NYYTÄJÄN MIELIPIDE

Otin hyllystä Outi Nyytäjän kirjan  Maailman laidalta, Tammi 2002. Siinä kirjailija kertoo, miten hänestä tuli bretagnelainen. Olen kirjan lukenut aikaisemmin ja nyt taas kaipasin Nyytäjän hersyvää ja hiukan ironistakin huumoria. Olen koko Itäkeskus-aikani moitiskellut kaupunginosaa siltä osin, etten täällä viihdy, enkä tule sitä tekemään. Ilahduin lukiessani Nyytäjän mielipiteen asumani kaupunginosan ihmisten pukeutumisesta. "Muutamaa vanhempaa niin sanottuun korkeampaan porvaristoon kuuluvaa rouvaa lukuun ottamatta me muut olemme samanlaista toppatakkikansaa kuin se joka parveilee Hakaniemessä ja Itäkeskuksessa. Toppatakin vaihtoehona on puolipitkä hailakanvärinen poplari, jota eriyisesti vanhemmat naiset suosivat."  Olenhan auliisti kertonut keskikaupungin tyylikkäistä naisista, joita näen aina Stadissa käydessäni ja joita vertailen täkäläisiin. Olen jälleen lotonnut ja tarpeeksi sopivan suuruisella voittorahalla muuttaisin heti  täältä pois sinne, minne kuulun.

Tänään minulla on ikävä puolisoa. Juon hänen kahvimukistaan kahvia. Ostin sen kerran hänelle ja hän ihastui siihen ikihyviksi. Olen tuntevinani hänen tupakantuoksunsa, vaikka toivoinkin lopettavan polttamisen (joka myöhemmin tapahtuikin ja meillä oli useita savuttomia vuosia). Nyt jopa kaipaan sitäkin tuoksua. Mistä ikävä nyt juuri syntyi? Syyskuussa tuli neljä vuotta hänen kuolemastaan.

Nukuin huonosti yön ja heräsin vasta äskettäin. Aion olla kotona tänäänkin. Ei ole ulos asiaa. Joko huomenna tai ensi viikolla on. Ehkä naulaan taas jonkun taulun seinälle. Kaupunginmuseo ilmoitti ettei tarvitse tarjoamaani kehystettyä valokuvaa. Heillä on vanhempiakin  kuin myös minun kuvani vuosikymmeneltä 1900-luvun alusta useampia. Kiittivät yhteydenotosta. Naulaan senkin seinälle.

Suomen Kuvalehti tipahti luukusta. Alan lukea.