Mennä hurahtanut päiviä, kun en ole täällä käynyt. Mihin se on sitten hurahtanut? Sinne ja tuonne kuitenkin. Ulkona ja sisällä olen ollut, syönyt persimon-hedelmiä maarun täydeltä ja lukenut ainakin Morsea. Lotossa tuli taas kymppi. Eikä muuta kuin uutta kehiin. Olen optimistinen luonne.
Pasteerailen jo kuin kotonani Eastonissa. Eräänä päivänä Citymarketin laajalla käytävällä tuli ostoskärryä työntäen ulkomaalaisen näköinen mies vastaan. Kohdalle päästyään sanoi suomeksi "päivää, mitä kuuluu?" Katselin häntä suomalaiseen tapaan tyrmistyneenä ja mietin, pitäisikö minun hänet tuntea? Reviirilleni joku uskaltaa noin vain tunkeutua. Mies hymyili ja odotti minulta edes jonkinlaista reaktiota. Minä mietin edelleen, mitä tämmöisessä tilanteessa tehdään? Kuuluuko tämä seksuaalisen häirinnän alueelle, vaikka kosketuskontaktia ei ole? Lopulta päätin vain hymyillä. Mikä olisi estänyt sanomasta niin ikään "päivää ja mitä teille kuuluu?" Ei mikään. Minä häkellyin, vaikka matkaillessa olen tervehtinyt sulavasti vieraita ihmisiä ja harrastanut small talkia niilläkin kielillä, joita en osaa. Tämä kohtaus ei millään sopinut Suomeen. Me olemme jo käpertyneet odottamaan talvea pystyyn nostettujen kaulusten sisällä omassa rikkumattomassa hiljaisuudessamme. Sitä muuria ei helposti rikota. Me olemme suomalaisia.
Tänään olen taas lähdössä liikkeelle ja huomennakin. Vien Italian kirjeen Postiin. Kuoreen olen pannut S-L:n pyytämän runon Hakkapeliitta, joka olisi paatoksella pitänyt eilen lausua. Se esitettiin vuonna 1882 Kustaa Aadolfin päivänä. "On usvast´ astunut aamu/ Jo Lützen´in aukeillen,/ Kun mustempi, murheen haamu/ Taas peittävi päivyen: / On poissa Kustavi suuri/ Hepo juoksee haltiaton/ Ja puhtahan uskon muuri/ Hänen kanssaan murtunut on..." (Arvid Genetz)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti