa saada kutsuja.

Ehdin eilen juuri ja juuri painaa jalkani lumeen, kun se alkoi plusaseiden takia sulaa. Vesikelissä tulin kotiin. Tallinnanaukiolla Itäkeskuksessa jo joulukoristeet torin yllä ja ostoskeskuksen uumenissa lähestytään joulua vauhdilla. Alkaa nyt jo kyllästyttää. Isänpäiväruuhkaa kaupoissa. Moni isä saa näköjään sukat! Ensi viikolla jälleen kerran tässä talossa lämminvedetön päivä. Kylmää saa. On mentävä varsin varhain aamulla suihkuun. Loppupäivä sujuu kylmälläkin vedellä. Ja kaasulla saa kuumaa. Nautin kaasusta joka päivä. Katselen sinistä liekkiä ihastuneena. Ollessani lapsi ja vielä nuorikkonakin oli meillä aina kaasu. Sen jälkeen persoonaton sähkö, kunnes muutin tänne. Riemullani ei rajoja ollut! Kaasuttelen jokaisena päivänä.

R:ltä sähköpostia. Kunta vie hänen maistaan osan tien levennyksen takia. Pieni polku jätettiin, että pääsee ulkorakennukseensa. Olen ammoisina aikoina hänen kotonaan ollut. Enää tuskin paikkoja tuntisin. Kerrostaloja, useita myymälöitä, katuja. Minun siellä käydessäni se oli maalaiskylä lehmineen ja hevosineen. Minäkin kutsunut "itikoita" iltalypsylle.

POSTIN SEKOILUA

Piti lähtemäni tänään ystäväni M:n kanssa Amos Rexiin, mutta näin ei tapahdukaan. M oli saanut flunssan ja on toki parempi potea se loppuun menemättä minnekään. Siirsimme taidepläjäyksen kuun loppuun. Minä menen ostamaan tänään hedelmiä ja juureksia, jotka päässeet huolestuttavasti loppumaan huushollistani. Otan samalla tämän syksyn ensiaskeleeni lumessa.

Askelista tuli mieleeni, että alkuihmisen pystyyn nouseminen ja kahdella jalalla kulku on nyt tiedemiesten  kesken siirretty tapahtuneeksi Euroopassa eikä Afrikassa. Tutkimukset viittaavat vahvasti Saksan Baijeriin, jossa Davunius guggenmosi otti ja nousi pystyyn, ojensi jalkansa ja siirsi toista karvaista alaraajaansa toisen eteen. Guggenmosilla oli kädet puissa roikkumista varten, mutta maassa oli helpompaa pystyasennossa liikkua, eivätkä rystyset kuluneet. Siitä sitten reippaasti aikaa eteenpäin, niin aloimme ihmisinä  olla olemassa ja kulku sujuu hienosti kahdella jalalla. Tämä alkukodin siirtyminen Afrikasta Eurooppaan oli tänään Helsingin Sanomissa.

Suomen Kuvalehti tuli eilen. Viimeinen moneen viikkoon jos/kun Postin lakko toteutuu ensi viikolla  alkavaksi. Ei jaeta mitään kotitalouksiin. Paketit, kiitos automaation, kuulemma kulkevat. Uutiset näyttivät tuikean näköisiä neuvottelijoita ja olin kuulevinani kummaltakin taholta murinaa. Ihmettelen, miten kerääntyneestä määrästä postia selviydytään lakon loputtua? Joulukortit tipahtavat luukusta vuoden 2020 jouluksi. Vaikka vakuuttavat, että ehtii, ehtii täksi jouluksi.

Tästä taas putkahti mieleeni seuraavaa. Olin ollut puheissa Nespresson kanssa hankalaksi heittäytyneestä maidonvaahdottimestani. Luvattiin lähettää postissa. Sain, kuten pitikin, tekstiviestin puhelimeeni, jossa kerrottiin paketin olevan noudettavissa lähimmässä postissa. Oli viikonloppu. Tuli maanantai, jossa puhelimeeni viestitettiin, että paketti on SIIRRETTY lähimpänä olevaan R-kioskiin. Lähimpään? Niitä on täälläpäin useita melkein samassa ryppäässä. Soitin Postiin. Odotin kauan, kun automaatti pidätteli minua kertomalla moneen kertaan, että saan yhteyden myös netin kautta. Sitten piti alkaa naputella numeroita, jos haluan sitä ja sitä palvelua. Minä naputtelin. Saatesanojen kera!  Lopulta sain puhua elävän henkilön kanssa, joka tarkasti pakettini olinpaikan. Pakettia ei ollut siirretty mihinkään, vaan se oli minua odottamassa ensimmäiseksi tulleen tekstiviestin Postissa. Miksi tämä omituinen rumba? Minulle ei osattu vastata. Riensin heti Postiin juoksujalkaa. Sain pakettini.

STOCKMANNIN TASOA

Ensimmäinen näkemäni naispuolinen kapellimestari Susanna Mälkki työssään oli positiivinen kokemus. Hän johti ja eli varpaitaan myöten koko kroppa liikehtien ja antoi ymmärtää, että hän ja musiikki ovat yhtä. Ensimmäinen  osa oli minusta pelottavaa ja ohjelmankin mukaan  säveltäjä Giacinto Scelsi "oli keksinyt uuden tavan lähestyä musiikkia."  Sitä se oli minullekin, vaikka musiikkituntemukseni on varsin heikkoa. Pelottavaa siksi, että kaikki ne instrumentien ujellukset olivat karmivia. Scelsi oli hakenut inspiraatiota meditaatiostakin ehkä juuri hermoromahduksen kokeneena klinikalla. Samaa säveltä perä perään. En tiennyt, miten suhtautua, paitsi pelolla.

Flyygelissä oli sveitsiläinen pianovirtuoosi Dieter Ammann, jonka soitanta ei pelottanut. Se pelasti minut. Väliajan jälkeen seurasi Gustav Holstin sävellyksiä ja silloin olin jo kokonaan tointunut. Minä taputinkin ja edessäni istunut mies huusi kaksi kertaa "bravo".

Jonotimme takkimme ja sitten menimme kahville Sanomatalon Fazerille. Sieltä Rosebudiin ja ostin kaksi kirjaa Sherlock Holmesi paluu ja Erkki Toivasen Matkalla ranskalaisuuteen. Stockmannilta en ostanut kolmea kynttilää paitsi mitään, mutta olin selvittelemässä tätä  pientä kohua aiheuttanutta tasojuttua. Otin päätöksestäni huolimatta tasooni kuuluvan kassin ja piilotin sen Francis Kupkan taidekassiin. Tasoa en kerro!  Herkussa piipahdimme. Ostin Sjöbergin piparkakkuja. K ei ostanut mitään. Sitten Nespressoon, josta kahvikapseleita. Ratikalla ja metrolla kotiin.

Eilen aamulla tuli niin kiire, etten ehtinyt lukea edes Helsingin Sanomia. Vasta illalla. Oli vakavaa ilmastoasiaa, kun 11 000 tutkijaa oli sitä mieltä, että päin loppua mennään nopeampaa vauhtia kuin alunperin oli laskettu. Lieventävänä asiana sanoi Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas, että ei nyt kohti koko maailman loppua sentään. En rauhoittunut. Päässä  alkoi soida Giacino Scelsin pelottava musiikki ja mielessä pyöri 11 000 tutkijan kauhuskenaario. Otin lasillisen punaviiniä.

ONNEKSI ON TAKUU

Sain peräti kaksi kappaletta maidonvaahdottimia Nespressolta. Feelua on yhä. On otettava uudestaan yhteyttä. Takuuhan on voimassa. Juuri äsken tein kovasti töitä saadakseni maitoa haluamassani muodossa kahviini, eikä tämmöinen taistelu ole asiaan kuuluvaa.

Muuten oli mukavaa olla päivien jälkeen tekemisissä muun maailman kanssa. Menin ruokakauppaankin. Istuin kauppakeskuksen penkillä ja katselin ihmisten talvisia urheilukenkiä, jotka menivät ihmisten jaloissa aivan edessäni käytävällä. Vain muutamalla oli varsinaiset oikeat kengät, jotka täyttävät ehtoni. Muoti on levittäytynyt myös maahanmuuttajien käyttöön. Naisilla ohuesta materiaalista pitkä puku, jonka alta vilkkuvat tukevatekoiset raskaat urheilutossut. Jalkineliikkeillä menee hyvin.

