KYYNELEITÄ

Kukapa ei nostaisi häntäänsä ellei kissa itse. Minä olen se kissa. Ahkeroin eilen koko päivän ja sain taas paikoilleen (paikoilleen?) tavaraa. Löysin puolison kirjoittamia kirjeitä minulle, kun hän oli RUKssa Haminassa. Löysin myös hänen muistiinpanojaan samalta ajalta. Aion ne käydä läpi, vaikka ovatkin yksityisiä. Sitten hävitän. Löysin kaikenlaista muutakin papereiden joukosta. Pitää kahlata läpi ja panna silppuriin. Ketään ei minun jälkeeni kiinnosta.

Olen myös eilen itkenyt. Niitä kohtauksia tulee. Muistoja kaikkialla, vaikka ympäristö onkin uusi. Puolison vanha ylioppilaskuvakin, koulun päästötodistus, maisterin paperit, vanha sydänfilmi... Ehkä hän seuraa minua "hyvä tyttö, jatka elämääsi". Katsoin ikkunasta sateeseen, sateensuojia, kiireisiä askeleita asfaltilla, autojen valoja, jouluvaloja.

Ovikello soi. Tarjottiin liukuovia. "Minä olen vuokralainen" lähetti miehen pois. Postiluukku on rikki. Kuuluukohan se huoltomiehelle? Joulukortteja on tullut sekä vanhaan että uuteen osoitteeseen. Italiaan pitäisi soittaa, antaa uusi osoite ja toivottaa hyvää joulua. S-L:n kortin kuvapuolella on joulukuusen pallo ja sana "aguuri". Tulkitsen sanan tarkoittavan kaikkea hyvää tulevaisuudessa ja ennusmerkkien olevan positiivisia. Kuten muinaiset roomalaisetkin.

Vakuutusyhtiössä meni aikaa. Puolison nimeä ei saa eräässä asiassa poistettua, jotta se on siinä niin kauan kuin vakuutus minua koskee. Pankkitilien kohdalla seuraavana päivänä sujuivat asiat mallikkaasti. Olenhan ainoa asianomainen kaikessa. Vielä hoidettava eräs pankkiasia, kunhan varaan ajan. Näihin paikkoihin ei voi vain kävellä asioita hoitamaan. Pitää varata audienssi.

On päiviä, kun en itke. Ehkä tänään on sellainen päivä.