ANTEEKSIANTO

Annoin anteeksi Elisalle, kun virkailija niin kauniisti pyysi palauttaessani surullisen kuuluisan digiboksin ja peruuttaessani maksullisten kanavien tilauksen. Elisan asiakkaana pysyn puhelinasioissa, mutta kanavat televisioon hankin Dna-kaupasta. Kortti aparaatin kylkeen kuten ennenkin ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Revin Elisan johtajalle tarkoitetun kirjeen.

Nyt on sitten joulu ihan ovella. Oikeasti. Ja minun sydämeeni hiipinyt apeus ja ikävä. Katselin eilen Itiksen jouluvilskettä ja olihan sitä. Ei olla köyhiä eikä kipeitä, kuten sitä pruukataan sanoa. S kävi, halasimme ja toivottelimme hyvät joulut. Hänellä sentään kissa seurana, minulla punainen joulutähti. No, kuten olen rummuttanut, televisio suoltaa yltäkylläisesti ohjelmaa. Nuokun sohvan nurkassa katselemassa. Ja onhan minulla jouluista ruokaa kuten muillakin. Eikä lopu vähään aikaan. Seuraavan kerran kauppaan, kun on jo monta minuuttia valoisampaa kuin nyt. Siitä se sitten kevättä pukkaa. Mutta vielä soivat joulun tingtangelit, pihapensaat tuikkivat sähköä ja joulupukki, se valkoparta, on jo matkallaan.

Olen saanut huomattavasti vähemmän joulukortteja kuin ennen. Leskelle ei voi kai toivottaa. Joulu se meillekin tulee, tahdoimme tai emme. Moni muukin yksin jäänyt saanut kokea ystävä- ja tuttavakadon. Tämän koin jo puolison sairastuttua vuonna 2003. Nytkin olen kuullut, ettei tahdota "häiritä". Koska katsotaan sen ajan sitten koittavan, kun voi "häiritä"? Meillä suomalaisilla on usein outo suhtautumistapa kuolemaan. Pois menneestä ei puhuta, hänen nimestään on tullut jonkunlainen tabu. Minä teen vielä kauan surutyötäni, läpikäyn koko prosessin. Joulunakin. Ja saa "häiritä".