KEKSIONNEA

Olikohan se eilinen kauppaan mennessäni lunta vai räntää?  Pienen pieniä hiutaleita, jotka tuota pikaa sulivat rollaattorin päällä. Illalla ei ollut enää epäselvää, mitä taivas heitti. Lunta!

Olen tuijottanut kirjaimellisesti vesi kielellä Fazerin mainosta Tosca-kekseistä. Ostin. Maistoin. Samalla hyllyllä kaupassa oli italialaisia suklaakeksejä "pikkuleivonnaisia suklaakreemitäytteellä". Ostin. Maistoin. Enkä edes tuntenut olevani dieettipetturikaan. Siitä on niin kauan, kun olen tällaisia makeita suuhuni pannut, että takuulla olin nyt ansainnut. Söin kaksi ja kaksi. Liruttelin espresson seuraksi. Caramelito. Päivä siis meni kyllä ihan pipariksi. Olin lounaan lisukkeeksi pannut uuniin bataattiranskalaisia. Siis repesin kaikin puolin! Vatsa oli kuin rumpu, vaikea istua. Kaduinko? En!! Tänään taas ruodussa kiltisti.

Taidan jättää neandertalilaisen kirjan lukemisen toistaiseksi. Luiden morfologisten ominaisuuksien tutkailu ei enää kiinnostakaan. Sivulla 206 ei vieläkään ole löydetty sitä "maagista luuta, jossa olisi valtavat määrät neandertalinihmisen tuman DNA:ta". Luulin hommaa helpommaksi, ainakin samanlaiseksi kuin mammutin luitten löytyminen. Niihinhän kompastuu jossain päin. Nuorena haaveilin hulluuksissani arkeologin ammatista. Tällä luonteella, jossa ei oikeastaan ole kärsivällisyyttä nimeksikään, ei maassa tonkiminen ja pienellä sudilla kaapiminen olisi ollut minulle sopivaa. Haluan nopeasti päästä tulokseen ja heti nähdä maailmaa mullistavia asioita. Ehkä kurkkaan Svante Pääbomin kirjan loppuun ja saan tietää, miten geenivirrat ovat kulkeneet. Tai odotan kärsivällisyyttä, joka antaa minulle aikaa lukea kirjaa eteen päin antaumuksella ja sillä kunnioituksella, jonka se ansaitsee.

Tänään sisällä. Huomenna, jos vielä on lunta, menen kokeilemaan ensiaskeleitani tässä valkoisessa aineessa, jota niin moni rakastaa. Onhan se toki sievää, kun puut ovat kuin postikortissa lumivaipan peittäminä ja värikäs punatulkku kököttää oksalla.