PUOLISON SYNTYMÄPÄIVÄ

Tänään olisi puolison syntymäpäivä. Sitä ei viime vuosina enää juhlittu, mutta aiemmin oli uuden vuoden vastaanottajaiset ja siinä samalla puolison synttäri. Vieraita, ruokaa, juomaa, tinanvalantaa, jopa seuraleikkejä. Ne olivat traditio ja kaikilla oli aina hauskaa. Muistojahan nämä. Hyvää syntymäpäivää, kulta.

Siis vuoden viimeistä viedään. Huomenna uutta. Katajanokalla paukuteltiin läpi yön. Mitenkähän täällä? Koirat eivät tykkää. On annettu ohjeita omistajille, miten lieventää säikähdystä. Meillä pelättiin. Koirat vapisivat, roikottivat kieltä, piileksivät pöytien ja sänkyjen alla, eivät kelvanneet lohtunamitkaan. Asiantuntija sanoo koiran voivan saada elinikäisen trauman. Minusta olisi oikein, jos kiellettäisiin koko ilotulitustouhu kaikkialla taajamissa. Mikä rahamääräkin viskaantuu taivaalle. Sille voisi olla parempiakin käyttömahdollisuuksia aivan varmasti.

Eilen ruokakaupassa. Ei mitään suurempaa ruuhkaa. Kuminaa ei näyttänyt olevan ja öljypullon päällä niin paksu pöly, että hirvitti. Eikö siellä käydä tavaroita läpi?  En ostanut. Pakkanenkaan ei haitannut. Tosin otin kaapista päähän lammasbaskerin ja hartioille samoin karvaa. Ja näine hyvineni työntäydyin liikenteeseen.

Keväällä siis Rodin-näyttelyyn. Niinpä otin esille 1930-luvun kaikkitietävän Ison Tietosanakirjan osan nro  11 ja avasin sen R:n kohdalta. Rodin oli 1800-luvun loppupuolen kuuluisin kuvanveistäjä, monipuolisin ja merkitsevin. "Hän tulkitsi nykyajan tunne-elämän värähtelyjä ja havainnollistutti sekä hillittyä että intohimoisen rajua liikuntaa". Hän ei Michelangelon tapaan sietänyt persoonallisuuttaan sitovia rajoja , vaan kulki sovinnallisuudesta vapauteen omia teitään. Mitä minä näen hänen teoksissaan, on toinen juttu. En ikinä samaa kuin asiantuntijat tai kriitikot. Eikä se ole edes tärkeää. Minä tarkastelen veistosta omaan tapaani ja taatusti Rodin veisteli ihan "ymmärrettäviä" pystejä. Parisataa vuotta sitten ei patsas esittänyt pakkilaatikkoa tai paksuja tankoja, ei edes pyöreää palloa. Nekin kertovat jotain, jota minä ehkä hiukan vieroksun. Toisaalta ei taidetta tarvitsekaan ymmärtää. Mitä sitten tarkoitetaankaan taiteen "ymmärtämisellä"?

SUO EI OLE HYVÄ PAIKKA

Olen katsellut ikkunasta ulos maailmaan. Kaikki siellä ennallaan. Ihmiset kulkevat, autot ajavat. Kaikilla on kuitenkin oma tarinansa. Joku toinenkin tuntee epäoikeudenmukaisuutta jostain menetyksestään ja kyselee "miksi juuri minulle?" Ikuisuuskysymys. Ja miksi vasta nyt iski tämä synkkyys sydämeeni? Puolison kuolemasta on jo kolme kuukautta. Siksi, että heti pää oli turtana, sitten alkoi asunnon etsiminen, muutto ja uudessa kodissa järjestelyä. Nyt kun suurimmaksi osaksi on tehty, tilalle tuli tyhjyys. Tekemisiä ei ole enää siinä  määrin. On aikaa itkeä ja asettaa suru etualalle. Rypeä epätoivossa ja yksinäisyydessä. Kiukussa koko maailmaa kohtaan? Miksi tuolla on vierellään läheinen ja minulla ei? Miksi tuo nauraa ja minä en? Miksi sillä ovat asiat hyvin? Vai onko?

Jos nyt heittäydyn erakoksi, menee kaikki päin prinkkalaa, eikä puoliso sitä toivoisi. Hän häpeäisi käytöstäni ja kysyisi "missä on minun vaimoni, joka jaksoi olla silloinkin positiivinen, kun minä sairastuin".  Ei, en halua pettää mieheni luottamusta. Siispä kömmin ylös tästä epätoivon suosta. Alkajaisiksi voisin mennä suihkuun, pukeutua ja alkaa pohtia vaikka kauppaan menemistä. Ostoslistahan jo on ja wc-paperi alkaa loppua. Koska ajaisin metrolla Helsinkiin? Ai niin, Itäkeskushan on Helsinkiä. Voisin mennä Stockmannille. Sinne oikeaan. Ateneumiin tulee Auguste Rodin-näyttely keväällä. Rodin (1840-1917) oli, kuten kaikki tiedämme, veistostaiteilija ja Helsingissäkin on yksi Ajattelija-valos. Ateneum saa töitä näyttelyyn suoraan Pariisin Rodin-museosta. Jospa olisin niin eloisa keväällä ja menisin jo Ateneumiin! Tulisikohan Mervi mukaan?

Tammikuussa saan mieluisan vieraan. Entisen tuuraajani, parhaan. Olemme olleet puhelimitse yhteydessä ja toivonkin koko sydämestäni, että se jatkuu. Hän on jäänyt eläkkeelle virastaan ja varmaankin moni omaishoitaja tulee tätä hienoa naista kaipaamaan. Ystäväni S tulee tietokonehommiin Loppiaisena ja samalla viikolla minulla on vihdoinkin kampaaja. Puoliso taitaa nyt jo olla minuun tyytyväinen. Olen alkanut jälleen ahkeroida kotona ja saan vähitellen taas osan pikkutavaroistakin jotakuinkin paikoilleen. Keittiöön saatava kaappi laatikoineen. Täällä on huomattavasti vähemmän säilytystilaa kuin Katajanokalla. Kyllä tämä tästä. Vaikka läpi kyynelten.

SELKEÄÄ KIUKKUA JA IKÄVÄÄ

Olen ehkä onnistumattakin koettanut välttää omasta huonosta olosta kertomista, ei fyysisestä mutta henkisestä, tässä blogissa. Surutyö etenee tietyssä järjestyksessä tai epäjärjestyksessä ja nyt minulla menossa jonkin lainen kiukulla maustettu  masennus. Joulu oli niin yksinäistä aikaa kuin ei koskaan aiemmin. Olin jollain lailla kostonhaluinen niille, jotka joulusta nauttivat omaistensa kanssa, ikään kuin heillä ei olisi siihen oikeutta. Yöt vatvoin ikävääni sitä suorastaan ruokkien. Lukeminenkaan ei auttanut, elokuvat itkettivät, Frank Sinatrasta dokumentti ei lohduttanut. Eikä tämä päivä ole yhtään sen parempi. Meinaan kiukutella tänäänkin, olla vihainen koko maailmalle ja olla pukeutumatta. Eilen vein roskia ja taas piti keskustella joutavia naapurin kanssa. "Tekö olette se juuri taloon muuttanut?" No, eihän hän voinut tietää, että minä tahdoin vain olla vihainen. Eikä sitä voinut hänelle edes näyttää. Väänsin haalean hymyn kasvoilleni.

Tein kauppalapun, että tiedän, mitä on ostettava. Ruokaa ei, mutta muuta tarpeellista, jota ilman ei voi olla. Tänään en kuitenkaan ostoksille lähde. Ruuhkaa. Lahjojen vaihtamista ja alennusmyyntejä, jotka eivät minua ollenkaan koske. Menen, kun tulee väljempää. Kyllä paperinenäliinat vielä riittävät. Jos eivät, niistän talouspaperiin. Kun ne loppuvat, on vielä se joidenkin miesten käyttämä sierainkikka. Painetaan kumpaakin sierainta sormella vuoronperään nenän kyljestä ja puhalletaan.

Istun iltaisin pimeässä. Jos tv auki, sieltä hehkuu valoa. Mitäs minä valolla teen? Kuuluu asiaan synkistellä pimeässä. Valo ei ole minua varten, ei edes auringonvalo, joka nytkin hehkuu niin hyville kuin pahoille ihmisille. Pilvetkään eivät tule avukseni tätä kirkkautta piilottamaan. En ansaitse auringonpaistetta. Taidan vetää verhot ikkunoitten eteen ja alkaa pohjattoman itsesäälin. Käperryn asuntooni muutamaksi viikoksi kokeillen erakkona oloa. Ehkä kirjoitan blogia, ehkä en.

TEKNIIKKA PETTI

Kyllä tekniikka on suorastaan kummallista. Eilen katosi Tapaninpäivä-tekstini kommentteineen päivineen. Se oli Anonyymiltä, kiitos. Kommentti oli kauniisti sanottu, vallan häkellyin. Myöskään  läppäriä ei voi käyttää, eikä uutta tekstiä kirjoittaa. Kone suoltaa kakkosia rivit täyteen ja kumahtelee kuin epävireinen kirkonkello. Onneksi läppäreitä on kaksi. Tämä nimittäin pelaa.

Ja talvi tuli Helsinkiin. Ohut kerros lunta kadulla ja muutama aste pakkasta. Kotirapulta ei ihan hiihtämään pääse ainakaan vielä. Enkä semmoista tilannetta toivokaan. Rollaattorin kanssa hankalaa kamppailla kinoksissa. Helpompaa kuitenkin kuin aikoinaan pyörätuolin kanssa. Nurisin joskus ja nyt nekin tunteet kaduttaa. Toisaalta 12 vuotta on pitkä aika. Mahtuu väsymystäkin. Omaishoitaja on vain ihminen.

"Jättiläinen" tuli katsottua ja sitä edeltävä mielenkiintoinen dokumentti, kuinka kaikki tapahtui silloin vuonna 1956. Aikamoinen spektaakkeli koko leffa, eikä edes pitkästyttävä, vaikka nähty aiemminkin. Aina on yhtä kivaa katsella näitä aikoinaan jumaloituja näyttelijöitä, nyt jo riveistämme poistuneita. Rotusorto ei maailmasta ole näiden vuosikymmentenkään aikoina hävinnyt. Leffa pui tätäkin elämän puolta, jolloin se oli arka aihe vielä 1950-luvulla. Toivottavasti ei Euroopassa ilmesty lappuja kahviloitten ja myymälöitten oviin, jossa sallitaan pääsy vain "oman" maan kansalaisille. No, en minäkään ole ihastunut tähän turvapaikan hakijoiden massamuuttoon. Olen sitä mieltä, että olisi puututtava ongelmiin näiden ihmisten lähtömaissa ja ainakin rajoilla tarkasti seulottava, kuka on todellisen avun tarpeessa ja niiltä ihmisiltä kieltää maahan tulo, joilla ei edellytyksiä pääsyyn ole. Nyt Suomesta ainakin joukko irakilaisia on pyrkimässä kotimaahansa takaisin, kun ei Eurooppa/Suomi olekaan se eldorado, joksi luulivat.

Joulu on ohi. Ja se on hyvä asia.

JOULU PANNASSA

En osannut sittenkään varautua yksinäiseen jouluun. Kaipasin puolisoa niin että teki kipeää. Kaipasin meidän yhteisiä joulujamme. Jopa niitäkin, kun hän oli sairaalassa. Vietin osan aatosta, niin kauan kuin julkinen liikenne pelasi, puolison luona ja joulupäivät samoin. Tiesin hänen tulevan kotiin. Nyt olen ollut yksin, eikä hän tule enää. Olen itkeskellyt, syönyt vaatimattomat ateriat, eikä viinikään maistunut. Katselin televisiota ja kukkalaitetta, jonka M toi. Nukuin ja välillä vaihdoin kanavia ruudussa. Nyt näkyvät uudetkin kanavat. En pidä tästä joulusta. En pidä seuraavistakaan. Julistan tässä ja nyt joulun kohdaltani ikuiseen boikottiin.

Eteläiseen Suomeen luvattu pakkasta. Tuleeko lunta myös? No, tämmöistähän ovat monet kaivanneet ja nyt ilmeisesti toiveet toteutuvat. Minä en ole kaivannut hetkeäkään. Kun on muutama päivä menty kylmässä ja ehkä kylmemmässä, aletaan marmattaa, että aina palelee ja aina on kylmää. Minun lapsuudessani talvet olivat kylmiä ja lunta joka paikassa korkeina pitkinä kasoina jalkakäytävien reunoilla. Lapiolla heitettiin kuorma-auton lavalle aikanaan. Kun semmoisessa lumikourussa käveli, ei kulkijasta näkynyt yhtään. Hiihtämään pääsi kotirapulta ja ratikat olivat täynnä suksia. Minäkin vanhempieni kanssa aina Munkkiniemeen asti raitiovaunulla. Hiihtoretken jälkeen maistui kuuma kaakao Kalastajatorpan kahvilassa. Suksia oli pystyssä kinoksissa kahvilan edessä pitkät rivit. Usein me lähdimme Helsingistä pois esimerkiksi Siuntion Lepopirttiin muutamaksi päiväksi hiihtelemään. Nykyisin siitä on kasvanut oikein kylpylä, eikä vanhaa puurakennusta enää ole.

Olen nyt muuton yhteydessä tutkinut vanhoja valokuvia. Vanhempieni nuoruuden ajoilta, minun lapsuudestani, puolison kanssa vietetystä ajasta mökillä, kesähevosesta, jolla ratsastin, ystäväni S:n kanssa tehdystä kirkkomatkasta hevoskärryillä. Minä ohjastin! Vieraista mökillä ja heitä riitti vuosien ajan. Veneajeluista järvellä, auringonlaskuista, rakkaista koirista, kaikesta. Pidin valokuvaamisesta. Möyrin pitkin mantuja etsimässä kohteita ja minulla oli hienot vehkeet ja jalustakin. Mutta Signe Branderin kaltaisia kuvia en edes osannut ottaa, vaikka Helsinkiäkin olen kuvannut.

JOULUAATTO

Jouluaatto tuli, että ei tässä muuta kuin Oikein Hyvää Joulua itsekullekin erikseen ja kaikille yhteisesti. "Jouluyö, juhlayö! Päättynyt kaikk´ on työ. Kaks vain valveill´ on puolisoa lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessään, seimikätkyessään..."

ANTEEKSIANTO

Annoin anteeksi Elisalle, kun virkailija niin kauniisti pyysi palauttaessani surullisen kuuluisan digiboksin ja peruuttaessani maksullisten kanavien tilauksen. Elisan asiakkaana pysyn puhelinasioissa, mutta kanavat televisioon hankin Dna-kaupasta. Kortti aparaatin kylkeen kuten ennenkin ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Revin Elisan johtajalle tarkoitetun kirjeen.

Nyt on sitten joulu ihan ovella. Oikeasti. Ja minun sydämeeni hiipinyt apeus ja ikävä. Katselin eilen Itiksen jouluvilskettä ja olihan sitä. Ei olla köyhiä eikä kipeitä, kuten sitä pruukataan sanoa. S kävi, halasimme ja toivottelimme hyvät joulut. Hänellä sentään kissa seurana, minulla punainen joulutähti. No, kuten olen rummuttanut, televisio suoltaa yltäkylläisesti ohjelmaa. Nuokun sohvan nurkassa katselemassa. Ja onhan minulla jouluista ruokaa kuten muillakin. Eikä lopu vähään aikaan. Seuraavan kerran kauppaan, kun on jo monta minuuttia valoisampaa kuin nyt. Siitä se sitten kevättä pukkaa. Mutta vielä soivat joulun tingtangelit, pihapensaat tuikkivat sähköä ja joulupukki, se valkoparta, on jo matkallaan.

Olen saanut huomattavasti vähemmän joulukortteja kuin ennen. Leskelle ei voi kai toivottaa. Joulu se meillekin tulee, tahdoimme tai emme. Moni muukin yksin jäänyt saanut kokea ystävä- ja tuttavakadon. Tämän koin jo puolison sairastuttua vuonna 2003. Nytkin olen kuullut, ettei tahdota "häiritä". Koska katsotaan sen ajan sitten koittavan, kun voi "häiritä"? Meillä suomalaisilla on usein outo suhtautumistapa kuolemaan. Pois menneestä ei puhuta, hänen nimestään on tullut jonkunlainen tabu. Minä teen vielä kauan surutyötäni, läpikäyn koko prosessin. Joulunakin. Ja saa "häiritä".

PETTYNYT ELISAAN

Yleensä näissä blogeissa kohteliaisuussyistä vältetään mainitsemasta liikkeen nimeä,  joka on huonosti asiakasta kohdellut. Mutta minä mainitsen: Itäkeskuksen Elisa. Kävin siellä 30.11.2015 tilaamassa Elisa Viihteen ja siihen kuuluvan digiboksin, koska kuulemma tähän taloon ei saa asennetuksi maksullisia kanavia muulla tavalla, vaikka minun televisiossani on koneen sisällä digiboksi. Sain digiboksin mukaani.

Elisan virkailija omasta aloitteestaan kertoi heiltä tulevan miehen asentamaan tv:ni katselukuntoon seuraavana perjantaina. Ei tullut. Menin kysymään seuraavalla viikolla syytä. "On niin kiire, että asentaminen tapahtuu myöhemmin". Odotin. 21.12.2015 soitin asiakaspalveluun kysyäkseni syytä näin pitkän ajan odotukseen. "Ei meillä ole sellaista asennuspalvelua ollenkaan". Sen saa kyllä jostain muualta maksullisena. Virkailija laski hinnan sekä digiboksin asentamisesta että kanavapaikkojen etsimisistä ja sai summan hiukan toiselle sadalle eurolle.

Kiehuin oikeutetusti kiukkua ja olin todella vihainen. En suuremmin miettinyt sanan valintojanikaan. Miksi minua ei heti 30.11.2015 informoitu, että asennuspalvelua ole, vaan sitä minulle olemattomana palveluna tyrkytettiin Elisa Viihteen tilaukseen kuuluvana? Miksi asiaa vetkuteltiin ja valehdeltiin, että tullaan myöhemmin "kiireen takia"? Miten näin voidaan asiakasta kohdella? Asiakaspalvelun virkailija pesi heti kätensä, eikä edes pahoitellut tapahtunutta. "Anteeksi" ei kuulu tähän päivään.

Suivaannuin niin paljon, että lähetän kirjeen "ylemmälle taholle"  ja kerron koko asian. Puolisoni opetti minulle jo pankinjohtaja-aikanaan, että jos tahtoo tulla kuulluksi, on otettava yhteys korkeammassa asemassa oleviin esimiehiin.

Olen pettynyt Elisaan ja harkitsin kauan purkavani tilaamani, mutta siinäkin on prosessi ja voimat alkavat hiipua. Olen pyytänyt apuun ystäväni S:n, joka oitis lupautui asennushommiin. Olisin kerrankin yrittänyt saada asiat hoidetuksi omatoimisesti. Pysyn Elisan asiakkaana, maksan laskuni kuten ennenkin, mutta en tule tätä yhtiötä milloinkaan kenellekään suosittelemaan. Muistan aikoja, kun Elisan alku, Helsingin Puhelinyhdistys, oli Korkeavuorenkadulla arkkitehti Lars Sonckin suunnittelemassa vuonna 1905 (1907?) valmistuneessa upeassa jugendtyylisessä rakennuksessa. Sinne sai mennä kassaan maksamaan laskut. Siellä kävin nuorena tyttönä tätä tehtävää monesti suorittamassa. Ihailin rakennusta ulkoa ja sisältä ja minua kohdeltiin aina ystävällisesti ja asiallisesti, jotka tavat nykyisin niin monessa yrityksessä ovat historiaa. Myös Itäkeskuksen Elisassa.

ITÄKESKUS VS. KATAJANOKKA

Kun asuin vielä Katajanokalla, ei siellä itse kaupunginosassa tämmöistä jouluhässäkkää ollut. Skattalla uinuttiin pyhäajat kuten muulloinkin, eikä Alepassa ruuhkaa ollut. Keskikaupunki oli tietysti toista. Kun sinne pääsi, oli joulurieha valloillaan. Niin se on täälläkin. Ei siunaaman hiljaista hetkeä edes yöllä. Autoja menee ja tulee, ihmiset hiippailevat mistä kulloinkin ja päivällä on vallan mahdotonta. Järjestäydyin tänään jo varhain jouluruokahankintaan. Melkein heti, kun Itis oli avattu. Pääsin luultavasti yhtä kaikki pahimman ruuhkan alta pois, mutta silti oli vilinää. Ikäkirjo edustettuna kauttaaltaan vauvasta vaariin, ja muukin kirjo, mitä ihon väreihin tulee. Vaikka useimmat ulkomaalaistaustaiset eivät kai joulua vietäkään. Kauppojen kiinniolo joulun aikaan oli pannut vieraatkin liikkeelle. Ei tämä Itäkeskus mikään hiljainen tuppukylä ole.

Kaikki tietävät, missä tulokas tässä talossa asuu. Kun mennään hissillä, tietää naapuri minun kerrokseni. Puskaradio on toiminut. Tätä ei liioin tapahtunut Katajanokalla. Kyllä minä totun tämmöiseenkin. Eikä roskiskeikkaa voi suorittaa vain eteensä katsomalla. Jos oletettava naapuri tulee vastaan, pitää katsoa kohti ja vastata tervehdykseen. Ettei mielletä koppavaksi. Messeniuksenkadulla lapsuudessani sanottiin aina päivää. Mutta ne olivat niitä aikoja, kun naapuri tuli lainaamaan sokeria tai muuten vaan rupattelemaan. Sitten tuli televisio, joka jumiutti ihmiset koteihinsa ja elettiin silloisen hittisarjan Peyton Placen tahtiin. Täällä olen saanut palautua aikaan, kun päivää sanominen kuuluu luonnollisena asiaan ja oikeastaan se tuntuu hyvältä. Ties vaikka kesällä grillaisin makkaraa pihalla jonkun naapurin kanssa.

VÄHÄN ITSESÄÄLIÄ

Kun ei ole asiaa, miksi siis tulla tänne? Ei ollut eilenkään, mutta olin fiksu ja jätin väliin. Teen tikusta tänään asiaa ja ryhdyin miettimään tämän vuotista jouluani. Itsesääliä on mukana. Piti olla aluksi rohkea "joulu siinä, missä muutkin päivät". Ei onnistu.  No, olen ollut joskus jouluja yksin. Puoliso sairaalassa ja kerran hän oli  syntymäpäivää paossa Espanjassa kavereitten kanssa pelaamassa golfia. Eri asia kuin nyt. Hän ei tule enää koskaan kotiin luokseni. Seuranani on tv, kirjat ja kaupan jouluruokaa. Ensin mainitusta eniten seuraa. Prinsessa Ruusunen, Rölli, joulun kestoelokuva "Ihmeellinen on elämä", Konsta Pylkkänen, vanha kunnon Hercule Poirot, vielä vanhempi Buster Keaton veturissaan, Munkkiniemen kreivi ja jopa James Dean. Jos näin haluan. Ja minä haluan. Mitäs sitten tässä surkutellaan?  En oikeasti tykkää itsesäälistä, vaikka se onkin toisinaan terapeuttista. Häntä pystyyn, tyttö.

Luterilaisia kirkkoja alkaa olla myynnissä. Rahavaikeuksia silläkin alalla. Ei myydä pilkkahinnalla ja vain melkein pyhään tarkoitukseen ehkä. Ei tanssisaliksi tai leffateatteriksi, eikä missään tapauksessa diskomusiikin tyyssijaksi. Eihän? HS:n mukaan katolilaiset kaipaavat tilaa ja sen kun vaan protestantit taipumaan paavin edessä ja Lutherin opit tilaa antamaan. Mutta en minä moskeijaksi antaisi. Ellei sitten muistuta vahvasti Córdoban moskeijaa Espanjassa, La Mezquita. Tosin sekin 1200-luvulla kristillisten hallussa. Siinäpä olisi nähtävyys! Vieläkin näin vuosien kuluttua sen nähtyäni salpaa hengityksen.

Nyt kun virallisesti olen huomannut jouluaaton olevan torstaina, on huomenna kömmittävä kauppaan täydentämään ruokavarastoa pärjätäkseni reilusti toista viikkoa eteen päin. Menen siihen kauppaan Itiksessä, jossa ei ole koneportaita.

KYYNELEITÄ

Kukapa ei nostaisi häntäänsä ellei kissa itse. Minä olen se kissa. Ahkeroin eilen koko päivän ja sain taas paikoilleen (paikoilleen?) tavaraa. Löysin puolison kirjoittamia kirjeitä minulle, kun hän oli RUKssa Haminassa. Löysin myös hänen muistiinpanojaan samalta ajalta. Aion ne käydä läpi, vaikka ovatkin yksityisiä. Sitten hävitän. Löysin kaikenlaista muutakin papereiden joukosta. Pitää kahlata läpi ja panna silppuriin. Ketään ei minun jälkeeni kiinnosta.

Olen myös eilen itkenyt. Niitä kohtauksia tulee. Muistoja kaikkialla, vaikka ympäristö onkin uusi. Puolison vanha ylioppilaskuvakin, koulun päästötodistus, maisterin paperit, vanha sydänfilmi... Ehkä hän seuraa minua "hyvä tyttö, jatka elämääsi". Katsoin ikkunasta sateeseen, sateensuojia, kiireisiä askeleita asfaltilla, autojen valoja, jouluvaloja.

Ovikello soi. Tarjottiin liukuovia. "Minä olen vuokralainen" lähetti miehen pois. Postiluukku on rikki. Kuuluukohan se huoltomiehelle? Joulukortteja on tullut sekä vanhaan että uuteen osoitteeseen. Italiaan pitäisi soittaa, antaa uusi osoite ja toivottaa hyvää joulua. S-L:n kortin kuvapuolella on joulukuusen pallo ja sana "aguuri". Tulkitsen sanan tarkoittavan kaikkea hyvää tulevaisuudessa ja ennusmerkkien olevan positiivisia. Kuten muinaiset roomalaisetkin.

Vakuutusyhtiössä meni aikaa. Puolison nimeä ei saa eräässä asiassa poistettua, jotta se on siinä niin kauan kuin vakuutus minua koskee. Pankkitilien kohdalla seuraavana päivänä sujuivat asiat mallikkaasti. Olenhan ainoa asianomainen kaikessa. Vielä hoidettava eräs pankkiasia, kunhan varaan ajan. Näihin paikkoihin ei voi vain kävellä asioita hoitamaan. Pitää varata audienssi.

On päiviä, kun en itke. Ehkä tänään on sellainen päivä.

MICHAEL PORTILLON JA MEIKKITAITEILIJAN SEURASSA

Olen seurannut YleAreenasta Kiehtova maailma: Junamatka Eurooppaan-sarjaa. Näytetty myös televisiossa. Nyt olimme eilen Skandinaviassa  Michael Portillon seurassa kainalossamme  George Bradshawn oiva matkaopas vuodelta 1913. Christian Andersenin Pieni merenneito Kööpenhaminassa omalla kivellään turistien ympäröimänä. Junalla Juutinrauman siltaa pitkin Ruotsiin. Siellä saunottiin. Michael Portillolla uimahousut jalassa. Mutta saunan jälkeen uimaan meni, kun se on kerran tapana. Ajettiin myös resiinalla piknikille eväskorissa lundilaista makkaraa. Norja näytti oppaallemme Oslossa Edvard Munchin "Huudon", jonka pieneen kokoon Michael oli pettynyt. (Samoin ajatellaan Louvren Mona Lisan olevan mahtikokoa, vaan ei ole.) Michael kävi Henrik Ibsenin kotona, joka on museona. Siellä kirjoitettiin "Nukkekoti" vuonna 1879. Suurimman osan Euroopan matkoistaan suorittaa Michael Portillo junalla, jota matkustusmuotoa minäkin rakastan. Kiitoksia oppaille, Portillo ja Bradshaw, hienosta matkasta naapurimaihimme.

Menin sekaisin eilen ja ostin itselleni jouluaiheista ruokaa. Siis laatikoita ja kinkkua. Panin pakkaseen odottamaan joulua. Ostin myös yhden meikkituotteen ja minua palveli itse Meikkitaiteilija. Olin häkeltynyt miespuolisesta palvelusta, etten löytänyt sanaa "ripsiväri". Meikkitaiteilija ymmärsi takelteluni ja esitteli tuotteita. Liikehdintä oli taiteellisen ammattitaitoista ja harjan koko näytettiin käden selkämystä vasten varsin sirolla liikkeellä. Lopuksi hän saatteli minut kassalle asti, kumarsi ja liiteli pois. Maksoin ja rullauduin koneportaisiin ja Herkkuun. Olin Itiksen Stockalla. Matka on siellä pitkä kuin Tipperaryyn, minun on levättävä kolme kertaa. Onneksi on niitä epämukavia istuimia käytävillä. Kotimatkalla istuessani lepäämässä viereen tuli herrahenkilö, joka huokaisi syvään ja sanoi "joka neljäs on ulkomaalainen, pian olemme vähemmistöä". Ah, kuinka minä myötäilinkään "näin on" ja huokasin itsekin.

TUIJOTTELUA

Itis- kauppakeskuksessa tulee vastaan aivan varmasti kaapuihin pukeutuneita musliminaisia, mutta en ole huomannut mitään erityistä tuijottelua heihin päin puhumattakaan huuteluista. HS kuitenkin haastatteli muslimeja ja nämä kertoivat suomalaisten käyttäytymisestä aivan toista. Minua kasvatettiin lapsena, ettei saa ketään tuijottaa. Siihen aikaan ei ollut Suomessa ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia kuten nyt, mutta vammaisia oli ja muulla lailla meistä muista poikkeavia. Tuijottaa ei saanut. Tämän opin ja nyt aikuisena kiellon sanelee järki. Sitä paitsi me tässä maassa olemme jo tottuneet, tai pitäisi olla tottunut, musliminaisten vaatetukseen. Eihän se enää erikoista tai tavatonta ole. Itäkeskuksen kauppakeskuksen kujilla ei sitten voikaan tehdä muuta kuin tuijottaa. Muslimeja tulee koko ajan vastaan.

Taas on Mark Twain joidenkin ihmisten hampaissa Huckleberry Finnillään. Philadelphian kveekaripainotteinen koulu on kirjan kieltänyt vanhemmilta oppilailta lukutunneilla USAssa. Kiikastaa sanasta "nigger" muun muassa. Suomessahan sanan suomen kielinen versio on ankarasti kielletty ja siinä samassa hötäkässä Fazer poisti "neekeripojan" kasvot lakupötköstä. Överiksi on mennyt. Samassa syssyssä hävisi saman makeistehtaan geisha suklaapatukasta. Mikä siinä geishassakin kiikasti?

Minulla on jo verhoja ikkunoissa, mutta homma jatkuu ensi vuoden puolella. Kyllä verhot ovat mukavia, en kiellä. Luovat pehmeyttä, kodikkuutta ja lämpimän tuntua. Taulut yhä muuttomiesten paketeissa, kun seinille pano on vähän outo homma. Kiskoista roikkuu naruja ja niissä koukun tapaisia. Taidenäyttelyissä olen nähnyt. Naruja ja koukkuja hankittava lisää. Minulla on paljon tauluja.

HELSINGIN KAUPUNKI ON TIEDOTTANUT

Helsingin kaupunki tiedottaa-niminen lehti kertoo ja Pertti Mustonen kirjoittaa vuonna 1990, että Helsingillä on "maailman kaunein rautatieasema". Ja että rakas kaupunkimme on "Itämeren Tuhkimo", sekä että "suurten arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden periaatteiden ja ajatusten suuret jäljet näkyvät tässä kaupungissamme." Ja niin ne tekevät vielä vuonna 2015.

