ENÄÄ TÄMÄ PÄIVÄ

Viimeistä siis viedään. Tämä päivä enää tätä vuotta ja siihen päättyy. Nyt on aamu, ja taas luultavasti teen sen tempun, että menen illalla tänä vuonna nukkumaan ja herään ensi vuonna. Näin on monesti tapahtunut jo puolisonkin aikana hänen sairastuttuaan. Olin aina uupunut. Nyt en ole, mutta en viitsi valvoa. Kyllä se vuosi vaihtuu ilman minuakin.

Olen Niemessä jo aika pitkällä ja hymyillyt olen paljon tekstiä lukiessani. Kirja isolta osin kirjoitettu puhekielellä, jossa vilahtelee joukossa slanginkin sanoja. Tuli mieleen Sieppari ruispellossa. Muuta yhtäläisyyttä ei ole. Paikka paikoin joku kukkahattutätimäinen lukija saattaisi vaikka paheksua kirjailijan kieltä. Ja tietysti loukkaantuisi.

Puhelin oli eilen soinut, enkä taaskaan kuullut. K soittanut kaksi kertaa. Kunhan tästä päivä valkenee, niin kysyn, millä asialla oli liikkunut. Jos olen muualla kuin siellä, missä puhelin on, en sen ääntä kuule. Minulle on joskus sanottu, että olisi hyvää pitää se aina mukana. Minusta ei. Olen oikean lankapuhelimen aikainen ihminen, eikä silloin edes voinut puhelinta retuuttaa mukana, vaikka sitten myöhemmin siihen sai erittäin pitkän johdon. Oli se minulla joskus mukana parvekkeella sen pitkän johdon päässä, ja tuntui eri hienolta puhua "ulkona". Kännykoiden tultua, tämmöinen asia ei enää tunnu miltään, kun voi ratikassakin puhua tai Timbuktussa tai sienimetsässä. Jopa "lankapuhelimen" voi ottaa mukaansa, kun se ei ole enää langan päässä sekään. Ei sentään ulkomaille, mutta Suomeen kaikkialle. En ole kokeillut.

Minulta ei heru mitään tarkkaa yhteenvetoa vuoden 2017 minulle sattuneista tapahtumista. Vuosi ei ollut kuitenkaan millään lailla huono, ehdin kaikenlaista tehdä, nauroin ja itkinkin välillä, laihduin, luin monen monta kirjaa, tapasin ystäviä ja sain tietää, että minussa oleva luomi ei ole kuolemaksi. Yhden uudenvuoden lupauksen teen ja se on sellainen, että alan osallistua Slangin rientoihin, tutustua ihmisiin, jotka puhuvat slangia paremmin kuin minä. Ties vaikka olisi joku tuttu viime vuosisadalta!

Kiitoksia lukijoilleni lukemisesta ja HYVÄÄ VUOTTA 2018 MEILLE KAIKILLE!!!

MUSEOKORTIN UUSIMINEN

Tänään mekkopyykkiä. Tipahteli eilen rinnuksille syödessä. Sottapytty! Loppupäivän istuin miettimässä hienoa uutta salasanaa museokortilleni. Sitten sen keksin. Liittyy taiteeseen. Museokorttini on nyt uusimisen jälkeen voimassa 472 päivää. Iso osa Helsingin ja koko maan museoista hyväksyy museokortin, jota vilauttamalla lipunmyynnissä pääsee sisälle. Kortti tietysti maksaa ja mitä ahkerammin museoissa käy, sitä enemmän hyötyy ja tarpeeksi monen käynnin jälkeen, tulee kortista ikään kuin ilmainen. Museokorttia näytän lipunmyynnissä mielelläni, mutta ärsyttää se, kun K-kaupassa tiukataan plussakorttia ja lottoa jättäessä veikkausasiamiehelle kysytään veikkauskorttia. Eikä minulla niitä ole. Ihmisellä pitää olla kortteja, kaikenlaisia kortteja. Pankkikortti, jäsenkortti, Kela-kortti, ajokortti, henkilökortti, kanta-asiakaskortti, matkakortti, postikortti...

Ennen vanhaan oli varsinkin herroilla kartonkisia nimikortteja. Kun mentiin esimerkiksi  jonkun kotiin vierailulle, eikä ovikelloon vastattu, pudotettiin nimikortti postiluukusta ja se tipahti alapuolella olevaan nimikorttilaatikkoon. Siitä isäntäväki näki, kuka oli käynyt ja voi ottaa yhteyttä. Tämä tapa oli joskus 1800-luvulla, minun vuosisadallani.

Sunnuntaina on se ilta ja yö, jolloin meidän koirat vapisivat, läähättivät ja kieli roikkui suusta. Vaikka kuinka yritimme niille kertoa, että tämä on se päivä vuodesta, kun rahaa pannaan suuret määrät taivaan tuuliin ja jokainen raha pamahtaa. On koiria ja kissojakin, jotka eivät ole moinaskaan. Meidän kaikki koirat, mitä heitä vuosien aikana oli, pelkäsivät rakettien ääniä. Asuimme kaupunginosissa, joissa räiskyteltiin. Täällä päin on ollut hiljaisempaa ja taloyhtiön ohjelapussakin kiellettiin pamauttelu lähiympäristössä. Katajanokan rannassa olimme, puoliso ja minä Skattalla asuessamme, usein katsomassa, kun Suomenlinnassa oli ilotulista. Komeaa katseltavaa. Ei mitään pikku räiskettä. Taisivat samalla olla jonkunlaiset SM-kisat.

Pidän paussia aina välillä Juha Hurmeen Niemessä. Siinä on niin paljon historiaa pitkin ajanlaskuja, että pitkään ei pysty mieltämään. Kirjailija poukkoilee milloin missäkin vuodessa ja vuosisadassa, vuosituhannessa. Kalevalasta riimukirjoituksiin, rautakauden tuluskiviin, Lapin joikaamisesta Muhammadin pakoon Medinaan, jääkauden mannerjään levinneisyydestä Kreikan filosofeihin ja itkuvirsien kautta itämerensuomalaiseen mytologiaan ja Galilein sekä Tyko Brahen havaintoihin. Mutta kaikkine rönsyilyineen minusta mahdottoman mielenkiintoinen kirja. Lisäksi vielä kirjailijalla kirjoittaessaan ollut huumori silmäkulmassa. Koko ajan.

LOUKKAANTUMINEN

No, Stockmann on taas kansan hampaissa. Oli tehty jouluvideo tiernapojista ja kansa älähti, kun yhden tietäjän kasvot oli mustattu. Murjaanien kuningas kun on. Rasismia, sanottiin. Stockmann veti videon pois ja anteeksi pyyteli niiltä, jotka olivat loukkaantuneet.

Mikä ihmeen loukkaantumisen buumi on menossa, kun kaikesta loukkaannutaan?  On jo poistettu neekeripusu-nimi karkeista. On sievä geisha pois suklaapatukoista ja pieni pyöreäposkinen musta lakupoika lakritsista. Peppi Pitkätossunkin piti muuttaa puhumistaan isästään neekerikuninkaasta Etelämeren saarella. Nyt itämaan tietäjistä oli otettava pois Afrikkaa edustava tietäjä. Aasia ja Eurooppa olisivat saaneet jäädä. Loukkaannutaan myös, jos joku hipaisee toista ihmistä vaikka vahingossa ilman taka-ajatuksia. Hipaisu koetaan seksuaalisena hyökkäyksenä. Aihe on kovasti tapetilla. Olen sanonut ennenkin ja sanon taas, ettei kaikki ole seksuaalista häirintää. Sitä toki on, siitä emme pääse yli emmekä ympäri. Mutta suhteellisuuden taju olisi hyvä säilyttää kuin myös järkikulta.

Onneksi voin paeta loukkaantumisia "Niemelle" ja pakenenkin. Nyt Juha Hurme juttelee suomalaisten kansalliseepoksesta Kalevalasta. Olemme jo asuttaneet Niemeä ja oppineet soittamaan kannelta. Lähestymme hitaasti mutta varmasti nykyaikaa. Matkaa on vielä. Hurmeeseenkin on loukkaannuttu! Hänen juhlapuheensa Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa ei kaikkien mieleen ollut. Tuli pitkät lehtijutut, kulttuuriministerin mielipide ja vaatimus anteeksipyyntöön. Kansa oli loukkaantunut.

Minä olen loukkaantunut loukkaantumisiin.

NIEMI

Joku on sanonut "historiaa niin että hirvittää". Tämä tuli mieleeni lukiessani Juha Hurmeen "Niemi" kirjaa. Olin sen ostamista jo haikaillut ja sain asialle uutta pontta erään saamani kommentin myötä. Siispä kirjakauppaan.

Olin menossa lääkäriin, ei omalle vaan ventovieraalle, ja saatan uskottomuuteni takia joutua tilille. Istuin lääkärin vastaanoton odotushuoneessa  ja ryhdyin siinä vuotellessani lukemaan Hurmeen Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa. Jo heti alkulehdillä sain "historiaa niin että hirvittää". Kaikki alkoi aivan alusta. Vesi velloi nykyisen Suomen päällä aina ties minne asti. Iso manner alkoi haljeta, syntyi maanosia ja maita, vaikka niitä ei vielä niiksi kutsuttu. Hurme on läksynsä lukenut. Sivu sivulta etenemme kohti sitä aikaa Niemellä, kun ihmiset alkoivat tätä asuttaa. Tätä edelsi kuitenkin pitkä aika ja vieläkin pitempi, kun uiskentelimme kaloina vedessä. Välillä tirskahtelin naurun kutina kurkussa Hurmeen hilpeälle kielelle. Sitten tuli hoitaja kutsumaan ensikäynnin vaativaan haastatteluun. Näytin kirjaa ja kysyin, onko hoitaja lukenut. Ei ollut, mutta arveli lukevansa. Panin Niemen laukkuun ja altistuin kuulustelulle.

Tuli lääkärikin. Oli semmoinen tytteli iältään, mutta asiallisen tuntuinen. Olin nimittäin pyytänyt naislääkärin, kun oli semmoinen asia. Ei muu kuin luomi ehkä hieman intiimissä kohdin kroppaani. Piti paljastaa toinen rinta. Tohtori rapsutti luomea ja sai murusia irti, mikä on kuulemma hyvä merkki luomessa. Sanoi, että voidaan leikata pois, jos haluan. En halunnut, jos ei kerran ole kuolemaksi melanooman kautta. Olin huojentunut, että saan toistaiseksi elää. Toivottelimme kaikki kolme naista toisillemme hyvää uutta vuotta ja minä pukeuduttuani lähdin.

Syötyäni kotona salaattini, sillä olen taas vahvasti ja vakavasti ruodussa, jatkoin Hurmeen kirjan lukemista. Nyt mukavasti olohuoneen nojatuolissa jalkalampun valossa. Kirjoitan tätä hetken ja sitten taas kirjan kimppuun. Suosittelen muuten kirjaa kaikille kynnelle kykeneväisille, jotka taitavat lukemisen taidon. Kirja ei ole mikään pokkari, vaan kunnon kirjan kokoinen ja näköinen kovine kansineen, sivuja 440, josta ei voi olla kuin pelkästään kiitollinen ja onnellinen.

UUTTA LUKEMISTA

Nyt pitäisi taas suoriutua kirjakauppaan. Haikaillut olen jo jonkin aikaa Fredrik Backmanin Mies joka rakasti järjestystä  sekä Juha Hurmeen Niemi-kirjaa . Jos vaikka tänään, kun lähden liikenteeseen joka tapauksessa.

Katselin eilen ensimmäistä kertaa elokuvan E.T. Sen loppu ei oikeastaan ollut  mikään happy end noin ihmiskunnan ja tieteen kannalta, mutta inhimillisyyden ja järjen kannalta kyllä. Miten se E.T. olisi täällä muka pärjännyt, kun vielä hoki koko ajan "home, home". Itketti vähän, mutta ei läheskään niin paljon kuin Niskavuoria ja Hiljaisia siltoja katsellessa.

Joku oli ollut sienessä. Kyllä joulukuun lopussa voi sieneen mennä. Minä en ole ikinä ollut, kun aina on ollut luonnollinen ja luminen este. Tämä olikin musta joulu. Täälläpäin, vaan ei pohjoisempana. E kertoi Oulussa olevan niin että upottaa. Puhuimme kyllä laulamisestakin, kun E on laulaja. Kerroin katselleeni/kuunnelleeni YouTubesta kolmen tenorin joululauluja jostain 1990-luvulta, kun Luciano Pavarotti vielä lauloi maan päällä. Ne kaksi muuta, Jose Carreras ja Placido Domingo laulavat vieläkin, ainakin jossain muodossa. Naisen ääni saattaa iän myötä särkyä, mutta monet 7-kymppiset miehet ovat vielä voimissaan. Pavarottin valkoisesta nenäliinasta, joka oli konserteissa aina mukana, on käyty aikoinaan pitkiäkin keskusteluja. Joku sanonut, että se on lohtuliina tai edustaa Pavarottin mama´ta. Minä pidän eniten näistä kolmesta herrasta Placido Domingosta. Jostain olen lukenut hänen olevan vaatimattomin heistä. Hotellissa ei tarvitse olla suurin sviitti! Suomessa esiintyessään  hän on hurmannut olemuksellaan ja käytöksellään. Ja mies osaa komeasti laulaa!

"Jouluruoka" kyllästyttää. Eilen jo oli lautasella enemmän salaattia kuin bataattilaatikkoa ja kinkkua. Tänään syön loput laatikosta ja jätän pakastimeen porkkanalaatikon odottamaan halujani sitä syödä. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Sjöberg Bagerin kolmesta viimeisestä piparkakusta luovuin suosiolla ja ruokaa epäkunnioittavalla tavalla. Toscakeksipaketti saa jäädä avaamattomaksi. En ole edes uskaltanut punnita itseäni. Huhtikuu on se maaginen kuukausi, jolloin minun on oltava entistäkin soukempi, sekä päästävä lisäksi näistä joulukiloista eroon. Lääkärin määräys. Vuoden vaihtuminen ei aseta mitään velvoitteita ruoan suhteen. Se ei ole joulun kaltainen mässäilyjuhla.

Vuodenvaihteessa 2018-2019 ei ole tinaa valettavana. Myynti lopetetaan. Mitenkäs sitten käy ennustusten, kun tinasta ei saa lukea tulevaisuuttaan? Minun tinani on aina ollut oikeassa: matkailua. Ja sitä on ollut.

MUKAVAA TAPANIA

Täällä taas minä. Eletään Tapaninpäivää, joulupyhistä viimeistä. Liekö enää nykyisin varsinaisia "pyhiä". Kaupat auki, kaikki eivät joulua vietä. Tässäkin talossa eilen illalla vielä yhdentoista maissa joku lähinaapuri konepesi pyykkiä ja lingotessa kone hyppeli melkein seinien läpi. Tämän homman olisi voinut jättää joulun jälkeisille päiville. Sen verran kunnioitusta!

USAssa keskustellaan siitä, toivottiko maan edellinen presidentti Barack Obama kansalleen "Merry Christmas" vai ei. Video näytti, että toivotti, vaikka nykyinen presidentti Donald Trump väitti joulun toivotuksen olleen edeltäjälleen tuikituntematon. Siellä päin väännetään asiasta kuin asiasta maan laajuinen keskustelunaihe. Katselin minäkin todisteen videona. Pitäähän eurooppalaisen tietää. Ja kyllä Obama toivotti! Rouva myös.

Olen aikaisemminkin sanonut ja sanon taas. TV hemmottelee katselijoitaan joulun aikaan. Monia kymmeniä elokuvia valittavana. Eilen jumituin näköradion ääreen ja tänään jälleen. Panin oikein paperille leffat ja ajat. Tulee Karvinenkin. Sarjaleffoista Doc Martin. Minä niin tykkään lääkäreistä! Tämänkin päivän ateria ajoitetaan tv-annin mukaan. On muuten bataattilaatikon vuoro. Lanttu- ja perunalaatikko syöty. Kekseistä enää Fazerin Toscat jäljellä. Olen puputtanut sen kuin olen ehtinyt. Joulu ei ole kuin kerran vuodessa. Huomenna pitää saada hedelmiä ja kympin lottovoitto. Huomenna myös ruotuun ja vahvasti salaattilinjalle. Olen jo kaivannutkin.

Muun laiskottelun ohessa olen kuunnellut YouTubesta joulumusiikkia, niin klassista kuin kevyempää. Kaikki kelpaa. Hollantilaisen André Rieun´kin  kaivoin esille, vaikka näin tv:ssä koko joulukonsertin. Nukuin hyvin viime yön ja olo on niin pirtsakka. Lattekin jo menossa. Ei kun tätä Stefanin päivää viettämään. Tapaninajelulle en lähde.

HOLLANTILAINEN, MUTTA EI LENTÄVÄ

Katselin ja kuuntelin tv:stä 23.12. hollantilaista André Rieu´ta ja hänen Johann Strauss-orkesteriaan. Oli kuin olisi liian kiiltävää postikorttia katsellut. Olimme Rieun talon pihapuutarhassa Maastrichtissa, oli lunta, joulupukki, glögiä, valoja ja mahdottoman kaunista. Upeaa satua ja musiikkia. Helppoa kuunneltavaa. Netissä kritisoitiin yliampuvaa loistavaa joulukulissia ja jopa epämusikaalisuutta orkesterissa. André Rieun viulun soittoa ja koko orkesterin musisointia kuuntelee mielellään semmoinenkin henkilö, joka ei tunne klassista musiikkia. Näin se menee, kun on suurta näytelmää, väriä, mahtavia kuoroja, kauniita asuja naispuolisilla orkesterin jäsenillä ja eloisa sympaattinen johtaja, André Rieu. Minulle katselmus oli pehmeä lasku klassisen musiikin maailmaan, johon saan lisää tutustua maaliskuussa. Ihan elävänä, eikä kotona vain CD-levyiltä.

Kaivoin minä YouTubesta myös maaliskuussa kuultavaa musiikkia Antonin Dvorakia ja Richard Straussia ikään kuin kenraalin kenraaliksi. Ties vaikka kuinka innostun myöhemminkin menemään klassisen musiikin konsertteihin. Katsotaan ensin, miten se sujuu rollaattorin kanssa Musiikkitalossa. Olen kuitenkin loppujen lopuksi aika ketterä sitä liikuttelemaan ja itseäni sen tahdissa. Eihän tuo painakaan kuin seitsemisen kiloa. Kinkun paino!

Mitä tulee joulunajan tv-elokuviin, niin en kertakaikkiaan enää tahdo/jaksa katsella Frank Capran vuonna 1946 ohjaamaa leffaa "It´s a wonderful life", vaikka kuinka paperinenäliinoja vaativa kuva onkin. Olen päässyt jo elokuvan yli sen niin monen monituiseen kertaan nähneenä. Mutta aina on uusi sukupolvi, jolle se on kiinnostava ja vaikuttava katsottava.

Muuta tv-antia riittää, animaatioista matkaohjelmiin, hyviä elokuvia ja musiikkia. Jouluaika on kivaa aikaa!

HYVÄÄ JOULUA

Eilen arvelin, ettei kukaan kirjoita jouluaaton aattona. Tänään olen varma, ettei kukaan kirjoita jouluaattona. Sillä se on tänään. Kun minä olin pieni, ja siitä on kauan, jännitin aattoiltaa jo heti aamusta. Pää ei tahtonut pysyä paikoillaan, kun äiti laittoi rusettia tukkaan ja minulla oli jo pyhähame päällä. Illalla syötiin ja yleensä sen jälkeen tuli joulupukki. Ruoka ei maistunut, kun odotin pukin kolistamista oveen. Hän ei koskaan soittanut ovikelloa. Isä meni avaamaan ja kuulin isän sanovan, että onpas Pukilla raskas säkki. Rupesin jännittämään entistä enemmän. Sitten eräänä aattoiltana sain huomata, että siinä Joulupukin säkissä oli jotain outoa. Olin nähnyt samanlaisen säkin jo eteisessä! Miten se oli mahdollista? Se selvisi minulle seuraavana jouluna ja siinä paikassa lakkasin uskomasta Joulupukkiin.

Eilen sain sekä tekstiviestejä että puhelinsoittoja ja meilejä niiltä ystäviltä, jotka eivät lähettäneet joulukorttia. N:n kanssa sovittiin tapaaminen, kunhan olemme asettuneet joulun ynnä muun vietosta. Kaiken tämän jälkeen avasin keksipaketin ja söin kaikki keksit.

Tänään syön kaikkea jouluun kuuluvaa ja vähän ylikin. Rusettia ei ole päässä, eikä pyhämekkoa päällä. Minulla on ikävä kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa olen joulua viettänyt. Heitä ei enää ole, ei puolisoakaan.

"Me käymme joulun viettohon taas kuusin, kynttilöin. Puun vihreen oksat kiedomme me hopein, kultavöin, vaan muistammeko lapsen sen, mi  taivaisen tuo kirkkauden..."

HYVÄÄ JOULUA MEILLE KAIKILLE!

JOULUA ODOTELLESSA

Tuskin monikaan kirjoittelee näin jouluaaton aattona blogiaan. Minä kirjoittelen! Muilla viimeisimmät puuhat menossa ja sitten Joulu saa tulla. Minullekin ihan pikkuisen, kun otan pakastimesta lanttu- ym laatikot sulamaan huomista herkkuhetkeä varten. Vielä tänään salaattilinjalla.

Lähetin meilit niin Saksaan siellä lastensa luona visiteeraavalle A:lle ja Espanjan kodissaan joulua viettävälle R:lle. A kertoi omassa postissaan lähettäneensä minulle jo ajat sitten meilin, jossa kertoo kuulumisensa. Kun en ole saanut, ihmettelee "where is it gone?" Niin, minne? R puolestaan tarinoi eteläisen Espanjan talviviileydestä, mutta tuntuu kuitenkin nauttivan. Ei taida uida Välimeressä.

Lupalappu presidentinvaaleissa äänestämiseen tuli. Muinoin kävin/kävimme antamassa äänemme ennakkoon kaupungintalossa asuessamme Katajanokalla. Voisin tietysti nytkin sinne mennä sen tekemään. Tuttu paikka. Katsotaan, sano.

Täksi päiväksi on luvattu lumisadetta. Mene ja tiedä sitten. Nyt ainakin on ulkona pikimustaa. Eikä taivaallakaan leiju mitään salaperäisiä valopalloja, joista HS tänään kertoo. Jos pienet vihreät miehet tulivat toivottamaan Maan asukkaille hyvää ja onnellista joulua?

Minä vietän joulua vanhan miehen kanssa, joka on merellä kalassa. Hän on saanut ison kalan, sitonut sen veneensä kylkeen, kääntänyt kokan kohti kotisatamaa ja hait syövät voiton saaliin, jonka kanssa vanha mies oli kamppaillut päivätolkulla kädet verillä siiman jäljiltä, mutta onnellisena katsellessaan kalaa veneensä kyljessä, kunnes sen kimppuun hait hyökkäsivät. Tässä kohdin Hemingwayn kirjaa nyt olen. Sen verran otin varaslähdön jouluun, että napostelin kirjaa lukiessani L:n ja A:n tuomaa suklaata. En voinut vastustaa. Kamppailin kuin kirjan vanha mies kalansa kanssa, mutta toisin kuin kaveri, annoin periksi.

JOULU TULI OVELLENI

L, tuo ihana ihminen, toi joululahjan. Yllättäen ja näki minut täysin raakileena oviaukossa. Hänen puolisonsa,yhtä ihana A, oli jäänyt hienotunteisesti autoon odottamaan, eikä siis ollut näkemässä raakileuttani. Kiitos siitä. En yleensä ja vielä vähemmän näyttäydy siinä tilassa ihmisille. Mutta kun varoitussoitto annetaan pihalta, siinä ei ehdi enää edes huulipunaa vetäistä. L:llä on kuulemma kokemuksia minusta, jos ilmoittaa tulonsa esimerkiksi kotoaan, ehdin hyvin tälläytyä ja sen totisesti, totisesti teen. Roskiskeikallekin valmistaudun ainakin kevyesti. Tämän opin jo Skattalla.  Naapuri J-P tuli usein vastaan. J-P on S:n aviomies. Hekin muuttivat talosta.

Maaliskuisesta konserttikenraalista olen hyvin utelias. Slovakialainen Juraj Valcuha, kapellimestari ja ranskalainen Gautier  Capucon, sello. Nettitietojen mukaan hän soittaa vuonna 1701 valmistuneella Matteo Goffriler-sellolla. Luin netistä muutakin maaliskuisesta konsertista. Liikun vahvasti alueella, josta en tiedä yhtään mitään. Tulemme ilmeisesti kuulemaan Antonin Dvorakin sellokonserton, joka sävellettiin 1894-95. Myös, jos oikein ymmärsin, Richard Straussin "Also sprach Zarathursta". Sukellan siis minulle tuikituntemattomaan musiikin maailmaan. Ihanaa!! En varmaankaan ole nähnyt yhtäkään Richard Straussin oopperaa, muusta hänen  musiikistaan "elävänä" kuulemisesta puhumattakaan. Ennen kuin maaliskuussa 2018!!!

Yleensä tekstini poukkoilee siellä ja täällä. Niin tämäkin. Ihmettelen silmää tekevien lällyä suhtautumista nyt juuri tapetilla oleviin sukupuolisiin ahdisteluihin. Esimerkiksi herra Hakkaraisen käyttäytymiseen. Suomalainen saa aina anteeksi humalassa tapahtuneet törttöilyt. Niin herra Hakkarainenkin. Me suomalaiset katsomme läpi sormien viinapäissä tapahtuvan ahdistelun, väkivallan ja suusanalliset loukkauksen. "No, se on niin kännissä". Jopa rattijuoppoa paapotaan. Humalaista näyttelevälle teatterin lavoilla on naurettu kautta aikojen. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä on niin huvittavaa. Joku koheltelee, horjuu, laukoo suustaan tyhmyyksiä! Hauskaa?? Suomen hallitus voisi hiukan vakavammin suhtautua näihin juoppojen ja selvinkin päin olevien aikaansaannoksiin, laatia lakeja, joissa tuntuvasti rangaistaan toisille ihmisille aiheuttamat niin henkiset kuin ruumiilliset vahingot.

SURUSANOMIA

Minulle ei tule Helsingin Sanomia, joten en tiennyt Adam Dariuksen kuolemasta joulukuun alussa tänä vuonna. L kertoi minulle. Itse en milloinkaan Dariusta tavannut, vaikka minulla onkin kaksi hänen omistuskirjoituksellaan varustettua kirjaansa. M tunsi Dariuksen, enkä vieläkään tiedä, miten Adam Darius tahtoi juuri minulle kirjat lahjoittaa. Olisin mielelläni taiteilijan tavannut.

Hain tilaamani HKO:n kenraaliin liput. Tietokone ei "avautunut", joten virkailija soitti Ticketmasteriin, jossa ongelma ei ratkennut. Sieltä soitettiin Musiikkitaloon. Ei selvinnyt. Lopulta selvisi niin, etten joutunut maksamaan mitään toimitusmaksua kahdesta lipusta, vain hinnan á 4€, koska tällä keinolla tietokone lupautui lippujen kohdalla toimimaan. Tämä tapahtui Stockmannin palvelupisteessä. Siitä pyörähdin Herkkuun, enkä näillä näkymin enää kauppaan mene ennen kuin ensi viikolla.

Kyllä ihminen tottuu kaikenlaiseen mukavuuteen. Ostamissani Herkun viinirypäleissä on siemenet! Olemme niin tottuneet siemennettömiin, että tuntui oudolta ja epämukavalta syljeksiä siemenet ulos. Niitä on paljon! Jokaisessa rypäleessä! Suuria siemeniä! Toisaalta kammoksun kyllä siemennettömiä. Siemenistähän lisäännytään. Siemeniä ei ole enää Bruñoissakaan. Me emme pidä siemenistä! Mutta kaiken järjen mukaan niitä tarvitaan!

Adam Dariuksen kuoleman lisäksi sain toisenkin surutiedon. Eräs ystäväni soitti ja kertoi lähisukulaisensa nuoren pojan kuolemasta. Otin osaa. Keskustelimme toki muutakin, tahtoo tulla luokseni kyläilemään joskus keväällä. Toivottelimme hyvää joulua hänen surustaan huolimatta.

Tänään lopultakin imuroimista, vuodevaatteiden vaihto, konepyykkiä ja sitten huilimista. Silloin luen. Jatkan Dariuksen A nomadic life´n lukemista tai The way to Timbuktu-kirjaa. RIP.

ASIOILLE ENNEN RUUHKAA

Taas olen lähdössä asioille. Nyt lunastamaan HKO:n kenraaliliput. Samalla ensi viikkoon asti hedelmät ja mitä jääkaappi on vaille. Tulee pitempi tovi, kun en kauppoihin rullaa. Tänään siis vielä kaupallisen joulun keskelle, joka kulminoituu useilla ihmisillä jonnekin perjantain ja lauantain seutuville.

H soitti ja lyötiin lukkoon hänen luokseni tulemisensa tammikuun aikana. Joulukortteja tullut lisää. Tunnen useamman M:n ja eilen soitti heistä eräs. En kuullut. Pitänee tänään soittaa takaisin. En kanniskele puhelinta mukanani huoneesta toiseen. Tiedän joidenkin niin tekevän. Nyt olen ollut paikoissa, joissa puhelimen ääni häiritsee, joten olen pannut minimiin. Sitten unohtuu. Puhelin on toki tärkeä, mutta ei hallitseva.

Taloyhtiö pudotti postiluukusta joulunajan ohjeet. Ilotulitusta ei saa järjestää talon pihalla. Ulkoroihut kiellettyjä. Muita varsinaisia kieltoja ei ole, mutta neuvoja sitäkin enemmän. Mihin pannaan lahjapaperit, kinkun rasva, uudenvuoden tinat, kaikenlaiset valosarjat, loppuun juhlineet joulukuuset, tuikkukynttilöiden kuoret...  Minulta ei tule näistä mitään. Tuikun kuoret olen tähänkin asti pannut laatikkoon, jonka kyljessä lukee "metallit". Samaan syssyyn kapselikahvin kuoret. Tämän neuvon sain jo Nespresson baristalta. Siis joulu kohdallani on ilman muuta harvinaisen siisti.

Tästä tulikin mieleeni, että pitää imuroida. Se on kinkkinen homma, kun pitää istuen suoriutua lonkan takia. Mukana seuraa rollaattori, joka hommassa toimii apuna. Sitten pyyhkiskelen tomuja ja siinä se minun joulusiivoukseni onkin. Joku naispuolinen ystävä kertoi jo vaihtaneensa jouluverhot ja suursiivonneensa komerot.

Nyt lipittelen latteni loppuun. Sitten suihkuun ja muut manööverit ihmisten ilmoille lähtöä varten. Aamu ja aamupäivä on parasta ostosaikaa minulle. Ruuhkaa rakastavat eivät aivan vielä ole liikkeellä. Hyvää päivää.

VIIKKO MELKEIN PULKASSA

Tämän viikon joululaulut jäivät kuulematta. Piti menemäni Tuomiokirkkoon. Este ystävälläni, joten peruutimme menon. Sen sijaan rämmin loskassa ja rännän sekaisessa lumisateessa ostamaan hedelmiä ja muutaman viipaleen harmaasuolattua joulukinkkua. Postitin pari joulukorttia, luin Italiasta saamani kirjeen ja aloin naputella siihen vastausta. H on leikattu ja tulee ystävänsä auttamana tämän autolla luokseni joulun jälkeen. Olen lueskellut ja kyllästynyt ainaisiin salaatteihini. Onneksi sain kaupasta tuoretta tankoparsaa ja mungopavun ituja. Vaihtelua. Kaivan granaattiomenasta siemenet ja syön taas salaattia.

Miksen syntynyt Italiaan? Olen vähän kateellinen, kun italialaiset asuvat keskellä historiaa ja taidetta. Sieltä saamani kirjeen mukana oli taas museosta brosyyri. Ystäväni ollut Napolin arkeologisessa museossa, jossa aikojenkin takaa esiin kaivettuja taide-esineitä. Sitten jälleen kerran Roomassa ja sen museoissa ja taidegallerioissa. Saan aina hyvin tarkan kuvauksen käymistään paikoista ja siitä olen äärettömän kiitollinen. Itse kun en sen enempää Roomassa kuin Napolissakaan ole ollut. Muutamat Italian matkani pysähtyneet Toscanaan.

Heräsin taaskin tänään varhain. Katselin läppärin ruudulta Woody Allenin vuonna 2010 ohjaaman leffan You will meet a tall dark stranger. Ja huomasin nähneeni sen aiemminkin. Makasin mukavasti vuoteessa läppäri vatsan päällä ja paneuduin ihmiskohtaloiden sokkeloihin. Hienot näyttelijät, Anthony Hopkins muun muassa ja Zorroa näytellyt Antonio Banderas.

Nyt nautin jo tässä ohessa aamulatteani. Ulkona näyttää vetiseltä, hiljainen lauantaiaamu kaupungissa.

Elämä kuluneet vaunut
pysähtyy meren ääreen.
Mutta vesi
tekee aina lähtöä
ihmisten elämässä.
Kaikki avautuu
aamuvarhaisella,
on äkkiä poissa.

(Bo Carpelan,suom. Pentti Sammallahti)

PATALAISKANA

Tyystin laiskana eilen. Ainoa homma kampaaja-ajan varaaminen tammikuuksi. Uskokaa tai älkää,  päivän saa menemään tekemättä mitään. Katselin ikkunasta, kun vesisade vei lumen kadulta, söin ja illalla katselin kolmoselta presidenttikandidaattien keskustelua. Panin merkille muun muassa sen, että Nils Torvaldsilla oli ihanat ruudulliset sukat.

No, ei kai Helsinkiin sitten pykätäkään suurmoskeijaa. Sörkkaan oli tarkoitus. Rakentamisen rahoitus kuulemma jostain kaukaa Arabian niemimaalta. Helsingissä on 22 moskeijaa, joista ensimmäinenkään ei ole moskeijaksi rakennettu alun alkaen. Suurmoskeijan idea on kaiketi lopullisesti haudattu. Enää ei tarvitse spekuloida, kuinka kauaksi viidesti päivässä tapahtuva monen mielestä häiritsevä kutsu rukouksiin kuuluu? Joku jo veikkasi miettiessään moskeijan tarpeellisuutta, että ei sunnalaisuuden ja siialaisuuden kannattajat kuitenkaan samaan aikaan pyhäkköön menisi. On lisäksi useita koulukuntia ja lahkoja, jotka eivät välttämättä yhteen sovi, joten ehkä suurmoskeija olisikin ollut liian suuri Helsingin islamin uskoisten tarpeisiin. Onko asia haudattu? Jää nähtäväksi.

Tänäänkin pysyttelen sisällä. Huomenna onkin sitten kodin ulkopuolista hommaa jo heti aamupäivästä  lähtien. Joulukortteja on jo tullut ja minä omani postittanut. Kaikkien saamieni kuvapuoli kertoo joulutunnelmasta. Joulupukkikin ajaa hevosen vetämässä reessä halki lumisen maiseman. Petteri jätetty huilimaan. Olen ahkerasti kuunnellut joululauluja YouTubesta vanhojen konkarien laulamina. Myös silkka instrumentaalinen musiikki on kelvannut. Siitäkin huolimatta, että joulu menee kohdallani menojaan, vaikka pakastimessa on jo jouluun kuuluvia ruokia odottamassa H-hetkeä. Saatan ottaa varaslähdön. Urheilussa tämä sana korvataan sanalla "aavistuslähtö". Minusta varaslähtö on parempi.

TAIVAS VISKOO RÄNTÄÄ

Yksikään tämän syksyn räntäsade ei minua ole näin perusteellisesti kastellut kuin tämän päiväinen. Mennessä ilma oli mukiin menevää, mutta kotiin tullessa taivas viskoi märkää räntää oikein olan takaa. Loskaa, tuulta, kamalaa. Onnekseni lähdin aamulla niin varhain liikkeelle, että jouduin vasta myöhemmin sään riepoteltavaksi. Asiatkin sain toimitettua, ostokset tehtyä.

Huomaa joulun olevan jo ovella. Silmiä häikäisee loiste ja kimallus. Kiire painaa päälle jokikisellä. Aloin toivoa, että joulu olisi pian ohi, maailma rauhoittuisi. Minulla jo vaikka kuinka mones joulu, kun katselen vain muitten touhuamista. Puolison viimeisinä vuosina joulu jo minimoitiin ja nykyisin siitäkin enemmän.

Eilen tipahti postiluukusta uudistunut Suomi-Amerikka-yhdistyksen jäsenlehti Sam Magazine-nimisenä. Luin illalla ennen kuin nukahdin. Lehdessä on  joskus ruoka- ja juomareseptejä. Aion ottaa yhdestä vaarin ja sen nimi on  gingerbread latte. Tarvitaan vaniljauutetta muun lisäksi, ja uute minulta kotona puuttui. Muut olivat. Nyt on uutettakin. Siispä jonain päivänä kokeiluun!

Tutustuin myös minulle tyystin vieraaseen blogiin. Suomalainen perhe muutti viime kesänä  keskelle Tyyntämerta  Havaiin saarelle, jossa nyt nauttivat kaikesta siitä eksotiikasta, jota tämä saari on kautta aikojen tarjonnut.  Jos joku on kiinnostunut blogista, niin sitä voi lukea Konalla.com-nimisenä. Mauna Kea on saaren korkein kohta, 4207m, asukkaita saaressa  185 000, pinta-ala runsas 10 000 neliökilometria. Eikä sada räntää!!

JIPPII, SUOMI KAKKOSENA !

Jos huominen lumi-,räntä- ja vesisade pitää paikkansa, oli hyvä, että ystäväni ja minun joululaulujen kuunteleminen siirtyi toiselle päivälle. Sankka lumisade näistä kolmesta on rollaattorin lykkijän vihollinen. Vaikka sekin hyväksyttävä, jos pakko on ulkona olla. Minulla on 12 talven  kokemus pyörätuolin kanssa. Nykyisin voin säädellä menemistäni useammin. Juuri huomiseksi suunnittelin asioimista lähiympäristössä. Katsotaan miten käy.

Jaahas, Suomi on sitten toisella sijalla EU:n perusoikeusvirasto FRA:n tilastojen mukaan mitä tulee syrjimiseen eli rasismiin. Luxemburg pitää ensimmäistä sijaa. Meillä työnhaussa syrjitään ja ihan jokapäiväisessä elämässä ulkomaalaistaustaiset saavat tuta enemmän tai vähemmän vihaa ja katkeruutta. Alan olla sitä mieltä, että ehkä meidän vähitellen pitäisi suosiolla hyväksyä muista maista tulleet, kun emme asialle kuitenkaan mitään voi. Maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan, ihmisiä tulee ja menee, muuttaa maasta toiseen, kansat sekoittuvat, tavat muuttuvat. Miten käy kunkin maan kulttuurin? Kyllä me voimme yhäkin istua muurahaispesässä, saunoa ja leipoa karjalanpiirakoita, opettaa suomalaislapsille omaa maatamme, vaikka naapurissa puhutaankin jotain muuta kieltä. Vastaan pyristeleminen tuntuu turhalta. Tulee eräs don Quijote ja tuulimyllyt mieleen.

Mitä muuta tänään maailmalta? USA:n presidentti Donald Trump tykkää television katselusta, kertoo New York Times. Presidentti aloittaa katselun kuulemma puoli kuudelta aamulla ja jatkaa neljästä kahdeksaan tuntia. Tämän ovat paljastaneet hänen avustajansa, tutut ja vielä kongressin jäsenetkin. Haastateltu noin 60 ihmistä. En voisi kuvitella Sauli Niinistöä kököttämässä sen enempää Mäntyniemessä kuin presidentin linnassakaan kuvaruudun äärellä päivätolkulla. Meillä kansalaisilla kun on semmoinen käsitys, että maan johtaminen vaatii jotain muuta. Myös Amerikassa.

Tässä tämän päiväinen. Hyvää huomenta.

TAKANA HYVÄ YÖ

Taas tässä uutta aamua viettämässä justiinsa heränneenä. Nukuin yön kuin pieni porsas. Ai että tuntui hyvältä. Ihan kuin uusi ihminen. Kuuntelin jo kolmannen kerran Petrus Schroderuksen tenoriääntä hänen laulaessaan voimallisesti Finlandian kosken rannalla keskellä lumista suomalaismaisemaa. Olen hiukan kallellaan bassoäänen suuntaan, mutta kyllä entinen oopperalaulaja laskettelee niin komeasti poliisin asussaan, että sydämestä ottaa ja panee rintaa ylpeästi kaarelle vielä äskeisen itsenäisyyspäivän jälkeenkin.

Tänään ohjelmassa korttien kirjoittelua. Yksi ystävistäni C poistunut rivistä keväällä.  Antoi aikoinaan sukunsa pitkästä historiasta kirjan. Luin vain häthätää sieltä täältä. Jos nyt kannesta kanteen sitten. Suku aateloitiin jo 1400-luvulla ja yksi sen paronittareista on poissa. Kuinka juuri tänään C tulikin mieleeni? Voisin ehkä kuvitella, että on luonani juuri nyt. Toisinaan uskon  vierailuihin. On minulla eräs näihin syvästi uskova ystävä, joka puhuu kevyestä ilmavirrasta vierailun tapahtuessa. Minun kohdallani ei ilmavirtaa ole ollut. Ainakaan tiettävästi. Ehkä alitajunnan voimakas skeptisyys karkottaa.

Ensi viikolla kulttuurin lisäksi saapastelen täkäläiseen Herkkuun ostamaan pakastimeen jouluateriakseni laatikoita, peruna-, bataatti-, lanttu- ja porkkanalaatikoita. Muutama viipale joulukinkkua. Rosolliin pääsin jo käsiksi, kun lähikaupasta kauhallisen ostin. Tämän kaiken mässäilyn jälkeen siirryn taas ruotuun ja ruokavaliooni, joka on vienyt kiitettävän määrän kiloja kropastani. On kunnia-asiana näyttää tohtorille huhtikuussa lisää saavutuksestani. Meillä, tohtorilla ja minulla, on nykyisin tapaaminen kuuden kuukauden välein.

Nyt ryhdyn viettämään sunnuntaipäivää osin suunnitelmien mukaan, osin päähän pälkähdyksin. Hyvää Jutan päivää tänään!

TAHDON NUKKUA

Mä en yhtään tykkää!  Jo ties kuinka mones yö, kun uni on tullut vasta neljän maissa aamulla. Koetan välttää jopa Melatoniinin ottamista, unipilleristä puhumattakaan. Ensin mainittua saa reseptittä apteekista, mutta varsinaisen unipilleriä kohtaan jopa nykyinen kaiken ymmärtävä tohtorini tuntee suurta nihkeyttä. Kyllä kirjoittaa, mutta ensin käydään keskustelua. Sitten hän katsoo koneeltaan, koska on viimeksi kirjoittanut, arvioi ja lopulta lupaa. Puhutaan yöunen tärkeydestä ja kun sitä ei luonnollisin keinoin saa, niin luulisi lääkärien olevan suopeita. Emme me unettomat käytä lääkettä väärin, eikä meistä jokikisestä tule addiktia. Usein tapahtuva unettomuuteni alkoi vuoden 2015 syyskuussa.

Tänään olisi ehdottomasti puuhasteltavaa. Olen niin laiska. Haluton. Vetelässä mielentilassa. Joulukortit odottamassa kirjoittamista. Vaikka olen karsinut, lienee paikallaan muutama kortti. Muinoin laittelin saamani kortit naruun roikkumaan, sinitarralla "jouluoveen", oli jopa korttitasku niitä varten. Etsin vuosittain uusia esille panoja. Ovat määrältään saadutkin vähentyneet. Nuoret meilaavat, tekstiviestittävät ja vanhemmat saattavat puhelimitse suusanallisesti toivottaa joulutervehdyksensä. Edelleen kuitenkin lähetämme miljoonia kortteja. Postiressukka. On kovaa hommaa jakaa postia kaiken muun ohessa, tehtävissä, joita Posti on ottanut harteilleen ja niin kovin kaukaisia omasta toimenkuvastaan. Kinkun paistamista, joulukuusen koristelua, lumen luomista ja sen sellaista. Posti on nykyisin kotiapu.

Juttelin E:n kanssa puhelimessa. Oulussa päin niin paljon lunta, että auraa tarvitaan. Myös E:n kotitiellä. Meri ei jäässä kuin ohuesti rannoilla. Ystäväni on jälleen nauttinut Oulun monipuolisesta kulttuuriannista. Usein opettajatytär mukanaan. Minäkin kyllä täällä etelässä himpun verran aktivoitunut mitä menemisiin tulee. Ensi viikolla taas kulttuurin sekaan.

Ostin kotimaisia Lobo-omenoita. Kaino-täti tulee mieleen, jonka mieliomenia talviset Lobot olivat. Hapokkaita ja mehukkaita. Vaikka omenan kerrotaan pitävän lääkärin loitolla, mielihedelmäni se ei ole. Enemmän mieleeni ovat kaukaisen etelän hedelmät.

Kun kerran olen jo valveilla, aloitan päivän ja menen kahvikoneen kimppuun.

VIELÄKIN ITSENÄISYYDEN JUHLAHUMUSSA

Rullauduin eilen asioilleni. Oikeastaan aika miellyttävä ilmakin, viileä ja kuiva, lunta vähän talvelta näyttämässä. Ostin ruokaakin ja tämä tarkoittaa vihanneksia ja hedelmiä. Rollaattori jälleen täyteen pakattu. Liukukäytävää ylös ja hissillä alas.

K soitti ja vaihdoimme joululaulupäivän toiseksi. Arvostelimme linnan juhla-asut. K:n mielestä jollakulla oli ollut liian avoin selkä. Minä en ottanut kantaa, kun asu ei kuitenkaan sotinut moraalikäsityksiä vastaan. Kyllä semmoista selkää passaa näyttää. Alman housuasu sai K:n näkemään punaista. Eikös tämä poptähti ole sanonut, ettei hameissa kulje?  Sain senkin tietää, että Sofi Oksasen hiuslaite painaa noin kolme kiloa.  Ei käytä kuulemma kotioloissa. Rumat olkapäät ja pulleat käsivarret piiloon, pauhasi K.  Miten tämmöisen tyylitietoisen ystävän kanssa voi lähteä joululauluja kuuntelemaan? Minä kun täydennän vasta keväällä garderoobiani. Ehkä pidän takin päällä.

Sofi Oksasta en ole lukenut. Nyt päätin hänen tuotantoonsa ainakin yhden kirjan osalta tutustua. Olen varma, että sen hiuslaitteen alla toimii järkevän kirjailijan aivot. Finlandia-palkintokin sentään. Muissakin kirjallisuuspalkinnoissa hänet on huomioitu. Siis taas asiaa kirjakauppaan. Joulupukille ei kannata vihjaista, kun en koko mieheen usko. "Pukki" tarkoittaa maskuliinia. Miten käy, kun sukupuolista ei ole soveliasta puhua?

Lipittelen tässä samalla appelsiinille maistuvaa kahvia. Ei muuten maistu appelsiinille. Kardemumman ja kanelin ymmärrän, suklaan ja toffeen, mutta että appelsiinia. Lakritsikin hiukan ihmetyttää, vaikka Nespresson barista vakuuttikin sen sopivan hyvin yhteen kahvin kanssa. Tykkään lakritsista, mutta vieroksun ehkä vähän kahvissa. Kaikkea kans, sanoisi äidin äiti ja jauhaisi pontevasti tavalliset kahvinpavut myllyssään, jota pitelee polviensa välissä

OLET MAAMME ARMAHIN SUOMENMAA

Nonnih, pippalot linnassa pidetty. Klänningit viimeisen päälle, design koruja, kaikkea mikä asiaan kuuluu vuoden huippujuhlassa. Ei niitä tässä maassa montaa olekaan. Nyt oli sekin syy, että satasta vietettiin. Aira Samulin oli pannut merkille, että moni tahtoi hänen kanssaan kuvaan. Minä panin sen merkille, että kaikki miehet eivät vieläkään kävele oikeaoppisesti naisensa vasemmalla puolella. Eikä jokainen koukista käsivarttaan niin, että naisen on helppo siihen omansa asettaa. Käsi roikkuu velttona ja nainen pinnistelee pitämällä edes joten kuten kiinni. Nämä ovat, totta kai, pikkujuttuja. Pääasia on, että mukana ollaan ja hauskaa on. Mutta tilaisuushan kokonaisuudessaan on tv-katselijan riemujuhlaa, sallittua kritiikkiä parhaimmillaan.

Oli, kuten ennenkin, kivaa tv:stä seurata ensin kättelyä ja sitten muuta ja kuunnella haastatteluja. Eikä niissä enää vuosiin ole kysytty "mitä itsenäisyys teille merkitsee?"  Jonkun toimittajan (ja muidenkin) lailla huomasin minäkin ne kaksi jetsulleen samanlaista leninkiä kahdella naisella. Ihan selvä de ja vu-tapaushan se oli, mutta todellinen. Joskus ennenkin on näin tapahtunut. No, ei tämäkään maailmaa kaatanut. Hyvä maku kummallakin.

On ihmisiä, jotka eivät näitä juhlia hyväksy, ei pukuloistoa, ei "parempiosaisuutta". Moni frakki on yleensä pukuvuokraamosta ja moni naisen asu muualta kuin tunnetusta muotihuoneesta, joillakin jopa ennen käytetty itsenäisyysjuhlissa. Miten mukavaa katsella kaunista sohvan nurkasta, tyylikkäitä asuja, hymyjä yleensä niin totisten poliitikkojen kasvoilla, ihailla pöydän antimia ja kuunnella ihmisiä. Niitäkin, joiden ansiosta nytkin jälleen linnassa juhlittiin. Voisi olla toisinkin.

Kaikki hyvin, olet maamme armahin Suomenmaa.

TUNTEMATON JÄI TUNTEMATTOMAKSI

Ken on maassa kaunein? Tänään se mitataan. Alan jo valmistautua ankarasti kritisoimaan pukuloistoa linnassa, jonka tapaisissa kerran  kreivien häät vietettiin.

Asettauduin mukavasti eilen illalla nojatuoliin, heitin jalat jakkaralle, join espressoa ja olin valmis sotimaan Rauni Mollbergin Tuntemattomassa. No en! Olin nukahtanut ilmeisesti siinä vaiheessa, kun pojat astuivat ulkomaille, koska heräsin pitkästi tämän episodin jälkeen. Sen minkä näin elokuvasta, oli sitä, että vertasin Edvin Laineen versioon ja kuin myös roolihenkilöiden persoonaa edellisen version henkilöihin. Näin ei tietystikään ollut tarkoitus. Sitä paitsi en tuntenut näyttelijöistä kuin muutaman, esimerkiksi kovin nuoren pojanklopin kuten Pirkka-Pekka Peteliuksen Hietasena. Katselenko tänään sen toisen melkein kolmen tunnin vaihtoehdon, en vielä tiedä.

Tsilari-lehti tuli. Siinä ei vielä kuvia Vanhan tsyrkan konsertista. Muuta kivaa kyllä. Henry Theelistä, Hermannin historiaa, Tauno Palon vierailusta Laulumiehet-raflassa Turkismiesten joulujuhlassa, jonne Palo oli kutsuttu. Kirsti Ortola tuli hakemaan pois, kuten Ortolalla tapana oli, jopa Elitestäkin. Minua somasti lämmitti Heka Mäkisen kirjoitus Töölön Bio Hesperiasta, jossa olen kymmeniä kertoja ollut pikkufriiduna muun muassa Tarzaneita katsomassa. Kuten Mäkinen kertoo, Hesperiassa oli todellakin kovat puupenkit, mutta ei ne siinä iässä kesken krokotiilin ja Tarzanin tappelun yhtään häirinneet. Luin lehden huolellisesti kannesta kanteen. Etukannessa onnitellaan "meidän Suomee, 100v!"

Niin maailmalla monessa paikassa. Sinivalkoista väriä valoin nähtävyyksissä eri puolilla. Pieni Suomi tänään kovasti tapetilla. Kauniita sanoja, puheita, kiitollisuutta heille, jotka tämän kaiken mahdollistivat. Onnea 100-vuotiaalle!

YÖKIRJOITTELUA JÄLLEEN KERRAN

K soitti. Menemme ensi viikolla joululauluja kuuntelemaan entiseen kotikirkkooni. Puhuimme taas ummet ja lammet ja tämä tarkoittaa, että K puhui. Juttua piisaa, vaikka juuri edellisenä päivänä olimme keskustelleet.

Eilen taas tyystin laiskana. Pesin kuitenkin koneellisen pyykkiä. Luin Hemingwayta. Mietin, olisiko imuroimisen paikka? Ei ollut. Mitä turhia. Ehtii myöhemminkin. Mietin joulukalenterin luukun merkitystä "Kiitollisuuden omenapuun hedelmä on tuore talvellakin". Pitää osata olla kiitollinen. Osaammeko me? Nurisemme usein. Unohdamme sen, mikä on hyvin ja siitä voisi olla kiitollinen. Sää ei ole mieleen. Maahanmuuttajia hyysätään liikaa. Toiset saavat, toiset eivät, on kysymys mistä vaan. Eriarvoisuutta. Toisaalta Suomessa moni asia paremmin kuin useissa muissa maissa maailmassa. Kenenkään periaatteessa ei tarvitse asua kadulla. Kaikki eivät sopeudu normeihin, tarjottuun apuun. Olemme moneen asiaan tyytymättömiä. Emme huomaa hyviä puolia, kiitollisuudesta puhumattakaan. Jos joku asia ei ole mieleen, joku toinen on. Tämä on kaikesta huolimatta hyvä maa asua ja elää. Tietysti jossain on aina paremmin. Tämä on kuitenkin meidän kotimme ja nyt juhlitaan sata-vuotiasta itsenäistä taivaltamme. Olkaamme kiitollisia heille, jotka sen meille antoivat. Verellä, hiellä ja suomalaisella sisulla. No, oli aseillakin siinä osansa aikanaan. Me maksoimme siitä kovan hinnan, mutta se kannatti. Tässä me nyt olemme vapaana maana ja siitäkin voimme olla kiitollisia.

Kaksi Tuntematonta sotilasta tarjolla.  Rauni Mollbergin versio ja sitten se monen mielestä ainoa ja oikea Edvin Laineen suoritus. Ehkä kallistun katselemaan Mollbergia. Sitä en ole nimittäin ainakaan kokonaan nähnyt. Kolmas ja uusin versio, ohjaaja Aku Louhimies, antaa vielä itseään odotuttaa päästäkseen olohuoneisiimme. Luulen kuitenkin Edvin Laineen ohjaaman pitävän jatkossakin pintansa. Elleivät sitten seuraavat sukupolvet kallistu uusimpien puoleen. Eräs arvostelu väittää Louhimiehen kavereiden olevan "hitusen syvempiä tyyppejä". Rokka vahvasti perheellinen mies ja Jussi Vatasen Koskelan rooli vakuuttavin ja hienoin kaikista vanhemmista Koskeloista. Tämä oli nettitietoa.

Hyvää yötä nyt.

ENSI VUONNA AKTIIVISEMPI

Kahmaisin aamulla luukun auki "Kurkotan kohti toivoa. Loskassa ja ruuhkassa. Valo tihkuu." Loskasta ei ole tietoa. Talvi meni pois. Toivoa kohti on hyvä kurkottaa ja valoakin tihkuu, kunhan tästä päivä urkenee. Juhlaviikkoa eletään. Ylihuomenna pippalot ja niittaudun television ääreen. Mitenkä kukin pukeutunut, ovatko kristallit kirkkaat ja sujuuko kättely jouhevasti kuten aina? Tänään vielä normaali päivä, huomenna voi varastaa lähdön.

Lähetin R:lle meilin ja kerroin kuulumiset. Sitten soitin K:lle ja yritin saada tolkkua, menemmekö kuulemaan joulumusiikkia joko maksullisesti tai ilman maksua? K lupasi soittaa, kun ei muistanut minä päivänä on lääkärikäynti.

Olen tehnyt näin varhaisesti uudenvuodenlupauksen. Alan olla aktiivisempi Stadin Slangin tapahtumien suhteen. Kaikkea kivaa. Jos vaikka tapaisin jonkun kaukaa lapsuudesta, kun Tölikän kundit joskus skrivaavat Tsilariinkin. Kuvia luvassa Vanhan tsyrkan konsertista. Valokuvaajia paikalla. Vilahdammeko K ja minä  jossain kuvassa?

Luen edelleen kesken "joulukiireitteni" Hemingwayn kirjaa The old man and the sea. Aina vahvempana tulee mieleen, etten ole sitä aiemmin lukenut. Muistaisin näin voimakkaan kuvauksen kalanpyynnistä. Muistan kyllä joskus nähneeni elokuvana. Vanhus juttelee kirjassa yhtä lailla niin itselleen kuin kalalle, joka taistelee hengestään siiman päässä. Eikä se mikään pieni otus olekaan. Luin pitkän pätkän taas viime yönä herättyäni joskus kahden maissa toviksi.

Urkeni siis uusi aamu, olo mainio. En poistu kotoa muutamaan päivään. Torstaina hedelmävati taitaa olla sen näköinen, että kaipaa täydennystä. Ja miksen minäkin? Jos en olisi dieetillä, lähtisin Wanhaan Satamaan Naisten joulumessuille, joilla messuilla olen lapsesta asti käynyt. En tosin enää puolison viimeisinä vuosina, mutta alussa lykin hänet pyörätuolissa. Muutettuani pois Katajanokalta, en ole sinne mennyt. Tänäkin vuonna jää väliin. Ensi vuonna harkintaan, kun olen päässyt pyrkimiini kroppamittoihin.

Ei tässä muuta. Aloitetaan päivä.

KYYTTÖ

Milloinkaan aikaisemmin en ole maistanut kyyttöjuustoa. Nyt olen.  Ostin pienen pyöreän ja litteän palan. Kyyttö on lehmä, kuten tiedämme, ja muun muassa Miina Äkkijyrkkä niitä piti ja pelasti sukupuutolta. Nykyisin Suomessa tätä itäsuomenkarjan lehmää on noin 500 kappaletta. Googletin. Minun juustoni tulee Kainuu country food Oy:ltä Kontiomäeltä. Juusto on minulle ainakin tähän asti ainoa linkki kyyttöihin. Yhtäkään sen lajin lehmää en ole tietääkseni nähnyt. Miltä sen maito maistuisi kahvissa? Juusto oli iloinen yllätys ja liitän sen tältä istumalta yksinkertaisen ja typistetyn jouluni ruokalajeihin. Se oli hyvää!

Vieläkin soi korvissani slangin kieliset joululaulut. "Mä oon kuullu; et mesta on tuolla, yllä maan, päällä pilvien, usvain. Luona välkkyväin himmelin rantsuin, siellä kerran ah, hengailla saan. Halleluja! Mestaan nyt dallaan! Vaikka klabbini mua himaan päin vie..."  Slangikuoro oli mahtava. Kaikkiaan kuorolaisia on noin 30. Aivan kaikki eivät Vanhassa tsyrkassa nyt meille laulaneet. Kuoro käy esiintymässä monissa paikoissa ja minä aion kuunnella sitä toisenkin kerran. Jos vaikka useammankin. K puhui jo myös tavallisten joululaulujen kuuntelemisesta ja yksi paikka voisi olla Johanneksen kirkko. Muuallakin musisoidaan. Cantores minores, YL, Kaartin soittokunta... Pääsylippuja hommaamaan!

Tullessani Vanhasta kirkosta kotiin, poikkesin kauppaan. Ikinä, koskaan elämässäni en ole siihen aikaan ollut ostoksilla. Ei ollut muuten tungosta. Alkoi nukuttaa, enkä sitäkään ole kaupassa ennen kokenut. Pian kotiin ja nukkumaan! Sen verran olin voimissani, että tuon kyyttömaitojuustonkin ostin. Olin juuri K:n kanssa puhunut, kuinka voi olla turvatonta pimeällä tämmöisen myöhäiskeski-ikäisen naisenpuolen yksin kulkea. Toista oli ennen! No, ei minun käynyt kuinkaan, vaikka jo metromatka oli kielinyt perjantai-illan menosta. Örveltäjät liikkeellä. Itäkeskus vaikutti rauhalliselta. Olin onnellinen, kun rapun ulko-ovi napsahti lukkoon ja pääsin hissiin. Maistoin kyyttöjuustoa ennen nukkumaan menoa.

MÄ OON KUULLU, ON TSYRKKA LÖNKALLA TUOLLA

Joulupuu on byggattu, ja
joulu staijaa dörtsillä.
Namusia stikattuna
ompi kuusen oksilla.

Kuusen snadit kynttiläiset
lyysailevat snygisti.
Brassailevat lapsukaiset
shungailevat södesti.

Tänksit sulle, Jeesuksemme,
kallis Vapahtajamme,
flygasithan vieraaksemme,
bestis joululahjamme.

( Sävel suomal. kansanlaulu, sanat G.O. Schönemann, slanginnos E-J. Kauhanen)

Satoi lumen sekaista räntää marssiessamme pimeän Ruttopuiston läpi Vanhaan tsyrkkaan kutosen pysäkiltä. Kirkkosali melkein täynnä ja meidät vaivaiset oli otettu huomioon lapuilla "liikuntarajoitteisia varten". K ja minä olimme mitä suurimmassa määrin tähän ihmiskuntaan kuuluvia ja meidät ohjattiin kohteliaasti paikoillemme. Avaussanojen jälkeen ohjelmaa, yhteislaulua ja Slangikuorokin lauloi kuin myös Pepe Willberg "Oi jouluyö" ihan kirjakielellä. Kuulimme jouluevankeliumin sekä vielä Tampereelta kotoisin olevan teologian maisteri, Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan Vanhan kirkon kappalainen  Seppo.S. Kososen loppusanat, joista osan manselainen päästeli slangiksi. Itse kuitenkin vähätellen taitoaan ja sen aivan vastikään oppineena. Kuoro marssi kirkkokäytävää pitkin ryhdikkäänä rivinä kynttilät käsissään laulunsa lopetettuaan. Kolehti kerättiin köyhiä varten ovella. Minäkin panin osani. Urut olivat pauhanneet ja kanttori Laura Haimelin pääsi vapaalle. Kansa poistui.

K oli hiukan harmistunut, kun kaikki slangilla puhutut ja lauletut jäivät ymmärtämättä. Ei kuulemma ole ollut pienenä ja nuorena slangin kanssa tekemisissä. Mutta minä olen ollut ja ymmärsin jokaisen sanan.

Kliffa tsyrkkamatka!  Mennään taas.

Joulukalenterin luukussa tänään pyydettiin hymyilemään.

JOULUKALENTERI- JA ADVENTTIAIKAA

Avasin ensimmäisen joulukalenterin luukun: Anna joulun tulla, rakasta, ole läsnä ja syvään hengitä. No, joulun tulemisesta itselleni en ole aivan varma, mutta ikiaikaisesti aina jotain rakastan. Läsnäkin olen, jos tarpeen ja hengittäminen syvään kuuluu päivittäin asiaan.

Eilen olin visusti läsnä kyläpaikassa. Tapasin kaksi naista, toinen nuorempi toista. Puhua pulputimme  neljä tuntia, joimme kahvit ja söimme kakkua. Sivusimme jutuissa kaikkea mahdollista taiteesta nykymuotiin, muistoista tähän päivään. Kiva visiitti ja kaunis koti, jossa sain ilon vierailla.

Ulkona näyttää kylmältä, lunta sataa. Tuntuu talvelta. Ei montaakaan kuukautta, kun on taas lämmintä ja mukavaa kesää odotellessa. Talviaikaa on pakko läpi käydä, tahtoo tai ei. Pakkasella narskuu lumi saappaan alla, metsissä paukkuvat puut, kylmä luita vihloo... 

Ystäväni R kysäisi meilissään, minkä kansallisuuden tunnistaisin itsessäni? Olin kertonut äitini olleen entisessä elämässään japanilainen. R on tavannut äitini ja mielellään laittoi hänet Japanissa eläneeksi. No, hetken mietin kansallisuuttani muuna kuin suomalaisena. En tiedä, enkä keksinyt. Tämä on tarkasti mietittävä asia. Äitini lailla tuskin kuitenkaan japanilaisuutena, vaikka joskus olen kukkani asetellut maljakkoon oikeaoppisesti shin, soe ja hikae-malliin. Näillä asetelmilla on oma kieli. Vierasta odotellessa kertovat tämän olevan tervetullut. Persona non grata-asetelma? Tuskin japanilaiset.

Hyvää aikaa valmistautua iltapäivän kirkkoon menoon. Joululauluja slangiksi!

RUTTOPUISTOON

Meinasin olla kirjoittamatta, mutta en sittenkään. Minkäs ihminen vietilleen voi? Lounassalaatti nautittu ja espresso siemailtu. On uusia espressokuppejakin. On tärkeää, mistä mitäkin tarjoillaan. Se on puoli nautintoa.

Ostin  Ernest Hemingwayn The old man and the sea. On ohut kirjanen, sivuja vain 99. Olen  tässä hienossa kuvauksessa mies, kala ja meri jo yli puolen välin. Tämäkin klassikkotarina jäänyt minulta aikaisemmin lukematta.

Tänään onkin luppopäivä eilisen stadireissun jälkeen. Lakkaan kynnet. Huomenna visiittiin. Ja ylihuomenna Vanhaan tsyrkkaan kuuntelemaan sjungaamista. K tulee mukaan. Metro- ja ratikkamatkailua. Niin ja ehkä kaunein katu Helsingissä Espan jälkeen, Bulevardi. Sitten kun olemme astuneet ratikasta, Engelin suunnitteleman portin läpi Ruttopuistoon ja edessä onkin niin ikään Engelin suunnittelema kantakaupungin vanhin kirkko. Sitä ihailemme askeltaessamme lähemmäksi. Lönkankin kautta pääsisi, mutta haluamme kulkea hautausmaan läpi ja katsella ruostuneita ristejä. Paikalle haudattiin 1700-luvulla ruttoepidemian aikana 1185 helsinkiläistä. Arkku, joissa ruttoon kuolleita kuljetettiin, on Tuomiokirkon kellarissa kryptan alapuolella. Olen tummanpuhuvan arkun nähnyt ystävällisen suntion avustuksella. Edesmennyt ystäväni Anja oli mukana.

Nyt luen Hemingwayn loppuun ja sitten alan HSTV:stä katsella, kuka saa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Elisabeth Rehn on lukenut ja valinnut. Lehtihaastattelussa kertoi sen olleen aikamoisen urakan. Tämän uskon.

HANKITAAN SYLKYASTIA

!! UUTUUS KODEILLE !!

Terveydenhoidon mukainen
SYLKYASTIA

patenteerattu Suomessa ja ulkomailla.

Tämän sylkyastian tarkoitus on edistää puhtautta, peittämällä syljetyt ainekset, sekä terveyttä, estämällä taudinaineksia leviämästä syljestä huoneisin (yksi ii). Useat terveydenhoitoa harrastavat lääkärit ovat tunnustaneet keksinnön suuret ansiot.

Sylkyastiaan on joka päivä pantava uutta; vettä ja niin hyvin säiliö kuin kansi sitä ennen tarkasti virutettava vesijohdossa.

Hinta on 9mk. 50p. Myyjä: G.F. STOCKMAN (yksi n) Helsingissä.

Mainos ollut Päivälehdessä vuonna 1891.

Tämmöisen jääkaappimagneetin olen ostanut! Myös seuraavan Savo-Karjala-lehden 1901.

Helsingin jäädytyslaitoksen
SUOMALAISIA KANAN MUNIA

varasto

LIGNELL & PIISPANEN
A.J. Kotilaisella


Ihania!!!  Ostin myös Ernest Hemingway The old man and the sea. En ole aivan varma, olenko edes suomeksi lukenut.

Olin siis taas Stadissa. Kaikenlaista tuli ostettua. Kerjäläiset helisyttivät mukejaan, metrossa kaupattiin lehteä, yksinpuhuja supatti ja kaiveli roskapönttöjä, joulupukkikin matkusti metrolla. Punainen nuttu, vihreät rukkaset, tupsulakki ja valkoinen parta. Oli minusta niin kaukana, etten päässyt vakuuttamaan kiltteyttäni.

Antoisa kaupunkimatka. Kivaa!

REPORANKANA

Keikuin koko eilisen päivän aamutakissa. En laittanut vuodetta. En syönyt salaattia. En antanut aivoilleni tehtäviä. Mitä sitten tein? En oikeastaan yhtikäs mitään. Päivä meni silläkin lailla. Teki kyllä mieli avata lahjaksi lähetetyn Kirkko ja kaupunki-joulukalenterin ensimmäinen luukku. En avannut. En ole varma, saanko avata sitä 1.12. liioin, kun en yleensä lue Kirkko ja kaupunki-lehteäkään. En anna Rakenna joulupuu keräykseen mitään. Olen huono kirkkoon kuuluva. En anna myöskään karkki tai kepponen-päivänä mitään kenellekään. No, karkki on huono juttu, kepposesta en tiedä, rahaa sen olla pitää siihenkin keräykseen. Mutta minä olen antanut kaivorahaa Afrikkaan ja ostanut vuohen yhdelle perheelle. Sitten lakkasin olemasta sillä lailla hyvä ihminen.

Lauantaina palatessani taiteen parista Helsingissä ja kävellessäni kauppakeskuksen kujia pitkin kotiin, kuulin takaani naisen äänen "rouuuvaaa". Käännähdin tietysti. Naishenkilö hiukan hengästyneenä sanoi, että minun tahdissani ei pysy nuoremmatkaan henkilöt. En kysynyt, mutta mieli teki, että miksi pitäisi pysyä? Katselin naista ja odotin jonkunlaista tarkennusta. Hänen hengityksensä tasaannuttua kertoi "ihailevansa kävelytyyliäni". Jaahas, tuumailin itsekseni, että tämmöinen tapaus. Kävelen kuulemma kauniisti (???). Hmmm....  Jotain pitäisi sanoa ja lopulta kiitin ja mainitsin, etten siitä kauneudesta tiedä, mutta aika vauhdikkaasti yleensä liikun. Hän kysyi, kävelenkö samalla lailla ilman rollaattoria? Vastasin, etten ole pitkiin aikoihin ulkona sitä kokeillut, mutta tuskin. Mutisin jotain kiireestä ja jätin hänet ihailemaan kulkemistani hänestä poispäin. Kaikkea kans!! Itäkeskus!!!

Tänään olen ajatellut hiukan liikahtaa ulos. Minne asti, en ole vielä päättänyt. Jos kuitenkin sataa kissoja ja koiria, en liikahda, kun ei ole oikeaa asiaa minnekään. Pieni sade ei haittaa. Vedestä puhutaan, ei lumisateesta. Voisin tietysti piipahtaa kauppakeskuksessa, että näkevät miten kävelen.

KOLME VELJESTÄ

Von Wrightien näyttely Ateneumissa katsastettu, mitä ihmismassan seassa nähty. Jono lippumyymälään pitkä ja minä ehdin M:lle napista, että museokorttilaisille pitäisi olla oma kassa. Nopeuttaisi toimintaa. No, saimme rintaan tarran, joka takaa meille säällisen sisään tulon. Sitten vaan Taiteen ääreen. Salikaupalla maisemia ja eläimiä, lintuja edestä ja takaa. Jopa von Wrightien täyttäminä lasivitriineissä. Mahtava merikotka teki vaikutuksen koollaan. Ikäkirjo yleisössä vauvasta vaariin ja monet olivat aivan oikeasti kiinnostuneita näkemästään. Arvelin osan tulleen siksi, että von Wrightin kolme veljestä on nyt tapetilla ja on ihan must poiketa Ateneumiin. Sama asia, kun ostetaan Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjailijan kirja tai kirjallisuuden Nobelin saaneen. Ei välttämättä lueta. Kun pahin innostuksen puuska alkaa olla Ateneumissa ohi, ajattelin mennä uudestaan ja katsella RAUHASSA teoksia. Näyttelyhän on helmikuuhun asti.

Veljekset osasivat maalata, se on selvä asia. Ja kuten M sanoi, näistä maalauksista ei tarvitse miettiä, mitä esittävät. Olen samaa mieltä. Jokainen sulka paikallaan, jokainen lehmän häntä selkokielellä tehty, maisemiin tahtoi kävelemään ja järviin uimaan. Katajanokan 1800-luvun ränsistyneisyys semmoisena kuin se oli. Me olemme ylpeitä Savosta tulleista taiteilijaveljeksistä.

Museokaupasta en ostanut von Wrightin kirjaa, vaikka selailin ja hypistelin. Ostin kaksi jääkaappimagneettia. Ferdidandin Ensi yllätys (1880), jossa vasikka ihmettelee ankkoja sekä Magnuksen Annankatu kylmänä talviaamuna (1868). Wilhelmiltä en ostanut mitään. Kolmanneksi valikoin ostoskassin, jossa kuvattu Albert Edelfeltin Leikkiviä poikia rannalla (1884). Olen tyytyväinen ostoksiini sekä saamaani hengen antiin kuin myös M:n aina yhtä mielenkiintoiseen seuraan. Sain joululahjankin häneltä!

Sitten tepastelimme Stockmannille, joka myös oli kuin nuijalla lyöty ihmisiä täynnä. Syy lauantaipäivä ja "black friday", joka venyy monessa kaupassa koko viikonlopuksi. Luovimme tiemme hissiin ja kohti 8. kerrosta, jossa Samppanjabaari. Sekin ihmisiä täynnä. Löysimme pienen kahden hengen pöydän, joka meille passasi hyvin. Lasillinen samppanjaa ja pienen pieni voileipä, jonka nälkäinen olisi ahmaissut yhdellä suupalalla. Me pilkoimme sitä tyylikkäästi haarukalla ja veitsellä. Herkku oli hyvää ja se oli lautasella esteettisesti kaunis näky koostaan huolimatta tai juuri siksi. Yksi katkarapu minimaalisen pienen lisukkeen kanssa peitti koko pikkuruisen leivän, ja me taiteilimme sen onnistuneesti pienemmäksi.

M tietää, että lopetin neandertalilaiskirjan kesken, koska se oli minulle liian tieteellistä tekstiä. Aivotoiminnan takia kuulemma olisi luettava tämän kaltaistakin välttyäkseen myöhemmän iän muistisairaudelta. Illalla otin neandertalilaisen taas käteeni ja tavasin sanoja: metylaatio, polymeraasi, sytosiini, nukleotidi, adeniini, bakteerisekvenssi, guaniininukleotidi, tymiini, sytosiiniemäs, sentrifugoiminen...  Aivot kuulemma M:n, joka on alan ihminen, mukaan mielellään käsittelevät asioita, joita eivät itsekään ymmärrä, saati luovuttaisi tiedot omistajalleen. Näiden ja muiden maallikolle vaikeiden sanojen jälkeen olen varma, että minusta ei tule muistisairasta. Tätä  mieltä on ollut lääkärinikin, koska molemmat vanhempani olivat täyspäisiä loppuun asti ja muistisairaus saattaa olla perinnöllistä.

Onnellisena seesteisestä tulevaisuudestani ryhdyn viettämään tätä sunnuntaipäivää ja varmemmaksi vakuudeksi annan aivoilleni lisää kirjastani vaikeita sanoja.

MR. MORGAN´S LAST LOVE

Herätyskello soi ja minä heräsin. Kahvin lipittelyn jälkeen aamutoimet, ulkomuoto fiiniksi ja sitten menoksi. Ei haittaa, vaikka sataisi. Suurimman osan matkaa teen sisätiloissa, ulkona vain pienen rupeaman. Muutenkaan ei sää minua pidättele, jos on menoa. Roskiskeikan voin kyllä siirtää, jos sataa kissoja ja koiria tai pihateitä ei ole lumesta aurattu. Pieni lumikerros ei rollaattorin menoa estä, eikä paksumpikaan, jos on pakko lähteä.

Teema näytti illalla elokuvan Mr. Morgan´s last love vuodelta 2013. Eläkkeellä oleva viriili professori (Michael Caine) löytää lesken elämälleen uutta sisältöä nuoresta ranskattaresta. Fyysistä se ei ole, vaan toverillisuutta lämmöllä ja välittämisellä höystettynä. Professori jakaa elämän viisauttaan pariisittarelle, kokemuksiaan ja neiti arvostaa vanhan ja miellyttävän miehen oppeja. Elokuvassa on rakkautta, on toki. Professorin suojatti rakastuu opettajansa poikaan.  Elokuvassa on happy end, vaikka professori riistääkin itseltään hengen ikävöidessään elämänsä suurta rakkautta, omaa edesmennyttä vaimoaan. Hän oli valmis lähtemään.

Elokuvan, josta pidin, jälkeen otin unipillerin ja menin nukkumaan. Monta valvottua yötä takana. Nyt halusin nukkua.

Aamukahvi hörpitty, mukin pohjalla vain vaahdotettua maitoa, jota en yleensä lusikoi suuhuni. Syön kevyen salaatin ennen lähtöä ja näyttelyn jälkeen M ja minä ehkä menemme jonnekin kahville tai lasilliselle. Kumpikin käy. Nyt valmistautumaan!

PARFYYMIT LATTIALLA

Aina sattuu ja tapahtuu. Eilen järjestelin kylpyhuoneen laatikoita. Laatikko, joka on täynnä hajuvesiä, putosi kylppärin lattialle kaapistosta Osa pulloista rikki ja nyt tuoksuu koko huusholli hajujen kakofonialle, kun Guccit, Diorit, Estee Lauderit, Chloét, Diorit, Chanelit ym sekoituivat toisiinsa. Olipas hommaa! No, tulihan järjestettyä perusteellisemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Osan sain pelastettua. Sitten lounaan tekoon. Parfyymien aromit leijailivat perässäni keittiöön, hajulisä makoisalle salaatille.

Mietin, lähtisinkö ensi viikon perjantaina Vanhaantsyrkkaan konserttiin. Joku lukee evankeliumin ja sitten on konsertti. Tietty, että jouluaiheinen. Stadin Slangi asialla.  Näitä tähän vuoden aikaan liittyviä aiheita on vähän siellä sun täällä, myyjäisiä, pikkujouluja, konsertteja, yhteislaulutilaisuuksia (olen joskus ollut kuuntelemassa Töölön kirkossa) ja vaikka mitä. Jos saisin Joulun sydämeeni. Minäkin. Sunnuntaina 26.11. avataan Helsingin joulukatu. Aleksi.