Huomenaamulla konsertin kenraali. Sen jälkeen menen ostamaan kahvikapseleita Keskuskadulta. Saas nähdä, maltanko olla menemättä Stockmannille. Nyt kun K on mukana, on meidän kuljettava kahdella yleisellä kulkuneuvolla keskustaan, kun hän ei käytä Rautatientorin koneportaita. Ei mitään liukuportaita. Hissit edelleen korjauksisssa. Ensin metrolla Hakaniemeen, josta ratikalla Rautatientorille. Sopiihan tuo minulle, kun tykkään ratikoista. Olen mennyt niin yksinänikin ihan vain rakkaudesta sporaa kohtaan. Rautatientorin pysäkiltä kävelemme Musiikkitaloon ohi Sanomatalon ja Oodin. Isäni hämmästyisi nähdessään nykyisen Töölönlahden ympäristön kaikkine rakennuksineen. Ei edes Kiasmaa ollut hänen aikanaan. Oopperakin valmistui vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Oli vain Kansallismuseo, Finlandiatalo, Eduskuntatalo, Hakasalmen huvila ja VR:n makasiinit. Osa makasiineista paloi ja loputkin on purettu. Ei taitaisi isäni enää syntymäkaupunkiaan tuntea näiltä osin.

"... VAAN JOULU, JOULU ON MEILLÄ !..."

Joulu tulossa 51 päivän päästä. Kyllä nyt jo pitää suunnitella. Kynttilöitä, parvekevalot, laittaako bataatti- vai lanttulaatikkoa vai sittenkin molempia, joulunahan on lupa mässäillä? Kinkku? Se pitää tilata ajoissa, ettei kaupasta pääse loppumaan. Suomalainen. Ei ulkomaista, kun on sitä sikaruttoakin liikkeellä muualla.

Tästä tulikin mieleeni Z. Topeliuksen runo (Suomalaista kirjallisuutta kouluille IV, koulun lausuntaohjelmistoa I koonnut Lempi Musikka, WSOY 1931)

MATKAKUMPPANIT

"Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!"
sialle lihavalle lausui lammas,
kun sika huusi, koska väkisin
he kartanohon vietiin kumpikin.

Niin sika vastas: "Syyt´ on huutaa mulla,
mikäpä hätä,veikko kulta, sulla?
Sa syliin joudut, villas keritään,
ja  sitten vapahaks sa päästetään.

Mä raukka kelpaan teuraaks ainoasti
ja liikkiöks. Siis huudan haikeasti.
Ma annan lihani, sa villas vaan.
Jo huomenna ma paistiks leikataan."

OLENKO TASOKAS?

Menen Stockmannille keskustelemaan heidän laatimistaan tasoista. Niitä on kuusi. Minkä tasoinen mahdan olla? Minkävärisen kassin saisin tasoni mukaisesti? Kassia en tahdo. On omasta takaa riittämiin. Stockmannilla yritetään saada tasoasiakkaat ymmärtämään, että kassiajattelussa on ollut ihan väärinymmärrystä, kun kuutostason asiakas, joka on tasoista eniten Stockmannilta  ostanut, saa valita vaikka kolmostason kassin. Jos on tuttavia kuutostasolla, joku voi kuutoskassin lahjoittaa alemman tason tuttavalle. Sillä lailla kohoaa eliitin puolelle. Yritin netistä selvittää tasoni, mutta siellä väitettiin asiakasnumeroni muuttuneen. Ei ole minulle ilmoitusta tullut ja kanta-asiakaskortti on kassoilla kelvannut kuten ennenkin. Alkoivat kuitenkin tasot kiinnostaa, että siis ottamaan selvää.

Posti ilmoitti maidonvaahdottimeni jo tulleen. Siis paketin. Aika nopeaa toimintaa. Haen ensi viikolla. Muutenkin kaikenlaista ohjelmaa koko viikoksi. Viikonloppuna helpottaa. Tämän viikonlopun kerään voimia ensi viikon aktiiviseen elämään.

Suomen Kuvalehti kertoo sivukaupalla, miten Britannian tulee pysyä tyynenä, vaikka paikat natisee. "Keep calm and carry on". Kuningatar on huumorintajuinen henkilö, niin kerrotaan ja hän on vielä  hyvä imitaattori ja vitsien kertoja. On SK:n mukaan hyvällä menestyksellä pilkannut Margaret Thatcheria seuraavalla esityksellä "Hullujenhuoneella vieraileva Margaret Thatcher kysyy "Tiedättekö kuka minä olen?"  Potilas vastaa: "En tiedä, mutta hoitaja voi sen teille kertoa". Jos kuningattaren yksityissihteeri joutuu soittamaan pääministerille ja sanomaan "London Bridge is down", on  Charlesista tullut kuningas.

Nyt minä tästä siirryn keittiöön. Höyrytän muutaman dumplingin, seuraksi salaatti ja lasiin vettä juomaksi. Lounaani. Eikä edes kovin kaloripitoinen. Kaivan hyllystä kirjan maailman pelottavimmista kummitustarinoista ja aion uskoa jokikiseen. Minullekin on kummiteltu. Meillä oli autotalli ja olin ajamassa avonaisesta ovesta sisälle. Ovi sulkeutui. Ei tuullut, ei ollut maanjäristystä, oli tyyntä ja leppoisaa säätä. Avasin oven, uusi yritys. Taas auton nokan edestä kiinni. Muutaman kerran tämä tapahtui, kunnes kummitus väsyi leikkiin. Ajoin talliin.

LAITAPUOLEN LÖNNROT

Pari vuotta minulla ollut espressokeitin sai tarpeekseen yhteistyöstä ja pani maidonvaahdottimen kapinoimaan. Olen saanut sen vaahdottamaan ankaran taistelun jälkeen ja se vie melkein kokonaan halun saada kupposellisen cappuccinoa. Selailin ohjekirjasta. Vianetsintäosio ei kertonut tästä viasta mitään. Nespresson asiakaspalvelu! Soitin sinne ja kerroin asiani. Virkailija kuunteli, teki kysymyksiä ja lupasi lähettää uuden maidonvaahdottimen. Ei nyt aivan hyvää hyvyyttään tai hyvän asiakkaan lisänä, vaan takuuseen kuuluvana. Haen postista.

Kaupunginmuseosta tuli kutsu "laitapuolen Lönnrotinakin tunnetun Johan K. Harjun muistikirjojen sisällöistä kertovaan näyttelyyn". Tämä on kutsuvierastilaisuus, jonka jälkeen kusutut ovat tervetulleita näyttelyn virallisiin avajaisiin. Vp.  7.11. mennessä. Näyttelyn nimi on Pullopostia Kurvista. Piti googlata: kuka on Johan K. Harju?  Eli vuosina 1910-1976 ja oli kansanperinteen kerääjä. Kansanrunousarkistossa 30 000 liuskaa Harjun tekstejä vuosilta 1964-1976. Hän oli itsekin laitapuolen kulkija, työtön ja asunnoton. Tiesi, mistä puhui. Kutsui itseään tämän ajan Lönnrotiksi. Kontin tilalla oli viinapullo. Nyt hänellä on näyttely.

Tänäänkin kotona lämpimässä. Halloween jossain ulkopuolella. Ei suurempaa hässäkkää näin Suomessa. Eikä minulla kurpitsaa aterialla. Ei myöskään sukuhaudalle Hietaniemeen pyhäinpäivänä. Pitkä historia päivän vietossa. Vietetään eri maissa tavallaan. Harkitun rauhallisen pyhästi Suomessa ja jossain teemastaan huolimatta iloisina ja riehakkaina. Minä sytytän kyntilät kotona, joita muutenkin polttelen.

Olen jostain museokaupasta ostanut mustan sulkakynän. Se on oikea linnun sulka eli iso ja tanakka höyhen, joita joskus putoaa maahan yli lentävästä linnusta tai on röykkiöinä maassa kovan tappelun jäljiltä. Kädessä pideltävänä kynänä, johon ruotiin kiinnitetty kuulakynän kärki, on liian ohut ja sitämyöten epäkelpo kirjoittamiseen. Koristeena kiva! Jos olisi allekirjoitettavaa voisin näin halloweenin aikaan tätä mustaa ties minkä linnun pitkää sulkaa käyttää.

EI NUKUTA, EI SITTEN MILLÄÄN

Enpä ole juuri nukkunut tänä yönä. Laitoin kahvia ja sitä nyt juon ja kirjoitan. Ulkona pakkasta. Säätieto kertoo jonkun ihmeellisen kylmän rintaman pitävän asemiaan Suomen yllä. Pitää kaivaa kaapista talvisaappaat. Aion ulos, kunhan päivä valkenee ja jaksan lähteä. Italian kirje olisi postitettava.

Uusi tulostin suoltaa vauhdilla kopioita. Vanha jahkaili ja mietti. Värit saa kaupasta. Vanhaan ei. Piti verkon kautta. Voi tämänkin kanssa olla niin, että tekniikan kehittyessä uusi ja toisenlainen kone "tätä ei enää valmisteta". Ei  saa enää värikasetteja. Asiakkaan kiusaamista! Sama jonkun meikin kanssa. Minulla mallipurtilo mukana kaupassa. "Voi, tämän valmistus lopetettu, kävisiköhän joku muu".

Kahlaan yhä Shakespearea läpi. Uuvuttavia analyysejä kirjailijan tuotannosta ja sitä on paljon. Miksi Hamlet sanoi niin?  Miksi juuri hänet Shakespeare tappoi? Eikä edes tiedetä, oliko tällaista Shakespearea ollut ja jos oli, kuka tai ketkä? Koulussa jo eräs opettajani, joka joskus poikkesi varsinaisesta aiheesta, pohti Shakespearen olemassa olemista. Eikä asia ole vieläkään selvinnyt.

Halloween! Kaupat täynnä rekvisiittaa kurpitsoista lähtien. Olen joskus ollut mukana hilpelöimässä, mutta en enää vuosiin. Ei edes kurpitsaa, jos ei sitten uuniin jossain muodossa ruuaksi. Vierasperäinen juhla, jota kaikki eivät miellä meikäläisiin oloihin. Mikäpä on alunperin "meidän"? Kekri?  Senkin juuret muualla. Jos siitä käytetään toista nimitystä "köyri", niin vaikuttaa enemmän suomalaiselta. Kun olemme päässeet halloweenin ohi, hyökkää joulu kimppuun väellä ja voimalla. Siihen enää 54 päivää. Kiirettä pitää.

MONOLOGITUTKIMUSTA

Huomenta.  Kirjoitin Italian kirjeen eilen valmiiksi ja panin kuoreen. Sitten aloin penkoa netistä tietoa Kyllikki Forssellin esittämistä monologeista. Tuli K:n kanssa puhetta, eikä hän muistanut nimiä. Lorcan teksteihin perustuva Veljeni Federico oli Forssellilla  1978 ja1980-luvulla hän esitti  Dario Fon Donnan ja se meni 350 kertaa. En ole nähnyt ja syy varmaankin se, että olivat ehkä Kansallisteatterin pienellä puolella, jossa harvemmin kävin. Forssellia olen nähnyt usein isolla ja muistan hänet hyvin. Kuten Ella Erosenkin. Enää ei meillä ole näiden rouvien tapaisia suuria diivoja.

Eilen sateli hetken jotain lumentapasta. Piti oikein tarkasti katsoa. Suli samantien pois, eikä tänään ole muuta kuin syksyistä ja kaksi astetta plussaa. Pysyttelen sisällä. Huomenna liikenteeseen. Juttelin puhelimessa K:n kanssa. Oli jo toipunut Eötvösin konsertin saamasta huonosta kritiikistä, vaikka ei nähnytkään siinä mitään omituista, että musiikki ja konsertin teema eivät kohdanneet, Päivän aikana  vähän väliä luin Shakespeare-kirjaa ja kirjan tekijän näkemyksiä draamoista. Alkoi aina vaan enemmän tulla tarve lähteä Lontoon Globeen. Lontoossa olin viimeksi ennen vuotta 1997,jolloin tämä uusin Shakespeare´s Globe valmistui.

Väänsin viimeisenkin tämän huushollin kellon viisarit tunnin taaksepäin. Piti kiivetä. Jos olisin jättänyt, olisiko minulla aina kesäaika? Pääministeri Rinne on kesäajan kannalla, jos/kun tulee joskus aika, ettei viisareita tarvitse siirrellä. Vuonna 2021?

Tästäpä tämä päivä urkenee. Heräsin myöhään valvottuani tuntitolkulla yöllä. Söin satsuman, katselin tv:tä ja luin Shakespearea. Lopulta rupesi nukuttamaankin.

PÄÄSISINPÄ GLOBEEN

Nyt tartuin kuvaannollisesti kynään ja kirjoitan muutaman paussipäivän jälkeen. Syksy on jo pitkällä ja myräkkää tiedossa viikonloppuna. Luonnollista toki tähän aikaan vuodesta. Joulua jo kaupoissa ja onhan tuo tulossa sekin. Sitä ennen muutaman konsertin kenraalia. Péter Eötvösin johtama oli jo, mutta minua ei saanut innostumaan. Taisi olla kapellimestarin oma sävellys, joka minusta kuulosti siltä kuin instrumentit olisivat vain keskenään jutelleet, vaikka niiden piti meille kuulijoille kertoa ihmisistä, jotka ovat täpötäysissä veneissä Välimeren aalloilla pyrkimässä kohti parempaa elämää. Seuraavassa kenraalissa marraskuussa laulaa Helsingin kamarikuoro ja orkesteria johtaa Susanna Mälkki. Ohjelmalehtinen kertoo, että muun muassa säveltäjä Dieter Ammannin musiikissa "yhdistyy spontaanius ja huolellinen sävellystekninen käsityö". Mahdanko huomata?

Löysin omasta kirjahyllystäni taas uppo-oudon kirjan. William Shakespeare, Otava 1916. Aloin kiinnostuneena lukea. Kirjan kirjoittaja Mikko v. Erich pohtii, kuten moni muukin, kuka oli William Shakespeare ja oliko kukaan. Oliko nimen takana kokonainen joukko kirjailijoita vai vain yksi?  Jos pääsisin vielä Lontooseen, haluaisin ehdottomasti Globe-teatteriin. Shakespearen aikana 1599 rakennettiin jo yksi Globe, joka tuhoutui 14 vuotta myöhemmin tulipalossa.  Vuonna 1614 valmistui taas uusi, joka suljettiin 1642. Paikalla oli olutpanimo sen jälkeen. Meidän aikanamme vuonna 1997 kohosi ensimmäisen Globen jäljennös ja kun ei sitä ensimmäistä enää ole, haluaisin mennä tähän uusimpaan. Jos se pysyy pystyssä, niin tuppaan senkin menemisen seuraavaan elämääni.

Amos Rex ohjelmistossa kahden viikon kulutua. Ystäväni M soitti ja menemme yhdessä. Ihanaa!  L soitti myös. Juttelimme mukavia pitkästi. On se niin onnellinen asia, kun on ystäviä.

Ilta joutuu, harvalehtiset koivut näyttävät syksyisen surullisilta ikkunan ulkopuolella. Vettä sataa tihuuttaa. Tihkui jo silloin kun olin kaupassa. Hedelmiä piti saada. Viikonlopun pysyttelen sisällä kuin karhu pesässään ja katselen sadetta ikkunasta.

KAUPPAKESKUSTEN HURMAA

"Aiotko mennä Triplaan?", kyselevät tuttavat. No en aio. Uutuuden nimi on Mall of Tripla ja se on Pasilassa.  On saamieni tietojen mukaan Pohjoismaiden suurin kauppakeskus. Lienee positiivista. Vaikka käynkin aina asioimisen tarpeen tullen läheisessä kauppakeskuksessa, se ei tarkoita, että viihtyisin niissä. Enkä ennen tänne muuttoani yhdessäkään kovin usein käynyt. Stockmann ei ole kauppakeskus, johon minulla oli läheinen suhde Helsingin keskustassa. Täällä olevassa kauppakeskuksessakin on Stockmann, mutta suhteeni siihen on pysynyt viileänä. Rakennusvaiheessa Triplaa povattiin "Helsingin uudeksi keskukseksi". Helsingin Sanomien mukaan se on "väkisin tehty sydämensiirto".

Kalasataman Rediin menin ystäväni toiveesta ja hänen kanssaan. En viihtynyt. Paha mieli tuli, kun kauppakeskus poti jo alun alkaen asiakaskatoa ja nyttemmin kauppiaskatoa. Suuret kauppakeskukset ovat paikkoja, jossa ollaan koko päivä tekemättä ja ostamatta mitään. Korkeintaan käydään hampurilaisella. Suku kokoontuu, jäsenet tapaavat toisiaan, vaihtaa kuulumiset ja tukkii kulkuväylät lastenvaunuineen ja lapsineen. Joululla ja alennusmyynneillä houkutetaan ostovoimaista väkeä. Muulloin, kuten Kalasataman Redissä, käytävät kaikuvat tyhjyyttään. Toiveikkaana ajatellaan, että kun saadaan rakennettua kaupunginosa valmiiksi, menee Redillä hyvin. Samoin Mall of Triplan ympäristökin laajenee valmistuttuaan. Talot ja niiden asukkaat on tulevaa visiota.

Minä kaipaan pieniä kauppoja, joissa saa henkilökohtaisen palvelun. Kivijalassa leipäkauppa ja aamutuore ranskanleipä. Kenkäkauppa, jossa asiakastuolin edessä palli, jonka päällä myyjä istuu sovittamassa kenkiä asiakkaan jalkaan. Sellainen oli Aleksanterinkadulla Oldenburg. Nykyisin kaikki ovat vannoutuneita itsepalvelun nimeen. Asiakas tekee myyjän työt. Vain kassa rahastaa. Mitään ei pakata. Ja jos, niin kääre maksaa. Jopa pesulassa puhdistetun vaatteen päälle kietaistava muovipussi on maksullinen. Oma kassi on valttia.

Näin pitkästi asiaa ja sekava vastaus alun kysymykseen "aiotko mennä Triplaan?". Vastaus sama: en aio.

NÄHTYÄÄN NAPOLIN EI KUOLE KUKAAN

Minä laillani, kuten monet muutkin, olen pohtinut, mistä sanonta "Nähdä Napoli ja kuolla" tulee. Joitakin versioita olen kuullut ja nyt  Liisa Väisänen kirjassaan Kaikki Italiani kertoo yhden. Uskottavimman! Alkuperäinen lausahdus latinaksi kuuluu näin "videre Neapolim et Mori". Suomennettuna "näe Napoli ja Mori". Mori on vanha kaupunki, jatkaa Väisänen, pohjoisessa Italiassa Etelä-Tirolin alueella. "Mori" sana kuitenkin  myöhemmin kehittyneessä italian kielessä tarkoittaa kuolla-sanaa, verbin käskymuotoa. Napoli oli suuri kaupunki ja pohjoisen Mori pieni kylä. Latinalainen sanonta lienee tarkoittanut, että on hyvä nähdä sekä suurta että pientä. Vastakohtia.

Itse en Napolissa ole ollut. Minun Italiani päättyy Toscanaan. Italialaistunut ystäväni, jonka kanssa käyn etanapostitse kirjeenvaihtoa, asuu lähellä Napolia ja vierailee siellä usein puolisonsa kanssa, joka on Napolista lähtöisin. Mutta eipäs ole hänkään tätä tarinaa tiennyt Napolin näkemisen jälkeisestä kuolemasta. Joka ei siis pidäkään paikkaansa, vaan matkaajat saavat pitää henkensä.

Olen vielä alussa Väisäsen kirjassa ja luen haltioituneena. Niin moni asia minulle uutta ja ennen kuulematonta Italiasta. Liisa Väisänen toimi matkaoppaana maassa ja kertoo pitkät pätkät Venetsiasta ja gondolien historiasta. Niissä olen istunut ja kanaaleja kiertänyt. Ovat rakennettu epätasapainoisiksi,että gondolierilla on helpompi sitä oman ruumiinsa painolla ja liikkeillä ohjata. Tätäkään en ole tiennyt. Gondolin kuljettaja laulaa, ainakin saadessaan ylimääräistä, jos pyydetään. Minua kuljettanut lauloi myös. Veteli alkutahteja O Sole Miosta, jolla oma tarinansa. Laulu alunalkaen napolilainen, eikä siitä tietystikään pidetty, että venetsialainen sitä laulaa ikään kuin omanaan. Napolin kaupunki veti aikoinaan Venetsian oikeuteen laulun varastamisesta. Oikeus määräsi Venetsian maksamaan muodollisen korvauksen, joka summana ei suuri ollut, mutta Napolille henkinen voitto.

Aamu vasta alullaan. Pimeää. Minulla jo aamukahvi menossa. Heräsin aikaisin ja tuli hillitön halu kertoa Väisäsen tarinoita Italiasta blogiin. Olen opiskellut italiaa yhden vuoden  Istituto Italiano di Cultura-laitoksessa Helsingissä. Kaikki se vähä oppimani on karissut muistista pois. Vuosi ei olisikaan riittänyt. Miksi sitten into lopahti, en tiedä.

MIES, JOKA VEI SYDÄMENI

Perintönä hyllyssäni muutama WSOY:n Pienen Taidekirjaston kirjanen. Tietysti olen niitä vuosien varrella lueskellut ja jopa Toulouse-Lautrecin kirjan ihan repaleiseksi. Hän kuuluu ehdottomasti mielitaiteilijoihini. Pidän hänen karikatyyrisestä hiukan rosoisesta tavastaan kuvata ihmisiä. Ei siloitellun kauniisti elämää nähneistä, vaan rehellistä kuvausta Pariisin kahviloiden ja huvittelupaikkojen asiakkaista ja esiintyjistä. Minulla on ollut onni ja ilo nähdä pari Toulouse-Lautrecin upeaa näyttelyä julisteista, joita hän runsaasti teki. Toinen oli vuosia sitten täällä Ateneumissa ja toinen Münchenissa myös kauan sitten. Tämä mies, joka katkaisi molemmat jalkansa lapsuudessaan, eikä koskaan saanut niitä ennalleen, vei minun sydämeni töillään.

Ostin taas kirjan. Liisa Väisänen pannut muistiin matkojaan Italiassa. Tykkään matkakirjoista. Tykkään matkustamisesta, joka tosin on nykyisin osaltani taakse jäänyttä. Ehdin kuitenkin aika paljon ja moneen maahan. Myös Italiaan muutaman kerran. Nyt palaan sinne Väisäsen mukana.

Eräs rakas ystäväni oli minua avittamassa parissa asiassa ostosten teossa. Piti saada asiantuntijan apua. Menimme sen jälkeen kahville ja sitten hän tuli vielä vempaimet kotiini asentamaan käyttövalmiiksi. Hän osaa! Minä olen täysin avuton ja tumpelo.

Ensi viikolla taas konsertti Musiikkitalossa. Oikeammin siis kenraaliharjoitus, joihin olen kovasti tykästynyt. Espanjalainen Leticia Moreno soittaa viulua, jos ei ohjelmalehtisen painon jälkeen ole tullut muutosta. Sen olen aiemmin jo kertonut, että kapellimestarina on unkarilainen Pèter Eötvös. Kuulemme myös hänen omia sävellyksiään. Nyt käsitellään musiikin mukana Euroopan pakolaiskriisiä alkaen "täyteen ahdettujen laivojen nimettömistä matkustajista, ihmisistä aaltojen armoilla." Miten se tapahtuu, jää kuultavaksi.

Nyt lähden Italiaan! Ensin näköjään hetki historiaa ja sitten seikkailuun Liisa Väisäsen kirjan mukana.

AAMUKAHVITTELUN AIKAAN

Lisää tauluja seinille en ole nakutellut. Koivut entisestään kellastuneet ikkunani ulkopuolella pihalla. Sateen tuntu leijuu.  Eilen käväisin ihmisten ilmoilla. Käytin saamani etusetelin Stockmannilla. Aivan kuin ennen vanhaan. Niitähän sateli kuukausittain. Nyttemmin harvoin. Huomenna tapaan erään ystäväni. Hän avittaa minua tärkeän ostoksen teossa ja sitten menemme kahville.

Soitin H:lle Turkkiin. Oli lentoasemalla pyllähtänyt nurin koneportaissa matkalaukkuineen päivineen. Mustelmia ja muutama verinaarmu. Ovat jo paranemaan päin. Olisi saattanut käydä hullumminkin. Yöt siellä jo tähän aikaan vuodesta viileänkylmiä, mutta päivisin ystäväni hikoilee kolmessakymmenessä plusasteessa. Miesystävä onnesta pyöreänä saatuaan jo yli 10 vuotta rakkaana olleen naisensa taas luokseen. Heidän tutustuttuaan toisiinsa, kohisi ystäväni tuttavapiiri "rantaromanssista". Eipä ollut. Tunteet syvempiä ja kestävämpiä. Voi kutsua rakkaudeksi.

Italiasta ei ole kuulunut halaistua sanaa. Alan huolestua. Odotan vielä ja sitten soitan. A sensijaan muistaa taas ahkerasti sähköposteilla. Lämmintä Valenciassakin. Hän kauhistelee, kun olen kertonut Suomeen jo lunta sadelleen. Ei sentään vallan tänne Helsinkiin. En tiedä, onko hän koskaan kunnon lunta läheltä edes nähnytkään. Täällä päin ei ole milloinkaan ollut. Keväällä olisi ehkä tulossa matkatessaan laivalla Pietariin Hampurista. Ensin kuitenkin koko Euroopan halki päästäkseen laivaan. On varannut jo muutaman ystävänsä kanssa matkan ja ehdotti tapaamista, kun risteilijä pysähtyy Helsingissä. Olemme tavanneet kauan sitten Saksan Hofheimissa.

Lipittelen tässä samalla rutkasti myöhässä olevaa aamulatteani Mucha-mukista.  Alfons Mucha teki aikoinaan myös julisteita ja yksi sellainen on kahvimukini kyljessä "Biere de la Meuse". Olen joskus saanut hankituksi muutamia "taidemukeja" muiltakin taiteilijoilta. Niistä on hauskaa kahvia juoda. Niin tänäänkin.