Mutta siirtykäämme Malmille. Malmilla on legendoja, kuten muillakin kaupunginosilla. Malmilla mustalaiset, Tattarisuon murhat ja Aleksis Kivi, joka kylläkin kyllästyi malmilaisten räyhäämiseen kahdessa viikossa. Tämän kertoo Helsingin tiedotuslehdessä Jarmo Somermäki. Malmilla on ollut tai ehkä on vieläkin  Kirkonkyläntien Aarnion divari, Mekki-baari Notkotiellä ja Tillikka. Malminraitilla oli Kala- ja vihannespoikien kalakauppa: kalaa, vihanneksia, hedelmiä.  Sieltä sai joka päivä "kuutta eri sorttia savukalaa". Somermäki asui Malminraitti 7:ssä ja se vaikutti kenkälaatikolta puu- ja kivitalojen joukossa. Puutaloista eivät kaikki tykänneet ja niinpä Aatu ja Pasi polttivat vanerikaupan liiterin. Malmi sai venepakolaisia mustalaisten sijaan ja uuden aseman valmistuttua muutti Jarmo Somermäki Malmilta pois. Jäi kaipaamaan "monttubileitä".

Sitten kantakaupunkiin. Tuomiokirkon liki kaksimetrinen kellotaulu pommitettiin rikki jatkosodassa. Uuden lasin lahjoitti 1949 Bergholmin lasitusliike. Yrityksen perusti 1910 K.G. Bergholm. Uusi lasi tilattiin Englannista. Museovirasto vaati, että kellotaulu on täsmälleen entisen lainen. Taulun numerot ovat yli 20 cm. Kellotaulu hilattiin ulkokautta kirkon torniin. Aikaa kului tunteja. 240 kiloinen nostettava ei ollut helppo tehtävä. Lehdistö oli kiinnostunut ja varsinkin Hufvudstadsbladetin Bez. Hän kiipesi kellon perässä ulkokautta torniin. Nosto onnistui ja tasan klo 24 uudenvuodenyönä kellotauluun syttyi valo ja kaksitoista lyöntiä kertoi Helsingin siirtyneen  vuoteen 1950.

ELÄVIEN KIRJOISSA SITTENKIN

Katulampun valossa satelee Itäkeskuksessa räntää. Minulla huomenna tapaaminen vakuutuslaitoksen kanssa. Kuulemma virkatodistus riittää. Sekin minulla on. Olen joskus pessimismiin taipuvainen ja siis varma, että olisi tarvittu muitakin papereita. Niitä minulla ei ole.

Eilen olisi T tullut hommiin, mutta en jaksanut miestä vastaan ottaa. Vatsa kipuili ja olin huolettomassa yöasussa koko päivän joko vuoteessa tai sohvalla. Televisiosta tuli katseltua yhtä ja toista ja eritoten kaikkea. Myös katselin nenäliinapaketin kanssa "Hiljaiset sillat" ja itkin niin maan perusteellisesti. Leffan katselemiseen kerta kerran jälkeen riittää vuolaita kyyneliä. Rakkauselokuva isolla ärrällä. Tv auki koko päivän, joten en kuullut ovikellon soittoa. Mutta ryminän kuulin jonkun tullessa omalla avaimella sisälle. Ei ollut siinä otettavissa kättä pitempää syöksyessäni eteiseen, mutta luotin nyrkkeihini. M sieltä tuli ja puolustautui sanomalla, että kun en avannut ovea/vastannut puhelimeen, luuli mummelin kuukahtaneen. En ollut, mutta sydän jyskytti, että olisin voinut. Viipyi pari minuuttia todettuaan minun elävän, ja lähti. Minä koetin rauhoittua.

Olen laittanut yhteen jalkalamppuun varjostimen. Heti kodikkaan näköistä. Purin pakkauksesta myös norjalaisen ison ja raskaan elefantin. Mietittyäni sille paikkaa, panin viinipöydän yhteen nurkkaan ja norsun sen päälle. Ei hullumpata. Miten muuten elefantti ja Norja kuuluvat yhteen?  Pohjois-Norjassa ollessani en nähnyt yhtään norsua, mutta luonnollista kokoa olevan jääkarhun kylläkin patsaana Hammerfestissä.

Hörppään loput kahvista ja alan valmistautua uuteen viikkoon. Joulukin kuulemma tulossa.

ÖISTÄ SYKETTÄ

Katu, jonka varrella asun, on huomattavasti vilkkaampi ympäri vuorokauden kuin kotikatu Skattalla. Täällähän ei nukuta/hiljennytä ollenkaan. Kävelijöitä ei niinkään näy pikkutunneilla ja niiden jälkeen, mutta autoja menee ja tulee alvariinsa. Poliisiautokin partioi. Olen moitiskellut uutta asuinaluettani, enkä sanojani syö, mutta tämmöinen jonkunlainen kaupungin öinen syke on vaihteeksi mukavaa uinailevan Katajanokan jälkeen. Mihin ne ovat kaikki muuten menossa siihen aikaan? Miltä sitten näyttääkään Itäkeskuksessa, kun K-Citymarketin laajennustyöt on saatu päätökseen, elokuvateatterit ja ravintolat avattu? On kuulemma ylikulkusiltakin jalankulkijoita varten suoraan Itiksen sydämeen. Jos alkaisin viihtyä. Jos menisin leffaan.

Leffasta tulikin mieleeni, että katselin eilen Frank Sinatraa Teemalla. Olen aina tykännyt tästä miehestä. Laiha nuorukainen aikoinaan, mutta mikä ääni. Minulla on vieläkin Sinatran lp-äänilevyjä, mutta soitinta ei enää. Lauantaina 12.12. oli 100 vuotta Vanhan Sinisilmän syntymästä ja Teema juhlisti asiaa. Iho nousee kananlihalle kuunnellessani My Way´ta tai Ï´ve got You Under My Skin. Sitten vielä onnellisesti päättyvä tarina "Tie a yellow ribbon around the ole oak tree", jota positiivisuutensa takia jaksan kuunnella uudestaan ja uudestaan ( jos olisi vielä soitin). Ei yksi keltainen nauha vanhassa tammessa, vaan sata. Samettiääninen Dean Martin oli toinen, jota ihailin. Nämä kaksi herraa yhä sykähdyttävät ja ilokseni heidän äänityksiään silloin tällöin kuulee. Jos ei muualla niin YouTubessa. Kun Martin laulaa "sway me more"  me tytöt olimme pyörtyä. Enää ei minua pyörrytä, mutta tuntuu hyvältä.

OLISI VANHASSA VARA PAREMPI

Uskottava on, hehkulamppuja ei ole enää. On led-lamppuja ja halogeeneja. Uusiksi menee kattokruunujen valot. Mikä vanhoissa hehkulampuissa oli vikana? En usko niiden suurempaan sähkön kulutukseen. Rullauduin Itäkeskuksen Prismaan, enkä tähänkään kauppaan viehättynyt. Koneportaita, kerroksia, ei myyjiä, joulukiireisiä asiakkaita. Oi, mitenkä kaipaankaan aikaa, kun oli myyjä ja hän kysyi ystävällisellä äänellä "tuleeko muuta?". Nyt asiakasparka harhailee yksin pitkin lohduttoman pitkiä käytäviä kaupoissa ainoina oppainaan ikävät plakaatit "kodinkoneet" tai "murot ja keksit" käytävien yläpuolella. Jos saa kiinni henkilökunnan edustajan, saa vastaukseksi "niitä on käytävällä numero 25". 25??? Missä on käytävä numero 25? Olen väsynyt nykyaikaan.

Hietalahden hallia ei saakaan kauppias Roslund, vaikka minäkin niin luulin. Helsingin kaupunki perui myyntiaikeen. Mitä vanhalle kauppahallille nyt tapahtuu, jää nähtäväksi. Jatkuuko kuten ennen? Hallista on ollut vuosien mittaan moneksi. Sen ovat kirpputorikauppiaat vallanneet, on myyty antiikkia, koettu kovia, asiakaskatoa, remontoitu... Se on Helsingin kauppahalleista minulle vierain, vaikka kirpputoriaikana olen itsekin siellä kojua pitänyt jo edesmenneen pikkuserkkuni kanssa. Minulla oli Lumikki- ja Mikki Hiiri-lautasia jäänyt lapsuudesta. Ne möin. Muistan, mitenkä lautanen piti syödessä saada tyhjäksi, että pohjalla oleva olento tuli näkyviin.  Vanha herra, joka lautaseni osti, näytti hetkiseksi hänkin palautuneen kauaksi lapsuuteen. Ehkä hän myös oli syönyt Mikki Hiiri-lautaselta.

Minä en viihdy Itäkeskuksessa. Nyt sen tunnustan. Asunnossa ei vikaa, mutta koko kaupunginosa ei saa sympatiaani. Asun täällä kuitenkin, mutta Prismaan en enää mene. Ensinnäkin lonkalle liian pitkä kävelymatka, ankea sisäänkäynti ja heti edessä ensimmäiset koneportaat. Varmasti oli hissikin jossain, mutta yleensä ne on hyvin piilotettu. Onneksi ei ole mikään pakko Prismaan mennä.

Jos Joulupukki toisi minulle hyvää tahtoa ja halua alkaa tykätä edes pikkuisen Itäkeskuksesta. Ai niin, mutta Joulupukki onkin satua.

LAMPUN METSÄSTYSTÄ

Ei näemmä Itis-nimisestä kauppakeskuksesta saa kaikkea. Rullauduin Clas Ohlsonilla, Stockmannilla ja K-Citymarketissa etsimässä kattokruunuun ja lampetteihin kynttilälamppuja. Ei oo.  Vielä on Prisma, sinne. Jos ei sielläkään ole, tietää metromatkaa kunnon Stockmannille Aleksille. Tämä ON periferiaa. Itiksen Stockmannilla pahoiteltiin ja annettiin ymmärtää, että huonompaan suuntaan mennään. Olin vilpittömästi samaa mieltä. Luulisi nyt muillakin olevan katossaan kruunuja. Ei se nyt niin erinomaisen erikoista ole.

Kyllä Itiksessä näkee ja kuulee. Vastaan tuli oranssiin pukeutuneita munkkeja ja tietysti näitä meidän omia muslimeja, oli romaniväkeä sameteissaan, venäläisiä, enempi tai vähempi tummaihoisia ja jokunen suomalainenkin minun lisäkseni. Tunsin olevani vähemmistöä. No, koko Itishän on hollantilaisten omistuksessa. Kaupoissa ulkomaalaisia myyjiä, ravitsemusliikkeet ulkomaalaisomistuksessa. On thairuokaa, irakilaista, kiinalaista, vietnamilaista ja tuskin missään suomalaismummon lihapullia. Mutta oli eräässä nurkassa yksityisyrittäjä, joka möi Kuopiosta aitoja kalakukkoja, ihan Partasen tapaan tehtyjä. Teki mieli nostaa Suomen lippu korkealle. Hei, me ollaan Suomessa.

Piti ostaa uusi hiiri läppäriin. Vanha oli semmoinen harmaa melkein oikean hiiren näköinen, eikä oikein toiminut. Tämä on kuin pienoisauto valoineen kaikkineen. Ja tietysti Kiinasta. Ja kuulemma ergonominen muotoilu. Nyt kelpaa kirjoitella. Eikä mikään turhake, kuten  se Muna Foodsin lanseeraama muovinen munakotelo, jolle Suomen Luonto antoi tämän turhaketittelin. Kyllä meitä nyt onnisti voidessamme ostella vapaan kanan munia ja sitten jälkikäyttää munakotelo mitä moninaisimmilla tavoilla.Voi pinota vaikka päällekkäin. Aletaan heti keksiä, mitä kaikkea munakoteloilla voi tehdä.

JÄLLEEN EDISTYSTÄ

Peili ja lampetit olohuoneen seinällä. Vuokranantajan kanssa oli keskustelua, saako porata. Ensin se tyystin kiellettiin, mutta sain lopulta luvan. Ystäväni T tuli eilen hommiin, korjasi myös postiluukun. Se repsotti rumasti. Tämä T on semmoinen käden taitaja, mikään ei ole hänelle vierasta. Olemme lapsuudesta asti tunteneet, vauvasta lähtien. Äitimme olivat luokkatovereita kansakoulussa ja läheisessä yhteydessä äitini kuolemaan asti. Pitkääkin pitempi ystävyys. Kuten alkaa olla T:llä ja minullakin.

Eilen taas tutustumista Itikseen, samoin tänään. On hankittava lamppuja. Sulake paloi eilen ja vei mennessään muutaman lampun. Eilen tuli myös tietoa muuttofirman vakuutuksesta. Pitäisi kuulemma panna menemään kuittia vahingoittuneista tavaroista. Mistäpä minä kuitteja tempaisen vuosikymmenten takaisista ostoksista? Unkarilainen kattokruunu on ollut lapsuuteni kodissa vuosikymmenet ja sitten perittynä minun kodissani vuodesta 1992 lähtien, jolloin isäni lähti tästä elämästä.

Mikään aiempi muuttofirma kohdallani ei ole saanut niin paljon vahinkoa aikaan kuin tämä 1916 perustettu yritys Helsingin Sienikujalla. Lukuisat ovat olleet muutot ja etupäässä Stenvallin toimesta. Aina on sujunut, jopa Hämeen mökiltä Helsinkiin. Nyt meni moni asia päin honkia. Ensin eivät olleet ottaneet mukaan pyynnöstä huolimatta kattokruunujen kuljetuslaatikoita. Muuttomies joutui vaatelaatikoita puukolla suurentamaan saadakseen kruunut niihin. Sakarat vääntyivät ja yksi mansetti rikkoontui. Unkarilainen kruunu lähtöpaikassa Katajanokalla putosi katosta irrottaessa lattialle mennen tuusan nuuskaksi. Tv-tason lasihylly ei koskaan tullut tänne perille ja siitä keskusteltiin, jos sitä oli ollutkaan, kunnes muuttomies tunnusti sen rikkoneensa. En ikinä tule kenellekään suosittelemaan tätä muuttofirmaa. Olisi pitänyt kuunnella Juttaa ja antaa Niemen hoitaa.

TYÖ TEHTY ON

Eilen jatkoin sittenkin kirjojen järjestelyä, ja olin aivan poikki. Raskaiden kirjojen nostelu kipeytti kädet, lonkka vihoitteli. Kiipeileminen tikapuilla ylös ja alas. Purin hammasta ja rehkin melkein loppuun asti. Hienolta näyttää. Käsittelin kaikki kirjat yksitellen ja oli semmoisiakin, joiden olemassa oloa en ole tiennyt. Vanhimmat 1800-luvun puolen välin jälkeen.

Vuoteessa luin Unto Kupiaisen "Suomalainen lyriikka Siljosta Sarkiaan" (WSOY 1948).

Minä menin hattuni alle
ja lähdin maailmalle
pois köyhyyttä pakohon.
Tein tuulentuvan, tein talon,
sain lahjaksi päivän valon
ja ilmaisen kuutamon.
(Tuulentupa, Einari Vuorela)

Viehättävä pieni runo. "Piirrelmä", kuten Kupiainen sanoo.

Minulle aina hiukan hymyillään näiden vanhojen runoilijoiden kanssa. Nykylyriikassa ei mitään vikaa, ei vaan minuun kolahda. Ovat kantaa ottavia, jotkut kovia, ei riimittelyä, toisinaan tarina, jossa ei päätä, ei häntää. Harvat, harvat ovat minua viehättäneet, jokunen Jenni Haukion saanut armon silmissäni sekä jokin muu. Pitäisi tutustua enemmän, ennen kuin tietää varmasti.

Lapsuuden kodissani oli runous aina läsnä, muullakin tavoin kuin kirjahyllyssä. Runoja luettiin, isäni kävi lukemassa niitä pienimuotoisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli hyvä ääni. Ystävät lahjoittivat runokirjoja, eräässäkin lukee "Sikelle Immulta 1924". Sikke oli äitini, oikealta nimeltään Sigrid, ja Immu taas kauan sitten edesmennyt näyttelijä.

Väitän saaneeni kirjat hienoon ojennukseen, että tuskin  vuosiin. Niitä on vain hyllyyn muuttojen yhteydessä suurin piirtein järjestykseen pantu, mutta nyt ovat aiheittain. Romaaneja minulla on vähän. Toki suomalaiset klassikot puolustamassa paikkaansa. Annoinhan paljon pois Katajanokalla ja se tarkoittaa todella paljon. Kaatopaikalle meni neljä suurta kirjahyllyä. "Kierrätyskeskukseen", kuten muuttomiehet kohteliaammin kutsuivat tätä ylimäärätavaroiden hautausmaata. Ehkä ne sieltä joutivat vaikka jonkun polttopuiksi. Tammea olivat.

