VESIKATKO

Löysin vanhempieni "Saunakirjan" kirjahyllystä. Vieraskirja. Heidän ystäviään käynyt kauan sitten heidän mökkisaunassaan ja panneet kirjaan värssyt ja nimet. Yksi "värssy" on pikkutuhma! En kirjoita tähän. Hävitän kirjan. Sillä ei ole mitään merkitystä niille, jotka kaivelevat jäämistöäni minun jälkeeni. Olenhan pannut roskiin kaikki valokuva-albumitkin. Vain joitakin irtokuvia säästänyt katseltavakseni jonain sadepäivänä. Nyt muuten sataa, mutta en ole valokuvatuulella.

Lipittelen tässä jo aamukahviani. Harakankellomukista. Tulee kesä mieleen. Ulkona säkkipimeää, mitä nyt katuvalot loistavat. Jokunen auto ja jokunen jalankulkija kadulla. Lunta en kaipaa, vaikka moni niin tekee "valoisuuden takia". Näytän ehdottomasti paremmalta hämärässä ja pimeässä. En haikaile lumessa kulkemista, rollaattorin lykkimistä. Vaikka aina vertaan sitä pyörätuolin työntämiseen ja on siis paljon kevyempää puuhaa. Oli aikamoista kamppailua saada paksussakin hangessa, sanon hangessa ja tarkoitan sitä, tietä raivatuksi meille. No, "kamppailisin" mukisematta vieläkin, jos saisin puolison takaisin! Yhä kahdenkin vuoden jälkeen kuullessani kolauksen, ajattelen "hän tulee kotiin". Sitten on taas hiljaista. "Hei kulta, mä tulin jo", onkin pelkkää mielikuvitusta.

Alakuloa? No joskus ja vähän tänään.

En viitsi joutua paniikkiin huomisen vesikatkon takia. Se on kummallinen juttu, ihan totta, panikoin asiasta ja täytän vedellä kaikki astiat. Vaikka tiedän, että vettä saa muutaman tunnin kuluttua. Mitä tapahtuisi, jos ei olisi vettä? Siis suolatonta. Sen hanasta saaminen on itsestään selvyys. Jossain päin maailmaa kävellään kilometrikaupalla saadakseen ämpärillisen. Miltä se tuntuisi? Joku jossain konttaa armottoman auringon alla laajalla aavikolla, vettä ei ole, juo virtsaansa, näkee näkyjä vedestä, polttaa nahkansa, nääntyy, on yksin ja  haluaa edes pienen tilkan vettä, vain hiukan kostuttaakseen huulensa, hiekkaa, hiekkaa...  Olen katsellut liikaa elokuvia Saharasta.

Katselen tänään kakkoselta vetisen matkaohjelman Amazonilta.