KYLLÄ SE ON WÄINÖ AALTOSEN

Kaksi taulua sain eilen naulattua seinälle. Toinen on se, jota isäni väitti kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen tekemäksi. Se on ilman signeerausta. Oli aikoinaan Ateneumissa tarkasteltavana, mutta eivät taiteilijaa pystyneet nimeämään. Niin että on se nyt "Wäinö Aaltosen". Toinen on varmasti Onni Mansneruksen. Siinä on signeeraus. Nämä kaksi sain hien ja kyynelten voimalla seinälle. Apuna oli lyijykynä ja viivotin, että sain alareunat tasan. Siten vain istuin ja katselin. Loput myöhemmin.

Heräsin yöllä (olin nukkumassa jo ennen yhdeksää) ja muistin elokuvan Schindlerin lista (ohjaaja Steven Spielberg 1993). Oli jo mennyt jonkun aikaa, mutta näin enemmän kuin pelkän lopun. En ole koskaan koko leffaa nähnyt ja harmittelin, kun oli alkanut nukuttaa. Luultavasti se on elokuva, joka olisi jokaisen aikuisen nähtävä. Myös niiden, jotka tietävät noista ajoista vain jotain historian hämäristä. Tiedän leffan kulun. Thomas Keneallyn kirjaa en ole myöskään lukenut. Elokuvasta on paljon puhuttu ja on se Oscar-palkittukin.

En viitsinyt eilen edes pukeutua. Hiippailin aamutakissa koko päivän. Tänään aion, kunhan selvitän tämän aamun ensin. Suurempiin puuhiin en sen sijaan ryhdy. Tomorrow is another day, kuten tiedetään.

Ystävä oli silmäleikkauksessa ja kuulostelin jo heti kotiin päästyä hänen vointiaan. Se on nykyisin nopea operaatio, ei makuuteta. Minä myös läpikäynyt onnistuneesti. Olin Eiran sairaalassa, enkä suinkaan taitavien silmälääkärien takia vaan arkkitehti Lars Sonckin vuoksi, joka piirtänyt rakennuksen, Valmistui vuonna 1905. Ennen operaatiota tutkiskelin ihastuneena paikkoja kerroksesta toiseen. Sitten annoin molemmat silmäni lääketieteen haltuun leikkauksen ajaksi. Kopat silmillä tulin kotiin. Näytin hyönteiseltä.

KALLIOON LOUHITTU

Suntio vie vainajilta kuolinvaatteet. Antaa ne vaimolleen, joka ompelee uusiksi hienoiksi vaatteiksi. Tästä kertoo Kari Hotakainen kirjassa, jota olen lueskellut.

Suomen Kuvalehdessä kirjoitus Italian kaupungista Matera, joka on kuuluisa luola-asumuksistaan. Matera on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki Bulgarian  Plovdivin ohella. Nykyisin ei Materan luolissa asuta, mutta halua on niitä modernisoida ja sitten vuokrata turisteille. Minä en Materassa ole ollut, mutta Andalucian Guadixissa kyllä, jossa myös luola-asumuksia. Monissa asutaan, useita vuokrataan matkustajille. Ikkuna saattaa olla kallion reunimmaisessa huoneessa tai sitten ei ollenkaan. Kesällä ihanan viileä ja talvella lämmin. Olimme yhdessä asunnossa, joka oli museona. Iloinen mies ohjasi meidät sisälle ja ylpeänä esitteli luolaansa. Nykyisin ovat modernisoituja vesijohtoineen ja sähköineen. Kodikas ja viehättävä oli monine huoneineen, valkoisiksi kalkitut kiviset seinät. Kaveri kertoi asuntojen olevan huippukalliita, mutta ennen vanhaan kuten Materassakin, köyhälistön asuinsijoina.

Amos Rexissä Birger Carlstedtin (1907-1975) näyttely ja kieltolakiajan kahvila Le chat doré eli Kultainen kissa. Alkuperäinen oli Unioninkadulla vuodesta 1929, mutta lopetti toimintansa jo 1930-luvun lopussa. Birger Carlstedtin taide abstraktia ja jännittävää. Hän oli monipuolinen ja teki sisustuksia, muotoilua ja lavastuksia.  Näyttely avoinna tammikuuhun asti. Sinne joskus ja  sitten Kultaiseen kissaan.

Otin kaksi viimeistä isoa taulua muuttopakkauksista. Seitsemälle taululle harkittava tarkasti paikka. En tiedä, tänäänkö vai jonain toisena päivänä. Muutamat olen jo seinille naulannut. Pidän tauluista. Niitä on aina ollut. Kuten kirjojakin. Pitää olla.

HOTAKAISEN MATKAAN

Viimeksi palelsi. Ei enää. Jokin vika lämmityksessä, joka nyt korjattu. Ihanaa! Eikä enää tunnu ilkeältä nousta lämpimästä vuoteesta, kun ensimmäiseksi purkautuu valtava aivastus. Nenä ei ole kylmä, eikä kädet. Tarkenee yöllä hiippailla yöpaidassa keittiöstä hakemaan mandariinin. Olen siirtynyt tuontihedelmiin. Torimyyjillä näkyy melkein vain omenia ja puolukoita. Kävin kiittämässä torimyyjääni hyvästä palvelusta. Hän ei aio enää tulla myymään ensi vuonna.

Kaivoin hyllystä taas jo aiemminkin lukemani kirjan. Kari Hotakainen Henkireikä Siltala 2015. Tässä kirjassa Hotakainen "virittää proosansa ennennäkemättömille kierroksille". Minä nähnyt ne ennen, koska olen kirjan ehkä vuosi, pari sitten lukenut. Olen katsellut tv:n Pitääkö olla huolissaan ohjelmaa ja siinähän on Kari Hotakainen Tuomas Kyrön ja Miika Nousiaisen seurana laukomassa huumoria. Kaikkien kolmen kirjoista osa minulle tuttuja.

Pian viikonlopun vuoro. Olen kotona. Ehkä naulattavien taulujen kimpussa, ehkä en. Ruokaa on viljalti valmiina. Paistoin aimo läjän broilerin sisäfileitä. Eilen kuitenkin lounaana ahvenfileitä. Ai että maistuivat! Oikein voissa paistoin. Mässäillessä tuli paha olo, kun ajattelin turkkilaisten tunkeutumista kurdien alueelle. Onko kaikilla kurdeilla ruokaa sodan keskellä?

Kyprokseenkin Turkki tunkeutui 1974 ja miehitti pohjoisosan maasta. Nikosia jakautui kahtia ja on sitä yhä ollen sekä Kyproksen että Turkin itsenäiseksi julistaman Pohjois-Kyproksen pääkaupunki. Kyproksessa ollessani en Nikosiassa käynyt, mutta ajelin puolison kanssa vahingossa Ison-Britannian tukikohdan läpi, jossa vankat aidat tien kummallakin puolella sekä valokuvaamisen kieltävät taulut. Meitä taatusti jostain monitorista seurattiin. Turistit!!

Jospa minä tästä vaikka ensin suihkuun ja sitten muiden aamutoimien jälkeen naulaisin lopultakin taas muutaman taulun seinälle. On keksittävä paikka Komedialle ja Tragedialle, jotka ostin Larnakan kentältä. Kipsiset naamiot. Niitä lähemmäksi en Kreikkaa pääse.

PALELTAA

Ne ovat jossain tallella. Olen aivan varma. Etsiskelin eilisen päivän verhon metallisia pidikkeitä. Niitä on minulla kaksi kappaletta. Olisin pannut makuuhuoneen toisen verhon kiinni toiseen saadakseni kaiken lämmön patterista eli verhon pois sen edestä. Löysin hakaneulan. Sillä sain.

Kun noin ahertaa ja syöksyy laatikolta toiselle, tulee lämmin.Jos on tekemättä mitään ja ajattelee kodin viileyttä, palelee. Viime syksynä lämmitettiin enemmän. Sitten alkoi tulla lehtiin kirjoituksia lämmön säästämisestä ja kuinka terveellistä on asua hiukan viileämmässä. Oli oikein asteet suositeltuina. Minulla ei ole sisällä lämpömittaria, josta tietäisin, palelenko suositeltavassa astemäärässä.

Olin eilen kaupassa. Ostin ainekset juomaan, joka laihduttaa pian ja paljon. Jokaisena aamuna tyhjään maaruun lasilliseen vettä sekoitettuna raastettua kurkkua, sitruunan mehua ja silputtua persiljaa. Koetan tätä konstia. Alkaa olla kiire, kun ensi vuoden alussa menen lääkäriin ja hän luulee/toivoo minun laihtuneen. Pääsin jo hyvään vauhtiin ja sitten meni läskiksi. Kirjaimellisesti. Toivon, ettei hän tätä lue. Kerran yltiöpäisyydessäni kerroin nimimerkkini. Kun ajattelin saavani kehuja kirjallisista taipumuksistani. En saanut.

Luin mainoksen rannekkeesta, joka pitää itikat loitolla. No ei pidä, sanoi joku kokeillut. Tuumin, että jos ensi kesänä ostaisin, jos liikun hyttysmailla. Ystäväni A Espanjassa kamppailee omassa pihapiirissään sääskiä vastaan ja kertoi ostaneensa rannekkeen. Ei vielä tiennyt, oliko ostos turhake.

Mökillä meillä oli pihalla hyttysiä. Ei ollut muita karkotteita kuin kädet ja joskus joku lehtevä oksa. Jos hävisimme sodan, siirryimme sisälle ja ovi lujasti kiinni. Silti toisinaan joku ilkeä yksittäinen hyttynen terrorisoi meitä varsinkin yöllä. Ei auttanut muu kuin sytyttää valo ja aloittaa yritykset saada ilkityöntekijä hengiltä.

SINUTTELU VS TEITITTELY

Luin Helsingin Sanomien Timo Nikusen lukijan mielipiteen puhuttelumuodosta teitittely. Nikusen mielestä "väkinäistä ja kömpelöä teitittelyä ei kannattaisi edes yrittää". Mielipiteen luettuani ihmettelen, miksi teitittelyn pitää olla väkinäistä ja kömpelöä. Minut on kasvatettu jo lapsena teitittelemään ja se sujuu. Mikä on syy, ettei nykyisin tätä lapsille opeteta? Jos joku vanhempi (ja miksi ei nuorempikin) henkilö teitittelee, eikö olisi kohteliasta puhuttelukumppanin käyttää samaa puhuttelumuotoa? Ei se ole vaikeaa. Kunhan opettelee teitittelyä käyttämään oikein. Siinä olen Nikusen kanssa täysin samaa mieltä, että on väärin sanoa yhdelle henkilölle "oletteko nähneet". Oikein on "oletteko nähnyt"? Teitittely ei ole jäykkää, jos sitä ei siksi tee. Eikä siinä ole oikein käytettynä mitään tekemistä keskustelukumppanin yhteiskunnallisen aseman kanssa. Nikunen tuntuu vannovan sinuttelun nimeen. Hän saakin vannoa, mutta olosuhteet on otettava keskustelussa huomioon. Vielä kerran, jos toinen teitittelee, olisi toisenkin se tehtävä.

Tähän samassa keskustelussa tapahtuvaan persoonamuotojen sekakäyttöön puuttuu myös Harri H. Lallukka aikaisemmin ilmestyneessä mielipiteen julkaisussaan. Tätä sekamelskaa kuulemme päivittäin muun muassa haastatteluissa. Kuin myös sitä, että kysymys esitetään teititellen ja siihen vastataan sinutellen. Eikö se särähdä omaan korvaan? Tässäkin kohteliaisuus olisi valttia. Jos teititellään, niin sitten teititellään. Jos sinutellaan, niin sinutellaan.

Joskus kuulee toimittajan jo haastattelun alussa ilmoittavan sinuttelun sopimisesta haastattelun aikana. Se on aivan oikein ja hyväksyttävää. Sillä vältetään "sekakeskustelu". En teilaa sinuttelua, mutta en liioin hyväksy huonoa käyttäytymistä keskustelun aikana. Se tarkoittaa persoonamuotojen sekakäyttöä  sekä sitä, että toinen sinuttelee ja toinen teitittelee.

Jos kotona, kuten kerrotaan, ei opeteta lapsille haarukan ja veitsen käyttöä, miten opetettaisi teitittelyä puhuttelumuotona? Ennen näitä taitoja arvostettiin.

EI ENÄÄ KENIA-FANI

Katselin Teemalta dokumentin Karen Blixenistä. Olen lukenut hänen kirjojaan ja monen ihmisen lailla nähnyt elokuvan "Minun Afrikkani". Blixenin kautta nuorempana ihastuin Keniaan ja olin varma, että sinne joskus matkustan. En matkustanut. Nyt ryhdyin etsimään hyllystä Blixenin kirjoja. Ei ollut enää kuin yksi "Neljä tarinaa". Tarinat ovat aikaisemmin julkaistuja Blixenin eri kokoelmissa muun muassa "Talvisia tarinoita" nimisessä. Minne kummaan minun Blixenin kirjani ovat hävinneet?? Tämä pieni Neljä tarinaa on sarjasta "kirjallisuutta kouluille" WSOY 1964. Ilmestynyt kaksi vuotta Blixenin kuoleman jälkeen. Olen sen saanut vanhalta koulukaveriltani Sepolta. Miksi muuttojen aikana kirjoja katoaa?

Maailmanmestaruuskisat päättyi Qatarissa, mutta spekulointi järjestelyistä ja tuomarien ratkaisuista jatkuu vielä vähän aikaa. En aivan kaikkea enää eilen katsonut. Siirsin itseni kisaan Tanssii tähtien kanssa. Draamaa sielläkin. Loukkaantumisia ja läheltä piti-tilanteita. Näistä huolimatta kaiken kaikkiaan mukavaa katseltavaa. Viikon kuluttua jälleen.

Lapaluun lähilihas on melkein oireeton. Pääsin vähällä, vaikka alku oli kamalaa päästessäni nipin napin liikkumaan. Vielä tuntuu, kun nostan korkealle oikean käden. Sitäkin on joskus tehtävä kotihommien yhteydessä. Opin sen, että heppoisesti puettuna en enää parvekkeelle tähän aikaan vuodesta mene. Tyhmyydestä sakotetaan.

Koivut pihalla kellastuvat jo vauhdilla. Lehtiä kulkeutuu rappuun. Pian näkymä ikkunastani on pelkkiä alastomia puun runkoja ja oksia. Sitten ne peittyvät lumeen ja ihmiset ihastelevat. Minä en. En kuulu talven ja lumen faneihin, en kaipaa lumen "valoisuutta". Pakkasella lumen kirskuminen jaloissa on minulle kammottavimpia ääniä. En tunne hinkua rynnätä hankeen tekemään enkelin kuvia. En ole liioin enää vuosikymmeniin ollut lumisotasilla. En rakentanut lumilinnaa tai edes hiihdellyt hankia hiljakseen. Koko talven saa minun puolestani pyyhkiä pois almanakasta.

LIHAS POTTUILEE

Makasin eilen olohuoneen sohvalla syventymässä Dohan ihmeelliseen urheilumaailmaan, josta Seppo Räty kertoo mielipiteensä Iltasanomissa "perkele että ärsyttää". Nousin syystä tai toisesta varsin reippaasti sohvalta ylös ja kupsahdin takaisin naama pahassa tuskan irveessä. Joku lihas vasemman lapaluun tienoolla oli ottanut itseensä ja kipu oli todellista. Ensin en meinannut uskoa tämmöstä tapahtuvan minulle, enkä uskonutkaan ja yritin uudestaan ylös. Sama kipu ja sama irvistys. Kiemurtelin itseni kuitenkin pystyyn ja laahustin makuuhuoneeseen asiaa miettimään. Laahustin takaisin ja suljin tv:n. Vuoteessa mietin kohtaloani ja sitä, koska pääsen tästä vaivasta eroon, kun pitää toimittaa asioita, käydä  joskus kaupassa, kirjoittaa blogia ja mennä konsertin kenraaliin kuun lopussa. Luultavasti on nyt myös palava halu lähteä Ouluun, vaikka olen päättänyt olla menemättä. Pitäisikö hiukan kyynelehtiä? Ei. Nukahdin ja nukuin aamuun asti.

Kipu tallella, ehkä vähän laantuneena, koska kerran istun tässä naputtelemassa. Vasen käsi tekee kiitettävästi työnsä näppäimistöllä. Olisikohan kaiken syynä se, kun eilen päivällä olin aamutakissa parvekkeella hommissa? Piti saada hortensian loppu purkkeineen pois, lakaista begonian kuihtuneet kukat lattialta, nostaa puinen huuhkaja pöydälle ja panna istuintyynyt talvilepoon. Lihas, joka nyt minulle pottuilee, ei ilmeisesti tykännyt. Yksineläjän on kuitenkin toimittava. On esimerkiksi saatava ruoka lautaselle, kahvi kuppiin ja on muutakin, josta on suoriuduttava tavalla tai toisella. Kyllä tämä tästä.

Luen edelleen Outi Nyytäjän kirjaa ja heittäydyin vähän kaeelliseksi. Miksi minusta ei tullut kirjailijaa? Miksi en osaa yhtä lystisti kirjoittaa kuin Nyytäjä? Tai Tuomas Kyrö tai Mark Twain tai Roman Schatz tai Aleksis Kivi tai... Pitää pohtia tätä asiaa oikein perusteellisesti.

Olen kuitenkin jotakuinkin ylhäällä ja aion kokeilla suihkuun menemistä. Iltapäivällä Dohassa miesten keihäänheitton karsinta ja otan vaikka lämpötyynyn avuksi, jos siitä iloa olisi. Eihän tämä nyt sentään ikuista ole. Tämä vaivoikseni saatu lihaskipu. Eihän?

NYYTÄJÄN MIELIPIDE

Otin hyllystä Outi Nyytäjän kirjan  Maailman laidalta, Tammi 2002. Siinä kirjailija kertoo, miten hänestä tuli bretagnelainen. Olen kirjan lukenut aikaisemmin ja nyt taas kaipasin Nyytäjän hersyvää ja hiukan ironistakin huumoria. Olen koko Itäkeskus-aikani moitiskellut kaupunginosaa siltä osin, etten täällä viihdy, enkä tule sitä tekemään. Ilahduin lukiessani Nyytäjän mielipiteen asumani kaupunginosan ihmisten pukeutumisesta. "Muutamaa vanhempaa niin sanottuun korkeampaan porvaristoon kuuluvaa rouvaa lukuun ottamatta me muut olemme samanlaista toppatakkikansaa kuin se joka parveilee Hakaniemessä ja Itäkeskuksessa. Toppatakin vaihtoehona on puolipitkä hailakanvärinen poplari, jota eriyisesti vanhemmat naiset suosivat."  Olenhan auliisti kertonut keskikaupungin tyylikkäistä naisista, joita näen aina Stadissa käydessäni ja joita vertailen täkäläisiin. Olen jälleen lotonnut ja tarpeeksi sopivan suuruisella voittorahalla muuttaisin heti  täältä pois sinne, minne kuulun.

Tänään minulla on ikävä puolisoa. Juon hänen kahvimukistaan kahvia. Ostin sen kerran hänelle ja hän ihastui siihen ikihyviksi. Olen tuntevinani hänen tupakantuoksunsa, vaikka toivoinkin lopettavan polttamisen (joka myöhemmin tapahtuikin ja meillä oli useita savuttomia vuosia). Nyt jopa kaipaan sitäkin tuoksua. Mistä ikävä nyt juuri syntyi? Syyskuussa tuli neljä vuotta hänen kuolemastaan.

Nukuin huonosti yön ja heräsin vasta äskettäin. Aion olla kotona tänäänkin. Ei ole ulos asiaa. Joko huomenna tai ensi viikolla on. Ehkä naulaan taas jonkun taulun seinälle. Kaupunginmuseo ilmoitti ettei tarvitse tarjoamaani kehystettyä valokuvaa. Heillä on vanhempiakin  kuin myös minun kuvani vuosikymmeneltä 1900-luvun alusta useampia. Kiittivät yhteydenotosta. Naulaan senkin seinälle.

Suomen Kuvalehti tipahti luukusta. Alan lukea.

AMERIKAN VISIITTI

Suomen presidentti kävi kuuntelemassa USAn presidentin palopuhetta Washingtonissa. Kehon kielen asiantuntija sanoi Suomen presidentin selviytyneen hyvin ja tyylikkäällä tavalla  hiukan oudonlaisesta lehdistötilaisuudesta. Hänen ilmeensä! Ja joku sanoo, että meidän presidenttimme on "kuiva"!

H oli kylässä ja kysyi minulta "käykö sulla siivooja?"  Oliko se kohteliaisuus vai jonkulaisen puutteen huomaaminen? Joimme kahvia ja söimme mitä tarjolla oli. Viisi tuntia mennä hurahti. Kyselin Turkin oloista ja miltä tuntuu olla ikään kuin "puoliksi" turkkilainen. H lähtee sinne muutaman päivän kuluttua ja on kahdeksan kuukautta. Antoi näytiksi muutaman turkin kielisen sanan. Halasimme ja minä toivotin turvallista matkaa. Tapaamme kun lehti on jälleen Suomen puissa.

Sain kutsun näyttelyyn Mieliala - Helsinki 1939-1945. HAMin ja Helsingin kaupunginmuseon yhteisnäyttely sekä HAMissa että Hakasalmen huvilassa. HAMin avaa kirjailija Anna Kortelainen ja kaupunginmuseon näyttelyn  valtioteteen tohtori Erkki Tuomioja. Näyttelyt avoinna vuoteen 2020 asti. Kutsu kolmella kielellä. Helsinkihän alkaa satsata englannin kieleen, kun meitä muutaman vuosikymmenen kuluttua on enemmän ja iso osa muun kielisiä. Tätä sanotaan kansainvälistymiseksi.

Hullut Päivät menossa Stockmannilla. Esite tuli postissa ja tuli kovasti myöhässä, kun tällä alueella ja monella muullakin, oli jakelussa viivästymisiä. Postia ei jaettu moneen päivään. Opettaako Posti näin meitä tottumaan vain viikossa yhteen tai kahteen jakelupäivään? Syyhän on se kuulemma, että ihmiset eivät enää asioi toistensa kanssa muulla lailla kuin sähköisesti ja siihen ei tarvita postin kulkemista ja Kustin polkemista.

Loppuviikoksi ei minulla ole keksittyä ohjelmaa. Jos vaikka vain kotikulmilla tarpeen vaatiessa. Stadissahan olin jo tiistaina, nauttimassa urbaanista elämästä, ratikoista, kaupoista, ihmisistä, menosta ja meiningistä. Oli niin ihanaa!

MUNIA JOKAISEEN LÄHTÖÖN

Katselin yöllä naisten 20 km kävelyä ja kolme kiinalaista voitti. Menin nukkumaan. Nyt lipittelen aamuista kahvia ja päätin olla lähtemättä tänään mihinkään. Teen huomenna ostokset ennen kuin astun metroon ja ajan Stadiin.

Metrosta tuli mieleen viimeöinen uni. Vanhempani ja heidän ystväpariskuntansa, minä ja kolme pientä lasta (kenen, ei selvinnyt) olimme maisemaratikassa ajeulla. Se kulki jossain vuorilla jossain maassa. Isäni roikkui avonaisessa ikkunassa ja me muut istuimme maltillisesti paikoillamme. Ratikassa tarjoiltiin kahvia ja me joimme sitä. Mistä tulimme ja minne oikestaan olimme menossa, ei selvinnyt. Nukahdin unettomaan uneen, enkä enää ollut ratikassa. Uni tuli alitajuntaani taatusti niistä lukemattomista matkaohjelmista, joita tv:stä katselen. Niissähän joskus matkustetaan kapearaiteisilla menopeleillä, jotka kiipeävät rinteitä ylös. Yhdessäkään en ole itse ollut.

Erään ystäväni kanssa tuli juttua maidoista. Hän juo vanhanajan täysmaitoa ja väitti, että siinä ei ole paljoakaan rasvaa. Minä asiaa tutkimaan. Siinä on maidoista eniten rasvaa, 4,4%.  Maitoja on jokaiseen lähtöön. On tavallista täysmaitoa (ei siis vanhanaikaista), kevytmaitoa, kauramaitoa, ykkösmaitoa ja rasvatonta, jota minä käytän kahvissa. Mitä varten sitä muuten sanotaan rasvattomaksi, kun siinä on 1% rasvaa? Kaikkea on aina niin paljon erilaisia, jugurtteja, viilejä, kananmunia, joita on lattiakanojen, vapaiden kanojen, omegakanojen, isojen kanojen isoja munia, virikekanalamunia, luomumunia, ulko-ja häkkikanalan munia. Kun minulla monena kesänä oli mökillä kanoja, niin ne munivat aivan varmasti vapaan kanan ulko- virikehäkkikanalan luomumunia. Päivisin kanat saivat halunsa mukaan poistua vapaasti ja käydä pesissään kanalan sisäpuolella munimassa, myös halunsa mukaan tai siirtyä sisätilassa olevalle orrelleen päiväunille. Nykyisin ostan munat kaupoista ja aina ihmettelen niiden lajipaljoutta ja sitä, miksi niin pitää olla.

DOHASSA MAAILMANMESTAREITA

Olen aina pitänyt yleisurheilusta. Ollessani pieni tyttö, isä vei minut Stadionille ja vei hiukan isompanakin. Sittemmin olen katsellut tv:stä. Näinä päivinä Qatarin Dohasta. Tutkin myös netistä tietoja maasta ja pääkaupungista. Huomasin senkin, että junalla Helsingistä Ouluun kestää yhtä kauan kuin lentäen Dohaan. Aikaeroakaan ei ole. Netin kuvat näyttävät upeita pilvenpiirtäjiä, Eikä arkkitehdeillä näemmä ole muu rajana kuin taivas.