KIRJOJA, KIRJOJA, KIRJOJA

Nyt on "lankapuhelinkin" käytössä, mutta se on nykyisin "kotipuhelin" ja kulkee netin kautta. Lankoja siinä ei ole, vaan on kuni matkapuhelin ikään. Voi myös kanniskella mukana kautta koko Suomenniemen.

Tässä istun huilaamassa. Ahkeroinut aamusta lähtien kirjojen kimpussa. Jonkunlainen järjestys on saatava hyllyihin. Näytelmät, runot, taide, Helsinki-aiheiset, kirjallisuuden historiat...  Aluksi kun ne vain hyllyyn työnnettiin, että saatiin muuttolaatikot tyhjiksi. Olisi tänne kuitenkin pari kirjahyllyä vielä mahtunut ja se olisikin hurjasti auttanut tätä järjestelemistä. No, tehty mikä tehty, ei kannata surkutella.

Vakuutusyhtiöasian hoidan ensi viikolla. On jo varattu audienssiaika. Ei sinne saa/voi dallata noin vaan. Kiukutti jo soittaminen tänään. Jos on sitä ja sitä asiaa, paina sitä ja sitä numeroa. Ja kun olin painanut, piti painaa lisää. Sitten pääsin jonoon ja korvaan soi musiikin kaamea pauhu. Välillä automaatti ilmoitti minun olevan edelleen jonossa. Olisin muutenkin sen ymmärtänyt. Lopulta pääsin luettelemaan henkilötunnusnumeroita sekä minun että puolison ja varsinaiseen asiaankin. Kaikki on niin monimutkaista.

Taidankin lopettaa kirjojen seassa möyrimisen tältä päivältä. Pesen käteni ja syön jätskin.

ILOINEN VELIKULTA

Minulla on yksi Jalmari Ruokokosken taulu. Kuvaa Porvoon kirkkoa ja on signeerattu. Hän teki kirkosta useita versioita, liekö ollut jälleen silloin rahapulassa?  Pahimmassa hän maalasi kankaan sijasta vanerille tai jopa kankaan molemmille puolille.

Kerrotaan taiteilijasta seuraavanlaista anekdoottia. Kerran tuli Ruokokosken ateljeehen taulunostaja, joka huomasi kankaalle maalatun molemmin puolin. Kysyi Ruokokoskelta hintaa. Kuusi sataa markkaa, vastasi taiteilija. "mutta tässähän on toisellakin puolella maalaus, onko sama hinta?" Ei ole, vastasi Ruokokoski "se kun on parempi sillä puolella, niin sen hinta on kahdeksan sataa markkaa".

Minun tauluni on maalattu vain yhdelle puolelle. Ehkä taiteilija olikin silloin varoissaan.

Jalmari Ruokokoski oli ahkera Brondan asiakas. Hän oli hauska leikinlaskija ja juhlien pidetty viihdyttäjä. Joku kysyi silloin tällöin, miksi Jalmarin toinen silmä on sininen ja toinen ruskea? Taiteilija selitti syyn "se johtuu siitä, että sinisellä silmällä maalaan ja ruskealla myyn taulun".

Jalmari Ruokokoski (1886-1936) oli suutarin poika Pietarista. Hän oli naimisissa  1909-1913 sirkuksen nuorallatanssijan kanssa. Tutustui taiteeseen Pariisissa ja Tanskassa. Näyttelyitä Helsingissä, Tukholmassa, Oslossa ja muun muassa Roomassa. Hyvinkään Humala-nimisessä talossa asui ja maalasi vuodet 1916-1918, jolloin oli toisen kerran naimisissa. Humalan ja Krapulan rakennuttivat 1915 Ruokokoski ja Tyko Sallinen ateljeekseen  ja Sallinen sai Krapulan. Jalmari Ruokokoski joutui Helsinkiin sairaalaan liiallisen alkoholin käytön takia ja kuoli 1936 vain 49 vuotiaana.

(Lähteet Vilho Nenonen "Tavattiin Brondalla" sekä googletus netistä)

BRONDA

Olipa kerran, tarkemmin vuonna 1823, kaksi kalastajaa. He rakennuttivat Helsinkiin talon, tarkemmin Eteläesplanadi 20:een. Myöhemmin kalastajat möivät talon ja sen osti leipurimestari Karl Magnus Brondin. Brondin oli tullut Helsinkiin Viipurista vuonna 1876 ja sai ravintolaoikeudet seuraavana vuonna. Eteläespan ensimmäisessä kerroksessa oli höyryleipomo ja toisessa kahvila, Brondinin mukaan Bronda, joka toimi hänellä vuoteen 1919.

Kahvila sai vuosien aikana monta omistajaa Brondinin jälkeen. Sen osti vuonna 1935 Primula. Tarjottiin ruokaa, viiniä ja olutta asiakkaille. Vuonna 1949 kahvila meni konkurssiin ja silloin sen omisti rouva Viholainen, ravintola Särkän emännöitsijä. Pöydät myytiin huutokaupassa kuten myös Jalmari Ruokokosken taulu, johon kuvattu taiteilijat Adolf Lindfors, Oki Räisänen ja Mikko Hovi (kuvanveistäjä) Brondan suosio oli suurimmillaan 1920-1930 luvuilla. Joskus 1910-luvulla alkoivat Jalmari Ruokokoski, Tykö Sallinen, Kosti Meriläinen ja Yrjö Ollila käydä ahkerasti Brondinin kahvilassa. Sitä mainostettiin lehdessä monin sanoin, kehuttiin "ihanaa ja nautintorikasta  näköalaa vastapäätä oopperapuistoa". Kesäkuukausina tarjoiltiin "ranskanleipää, voita ja maitoa myös juuston kanssa". Iltapäivällä sai batong-leipää.

Joka päivä kokoontuivat Brondalle samat herraseurueet, vanhat taiteilijat, hiljaiset shakinpelaajat ja tutut tuttujen kanssa. Myös virolainen kirjailija Aleksander Sipelgas (1885-1937) oli löytänyt tiensä Brondalle Suomessa asuessaan. Taiteilijoilla oli joskus taloudellisia vaikeuksia, mutta Brondan henkilökunta oli ymmärtäväistä väkeä, antoi jopa ilmaiseksi kahvikupillisen janoiselle taiteilijalle.

Sotien jälkeen 1940-luvulla Brondan kahvilan suosio alkoi laskea. Taiteilijat väistyivät ja kahvila alkoi täyttyä "taiteesta ymmärtämättömästä joukosta". Kirjailijat siirtyivät Pörssi- eli Hattupääkahvilaan (nimen sai siitä, kun siellä istuttiin hattu päässä), joka silloin oli nykyisen tavaratalo Stockmannin paikalla tai jopa Pitkänsillan pohjoispuolelle Siltasaaren Elantoon.

Vanha Brondan talo purettiin vuonna 1972. Uusi rakennettiin kolme vuotta myöhemmin. Siellä on 2014 avattu ravintola, jonka nimi on Bronda.

(Tiedot suureksi osaksi Vilho Nenosen kirjasta "Tavattiin Brondalla", ilmestymisvuosi 1981, SKS)


Niin, ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille suomalaisille.

JUHLATAMINEISSA TANGOTAAN

Huomenna siis tanssitaan. Juhlat ainutlaatuiset Suomessa ja koko tapa juhlia maan itsenäisyyttä on uniikkia. Säyseästi riemuitaan ja jalalla niin koreasti pannaan. Vaan ei galopin tai franseesin tahtiin, ei polkan poljentoa presidentinlinnan parketilla. Hillitysti vie kavaljeeri daamiaan tangon tai foxin tahtiin, kuten tämän maan kamaralla kuuluukin. Vaan olisihan se poikaa, jos jiveä pyörähdeltäisiin niin että Jukka Rintalan suunnittelemat helmat heilahtaisivat korkealle ilmaan partnerin veivatessa daamia vimmatusti. No ei sittenkään niissä pippaloissa. Ehkä jatkoilla jossakin, jossa protokolla ei määrää.

Tänään jälleen oleilua, mutta ahkerana. Huusholli olisi saatava joltiseenkin kuntoon. Hidasta on. Lonkka haluaa lepoon pitkähkön aherruksen jälkeen ja mikäs minun on kellahtaessa hetkeksi, että taas voi ja jaksaa. Toivottavasti seuraava muutto on vaivaistaloon tai kalmona kalmistoon. Enää ei jaksaisi. Olihan tämä järjestyksessä jo 9. aikuisena ja lapsena oli kolme muuttoa, kun laskee mukaan  Naistenklinikalta Hesperiankadulle ja sieltä Messeniuksenkadulle ja sitten Mechelininkadulle, josta naineena naisena omiin koteihin alkaen Töölön Humalistonkadusta. Muuttoja on!

Ei sada eikä tuule, aurinko paistaa. On tämä mukavampaa. Pääsisi kuivin jaloin Itikseen, vaan en mene. Maanantaina taas. On asiaa vakuutuslaitokseenkin. Pitää poistaa maksuista puoliso. Eräänä iltana ikävän pakkautuessa mieleen, kerroin muuttaneeni. Ehkä tietääkin jo. Mietin, miten nyt olisi, jos olisin saanut hänet vielä pitää? Täällä emme asuisi. Muuttohan olisi tullut kuitenkin kysymykseen Katajanokan talon peruskorjauksen takia. Sen puoliso tiesi. Kysyi aina "minne muutetaan?". Hän muuttikin toisaalle pois ennen minua. Minä jäin vielä joksikin aikaa. Kaipaukseni kanssa.

HETKI MENNEISYYDESSÄ

Koko päivä kotona ja jotain aikaakin saaneena. Enemmänkin olisi tullut tehtyä, jos tänne ei olisi tullut T. Myös M käväisi. Hänen kanssaan keskusteltiin ikkunaverhoista ja T:n kanssa palauduimme kauaksi lapsuuteen, osittain yhteiseen, sillä T on lapsuudenystäväni. Muisteltiin hiukan myöhäisempiäkin aikoja kuten minun avioliittoni alkuaikoja, uuden vuoden vastaanottoja, tinan valamisia, mökkeilyä perheitten kesken, kesiä, jolloin meillä oli vielä paljon elämää edessä. Kauan sitten.Tunnit vierähtivät välillä haikeissakin merkeissä, mutta sitten, kun pääsimme politiikan puolelle, ääni muuttui ja hallituksen kolme ässää saivat lujat kritiikit.

Sataa ja tuulee. Tämmöistä luvattiin. Pyöräillessä huojuttaa, varoitettiin. Ja kukapa ulos juuri nyt mielisikään. Minun piti käydä kaupassa, mutta se jäi. Saattaa jäädä huominenkin kauppareissu. Ja sitten, kun yksi yö nukutaan, ovat linnassa juhlat ja tanssiaiset. Siis sinne television välityksellä. Kuka astuu kenenkin laahukselle ja millainen asu  maan ensimmäisellä leidillä on. Tämä kaikki täytyy nähdä.

Sitä en tiedä, jaksanko katsella jatkosodan myräkkää Tuntemattomassa sotilaassa. No, näin olen ennekin tuuminut ja sitten tiiviisti katsellut. Aikamoinen äläkkä syntyisi kansan keskuudessa, jos Edvin Laineen  version (1955) tilalla kuvaruutuun ilmestyisi Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas vuodelta 1985. Sepä olisi suorastaan rankka pyhäinhäväistys. Mollbergilta oli rohkea veto 30 vuotta sitten mennä sorkkimaan aluetta, joka kuuluu Edvin Laineen sotasankareille.

LISÄÄ SÄHKÖÄ

Tämä uusi asuintaloni onkin sellainen, että täällä naapurit tervehtivät ja kysyvät, olenko uusi asukas. Sitten jutellaan. Kertaakaan en ole roskiskeikkaa päässyt ilman huomiota. Tässähän on oltava pihakulttuurissa enemmän sosiaalinen kuin vuosiin.

Sähkömies kävi, diplomi-insinööri. Ensin vuokranantajan laskuun teipattu pistorasian vaihto. Keittiössäkin oli ongelma. Vähän kyselin ja jahkailin. Insinööri lähti pois ja soitti hetken kuluttua, että voisi tulla keittiönkin pistorasian panemaan kuntoon. Kertoi hinnan työstä, eikä se päätä huimannut. Tuli ja teki. Siitä tuli minulle omakustanteinen. Tarvitsin lisää sähköä. Mukava oli tämä inssi. Juttelimme kaikenlaista sähköstä. Sain senkin tietää, että hänen suvussaan on paljon insinöörejä. Mikähän siinä on, että suvuissa on saman ammatin harjoittajia useita ja vielä vaimoiksi ja miehiksi joutuu saman alan edustaja? Minun puolisoni siunanneen papin suku vilisi pappeja ja piispojakin joukossa. Insinööri jätti minulle korttinsa, jos joskus tarvitsen sähkömiestä. Ehkä tarvitsen, ehkä en, mutta on hyvä olla olemassa mahdollisuus saada alan ammattilainen.

Olen saanut suurimman osan pahvilaatikoista taiteltua kartongin jäteastiaan sopivaan kokoon. Kynnet siinä meni. Jäi toki vielä taiteltavaa. Tänään vuorossa kynttilälaatikon tyhjennys. En varmaan ehdi elämäni aikana kaikkia polttaa. Joskus olin suurkuluttaja ja tämä varasto on niiltä ajoilta. Rakastan vieläkin kynttilän valoa ja sen liekkiä. On rauhoittavaa olla kynttilän lähellä siitä nauttien. Ja se lämmittää pikkuisella liekillään ympäristöään. Kerran ostin semmoisen paristolla käyvän tuikun. No ei sitten lähimaillakaan aidon tuntuinen, suorastaan kynttilän liekin irvikuva. Turvallinen toki. Sitä on moni lapsi varmasti yrittänyt puhaltaa sammuksiin.

Turvapaikan hakijoita opastetaan pukeutumaan kylmän varalle. Kävelevät Oulun tienoilla lumisessa maassa sandaaleissa ja jalassa sortsit. Eikö paleleminen pane ajattelemaan, että pitäisi panna villaa ylle? Vaatteitahan heille on annettu ymmärtääkseni tarpeeksi. Pitääkö oikeasti opettaa, että jos ihminen palelee, sille pitää tehdä jotain, eikä vain palella?

SATTUMOISIN ISÄNI SHAKKIKAVERI

Tapasin vuokranantajani. Ja kyllä maailma on pieni. Sukunimi toi mieleeni erään saman nimisen shakinpelaajan, joka oli isä-vainaan klubikaveri. Katsoin netistä. Sama mies. Osoittautui vuokraisäntäni edesmenneeksi isoisäksi. Hauska sattuma.

Eilen taas seikkailulla Itiksessä. Enkä edes eksynyt. City-Marketista tiskiharja ja Bioska-kasseja biojätettä varten. Ihan vaan, että kävin tutustumassa. Joku oli kaatunut koneportaissa, en päässyt ylös kauppakeskuksen puolelle. Ulkona oli hissi, likainen, haiseva, seinät sotkettu, hidas ja pelottava. Sillä eräs rouva ja minä pääsimme. Oli seuraa, fobia ei iskenyt. Tänään vain kotona, järjestelyä ja ihmettelyä, mihin saan mahtumaan. Keittiöön pitää saada jonkunlainen kaappi, jossa laatikoita. On tämä semmoista sumplimista, kun muuttaa pienempään.

Sitten vähän historiaa seuraavaksi. Nykynuoret luulevat coca-colan olleen aina Suomessa. Väärin. Vuonna 1952, Helsingin olympiavuosi, osti  kansanhuoltoministeriö amerikkalaisen elintarvike-erän ja siihen kuului coca-colan  ostositoumus. Cola-juoma määriteltiin mehuksi. Reseptit lähetettiin virvoitusjuomatehtaille. Alettiin valmistaa cola-juomaa tarkasti lääkintöhallituksen valvonnassa. Puolittain virkistävä "lääke".

Juoma kiinnosti suomalaisia. Sitä  mainostettiin  pullotetun kahvin tapaisena juomana. Ensimmäiset erät tätä uutta juomaa maistui erilaiselta kuin nykyinen coca-cola. Vasta 1952 jälkeen saimme siihen oikean amerikkalaisen maun. Ja maistuu hyvältä, ostin eilen.

POISSA SILMISTÄ VAAN EI MIELESTÄ

Viimeinen konkreettinen side katkesi Katajanokkaan. Luovutin avaimet. Elisassa kävin ja vajaan kahden viikon kuluttua on lankapuhelinta vastaava puhelin, jota voi kuulemma kanniskella vaikka missä mukana. No, minä en ymmärrä tekniikasta mitään ja olen aina hyvä kohde kauppiaalle. Kävin Itiksen Stockmannilla ja eritoten pikkuisessa Herkussa. Vein kotona pahveja roskikseen ja siirtelin kaappeja kylpyhuoneessa. Muuttolaatikot haettiin ja tuotiin autoon unohtunut laatikko. Soitin muuttofirmaan ja kerroin vahingot. Sanoivat tehneensä virheitä. Noin suurella firmalla ei ole varaa alkaa niuhottaa. Tänään vuorossa tv:n maksulliset kanavat ja sekin hoituu Itiksessä. On tämä helppoa. Mutta sateensuoja ja rollaattori eivät sovi oikein yhteen. Eilen satoi aika rajusti. Ja tuuli. Meinasin kohota lentoon pahvieni kanssa matkalla roskikseen.

Nyt kun on kirjoja yhdistetyssä makuu- ja työhuoneessani, olen alkanut lukea vuoteessa. Löysin monta makoisaa Helsinki-aiheista kirjaa, jotka ovat aikoinaan jääneet selailuasteelle. Tämä tietää sitä, että alan herkutellen, mutta lukijoita näännytellen, kirjoittaa blogiin minulle niin rakkaasta aiheesta, synnyinkaupungistani  Helsingistä. Itäkeskuksesta ei näissä kirjoissa ole sanaakaan. Onhan sekin joskus historiaa kaupunginosana, mutta ei vielä. Nuori on verrattuna esimerkiksi juuri taakse jättämääni Kalastajamäkeen.

Tänään tapaan vuokranantajani. Tulee illalla tutkailemaan asioita, joista hänelle kerroin. Esimerkiksi sitä seinään teipattua pistoketta. Uutta valaisinta keittiön työpöydän yläpuolelle tuskin saan muulla konstilla kuin omakustanteisesti.

UUDEN KODIN UUDESSA AAMUSSA

Keräilen tässä voimia lähteäkseni asioimaan. Palautetta risuin ja ruusuin jo annoin muuttofirmaan kuin myös ilmoituksia asunnon erinäisistä vioista vuokranantajalle. Taulujen ripustaminen ongelmallista, niitä kun on paljon. Jotenkin tämä vielä kovasti keskeneräinen huusholli vaikuttaa alastomalta, kun kirjahyllyjä ei ole entisen laisesti. Eikä kirjoja. Luonanihan Skattalla kävi eräs toimittaja, joka on varsinainen kirjarakastaja ja vei autokuormallisen kirjallisuutta. En voinut muuta kuin ihailla.

Itäkeskus on jo aikoja sitten herännyt laillani uuteen viikkoon.  Valoja, autoja, ihmisiä, tummia pilviä taivaalla, hämärää. Tiputtelin äsken kahvin ja sen juotuani suihkuun ja liikkeelle. Palautan Katajanokan avaimet ja sitten on asiaa Elisaan, joka kuulemma on Itiksessä. Pitää varata tunteja siellä harhailuun, eksymiseen ja löytämiseen. Muuttolaatikot haetaan tänään. Tulee kapoiseen eteiseen tilaa. Niin kapeaa porstuaa en ole ilmoisna ikuna edes nähnyt. Nippa nappa rullaan rollaattorilla läpi. Miksi muuten Suomessa pitää olla eteinen? Etu-Töölössä meillä se oli todella pieni ja siitä pääsi suoraan halliin ja siitä sitten urkeni koko asunto. Ihanne pohjaratkaisu.

Uusi liesi täällä on, mutta omaa osuuttani en ole vielä maksanut, kun odotan jotain näkyvää laskun tapaista joko tietokoneessa tai kirjekuoressa. Ei se liesi mikään hienous ole, ihan tavallinen ja minulle kelpaava. En ole vielä käyttänyt, ehkä tänään tai sitten ei. Lämmittelen Herkun gourmetia mikrouunissa toistaiseksi. On tätä muuta askarreltavaa vielä tovin verran. Parveketta himoitsen käyttämään. Puuritilä lattialla ja tilaa on. Voi vaikka tanssiksi pistää. No, iso oli entinenkin, mutta ei näin iso.

Ei kun töihin. Mukavaa viikkoa meille kaikille.

PÄIN SEINIÄ

No niin, tässäpä tätä skrivaa itäkeskuslainen. Jo kaksi koko päivää ei-skattalainen. Muutto meni osin poskelleen. Kun muuttofirma irrotti unkarilaista korkeaa käsinmaalattua lasista kattokruunua, se putosi. Olisi ollut mikä muu tahansa valaisin, mutta juuri se kaikkein kaunein, rakkain ja rahallisesti kalleinkin.  Firmalla ei ollut kattokruunuja varten oikeita kuljetuslaatikoita, vaikka olin pyytänyt. Siis niitä isoja, joissa on orsi. Oli pieniä vaateripustimia varten. Kahdesta ehjänä säilyneestä kristallikruunusta vääntyivät kynttilät niin pahasti, että yksi meni rikki. Sitten heiltä katosi tv-tason lasihylly ja laatikko, joka piti tuoda lauantaina. Ei tuotu. Tätä muuttofirmaa en tule enää milloinkaan käyttämään, eikä se ollut Niemi. Stenvall on meitä muuttanut, eikä koskaan ole mitään tapahtunut. Tämä liki sata-vuotias firma pahoitti mieleni tyystin. Huomenna reklamaatiota.

Vähitellen alamme saada asunnon näyttämään muulta kuin varastolta, joka on täynnä laatikoita. On jo mattoja lattioilla, valaisimet ja tv toimivat ja voin kirjoittaa blogia. Kiitoksia ystävilleni M:lle ja N:lle mukaan lukien T ja S. Aamuisin on ollut outoa herätä aivan erilaiseen näkymään ikkunoista kuin Katajanokalla. Reipasta elämää kadun puolella ja pihan ikkunoista näkyy puita ja istutuksia. Parveke suurempi kuin aiemmin.

Saimme naapurin kimppuumme. "Hirveää meteliä, lopettakaa". No, muutossa kuuluu ääniä, mutta olemme työt päättäneet jo seitsemän korvilla illalla. Emmekä ole erityisesti metelöineet, mutta emme liioin voi lentää , emmekä olla huonekaluja siirtelemättä, laatikoita purkamatta ja hissillä ajamatta. Rouva oli suivaantunut. Mutta se ei näemmä häntä häiritse, vaikka jossain asunnossa soitetaan pianoa vielä yhdentoista aikaan illalla.

No ja sitten seuraavaan epäkohtaan. Hain Pasilasta avaimen. Sain yhden! Osoitteen mukaan ajoin taksilla talon eteen. Ei tarvitsemaani rapun kirjainta missään. Päättyi äffään ja ällä piti olla. Ei kun soittamaan. Sen virkailijatytteli tiesi, että ihan eri talo, jossa raput alkavat G:stä ja vielä neuvoksi "autoja talon edessä". Autoja oli sen äffä-talonkin edessä. Jaahas, ajattelin minä, että tämmöistä. Lopulta löytyi erään työmiehen avittamana etsimäni rappu, jonne oli käveltävä aika pitkästi. Olin puhelimessa maininnut liikuntarajoitteisuuteni. Kauhistuin ällä-rapun edessä. Olisi ollut kiivettävä rollaattorin kanssa kymmenet askelmat ja vielä sisäpuolella toiset mokomat. Katselin portaikkoa "vuoren" laelle ja olin lannistumaisillani, kun eräs mies kysyi lempeällä äänellä "tarvitsetteko apua". Totta maar, tarvitsin. Tämä kysymys olisi kuulunut sen virkailijan tehdä. Mies auttoi ja sain ähellettyä itseni kaidetta pitkin ylös. Kiitoksia.

Avasin oven ja olin kiukkuinen kuin ampiainen kaikesta kokemastani ja kahden virkailijan, jotka istuivat ynseän näköisenä tiskin takana kuin takapuolestaan liimattuna tuoliin, huonosta ja välinpitämättömästä palvelusta. Kerroin asiani lyhyesti ja hymyttä. Kolmas tytteli toi avaimen, mutta ei tiennyt uuden asuintaloni ovikoodia. Minusta olisi pitänyt tietää, kun kerran antoivat avaimenkin. Lähti tarkistamaan, jos ovikoodi loytyisi. Ei löytynyt, Sain puhelinnumeron sijaan. "Minne tällä numerolla pääsee?", kysyin. Vastasi että isännöitsijälle. Ei nimeä, vain numero. Soitin. Isännöitsijäkään ei tiennyt koodia, mutta aloitti etsinnän ja löysi. Sitten sanoin turhankin käskevällä äänellä niille kahdelle virkailijatyttelille, että soittavat taksin ja auttavat minut alas. Minut autettiin.

Lähetin sähköpostia vuokrafirmaan ja kerroin koko asian.Vastauksessa pahoiteltiin ja puolustettiin, että virkailija ei ollut ymmärtänyt mainitsemaani liikuntarajoitteisuutta ja kuulemma silloin tuodaan avain alas ja ulos eli homma hoidetaan siellä.

Nyt asetuttuani taloksi, on minulla taas vakavaa asiaa vuokrafirmaan ja siihen ryhdyn huomenna. Nyt juon lasillisen viiniä ja menen kohta nukkumaan. Ihan poikki.

LEVOTTOMUUDET LISÄÄNTYNEET

Kun turvapaikanhakijoita alkoi Suomeen ilmestyä, huolestui moni vanhempi tyttärensä turvallisuudesta kuin myös mahdollisista lisääntyvistä levottomuuksista. Nyt voimme huolestua lisää Kempeleen raiskausepäilyn jälkeen. Levottomuudet turvapaikanhakijoiden majapaikkojen läheisyydessä  aiheuttaneet virkavallan kutsumista paikalle. Osapuolina erimielisyyksissä niin suomalaiset kuin ulkomaalaistaustaiset. Suhtautuminen turvapaikanhakijoihin muuttunut vihamielisemmäksi. En yhtään ihmettele. Hiiteen koko Schengen-sopimus, matkustusasiakirjat takaisin käyttöön, rajat valvontaan, tulli töihin. Jos turvapaikanhakija on oikealla asialla, hän pääsee  maahan ja saa avun. Mutta se, että vain dallataan tai ajetaan polkupyörällä  maasta toiseen ilman minkäänlaista kontrollia, ei mahdu minun päähäni. Nyt tehdään kuulemma pistokokeita rajoilla. Eihän se riitä. Mikä siinä vanhassa tavassa, jolloin kaikki tarkastettiin jokaisella rajanylityspaikalla, on vikana? Huumeveikot, rikolliset ja etsintäkuulutetut jäivät haaviin. Nyt riittää pelkkä hymy ja maa toivottaa tulijan tervetulleeksi.

Tänään olen raihnaisessa kunnossa. Syy eilisen kivien raahaamisen. Suurin kivi oli liian painava minun sitä äheltäessäni rollaattorin päälle. Nostaahan ne kaikki piti. Neljä kertaa kävin pihalla kivikuorman kanssa. Pienimmät ladoin pahvilaatikkoon. Sitten en muuta tehnytkään kuin lepäsin, vaikka työt huusivat tekijäänsä. N on tulossa taas avittamaan. Ja minulla hiusten pesu. Jäi eilen, kun en saanut luitani liikkumaan hiuksia kohti. Hiukset kun ovat ihmisen korkeimmalla kohdalla. Eikä sekään auta, vaikka ihmisellä ei olisi paljoa pituutta. Kyllä tämäkin päivä tästä hyväksi muuttuu ja iltapäivällä olen taas potraa tyttöä. Ja lämmin suihkukin saa eloa luihin ja lihaksiin.

Vähän harmittaa pitkäksi aikaa Aleksin Stockmannin Herkussa käynti eilen. Pyysin jouluapulaiselta näyttävältä pullamyyjältä rahka- ja mustikkapiirakan. Sain puolukkapiirakan rahkan sijaan. Miksi he eivät kuuntele? Tai jos on epävarmuutta, kysy? Pitää aina silmä kovana seurata, mitä myyjä ottaa. Ja tähän vahtimiseen olen väsynyt. Kun on kaksi asiaa, oletan, että ne muistaa. Kaksi!!! Söin illalla sen puolukkapiirakan pitkin hampain ja antipatiani puolukkaa kohtaan sen kuin lisääntyi. Oltaisiinkohan Itiksen Herkussa tarkempia?

KIVOJA KIVIÄ

Olen kivien kerääjä, kivien rakastaja. Olen kerännyt kiviä parvekkeelle. Joitakin raahasin aikoinaan meren rannalta ja toin pyörätuolissa (puoliso istui siinä) kotiin aikamoisia murikoita, taiten valittuja. Olen tuonut pieniä ulkomailta vuoristoista. Olen ostanut kiviä. Nyt luonnosta suoraan tuomieni aika on koittanut. Tänään vein ne ulos pensasaidan alle. Isäni  Geologiselta tutkimuslaitokselta saaman ison ruusukvartsin säästin. Muut pihalle, paitsi ostetut on jo pakattu muuttoa varten. Uuden kodin uusi parveke ei kaivanne kivikoristeita. Mutta pidän kivistä aina.

Liikuskellessani ikkunaverhottomissa huoneissa tunnen olevani kuin kala akvaariossa. Aamulla en muistanut ja hiippailin epäsovinnaisessa asussa tovin. No, tätä ei kestä enää kauaa. Ystäväni S.H. soitti. Tiedän hänen lukevan tätä: onnea uudesta kämppiksestä. Oli kivaa jutella. Ja me tapaamme.

Väsähdin tänään kaupungilla totaalisesti. Ostettavaa loppuviikoksi. Kotimatkalla oli nelosessa kaksi herraa, joista toinen iloisella tuulella lievässä myötälaitaisessa. "Oleks sä porvari?" kysyi minulta. "Kyl sä oot, kun sulla on Stockmannin kasseja ja kaulaliina tolla lailla". Olin päättänyt olla ottamatta osaa keskusteluun ja katselin ikkunasta ulos. Senaatintorilla herrat poistuivat, mutta eräs nainen tiuskaisi ykskaks tälle puheliaalle herralle "pidä turpas kii". Minäkin hätkähdin. Miksi juuri silloin, kun tämä "häirikkö" on jo poistumassa? Mies alkoi huutaa ja käski naisen hirttäytyä rinnoistaan, haukkui naisen lyttyyn ja kertoi, ettei ole koskaan niin tyhmää naista tavannut. Pelkäsin miehen käyvän naiseen käsiksi. Onneksi ei, vaan poistui ratikasta. Jos tämä nainen olisi ollut sanomatta mitään, kaikki olisi päättynyt hyvin, mies olisi mennyt ja matka jatkunut kuin mitään ei olisi ollutkaan. Eikä se mies minua kysymyksillään häirinnyt, eikä kai ketään muutakaan. Ei edes kiroillut. Kertoi olevansa lääketieteen ja kirurgian tohtori!

Tämä oli minun viimeinen ratikkamatkani Stockmannilta Skattalle täällä vielä asuessani.

ASUKKAAT KAIKKOAVAT

Ahkerointipäivä tänään. Pääsin myös osasta kirjoja eroon. Ystäväni toimittajaystävä oli kiinnostunut. Mattoja imuroitiin ja käärittiin rullalle. Omia kirjoja pakattiin muuttolaatikoihin. Kellarissa käytiin. Puukehyksinen peili pantiin nojalleen kellarin käytävällä muutaman siellä olevan huonekalun sekaan. Sitten peili oli kadonnut. Se sai uuden kodin jostain oltuaan kellarissa 12 vuotta. Mutta kirjahyllyt ovat täällä yhä. Verhot poissa ikkunoista. Näyn hyvin vastapäiseen taloon. Ei haittaa, minä muutan perjantaina. Huomenna kaupungille. Ruokaa loppuviikoksi ja muutakin toimitettavaa on. Seuraavan kerran kauppa-asioissa minut löytää Itäkeskuksen kauppakeskuksesta.

Tässä portaassa viisi tyhjää huoneistoa. Asukkaat poistuvat hyvässä järjestyksessä ajoissa ennen loppurysäystä. Siitä ei ole vielä tarkkaa ajankohtaa ilmoitettu. Veikkaan kesää. Talo pakettiin, ihmiset ulos, putket auki, asunnoissa remppaa ja uusi tiiliverhoilu rakennukseen. Ellei pytinkiä pureta. Tämäkin mahdollisuus on minulle vilautettu. Nuoret, joille annoin kolme tuolia ja kaksi rahia. eivät olleet tietoisia koko remontista. Miten se voi olla mahdollista? Ovat kuulemma kaikki alivuokralaisia ja päävuokralainen ilmeisesti pantannut tietoa. Ja sitten minä sen pamautin. No, tietoonhan se tulee, kun taloyhtiön on kerrottava lain paragrafin mukaan puoli vuotta aikaisemmin.

Sain ensikosketuksen lumeen viedessäni roskia. Sitten kerrottiin, että lauhaa lykkää perään. Se siitä ensilumesta. Ei kannata edes siteerata Eino Leinoa. E  Oulusta iloitsi valoisuudesta, kun sinnekin on satanut. Hyvänen aika, onhan ihmisillä sähkövalot. No, nyt oli tuhansilta pois, kun lumi teki enkelin eteiseen, ei kun sähkölangoille kepposet. Johdot pitäisi kaivaa maahan ja multaa päälle, saisi tupruttaa lunta niin maan perusteellisesti vaikka, eikä haittaisi.

Nyt menen katsomaan onko minulla sittenkin imuriin pölypusseja, vai pitääkö  huomenna ostaa. Hyvää iltaa.

JOULU YKSIN

Eilen aikani kuluksi jynssäsin keittiön kaappien hyllyjä, otin tauluja seiniltä ja kaikissa oli pölyä. On tämä semmoista, etten sano mitä. Aikani kuluksi? Olisin paljon mieluummin tehnyt jotain muuta ja nytkin piti välillä huilata oikein kunnolla. Lonkka reagoi aina ensimmäiseksi ikävästi, eikä Panadolkaan auta. On mentävä pitkälleen ja olla aivan hiljaa.No, ensi viikolla on jo helpompaa. Ja siitä eteen päin urkenee hyvää vauhtia uusi elämä uudessa kodissa.

Tänään tulee N ja M, ainakin näin on kaavailtu. Käymme kellarissa. Kirjat pantava muuttolaatikoihin ja toivottava, että muuttomiehet ovat riskiä väkeä. Sohvakin umpipuuta. Taitaa olla 100-vuotias vanhus. Isovanhempieni kodista saatu perintönä äidilleni ja nyt se on ollut minullakin jo yli 20 vuotta. Alun alkaen se oli nahkapäällysteinen, mutta vuosien kuluessa saanut uudet "vaatteet". Nyt siinä on punaista plyysiä. Pidän hillityn punaisesta sisustusvärinä. Ensimmäisessä asunnossa oli jopa yksi punainen seinä. Koti  oli samassa  korttelissa vanhempieni kanssa Töölössä. Kun olimme jo muuttaneet pois joskus 1970-luvulla, talon eteen kadun toiselle puolelle oli rakennettu Töölön kirjasto. Muutimme Etu-Töölöön. 1960- luvun lopussa oli valmistunut Temppeliaukion kirkko, joka oli aivan ikkunoittemme edessä. Sittemmin alkoivat näkymät olla naapuritalojen seiniä. Niin on tässäkin asunnossa, jossa olen vielä joitakin päiviä. Mutta kun astuu ulos, näkyy meri ja sitä en todellakaan Itäkeskuksessa näe.

Ihmiset puuhaavat joulua. Ystävät puhuvat jouluruuista ja mitenkä on ihanaa istua omaisten keskellä jouluaterialla. Ymmärrän, että joulu tulee, kinkut paistuvat, piparkakut tuoksuvat, lahjoja annetaan ja saadaan, mutta tänä vuonna en haluaisi kuulla joulusta ja sen vietosta ylenmääräisen paljon. Eivät ajattele minun jouluani, jonka vietän nyt yksin ja ilman joulun tunnelmaa. Tuskin koristelen, ellen laita valkoista kuusta sähkövaloineen parvekkeelle. Saatan sytyttää kynttilöitä ja muistella puolison ja minun yhteisiä jouluja, saatan itkeäkin vähän. En ole ainoa maailmassa, joka viettää joulun yksin.Televisiosta tulee yleensä kelpoa ohjelmaa, tosin jouluvoittoista. Käperryn sohvalle ja katselen. Syön Herkun jouluruokaa, avaan viinipullon ja kaadan lasillisen itselleni. Toivotan miehelleni hyvää joulua ja tunnen hänen lämpimät kätensä ympärilläni.

KAISANIEMI VAI YLIOPISTO?

Ajellessani taannoin metrolla tulevan asuntoni tiimoilla, kuulin junan kuulutuksessa seuraavaksi pysäkiksi "Kaisaniemi". Eihän sitä pitänyt enää olla, kun se on nyt "Helsingin yliopisto". Jälleen puuhataan palautumista Kaisaniemeen, mikä on minusta oikein. Kaisaniemi ei ole Helsingin kaupunginosa, mutta alue tunnetaan Kaisaniemenä kaupungin ydinkeskustassa. "Helsingin yliopisto" ei kerro juurikaan mitään ollen kovin suppea määriteltävä. Palaudutaanko entiseen jää nähtäväksi.

Posti lakossa, kirjeet eivät kulje. Tosin ihmiset kirjoittavat varsin vähän nykyisin kirjeitä, mutta joulukortteja suomalaiset lähettävät melkein entiseen tapaan. Juurikaan missään ei enää tyttö huokaa entisen piian tapaan "rakkautta paperipussissa" saatuaan poikaystävältään kirjeen. Minäkin kirjoitin ennen enemmän. No, minun nuoruudessani ei ollut sähköpostia tai puhelimien tekstiviestejä tekemässä kirjeen virkaa. Kirjeitä kirjoiteltiin ja posti kulki ahkeraan kustin polkemana. Puolison ollessa Haminan RUK:ssa, kirjeitä sateli minulle. Olen sitä mieltä, että nämä nykyisten vempaimien viestintäkeinot ovat persoonattomampia kuin oikean kirjekuoren sisältö. Lauseet lyhyitä, verbit ja adjektiivit unohdettuja, mennään suoraan ilman mutkia asian ytimeen kylmästi ja tunteettomasti. Saan enää harvoin kirjeitä. Italiasta silloin tällöin ja siinä kaikki. Sinne itsekin kirjoitan, mutta en usein. Ehkä tulee aika, kun posti ei suostu kirjeitä kuljettamaan. Oletetaan kaikilla olevan netti ja älypuhelin. Mikä on kirje? kysytään.

Tänään N ei tule luokseni tekemään mitään. Eilenkin pidimme vapaata. Minä käväisin kaupungilla, enkä adapteria saanut. Se malli on lakannut olemasta, jonka olisin tarvinnut. Ystäväni S "katselee ympärilleen" ja aivan taatusti tekee asialle jotain. On jo luvannut tulla panemaan koneeni käyttövalmiiksi Itäkeskuksessa. Aion tänään kiivetä tikkaille ja puhdistella korkealla olevia tasoja ja ilmanvaihtoventtiilejä. Lähtevän vuokralaisen velvollisuuksia.

Nyt menen tiputtelemaan kahvia. Mukavaa lauantaita.

SOPEUTUMISEN OPISKELUA

Fida ei kelpuuttanut kirjahyllyjä eikä keittiön isoa avokaappia ja kirjoistakin vain vähän. Minulla edelleen kahdeksan kirjahyllyä ja lattialla kirjoja riesana. Kaatopaikalle ja roskikseen. Tilaa tuli kuitenkin Fidan vietyä muita mööpeleitä.

N luki minulle lakia eilen, kun tyhjennettiin astioista viimeinen keittiön kaappi. Myönnän, että niitä on. Mutta kuten olen kertonut, aikoinaan oli tilaa ja tilat piti hyödyntää. On alettava tosissaan miettiä, tarvitsenko kaikkia.

Olen menossa kaupungille adapterin hankintaan. Muutto lähestyy ja on muutakin kuin pakkaamista. Huomenna jatkuvat hommat N:n kanssa. Viikko, niin en ole enää skattalainen. Ratikoita tulee ikävä. Unohdanko jonkun ajan kuluttua, miten täällä keskustassa liikutaan? Tunnenko olevani turisti, jos/kun tänne joskus tulen? Totunko asumaan lähiössä? Opinko kulkemaan Itiksessä niin, etten aina eksy? Rupeanko ylipäätään tykkäämään?

Opiskelin hiukan netistä Itäkeskusta ja sen historiaa. Vielä 1960-luvulla, siinä missä nyt on K-Citymarket, karja käyskenteli Nymanin pelloilla. Papumaat kukoistivat, kaalit ja porkkanat työntyivät iloisesti mullasta. 1970-luvulla alettiin rakentaa ja tähän on päästy. Asukkaita viime vuonna runsas 4700, joiden joukkoon alan kuulua. Itäkeskus on Helsingin 45. kaupunginosa. Katajanokka 8. Ilmeisesti olen isäni kanssa ajellut nykyisen Itäkeskuksen nurkilla joskus vuosikymmeniä sitten ja nähnyt ehkä Nymanin pellot, mutta syvää maaseutua se silloin oli. Lehmiä??? No, lehmätaloutta oli myös nykyisessä Helsingin kantakaupungissa ja Katajanokka oli vallan periferiaa ja lujasti köyhälistön asuinsijana. Mutta asutettiin ennen paikkaa, joka nyt tunnetaan Itäkeskuksena kaikkine palveluineen ja ihmisvilinöineen, mahtavine kauppakeskuksineen. Jep, sinne muutan!

TOINEN SANOO JUU, TOINEN SANOO EI

Ystäväni soitti SPR Konttiin kysyäkseen, ottavatko vastaan ja hakevatko kirjoja ja kirjahyllyjä kotoa? Ystävällinen henkilö sanoi ottavansa sekä kirjat että hyllyt, jos hyllyt ovat pieniä. Ystäväni N meni mittaamaan hyllyt ja soitti uudestaan SPR Konttiin Vantaan Valimotielle. Nyt puhelimessa oli toinen henkilö. Hän sanoi "emme missään tapauksessa ota vastaan kirjoja ja kirjahyllyjä, ei ole tilaa, emmekä voi viedä kaatopakalle". N hämmentyi. Hän kertoi juuri keskustelleensa toisen henkilön kanssa, joka oli luvannut toista. "Ei, emme me ota". Puhelimeen tuli se ensimmäinen henkilö, joka jälleen oli sitä mieltä, että SPR Kontti ottaa ne vastaan. Ystäväni kiitti ihmetellen ja päätti olla antamatta tavaroita.

Miten ihmeessä SPR Kontissa ei ole mitään yhtenäistä linjaa? Joko ottavat vastaan tai eivät ota. Yksinkertaista. He mainostavat netissä ottavansa hyväkuntoista tavaraa vastaan aina vaatteista, kodin käyttötavaroista ym kirjoihin ja huonekaluihin asti. Ymmärrän toki tilan ahtauden ja ylitarjonnan, mutta en sitä, että kahdella henkilöllä on eriävät mielipiteet tavaran vastaanottamisesta. Tämä hämmentää henkilöä, jolla on tarkoitus antaa käyttökelpoista tavaraa hyväntekeväisyyteen. Ottaako vastaan vai eikö ottaa? Kas, siinä kysymys.

Pyysimme Fidaa apuun ja hakevat tänään. Ottavat sen minkä ottavat, loput on muuttofirman vietävä kaatopaikalle. Fida lähettää suurimman autonsa. Tavaraa on paljon kahdeksan kirjahyllyn ja  kirjojen lisäksi.

Antikvariaatille kelpasi neljä muovikassillista kirjoja. Kaksi asiansa tuntevaa antikvaaria penkoi kirjakasoja. Olivat pahoillaan, kun ihmiset eivät enää osta kirjoja kirjakaupoista. Nyt tilataan netin kautta. Lukemisharrastus kaiken kaikkiaan hiipunut. Ehkä joku kuitenkin on kiinnostunut heidän kaupassaan minunkin kirjoistani.





    

ANTAMINEN ON ILOA

Eilen syttyi kynttilä. Menin ensimmäiseen kerrokseen opiskelijoiden asuntoon kysymään,  jos heille kelpaa joitakin huonekaluja. Tulivat katsomaan. Saivat kaksi nojatuolia, kaksi rahia ja Boston-keinutuolin. Siitä olin kaikkein iloisin, että ottivat mielellään vastaan ja tuntui siltä, että tavarat tulivat tarpeeseen. Keinutuoli ollut meillä parvekkeella, mutta uusi partsi on himpun verran pienempi. Ihanaa antaa, kun tykätään. Ja tyytyväisyys ja kiitollisuus näytetään.

Tänään olin kampaajalla. N ei tule kuin vasta huomenna. Kannoin äsken roskikseen kaikenlaista. Tänään myös tulee eräs antikvariaatti katsomaan kirjoja. Ovat tulleet nirsoiksi, mutta toisaalta kysyntä ja tarjonta kuuluvat yhteen ja jos vanhat Shakespearet tai suomalaiset klassikot eivät käy kaupaksi, niitä ei antikvaari osta. Pitäisi kuulemma olla historiaa. No, joitakin meidän sotiimme liittyvää on, mutta varsinaiset historiat pidän itse. No, ehkä hänelle jokunen noista sadoista kirjoista kelpaa.

Eilen lähti ystäville nyt vuorostaan kiinalainen astiastoni, blinipaistinpannut ja kalan muotoinen iso keittokulho. Olen joskus laittanut ystäville kiinalaisia aterioita kuin paistanut venäläisiä blinejä, mutta niiden aika silkkaa menneisyyttä. Vähän haikein mielin olen alkanut katsella omaisuuteni hupenemista, mutta järjen on voitettava. Ei ole tilaa enää, enkä isoja kutsuja pidä. Mutta niitä ja niiden aikoja on hauskaa muistella.

ANNETAAN POIS JA PIDETÄÄN

Eilen paiskittiin oikein olan takaa töitä kolmen naisen voimalla. Hämmästyin taas itsekin siitä valtavasta astiapaljoudesta, joka tuli esiin komeroiden takaosista. Yhden kahviastiaston kuin myös teeastiaston annoin jo heti pois. Englantilaista tyyliä. Pakkaajille meni kaikenlaista, ikivanha shakkikellokin, jonka paikka olisi museossa. Olen oikeastaan tyytyväinen, että ystävät käyttävät tai panevat esille. Yhtä jalkalamppua vielä jahkailen. Jos en saa sitä mahtumaan, annan pois. Samoin käy hyvin vanhalle, raskaalle ja suurelle merimiesarkulle, joka on joitakin vuosisatoja vanha. Jos ei ole paikkaa, annan ystäväni tyttärelle. Arkku oli äitini tädin toisen aviomiehen, joka oli merimies. Ostanut arkun joskus. Se on  seilannut tyynet ja myrskyt maailman merillä.  Sillä olisi paljon kerrottavaa, jos osaisi.

Puolustan tavarapaljouttani sillä, että meillä oli kerran koti, jonne mahtui. Siellä oli suuret astiakaapit, joihin pääsi sisälle ottamaan tarvitsemansa. Oli myös "piian käytävä" hyllyineen keittiön ja ruokasalin välissä. Olin nuori, innostunut ja altis ostamaan. Olen toki vuosien varrella luopunutkin paljosta ja yhä riittäisi harvennusta. Joskus kauan sitten  oli tapana tarjoilla lihaliemi (itse tehty) ja pasteija (itse tehty) jossain välissä päivällistä. Minulla on/oli näitä korvallisia liemikulhoja aluslautasineen. Annoin eilen pois. Ehkä nuori astioiden saaja miettii, mitä niillä on tehty. No, voihan niistä syödä vaikka muroja aamuisin. Kalakattilakin lähti. Siinä olen keittänyt kokonaisen kalan. Kattilaan kuuluu ritilä kahvoineen, jonka avulla saadaan kala ehjänä pois. Jouduin kattilaa pitämään joko kahden kaasuliekin  tai sähkölevyn päällä. Näitä kattiloita on yhä myynnissä.  Oikeastaan oli aika hauskaa kertoa esineiden historiaa ja niiden  käyttötarkoituksia.

Tänään on käväistävä kaupungilla ja myöhemmin tulee taas N pakkaamaan kanssani. Ei työ tekemällä lopu ainakaan täällä ja vielä. Eilen taas jaksoin puurtaa, mutta M teki raskaimmat työt. N ja minä pakkasimme. Kymmenittäin vanhoja lasipurkkeja kilisi iloisesti jätehuoneen lasilaatikkoon. Minun säilömisaikani ovat aikoja sitten päättyneet. Omenasosemylly sai myös kyytiä. Sillä olen paljon tehtaillut. Lohjalta kävimme omenat ostamassa suoraan viljelijän tarhasta. Oi niitä aikoja!

UUPUMUSTA

Väsynyt. Aivan kokonaan. Tahdon pois tästä muuttokaaoksesta. Sinne missä on järjestystä eikä ainuttakaan pakkauslaatikkoa,  missä ei törmää koko ajan rollaattorilla esteeseen. Kirjoja on pinoissa odottamassa Fidaa ja lisää pitäisi pinota.  Niitä on satoja, joista on pakko luopua. En enää välitä. Haluan tämän ruljanssin loppuvan. Vuode ja olohuoneen sohva ovat ainoat tyhjät paikat ja niihinkin on puikkelehdittava. On raivattava tilaa kulkemiselle. Kyllästyttää. N on väsynyt yhtä lailla kuin minä, mutta hän sentään pääsee täältä lähdettyään omaan siistiin kotiinsa. Jotakin tilaa tulee, kun Fida on hakenut omansa, jos heille kelpaa. On soitettava ja kerrottava, että hakuauto pitää olla suuri. Saavat myös nojatuoleja, kirjoituspöydän (toinen jää), kirjahyllyjä ja muita hyllyjä, kulmakaapin, lipastoja ja kaikenlaista pientä tavaraa kirjojen lisäksi.

Kellahdan illalla vuoteeseen ja nukahdan heti, vaikka ilman N:n työtoveruutta olisin ahkeroinut vain vähän. Olen pölyinen, sotkuinen ja hiukset kaipaavat kampaajaa. Ajattelen kaikesta negatiivisesti, kiukuttelen itsekseni ja ikävöin puolisoa, vaikka hän ei olisikaan pystynyt minua missään auttamaan. Tämän kaiken rinnalla hänen hoitamisensa oli pientä, aamuiset puhdistustoimenpiteet, syöttämiset, kaikki. Kaipaan hänen lämpimiä käsiään, joita ojensi minulle, hänen pientä nopeaa hymyään ja kysymystään "mitä ruokaa mä saan?"  Haluan hänet takaisin.

Tiedän, että saatuani kaiken valmiiksi ja uuden kodin järjestykseen, tuntuu paremmalta, mutta ikävä puolisoa ei hälvene. Kaksitoista päivää muuttoon.

MENETYS

Kirjahyllyt eivät mahdu! Tämä on karu totuus. Vain osa ja se tarkoittaa, että osa kirjoistakin. Eilen siten kasasin lattialle ne, joista luovun ja uskokaa vaan, niitä on paljon. Sydän kirveli, mutta näin se on. Minulla oli jo toiset hautajaiset, nyt menetin kirjoja. Ne annetaan kaikki Fidaan. Kirjahyllyt samoin ja niitä on kahdeksan, kussakin kolme tai neljä hyllyä, yksi seinällinen lattiasta kattoon. En olisi ikinä uskonut tätä.

Laatikot loppuivat eilen.  Tänään on uusi päivä, N:llä välipäivä ja minä jatkan kirjojen parissa. Lisää lattialle! Onko juurikaan mitään kauheampaa kuin menettää kirjoja? Vanhempieni kirjoja, omia kirjoja, puolison kirjoja. Klassikkoja, suomalaista kirjakulttuuria, kirjoja, joita olen koko ikäni katsellut,  itsekin ostanut ja lukenut, luullut omistavani ne kuolemaani asti. Niillä voisi perustaa nyt pienen antikvariaatin.

No, elämää tämä vain on. Olosuhteet sanelevat, käytäntö ratkaisee, realiteetit otettava huomioon. Kysyin äsken, onko mitään kauheampaa kuin kirjojen menetys? Vastaan nyt, on. On esimerkiksi eiliset terrori-iskut Pariisissa, kuolema, sairastuminen ja monet muut suuremmat asiat. Kirjojen menetyksen kestää aivan varmasti. Minäkin.

UUSI PÄIVÄ JA VANHAT KUJEET

Ketään ei taatustikaan enää kiinnosta minun muuttoni uuteen asuntoon. Ei sekään, että olen jo koko hommaan totaalisen väsynyt. Puhun siitä silti. Eilen en tehnyt mitään. Nukuin moneen otteeseen päivällä. Roskat sentään vein. Otin varaslähdön joulupöytään ja söin lanttu- ja perunalaatikkoa kinkun kanssa. Suunnittelin lähteväni kaupungille. En lähtenyt. Turtana tuijotin televisioruutua. Nyt aamulla luin netin Hesarista, että kirjailija Panu Rajala on joutunut arvostelijoiden hampaisiin mahdollisesta plagioimisesta uudessa Intoilija-kirjassa, joka on ehdokkaana Finlandia-kisassa. Romaaniksi luokiteltava kirja kertoo I.K.Inhasta, joka oli maineikas valokuvaaja 1900-luvun alussa. ja jonka 150-vuotisjuhlaa tänä vuonna vietämme. Hesarissa vielä tavanomaista sote-uudistusasiaa sekä maahanmuuttopolitiikkaa. Alkoi väsyttää.

Löysin kirjahyllystä J.W. Juveliuksen (1863-1927)  kirjan täynnä runoutta vuodelta 1922. Repaleinen kirjavanhus, jonka isäni joskus saanut. Siihen on koottu suomalaisia runoja, tuttuja ja luettuja. Epäkunnioittavasti kirjaa ja runoutta kohtaan, on isäni piirtänyt kirjan sivujen marginaaleihin hevosen päitä ja ihmisprofiileja. Minua hän myöhemmin opetti, että kirjan sivuja ei saa edes hiirenkorville taitella saati omapäisesti kuvittaa. Isäni oli hyvä piirtäjä, eikä voinut nuorena tietenkään vastustaa kiusausta edes lyriikan edessä.

Tuleeko N tänään minua avittamaan, en vielä tiedä. Tulee tai ei, on minun ahkeroitava. Pakkaaminen aloittaa aina muuton ja se on minusta oikeastaan se ikävin vaihe. Purkaminen uudessa paikassa on jo luovempaa ja hauskempaa. Sen voi tehdä vaikka hissun kissun. Tässä puuhassa on takaraja. Siispä töihin.

PAKKAAMINEN EDISTYY HUIMAA VAUHTIA

Kiukkuisia ajatuksia kehittänyt saamani lasku kaupungilta oli turha ja sen saa hävittää, kertoi kaupungin virkamies. Mutta syytä sen lähettämiseen ei kerrottu. Inhimillinen erehdys jälleen? Lupasin repiä, jota en tehnyt. Kirjoitin siihen "mitätöity". Asia siis poissa päiväjärjestyksestä.

Muuttofirma kävi, kirjoitti muistiin , tepasteli huoneissa ja lupasi lähettää muuttoarvion hinnasta. Miellyttävä kuten sen toisenkin firman myyntiedustaja. Mutta tällä ei ollut kravattia eikä pukua, vaan oli pukeutunut rentoon mutta siistiin tyyliin. N ja minä jatkoimme pakkaamista. Olohuoneen  kaappi astioista tyhjennetty, siirryimme keittiöön. Olin itsekin hämmästynyt siitä astioiden määrästä, joka minulla on. Kotimaista, englantilaista,kiinalaista. Pitäisi luopua, jos on fiksu. Lupasin itselleni harkita uudessa asunnossa, kun alan panna niitä paikoilleen. Laseja kuin pienessä ravintolassa. Lautasliinan pidikkeitä, joita en taatusti enää käytä. Joitakin posliinisia joulutonttuja annoin N:lle ja muutaman vanhan Arabian maitokannun. Itse pidin Kurt Ekholmin (1907-1975) litran kannun.

 Dekkareita N:n pojalle ja aion vielä harkita joistakin muistakin kirjoista luopumista. Taide-, runo-, muistelma-, historia- ja Helsinki-kirjat ilman muuta pidän ja joitakin rakkaimpia teoksia, joita kuvittelen sadepäivinä lukevani uudestaan. Kodissa on oltava kirjoja. Se kertoo asukkaasta jotain, antaa sivistyneen kuvan ja on sisutuksenkin kannalta kivan näköistä.  Olen joskus tuntenut ihmisen, joka hankki tietyn värisiä kirjoja, jotka sopivat kalustukseen. Hän ei ollut lukuihmisiä. Itäkeskuksessa on kirjasto. Voisin uusia kirjastokorttini ja palautua  kirjaston huomaan. Ja joskus hemmotella itseäni ja mennä "oikeaan" kirjastoon Rikhardinkadulle. Vanha 1700-luvun merimiesarkku, Amerikoissa käynyt, tulee mukaan. Se on täynnä muistoja, vanhojen heilien kirjeitä rusetilla suljetuissa nipuissa, valokuvia, leikekirjoja matkoilta ja muuta minulle arvokasta. Sadepäivärekvisiittaa siinäkin. Ei tule aika pitkäksi sukeltaessani kauaksi ajassa taakse päin.

Muinoin vuosia sitten kävi puhelimen siirto kitkattomasti. Oli vain lankapuhelimia. Nyt niitä ei enää voi saada noin vaan uuteen asuntoon ja niiden nimi on nykyisin kotipuhelin. Pitää hankkia adapteri. Soitin jo ystävälleni S:lle ja pyysin apua puhelimen, tietokoneen, netin ja television kanssa. Haluan "lankapuhelimen"  matkapuhelimen lisäksi. Jos jotain sattuu ja kännykkä ei toimi, pääsen toisen kautta. Tietyissä asioissa on aina B-suunnitelma. Oli varsinkin silloin, kun minulla oli vielä puoliso. Nyt pyrin varmistamaan oman selustani.

JÄLLEEN YKSI "INHIMILLINEN EREHDYS"

Luin taas, kuinka palvelutalossa on jätetty siellä asuva mieshenkilö hoitamatta "inhimillisen erehdyksen" takia. Informaatiokatkos, inhimillinen erehdys ja näin ei saisi tapahtua-sanonnat saavat minut takajaloilleni. Toivon itselleni pikaista kuolemaa, etten joutuisi virumaan mihinkään laitokseen  ikinä. Näitä ikäviä kokemuksia kuulee ja laitoksissa käydessä näkee.  Kiire on yksi syy, ettei mukamas ehditä. Aina on syy jossain muussa. Ihminen näissä paikoissa ei ole minkään arvoinen, siellä työskentelevät turtuvat ja tulevat välinpitämättömiksi. No, joskus pilkahtaa inhimillisyys joissakin paikoissa. Tämänkin olen nähnyt. Omaisen pitäisi olla päivittäin kosketuksessa laitoksen kanssa, osoittaa seuraavansa tilannetta, puututtava epäkohtiin, oltava läsnä. Kaikilla ei ole edes omaisia tai aktiivisia kontrolloivia ystäviä. Näitä tarinoita on Suomessa tuhansia. Tämä tämänaamuinen sanomalehdessä oli yksi niistä.

Minulle osoitettu kummallinen lasku! Nyt minua pompotetaan sen takia paikasta toiseen. Asianomainen paikka, josta alun alkaen on laskumääräys lähtenyt, pesi kätensä ja pyysi ottamaan yhteyttä kaupungin taloushallintoon. Lopulta pääsin sinne, kun olivat saaneet puhelimensa kuntoon, ja minun piti taas ottaa yhteyttä laskun määränneeseen paikkaan eli sinne, minne ensimmäiseksi olin soittanut. Siellä oltiin nyt koulutuksessa. Lopulta yhytin puolison entisen omasuihkuttajan ja vaadin selitystä saamaani laskuun. Minähän en ole koskaan edes ollut kaupungin hoitojen piirissä, miksi siis lasku mukamas yhdestä hoitokerrasta? Hoitaja lupasi selvittää ja palata asiaan. Odotan selitystä.

Eilen kaupungilla eli ruokaa Herkusta. Pullaa N:n kanssa kahvihetkeen. Pakkaaminen jatkuu. Eilen kävi myös muuttoarvioija. Tänään tulee toinen iltapäivällä. Hinnat suunnilleen ymmärrettävästi samat. Teen valinnan myyntiedustajan olemuksen ja käytöksen perusteella. Hän on edustamansa firman ensivaikutelma ja sehän on tunnetusti tärkeä vaikutelma.

K NIIN KUIN KIERRÄTYSKESKUS

Kylmästi kuljen maalariteippirullan kanssa ja panen K-kirjaimen pieniin teippipaloihin ja painan palaset huonekalujen päälle. Kierrätyskeskuksen kanssa on sovittu hakemisesta ja siihen asti panen K-kirjaimia rakastamiini huonekaluihin. Ihmisen on tehtävä valintoja ja hänen on luovuttava suosiolla silloin tällöin jostakin. Nyt on sen aika minulla. Muutto aikaistunut. Se on 27.11.

N:n kanssa eilen paiskittiin töitä. T toi lisää banaanilaatikoita ja kiipesi tikkaita pitkin eteishallin yläkaappien luo ja tyhjensi ne. Soittelin myöhemmin muuttofirmoihin ja tänään tulee niistä ensimmäinen arvioimaan muuttokustannusta. Huomenna toinen. Ei sikaa säkissä  osteta. Vakuutusyhtiö halusi tietää, olenko poliittisesti vaikutusvaltainen henkilö! Olen törmännyt mitä kummallisimpiin kysymyksiin eri instanssien kanssa keskustellessani. Mikään asia ei tunnu yksinkertaiselta. Vain sähkösopimuksen uusiminen sujui kitkatta, vaikka se oli puolison nimissä. Nostin hattua Helenin toiminnalle. Ei tarvinnut lähettää todistuksia mieheni kuolemasta, ei kyselty ylimääräisiä, vaan sähkön jakelu päättyy täällä aikanaan ja alkaa uudessa paikassa. Tänään vuorossa lankapuhelin ja Helsingin kaupungin kummallinen lasku lokakuisesta "hoitotoimenpiteestä".

Sitten käyn kirjojen kimppuun. Semmoisia on kertynyt vuosien aikana, jotka eivät hyllyyni kuulu. N:n poika lukee dekkareita ja hänelle kerään Sapo- ja Salamasarjojen kirjat sekä muitakin "miesten kirjoja". Minäkin aikoinani kiinnostunut salapoliisitarinoista. Erityisesti olin ihastunut Georges Simenonin  Maigret-teoksiin. Maigretilla harmaat aivosolut samoilla linjoilla ahkeroimassa kuin Agatha Christien Hercule Poirotilla.

Onhan tämmöinen muuttotouhu aikamoista, väsyttävää ja kyllästyttävää jo tässä vaiheessa. Laatikoita laatikoiden perään pinoissa jokaisessa huoneessa. Kerran muutimme niin, että muuttofirma teki kaiken. Puoliso päivät töissä ja minäkin pakenin pois. Vieraat miehet pakkasivat ja veivät kaiken uuteen osoitteeseen. Se oli helppo muutto.

