Eilen jatkoin sittenkin kirjojen järjestelyä, ja olin aivan poikki. Raskaiden kirjojen nostelu kipeytti kädet, lonkka vihoitteli. Kiipeileminen tikapuilla ylös ja alas. Purin hammasta ja rehkin melkein loppuun asti. Hienolta näyttää. Käsittelin kaikki kirjat yksitellen ja oli semmoisiakin, joiden olemassa oloa en ole tiennyt. Vanhimmat 1800-luvun puolen välin jälkeen.
Vuoteessa luin Unto Kupiaisen "Suomalainen lyriikka Siljosta Sarkiaan" (WSOY 1948).
Minä menin hattuni alle
ja lähdin maailmalle
pois köyhyyttä pakohon.
Tein tuulentuvan, tein talon,
sain lahjaksi päivän valon
ja ilmaisen kuutamon.
(Tuulentupa, Einari Vuorela)
Viehättävä pieni runo. "Piirrelmä", kuten Kupiainen sanoo.
Minulle aina hiukan hymyillään näiden vanhojen runoilijoiden kanssa. Nykylyriikassa ei mitään vikaa, ei vaan minuun kolahda. Ovat kantaa ottavia, jotkut kovia, ei riimittelyä, toisinaan tarina, jossa ei päätä, ei häntää. Harvat, harvat ovat minua viehättäneet, jokunen Jenni Haukion saanut armon silmissäni sekä jokin muu. Pitäisi tutustua enemmän, ennen kuin tietää varmasti.
Lapsuuden kodissani oli runous aina läsnä, muullakin tavoin kuin kirjahyllyssä. Runoja luettiin, isäni kävi lukemassa niitä pienimuotoisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli hyvä ääni. Ystävät lahjoittivat runokirjoja, eräässäkin lukee "Sikelle Immulta 1924". Sikke oli äitini, oikealta nimeltään Sigrid, ja Immu taas kauan sitten edesmennyt näyttelijä.
Väitän saaneeni kirjat hienoon ojennukseen, että tuskin vuosiin. Niitä on vain hyllyyn muuttojen yhteydessä suurin piirtein järjestykseen pantu, mutta nyt ovat aiheittain. Romaaneja minulla on vähän. Toki suomalaiset klassikot puolustamassa paikkaansa. Annoinhan paljon pois Katajanokalla ja se tarkoittaa todella paljon. Kaatopaikalle meni neljä suurta kirjahyllyä. "Kierrätyskeskukseen", kuten muuttomiehet kohteliaammin kutsuivat tätä ylimäärätavaroiden hautausmaata. Ehkä ne sieltä joutivat vaikka jonkun polttopuiksi. Tammea olivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti