Nyt kun olen elokuusta lähtien ollut kunnallisen sairaanhoidon piirissä, niin miltä se tuntuu? Olen aika tietämätön, mutta opin. Eräs sairaanhoitaja hämmästyi, kun en tiennyt, mikä on Maisa ja mihin tarkoitukseen Maisaa käytetään. Tutkin heti kotona asian ja nyt tiedän. Tunsin kerran erään Maisan, mutta hän oli eri Maisa. Tämä ehkä nyt tärkeämpi Maisa kuuluu HUSin palveluihin eli on tiedon lähde. Löysin omia tietojani antamistani kokeista, enkä ymmärtänyt mitään: glomerulussuodosnopeus(?). Googletin: hiussuonikerästen suodatusnopeus(?). Varmasti kropalle tärkeitä, mutta aivoilleni eivät sano mitään. Maisa tietää. Olen tottunut, että lääkäri kertoo ja vielä selkokielellä, jota asiakaspotilaskin ymmärtää. Nyt lääkärin tapaaminen on kiven takana. Tosin minua onni potkaisi ja TAPASIN lääkärin ihan henkilökohtaisesti. Hän osoittautui ylen mukavaksi ei-suomalaiseksi ja puhui hyvää suomea. Maisan antamista tiedoista ei puhuttu, kun hän vasta antoi lähetteen laboratorioon, jonne myöhemmin menin oikein ajanvarauksella. En tarvinnut vuoronumeroa, mutta ilmoittautua piti Kela-kortilla sähköisesti tietenkin. En tarvinnut apua siinä, jotta ihan ylpistyin osaamisestani.
Ihmisiä oli tuvan täysi ja melkein kaikilla vuoromumerolappu. Numeroita tuli valotaululle. Ajanvarauksella liikkuvat kutsuttiin nimellä. Monet olivat jättäneet tulematta ja kutsuttiin seuraava. Odottajilla oli vakava ilme kasvoilla ja katse yleensä suunnattu lattiaan. Joku näpräsi puhelinta. Jotkut odottajista istuivat tuoleilla lootussasennossa, mikä tuntuu olevan suurta muotia ainakin nuorempien keskuudessa. Näytti aika hupaisalta minun silmissäni. Jalat kootaan alle ja sitten istuudutaan päälle. Olen aina pitänyt ihmisten katselemisesta. En tuijota, mutta näen. Ruumiinkieli kertoo paljon. Oli maskin käytössä suositus ja joillakin oli maski. Minullakin, kun väenpaljoudessa olin. Epämukavaa, mutta urheasti sen laitoin. Sitä paitsi sen takana on mukavaa ihmisiä katsella.
Ulkomaalaistaustaisia oli useita ja yleensä mukana koko perhekunta. Lapset pitkästyivät ja kuuluttivat sen kantavalla äänellä. Mitä pienempi lapsi, sitä kirkkaampi ja korvia vihlovampi ääni. Minulla kului aika mukavasti. Vieressäni oleva herrahenkilö soitti ilmeisesti vaimolleen ja valitti, että "kestää kauan ja A-luokkaan kuuluvat pääsevät ensin". A-luokka? Sitten huomasin kirjaimia vuoronumeroiden edessä valotaululla. Kullekin asialle oma kirjain. Herrahenkilö istui paikallaan vielä, kun minä lähdin.
Pian alan olla konkari näissä kunnallisen sairaanhoidon palveluissa. Tosin kaipaan entisiä aikoja. Tunnen suorastaan haikeutta ja ikävöin "omaa" lääkäriäni, jonka vastaanotolle sai aina ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti