PIAN ON OVELLA

 Kyllä se nyt meinaa tulla vaikka väkisin. Joulu nimittäin. Hankin jo pakastimeen ruokia, itse kun en keitä enkä paista. Ostin valmiin kalkkunarullan, eikä se missään rullassa edes ollut. Verkko siinä on päällä, eikä sekään tee siitä rullaa. Vielä pitäisi saada semmonen harmaa kinkun pala, joka käsittääkseni eniten muistuttaa kotona paistettua. Mieheni kontolla olikin kinkun ja kalkkunan tekemiset ennen sairastumistaan. Ja hyvät tekikin. Kinkku ruistaikinakuoressa, joka oli aina taiteiltu joksikin eläimeksi. Kyllähän niitä aikoja ikävä tulee. No, nyt on näin ja S-marketinkin Herkussa osataan. En sitten mennyt Tuomaan markkinoille, enkä ole makeaa ollenkaan ostanut, paitsi saksalaisen Glühweinin merkeissä. Olisi vielä mietoa ruotsalaista glögiä tarjolla. Ei kai joulu olla voi ilman näitä makuja.

Tilasin veikkauskortin netin kautta. Kaksi sähläystä siihen meni, mutta kolmas jo antoi. Kertoivat kortin saapuvan muutamassa viikossa.Taas oli kaikenlaisia epäasiallisia kysymyksiä, että tunnenko jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. En tuntenut. Ja että mistä rahoista lottoni maksan. Otan luultavasti sukanvarresta, vaikka en sitä kertonut. Tämän pelottavan ja maailmanlaajuisen laittoman rahanpesun takia joutuvat kaikki syyniin. Enkä edes tiedä, koska jätän raha-anomuksen loton merkeissä. Jos joskus pistää päähän, niin on kortti.

Kirjoitin joulukortteja ja panin jo menemäänkin. Muutamille soitan ja jotkut saavat sähköpostia, ehkä tekstiviestinkin. Sitten niiden osalta tämä vuosi on klaarattu. Muutaman olen jo saanutkin. Italiassa oltiin ensimmäisiä. Sinne soitan ja saan tietää, miten ystäväni silmät voivat. On ollut ongelmia.

Eilen kamppailin lumessa, oli asioita. Kiitettävästi aurattu. Toisin kuin K:n kadulla, joka luokitellaan ö-kaduksi, eikä ole läpikulkuliikennettä. Se antaa näemmä luvan olla leväperäinen.Ei pääse kulkemaan sen enempää jalkaisin kuin autollakaan. Ihmiset motissa kaihoten katselemassa kaukaisuuteen, jossa autot kulkevat ja ihmiset liikkuvat.

Tänään viiden kieppeillä jalkapallossa Croatia ja Marokko. Pronssista kilpaillaan. Ei kuin tiiviisti seuraamaan. Minä olen muuten saanut Marokossa elämäni parhaan kana-aterian. Kävin kimppuun, kun muut suomalaiset jahkailivat "voiko tuota syödä?" Olin mieheni kanssa, silti tutustuin marokkolaiseen kaveriin, joka puhui suomea, "kun oli nukkunut suomalaisen naisen kanssa". Hän otti minut siipiensä suojaan, ohjaili varoittaen portaissa ollen muutenkin aito gentlemanni.

Nyt menen laittamaan härkäviikoiksi omena-kesäkurpitsakeiton tai/ja bataatti-broileripannun. Jälkimmäiseen tulee rakastamaani kanelia.

JOULUISAA

 Itseenäisyyspäivän karkelot Presidentinlinnassa tämän vuoden osalta jo historiaa. Seurasin tarkasti. Puvuissa ei mitään mielestäni kovin raflaavaa, joka olisi saanut minut huudahtamaan ihastuksesta ja ehkä tukehtumaan samantien Proseccoon. Kaikki kättelivät, vaikka pelkkä kumarruskin olisi riittänyt. Presidentipari huuhteli käsidesillä kättekykalujaan adjutanttien pitäessä huolta, että näin tapahtuu. Sitten tanssittiin, juotiin boolia ja maisteltiin monia herkkuja. Jatkoja en katsellut. No, ensi vuonna taas, jos kaikki menee maassa hyvin.

Panin jo joulun alulle. Puin pienen joulupuuni kimaltavaan asuun, On olohuoneen pöydällä. Laitoin partsille valkoisen kuusen tsekattuani ensin, että palaa. Paloi. Ikkunat vielä odottavat valoja, mutta pitkän harkinnan jälkeen valittu, mikä minnekin. Ovikranssi jo ovessa toivottamassa ohikulkijoille hyvää joulun aikaa. Joulukoristeita siellä ja hiukan täällä hillitysti, ei mitään pröystäilevää. Tyyli pitää säilyttää. Enkä vieläkään ole päässyt yhteisymmärrykseen itseni kanssa Tuomaan markkinoille menosta. Kahvikapselit tilasin Nespressosta ja yllätys, yllätys, pärjäsin suomen kielellä. Joskus siellä joutuu kielikylpyyn, jota en enää pidä pahana. Posti ilmoitti paketin saapuneen ja köpittelin hakemaan.Tiesi tarpomista lumessa. No, joka vuosihan näin on, että ollaan totuttu. Turha marista. Suojatien kohdat haastavia. Auramiehet ajavat ja suojatielle kasataan lunta. Se onkin aikamoinen taidon-  ja voimannäyte, että pääsee yli ja kadun toiselle puolelle. Sekin jokatalvinen riesa ja aina on selviydytty. Lunta kuulemma tavallista enemmän Helsingissäkin vuodenajan huomioon ottaen. Pihapuut kantavat uljaasti painavan lumen oksillaan, mutta näyttävät myös kauniilta.

Luin Roope Lipastin kirjasta, että aikojen alussa postimerkin virkaa teki oravan hännän tupsu joskus 1500-luvulla. Neljällä tupsulla kirje pääsi Puolaan, kolmella Tukholmaan, yksi tupsu kuljetti Turusta Hämeenlinnaan. Tupsut kiinnitettiin kirjekuoriin sinettivahalla. Siihen aikaan olivat metsät täynnä oravia, mutta monet vain puolihännällisiä. Lipasti kirjoittaa lystisti. Kirja pokkarina kevyt luettava vuoteessa ja tekstikin kevyttä. "Ei huono", sanoisi Jorma Uotinen.

ITSENÄISYYSPÄIVÄN AAMU

 Meillä itsenäisyyspäivä ja Saksassa Nikolaustag. Ystäväni A juhlii pyhää Nikolausta sveitsiläisten ystäviensä kanssa. Kertoo ostaneensa karkkeja  Nikolausta juhliville. Meillä sytytetään kaksi kynttilää ikkunalaudalle ja tanssitaan Presidentinlinnassa. Pitänee linnoittautua tv:n ääreen.  Ehkä paukautan Prosecco-pullon auki juhlakalun kunniaksi.

Sain suru-uutisen. Vanha ystäväni kuollut. Tytär soitti, josta en ole vuosiin kuullut. En liioin enää hänen äidistään, joka nyt sitten jo viime kesänä oli päättänyt tämän maallisen vaelluksensa. Viimeksi keskustellessamme puhelimessa, ei S enää tiennyt, kenen kanssa puhuu. Sen jälkeen en soittanut. Joskus olimme parhaat ystävykset kauan, kauan sitten. Nyt on hänkin poissa. Niin moni ystävistäni on. Me, jotka jäämme, porskutamme kunnes oma aikamme koittaa.

Olen taas jo kertaalleen noin-luetun kirjan kimpussa. Michael Booth The Almost Nearly Perfect People, behind the myth of the Scandinavian utopia (2014). Suomeksi ilmestynyt nimellä Pohjolan onnelat.  Sanoin noin-luettu, koska olin harppinut ja tarkemmin tutustunut  vain Suomi-osuuteen. Nyt perehdyn Tanskaan, jossa Booth nykyisin asuu, sekä Islantiin, Norjaan ja Ruotsiin  Pokkari, mutta paksu 406-sivuisena. Ei otsaryppyisenä kirjoitettu  teos.

Jalkapalloilu on nyt poikaa. En ole ylensä ollut kiinnostunut. Nyt olen. Huippujännittävää. Miten pelaajien luut kestävät sitä alituista mukkelismakkelismenoa, kun kroppa jymähtää nurmelle?  Joku hiukan irvistelee ja sitten nousee pelikuntoisena mukaan kisaan. Qatarin mm-kisat mukavasti täyttävät joulunalusaikaa. Kun ei tässä suuremmin valmistella. Edelleen pohdin mennäkö Tuomaan markkinoille, vai eikö mennä?  Menoa toppuuttelee se, että tulee ostettua sellaista, joka ei sovi nykyiseen ruokavaliooni. Maustekakkua tekisi mieli. Tässä kerran vilahti mieleen, miksen tee itse? Pannaan mietintään.

Nyt lähetän A.lle meilin ja kerroin kuunnelleeni Nikolaus-laulun " Lasst uns froh und munter  sein." ja toivotan hyvää Nikolauksen päivää. Meille täällä HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

KUMARTAA VAI ANTAA KÄTTÄ?

 Jaahas, se on sitten joulukuu. Joulu jo aivan jaloissa. Ensi tiistaina katsellaan, kuka Presidentinlinnassa vain pokkaa ja kuka antaa kättä. Veikkaan useimpien antavan. Eihän presidenttiä joka päivä kätellä. Kumartaa voi vaikka, kun maan isä ajaa autollaan ohi kadulla. Minä en itsenäisyyspäivää juhlista millään tavoin. Ikkunalautojakaan ei ole, että voisi sytyttää kynttilän. Jos juon kahvia, on minulla yksi sinivalkoinen muki, jossa kuvattu lihakauppiaita ja kinkkuja. Saatankin olla sitä käyttämättä. Iltaisin en yleensä edes juo kahvia. En siksi, että veisi muka yöunet (ei vie), vaan siksi, koska koen kahvin juonnin aamutoimiin kuuluvaksi. 

Vessapaperit on sitten katsastettu oikein tieteellisesti Helsingin Sanomien toimesta. Rullan pituudet, imut ja vahvuudet. Se, mitä minä käytän yleensä, oli raadin ja tieteen mieleen. En siis vaihda. Tosin kaipaan joskus harmaasävyistä kuvitettua, mutta tuppaa olemaan vaikeasti saatavissa. Harmaa sopisi kaakeleiden välien väriin.

Luin Tuomas Kyrön kirjan loppuun ja tulin entistäkin hyväntuulisemmaksi. Mahtaa Kyrön perheessä olla lystikästä aamusta iltaan. Luulen nimittäin, että humoristi on koko ajan humoristi. Murjaisee heti herättyään aamulla hauskoja. Jatkan vakavimmissa merkeissä Mark Mansonin kirjan kimpussa, jossa väitetään, ettei positiivisuus tuo onnellisuutta. Tuo, muuten. Elämä on paljon mukavampaa, kun  ei ole ollenkaan negatiivinen ja kun on mukavaa, se on suurta onnellisuutta. Olen monessa muussakin eri mieltä Mansonin kanssa. En lähde tässä siitä enempää puhumaan. Lukekaa kirja, jonka nimessä on paska- sana. Ei olisi sensuuri hyväksynyt joitakin vuosikymmeniä sitten. Sensuuria ei enää ole, eikä käytetä leipäkaupassakaan nimitystä setsuuri, joka saattaa sekoittaa sensuurin ja setsuurin. Ennen oli tv- ohjelmiakin vahtimassa sensuuri. Nykyisin saa vilautella ihmisiä ilkialastomina esimerkiksi ohjelmassa Naked Attraction. En ole pöyristynyt, mutta ihmettelen, kenelle ohjelma on suunnattu. 

Tänään tästä keskustelusta selviydyttyäni teen aamutoimet loppuun ja alan laittaa uuniruokaa. Edelleen nautin kaasuuunista ja kaasuliedestä. Moneen vuoteen ei ole ollutkaan mahdollisuutta. Lapsuudenkodissa oli tietysti kaasu ja vielä naimisiin mentyänikin Etu-Töölössä. Sitten keksittiin sähkö.

Hyvää päivää. Palaan asiaan.

OLIN KUVANTAMISESSA

 Kävin kuvantamisessa. Siis otettiin röntgenkuva. Mekko oli korvissa ja saappaat piti ottaa pois. Muu sai jäädä. Sitten sipsuttelin Stockmannille eli olin aivan Helsingin kuihtuvassa ydinkeskustassa. Seppien aukiolla oli myyntikojuja ja ostin piparkakkuja ja hedelmäkakun joulua silmällä pitäen. Kakun panin paloiksi ja pakastin. Stockalla tapasin yllättäen A:n. Tovi juteltiin. Oli kiva nähdä. Olin myös kenkäosastolla etsimässä aamutossuja. Kaikki olivat kovin maskuliinisia, en ostanut. Olisin tahtonut tupsullisia, höyhenillisiä, naisellisia. "Sisäänostaja ei hanki", sanoi myyjä minun ihmetellessäni asiaa. Nyt tassutellaan isoissa huopatossuissa, joissa sisäpuolella paksua ehkä tekokarvaa tai oikeaaa lammasturkkia. Ei tahdota käyttää kauniita tossuja. Pettyneenä poistuin. Eikö Minna Parikka suunnittele ollenkaan aamutossuja?

Purin pettymystäni Rosebud-kirjakaupassa ja ostin kaksi pokkaria. Mark Manson ja Tuomas Kyrö. Ensin mainittu minulle tuikituntematon. Google kertoi hänen olevan "itseapukirjailija" Amerikasta. Kyrö kirjoillaan hyvinkin tuttu kuten Pitääkö olla huolissaan- ohjelmasta tv:ssä. Manson aloittaa kirjansa runoilija Charles Bukowskilla, joka oli "alkoholisti, häntäheikki, rahaa pummaava peliongelmainen röyhkimys". Siihen asti pääsin sillä lukemalla. Toki jatkan myöhemmin. Löysin Bukowskin sitaatin:"You have to die a few times before you can really live."

Kutsuin pari ystävääni kotiini vierailulle jonain päivänä ensi vuonna. Laadin tarjottavista luettelon valmiiksi ja kirjoitin kauppalapun. Päivää ei lyöty lukkoon. Voi mennä vaikka yli pääsiäisen. 

Yritin päästä puhelimitse erään firman asiakaspalveluun. En koskaan päässyt. Ovat tietysti sopineet puhelinyhdistyksen kanssa jonotussysteemistä, jossa jokainen minuutti maksaa maltaita. "Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja."  Potaskaa, sanon minä. Lähetin sähköpostia, jossa oli myös maininta tunnin heitosta asiakaspalvelun aukioloajoissa. Saamassani kirjeessä eri aika kuin netissä. Oli siinä varsinainen asianikin. Lähti muuten vahingossa kahteen kertaan, josta asianomaisen automaatti ei tykännyt, vaan väitti, että kahteen kertaan lähetetty hidastaa vastaamista. 

Tänään on yöpaitapäivä. Keikun sillä lailla vaatetettuna koko tämän viimeisen päivän marraskuuta ja ihan muuten vaan. Ensi viikolla supistetut itsenäisyyspäiväpippalot Presidentinlinnassa. On vähemmän kutsuttuja. Pelkällä kumarruksella kuulemma selviää, jos ei tahdo kätellä presidenttiparia.  Ellen Svinhufvudin kakusta ei olla luovuttu. Saakohan henkilökunta viedä kotiinsa kaiken pöydän antmien ylijäämän? Takuulla nimittäin jää yli. Ja annetaanko Oskulle mitään?

KUNNALLISTA

 Nyt kun olen elokuusta lähtien ollut kunnallisen sairaanhoidon piirissä, niin miltä se tuntuu? Olen aika tietämätön, mutta opin. Eräs sairaanhoitaja hämmästyi, kun en tiennyt, mikä on Maisa ja mihin tarkoitukseen Maisaa käytetään. Tutkin heti kotona asian ja nyt tiedän. Tunsin kerran erään Maisan, mutta hän oli eri Maisa. Tämä ehkä nyt tärkeämpi Maisa kuuluu HUSin palveluihin eli on tiedon lähde. Löysin omia tietojani antamistani kokeista, enkä ymmärtänyt mitään: glomerulussuodosnopeus(?). Googletin: hiussuonikerästen suodatusnopeus(?). Varmasti kropalle tärkeitä, mutta aivoilleni eivät sano mitään. Maisa tietää. Olen tottunut, että lääkäri kertoo ja vielä selkokielellä, jota asiakaspotilaskin ymmärtää. Nyt lääkärin tapaaminen on kiven takana. Tosin minua onni potkaisi ja TAPASIN lääkärin ihan henkilökohtaisesti. Hän osoittautui ylen mukavaksi ei-suomalaiseksi ja puhui hyvää suomea. Maisan antamista tiedoista ei puhuttu, kun hän vasta antoi lähetteen laboratorioon, jonne myöhemmin menin oikein ajanvarauksella. En tarvinnut vuoronumeroa, mutta ilmoittautua piti Kela-kortilla sähköisesti tietenkin. En tarvinnut apua siinä, jotta ihan ylpistyin osaamisestani.

Ihmisiä oli tuvan täysi ja melkein kaikilla vuoromumerolappu. Numeroita tuli valotaululle. Ajanvarauksella liikkuvat kutsuttiin nimellä. Monet olivat jättäneet tulematta ja kutsuttiin seuraava. Odottajilla oli vakava ilme kasvoilla ja katse yleensä suunnattu lattiaan. Joku näpräsi puhelinta. Jotkut odottajista istuivat tuoleilla lootussasennossa, mikä tuntuu olevan suurta muotia ainakin nuorempien keskuudessa. Näytti aika hupaisalta minun silmissäni. Jalat kootaan alle ja sitten istuudutaan päälle. Olen aina pitänyt ihmisten katselemisesta. En tuijota, mutta näen. Ruumiinkieli kertoo paljon. Oli maskin käytössä suositus ja joillakin oli maski. Minullakin, kun väenpaljoudessa olin. Epämukavaa, mutta urheasti sen laitoin. Sitä paitsi sen takana on mukavaa ihmisiä katsella. 

Ulkomaalaistaustaisia oli useita ja yleensä mukana koko perhekunta. Lapset pitkästyivät ja kuuluttivat sen kantavalla äänellä. Mitä pienempi lapsi, sitä kirkkaampi ja korvia vihlovampi ääni. Minulla kului aika mukavasti. Vieressäni oleva herrahenkilö soitti ilmeisesti vaimolleen ja valitti, että "kestää kauan ja A-luokkaan kuuluvat pääsevät ensin". A-luokka? Sitten huomasin kirjaimia vuoronumeroiden edessä valotaululla. Kullekin asialle oma kirjain. Herrahenkilö istui paikallaan vielä, kun minä lähdin.

Pian alan olla konkari näissä kunnallisen sairaanhoidon palveluissa. Tosin kaipaan entisiä aikoja. Tunnen suorastaan haikeutta ja ikävöin "omaa" lääkäriäni, jonka vastaanotolle sai aina ajan.

JOULU TULLA JOLLOTTAA VÄKISINKIN

 Hissi toimii taas. Sain vietyä roskat, kävin kaupoissa ja verikokeessa. Tuli erään norjalaisen kodinelektroniikkamyymälän kanssa erimielisyys, jota en saanut hoidettua. Asia selvisi, mutta siihen tarvittiin ylimmän tahon puuttuminen. 

K:n kanssa puhuttiin joulusta. Hän on aikeissa hommata oikean hyvälle tuoksuvan ja elävän kuusen. Meilläkin oli sellainen aina jouluisin. Kattoon asti ulottuva komistus. Minun velvollisuuteni oli antaa sille vettä ja kova jano sillä olikin. Nykyisin olen tyytynyt 40cm korkeaan tekokuuseen, jossa sähkökynttilät, punaiset pallot ja latvassa milloin mitäkin. Kyllähän se joulu väkisin minullekin tulee, vaikka en enää perusta samoin kuin muinoin jouluina. Vähempikin riittää. Katselen sivusta toisten touhua. Itiksen ostoskeskus jo joulua hehkuttaa ja kansa kiertää ja katselee, ostaa ja tuhlaa. Kimallukset ja muut tillpehööverit esillä niin ulkona torilla kuin sisällä. Minä kuljen kaiken keskellä nauttien osallistumattomuudestani.

Kiipesin tikapuille ja tutkin kirjahyllyäni. Löytyi taas lukemattomia kirjoja. Esimerkiksi  Nicolas Barreau Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Alkuperäinen saksankielinen teos ilmestynyt vuonna 2012. Kaksi vuotta myöhemmin meillä suomeksi. Mitähän varten niin usein aloitan kirjan lukemisen ja sitten jätän kesken? Epäkunnioittavaa kirjaa ja kirjailijaa kohtaan. Hyi minua!  Ja kuitenkin tulen perheestä, jossa rakastettiin kirjoja ja luettiin paljon.

Tänään ruuan (onko sittenkin sanottava "ruoan"?) laittoa. Ensin mausteinen bataatti-broilerikeitto, jossa tulee olemaan vahvasti ytyä. Huomasin jääkaapissa olevan erilaisia juureksia. Ei kuin juuresten kimppuun ja uunijuuriksiksi. Sopii hyvin aikaisemmin tekemäni broileri-ananaksen kanssa. Kaiken tämän jälkeen voinkin siirtyä yksinkertaisempaan murkinaan, astua vaa´alle, kauhistua ja ottaa itseä jälleen niskasta kiinni. Kyllä sitä ihminen niin helposti lepsuuntuu.

Suomalaiset eivät kuulemma pidä oliiveista. Minä pidän ja aina niitä on kotona. Ne sisältävät ihmiselle hyviä ravintoaineita. Ovat siis suositeltavia. Tulee vain ahmituksi liikaa, eikä se ole minkään asian yhteydessä hyvä. Suomalaiset myös yhä vaan vannovat suodatinkahvin nimeen. Kaikki kapselikahvit eivät ole mieleen, makukahveista puhumattakaan. Minä pidän niistä, enkä ole enää vuosiin tiputellut suodatinkahvia. Laitekin kaapin perukoilla. Keittiötä hallitsee kapselikahvikone. Laittaisinko suklaan  makuista espressoa vai cappuccinoa maitovaahdolla? 

En laita ainakaan nyt. Menen suihkuun, puen päälleni ja hyökkään bataattien kimppuun. Hyvää Black Friday´ta.

DUMPLING ON IHAN MYKY

 Tuli puhelu ikään kuin vuosikymmenten takaa. Äitini puoleinen pikkuserkku. Olemme tavanneet hänen äitinsä syntymäpäivillä joskus aikoja, aikoja sitten. Olin kuullut toiselta pikkuserkultani suru-uutisen, joka koski silloista syntymäpäiväsankaria. Otin osaa suruun. Juttelimme aika kauan ja se tuntui mukavalta. Hän lupasi soittaa, kun joskus Helsinkiin tulee. Voisimme tavata. Olin samaa mieltä.

Kun sataa ensimmäisen kerran lunta, se ei ole aina sitä kuuluisaa ensilunta. Tiede ei tunnusta, vaan ensilumella on oma määritelmä. Ja se kuuluu googletuksen jälkeen näin: kun on satanut sääasemilla ensilumi virallisesti syksyllä aamukahdeksalta ja sen syvyydeksi mitattu 1 cm, se on ensilunta.. Niin että turha hihkua, jos määritelmä ei toteudu.

Reidet kipeytyneet sen viidenteen kerrokseen hurjan kiipeämisen jälkeen. Ilman ostoskasseja olisin tehnyt sen leikiten, mutta nyt oli hokkaidonkurpitsa, hedelmiä, hylamaitoa ja muuta painavaa kassit täynnä. Kipua siinä sitten! Parantelen ponnistuksesta sisuuntuneita reisiäni kotona ja sitten vasta taas liikkeelle.Kaivoin hyllystä vanhan Agatha Christien kirjan ja luen murhasta Sinisessä junassa. Teki mieli  kurkata, kuka on kelmi, mutta jätin tekemättä. Enkä muista, vaikka olen kirjan joskus lukenut. En liioin ala yrittää ratkaista henkilöiden kesken. Minun harmaat aivosoluni eivät yllä Hercule Poirotin aivotoiminnan tasolle. Suomentaja muuten väittää Poirotilla olevan munanmuotoinen pää. En ole tullut ajatelleeksi.

Aikoinaan hehkutettiin chef Tomi Björckin dumplingeja niiden tultua markkinoille. En ostanut, kunnes nyt. Olivat niissä kasseissa, jotka retuutin portaita pitkin kotiin hissin pottuillessa. Aion höyryttää herkut ja maistettuani tiedän, ovatko herkkua. Makuasioistahan jne...   Lihottavina aineksina wasabimajoneesia ja tryffeli ponzu kastiketta. Ponzua saa Kikkomanin pulloissa. Ei sisälly ainakaan vielä omaan maustekastikevalikoimaani. Tryffeliä? Lieköhän. Olen skeptinen sen suhteen. Mikä vika muuten sanassa "myky" tai peräti "taikinanyytti"?

Tänään sitten jännittävä finaali tähtien kesken tanssiskabassa. K toivoi Marko "Signmark" Vuoriheimon voittavan kilpailun. Karisi semifinaalissa pois. K oli hullaantunut Markon hymyyn. Se ei riittänyt raadille. He kun mittailevat tanssitaidon osaamista, eikä Markon taito nyt riittänyt. Mutta hyvä heppu kaveri on.

HS kertoo, mikä kaikki ulkomaalaisissa suomalaisten tavoissa kummastuttaa. Tietysti salmiakki ja sauna-alastomuus, tiskiharja, juustohöylä ja oli listalla muutakin. Heidän laillaan ihmettelen Suomeeen ilmestynyttä tapaa ottaa kengät pois sisälle tullssa. En ole koskaan sitä ymmärtänyt. Paitsi. jos on talvella lunta kengissä tai kengät ovat kuraiset. Silloin on hyvä vaihtaa vaikka mukanaan tuomiin kevyisiin kyläilykenkiin. Niidenkin käyttö saatetaan kieltää. Minun luokseni kun tulee vieraita, isoin osa riisuu kengät. En tokikaan kiellä ja samoin pitäisi kohdella niitä henkilöitä, jotka haluavat pitää siistit ja puhtaat kengät jaloissaan vierailun aikana.

TEMPPUILEVA HISSI

 Hissi mitä  omituisemmalla tavalla epäkunnossa tai oikeammin nappulat, joilla saa hissin kulkemaan. Painoin kerroksessani painonappia. Mitään ei tapahtunut. Kipusin seuraavaan kerrokseen, painoin siinä kerroksessa painiketta. Hissi totteli. Tulin omaan kerrokseen ja hissi totteli. Pääsin alas. Aikanaan yrittäessäni takaisin kotikerrokseen, hissi ei hiiskahtanutkaan paikoiltaan. Olin ollut kaupassa, kasseja oli kaksi ja toisessa painava hokkaidonkurpitsa. Kirosin kurpitsan ja satsumakilon. Ähelsin itseni omaan kerrokseeni kassien kanssa portaita pitkin ja päätin, että jos vielä muutan, asun ensimmäisessä kerroksessa. Istuin välillä rappusilla. Jatkoin kiipeämistä ja lopulta olin omassa kerroksessa kassieni kanssa. En soittanut huoltoon. Kävin myöhemmin kokeilemassa hissin toimintaa. Hissi kulki, nappulat toimivat. En jaksanut asiaa pohtia, vaan panin hokkaidokurpitsan paloja uuniin ja jatkoin Outi Nyytäjän kirjan lukemista. Hän kertoi naisen jalkapöydän laskeutumisesta ja luitten lättääntymisestä yli viidenkymmenen iässä. Tarkistin heti jalkani ja tunnustelin luitani. 

Luin viime yönä Outi Nyytäjän kirjan toiseen loppuun, koska olin sen tehnyt ensimmäisen kerran aikaisemmin joitakin vuosia sitten. Nyytäjä kertoo olleensa seminaarissa ja siellä muistanut oppineensa oppikoulussa, että tekstin sisällön ja tyylin on vastattava otsikkoa. Minunkin pitäisi tämä  muistaa, koska tekstini ei ikinä vastaa otsikkoa.

Nyytäjä pitää Pentti Saarikoskea oikeana kirjailijana. Minäkin pidän. Saarikoski vietti aikaaansa myös Bretagnessa, mutta sillä tuskin on mitään tekemistä Nyytäjän tunteen kanssa, vaikka hän piti Saarikoskea myös oikeana bretonina. Minä taas en ole koskaan Bretagnessa ollut ja vaikka olisinkin, en olisi oikea bretoni. Enkä ehkä haluaisikaan olla. Ennen Nyytäjän kirjaa, en edes ollut kuullut paikasta, josta on 600 kilometriä Pariisiin ja Atlantille 600 metriä. Paikan nimi on Lochrist ja  nyt olen siitä tietoinen. Olin jo luettuani Nyytäjän kirjan ensimmäisen kerran. Lochristissä oli Nyytäjällä ja hänen puolisollaan talo. Siellä olemisesta ja elämisestä koko kirja Maailman laidalla (2002) kertoo.

Tänään en mene minnekään. Eilen menin jonnekin. Huomasin ilman viilenneen. Olin pukeutunut lämpimästi ja olin siitä iloinen odottaessani kylmällä  asemalla metroa. Kuljettajapulan vuoksi vuorovälit pidentyneet. Eräs mies  juoksi pitkin laituria kysellen jokaiselta, mihin metro menee. Hän hyppäsi yhteen junaan sisälle ja minä toivoin, että juna olisi hänelle oikea. Minunkin junani tuli ja siellä oli paljon ulkomaalaistaustaisia henkilöitä. Tunsin olevani kovasti erilainen.

Ensi viikolla taas asioille, ihan metrolla jälleen. Olen vilkastunut.

ASIATONTA

 Ei mitään asiaa. Heräsin yllättäen aikaisin aamulla. Näin unta Töölöntorin uudistamisesta. Se oli kokonaan peitetty mukulakivillä ja koko tori siirretty lähelle Espaa. Tiedän miksi uni. Helsingin keskusta autioitumassa ja yritetään elvyttää elämä takaisin muun muassa sillä, että Espan autoliikennettä rajoitetaan. Jalankulkijoille enemmän tilaa ja sen myötä lisätään uusia aktiviteetteja.Tämä kaikki pannut vanhan stadilaisen yöunetkin sekaisin. Töölöntori Esplanadin tuntumassa! Se oli unessani yksi elvytyksistä. Kaikkea sitä vanhan tölikäläisen uniin tupsahtaakin.

En ole aikoihin Stadin keskustassa ollut. Nyt olen kuitenkin menossa Elielinaukiolle röntgeniin. Minua vaivaavaa lonkkaa aletaan tutkia. Muutakin korjaamista kropassani. Alan ihmetellä sitä moittimisen tulvaa, jonka kynsiin monesti kunnallinen terveydenhoito on joutunut, Minulla ainakin toistaiseksi hyvät kokemukset. Julkitoin paikan päällä kiitokseni tyytyväisyyteni myötä. Ei toki ole hampaan kolossa mitään yksityistä puolta kohtaan. Hyvä lääkäri sielläkin, josta tuntui ikävältä erota olouhteiden pakosta. Monet vuodet meillä oli sujuva yhteistyö, jota lämmöllä ja haikeudella muistelen.

Luen Outi Nyytäjän vanhaa kirjaa. Luettu aikaisemminkin, kuten moni muukin Nyytäjän kirja. Hänen tekstejään ollut aikakauslehdissä aikoinaan. Enää ei Nyytäjä kirjoita. Hän kuoli viisi vuotta sitten. Hänellä oli puolisonsa kanssa Bretagnessa talo, jossa viettivät vuodesta puolet. Nyytäjä hoiti puutarhaa, kävi torilla ja tunsi olevansa aito bretoni suomalaisuutensa ohella. Kirjat ovat huumorilla kirjoitettuja elämästä, joka poikkeaa reilusti muusta Ranskasta. Oma maailmansa ja omat tapansa, oma kelttiläinen kielensä Biskajanlahden aaltojen hyväillessä Bretagnen rantoja. Olen Ranskassa ollut, mutta en Bretagnessa.

Särkyi yksi mielimukeistani. Huitaisin kädelläni epähuomiossa Muchan mukin kahvikoneesta lattialle ja  lattian ollessa kova, rikkihän muki meni. Otin kihvelin ja lakaisin raadon sirpaleet siihen. Harmittaa.  Nyt juon elefanttimukista kahvia ja se olisi saanut pudota mieluummin kuin Mucha. Puoliso piti elefanteista ja ostin mukin hänen muistokseen ja niitä saa lisää ihan Helsingistä. Mucha-mukin toin Prahasta.

TASAVALTALAINEN EI NIIAA

 Nyt kun alkaa olla joulukuun kuudes ja Presidentinlinnan pippalot aktuelleja, mietin, mitä varten tasavaltalainen nainen ei saisi maan isälle niiata tervehtiessään. Edesmennyt tapaguru Kaarina Suonio piti niiausta vain monarkkimaiden etuutena, eikä kuulu tasavaltaan. Itsenäisyyspäivän pippaloissa kuitenkin joku aina niiaa. Ei ehkä ole kuullut tai lukenut Suonion mielipidettä. Pikkutytöillä on sallittua niiata, mutta heitähän ei näissä bileissä nähdä. Minäkin olen pienenä niiannut, mutta en presidentille, vaan muille aikuisille, joita sattui melkein päivittäin kohdalleni. Opettajillekin piti niiata niksauttaa valmistavassa koulussa. Oppikoulussa ei sitten enää niinkään. Mutta piti aina nousta seisomaan, jos sattui istumaan opettajan ollessa lähettyvillä. Nykyisin, olen ymmärtänyt, kouluelämä on vähemmän kurinalaista. Opettajia nostetaan kuulemma vaikka naulaan seinälle, jos maikka ei miellytä. Opettajat valittavat ammatin olevan kovasti riskaapelia tänä päivänä. Isäni kouluaikana opettajilla oli tapana oikaista oppilasta milloin mistäkin syystä lyömällä viivottimella sormille. Nyt siitä joutuu oikeuteen. Koivuniemen herran vierailua ei sovi ajatellakaan. Lapsi tietää oikeutensa ja lastensuojeluviranomaiset tulevat lasta puolustamaan. Minä en koskaan saanut vitsaa. Tukkapölly oli suurin rangaistus. Niin, ja jouduin minä  joskus nurkkaan. Nurkkia oli aina jokaisessa kodissa ja ne olivat yleisiä rangaistusten suorittamispaikkoja. Mitä traumoja siitäkin jäänyt? Ehkä en sitä varten imuroi koskaan nurkkia.

Sain hyvän asiakkaan lisänä Armanin  eau de parfum -näytepullon ollessani kosmetiikkakaupassa. Hajusteen nimi on My Way ja tuo mieleen Frank Sinatran. Olen lukenut Sinatran elämäkerran ja siinä oli kaveria moneksi. Soittaessani levyjä, nousee käsivarsi kananlihalle ja vaivun melkein jonkinlaiseen hurmostilaan. Toinen kananlihan elvyttäjä on Elvis Presley, jota en nuorena lainkaan arvostanut. Sittemmin kyllä. Nykyisin katselen Uuno Turhapuroakin toisin silmin kuin aikaisemmin. Eikä tämä johdu siitä, että hahmon esittäjä on poistunut keskuudestamme muille filmimaille. Iän myötä näkee muutakin kuin sen, minkä silmä kertoo.

Tekemäni broileri-juuresvuoka onnistui yli odotusten.  Maailman helpoin laittaa, kun ostaa reseptin mukaan valmiiksi pilputtuja juureksia. Yleensä pilppuan itse, mutta nyt orjallisesti seurasin ohjetta. Kyllä ruuan laittajia hemmotellaan. Ja jos oikein laiskotuttaa, voi ostaa valmista alusta loppuun. Työksi jää vain lämmittäminen. Jaksaako sitä panna mikroonkaan? Isoäitini pöyristyisi nykyajan keittiössä. On vempeleitä jokaiseen lähtöön, kahvikin pienessä kapselissa ja koneet silppuavat, viipaloivat, survovat ja sekoittavat. Sen kun seisoo vieressä ja katselee.  Noituutta, sanoisi mamma.

Pitäisiköhän ostaa retkikeitin talven sähkökatkoja varten? Meillä oli sellainen vuosia sitten ajellessamme pitkin Eurooppaa papilta isäni ostamalla  Skodalla, joka näytti kyllä hurskaalta autolta,.Keittelimme kaasupullolla kahvia viininviljelysten lähettyvillä . Monet  niin tekivät, kahvintuoksu ryöpsähti nenään pitkin rinteitä Olimme menossa muun muassa näytille saksalaisen poikaystäväni vanhempien luo heidän Frankfurtissa olevaan kotiinsa.  Oli muitakin kutsuttu tutkailemaan ja katsomaan suomalaista tyttöä, josta voisi ajatella perheen vanhimmalle pojalle vaimoksi. Jossain välissä isälleni selvisi, että tässähän taidetaan menettäää vanhuudenturva tyttären muodossa. Isä ilmoitti selvällä suomen kielellä  "ulkomaalaisen kanssa et naimisiin mene". Mitä isäni pelkäsi? Muuttoani pois Suomesta? Kuka hoitaa heitä, kun ovat itse estyneitä? Oma lehmä oli lujasti ojassa. Aikaa kului ja yhteydenpito Frankfurtin ja Helsingin välillä harveni. Kunnes tuli kirje. Se oli kaunis kirje, mutta myöhässä. Olin jo sanonut miehelleni "tahdon". Vuosia myöhemmin tapasimme kuitenkin. Olimme, mieheni ja minä,  saaneet kutsun Amsterdamiin häihin ja kerroin Horstille ajelevamme saman tien pitkin Eurooppaa. Kutsui oitis meidät Hofheimiin tapaamaan vaimoaan ja esikoistaan. Siellä minä Horstin taas näin, johon olin kuusitoistavuotiaana niin tulisesti rakastunut, eikä se roihu ollut vieläkään aivan sammunut. Häntä ei enää ole. Avioliitto kariutui ja hän kuoli vuonna 2005.

Olen ajatellut hankkia oman voimakiven. Pitäisi kuulemma jokaisella olla tukena ja turvana. Olen aina kyllä tykännyt kivistä ja yhden toin Andalusian Sierra Nevadan rinteeltä. Mutta en sitä mitenkään ylenmääräisesti hypistele. Ehkä siinä ei ole voimaa. Tavallinen kun on. On minulla sitten muita kiviä, sellaisia kukkaruukkukiviä, valkoisia ja ilman kulmia. Ehkä menen Eerikinkadun Kivikauppaan ostamaan itselleni oikean kiven, joka tietää menneisyyteni ja helpottaa elämääni, kun aina sitä helpotettavaa on.

''''

  

 

    

 

MASUSSA KUPLATEETÄ

 Tihkusateessa sipsuttelin ostoskeskuksen  Zha Tea Roomiin ja join kuplateetä mansikan ja passion-hedelmän makuisena. Ohessa haastattelin korealaista miestä ja hän kertoi kaikenlaista palleroteestä muun muassa sen, että aivan alunperin juoma keksittiin Kiinassa (missäpä muualla?). Sieltä rantautui Japaniin ja Taiwaniin. Sain kortinkin, johon voi kerätä käyntikerroilla leimoja. Ja kun niitä kertyy kahdeksan, yhdeksäs on ilmainen. Hymyilimme molemmat koko ajan ja lupasin tulla uudestaan. Juoma oli todella hyvää, eikä liian makeaa, kun en tahtonut ylimääräistä sokeria, vain sen, mitä hedelmistä tulee.

L soitti ja kertoi kuulumiset. Ei tykkää kun sataa. No, tämmöstä tihkusyksyä mennään. Matkapuhelimeni pani stopin ja heitti tekstin: sim-virhe. Mitä, mitä, mitä? Ei kun Giganttiin, josta aparaatin olin joskus ostanut. Älyllä sitä ei ole varustettu. Varsinainen myyntitykki joutui minua palvelemaan, joka kävi työhönsä suurella antaumuksella jo heti ovella voinko-auttaa-kysymyksellä. Selitin asian. Minut melkein huomaamattani liitettiin jonkunlaiseksi kanta-asiakkaaksi, joka saa kaiken puhelimeen liittyvän palvelun maksamalla 10,93€ kuukaudessa. Muuten tämän kertainen sim-korttiasia ilman liittymistä olisi kuulemma maksanut noin 80€. Tuli hoppu liittyä. Allekirjoitin monta paperia (niitä lukematta), sain luottorajankin (mihin?) ja nipun papereita. Puhelimeni vikapuoli on siis turvattu.

Uunissa  muhii broileri-juuresvuoka. Nälkä ei ole. Vatsa nauttii vielä kuplateestä. Soitin K:lle ja kehuin kuplateeseikkailuani. Kannattaa muuten käydä maistamassa ja ihastumassa. Tähän sopisi sanoa "juntit" loppuun, kuten kirjailija Juha Hurme kiitospuheessaan saatuaan Finlandia-palkinnon vuonna 2017, mutta hän sanoi:"Opetelkaaa ruotsia, juntit". Äläkkä nousi ja kansa oli syvästi loukkaantunut, kirjoiteltiin ja keskusteltiin. Otimme itteemme!

Luin Islanti-kirjan loppuun ja harmistuin entistä enemmän, kun en ole Islannissa koskaan käynyt. Arvasin muuten, ettei A tiedä Islannin kuuluvan Pohjoismaihin, jonka hän vahvistikin ja kiitti tiedosta. A käynyt koulunsa Egyptissä. Ehkä maantietoa ei opetettu tai hypättiin Pohjois-Euroopan yli.

ISLANTI VOITTAA

 Van Gogh -mukissa kahvia ja odotan taiteilijan, joka mukin kylkeen kuvattu, korvan häviämistä kuuman juoman vaikutuksesta. Aina yhtä hauskaa. Olen mukin joskus ostanut jonkun taidemuseon kaupasta. Luvattu ensilumen satavan suureen osaan maata. Odotan sitäkin. Sitten luen runoja ensilumesta, joita on useitakin kirjoitettu. Lapsena riemuitsin ensimmäisen lumen tulosta. Hiutaleiden leijuessa maahan, vaadin isää hakemaan kelkan vintistä, jossa sitä säilytettiin kesän ajan. Minun lapsuudessani Helsingin talvet olivat kunnon talvia, pakkaspitoisia ja lumisia. Kelkalla päivittäistä käyttöä. Talon edessä oli suuri kallio, jonka paikalla nykyisin Kelan pääkonttori, ja siitä oli hyvä kelkalla laskea kohti pikkukaltsia. Lapsilla oli kissan päivät niissä maisemissa ja Messeniuksenkadulla oli paljon lapsia. Kesällä kaltsilla pelattiin pallopelejä, maattiin nurmella ja kiivettiin puihin. Se oli Taka-Töölön parasta aluetta ja siellä me kasvoimme aikuisiksi ja vähitellen muutimme poiskin.

Kerran takavuosina eräs espanjalainen mies kertoi minulle lähtevänsä vaimonsa kanssa joko Islantiin tai Suomeen. Kysyin myöhemmin, kumpi voitti. Islanti. Tämä tuli mieleeni kun taas luen Satu Rämön kirjaa samaisesta maasta. Rämö meni Islantiin ensimmäisen kerran korkeaouluvaihdon avulla ja oli valinnut oppilashaussa juuri Islannin yliopiston. Hänet hyväksyttiin. Näin sai alkunsa hänen Islanti -rakkautensa, joka vuosien päästä syveni pysyväksi mentyään islantilaisen miehen kanssa naimisiin ja perustettuaan Reykjavikiin perheen. Sillä tiellä Rämö on edelleen ja kirjoittaa kirjoja, joista nyt yhtä luen Islantilainen voittaa aina,  elämää hurmaavien harhojen maassa, WSOY 2015. Luulen espanjalaisen  miehen tehneen hyvän valinnan matkakohteestaan,sillä vaikka suomalainen olenkin, olen varma, että Islannnilla oli enemmän annettavaa. Laajat jäätiköt, trollit, joihin jokainen kunnon islantilainen uskoo, tulivuoret, kuumat lähteet, asumaton sisämaa erämaineen ja se ihme, että Islannin koko runsas 300 000 asukkaan kansa on jollain lailla kuulemma sukua keskenään. Ulkomaalaiset ovat tervetulleita muuttamaan tätä jatkumoa. Minulle ei milloinkaan ole tullut edes mieleen matkustaa Islantiin. Olisi pitänyt. Vähän hävettää, kun kaikissa muissa neljässä Pohjoismaihin kuuluvassa olen ollut. Islanti poikkeaa vahvasti muista ja poikkeaa monesta muustakin Euroopan maasta. Liitän ehdottomasti Islannin matkan seuraavaan elämääni. Siihen asti matkaan sinne Satu Rämön mukana.

Jos vielä olisi äiti olemassa, kysymys kuuluisi "äiti, mitä mä tekisin?" Pitkästyttää vähän. Se tapahtuu harvoin minulle. Tämä sunnuntai on yksi niistä päivistä. No, on hiusten pesu ja illalla tanssia tähtien kanssa ja totta kai Rämön kirja on vielä kesken. Ateriapuolella on kasvisten vuoro. Otin illalla jääkaappiin sulamaan kasvivuoan. Vaikka entinen (ikävä kyllä olosuhteiden pakosta) lääkärini ei ollut bataatin syömisen kannalla, uhmaan ja laitan ensi viikolla paahdettua bataattia jugurttikastikkeella. Googlasin reseptin. Kun tulee lihan vuoro, valmistan broileri-juuresvuoan uunissa. Sekin netistä. Hankittava aineet kaupasta. Mutta tänään vain pitkästyn.

 

SITÄ SUN TÄTÄ

 Käppäilin postiin. Panin menemään kirjeet Italiaan ja erääseen kirjaamoon. Jälkimmäinen voisi olla kirjeeni sisällön huomioon ottaen vaikka korjaamo. Menin myös suureen K -kauppaan, josta ostin porkkanoiden ohella kaikenlaista. Piti kysyä, missä pitävät soija-kastiketta. Myyjä lähti oikein kädestä pitäen näyttämään. Ostin Kikkomania, koska aina olen sitä ostanut. Kassajonossa eräs rouva otti asiakseen selvittää minulle, että on harmillista, kun Prismassa ei ole asiakkaita varten istumamahdollisuutta. En ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksikaan. Ehkä syynä siihen, etten ole mainitussa Prismassa koskaan käynyt. Päivittelin kuitenkin mukana.Toivottelimme toisillemme hyvää päivän jatkoa. 

Kotona survoin ostokset jääkaappiin ja rupesin lukemaan Matti Salmisen kirjoittamaa kirjaa Erno Paasilinnasta. Kumma kyllä, olen sen joskus ollut jättämättä kesken ja lukenut alusta loppuun. Erno Paasilinna on ollut minulle mieluisin koko veljessarjan kirjoittavista miehistä, vaikka Arto Paasilinna oli heistä eniten luettu ihan muita maita myöten. Pohjoisen poikia.

Suomi-Amerikka Yhdistys lähetti jäsenkirjeen. Tässä kuussa voisi mennä kuuntelemaan tuoreita uutisia USAn vaaleista. Jätän väliin. Olen huono jäsen. Äitini minut joskus on ilmoittanut ja maksanut sekä itsensä että minut ainaisjäseneksi. Hän oli minua huomattavasti aktiivisempi jäsen.

Näyttelijä Jasper Pääkkönen rakastaa vaelluskaloja. Hän on purkauttanut aikansa eläneitä patoja kalojen hyväksi, saattanut vedet takaisin luonnontilaan. Nostan hänelle ja hänen työlleen hattuani. Vaikka sitä tyylikästä, jota eräs herrasmies taannoin kehui.Vielä on pystyssä vanhoja patoja haittaamassa kalojen vaellusta kutupaikoilleen, mutta Pääkkönen on vasta hiukan yli nelikymppinen. Aikaa on. Hänellä on unelma ja hän toteuttaa sen.

Nyt menen upottamaan porkkanaviipaleita ja varsisellerin paloja tekemääni dippikastikkeeseen. Kastike on ollut tekeytymässä jääkaapissa. Tykkään varsiselleristä.

SUOMIKO VIINIMAA?

 Panin John Haldonin kirjan Bysantin historia takaisin hyllyyn. Siirsin kirjanmerkkinä olleen yhden dollarin setelin Jerome K. Jeromen kirjaan Kolme miestä veneessä, jonka olen joskus lukenut ja jonka haluan lukea taas. Alun perin se on ilmestynyt 1889 ja käännetty suomeksi muutaman kerran. Tämä minun painokseni on jo 2000-luvulta, nidottu teos. Italiassa asuva ystäväni kirjaa minulle aikoinaan suositteli ja hänen ansiostaan sen kävin ostamassa. Ei huono ostos!

Jääkaapissa odottaa uuniin panoa yön marinadissa olleet broilerin fileet.  Kesäaika päättyi ja kellot siirrettiin jonnekin muualle. Saanen Italian kirjeeni valmiiksi ja vien sen postiin jonain päivänä. On muutakin postitettavaa. Joskus on. Soitin N:lle hänen nimipäivänään ja kuulin taas koulukavereitten rivin harvenneen. N käy luokkakokouksissa.

HS kertoo suomalaisesta byrokratiasta. Pariskunta Nauvossa tahtoo alkaa viininviljelijäksi, mutta...  Kun viini valmistuu muutaman vuoden päästä myytävään kuntoon, sitä ei saa sanoa viiniksi, eikä sitä saa myydä suoraan tilalta. Jos he kasvattaisivat marjoja, niistä valmistettua viiniä saa tilalta myydä. Rypäleet ovat eri juttu. Lupaa pitää anoa, eikä se tapahdu käden käänteessä. Jos Suomen alkoholilakia muutettaisiin, kaikki olisi helpompaa. Vaan kun ei. Jos pariskunta jaksaa pitää unelmastaan kiinni kaikkine kommervenkkeineen, ovat he alan pioneereja Suomessa ja ehkä Suomea saa sitten kutsua viinimaaksi, kuten useimpia EU-maita aivan Ruotsia ja Viroa myöten. Ja jos minulta kysytään, kannatan lämpimästi viinien myyntiä ruokakaupoissa.

Marraskuu tuotapikaa ovella. Korvatunturilla huolletaan jo porojen koparoita joulua varten. Eikä aikaakaan, kun saamme arkihuolemme kaikki heittää ja kellot pauhaa toivotellen joulurauhaa. No, on tässä vielä viikkoja. Ennen olin vahvasti jouluihminen. Jos olisin  yhä, tekisin jo valmisteluja täyttä päätä. Mutta kun en ole. 

Pihalla vaahterat pitävät vielä tiukasti kiinni lehdistään. Raikkaan keltaista väriä lehdettömien koivujen seassa. Vastapäinen talo näkyy taas.Muutama lämpöaste, taivas pilvessä. Kun avaa ikkunan, syksyinen tuoksu tunkee sieraimiin. Illalla jälleen tanssitaan tähtien kanssa. Asettaudun tv:n ääreen. Eläydyn ja kiidän minäkin parketilla jonkun käsivarsilla valssin tahdissa. Muistot tulvahtavat mieleen.

EI HELSINGIN BULEVARDI

 Minäkin pidän oliiveista kuten se nuori nainen eräässä Pariisin kahvilassa, jossa hän oli oliiveja tilannut. Tytöllä on päässä suuri valkoinen hattu ja hän oli kahvilassa poikaystävänsä kanssa. Mistäkö tämän tiedän? Tove Janssonin kirjasta Bulevardi ja muita kirjoituksia. Bulevardi on yksi lukuisista Pariisin bulevardeista ja siitä kirjoitti 20-vuotias Tove Jansson vuonna 1934. 

Kirja, sekin, on minulta joskus jäänyt kesken ja luettuani loppuun Dieter Hermann Schmitzin Kun sanat ei kiitä, otin käsittelyyn Janssonin novellit. Ovat aikoinaan olleet eri lehdissä luettavina. Viimeisimmän Jansson kirjoitti 81-vuotiaana. Kirjan kuvitus niin ikään Janssonin. Ennen Muumeja ja niiden aikana. Olen Bulevardissa vasta aivan alussa ja siinä kahvilassa, jossa saa mainioita oliiveja.

Heleniltä tuli kirje ja tieto sähkön hinnan korotuksesta 1.12. alkaen. Olen Helenin asiakas Helsingin Energian ajoista. Mitäpä tuota muuttamaan. Ei mukava kirje. Vakuuttavat seuraavansa aktiivisesti markkinatilannetta ja muuttavansa hintoja tarvittaessa. Siinähän seuraavat.

Olin ruokaostoksilla. Teen siskonmakkarakeittoa ja appelsiinibroileria. Eikä ainuttakaan heräteostosta tullut ostettua. Hyvä minä! Sataa tihutti, mutta sateensuojaa eli sontikkaa ei tarvittu. Joulua ei onneksi vielä rakennettu ostoskeskuksessa. Kuplateehuoneessa oli asiakkaita. Hetken mietin, poikkeanko? En poikennut.

Aloitin Italian kirjettä. Miten sekin homma nykyisin on niin työlästä?  Tämä kun oli jo toinen yritys. Ensimmäisen poistin läppäristä. Ennen kirjoitin suitsait. A:lta tuli sähköpostia. Saksassa leikattu polvi ei tahdo toeta kotona Espanjassa. Meni Saksaan, kun  ei luottanut espanjalaisiin kirurgeihin. Nyt polvea fysioterapoidaan kaikin keinoin. Ihan espanjalaisittain kuitenkin. 

Kotus ruoti taannoin huutomerkin käyttöä. Emme kuulemma osaa huudahtaa oikeissa paikoissa. Ja teemme sen aivan liian usein. Minäkin syyllistyn tähän. Eivätkä edes pilkut ole aina niin kuin pitää. Välimerkeissä kompastellaan. Voi meitä! Annettakoon kuitenkin amatööreille anteeksi moiset mokat.

Menen syömään muutaman jääkylmän viinirypäleen. Tykkään kylmistä ja pidän ne jääkaapin vihanneslokerossa sen takia.  Joskus olen pannut jääkuution sisälle ja valkoviinilasin pohjalle. Tietysti myös juomaa. Eikä mitään kyykkyviiniä. 

KÄSISUUDELMA

 Voi rakkaat ihmiset, kiitoksia tervetulotoivotuksista. Tuntuipa mukavalle. Eihän tuo paussi nyt niin tavattoman pitkä ollut. Heinäkuusta lokakuuhun. Tässäpä taas naputtelen, vaikka ei syntyjä syviä kerrottavana olekaan.

Palleroteetä en ole käynyt maistelemassa vieläkään. Kaikkea ne taiwanilaiset keksivät. Tiskin takana näyttää aika usein kuplateehuoneessa olevan minusta ainakin japanilaiselta vaikuttava  herrahenkilö. Voin olla väärässäkin. Minä niin mieluusti panen kaiken Japanin tiliin.

Ninalle pitää soittaa Ninan päivänä. Hän oli koulutoverini Tykissä (perustettu 1912) ja ystävyytemme on harvakseltaan jatkunut läpi vuosikymmenten. Nina oli B-luokalla ja minä A:lla. Koulumatka tehtiin usein yhdessä. Kodit Töölössä samalla suunnalla. Melkein kaikkien koulukavereitten koti oli Töölössä. Tauno Palokin siihen aikaan asui siellä, vaikka ei koulukaveri ollutkaan. Minä olin kovasti ihastunut häneen. Olin usein teatterissa vanhempieni kanssa ja Palo näytteli Kansallisteatterissa. Myöhemmin ollessani jo rouvasäätyyn kuuluva, olin mieheni ja vanhempieni kanssa taas kerran Kansallisessa. Seurassamme väliajalla oli eräs vanhempieni perhetuttu teatterinjohtaja, joka huikkasi Palon hänen ohikulkiessaan mukaan joukkoomme. Hän suuteli sekä äitiäni että minua kädelle tervehtiessään. Kyllä minä sen käden pesin sitten myöhemmin, vaikka olisi ehkä pitänyt jättää tekemättä.Ja olin minä himpun verran ylpeä siitä käsisuudelmasta. Ne eivät enää ole oikein muodissa. Vaikka koetan pysyä maailman menossa ja nykyajassa mukana, kaipaan joitakin asioita entisistä ajoista käyttäytymistapojen puolelta. Kassaneidin huikatessa "moi" nousevat karvani pystyyn,enkä osaa vastata samalla sanalla,vaan sanon  "päivää", joka saa useinmiten neidin hämilleen. "Iltaa" aiheuttaa suorastaan paniikin ja jos puhelimessa sanon "kuulemiin", vastauksena on täydellinen  hiljaisuus.

K soitti ja juttelimme jälleen niitä ja näitä tyhjänpäiväisyyksiä. Olimme eri mieltä, onko ostoskeskus Eastonissa  K-Market, K-Supermarket vai K-Citymarket. Olin Superin kannalla, mutta K melkein tuohtuneena tiesi sen olevan Citymarketin. Näin meidän kesken, minusta on yks lysti, mikä K-ketjun kauppa se on. Käyn siellä vain silloin, kun on asiaa sen vieressä olevaan Postiin. Vanhalla puolella kauppakeskusta on S-ketju valttia ihan Herkkua myöten. Minulla ei ole kanta-asiakkuutta missään, paitsi Stockmannilla ja Kicksissä. Saan siis puhtain omintunnoin tehdä ruokaostokseni missä mielin.Viime vuosisadalla oli lihakauppa Seeck ja Minna Canthin kadulla Salosen lihakauppa ja tietysti Stockmannin aina yhtä oivallinen ruokakauppa, kunnes se myytiin S-ketjulle. Kaikki pienemmät olivat kauppoja, joissa ostettiin tiskiltä ja myyjä pani pakettiin ja otti maksun. Leipäherkut ostettiin Ekbergiltä, joka on vieläkin Bulevardin varrella. Ihania teeleipiä! Näitä vanhoja kauppoja kaipaan. Irtotavaraa ja taatusti tuoretta. Ei muoviin käärittyjä valmispakkauksia, ei mitään puolivalmista, eikä kukaan ollut kuullutkaan, että kaupasta voisi ostaa pahvipakkauksessa kesäkeittoa.  Äitini kaikkien muiden äitien lailla valmisti ruuan alusta loppuun. Nyt sen tekevät Saarioisen äidit. Kyllä on tehty elämä helpoksi.  Sitten ihmetellään, kun kotien keittiöissä pyöritellään silmiä ja peukaloita uusavuttomina, jos kädessä on multaperuna. Pitäisikö sille jotain tehdä? 

TÄÄLLÄ TAAS

Päivää pitkästä aikaa. Kiitoksia niille tekstieni lukijoille, jotka julkitoivat huolestumisensa poissa olostani. En aio sen enempää kertoa syitä kirjoittamattomuudestani, mutta nyt ainakin olen takaisin. Olenhan kuitenkin joskus maininnutkin blogini lopettamisesta. Katsotaan miten käy.

Kesä oli ja se meni hissun kissun. En matkustellut, suunnitelmat eivät toteutuneet ja kotona olo tuntui mukavalta. Syksy jo hyvällä alulla, pihakoivut kaljuuntuvat kilpaa, parvekkeelta poistin kaikki kukat, eikä edes kanervia ole tilalla. Lukenut olen paljon. Hyllyssä on kirjoja, jotka joskus jääneet kesken. Ystäväni A suositteli Arthur Goldenin Geisha-kirjaa, jonka tiedänkin olevan suomennettuna. Jos  on vielä saatavissa, ostan, kunhan sille päälle satun. Taidenäyttelyissäkään en ole ollut. Nyt kuitenkin suunnittelen K:n kanssa menoa Sinebrychoffin museoon katsastamaan Japanilaisia puupiirroksia, joista kovasti pidän. Kansallisgalleriasta saatu Edo-kauden teoksia 1700-1800-luvuilta. Japanihan, vanha Japani, on aina ollut intohimoni kohde, koko kulttuuri. Luin uudemman kerran Kakuzo Okakuran kirjan teestä. Kertoo paljosta muustakin. Otin hyllystä myös aiemminkin lukemani Héctor Garcian ja Francesc Mirallesin kirjan Ikigai. Kertoo pitkän elämän saloista japanilaisittain. "Supersatavuotiaat" eivät ole harvinaisuuksia. Ovat yli 110-vuotiaita ja täysin kiinni elämässä.

"Muista terveet tottumukset,
ruokamäärät kohtuulliset.
Vältä liikaa lääkintää
ja vaikka joskus ärsyttää,
aina täytyy yrittää
tyynnytellä itseään.
Iloiten ja pelotta
liikuntaakin harrasta.
Lähde ulos kotoa
ystäviä tapaamaan."

Aikaisempi soppakausi on takana. Pakastimen kymmenet keitot syöty. Tänään laitan uunijuureksia, kunhan olen vaihtanut yöpaidan käytännöllisempään asuun. Ostin jo raaka-aineet. Itiksen ostoskeskukseen on pykätty kuplateehuone. Vielä en ole käynyt maistamassa. Netissä tietysti jo tutustuin tähän palleroteehen ja sen kaikkiin variaatioihin. Taiwanissa kuulemma kehitelty aikoinaan, josta ei kovin pitkästi aikaa olekaan. Ehkä tämän "teen" yhteydessä ei voi puhua  teen filosofiasta ja teeismistä tai edes teestä taiteena. Eivätkä varmastikaan vanhan Japanin teen rakastajat edes hyväksyisi "helmiteetä" jalon teen joukkoon. No,eivät ole näkemässä saati maistelemassa.

Nyt suihkuun ja sitten pilppuamaan.