OUTOA LASKUTTAMISTA

Kerroin Helsingin kaupungin lähettämästä laskusta ja se oli vielä minun nimelleni osoitettu. Väittävät minulle tehdyn jonkun hoitotoimenpiteen lokakuussa ja kertovat suihkutusmaksujen nousevan ensi vuonna. En ole ollut edes heidän asiakkaansa, eikä minua ole suihkutettu. Puhelimeen ei kaupungin taloushallinto vastaa, kun on jokin sisäinen puhelinjärjestely menossa, joka estää keskustelut. Ei kai kaupunki tosissaan laskuta siitä, kun minulle tuotiin osanottokortti mieheni kuoleman takia ja samalla vietiin suihkuttamisessa käytetyt suojavaatteet pois? Olisi liian härskiä. Yritän huomenna saada asiaan selvyyttä, jos puhelinta voi jo siellä päässä käyttää.

Illalla olin väsynyt ja hiukan kivuliaskin. Menin varhain vuoteeseen ja nyt tuntuu paremmalta. Alkaa rassata ja maistua jo puulle tämä muuttotouhu ja paljon on vielä tekemättä. Onneksi minua autetaan sekä pakkaamisessa että paperisodassa. Tänään taas jatkuvat harjoitukset ja nyt siirryn kahvikalustojen kimppuun tai jonkun muun. Kaikkea on todellakin liikaa. Mutta asia on myös niin, että minulla on vielä mökin jäämistöä sekä kaikenlaista vanhempieni kodista. Paljosta olen luopunutkin, enempi olisi ollut asiallista. Alan kadehtia niitä alkuaikojen ihmisiä, joilla ei ollut kuin tuli siirrettäväksi uuteen paikkaan, muutama eläimen talja ja kiviveitsi.

Lukaisin netistä Helsingin Sanomia, enkä tullut oikeastaan hullua hurskaammaksi. Mitä Sote-uudistus tarkoittaa tavallisen pulliaisen kannalta? Sitten on sitä yhtä ja samaa maahanmuuttoasiaa Euroopassa. Joku lähes sata-vuotias suomalaismies on muuttanut Espanjaan ja Jarkko Niemisen ystävä tennispelaaja Roger Federer on Suomessa. Lunta luvattu. Siinäkö tärkeimmät?

Nyt hommiin.

POIS VAAN KAIKKI TURHA

Eilen ahkeroitiin N ja minä niin, että sauhu nousi. Kierrätyskeskuksella on nyt huushollissa oma paikka, jonne kerätään sinne menevät. Myös Tukholmasta ostettu 12 hengen Hackefors porslin´in ruoka-astiasto lautasineen ja kulhoineen. Ensin ajattelin säilöä sen kellariin, mutta tulin järkiini. En enää sitä taatustikaan tarvitse. Ne ajat ovat auttamattomasti ohitse. Illalla olin niin uupunut, etten saanut unta. Kolmen maissa otin nukahtamispillerin puolikkaan.

Tänään hommat jatkuvat, mutta ilman N:n organisointikykyä, jossa tämä rouva on mestari. Pakkaan loput viinilaseista ja panen K-kirjaimen niihin huonekaluihin, jotka nyt jo tiedän antavani kierrätyskeskukseen. Enkä perään haikaile. Minulla on ystävä, jonka koti on täynnä huonekaluja niin, että liikkuminen on vaikeaa. Miten semmoista tilaa imuroidaan? Minusta se muistuttaa enemmän täyteen sullottua huonekalukauppaa kuin kotia. Tämä on syy, että minä karsin säilyttääkseni edes jonkunlaisen tyylikkyyden.

Oivallinen Helmi Hannulan kodinhoidon opaskirja antaa neuvoja höyhentyynyn puhdistamiseen. Tyyny avataan ja höyhenet pannaan harvaan kangaspussiin ja pestään saippuavedessä. Toinen vaihtoehto on, että höyhenet pannaan kuivina vähissä erissä muuripataan paahtumaan ja niitä sekoitellaan käsin. Kovaa tulta ei pidä pitää  padan alla, koska höyhenet kärventyvät. Kumpaakaan puhdistustapaa en aio käyttää ja tuskin nykyisin moni muukaan. Olen joskus pessyt untuva- ja höyhentyynyt pesukoneessa, mutta niin huonoin tuloksin, että ovat olleet poisheittokunnossa. Ei pitäisi yrittääkään, jos ei osaa.

Hyvää isänpäivää.

LASI POIKINEEN

Eilen pakkasin koriste-esineitä ja lasitavaraa ihan vimmatusti. Sanomalehdistä likaantuivat kädet. Sitten keksin puolisoa varten hankkimani ja ylijäämätavarana nykyisin toimivat wash gloves-pesulapaset. Niihin sain pienempiä esineitä. Kuusi isoa pahvilaatikkoa tuli täyteen ja nyt olohuoneessa tuoksuu pahvi. Mitä muuten teen kaikilla niillä juomalaseillakin? On koti- ja ulkomaista, on jokaiselle juomalle omansa, jalalla ja ilman. No, en minä niistä tässä vaiheessa luovu. Sitten joskus. Rahdataan mukaan vaan kaikki. Tänään jatkuvat harjoitukset ja luultavasti avittamaan tulee N.

Otin eilen itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin Hyvinkäälle kiitoskirjeen aikoja sitten saamastani osanottokortista. On enää postittamista vaille. Mieheni sai niin ikään eilen laskun Helsingin kaupungilta ja siitähän riemu syntyi. Hoitotoimenpide sen mukaan käyty tekemässä  noin kaksi viikkoa puolison kuoleman jälkeen. Ryhdyin miettimään asiaa ja muistin, että kaupunki haki pesussa tarvittavat suojavaatteet ja samalla antoi suihkuttajien osanottokortin ja halauksen. Nyt joudun tästä käynnistä mukamas maksamaan! Soitin heti, mutta perjantai on aina lyhennetty työpäivä, niin en saanut ketään teosta vastaamaan. Tämä on periaatekysymys ja tietää sotaa. Ei mitään häpyä, ei kunnioitusta kuolemaa kohtaan, vaan lasku perään kaupungin omien suojavaatteiden noutamisesta.  Samassa kuoressa ilmoitettiin, että mieheni suihkuttamisten hinnat nousevat ensi vuonna!

Palaan hetkeksi Helmi Hannulan mainioon kodinhoito-oppaaseen vuosikymmenten takaa ja nyt tapetilla ovat ruokailutavat. "Ruokailutavoista voi päätellä kunkin kansan sivistystason. Moni ehkä pitää niitä toisarvoisina seikkoina, mutta on muistettava, että Suomi on nyt joutunut toisten sivistysmaiden yhteyteen, joissa käytöstavat ovat vuosisatojen aikana muodostuneet luontaisiksi." Hannula jatkaa, että kun Suomeen virtaa vuosittain joukoittain ulkomaalaisia, on annettava sivistysmaan mukainen kuva maastamme ja "käyttäytyä arvomme mukaisesti myöskin ruokapöydässä".

Minua kasvatettiin pienenä, että ei saa pitää ruokapöydällä kyynärpäitä. En pitänyt ja närkästyin kovasti, jos joku piti. Olin jossain ravintolassa puuttunut tähän huonoon tapaan ja pyytänyt naapuripöydän setää heti nostamaan kyynärpäät pois  pöydältä. Vieläkin pidän tätä vanhempieni ohjetta arvossa, mutta en enää puutu muitten ihmisten kyynärpäihin. Pidän niitä kyllä silmällä.

TARKASTAJAN KÄYNTI

Vihdoinkin aloitin pakkaamisen. Pari laatikkoa täyttyi  huolellisesti  sanomalehden sivuihin käärityistä koriste-esineistä. Sitten väsähdin. Ei olisi pitänyt syödä. Sain myös soitetuksi Italiaan kertoakseni puolison poismenosta. Lupasin kirjoittaa, kunhan olen asettunut Itäkeskukseen.

Kävi tarkastaja asunnossa. Pitää tarkastaa, kun asukas muuttaa, että nähdään, onko vuokralainen ollut pahan teossa ja vaurioittanut asuntoa. Tämä asunto sai puhtaat paperit maininnalla "hyvä kunto". Tarkastaja kertoi  monissa asunnoissa olleen kuulemma vesivahinkoja ja on ollut muutakin rempallaan olemista. Tässä  asunnossa ei ole ollut mitään. No, asumisen jälkiä syntynyt 12 vuoden aikana, mutta nätisti olemme eläneet.

Posti toi vahvistuksen asunnon irtisanomisesta eilen ja siinä mainittiin tarkastajan tulosta. Minä kun tarkastajalle ihmettelin, että ei ole minulle mitään ilmoitettu. Väitti että on. No, tulihan se, mutta hiukan myöhässä. Mukana on myös pitkä luettelo, mitä mikin vaurioitettu kohta maksaa, jos vuokralainen on rikkonut talon omistajan omaisuutta. Jos on vienyt mukanaan seinästä pistorasian, se maksaa 60€. Jos on asunnossa oikein olan takaa rällästänyt, tulee se asukkaalle maksamaan kukin korjaus erikseen ja kun ne räknätään yhteen, puhutaan jo tuhansista euroista. Kun listaa lukee, tulee ajatelleeksi, minkälaisia me vuokralaiset oikein olemme? Minua kasvatettiin siihen, että toisen omaisuutta pitää kunnioittaa ja vaalia vieläkin enemmän ja huolellisemmin  kuin omaa. Tämän opin.

Jos postin kulku tökkii Suomessa milloin mistäkin syystä, niin samaa tekee muuallakin Euroopassa. Sain eilen kortin Lissabonissa joskus aikoja sitten käyneiltä ystäviltäni. Kortti tehnyt matkaa kauan. Kuvapuolella yksi kaupungin kuuluisista ratikoista, Elevador de Bica, joka kapuaa kapeaa katua 245m melkoisen jyrkästi ylöspäin. Toinen kuva esittää 1.7 km pitkää Vasco da Gama-siltaa Tajo-joen ylitse ja kolmas kuuluu historiaan ollen Pyhän Jorgen linna vuodelta 48 j.Kr, Castelo de São Jorge. Ihan kuin olisin pariksi minuutiksi piipahtanut Lissaboniin, jossa en ole milloinkaan käynyt. Luulin menevän joskus ja ostin muhkean matkaoppaan Portugalista. Sen sivuilla matkustan silloin tällöin. Nojatuolimatkailua parhaimmillaan.

Tänään jatkuu muuttoon liittyvien asioitten hoitamista. Jos soittelisin muuttofirmoihin kysyäkseni hinta-arvioita. Jos vaikka jatkaisin pakkaamista. Minkä ihmeen takia ihminen säilyttää kaikenlaista, ripustaa seinille tai panee hyllyille?  Ihminen haluaa koristaa asuinsijansa. Nän on varmaan jo luolaihminenkin tehnyt. Kerännyt kiviä ja käpyjä, pannut esille ja nauttinut sisustamisen alkuajoista.

Nyt kahvia ja sultsina.

KIVA PÄIVÄ EILEN

Kirjahyllyyn tuli roimasti tilaa, kun aikamoinen määrä keittokirjoja lähti. Minulle jäi aivan tarpeeksi vielä. Keittokirjojen hakijat toivat ystävällisesti kiitokseksi kirjoista ranskalaista kuohuviiniä ja ihania ranskalaisia tryffeleitä. Maistoin jo jälkimmäisiä. Nam. Kiitoksia.

Tämän vierailun jälkeen lähdin stadiin. Ollessani Herkun kassalla tarttui käsivarteen joku ja kas, ystäväni A oli siinä. Vaimonsa L tuli myös ja tapaaminen silkkaa iloa täynnä. Hissillä kahdeksanteen ja suunnistimme Fazer Champagneen. Nautimme lasilliset Veuve Clicquotia. Ystäväni tarjosivat tämän jalon kuplivaisen minulle. Kiitos vielä kerran. Iltapäivä mennä sujahti mukavasti. Kotona olin, kun hämärä alkoi laskeutua kaupungin ylle.

Ei edes vakuutusyhtiöön suju asiat kuolemantapauksen takia mutkattomasti. Pitää mennä näyttämään virkatodistus, kun on ensin varannut vakuutusyhtiöstä audienssin. Byrokratiaa. Muutostani on tieto levinnyt. Nyt pommittavat puhelinmyyjät sähköllä. Olenko jo siirtänyt sähkön uuteen osoitteeseen? No en ole, kun en vielä siellä asu. Olisi hyvä tarjous, jos vaihdat. En vaihda, vanhalla mennään uudessakin. Ovat kuin hyeenat haaskalla.

Heräsin pieneen lihaskramppiin nyt aamulla. Hieroin vimmatusti ja se auttoi. Aina auttaa. Nukuin hyvin ja meninkin illalla vuoteeseen heti ensimmäisten nukkumisoireiden ilmaannuttua. Hyvä konsti. Tänään jatkan soittelemisia, lankapuhelin, sähkö, kustannusarvioita muuttofirmoista ja lopuksi vielä ilmoitukset puolison poisnukkumisesta muutamalle henkilölle. Italiaan olen jättänyt ilmoittamatta siksi, kun S-L väittää saavansa liian usein Suomesta jobinpostia. Nyt siis jälleen kerran. Sitten vielä S Tampereella, jolle ilmoittaminen tuntuu vaikealta ja miten hän siihen suhtautuu. On sairas ihminen.  Sitten  myös Hämeenlinnassa ystäväni P.  Kerrottava hänellekin. Murheellisia velvollisuuksia, joita ei parane paeta.

Kello käy seitsemää aamulla. Menen tiputtelemaan kahvia. Sen kanssa nautin vatruskan.

OPPIA IKÄ KAIKKI

Enpäs ole tiennyt, että 1940-luvulla marmeladia kutsuttiin "hedelmävoiksi". Ja "marmeladi" oli silloin "marmelaadi". Olen ollut keittokirjojeni kimpussa ja löysin Helmi Hannulan Kodinhoito-kirjan vuodelta 1943 (WSOY). Ei taida enää saada ostaa Puritaani-lajikkeisia perunoita, eikä Majesteetteja, Kuningas Yrjöjä tai Uptoja, joita sanottiin ruton kestäviksi. Mitä kaloihin tulee, on  "jokaisen suomalaisen velvollisuus syödä kalaa entistä enemmän, koska kalanvientimme Venäjälle on estynyt". Lihaa ahavoitettiin ulkona. Siitä vaan tuuleen ulos kuivumaan. (Kalalle olen nähnyt näin tehtävän Pohjois-Norjassa. Isot telineet täynnä ilmeisesti turskaa.)  "Kuolonkankeassa lihassa on mieto lipeämäinen maku". Lihaan muodostunut maitohappo pehmittää vähitellen kankeuden ja samalla liha saa hapahkon luonteen. Kuolonkankeus kuulemma häviää, kun lihaa säilytetään lämpimässä paikassa. Voikohan vielä syödä? Jos, niin voi "paistaa pieninä kappaleina paistinpannussa esim. pihveiksi". Paljon muutakin hyödyllistä tietoa  Helmi Hannula on kirjaansa koonnut. Pitääkin kaupassa joskus kysyä appelsiinin makuista hedelmävoita.

Sain Helsingin Seurakuntayhtymältä hautakirjan. Sukuhauta on 1900-luvun alkupuolelta ja on ainaishauta. Nyt siinä viimeisimpänä on puolisoni nimi. Hän ei isäni sukuun kuulunut kuin avioliiton kautta, mutta on siellä muitakin näin sukuun tulleita. Nyt minun rakkaani. Saisinpa hänet takaisin ja vielä terveenä miehenä. Akseli Gallen-Kallela on sanonut  "minun oma vakaumukseni on, että ihmisen henki, se osa siitä, minkä luulemme olevan eläinkuntaa korkeammalla, ei koskaan voi kuolla". Tämä on minunkin vakaumukseni.

On aamu ja nukuin huonosti yöni. Tiputtelin kahvia, jos auttaa tokenemaan. Piristyttävä tästä on tavalla tai toisella. Olisi ryömittävä kauppaankin, joko pitemmällä tai lähempänä olevaan puotiin, jos haluan huomenaamulla kahviini maitoa. Helmi Hannulan mielestä "maito on ruokatavaroistamme tärkein. Sitä osoittaa jo sekin, että pientä lasta ruokitaan yksistään maidolla". Liekö tuikituntematon tuohon aikaan laktoosi-intoleranssi? Vai menikö huono olo jonkun muun kuin maidon piikkiin?