Olen ehkä onnistumattakin koettanut välttää omasta huonosta olosta kertomista, ei fyysisestä mutta henkisestä, tässä blogissa. Surutyö etenee tietyssä järjestyksessä tai epäjärjestyksessä ja nyt minulla menossa jonkin lainen kiukulla maustettu masennus. Joulu oli niin yksinäistä aikaa kuin ei koskaan aiemmin. Olin jollain lailla kostonhaluinen niille, jotka joulusta nauttivat omaistensa kanssa, ikään kuin heillä ei olisi siihen oikeutta. Yöt vatvoin ikävääni sitä suorastaan ruokkien. Lukeminenkaan ei auttanut, elokuvat itkettivät, Frank Sinatrasta dokumentti ei lohduttanut. Eikä tämä päivä ole yhtään sen parempi. Meinaan kiukutella tänäänkin, olla vihainen koko maailmalle ja olla pukeutumatta. Eilen vein roskia ja taas piti keskustella joutavia naapurin kanssa. "Tekö olette se juuri taloon muuttanut?" No, eihän hän voinut tietää, että minä tahdoin vain olla vihainen. Eikä sitä voinut hänelle edes näyttää. Väänsin haalean hymyn kasvoilleni.
Tein kauppalapun, että tiedän, mitä on ostettava. Ruokaa ei, mutta muuta tarpeellista, jota ilman ei voi olla. Tänään en kuitenkaan ostoksille lähde. Ruuhkaa. Lahjojen vaihtamista ja alennusmyyntejä, jotka eivät minua ollenkaan koske. Menen, kun tulee väljempää. Kyllä paperinenäliinat vielä riittävät. Jos eivät, niistän talouspaperiin. Kun ne loppuvat, on vielä se joidenkin miesten käyttämä sierainkikka. Painetaan kumpaakin sierainta sormella vuoronperään nenän kyljestä ja puhalletaan.
Istun iltaisin pimeässä. Jos tv auki, sieltä hehkuu valoa. Mitäs minä valolla teen? Kuuluu asiaan synkistellä pimeässä. Valo ei ole minua varten, ei edes auringonvalo, joka nytkin hehkuu niin hyville kuin pahoille ihmisille. Pilvetkään eivät tule avukseni tätä kirkkautta piilottamaan. En ansaitse auringonpaistetta. Taidan vetää verhot ikkunoitten eteen ja alkaa pohjattoman itsesäälin. Käperryn asuntooni muutamaksi viikoksi kokeillen erakkona oloa. Ehkä kirjoitan blogia, ehkä en.
Tarpeellisia tunteita nuokin, vaikka joskus tuntuu, että ihan joutavia. Joku tehtävä niilläkin kai on, ja hyvä kun ne tunnistaa ja antaa tulla ulos. Jos ei, niin huonosti kåy. Minä joskus oikein rypemällä ryven ikävissä tunteissa - niin kauan ja hartaudella, että lopulta alkaa itseänikin naurattaa.
VastaaPoistaValoa Friidulle, heti kun alkaa tuntua, että sille on taas aika!
Mymskä, joskus koen tuon rypemisen ikävissä tunteissa terapeuttiseksi kokemukseksi. Sen jälkeen on ikään kuin puhdistunut ja helpompi hengittää. Sekin totta, että tunteiden patoaminen on huono konsti. Kyllä me tästä nousemme!
PoistaSurutyö etenee aivan omassa järjestyksessään ja omaa tahtiaan eikä sitä kannata nopeuttaa, hidastaa tai muutenkaan muuttaa. Eikä se onnistuisikaan, vaikka yrittäisi. Se vie oman aikansa ja se vaan on niin. Anna tunteiden ja muistojen tulla, vaikka ne olisivat minkälaisia tahansa. Niitä kun tulee joka tapauksessa.
VastaaPoistaUlkopuolinen maailma jatkaa eloaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Valo lisääntyy, päivät alkavat pidetä, aurinko paistaa. Tulee aamu, jolloin huomaat, että olosi onkin jo hiukan toisenlainen. Ja että tulet iloiseksi nähdessäsi auringon. Se aamu tulee. Tänään ei vaan vielä tiedetä milloin.
Marjatta. Hyviä neuvoja, kiitos. Mutta kun itkettää. Koska se aamu tulee, joka tuo toisenlaisen olon? Silloinko jo koen muistot hymyillen? Jatkan surutyötä. Ja odotan uutta kevättä.
PoistaVoi voi, surullista. Minä en muistanut ottaa joulupöydästä kuvaa, vaikka lupasin. 27 vuotiaan vävyni ankara syöpä hoitoineen tehnyt muististani hataran, eikä surua tyttären yksivuotiaalle tai heidän uutta lastaan odottaville saa näyttää eli sekin muistia syö. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi - vai miten se meni. Voimia Sinulle!
VastaaPoistaOtan osaa, Jutta, perhettäsi kohdanneeseen suruun, nuoren vävyn sairastumiseen. Näytellä pitää, etteivät pikkulapset huomaa asian vakavuutta. Hymyillään kyyneltenkin takaa.
PoistaVoimia sinulle t. Sanna
VastaaPoistaKiitoksia, Sanna, niitä tarvitaan vielä kauan. Hyvää loppuvuotta ja kokonaista uutta vuotta.
Poista