LIIAN HEPPOINEN LUPA

 Olin pitkän kassajonon ensimmäisenä, kun takaani kuului miehen ääni: "mulla ei ole kuin nämä kaksi asiaa, saaks mä mennä ohi?"  Tämä tapahtui jokaisen kohdalla. Ne kaksi asiaa olivat oluttölkkejä. Mikä ihmeen oikeus kahden tölkin ostajalla on ohittaa koko jono ja miksi?  Jos ei ole aikaa käyttäytyä kaupassa kuten kuuluu, ei pidä mennä kauppaan. Teki mieli hiukan keskustella miehen kanssa, mutta kun en ollut varma hänen reaktiostaan, jätin tekemättä. Teki mieli myös puhutella jonon ihmisiä. Eikö uskalleta sanoa "ei"? Jätin senkin tekemättä. Minusta ei ole kohteliasta,eikä edes ystävällistäkään, antaa ohituslupa. Näitä luvan pyytäviä kavereita on usein kaupoissa ja ilmeisesti temppu on aina onnistunut. Annamme hyväksynnän väärään kassakäyttäytymiseen. Emme arvosta jonotuksen ideaa, annamme piut ja paut järjestykselle ja eriarvoistamme tavaran määrän, josta maksamme. Miksi kahden tavaran ostajalla on oikeus ohittaa kolmen tavaran ostaja? Minulla oli enemmän kuin kolme, enkä antanut miehelle ohituslupaa.

Postitin Italian kirjeen lisämaksulla ja sillä lailla se kulkee nopeammin perille tavanomaisen parin kuukauden sijaan. Kaupasta ostin torin litrahinnalla koko parin kilon suuruisen laatikollisen kirsikoita.Toivoin, ettei torikauppias huomaa, kun menen häneltä ostamaan mansikoita. Ei huomannut. Kaupassa minä taas huomasin unohtaneeni ostoslistan kotiin ja siksi en älynnyt ostaa pientä pakettia voita ja pientä tetraa täysmaitoa, jotka tarvitaan vichyssoise-keittoon. Pakko jättää seuraavaan ostoskertaan ellen improvisoi.

Illalla vuoteessa aloin lukea, yrittää jälleen kerran, Oscar Wilden vuonna 1889 ilmestynyttä kirjaa The Dacay of Lying Martti Anhavan 1998 suomentamana. Kirja on dialogin muodossa keskustelijoina Cyril ja Vivian. Jo dialogi hämää, eikä kirja ole minusta ollenkaan wildemäistä. En päässyt yhtään pitemmälle edelliskertaa. Cyril sanoo: "Jos kirjasta ei voi nauttia lukemalla sitä kerran toisensa jälkeen, sitä ei kannata lukea ensinkään." Jätin ystävykset pohtimaan Rousseaun takaisin luontoon-teoriaa ja kuinka sen ajatus elvyttää taiteen silmissä pannen veren kiertämään ja valaa voimaa käsivarsiin. Siirryin helposti yleistajuisempaan asiaan eli Kakuzo Okakuran kirjoittamaan kirjaan teestä. En ole mikään intohimoinen teen juoja, mutta sen historia kiehtoo.

OLIKOHAN SIIPIJALKAINEN?

 Heinäkuuta mennään jo täyttä häkää. Kohtapuoleen koko kesä taputeltu. Hellettä vielä kai tovi, sitten ilmassa epävakaisuutta. Tervetullutta, luulen ma.

Luin lehdestä, että ihmisen kuivuminen helteellä tulee salakalavasti. Nipistin kiireesti ihoani, että palautuuko vai jääkö pystyyn. Palautui. Varmemmaksi vakuudeksi join kolme isoa lasillista vettä, jossa jäitä ja sitruunan viipaleita. Keittokin voisi olla näinä aikoina kylmää. Etsin reseptit myöhemmin. Vähällä syömisellä on pärjäilty. Kuumalla ei maistu. On helteen hyviä puolia. Hiukset eivät pysy kuosissa, kun yöllä hikoilee, vaikka ei ole kuin pelkkä lakana. Hikoilu on helteen huono puoli. Joskus menen parvekkeelle. Sinne ei mahdu vuode. Jos mahtuisi, nukkuisin siellä. Eräänä yönä jokin lensi nopeasti partsin ohi. Ilahduin. Olisiko ollut lepakko? Niitä oli paljon Katajanokalla, jossa minulla oli myös tapana istuksia öisin parvekkeella. Lepakot olivat tulleet jostain luolasta esille siihen aikaan kuten lepakoilla tapana on. Nahkasiivet läpsyttivät somasti. Joku kutsuu lepakoita "siipijalkaisiksi".

Odotan yleisurheilun mm-kisoja. Silloin on mukavaa valvoa, jos valvottaa. Kisat USAssa. Suorat lähetykset eivät meidän kannaltamme ole sopivaan aikaan. Kuinka korkealle hyppää Armand Duplantis? Onko mukana? Maailmanennätyskaveri.  Seiväs taipuu, taipuu ja singauttaa miehen riman yli huimassa kuuden metrin korkeudessa. Missä kulkee raja?

Katselen mielelläni tv:n ruudusta sarjaa "Lewis". Viipyilevää murhatutkimusta. Lewisin pari on älykkö, josta piti joskus tulla pappi. Tuli murhia ratkova etsivä. Sarja on uusinta kuten niin monet ovat. Kannattaa katsella uudemmankin kerran, jos ei ole muuta hommaa. Hyvää englantilaista elokuvan tekemistä.

Olen ahminut loppuun aprikoosit ja kirsikat. Mansikoita on vielä sekä yksi omena ja päärynä. Heti maanantaina torille. Silkkaa ylellisyyttä, että täälläkin on tori. Oikeastaan toripahanen, jossa muutama koju ja yksi valtava teltta täynnä mekkoja ja muuta kesävaatetta kympistä ylöspäin. En ole nähnyt asiakkaita, mutta en liioin liiku teltan ohi alvariinsa. Kaipaan Kauppatoria.

RUNOT SURUISTA TEHTY

 Hehkuvassa kuumuudessa eilen torilla. Kirsikoita ja mansikoita. Kaupasta omenia ja päärynöitä. Sitten  kipinkapin viileään kotiin, jossa surisivat tottelevaisesti tuulettimet ikkunoiden ollessa visusti kiinni. Lounaaksi palsternakkakeittoa. Ei muuta tehtävää. Luin Yeatsin, Shelleyn ja  Keatsin runoja. Minusta sopivat kirsikoiden kanssa hyvin. En kaiken aikaa vanno Leinon ja muiden kotimaisten mestareiden nimeen. On osattu muuallakin. Olen sitäkin miettinyt, miksi niin monet runot ovat alakuloa täynnä? Soittokin kuulemma on suruista tehty. Tunsin kerran erään runoilijan. Hänenkin runoissaan pääosaa esittävät masennus,yksinäisyys, kivut vanhenemisesta, ahdistuneisuus...  Onko helpompaa antaa tunteille valta suurten kärsimysten keskellä, antaa runon syntyä? En tullut koskaan kysyneeksi. 

Suunnittelemani Espan puistossa pasteeraileminen siirtyy viileämpään ja myöhempään ajankohtaan. Ei minun ehdotuksestani, vaan ystäväni, jonka pitää karttaa helteellä ulkoilua. En minäkään maratonia lähtisi juoksemaan, mutta hissunkissun kävely kyllä passaa. Lierihattu estää paisteen pääsyn kasvoille. Aurinkolasit himmentää kirkkautta. Uskaltaudun jo sukittakin kulkemaan. Silloin on pantava nilkkaketju, joita on hauska käyttää. Niin kesää, niin kesää.

Joko omenapuut ovat kukassa? Kaikkihan jo kukkivat, monet sen tehneetkin.Tämä tuli mieleen, kun ostin onnittelukortin värssyineen: "Ah, omenankukkien aikaan/ muutako tahtoisin/ kuin rahtusen suven taikaa/ viedä uneen talvisiin". Kortti kuuluu Railin Runokortit-sarjaan ja värssyn tekijä on Raili Heikkilä. Ei muuten suruista tehty. Ehkä lähetän kortin Italiaan, jossa vietetään heinäkuussa syntymäpäivää. Kun maksaa lisämaksun postin kuljetuksesta, menee perille joutuisammin. Muuten saaattaa tehdä matkaa parikin kuukautta. Nämä ovat niitä Postin mystisiä juttuja, joista kuluttaja ei ole perille päässyt. 1800-luvulla oli Amerikassa Pony Express, joka laukkasi säällisessä ajassa postit määränpäähän. Ollapa sellainen nyt meillä Euroopassa? Ehkä minä soitan onnittelut Italiaan. Ei tarvita hevosta tai edes kirjekyyhkyäkään. Jälkimmäisen hankkimista olen kyllä ajatellut.

Panen vielä murheellisuuden näytiksi Shelleyn runosta Kutsu kurjuudelle pari säkeistöä:

Tule, istu rinnallen,
kurjuus surupukuinen!
Hahmos, kainon morsion,
vaikka mykkä, lohduton,
jumalaisen ylväs on!

Tule, istu rinnallen!
Vaikk´ oon nähdä murheinen,
onnellisemp´ oon kuin sa,
jonka otsa ihana
kantaa tuskan kruunua...

(Tämän "Invocation to misery" Shelley kirjoitti vuonna 1818 ja 1929 suomensi Jaakko Tuomikoski)

Niin oli tämäkin suruista tehty. M.O.T.

SAMETTIA PARTSILLA

 Viime yö niin samettisen pehmeä ja lämmin, että herättyäni ykskaks aamuyöstä, menin parvekkeelle yöpaitasillani nauttimaan olostani. Viivyin toista tuntia. Näin kolmen lentokoneen valot taivaalla, enkä muuta. Oli hiljaista ja tuuletonta. Ikkunoissa ei valoja, kadut autioina. Oli oikein mukavaa.

Lueskelin opusta, joka ilmestyi aikana, kun Helsinki täytti 450 vuotta. Löysin Uula Erosen kirjoittaman runon:

Kaikki muuttuu, muuttuakin pitää
ja vanhan alla aina uusi itää.
Vielä lentää lintu yli Linnunlaulun
vielä möyrii siili alla junavaunun
vielä kytee kyrmyniska ahven
pinnan alla Eläintarhan lahden.
On muuttumatta tähtein sakarat
ja Havis-Mantan ihanaiset pakarat.

Runonen sopii näin Helsinki-päivän jälkeenkin, vaikka juhannuksena. Mittumaarista on runoja monen moisia ja minäkin tänne niitä vuosien varrella kopioinut. Vaan en nyt. Mennään runotta etiäpäin.

A lähetti meilin ja maanantaina sairaalaan ja leikkaukseen. On Saksassa vielä useamman viikon, koska kuntoutus tapahtuu myös siellä. Pojistaan toinen tuli äitiään tervehtimään. Lämmintä piisaa sielläkin, että ihan huh-hellettä.

Olohuoneen puolelle paistaa aina iltapäivällä aurinko. Panin tuulettimen töihin. Hellettä täälläkin. Syön mansikoita, kirsikoita, vesimelonia ja voin hyvin. Pistelin lounaaksi Harira-keittoa. Ei hullumpaa. Olisi saanut olla himpun verran enemmän tulista Harissa-tahnaa.

Että siis tämmöistä tänään. Mukavaa juhannuspäivän ehtoota!

CROCS-JUTTUA

 Pitäisikö hankkia crocsit? Olen ihmetellyt urheilujalkineiden yleistynyttä käyttöä asun kuin asun kanssa. Nyt ovat crocsit työntyneet niiden rinnalle. HS yrittää kertoa, miksi. No, minusta ne näyttävät jaloissa mukavilta, vaikka en ole kokeillut. Vai näyttävätkö? Crocsit ovat muovia ja alunperin tarkoitettu kotikäyttöön takapihahommissa. Nyt niitä on ollut Oscar-gaalassa iltapukuisten jaloissa. Pannaanko crocsit muodikkaasti jalkaan joulukuun itsenäisyyspäiväpippaloissa Suomessakin?

Sakari Hällforsin kirjoitus HS:ssa  kertoo muotiguru Sami Sykön vastustavan crocsien uutta tulemista. Minä liioin en niille lämpene, vaikka valmistetaan myös korkeakorkoisina. Niitä on moneksi. En osta. Eikös muovi hiostuta ja ole aika kova materiaali paljaassa jalassa? Sukkien kanssa? Ei kai. No, kukin kulkekoon missä jalkineissa tahansa oman makunsa mukaan. Niin teen minäkin.

Puhdistin tuulettimien siivekkeet ja nyt tuulettimet odottavat ensi viikon hellettä. Torilta ostin Rumba- ja Hella-mansikoita. Avomaan jo. Maistuivat kesälle ja auringolle. Niitä on saatava lähipäivinä lisää. Herttainen juhannus tulossa, eikä pirttiä ole puhtoiseksi pesty. Ei koivuja ovenpielessä, ei heilaakaan. Mutta olen K:n kanssa menossa jonain päivänä Espan puistoon katselemaan ihmisiä. Näin me sovimme. 

Luen edelleen Matti Rämön matkasta Turkkiin, jossa hän on jo. Tästä tuli mieleen, että Turkin presidentti Erdogan  ei tykkää maansa englannin kielisestä nimestä "Turkey". Liian kalkkunamainen. Ehdottaa nimeksi "Türkiye". Joku jo kysyi, koska hän puuttuu suomen kieliseen nimeen "Turkki"? Siinähän kalskahtaa eläimen tai ihmisen vaatetus. 

Ostin mansikoiden ohella tarpeet, chiliä ja bataattia, keittoon, jonka väsään jonain päivänä. Muut ainekset olivatkin kotona, kurkuma, juustokumina ja korianteri. Luin jostain, että helteellä on hyvä juoda ja syödä lämmintä. Ei siis jääpaloilla jäähdytettyä keittoa tai juomaa. Meillä keitto kuuluu pakkaspäivän ruokiin ja kesällä kaikki pitää olla viileää. Molempi ehkä parempi.

ALAMAISSA

 Eipä ole ollut juteltavaa, joten olen ollut hiljaa. Välillä Stadissa, hommaillut sitä ja tätä täällä ja tuolla. Joskus vain ihmetellyt tätä maailman menoa, keitellyt Harira-keittoa, jossa tulisen puoleista Harissaa. Jokin minua viehättää marokkolaisessa keittiössä. Ehkä muisto eräästä parhaimmasta syömästäni kana-ateriasta Tetuanissa. Ehkä jokin muu panee viehättymään.

Suunnitelmia on. Taidenäyttelyitä, oikeaa Stockmannia, joka ikäväkseni sekin muuttunut, pasteerailua keskustan kaduilla. istuskelua Espan puistossa... Kunhan  sille päälle satun. Ouluun en lähde. Päätös asiasta tehty. A edelleen Saksassa odottamassa jalkaleikkausta. M ja A muuttamassa uuteen kotiin. H:n kanssa päätimme mennä terassille viinilasilliselle ennen kuin kesä päättyy. Huomenna kesäpäivänseisaus ja siitä syksyä kohti. K elelee hissukseen. Tämän tiedän, koska juttelemme puhelimessa. Roskiksella ja ruokakaupassa käynnit värittävät arkea.

Parvekkeen kukkaloisto sen kuin kukoistaa. Annansilmät venyneet somasti korkeutta, jättiläismäinen pelargoni on kuin iso pensas amppelissa, rehevä mansikka vierellään. Jälkimmäinen kantaa satoakin. Kiinanpetuniat juovat runsaasti vettä osoittaen heti mieltään, jos jäävät ilman. Kivaa näitä on hoidella. Yleensä teen sen illalla auringon paisteen poistuttua talon taakse. Sitten istun ja katselen suuria koivuja ja korkeaa naapuritaloa. Kauempaa kuuluu autojen ääniä ja moottoripyöräilijän armotonta kiihdytystä. Jokunen lokki harvoin lentää parvekkeen ohi. Silloin tulee ikävä Katajanokan lokkien kirkunaa, lepakoiden lehahtelua ja merituulen suolaista henkäystä. Lotossa oli vain kolme oikein. Tarkoittaa että asuminen jatkuu täällä, jonne en kuulu. Kirjoitin jo A:lle "I hate all this here". Ilmeisesti tänään syvän pessimismin päivä.

Nyt hiusten pesuun ja lounaan laittoon. Kanankoipi ja salaattia.

NOBEL JA EI NOBELIA

 Kesä jatkuu. Ihan kivan lämmintä, paistetta ja pää täynnä suvisia ajatuksia. Partsilla kukat kukoistavat, mansikat kypsyvät amppelissa, kiinanpetuniat ovat upeita. Luin loppuun kirjan kirjailijoiden Helsingistä.  Siitä pieni juttu omin sanoin, joka pani hymyn huuleen. Kun sekä Mika Waltari että F.E. Sillanpää olivat samaan aikaan hoidettavana Kammion sairaalassa, kävi Sillanpää usein Waltarin huoneessa visiitillä. Sillanpää kertoi olevansa sairaalassa siksi, koska oli saanut "sen pirun Nobelin, jota pää ei kestänyt". Waltari taas Sillanpään mielestä oli hoidossa siksi, että hän ei koskaan tulisi Nobelia saamaan.

Ruotsalaiset mansikat tulleet torille. Ostin niitä sekä ihanan kypsiä kirsikoita. Kaupasta ainekset marokkolaiseen harira-keittoon. Onneksi oli myös harissa-tahnaa. Ohje ei kertonut, vihreääkö vai punaista. Ostin jälkimmäistä. Kiusaukset jätin kauppaan, joka teki minut ylpeäksi itsestäni. Pääsenkö tavoitteeseeni laihtumisessa elokuuhun mennessä? Lähelle ainakin. Kohtapuoliin mekko solahtaa päälle kuten ennenvanhaan. Ihmisiä liikkeellä sankoin joukoin. Loma-aika alkanut. Torille ilmestynyt jäätelökioskin terassi, jossa myös tungosta. Maan alla metro toi ja metro vei ihmisiä. Iloisia ilmeitä ja kevyttä vaatetusta, paljaita sääriä ja käsivarsia. Olisipa tämä ikuista!

Venäjällä outoja huhuja Suomesta ja nyt myös presidentti Niinistöstä. Kummallinen naapuri meillä. Ei riitä, että siellä vääristellään Ukrainan sotaa. Ennen muinoinen missien yleinen toive rauhasta maan päällä toimittajan kysyessä, mitä missi toivoisi, olisi nyt kovasti toteutuessaan poikaa. Alkaa sotiminen jo kyllästyttää.

Tänään kotona, huomenna liikkeelle. Ehkä Espan puistoon ehkä muualle. Korkeasaareen? No ei sentään. Pohdin kohdetta huomenna.

HELSINKI-PÄIVÄ

 Olen korjannut mansikkasatoa parvekkeelta. Ihan kelpo mansikoita. Pelargoni on muhkea, samoin kukoistavat kiinanpetuniat ja annansilmät kasvavat somasti korkeutta. On se upea puutarha tänä vuonna. Suurella ylpeydellä ja tyytyväisyydellä siellä istuksin lukemassa.

Olen taas soppatuulella. Pitää saada ainekset marokkolaiseen hariraan ja seuraavaksi mahdollisia hellepäiviä  odotellessa muutama kylmä keitto. Tuulettimet vielä talviteloillan kaapin kätkössä. Vähän kiipeilyä tikapuilla ja saan ne toimintakuntoon alas otettuani.

R:ltä tuli meili, jossa hän kertoi itävaltalaisesta juhlapyhästä Fronleichnam, jota vietetään ruumiin pyhittämisen kunniaksi. En ollut kuullutkaan, vaikka Itävallassa olen muutaman kerran ollut. Enemmän kai olen tutustunut siellä kahvilakulttuuriin kuin uskonnollisiin tapoihin.

Tälläydyin jo aamulla stadivalmiiksi ja hyppäsin yhdeksän jälkeen metroon. Oma kaupunginosani oli hiljainen ja unelias, mutta keskikaupunki eli vilkkaana ihmisineen. Suunnistin  Espan puistoon. Lavan katsomossa vielä hyvin tilaa. Istuuduin penkin päähän ja oli hyvä näköala estradille. Musiikkia ja Stadin Slangin puheenjohtaja Harri Saksalan puhe. Sen jälkeen esiintyi Slangin kuoro ja niin oli Stadi taas niin gimis. Mikkihiirikin oli merihädässä ja sen myötä tuli lapsuus mieleen. Kaupungin pormestari Juhana Vartiainen luki lapuista slangin kielisen tervehdyksen. Seurasi tilaisuuden kohokohta, Stadin friidun ja Stadin kundin julkistaminen. Friidun tittelin sai balettitanssija Minna Tervamäki ja kundiksi leivottiin rämäsanainen Remu Aaltonen. Saksala kysyi Aaltoselta. mistä hän on oppinut niin "värikkään" kielen. Remu viljeli kirosanoja koko ajan puhuessaan. Nauroi välillä nojaten raskaasti keppiinsä. Kuulimme myös alkuperäisen Kisun laulamista eli Kristian Jernströmin. Sujui hyvin seitsemänkymppiseltä. Loppusanat ja tilaisuus oli ohi.

Menin Stadin Slangin ständistä ostamaan Slangimusan cd:n . En ole vielä kuunnellut. Hiippailin vielä Stockmannille ja tein pienen ostoksen. Sekin muuttunut sitten viime näkemän. Mikään ei ollut paikoillaan kuten ennen. Olin kuin mikäkin turisti.

Nautin Espan puistosta ja lierihattuilmasta. Päätin tulla jonain arkipäivänä uudestaan, jolloin siellä ei ole rihkamakauppiaita Runebergin ympärillä. Hänen päälaellaan oli muuten pulu. Metrolla kotiin ja myöhäinen lounas lautaselle ja maaruun.

TUPAKKALATO

 Mansikat Hollannista, naan-leipä Puolasta, porkkanat keitossa ihka suomalaisia, aprikoosit espanjalaisia. Sitä ollaan niin globaalia että. Tänään ja huomenna kasvispäivä. Yritän säilyttää saavuttamani kuoppaposkisuuden. Sehän tietää laihtumista. H sanoi minun olevan sopivan painoinen, mutta en uskonut. Uskon lääkäriini kuin kallioon. Ja hän on laihtumisen kannalla. Varaa on, tämän tiedän itsekin.

Luen kirjoja Helsingin historiasta ja nyt sain tietää, mikä oli tupakkalato ja missä niitä on ollut. Tekivät muinoin teatterin virkaa, kun tupakkasato oli korjattu ja kuivattu ladossa. Sitten tuli jo 1800-luvulla teatteria varten pykättyjä taloja. Nykyisin meitä hemmotellaan monilla teatteritaloilla ympäri maata. Kansa haluaa nähdä komeljattareita. "Knapita housunhalakos, ettet kulje ko mikäki komeljanttari", on sanottu joskus Kaustisella. Naisetko eivät olleet komeljanttareita?

Joitakin aikoja sitten suunnittelin imuroimista ja tänään se tapahtui. Meinasin vielä parvekkeenkin, mutta onnekseni en toteuttanut meinaamista. Sen lattialle on varissut mansikan kukkien terälehtiä. Mansikan käytöstavat ovat minulle outoja. En tiedä, varistaako se kypsän mansikan, jos on jäänyt roikkumaan? Muutama on ollut jo syötävässä kunnossa ja olen ne syönyt. Onhan se eri hienoa kerätä niitä omasta maasta. Mökilläkin keräsin, mutta olivat ahomansikoita ja ne panin heinänkorteen. Aitan ympäristö oli täynnä ahomansikoita. Niitä aikoja se oli!

Aurinko paistaa myös tänään. Kunpa se tekisi vielä niin sunnuntainakin. Helsingillä on synttäripäivä. Juhliminen alkaa jo huomenna monin eri tavoin. Ei täytetä pyöreitä, täytämme 472 vuotta. Onhan sekin jo jonkunmoinen ikä. Tosin Turku on jo 793-vuotias.

A on Saksassa ja menee jalkaleikkaukseen. Kutvahtaa siihen ja toipumiseen iso osa kesää. Jossain välissä sitten takaisin kotiin Espanjaan. Suri meilissä, ettei osaa nukkua oudossa vuoteessa ja kaipaa kotikaupunkinsa lämpöä.

MIELUISIN KIROSANA

 "Perkele" on suosituin ja vaikuttavin kirosana suomen kielessä. Minustakin se menee muiden edelle, kun sen oikein tunteella ja voimalla suustaan sinkauttaa. Asiasta tehtiin oikein tutkimus. Niin että nyt tiedämme.

Toinen asia, joka kielitieteilijöitä ja kansaa askarruttaa on se, mitä tehdän Valko-Venäjän nimelle. Pohjoismaista Norja, Ruotsi ja Tanska jo käyttää maan oikeaa nimeä Belarus. Jos minulta kysytään, jota ei tehdä, niin olen Belarusin kannalla. Kunhan sanan taivutus menee oikein. Kotus vastustaa nimen suomen kielistä vaihtamista. Perustelut ovat Helsingin Sanomissa.

Tänään juhlitaan puolustusvoimia, on puolustusvoimien  lippujuhlan päivä ja nostetaan Suomen lippu salkoon. Lentokoneita taivaalla ja maan pinnalla sotilasparaati. Luultavasti ei kuitenkaan niin komea paraati kuin eilen Isossa-Britanniassa, jossa juhlitaan monen päivän ajan kuningattaren 70-vuotista taivalta monarkkina. On siinä pitkä työsarka. Mutta kyllä meidänkin tämän päiväistä paraatia kelpaa seurata. 

Minä en liiku mihinkään kotoa. Luen Eino Leinon, joka ei ole se Eino Leino, kirjaa "Kirjailijoiden Helsinki", joka myös joskus jäänyt kesken. Näitä oli tuplaten hyllyssä ja toisen lähetin Italiaan, josta jo  tuli kiitos. Istuin eilen pitkän tovin partsilla lukemassa. Auringon paistetta riitti niin, että oli pakko suojautua parvekehatun lierin alle varjoon. Nenään tuli mansikan tuoksu.  Niitähän roikkuu yläpuolellani saamassani  parvekemansikassa,  Fragaria x Ananassa, osa jo vienosti punastuneena. Satoa pitäisi riittää koko kesäksi kertoo Google. Tulee olemaan ikimuistoinen hetki pannessani ensimmäisen mansikan suuhuni omasta maasta. Kuinka se kuulostaakin niin kivalta!

Heräsin tänään jo  ennen viittä aamulla ja tiputtelin kahvin Mucha-mukiin. Taivas pilvessä ja sadetta luvattu. Kauhukseni sitä myös luvattu 12.6. jolloin pitäisi istua Espan puistossa lierihattu päässä juhlistamassa Helsingin syntymäpäivää. Toivottavasti ennuste ei pidä paikkaansa. Ettei tarvitse turvautua suosituimpaan kirosanaan.

LAMPUN VAIHTO

 Ei onnistunut. Piti olemani fiksu ja itsenäinen. Toinen valo sammunut kylpyhuoneessa. On uusi hankittuna. Kiipesin ylös aseena ruuvimeisseli. Olen oppinut, että siitä on moneksi. Vaan ei tässä hommassa. Sain valaisimen irti ja ulos roikkumaan, mutta ei irronnut se osa, jonka sisällä vaihdettava lamppu on. Tulin alas ja panin ruuvimeisselin taas omaan paikkaansa. Panin tikkaat paikoilleen ja päätin olla yhden valon varassa. Jos se sammuu, mietin uudestaan. Hulluinta on, etten ottanut vieraani apua vastaan lampun vaihdossa. Omapa on vahinkoni. Jos vielä menen naimisiin, otan mieheksi sähkömiehen.

Kestitsin vierastani, joka ohessa pani tv-kanavat paikoilleen. Nyt ovat HD:tä kaikki.Kiitos. Syötiin ja juotiin slushia. Meni iltaan asti ja pantiin maailma järjestykseen. Tuli parempi olo.Hän lähti ja minä menin nukkumaan. Nousin ylös ja korjasinkin pois aterioitsemisen jäljet. Uudestaan vuoteeseen ja taas oli hyvä olo.

On se niin kesää että. Eilen satoi ja tuuli vimmatusti. Nyt paistaa. Istuskelen partsilla ja ihailen mansikkaa, jonka vieraani toi. Siinä on mansikoita kypsymässä. Roikkuvat somasti puolivalmiina. Pelargonin siirsin niin että molemmat mahtuvat vierekkäin tangossa. Puutarhani on täydellinen!

Tuli puhelinsoitto, johon en vastannut. Pelkkä numero ja se kertoo usein lehtiasiamiehen olevan langan päässä. Tuli tekstiviesti. Nyt soitin. Puolison veljen tytär kertoi isänsä kuolleen. Otin osaa. Ei hetkauttanut surun puolelle. Emme ole olleet tekemisissä 19 vuoteen. Puolison sairastuttua soitin ja kerroin, annoin sairaalaan puhelinnumeron. Ei soittanut sinne eikä minulle. Ei kiinnostanut. Kului aikaa. Vuosia. Nyt tiedän lankonikin kuolleen. Ei surun tunteita. Vieras oli tämä mies minulle.

Nyt menen partsille ja katselen, kun mansikat kypsyvät.

TULI KESÄ

 Jaahas, se on kesäkuu! Toukokuu lähti kovassa tuulessa ja silloin tällöisessä sateessa. Onneksi olin ollut ostoksilla edellispäivänä. Katselin ikkunasta kuinka puut kallistuivat ja heiluttivat vimmatusti oksiaan. Linnutkaan eivät uskaltaneet lentää. Olisivat kaikki tyyni joutuneet ties minne, ainakin aivan väärään paikkaan. Istuin hetken partsilla. Katselin enemmän tuulta kuin kukkiani. Oikeammin tuulta ei näe. Vain sen, mitä se saa aikaan.

Italiasta tuli soitto, että pakettini  oli saapunut perille. Kannatti maksaa lisämaksu. Posti piti minkä lupasi. Lähettämäni kirja oli mieluinen, Eino Leinon (ei se Eino Leino) "Kirjailijoiden Helsinki". Niitä oli hyllyssäni yllättäen kaksin kappalein ja toinen sai lähteä Italiaan. Ystävälläni on huono  näkö, mutta pystyy terassillaan valossa lukemaan ja varmemmaksi vakuudeksi on suurennuslasikin apuna. Elokuussa leikataan.

Katselin televisiosta Jari Tervon ja Jani Halmeen ohjelman suomalaisuudesta. Olemme kateellista kansaa, mutta Tervon mukaan ovat muutkin kansat. Eniten olemme kateellisia jostain syystä ruotsalaisille. Venäläisille emme ollenkaan. Tervo arveli, että voisimme vähän olla kuitenkin suolakurkuista.

Kattasin pöydän vierastani varten. Otin esille valmiiksi mitä tulen tarvitsemaan. Mietin ankarasti annanko  espanjalaisia vai kotimaisia mansikoita jälkiruoassa? Kiillotin jälkiruokalusikat. Tarkistin että vesimeloni voi hyvin slushia varten.Sillä aikaa kun vieraani juo sitä, laitan ruoan valmiiksi. Itsekin otan pari kulausta. Onneksi löysin kaupasta juomassa tarvittavaa mansikkalimonadia. Meloni pantava pakastimeen muutamaksi tunniksi.Sitten hileeksi.

K soitti ja nurisi ilmoista. Hänen televisionsa konstailee, ei tule tekstejä kuulemma, eikä aina kuvaakaan. Kertoi asuvansa alueeella, jossa tekniset vehkeet eivät aina toimi. Hän asuu lähelläni. Sitten soitti pari lehtiasiamiestä, joille en edes vastannut. En osta, enkä tilaa mitään puhelimessa. Jostain syystä en ole pannut kieltoon näitä soittoja. Pitäisi. Ovat alkaneet soittaa myöhään illallakin. Ehkä lomakauden alettua on uutta ja innokasta työjoukkoa. Minua eivät saa ympäripuhutuksi. Minun "eini" on ei. Juttelin myös H:n kanssa ja suunnittelimme terassille menoa, kunhan ilmasta tulee kesäinen ja lämmin eli minun mukaani lierihattuilma. 

TÄNÄÄN RATKEAA

 Lätkäjännitys sen kuin jatkuu. Sohvaan on tullut kuoppa, kun olen samassa paikassa istunut tuntitolkulla jännittämässä. Tänään sitten maailmanmestaruus ratkeaa. Havis Amanda pannaan vanerin taakse ulottumattomiin kiipeilyhalukkailta. Hyvä niin, neito on jo hauras ja  iäkäs. Syyskuussa 1908 Ville Wallgrenin veistos näki Helsingissä päivänvalon. Se oli tuotu edellisvuonna  Ranskasta monessa laatikossa ja alettiin koota paikalleen. No, ja kauhistuksen paikkahan se oli. Ilkialaston nainen keskellä siveellistä kaupunkia, fyi. Paljastuksen jälkeen sitä käytiin tuijottamassa erilaisin tuntein. Fiinit kukkahattutädit häpesivät, eikä kahvitilaisuuksissa muusta puhuttukaan kuin siitä, miten alas on Helsingissä vaivuttu. Fy fan sentään! Tätä rouvat eivät ääneen sanoneet.

No, poikkesin aiheesta. Siis jääkiekkoa vielä tänään kahteen otteeseen. On järjestettävä koko päivän rytmi sen mukaan. Sitten elämä huomisesta taas normalisoituu. Menen kauppaan. Ostoslista on tavallista pitempi. Kestitsenhän vierasta ensi viikolla. Tarvitsen sinisiä lautasliinojakin eli servettejä. Ihanaa taas pitkästä aikaa nähdä vähän vaivaa!

Jääkiekko kuitenkin tämän päivän teema ja syön lounaani hyvissä ajoin ennen  kello kolmea, jolloin pelataan pronssiottelu Tshekki-USA. Illalla Suomi-Kanada. Herttinen sentään! Ja käy siinä nyt miten käy, asiaan kuuluu tavata torilla.

Kukat partsilla voivat hyvin. Annansilmät kasvavatkin ilokseni. Minulla kun ei ole viherpeukalon taipumuksia tippaakaan. Eikä niitä annansilmien kasvamiseen tarvitakaan. Aivan itse tempun tekevät. Minä sen kuin kastelen ja katselen.

Eilen vielä soitti eräs synttäritoivotusten kera. En edes täyttänyt mitään "pyöreitä". Ellei se ikuinen 25 v ole sitä. Vaikka ystävien rivit harvenneet, on heitä vielä. Siitä lämmin kiitos. Tästä juuri juttelin Italian ystäväni kanssa, joka myös soitti. Oli lähettänyt kortinkin, mutta koska se tulee, on toinen juttu. Minä kerroin paketista, jonka hänelle postitin. Saa nähdä, koska se saavuttaa Napolin seudun.

Hyvää lätkäpäivää!!!

LÄTKÄJÄNNITYSTÄ

 Tämän blogin lopettamisesta ei taida yhtäkaikki tullakaan mitään. Tekee mieli kirjoittaa ja olen myös huomannut, että joku käy katsomassa tilannetta. Kiitos. Ainakin tässä ja nyt panen laittaen.

Yhtä sun toista olen hommaillut, ollut siellä, täällä ja tuolla. Lehtikin on jo puussa ja pihalla kulkiessa saa varoa, ettei kompastu voikukkiin. Amos Rexin Maanala-näyttely tähtäimessä, kunhan tulisi sopiva lierihattuilma. Minulla oli syntymäpäivä (täytin taas 25 v), jota en viettänyt, mutta soittoja, postikortteja ja sähköposteja tuli.Tuntui mukavalta. Lämmin kiitos ystäville. Ensi viikolla saan oikein vieraan. Aion tarjota vesimelonislushin alkuun. Sitten seuraa hiukan muunneltu Waldorfinsalaatti, joka onkin jonkunlainen pääruoka kera paahdettujen patongin viipaleiden. Juomana lähdevesi pullosta (vieraani on absolutisti) ja jälkiruokaa markkeeraa mansikat, jäätelö, kermavaahto ripoteltu nonparelleilla. Espresso lopettaa syömisen. Tämä kaikki on ihan oikeaa viitsimistä, jota en ole aikoihin harrastanut. No, ei ole suuremmin ollut vieraitakaan. Ennen muinoin oli ja muinoin myös viitsin.

Parvekkella on jo kukat. Tänä kesänä mennään punaisessa värissä. On valtava pelargoni, kiinanpetunioita ja annansilmiä. Kiva siitä tuli. Kun oli pari kesäisen lämmintä päivää istuin lukemassa aurinkohattu päässä. Sitten viileni, enkä minä ole istumassa. Käväisen kastelemassa jos tarvetta.

Lähetin Italiaan kirjeen ja kun lähetin myös kirjan, siitä tuli paketti. Maksoin lisämaksun, että se joutuisi perille suhteellisen nopeasti, eikä niin kuin viimeksi kirje sieltä, kaksi kuukautta. Tuntuu tylsältä  kirjoitella, kun asiat eivät ole enää aktuelleja perille päästyään. Sikäläisen ystäväni kanssa ei sähköposti onnistu, kuten A:n Espanjassa.

Lätkää olen seurannut niitä, joissa Suomi mukana. Huomenna näen myös Suomi-USAn lisäksi illemmalla Kanada-Tshekki-ottelun. Olen osittainen lätkäfani. Istun sohvan nurkassa ja puren tyynynkulmaa. Herttinen, kun on joskus jännittävää. Juuri ja juuri ihminen kestää moisen tilan.

Oli oudokseltaan mukavaa kirjoitella. Ehkä jatkuu... kuka tietää. Ainakin sattuessani sille päälle. Hyvää viikonloppua!

TÄÄLLÄ TAAS

 Piti joko lopettamani tai ainakin pitämäni hyvin pitkä paussi blogin kirjoittamisessa. Maltoin olla kahdeksan päivää. Voi kuitenkin olla jonkunlaista harjoittelua luopumisesta. Tässä tekstiä kuitenkin vielä toivorikkaana suollan.

Museot ovat lakossa, päiväkoteja ja koulua en tarvitse. Sotatila Ukrainassa ei ole helpottunut, eikä venäläisten sanoihin ole luottamista. Piti olla kolmen päivän tulitauko. Ei ollut. E pyytää jokavuotiseen tapaansa minua vieraakseen Ouluun. Minä jokavuotiseen tapaan lupaan asiaa  miettiä. Ehkä tänä vuonna entisiä vuosia vakavammin. Lentäen vai junalla? Rakastan junamatkoja. Kuulemma ovat nykyisin aivan erilaisia kuin edellisillä kerroillani. Olisihan mukavaa kokeilla, minkälaisiksi ovat muuttuneet. Ravintolassakin saa kuulemani mukaan  jo viinilasillisen ilman muovista voileipää. Pelkään kuitenkin tunnelmankin muuttuneen. Ennen junamatkatkoilla tutustui kanssamatkustajiin ja lippuun pantiin reikä. Ehkä menenkin tutustumaan junamatkailun nykyaikaan mieluummin kuin ajelen taivaan halki parissa tunnissa. Viimeksi oli välilasku Tampereella. Tuli pari uutta matkustajaa ja matka jatkui. Lentäminen on tunteeton matkustusmuoto. Eikä Ouluun lentäessä oikein ehdi kissaakaan sanoa.

Keittelin jo aamulla "eksoottista kanakeittoa". Eksotiikkaa on omena, ananas, kirsikkatomaatit, inkiväärijuuri, erilaiset mausteet arkisimpien papujen ja maissien ym joukossa. Lopuksi ruokakermaa ja kookoskermaa, tuoretta persiljaa ja korianteria. Keittoa on kiva hämmentää, kun esille pullahtaa kaikenlaista. Broilerinpalat hyppelevät iloisesti ja keitos tuoksuu taivaallisen hyvältä.

Odotan päivä päivältä kiihkeämmin lierihattuilmoja. Sovittelin jo peilin edessä. Puissa selvästi silmuja. Piakkoin niistä kehittyy vaalean vihreitä lehtiä ja silloin on kevät ja alkukesä parhaimmillaan. Ennen kuin kaikki on tumman vihreää ja valmiin oloista. Kelpaa suvi minulle sellaisenakin. Olen ehdottomasti kevät- ja kesäihminen. 

TEEHUONEEN EKSOTIIKKAA

 Tilasin satsin kahvikpseleita. Sain suomenkielisen palvelun, mkä oli hvä asia. Joskus menee kielikylvyksi, vaikka painan vimmatusti ykköstä. Nykyajan puhelut eivät suju ilman jatkomumeroiden painelua. Tahmatassut voivat olla pulassa. Sain tilaukseni tehtyä ja nyt odotan postin ilmoituta päästäkseni pakettini noutamaan. Muuta tähdellistä en sitten tehnytkään.Juttelin kyllä pitkät tovit puhelimessa. Eikä kukaan ystävä- ja tuttavapiirissäni ollut kuollut, ja yhtäkkiä tämä asia jäi seuraavan varjoon. Sotaisan naapurimaamme ulkoministeri Sergei Lavrov väläyttelee kolmannnen maailmansodan uhkaa. Voin ihan huonosti. Mikä ihmeen vimma on alkaa riehua noin suuressa mittakaavassa? Eivätkö älykkäät silmäätekevät tosiaankaan pysty selvittelemään välejään ilman aseiden kalistelua? Minne sitten meikäläinenkin joutuu? Harmiton naisenpuoli, jonka henkikulta ei vihollisessa herätä edes sääliä. Nirri vaan pois ja seuraavan kimppuun. Meni taas vähäisetkin yöunet!

Jos haluaa mennä arabialaiseen teehuoneeseen, ei tarvitse matkustaa Eurooppaa pitemmälle. Riittää Espanjan Alicante. A oli ollut ja hekumoi kokemuksestaan minulle kuvin ja sanoin Carmen del Campillo Casa Morscasta. Katselin sekä A:n lähettämät omat valokuvat kuin teehuoneenkin, luin kaiken mahdollisen tästä salaperäisestä ihastuttavasta paikasta. Paras aika mennä nauttimaan vaikka minttuteetä juuri ennen auringonlaskua. Käyskentelin teehuoneen sisätiloissa sekä puutarhassa, jossa riikinkukkoja Kaikkialla huokui syvä lämpö, eksotiikka ja hillitön halu päästä paikan päälle itse toteamaan tuo kaikki ihanuus. Lista senkuin pitenee seuravaa elämääni varten.

Verikokeen tulokset melkein tyydyttivät tohtorin. Pientä muutosta lääkitykseen. Kotimatkalla ostin hedelmiä ja näkkileipää. Tänään lounaaksi maustettua porkkanakeittoa. Lihaton päivä. Roskiskeikkaa tässä tuumailen, mutta en ole varma pääsenkö tuumasta toimeen. Pitäisi imuroidakin. Pitäisi ja pitäisi. Vappusuunnitelmia? Ei todellakaan. Kesäsuunnitelmia? Ei niitäkään, paitsi 12.6. Espalle. Jos kysytään syyssuunnitelmia, niin on. Uusi englannin kurssi. Joku voi ajatella, mitä enkulla, kun ei matkusta? Mutta minähän kuljin Kiasmassa  Riemukaaren alitse ja sen oli taiteilija ajatellut itse kunkin henkilökohtaiseen käyttöön juuri sillä hetkellä, kun kaaren läpi astelee. Tähtiportista meneminen tarkoittaa kulkemista kohti "turvallisempaa maailmaa". Minun kohdallani se voi tarkoittaa englannin kielen tarpeellisuutta. Tulee turvallinen olo, jos Lontoon Sohossa puhuu englantia. Eikä ne edes härmän kieltä siellä ymmärtäisikään. Tämä Helsingissä oleva Riemukaari takaa sen, että Pariisiin ei tarvitse ainakaan riemukaaren takia lähteä. Kotinurkilta löytyy yhtä sun toista.

KIASMA-PÄIVÄ

 Nonnih, nyt olen istunut Sol Caleron bussissa, joka on parastaikaa parkkeerattuna Kiasmaan. Teos eli siis bussi on alunperin tilausteos vuodelta 2019 ja sen nimi on hämmästyttävästi  El Autobus. Ihan kiva juttu. Astuin sisään, ja M astui myös. Bussiin tuli muitakin ja moni pikkupoika istahti kuskin paikalle. Riemukaarenkin läpi ja ihan luvan kanssa saimme kulkea, vaikka onkin  Jimmie Durhamin taidetta. Taiteilija kehottaa henkilöä, joka Riemukaaren alta kulkee, viheltämään lempisäveltään. Minä en viheltänyt. Enkä liioin tuntenut astuneeni "turvallisempaan maailmaan". Uskon että olisi kyllä tänä päivänä tarvetta. Seuraavan huoneen lentävä matto ei lehahtanut mihinkään, mutta kutsui päälle makaamaan tai istumaan. Yhtä hyvin se voisi olla avoin kirja tai vallan takht-sänky, joita on Lähi-Idässä moskeijoiden sisäänkäynnin lähellä tai vaikka teehuoneissa. Matto on Slavs and Tatars-taitelijakollektiivin luomus ja matolle sai todellakin mennä, kunhan riisui kengät. Minä en mennyt, mutta moni meni. Olemme riehakasta kansaa. Koko Ars22-näyttely on minusta näkemisen ja kokemisen arvoinen. Ei mikään monimutkaisten ja sekavien teosten lajitelma, joka vaatii katsojassa lujaa aivotyöskentelyä ymmärtääkseen näkemänsä. Sitä paitsi, ei pidäkään "ymmärtää". Katselee vain ja antaa mielen avautua näkemälleen. Menkää, hyvät ihmiset, Kiasmaan! Siellä on ARS 22!

Ostin museokaupasta näyttelyä esittelevän kirjan ja sormuksen, jossa hopeisia rakeita, jotka liikahtelevat käden liikkeen mukaan. M antoi yllätykseksi hyvät yöunet antavan laventelisaippuan alustoineen. Hyvä uni tulee, kun pesee illalla kätensä laventelin tuoksuisiksi ennen nukkumaan menoa. Eikä yllätys siihen päättynyt,vaan toinen paketti sisälsi Rut Brykin magneettiperhosen. Juhlapäivä! Sitä jatkettiin Kiasman kahvilassa kuohuviinillä ja piirakan palalla. Marsalkka Mannerheim ratsasti aivan ulkopuolella ehkä hiukan viluisena koleahkossa huhtikuun säässä.

Englannin kurssi päättynyt. En mennyt viimeiselle verbitunnille. Olin valvonut, eivätkä edes villit hevoset olisi saaneet minua liikkeelle. Ei mikään suuri vahinko. Syksyllä lisää ja hiukan haastavampana. 

Kirjoitan tätä yöllä siitäkin huolimatta, että illalla pesin käteni laventelisaippualla. Vaikka ei tullut uni, tuli ihana tuoksu. Brykin perhonen on jo jääkaapin ovessa. Oli mukava päivä eilen ja oli kiva tavata M, jonka seurassa aina viihdyn. Kello on yli kolmen ja menen laittamaan varhaisaamukahvin. Hyvää huomenta.

HUOMENNA LANKALAUANTAI

 Viimeinen varsinainen englannin kurssin tunti takanapäin. Edessä kolmipäiväinen verbikurssi heti pääsiäisen jälkeen. Syksyllä en enää jatka ainakaan täällä. Kerroin jo parilleni J:lle, joka näytti hetken kohteliaisuudesta pettyneeltä. Vanhoja pareja menee ja uusia tulee.

Hissunkissunelämä jatkuu, vaikka koronarajoituksista maskien kohdalla päästiinkin eroon. Varaslähtöjä on jo jonkun aikaa otettukin. Piha näyttää keväiseltä, lumet häviävät silmissä. Talven hiekoitussora ratisee jaloissa. Lakaisuauto ei vielä kaikkialle ehtinyt. Variksilla parin muodostuspuuhat kiihkeimmillään. Melkoinen kuhina pihan koivikossa. Muillakin linnuilla pitää kiirettä. Loppujen lopuksi aika lyhyessä ajassa saatava lemmenpuuhat, pesä, hautominen ja jälkeläisten kasvaminen siihen kuntoon, että päästään syksyllä muuttomatkalle etelään.

Pitkäperjantai tuntui lapsuudessa todella pitkältä päivältä. Se oli usein pimeäkin ja maineeltaan pelottava. Nykyisin jo vähemmän, eikä pakkohartautta ole. Lankalauantaina aina vähän helpotti ja pääsiäispyhinä sai jo nauraakin.

Olisi varattava aika kampaajalle, tilattava kahvikapseleita ja jatkettava laihtumista. Syön kuitenkin ensin L:n tuomat suklaat ja juon viinit. Tupsahti tuomaan ja oli kiva tavata. Samoin oli, kun sattumoisin yhytin K:n tyttärensä kanssa ostoskeskuksen kujalla. Hetken verran juttelimme. Minä tulossa enkun tunnilta ja he ostoksilta. Olimme kaikki freesin näköisiä. R:ltä meili. Aikoo kokeilla upouutta Aurora Bothnia-laivaa Uumajan matkalla. En ole tainnut ikinä käydä Uumajassa. Ruotsiksi Umeå ja saameksi Ubmi. Google tiesi tämän. Venäjäksi ei kerrottu. Ruotsia en ole kolunnut kovin laajalti. Olemiset jäänee Tukholman seudulle ja siitä etelämmäksi. Koululaisena oli Göteborgissa oppimassa ruotsia. Asuin vanhempieni ystäväperheessä ja heidän talossaan. Taisin olla aika surkea. Muistan tädin paistaneen minulle lettuja, että tuntisin oloni kotoisaksi. En tuntenut, vaan koti-ikävä yltyi. Isä haki minut pois. Menimme ennen kotiin lähtöä Lisebergin huvipuistoon. Olin huvipuistoiässä. Kööpenhaminassa ehdottomasti aina Tivoliin. Tukholman Gröna Lund kävi myös tutuksi. Kiinnostus hävisi myöhemmin matkojen pidentyessä. Intressit kääntyivät eläintarhojen puoleen, kunnes kasvoin niistäkin ulos. Kerran aikuisena menin Korkeasaareen katsomaan guanakoja, joista tykkäsin. Tunne nyttemmin hyytynyt koskien koko eläintarhatoimintaa. Hyväksyn vain asialliset kansallispuistot, joissa eläimet voivat elää omilla ehdoillaan täysin vapaina.

KAPPELIN KATON PUUTARHATONTTU

 Tässä taas tyhjän ruudun edessä miettimässä, mitä kirjoittaisin? Kysymys kuulunee myös, miksi? Kun ei ole asiaa. Kirjailija voi nyhjäistä tyhjästäkin, mutta amatöörin taito ei riitä. Yritän kuitenkin.

Italiasta ei kuulu vieläkään mitään. Kirje täältä matkaa sinne toista kuukautta ja sieltä samoin tänne. Jos ei aleta heti kirjeen saatua kirjoittaa, venähtää aikaa lisää. Kurjaksi on mennyt. Espanjaan postin vaihto sujuu sutjakkaasti, kun välillä on e-mailit. Juuri eilen taas keskustelimme. Puhelin sen sijaan on hurjasti hiljentynyt. Ystäviä jäänyt liian monta matkan varrelle, enemmistön kuolema korjannut. Joillakin muuten vaan hiipunut elämänilo. Syyttävät ikää. Minä vielä tässä porskutan ja torstaiden lisäksi kaikki muutkin päivät toivoa täynnä. Nyt olen varma, etten jatka samaa englannin kurssia kuin täällä syys- ja kevätlukukauden. Kunhan saan hyppysiini syksyn opinto-ohjelman löydän siitä taatusti minulle sopivamman. Tietää paljon pitempää matkaa, aikaa kuluu, mutta olen varma, että kannattaa. Olisiko vielä intenssiivikursseja kuten vuosia sitten? Tehokkaita ja vaativia. Niistä tykkäisin. Pelkkää englantia opetuskieli mukaan lukien. Minusta ehdottomasti paras tapa oppia.

No, kevään jo ehdittyä näinkin pitkälle, palaan taas taiteen pariin. Ensin Kiasmaan ja ARS22, jonka K jo teilasi. Ei edes uteliaisuudesta tahdo tutustua, vaikka näytillä on El autobus (Sol Calero) ja Kimmo Kaivannon lumpeenlehtiä Kun meri kuolee-teoksessa. Tämä bussijuttu on taas niitä, joista en osaa sanoa, onko varsinaisesti taidetta? Bussihan on bussitehtaassa tehty ja taiteilija pannut sen vain nätisti esille. Ja kun esimerkiksi pannaan muuttolaatikoita pinoon, on se minusta enemmänkin asetelma. Asetelmakin voi viehättää, vaikka laatikot olisivat panamalaisia banaanilaatikoita. Ars-näyttelyitä olen nähnyt ennenkin. Ihan niitä alkupään, kun olivat Ateneumissa joskus 1980-luvulla. Silloinkin oli ihmeteltävää. Vanha Singer-ompelukone puleerattuna ja nostalgisena kunniapaikalla. Polkupyörä roikkumassa katosta, ruohonleikkuri kuin valmiina nurmikolle. Taidetta? Joka tapauksessa kiinnostavaa.

Olen taas, kuten kai kerroinkin, soppien kimpussa. Tuli tehtyä aasialaista kana-nuudelikeittoa ja eilen keittelin mausteista porkkanasoppaa. Tänään on sopaton päivä, puuhaan muuta. Huomenna taas kaupasta seuraavan keiton ainekset ja keskiviikkona näillä näkymin kevään viimeinen enkun tunti, paitsi se kolmen päivän verbikurssi pääsiäisen jälkeen. Tänä vuonna kahden vuoden tauon jälkeen vietetään taas kunnon Helsinki-päivää kesäkuussa ja minä aion Espan lavalle saamaan selville, ketkä ovat nyt Stadin friidu ja Stadin kundi.On musiikkiakin ja jos  auringonpaiste meitä hellii, Espan puisto täynnä flandeeraajia. Silloin ollaan niin stadilaisia että. Onhan koko päivä Helsingin syntymäpäivä! Alku tosin Helsingin kosken rannalla, mutta sitten me siirryimme Suurkadun varteen ja Engel alkoi piirroshommat. Espan puistossakaan eivät enää vasikat kirmanneet, vaan sinne pykättiin Kappeli, jonka katolla ei suinkaan ole Ville Vallgrenin veistos, ei myöskään Walter Runebergin, vaikka Kappelin väki niin ainakin on väittänyt ja sain tiedoillani heidät kimppuuni. Pysti on aivan tavallinen hienommanpuoleinen puutarhatonttu, joita olivat ennen puistot ja puutarhat täynnä. Ei missään tapauksessa Ville Vallgrenin työ!!! Tulkoon tämä jälleen sanotuksi.

Nyt menen taas vuoteeseen.

ROPISEE

 Kuuntelen sateen ropinaa ikkunaräystääseen. Se on mukava ääni. Mökillä oli vielä mukavampi. Siellä ropisi kunnolla. Oli rauhoittavaa kuunnella. Ei mitään hälyääniä. Vain pelkkä ropina.

Piti lähteä kauppaan ostamaan taas soppa-aineksia. Menen huomenna, vaikka en pidäkään lauantaiostoksilla olemisista. Joutilasta väkeä maleksimassa ostoskeskuksessa, tottelemattomia lapsia ja läpeensä kyllästyneitä vanhempia, jotka uusavuttomina katselevat lastensa melskaamista niin kaupoissa kuin niiden ulkopuolella. 

Otin kissankellomukini kevään kunniaksi ja tiputtelin siihen perulaista luomukahvia. Maussa ei eroa ei-luomuun. Mistä sen tietää, onko edes luomua? Perussa? Joka on makuu-työhuoneen näkövinkkelistä mahdottoman kaukana. Suhtaudun kriittisesti luomuun. Perun muinaiset inkat saattoivat viljellä luomuna kaiken. Ei ollut myrkkyjä, joita levitellä. Sitten tuli "sivistys" ja toi tullessaan nykyajan. Kahvipelloille ruiskutettiin kaikenlaista, mikä saa kasvamisen tulemaan ihmisen haluamaan malliin. Pavuista tuli suurempia ja pulleampia. Kahvi ei kuitenkaan ole lähtöisin tiettävästi eteläisestä Amerikasta, vaan sormi osoittaa Afrikkaan ja erään paimenen vahinkoon, kun hän oli heittänyt muutaman pavun epähuomiossa nuotioon ja tunsi etiopialaisissa sieraimissaan  hienon aromin. Kiittäkäämme paimenta kahvihetkistämme. Minä kiitän Googlea.

No, ei ropise enää. Pisarat muuttuivat räntäisiksi, melkein lumisiksi, eikä niistä ole enää ropisijoiksi. Tunnelma on särkynyt. Alan lukea Matti Rämön pyöräseikkailusta Ukrainassa, jossa vielä siihen aikaan olivat asiat hyvin. Tosin maata ennen Rämöä on riepoteltu sinne ja tänne, josta Rämö kertoo. Minkälainen takamus mahtaa Rämöllä olla satulassa istumisesta? Pieni satula ja tuhansia kilometrejä polkien. Yöt nukkuu teltassa. Joskus kaivatessaan kunnon vuodetta ja suihkua, menee hotelliin. Aamulla jälleen satulaan. Minun takamukseni väsyi jo siinä, kun Messeniuksenkadun jengin kanssa poljin Humallahden uimalaan Seuriksen tietä, jossa eräässä kohdin oli hurja mäki, jota lasketella. Kotimatkalla se oli muuttunut ylämäeksi. Muilla oli käsijarrulliset pyörät. Minä jarrutin polkimilla. Vanha pyörä, eikä kovin kauniskaan. Se oli Helkaman Aino ilman mukavuuksia. Ei jättänyt koskaan muista jälkeen ja siihen tietysti vaikutti se, että olin aika hyvä ajamaan. Koulumatkoja en pyöräillyt, vaaikka jotkut pojat niin tekivät. Vapaa-ajat keväästä alkaen meni paljolti pyöräillen. Muuallekin kuin Humallahteen. Se oli huoletonta aikaa.

Nyt pitää kantaa huolta monesta asiasta. On aikuisen velvollisuus. Tällä hetkellä huolen kantaminen kohdistuu Ukrainan sotaan, vaikka sen alullepanija ei käytä siitä asanaa "sota". On jonkunlaista asioitten  järjestelemistä Ukrainassa, eikä se mennytkään niin kuin Strömsössä. Ei mikään läpimarssi aseita kalistellessa. Uljaasti panee kampoihin omaa maataan puolustava Ukrainan väki. 

HUHTIKUUN YÖSSÄ

 Taas mennä hulahti huhtikuuta pätkä, ennen kuin kerron kuulumiset. Eipä nuo ihmeempiä edes ole. Labrasta tuli postia ja varasin ajan jo lääkäriltä. Tämän viikon englannin tunti pereuutettiin ja se olikin hyvä. Olin taas edellisen yön valvonut ja olo oli se mukainen. Iltapäivällä vasta sen verran piristyin, että raahauduin kauppaan. Kotona purettuani tavarat kellahdin vuoteeseen ja nukuin pari virkistävää tuntia. Sain huolestuneen "how are you???" A:lta ja kerroin olevani ok. Siinä meni se päivä ja nyt on uusi yö.

Enkun verbikurssi alkaa viikolla 16. Samana päivänä olisi ollut Oodissa mielenkiintoinen esitelmä. No, niitä tulee uusia. Vastahan tässä on ihmiset päästetty vapauteen. K laskee koronatartuntoja ja Kiinassa on kuulemma eniten. On ihmisiäkin paljon. Kaikki on yleensä suhteellista. Euroopassa Ukrainan sota jatkuu ja maailmalla tiedetään venäläissotilaiden hirmutöistä, joista voisi joutua sotaoikeuteen. Ihmisiä kidutettu, tapettu ja jätetty niille sijoilleen kaupunkien katujen varsille kaiken sotaromun sekaan. Oikeudentajuinen ja sotasääntöjä noudattava sotilas saattaa muuttua sodan jatkuessa. Ihminen ei ole enää mitään, se on ohimennen tapettava, viaton siviili, joka on etsimässä itselleen suojaa. Raaistunut vihollinen ei piittaa, vetää aseen ja ampuu. Ryöstää tyhjiä koteja ja kauppoja, kiduttaa ja raiskaa. Sotilaskuria ei ole enää. Eläinkään ei tapa huvikseen. Mutta vihollisen sotilas tekee niin Ukrainassa.

Vaikka kuinka yritän olla lukematta ja kuulematta Ukrainan tapahtumia, niistä ei eroon pääse. Sodan loppua ei näy, eikä näy miestä, joka kaiken pahan sai alulle. Piileskelee ja antaa ohjeita.

Siirryn ilman häpyä ruoka-asioihin. Tänään vuorossa broilerikiusaus ja ainekset on myös ankanlihakeittoon ja hyvin mausteiseen porkkanakeittoon.  Kaikki Kariston kustantamasta kirjasta 500 keittoa. Susannah Blaken englannin kielisen keittokirjan suomentanut Katja Ruunaniemi. Painopaikka Kiina. Kuinkas muuten. Ennen moiset tehtiin Suomessa, paperimaassa.

Kello on yksi yöllä. Olen toki hetken nukkunutkin ja nyt ehkä alkaa taas olla unen tarvetta. Menen ensin kuorimaan appelsiinin, syön ja juon lasillisen vettä. Jos ei uni sittenkään tule, luen runoja kesästä.

Näin unta kesästä kerran,
kuinka paistoi päivä Herran,
paistoi mulle, paistoi muille,
paistoi köyhänkin pihoille;
vihersi tuhannet virvet,
sinersi sataiset järvet,
iloitsi ihanat nummet,
tarinoivat metsän tammet,
puu puheli, kukka kuuli , -
köyhä sen todeksi luuli...

(Eino Leino runosta "Näin unta kesästä kerran")