Uusi eurooppalainen sairaanhoitokortti tuli taas.  Kaksi vuotta aina voimassa. Ihan kuin lähtisin jonnekin, missä sitä saattaisin tarvita! Vaikka onhan minulla hurjia suunnitelmia aina. Jos ei nyt vallan Karibialle asti, niin tyrkyllä on lähempänäkin ennen käymättömiä paikkoja. Joulu muualla kuin Suomessa on ajatuksen paikka. Pari kertaa kohdallani tapahtunut. En pannut pahakseni, vaikka lanttulaatikko jäi väliin. Vanhempani sen sijaan panivat pahakseen. Ei lanttulaatikon pois jäämistä, vaan puolison ja minun pois jäämistä joulun vietosta täällä.

Niin kävi, että talvi tuli ja se meni. Ei lumen hiventäkään enää. Jalankulkijoilla sateensuojat. Huomiseksi luvattu auringon paistetta ainakin näytiksi. Minä lähdössä ulos ja Stadiin. Treffit M:n kanssa. Taidetta tiedossa. Tänään en mene mihinkään. K kutsui kyläilemään kotiinsa. Palaamme asiaan.

PULLONPALAUTUKSEN HANKALUUS

Juuri ja juuri eilen ennen räntälumisadetta ehdin kauppaan. Suurin osa aikaa Eastonissa meni pullonpalautuspaikan etsimiseen, vaikka kysyin. Löysin parkkihallista P2-kerros. Ehkä suunniteltu sinne siksi, että ajatellaan kaikkien tuovan tyhjät pullonsa autolla. Minulla oli kaksi pulloa ja ajattelin jo ne viskata jonnekin lasinkeräyslaatikkoon. Mutta kun kysyvä ei tieltä eksy, niin pääsin perille minäkin. Autonpesijä neuvoi aivan lopuksi.

Sitten aloin ottaa selvää HKO:n kenraalikonserttien lipuista. Vasta 14.12. jälkeen, kertoi ystävällinen  Ticketmasterin toimihenkilö. Kerroin olevani uusavuton lippuasioissa. Kerroin koko historian, että viimeksi ostanut joskus vuonna miekka ja kilpi ja se tapahtui vanhanaikaisella tavalla oravannahoilla. Palaan asiaan joulukuun puolessa välissä ja ehkä K:lle ja minulle löytyy paikat. Pitää olla käytävän vieressä, että saan rollaattorin koottuna pienemmäksi sievästi ja muita häiritsemättä viereeni. Kaikenlaista hommaa saadakseen kuunnella klassista musiikkia!

Oravannahoista tulikin mieleeni taannoinen pankissa käynti ja asioiminen miespuolisen virkailijan kanssa. Hän kysyi minulta, tiedänkö miksi oravannahoista luovuttiin maksuvälineenä? En tiennyt.  "Pajatsot menivät aina tukkoon".

Ruokakaupassa oli aivan ihastuttava nuorimies järjestelemässä tuoreita salaattipakkauksia. Halusi tietää, mitä tahdon (ranskalaisen sekoituksenhan minä) ja sitten katsoi päivämäärät ja rucolarasian otti laatikosta lattialla saatesanoilla "nämä ovat juuri tulleet". Ostin ihan hänen käytöksensä takia muitakin salaatteja, vaikka en olisi niin paljon tarvinnutkaan. "Onko siinä kaikki?" kysyi vielä ja me molemmat hymyilimme kauniisti. Epäilin hänen olevan ensimmäistä päiväänsä ja epäilen sitäkin, että rutiini tappaa myöhemmin innokkuuden sekä ehkä vielä ison osan työn ilosta. Kuukauden kuluttua hän on kuten muutkin. Kohtelias, mutta asiakas saa itse ottaa rucolansa.

Luen nyt Tuomas Kyrön kirjaa Benjamin Kivi. Ilmestynyt vuonna 2007. Kolme kirjaa sitä ennen. Kirjailija osasi jo tuolloin painaa huumorilla sivulta sivulle. Aivan alussa luulin kirjaa kuivaksi, mutta kun Benjamin Kivestä tuli Antti Teremies Mikkonen, niin kirja alkoi kiinnostaa. Mikkonen kuoli pudottuaan katolta ja Benjamin tarvitsi uuden henkilöllisyyden, niin otti sen ruumiilta ja Benjamin Kivi pantiin multiin.

KONSERTTIIN, KONSERTTIIN

Valittelin blogissa kulun olevan suorastaan kurjaa pimeällä, että pitää jättää kulttuuririennot, konsertitkin, iltasella menemättä. Ystäväni J oli blogin lukenut, soitti ja kertoi HKO:n kenraaliharjoituksista musiikkitalossa, jotka alkavat klo 10 aamulla. Ei ollut tullut mieleenikään musiikilliset kenraalit. Toki olen kenraaleissa ollut, mutta teatterin puolella. Monessakin. Silloin kun vielä tunsin sen alan ammattiväkeä.

Otin kiireesti selvää HKO:n harjoituksista ja ensimmäinen olisi ollut jo joulukuussa. Loppuunmyyty! Otin selvää lisää ja pitkin kevättä on tarjolla tätä herkkua kenraalin muodossa. Ei kuin soittamaan K:lle, josko saisin seuraa. "Totta kai mä lähden mukaan". Ehkä joissain näistä kevätkenraaleista olisi meille paikat. Asia selvitettävä. Olisihan tuo hienoa päästä kuuntelemaan, ei vain kuulemaan, klassista musiikkia muullakin tavalla kuin cd:ltä. Siitä on nimittäin ikuisuus! Elävän musiikin kuuntelemisesta salissa, jossa kunnon akustiikka.

Kummitätini kanssa myös joskus kaupungintalon kävelykonserteissa olen ollut. Nekin käynnit entisen elämän kulttuurinautintoja. En ollut edes rouva. Kuinka kaikesta onkin pitkä aika!!! Konsertit, jotka järjestettiin kaupungintalon juhlasalissa eivät varsinaisia "kävelykonsertteja" olleet. Istuimme paikoillamme konsertin ajan. Konsertteja järjestetään vieläkin, mutta alkuliite "kävely" on jätetty pois. "Kävelykonsertti" tarkoittaa nimensä mukaisesti, että kuunteleva yleisö voi kävellä, tulla ja mennä. Ne ovat usein puistoissa. Esplanadin puistossa on lava, jossa musisoidaan kesäaikaan ja yleisö pasteerailee puiston käytävillä, poikkeaa vaikka Kappeliin.

Lava on talven horroksessa ja "Helsinki helmilöissä"

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
nähkää Suomen talven suuri taika!

Koko Helsinki on helmilöissä,
puistot kaikki kuurakaunehissa,
kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
esplanaadi on kuin taikalinna,
peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
jossa Hiiden neien häitä juodaan...
(Eino Leino)

KEKSIONNEA

Olikohan se eilinen kauppaan mennessäni lunta vai räntää?  Pienen pieniä hiutaleita, jotka tuota pikaa sulivat rollaattorin päällä. Illalla ei ollut enää epäselvää, mitä taivas heitti. Lunta!

Olen tuijottanut kirjaimellisesti vesi kielellä Fazerin mainosta Tosca-kekseistä. Ostin. Maistoin. Samalla hyllyllä kaupassa oli italialaisia suklaakeksejä "pikkuleivonnaisia suklaakreemitäytteellä". Ostin. Maistoin. Enkä edes tuntenut olevani dieettipetturikaan. Siitä on niin kauan, kun olen tällaisia makeita suuhuni pannut, että takuulla olin nyt ansainnut. Söin kaksi ja kaksi. Liruttelin espresson seuraksi. Caramelito. Päivä siis meni kyllä ihan pipariksi. Olin lounaan lisukkeeksi pannut uuniin bataattiranskalaisia. Siis repesin kaikin puolin! Vatsa oli kuin rumpu, vaikea istua. Kaduinko? En!! Tänään taas ruodussa kiltisti.

Taidan jättää neandertalilaisen kirjan lukemisen toistaiseksi. Luiden morfologisten ominaisuuksien tutkailu ei enää kiinnostakaan. Sivulla 206 ei vieläkään ole löydetty sitä "maagista luuta, jossa olisi valtavat määrät neandertalinihmisen tuman DNA:ta". Luulin hommaa helpommaksi, ainakin samanlaiseksi kuin mammutin luitten löytyminen. Niihinhän kompastuu jossain päin. Nuorena haaveilin hulluuksissani arkeologin ammatista. Tällä luonteella, jossa ei oikeastaan ole kärsivällisyyttä nimeksikään, ei maassa tonkiminen ja pienellä sudilla kaapiminen olisi ollut minulle sopivaa. Haluan nopeasti päästä tulokseen ja heti nähdä maailmaa mullistavia asioita. Ehkä kurkkaan Svante Pääbomin kirjan loppuun ja saan tietää, miten geenivirrat ovat kulkeneet. Tai odotan kärsivällisyyttä, joka antaa minulle aikaa lukea kirjaa eteen päin antaumuksella ja sillä kunnioituksella, jonka se ansaitsee.

Tänään sisällä. Huomenna, jos vielä on lunta, menen kokeilemaan ensiaskeleitani tässä valkoisessa aineessa, jota niin moni rakastaa. Onhan se toki sievää, kun puut ovat kuin postikortissa lumivaipan peittäminä ja värikäs punatulkku kököttää oksalla.

ITÄKESKUKSEN KULTTUURIA

E soitti. Oli ollut Waltteri Torikan konsertissa. Torikka laulanut "kevyitä" ja pari Bizetin Carmenista. E on enemmän klassisen musiikin ystävä, että tämä konsertti saattoi olla jonkunlainen uhraus. E laulaa itsekin. Minä en vuosikausiin ole ollut missään konsertissa, vuosikymmeniin siis. Jos asuisin vielä Katajanokalla, saattaisin mennä. Matka kulttuuriin on lyhyempi kuin täältä ja illalla pimeällä on ikävä rämpiä metrosta kotiin.

Kun melkein aina tätä Itäkeskusta mollaan, niin nyt on sopiva hetki kertoa Stoasta. Se on täkäläinen kulttuurikeskus, jossa joskus muinoin olen minäkin ollut muutaman esitelmän kuuntelemassa. Stoassa on teatterisali, musiikkisali, kirjasto, työväenopisto. Stoan rakennus valmistui vuonna 1984. Sinnekin on kävelymatka, joka ei ole mukava pimeimpänä vuodenaikana. Katajanokalta kulkee ratikka vaikka oopperalle, musiikkitalolle, teattereihin...  Ovelta ovelle. Kaikki siellä. Täällä vain Stoa ja kaksi isoa kauppakeskusta. Joista toiseen tulee elokuvateatteri. Niin, on täällä myös ravintoloita. Yhdessäkään en ole ollut. Asukkaita vajaa 5000. Saman verran suunnilleen kuin Skattalla. Muuta yhteistä ei sitten olekaan. Töölössä 30 000. Töölöön kuuluu Etu- sekä Taka-Töölö (minä asunut kummassakin), alue siis paljon suurempi kuin Itäkeskus tai Katajanokka.

Panin illalla herätyskellon aamuksi soimaan, kun vesikatko alkaa klo 8. Kävin jo suihkussa ja nyt on tietysti aamulatten vuoro. Maapallon pyöriminen hidastunut. Pitääkö olla huolissaan? Minua kaikki tämmöiset ilmiöt hiukan hämmentävät, kun ihminen ei asioille mitään voi. Meteoriittienkin pyrähdykset avaruudessa panevat miettimään, jysähtääkö Maahan? Kaikki kanttuvei?

Tänään kuitenkin vielä pyörimme turvallisesti, eikä taivaalta taida tipahdella muuta kuin vettä, räntää ja lunta.

VESIKATKO

Löysin vanhempieni "Saunakirjan" kirjahyllystä. Vieraskirja. Heidän ystäviään käynyt kauan sitten heidän mökkisaunassaan ja panneet kirjaan värssyt ja nimet. Yksi "värssy" on pikkutuhma! En kirjoita tähän. Hävitän kirjan. Sillä ei ole mitään merkitystä niille, jotka kaivelevat jäämistöäni minun jälkeeni. Olenhan pannut roskiin kaikki valokuva-albumitkin. Vain joitakin irtokuvia säästänyt katseltavakseni jonain sadepäivänä. Nyt muuten sataa, mutta en ole valokuvatuulella.

Lipittelen tässä jo aamukahviani. Harakankellomukista. Tulee kesä mieleen. Ulkona säkkipimeää, mitä nyt katuvalot loistavat. Jokunen auto ja jokunen jalankulkija kadulla. Lunta en kaipaa, vaikka moni niin tekee "valoisuuden takia". Näytän ehdottomasti paremmalta hämärässä ja pimeässä. En haikaile lumessa kulkemista, rollaattorin lykkimistä. Vaikka aina vertaan sitä pyörätuolin työntämiseen ja on siis paljon kevyempää puuhaa. Oli aikamoista kamppailua saada paksussakin hangessa, sanon hangessa ja tarkoitan sitä, tietä raivatuksi meille. No, "kamppailisin" mukisematta vieläkin, jos saisin puolison takaisin! Yhä kahdenkin vuoden jälkeen kuullessani kolauksen, ajattelen "hän tulee kotiin". Sitten on taas hiljaista. "Hei kulta, mä tulin jo", onkin pelkkää mielikuvitusta.

Alakuloa? No joskus ja vähän tänään.

En viitsi joutua paniikkiin huomisen vesikatkon takia. Se on kummallinen juttu, ihan totta, panikoin asiasta ja täytän vedellä kaikki astiat. Vaikka tiedän, että vettä saa muutaman tunnin kuluttua. Mitä tapahtuisi, jos ei olisi vettä? Siis suolatonta. Sen hanasta saaminen on itsestään selvyys. Jossain päin maailmaa kävellään kilometrikaupalla saadakseen ämpärillisen. Miltä se tuntuisi? Joku jossain konttaa armottoman auringon alla laajalla aavikolla, vettä ei ole, juo virtsaansa, näkee näkyjä vedestä, polttaa nahkansa, nääntyy, on yksin ja  haluaa edes pienen tilkan vettä, vain hiukan kostuttaakseen huulensa, hiekkaa, hiekkaa...  Olen katsellut liikaa elokuvia Saharasta.

Katselen tänään kakkoselta vetisen matkaohjelman Amazonilta.

LÄNSIMETRO ALOITTI

Ilman suunnitelmaa ja herätyskelloa heräsin aamulla niihin aikoihin, kun länsimetro aloitti toimintansa. HS netissä näytti suorana metron kulun ja asemien juhlahumua. Ihmisiä väkevä määrä asemilla ja junissa, tungosta, musiikkia, laulua, toimittajat kyselemässä tuntoja, lapsia, aikuisia, koiria ja kello oli juuri lyönyt viisi. Katselin meininkiä läppärin ruudusta vähän aikaa ja kuuntelin kehuja ja haukkuja metrosta Espoossa. Joiltakuilta mutkistuvat matkat, toiset junasta hyötyvät.

Olen ensimmäisen metromatkani ilmeisesti tehnyt Tukholmassa ja sitten monissa maissa ja kaupungeissa ennen kuin astuin Helsingin metroon sen valmistuttua. Se oli tänne itään ja sitä junaa nykyisinkin käytän. Ensi viikolla taas. Viikonlopun aion maleksia kotona. Jos vaikka saisin luettua neandertalilaisen loppuun. Muitakin lukemattomia ja kesken jätettyjä yöpöydällä joukossa molemmat Morset ja Adam Dariukset. Olen kirjasta toiseen hyppelijä. Lienenkö lukenut yhtäkään kirjaa koskaan loppuun asti yhtä kyytiä ilman vierailua jonkun toisen kirjan sivuilla?

Alanyasta sain puhelimitse terveisiä H:lta. Aurinko paistaa ja plusasteita 25. Kolme kuukautta kestänyt rupeama Turkissa alkaa olla lopuillaan ja parin viikon kuluttua H on taas Helsingissä. Kerroin koleaa ja sateista olevan, pimeää ja joulun odotusta.

Menin HS:n livelähetyksen katselemisen jälkeen takaisin nukkumaan ja nyt vastikään uudestaan heräsin. Naputtelen tämän, sitten suihkuun ja vähitellen lounaan tekoon. Uunijuureksia jäi eilisestä, salaatti ja broileria seuraksi. Joskus ajattelen, miltä taas tuntuisi valmistaa ruokaa kahdelle? No, P-D on kanssani syönyt, mutta -häpeä kyllä -  olen Herkusta hakenut valmista. Enää ei innosta kokkaaminen, enkä välitä katsella televisiostakaan. Hyllyssä on vielä kymmeniä keittokirjoja, vaikka olen suurimmasta osasta luopunut. Taas karsittava. Mitä niitä siellä säilyttää? Tyhjän panttina. Saan tilalle kunnon lukemista.

KOHTELIAISUUTTA

Kyllähän minä Stadiin eilen menin. Taas Stockan kenkäosastolle ja nyt ostin saappaat. Kuin myös jälleen First Loungeen lattelle. Ja Herkkuun. Istuin penkillä maksamisen jälkeen ja katselin ihmisiä. Ykskaks silmiini osui kassarouva, jolle vuosikausia olen maksanut. Hän muisti! Tervehti iloisesti. Tuntui niin mukavalta, kun menneeltä ajalta vielä minut tunnettiin. Hyvillä mielin lähdin metroon.

Leimatessani lippua ennen hissiä, joka vie alas metroasemalle, seisoi herrahenkilö myös hissiä odottamassa. Hän piti ovea auki kunnes sain lipun leimattua. Hän oli varmasti joskus nähnyt parempiakin päiviä. Mitä lie tapahtunut? Kiitin häntä huomaavaisuudesta. Sanoi hississä "Vaikka nyt olen tällainen, niin olen herrasmies. Kohteliaisuutta opetettiin kotona, minä muistan vielä". Katselin hänen olemustaan ja vaatteitaan. Hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti, hymy valaisi kasvot. Hän vaikutti onnelliselta. Ei katkeralta. Hissin tultua alas, antoi minun mennä ensin ulos, kumarsi ja hymyili taas. Minun tuli  hyvä olla. Ihminen on sisältä tärkeämpi kuin mitä ulkokuoresta näkyy. Pitäisi katsoa ensin silmiin, eikä luoda kuvaa ulkonäön perusteella. Minunkin olisi tämä opeteltava.

Tänään en varmastikaan pane jalkaanikaan ulos, ellen roskikselle. On puuhasteltavaa ja aion myös lähettää meilin A:lle. Lounaaksi uunijuureksia, kunhan saan ne pilkottua. Taivaskin alkaa repeillä sadepilvistä, ehkä loppupäivä onkin poutaa. Kovin on päivät hämäriä, mutta joulun jälkeen alkaa valjeta. Kuljemme kohti kevättä.

Tässä tämä tänään.

JA EI KUIN MENOKSI

L ja A kyläilivät pikaisesti. Mennessään veivät Sorttiin minulta ongelmajätettä. Kiitoksia vielä kerran. Joskus mietin, miten autoton selviää tämän kaltaisista jätteistä, jos ei olisi hyviä autollisia ystäviä? Marokossa ainakin oli paiskattu tien poskeen kamelin sun muiden raatojen sekaan. No, tätä en tokikaan suosittele tänne. Olen yhä vahvasti sitä mieltä, että taloyhtiöt voisivat alkaa kerätä pienempiä sähkölaitteita kuten hiustenkuivaajia ja paristoja, sähköhammasharjoja, pieniä pöytävalaisimia jne. Jätehuoneen seinällä kehotetaan itse toimittamaan kaikkinainen ongelmajäte niille varattuihin pakkoihin. Eikä niitä ole aina välttämättä edes samassa kaupunginosassa. Mitäs teet, mummuparka?

Svante Pääbon Neandertalilainen-kirjassa olen jo niin pitkällä, että etsitään kuumeisesti kaikenlaisia luita, joista toivotaan saavan neandertalinihmisen DNA:ta. Kokonainen kroppa jostain ikiroudasta olisi mahtava juttu. Kivinen on tiedemiehen tie. Ja kadonneen perimän etsiminen on kirjan kokoinen asia.

Olen kahden vaiheilla, lähteäkö tänään liikkeelle vai ei. Pitkää tikkua en viitsi. Helsinkiin en kuitenkaan. Ensi viikolla varmasti. Kirjakaupasta voisin yrittää ostaa/tilata Fredrik Backmanin kirjan Mies, joka rakasti järjestystä. A oli lukenut alkukielellä (ruotsi) ja kehui. Minulla kun on kankea ruotsi, luen sen suomeksi. Terveisiä vaan ruotsin maikka Fontulle pilven reunalle. Yhä sangen kevyin eväin täällä siinä kielessä porskutan.

Taidan laittautua ulosmenoa varten ja ei kuin menoksi.

STADISSA

Änkeydyin eilen Stadiin. Ihana tunne. Onnellisena istuin metrossa ja tunsin jo Siilitien asemalla lähestyvän kaupungin tuoksun. Työntäydyin Keskuskadulla yläilmoihin ja marssin määrätietoisin askelin Stockmannille. Menin Aleksanterinkadun pääovesta sisään ja tunsin kosmetiikkaosaston kutsun. Mietin, otanko vastaan. En ottanut.

Hissillä neljänteen ja katse kohti talvisaappaita. Matalat korot ovat nyt in tai sitten semmoiset toista kymmentä senttiä korkeat piikit. Pyysin myyjän ja palvelua. Hän oli alttiin kohtelias. Yhdet saappaat minua miellyttivät, mutta koko puuttui. Tilataan, sanoi altis myyjä. Tulee Tapiolasta tai Turusta, täsmensi. Lähettävät tekstiviestin, kun voin hakea. Pyysin tänne Itäkeskukseen. Auliisti kerroin, miksi tänne. Kuten aina. Kuin puolustuksekseni. Menin sukkaosastolle. Valitsin Vogueita ja saapasmyyjä oli yhtäkkiä vieressäni. "Löysin vielä yhdet, sovitetaanko?" Sovitimme ja minä olin edelleen espoolaisten tai turkulaisten kannalla. Kiitin myyjää ystävällisyydestä ja keskityin taas sukkiin.

Ajoin hissillä seitsemänteen ja First Loungessa join tyylikkäässä ympäristössä tyylikkäästi yhden latten. Luin päivän Helsingin Sanomatkin. En ole aikoihin lehteä hyppysissä pidellyt. Totta on, mitä L on sanonut. Suuria kuvia ja vielä suurempia mainoksia. Itse uutiset vaikuttivat sivuseikalta. Lukaisin lehden ja panin sen viereeni sohvalle. Muodikkaasti pukeutunut rouva kysyi, jos lehti on vapaa?  Toki, ja ojensin HS:n hänelle. Hymyilimme molemmat.

Seuraavaksi Herkkuun. On se, on se, se oikea Herkku oikeassa Stockmannissa oikeassa Stadissa. Katselin ja ihastelin ja lopuksi ostinkin. Keskuskadun puoleisesta ovesta ulos ja sitten ylitettyäni Aleksin ja ohitettuani musikantin, käppäilin ovelle, josta aletaan laskeutua kohti metroa. Mennessäni ostin Rosebudista kaksi Tuomas Kyrön kirjaa Kunkku ja Benjamin Kivi.

Siilitien aseman kohdalla kadotin Stadin tuoksun ja pian olinkin Itäkeskuksessa. Mutta en kuitenkaan oikein kotonani.

TUPPURAINEN AUTTAA TAPPURAISTA

Eilen tapahtui Eastonissa niin, että hissin valotaulu tuikki "lukittu, lukittu", eikä kutsusta tullut. Hissiä odotin minä sekä sähköisellä pyörätuolilla liikkuva mieshenkilö. Hän alkoi rullautua liukuportaita kohti ja minä perässä kysellen "onnistuuko?" Kertoi kerran menneensä etuperin (silloin oli ollut keikahtaa taakse päin) ja nyt kokeilee takaperin. Minä pysyin kannoilla ja olin hiukan levoton. Yhtäkkiä miehen pyörätuoli lähti luisuun ja kohti minua. Kahta apuvälinettä ei mahdu rinnakkain, enkä saanut tarpeeksi nopeasti rollaattoria kokoon. Mitä tästä opimme? Aina kokoon. Toisaalta taas, jos en olisi ollut tukkeena, mies olisi luisunut takaisin alas. Olimme siinä jumissa toisissamme ja liukuportaat tekivät tehtäväänsä eli liikkuivat koko ajan. Sain kiskottua rollaattorin irti ja nostin sen voimalla yli ja minä olin pelastunut. Mies ei. Hän juuttui liukuportaitten sivuun ja lähestyi uhkaavasti ylätasannetta. Nousi vaivalloisesti pois tuolistaan ja minä vedin tuolia sen kuin ehdin. Kiirettä piti. Sain sen irti ja kiskottua liukuportaista pois. Mies tömähti tuoliinsa ja näytti huojentuneelta. Niin minäkin. Kiitti minua ja lähdimme tahoillemme, eikä kummankaan apuväline vaurioitunut. Ehkä hän ei liukuportaita tämän jälkeen enää käytä. Ei etu- eikä takaperin.

Menin palvelutiskille kertomaan hissin oikkuilusta. "Ilmoitettu on", sanoi tyttö. "Kiitos", sanoin minä.

Kauppa oli pullollaan isänpäivän täytekakun ostajia. Pullopuolella itse isät valitsivat juhlajuomaansa. Lapset temmelsivät kuten yleensä suomalaisessa kaupassa ja minä toivoin pian selviytyväni siitä kaikesta ja pääseväni nopeasti kassalle, jossa tiukattiin plussakorttia. Fazer jakoi ilmapalloja. Olisin mennyt ostamaan itselleni punaviiniä, mutta Alko oli suljettu vesivahingon vuoksi. Ilmoituslapussa kerrottiin lähimmät Alkot. Minä lähdin kotiin. Hissi oli korjattu. Tuli kutsusta. Satoi vettä. Hyvää isänpäivää.

DNA KAUKAA MENNEISYYDESTÄ

Olen aloittanut sekä "Peltirummun" että "Neandertalilaisen" lukemisen. Jälkimmäisessä olen siinä kohdin, missä pilkun tarkasti kerrotaan DNA:n eristämis- ja analysointimenetelmiä. Liikutaan muumioiden ja uunissa kuivatetun vasikan maksan ympärillä. Neandertalilaisen DNA:sta ei vielä hajuakaan. Saati lähempiä ja kansanomaisempia tietoja tämän olentoryhmän elkeistä. Kaikesta maallikolle vaikeatajuisuudesta huolimatta olen kirjasta kiinnostunut ja odotan, koska kirjan päähenkilö, kannen kuvan mukaan, herraolento pelmahtaa esille ja saan tietää, miten hän aikoinaan sai kontaktin homo sapiensiin. Kerrotaan risteytyksistä ja siksi meissä kaikissa on pieni neandertalilainen.

Ostin ensi vuoden kalenterin ja panin siihen jo ensimmäisen merkinnän. Oikeastaan kaksi. Toinen koskee lääkärikäyntiä, joka jo nyt määriteltiin tapahtuvaksi. Lääkäri on tarkka mies ja on päättänyt uhrata aikaansa minuun. Mikäpä siinä. Viimeksi hän väitti pyknikon hyväntuulisuuden olevan vain pelkkä klisee, vaikka yritin vakuuttaa tiedon pohjautuvan tieteeseen. Pyknikkokeskustelu ei sinänsä liittynyt minuun, enkä ole edes viitsinyt kysyä, kuulunko tähän ihmisryhmään hänen mielestään.

Jälleen kerran katselin syvästi tyrmistyneenä eilen National Geographicin holokausti-dokumenttia, joka liittyi Anne Frankiin. En ole Amsterdamissa ollessani käynyt hänen piilopaikkamuseossaan, enkä liioin missään vankileirien raunioilla. En ole tahtonut. Dokumenttia katsellessani tunsin suurta häpeää ja murhetta, enkä voinut ohjelmaa katsella loppuun asti. Anne Frankin päiväkirjan kirjana olen lukenut aikoja sitten. Jokainen ikäiseni tyttö sen luki, vaikka siinä iässä emme kaikkea sen sanomaa ymmärtäneetkään. Enkä ymmärrä vieläkään natsien vihaa juutalaisia kohtaan, säälimättömyyttään ja epäinhimillisyyttään. Minulla oli kerran juutalainen ystävä, Samuel. Holokaustista emme milloinkaan puhuneet.

UUTTA LUKEMISTA

Olen taas klassikon kimpussa lukemisessa. Lääkärimatkalla ostin Suomalaisesta  Günther Grassin kirjan Peltirumpu. Sitä voi sanoa hyvällä syyllä klassikoksi, kun ilmestymisvuosi oli 1959. Kirjan takakannessa sanoo Pentti Saarikoski "Peltirumpu on irvokas, villi, rivo ja elämänmyönteinen. Ottakaa ja syökää!" En tätäkään kirjaa ole lukenut, vaikka vanhempieni kirjahyllyssä oli. Sittemmin hävinnyt. Nyt siis on ja kylkiäisenä ostin biologi Svante Pääbon kirjan Neandertalilainen. Minua ovat nämä kanssamme joskus eläneet sukulaiset aina kiinnostaneet. Hiljattainhan HS kirjoitti, että meissä kaikissa on neandertalilaisperimää.

Pasteerailin taas nespressokauppiaan luo ja ostin kookokselle, lakritsille ja appelsiinille maistuvia kahvikapseleita. Aamuisin maistelen "normaaleja" makuja, mutta mahdollinen iltapäiväkahvi voi olla jotain muuta. Siispä tänään vaikka kookoskahvin kimppuun. Kysyin kaakaokapseleita, mutta Nespresson barista sanoi Nespresson olevan vain kahvin ja kahvikoneiden firma. Kaakao on kaakao, vaikka pavuista sekin valmistetaan. Pitänee siis laittaa juoma perinteisellä tavalla. Kylmä pakkaspäivä ja kuuma kaakao ovat pari. Kunhan tästä ensin talvi urkenee. Ruotsalainen meteorologi ennustaa pohjolaan hyvin kylmää talvea.

Kiinalainen avaruusasema tömähtää Maahan. Saattaapi sen tehdä pirstaleina, mutta pelottavana ja tappavana, jos asutuille alueille. Stephen Hawking taas kerran povaa maapallon tuhoa. Ihmisiä liikaa, joka koituu kuolemaksemme joidenkin satojen vuosien kuluttua. Tähän ennusteeseen ei tarvita kuuluisan kosmologin mielipidettä. Tämän lopun hoksaa jokainen, joka vähänkään seuraa maapallon kansoittumista. Nyt vain ripeästi etsimään uutta asuinsijaa ilmakehän toiselta puolelta.

Mutta ennen näitä toimenpiteitä eläkäämme täällä ja olkaamme onnellisia kukin kykyjemme mukaisesti.

KAMELINVARVAS

Liikkeelle ihan kohta. Yökin meni tukin lailla nukkuen ja olo nyt niin vietävän reipas. Eilen ulkona olemisen jälkeen puhelinkeskustelua sekä K:n että P-D:n kanssa ja olimme kaikki varsin hilpeällä tuulella. Sain vielä yhden mukavan puhelun istuessani kauppapuodin penkillä hedelmien ja leipäjuuston kanssa. Katselin ihmisvilinää. Viereeni tuli myös rollaattorilla kulkija ja hän huokaisi syvään istuutuessaan. Yleensä tämmöinen äänekäs huokailu ennustaa keskustelua, tarkoittaen, että minun olisi pitänyt kääntyä häneen päin ja olla osaa ottavaisen näköinen. En kääntynyt, koska olin jo valmistautumassa pois lähtöön. Painoin hissin paikalle ja sukelsin siihen. Hissi kertoo, missä kerroksessa olemme ja siitä tulee mieleen jotkut sairaalahissit. Tosin tämä Eastonin hissin ilmoitus on niin hiljaista ja epäselvää, ettei susikaan ota selvää. Dallasin kotiin.

A:lta tuli pitkä meili ja juttua Galician matkasta Santiago de Composteloineen. Lähetti muutaman kuvankin. Rouva oli ollut hiukan uupunut kaikista lento-, bussi- ja junamatkoista. Oli viileää ja sateista Atlantin rannoilla Portugalin pohjoispuolella.

Toimittaja-kirjailija Pirkko Arstila saanut nuhteita tekstistään koskien naisten nykymuodin "pulleita takamuksia ja salaisia solia". Kirjoitus poistettiin anteeksipyynnön kera ET-lehdestä. Kolumnia en ole lukenut, enkä siis tiedä, millä mielellä kirjoitettu. Mutta olen yleisesti Arstilan linjoilla tässä asiassa, mitä hänen saamastaan palautteesta olen ymmärtänyt. Naisten pukeutumista näkee tietysti kaikkialla. Tätä kireää ja kroppaa tiukasti mitään säästelemättä myötäilevää pukeutumista ei voi olla huomaamatta. "Cameltoe" edessä, eivätkä leggingsit myöskään anna takapuolella sijaa mielikuvitukselle. No, nythän kaikin puolin ainakin nuoriso vannoo seksivapaan kulttuurin nimeen. Miksipä sitä ei sitten korostettaisi vaatetuksella? En minä seinille hypi tämän muodin takia, mutta en myöskään ihmettele seksuaalisen häirinnän määrää, kun kaikki ladataan tarjottimelle.

PÄIVÄÄ, MITÄ KUULUU

Mennä hurahtanut päiviä, kun en ole täällä käynyt. Mihin se on sitten hurahtanut?  Sinne ja tuonne kuitenkin. Ulkona ja sisällä olen ollut, syönyt persimon-hedelmiä maarun täydeltä ja lukenut ainakin Morsea. Lotossa tuli taas kymppi. Eikä muuta kuin uutta kehiin. Olen optimistinen luonne.

Pasteerailen jo kuin kotonani Eastonissa. Eräänä päivänä Citymarketin laajalla käytävällä tuli ostoskärryä työntäen ulkomaalaisen näköinen mies vastaan. Kohdalle päästyään sanoi suomeksi "päivää, mitä kuuluu?" Katselin häntä suomalaiseen tapaan tyrmistyneenä ja mietin, pitäisikö minun hänet tuntea? Reviirilleni joku uskaltaa noin vain tunkeutua. Mies hymyili ja odotti minulta edes jonkinlaista reaktiota. Minä mietin edelleen, mitä tämmöisessä tilanteessa tehdään? Kuuluuko tämä seksuaalisen häirinnän alueelle, vaikka kosketuskontaktia ei ole? Lopulta päätin vain hymyillä. Mikä olisi estänyt sanomasta niin ikään "päivää ja mitä teille kuuluu?"  Ei mikään. Minä häkellyin, vaikka matkaillessa olen tervehtinyt sulavasti vieraita ihmisiä ja harrastanut small talkia niilläkin kielillä, joita en osaa. Tämä kohtaus ei millään sopinut Suomeen. Me olemme jo käpertyneet odottamaan talvea pystyyn nostettujen kaulusten sisällä omassa rikkumattomassa hiljaisuudessamme. Sitä muuria ei helposti rikota. Me olemme suomalaisia.

Tänään olen taas lähdössä liikkeelle ja huomennakin. Vien Italian kirjeen Postiin. Kuoreen olen pannut S-L:n pyytämän runon Hakkapeliitta, joka olisi paatoksella pitänyt eilen lausua. Se esitettiin  vuonna 1882 Kustaa Aadolfin päivänä. "On usvast´ astunut aamu/ Jo Lützen´in aukeillen,/ Kun mustempi, murheen haamu/ Taas peittävi päivyen: / On poissa Kustavi suuri/ Hepo juoksee haltiaton/ Ja puhtahan uskon muuri/ Hänen kanssaan murtunut on..." (Arvid Genetz)

TIEDÄN MIKÄ ON UIMURI

Tässä minä taas naputtelemassa. Olen ollut hissukseen. Eilen tosin olin kävelemässä. Olin tutustumassa ympäristöön. Huomasin kaikenlaista. Sitten taas Eastonin kauppakeskukseen kotiin tullessa. Ilta meni K:n kanssa puhelimessa.

Posti toi labratulokset ja nyt sitten varattava aika lääkäriltä. Posti toi myös kutsun viettämään Stockmannille ostospäivää -15% muodista, kodin tavaroista ja kosmetiikasta. Tarjoavat lasillisen kuohuvaa. Kun olin vielä skattalainen osallistuin näihin rahanmenopäiviin jos oli tuuraajapäivä, mutta en enää. Muinoin Stockmann myönsi tämän ostosriemun myös Herkun antimista, nyt ymmärsin, että ruoat on jätetty pois.

Huoltomies kävi, kuten luvattu oli. Vaihtoi suihkun letkun ja kahvan. Kiristeli muutakin ja lopuksi korjasi wc:n veden tulon ja menon nopeammaksi ja opetti, että yhden vesisäiliössä olevan pallon nimi on "uimuri". Se taas on laite, joka mittaa säiliössä nestepinnan korkeuden niin kuin jonkunlaisena kohona. Tämä vesisäiliö päästi myös hiukan turhaa vettä ja jokainen tippa lisää vedenkulutusta ja laskua. Kaveri on käynyt täällä ennenkin, kertoi. Minä en häntä muistanut.

M:n kanssa sovittiin Ateneumiin menosta. Merkitsimme kalentereihin  päivän loppukuussa. On lintunäyttely taidemuseossa, asialla von Wrightit. Silloin on jo alkuhässäkkä ohi, mikä usein on suomalaisen suurnäyttelyn yhteydessä.

Tänään visusti sisällä. Jatkan inspector Morsen kanssa, katselen Arenasta jotain, teen salaatin ja illalla viivyn hetken Simpsonien kotona.

YSTÄVÄN LÄÄKÄRIKÄYNTI

Uusi viikko ja uusi päivä. Harmaa näyttää olevan. Yöllä satoi. Hiukan valvoskelin ja koetin lukeakin. Ei ollut hyvä idea. Siispä vain kuuntelin sadetta unta odotellessani.

Eräs ystäväni on kertonut jalkojensa turpoamisesta. Meni terveyskeskuslääkäriin. Lääkäri sipaisi katsellaan jalkoja ja käski sitten ostaa "isommat kengät". Ei tutkimuksia, ei empatiaa. Alan vähitellen uskoa, että lääkäreissä on eroja. Itse kun en edes aikoinani terveyskeskuksessa ole joutunut huonon kohtelun kohteeksi, ellei oteta sitä asiaa lukuun, että puolison suuri pyöreä kyljessä oleva läiskä diagnosoitiin "finniksi vaan". Olen maallikko, mutta en uskonut. Etsin netistä yksityislääkärin ja hänen luokseen vuosien ajan puolison retuutin niin kauan kuin hän pyörätuolissa kykeni istumaan. Tämä lääkäri katseli "finniä" ja ilmoitti sen olevan haavapainauman eli makuuhaavan, joka vaatii hoitoa. Finni???? Yritin terveyskeskuksen tyttelilääkärin suhteen olla ymmärtäväinen, mutta hänen olisi pitänyt ehdottomasti konsultoida kollegaansa ennen kuin laukaisee ison läiskän olevan finni. Tällä lailla menetin luottamukseni terveyskeskuksiin. No, tämä on menneen talven lumia.

Mutta tähän finnihetkeen asti olin luottavainen, koska meillä oli terveyskeskuksessa ihan oikea omalääkäri, joka kuunteli, kyseli, oli myötäeläväinen, sympaattinen ja etevä ammatissaan. Sitten ilmoitti lähtevänsä eläkkeelle. Vein hänelle 40 valkoista tulppaania kiitokseksi niistä vuosista, jotka hän oli vastaanotollaan meitä hoitanut. Hänen jälkeensä alkoi terveyskeskukseen tulla näitä melkein valmiita lääkäreitä jonkunlaiselle harjoittelupaikalle. Ensimmäinen kokemukseni tästä asiasta ei ollut siis mitenkään hyvä ja jätin suosiolla kunnallisen puolen. En tahdo olla jyrkkä ja leimata koko laitosta. Uskon terveyskeskuksissakin olevan ammattinsa osaavia lääkäreitä, jotka jaksavat päivästä toiseen kuunnella vaivojamme ja niitä hoitaa.

Mukavaa viikkoa meille kaikille.

HERRASMIEHIÄ JA PEKINGIN ANKKAA

Usein minäkin syyllistynyt siihen, että väitän maailmasta hävinneen herrasmiesmäisyyden. Ei ole hävinnyt! No, minäpä kerron. Olin menossa metroasemalle ja vanha kulkuväylä ei enää passaa, kun rakennettiin uusi kauppakeskus Easton. On mentävä sen kautta. Rullauduin katutason ovesta uutuuteen ja ihmettelin, miten ja minne nyt. Siinä seisoi järjestyksen valvoja virkapuvussaan ja hänen kaverinsa. Minä neuvoa kysymään. Katsoivat ja sanoivat yhdestä suusta "me lähdemme opastamaan". Niinpä minä ja kaksi herraa ajoimme ensin hissillä ja sitten käytäviä pitkin ja lopulta tulimme vanhaan kauppakeskukseen. Sanoin, että tästä jo osaankin, kiitos. Ehei, veivät perille eli metroaseman ovelle. "Kiitoksia, hyvät herrat", sanoin ja lähdin metroon. Päivä alkoi hyvin.

Kotimatkalla poikkesin tietysti Eastonin Citymarketiin. Valoisa ja valtaisa ruokakauppa. Tungeksin ihmisten seassa. Ajauduin lihatiskin äärelle. Astiassa oli ketarat pystyssä paistettu Pekingin ankka. Ainakin nimilappu kertoi niin. "Saako puolet siitä?", kysyin. Myyjärouva tarttui veitseen ja ankkaan. Takaa kuului kiireisiä askeleita "älä koske minu ankka, minä leikata ja panna viipaleeksi". Rouva pani veitsen pois ja aasialainen chef otti ankan kuin aarteen ja kantoi sen pöytänsä ääreen. Myyjät kävivät vuoronperään vapaana ollessaan katsomassa mestarin työtä. Minäkin olisin mennyt, ellen olisi ollut asiakkaitten puolella. Työnsä tehtyään chef pani ankan palat rasiaan ja pienempään kastiketta. Toi minulle ja ojensi syvän hymyn ja kumarruksen kera ja hänen kasvoillaan viipyi yhä ammattiylpeys. Kiitin minäkin hymyillen ja otin rasiat vastaan. Kotona aloittaessani ateriaa, huomasin miten esteettisen kauniisti hän oli gastronomiaa kunnioittaen palat laittanut. Ne muodostivat sievän kuvion, ehkä kukan. Tohtiiko siihen koskeakaan? Tein salaatin, paistoin bataattiviipaleita, avasin punaviinipullon ja otin varovasti rasiasta muutaman ankan palan. Juhla voi alkaa. Maistui ja kiitin uudestaan mielessäni Citymarketin chefiä.

KYLTYYRIÄ

Otsikko Eino Leinoa. "Kyltyyri, kyltyyri, kyltyyri! Tuo huuto on Suomessa syyri. Mut mikä se on se kyltyyri..."

Ehkä toissapäiväinen hieno Bolshoin Joutsenlampi. Ja eilen kaksi myös hienoa dokumenttia, toinen arkkitehti Eero Saarisesta ja toinen kirjailija Francoise Saganista.  Eero Saarinen, Elielin poika, Kirkkonummella syntynyt, vaikutti töillään amerikansuomalaisena arkkitehtinä enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Dokumentti oli kiinnostava, työt mielenkiintoisia ja, kuten ohjelmakin kertoi, aikaansa edellä.

Francoise Saganin teoksista olen vain yhden lukenut Tervetuloa ikävä. Nyt nähty dokumentti valaisi kirjailijan elämää, josta en tiennyt juuri mitään. Kirja on minulta aikojen saatossa jonnekin hävinnyt. Jos saatavissa, ostan.

Nyt sen sijaan jatkan vihdoinkin Colin Dexterin kirjaa inspector Morsesta Last bus to Woodstock. Jäi aikoja sitten kesken, kun ahmin välillä muita. Kävi muuten kateeksi, kun Morse oli juuri nukkunut kaksitoista-tuntisen yön ja herännyt freesinä uuteen aamuun kuuntelemaan heti mielimusiikkiaan Wagneria. Minä kun en taaskaan viime yönä saanut kunnolla unta. Mikä peijooni on vikana??

Soitin K:lle. Emme sopineet vieläkään tapaamista. Palaamme asiaan. Pitkälle mekään emme aio, jos jonnekin kahville tänne päin tai vaikka minun luokseni. Viimeksi kahvittelimme Ateneumin kahvilassa. Perjantaina avautuu Ateneumissa von Wrightien näyttely. Sinne M:n kanssa aikanaan, luulen ma. Menemme katselemaan taas kun metsot ottavat mittaa toisistaan. Tosin maalaus kuuluu taidemuseon vakiotöihin, jotta taidan livahtaa nopeasti ohi. Upea teoshan se on, mutta nähty niin monissa ryijyissä, jäljennöksissä, postikorteissa, julisteissa... että mielestäni kaluttu loppuun. Kaikki kunnia kuitenkin Ferdinand von Wrightille.

VÄHIIN KÄY ENNEN KUIN LOPPUU CITYMARKETISSA

Jaahas, pakkasta! Ei kuin yksi aste mutta kuitenkin. Kyllä se siitä talveksi muuttuu. Eilen hedelmien hankinnassa ja kuten arvelin kolisi Citymarket jo tyhjyyttään ihmisten hamstrattua loppuja. Kassajonot juhlallisen pitkiä, ostoskärryt täynnä lopun tarjoustavaraa. Pyörsin sovinnolla tieheni ja kipusin toiseen kerrokseen. Koneportaat taas epäkunnossa. Menin ensimmäistä kertaa S-marketiin, koska en pitemmälle viitsinyt. Ei huonolta vaikuttanut. Sain hedelmäni. Ylihuomenna aukeaa uusi ja ehompi Citymarket.

Taas portaita pitkin alas ja nyt oli painavat kassit vielä rollaattorin lisäksi. Ihmisiä meni ja tuli solkenaan. Kun minulla ei ole muuta kuin rollaattori, tarjotaan apua. Nyt ei! Eräs herraihminen kertoi ohi pyyhältäessään hissinkin olevan olemassa. Eräs rouva tarjosi apua, mutta olin jo silloin loppumetreillä, jotta ystävällisesti kieltäydyin ja kiitin. Ja hän oli ylöspäin vielä menossa, jotta ystävällisyys oli todellista. No, totta kai selviydyin ja selviydyn vastakin, mutta ihmettelinpä taas kerran näitä suomalaisten käyttäytymistapoja, joista yhä edelleen tuntuu puuttuvan aito auttamisen halu.

Tällä viikolla taas lietsuun ja ilmeisesti juuri silloin, kun Helsingissä ennusteen mukaan kymmenen senttiä lunta. Ei kun tarpomaan! On matkustettava ihan Stadiin asti. Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun ilmojen herra ei ole puolellani. Rollaattori sitä paitsi huomattavasti kevyempi pyörätuolia, jonka kanssa kamppailin 12 talvea. Turhaa inistä talvesta. Se kun kuuluu näille leveyspiireille ja olemme tottuneet, vaikka saakin kaaoksen aikaan ensihetkinään niin autoilijoissa kuin kävelevässä kansassa. Tänään kotona lämpimässä, mikäs tässä on hätänä. Ei niin mikään.