Jännittäviä kilpailuja Dohan mm-kisoissa, salskeita urheilijoita. 4x400 metrin sekaviesti hämmensi. Naiset ja miehet samassa kilpailussa. Heräsin yöllä sattumalta ja menin olohuoneeseen katsomaan 50 km:n kävelyä. Vaikka yöllä käveltiin, oli kilpa monelle liikaa. Keskeytyksiä tuli. Liian kuumaa siihenkin aikaan vuorokaudesta. Onko tämä kilpailu aivan välttämätön? Ei edes mustikkasoppaa tarjolla. Vettä oli ja sitä käytettiin kaikella mahdollisella tavalla viilentämiseen. Jätin katselun kesken ja menin takaisin nukkumaan. Miesten osalta japanilainen käveli maailmanmestariksi. Naisten kävelyn voiton vei kenialainen.Tänään mm-kisojen katselu aloitetaan vasta illalla. Joistakin lajeista finaalit. Muun muassa 4x400 metrin sekaviesti!

H vahvisti kahville tulon. Menen pysäkille vastaan. Huomenna asioille ja tiistaina Stadiin. Sitten mukavaa yhdessäoloa H:n kanssa. Muutama päivä Suomessa ja sen jälkeen muuttuu taas turkkilaiseksi. Pois meidän syksystämme, pois tulevasta loskasta ja lumesta.

Tänään hissunkissun olemista ennen iltaa. Lueskelua ja lounaan valmistamista. Sunnuntain laiskottelua. Tarkistin loton. Ei mitään.

YLEISURHEILUA KAUKAISESSA EMIIRIKUNNASSA

Uusi aamu ja uusi valkoinen läntti blogissa. Ajattelin olla kirjoitamatta. En ole. Eilispäivä meni menojaan vain oleillen, eikä tässäkään päivässä suurempaa ohjelmaa ole. Kauppaan aion ja iltapäivällä yleisurheilua tv:ssä kaukaa Persianlahden rannoilta. Menneitten vuosien hohtoa suomalaisurheilussa ei enää ole. Ei voittoja keihäässä. Niistä ajoista on kauan. Uudet tuulet ja uudet miehet.

Suunnittelen jo H:ta varten kahvitarjoilua. Teen pieniä sandwicheja. Englantilaiset osaavat niiden tekemisen taidon. Siihen en yllä, mutta yritän parhaani. Pidän itse niistä, Helppoja syötäviä ja kivan näköisiä tarjoiluastiassa. Lisäksi jotain makeaa. Siinä se. Sitten hauskaa rupattelua.

Olen lueskellut taidekirjoja ja ollut tulematta hullua hurskaammaksi. Tarkoituksenahan oli oppia katsomaan taidetta niin, että näkee muutakin kuin sen, mitä näkee. Minua kiinnostaa aina se, miksi se on juuri niin kuin on, mikä on sen tarina. Mitä se kuvaa muuta? Kirjoista en tätä opi. Usein kerrotaan taiteilijastakin jotain. Mielenkiintoista kuitenkin lukea ja olen kiitollinen, että minulla on taidekirjoja hyllyssä. Eivätkä kaikki likikään minun hankkimiani. Perintöä.

A:lta tuli sähköpostia Valenciasta. Poika, jonka minäkin tavannut, kävi perheineen USAsta. Tulvien vahingot yhä näkyvissä. Mutta helle hellittänyt. Syksympää sielläkin.

Pannaanpa päivä alulle, kun kahvimukikin jo tyhjeni. Suihkuun ja liikkeelle, että ehdin takaisin, kun Dohassa aletaan karsinnat ja välierät. Hyvää urheilupäivää!

EI EDES TINNITUSTA

Nyt eivät enää soi eilisen konsertin sävelet korvissa kuten eilen vielä illallakin. Ei edes tinnitus. Olin jostain syystä unen tarvetta vaille jo kymmenen aikaan ja menin vuoteeseen ja nukuin koko yön aamuun asti. Nyt jo lipittelen aamukahvia virolaisesta apilamukista. Tunnin kulutua sulkeutuu lämmin vesi ja menen suihkuun sitä ennen. En pidä näistä sulkemisista. Tulee tässäkin tapauksessa tunne, että tarvitsen ehdottomasti lämmintä vettä. Mihin? Kun kylmää tulee kuitenkin.

Helsingin kansainväliset suurmarkkinat menivät kohdallani sivu suun. Ja niin kun niistä hehkutin. Pääsi lipsahtamaan ja niin jäin churroja paitsi. Kauppatorin lokakuun vuotuiset silakkamarkkinat eivät enää nykyisin kiinnosta. Nupukiviä ja tungosta. No, soihan siellä haitari ihan markkinatunnelmissa. Mutta silakkanelikoita ei ole! Puolison aikana kävimme ja ostimme silakkaa yhdessä jos toisessakin muodossa, savusiiankin joskus ja nuuhkimme tervalaivojen tuoksua ja katselimme ahavoituneita kalastajan kasvoja. Isäni kertoi usein, kun oli oman äitinsä kanssa pikkupoikana näillä samaisilla markkinoilla ja Eveliina-äiti osti silakkanelikon. Sitten kävelivät kotiinsa Ruoholahteen, isäni Vilho ja äitinsä.

Soitan H:lle tänään kysyäkseni, koska tulee luokseni. Turkin matka on pian edessä ja sitten olemme puhelinsoittojen varassa yli kuusi kuukautta. Valkovuokot kukkivat jo, kun hän taas tulee Suomeen. Kiva tavata ennen kuin lentää täältä pois kauaksi etelään, kun tänne ei jäädä voi.

Tänään pilppuan juureksia, maustan ja panen uuniin. Sitten syön, eikä muuta välttämättä tarvita. Kotimaiset juurekset juuri nyt parhaimmillaan. Mansikat jo oikeastaan mennyttä aikaa. Olen siirtynyt tuontihedelmiin. Jääkaapissa erilaisia meloneita ja pöydällä päärynöitä. Tervetuloa talvi!

VIELÄKIN SOI JA SOI JA SOI

Vielä soivat sävelet korvissa, vaikka jo toistia tunti sitten kotiuduin Musiikkitalosta, jossa kuulimme ihanaa viulunsoittoa (Stefan Jackiw) HKO:n kenraaliharjoituksessa.  Ottorino Respighi, Igor Stravinsky, Ferruccio Busoni ja Ottorino Respighi. Kapellimestarina toimi Hans Graf Itävallasta. Kolme tuntia klassista. Oli hyvä istua ja antaa musiikin täyttää sekä itsensä että salin. Minusta tuntui että Musiikkitalon edessä oleva Reijo Hukkasen Laulupuut hiukan kumarsivat.

Seuraava kenraali lokakuussa. Silloin orkesteria johtaa unkarilainen Péter Eötvös ja kuulemme hänen omia sävellyksiään sekä Claude Debussya ja Zoltán Kodálya. Eötvös johtaa ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginorkesteria. Odotan jo nyt tätä musiikkitapahtumaa.

H tuli kadulla vastaan ja on jo runsaan viikon kuluttua löhdössä Turkkiin. Tapaamme ensi viikolla. Hän oli ystävänsä kanssa menossa Oodiin ja minä ystäväni kanssa tulossa Musiikkitalosta. Näin sitä sattumoisin tavataan kyldyrillisessä ynpäristössä. Kylmä tuuli riepotti takin helmaa kiiruhtaessamme ensin ratikkaan ja sitten metroon. Ystäväni kun ei kulje koneportaissa ja Rautatieaseman hissit vesivahingon jäljiltä yhä käyttökiellossa. Niinpä matkanteko hiukan mutkistui. Minä taas en mielelläni klaustrofobian takia käytä hissiä, mutta jommankumman on uhrauduttava. Onhan minulla kotitalossakin hissi ja sitä käytän. Alussa kiipesin portaita pitkin, mutta se oli usein täyttä työtä ja tuskaa ja lopulta oli antauduttava kammolle. Muistan, kun puoliso oli Meilahden sairaalan viidennessätoista kerroksessa ja minulla niihin aikoihin vaikeaa fobiani kanssa. Päivittäin menin portaita ja perille päästyäni olin jokseenkin uuvuksissa. Henki tuskin kulki. Piti hetken huoahtaa, että olen kunnossa mennessäni hänen huoneeseensa.

Huomenna ei mihinkään menoa. Uunijuureksia aion laittaa. Aineet ovat jo. Ylihuomenna jälleen liikkeelle. Vierivä kivi ei sammaloidu.