KOITTAA TAUON AIKA

Olisin eilen halannut sosiaalivirkailijaa, jos olisi lähellä ollut, kun soitti ja kertoi puolison saaneen hoitopaikan ensialkuun kahdeksi viikoksi ja sitten hommataan jatkopaikka jonnekin. Asioilla on yleensä tapana järjestyä ja niin tälläkin.

Kuljetuksen jo tilasin ja lähden itse mukaan viemään. Kuljettaja hakee sisältä ja sitten mennään. Tulen kotiin muutamaksi tunniksi ja iltapäivällä matka kohti sairaalaa alkaa kummitytön avittamana. Emme ole päässeet yksimielisyyteen siitä, että minua ei tarvitse käydä tervehtimässä. Mieluummin antaisivat aikaansa puolisolleni. Antavat, kuulemma, muutenkin. Kummitytön isä, lapsuuden ystäväni, on niinikään pantu remmiin, jotta puolisolla riittää kävijöitä. Kummityttö vielä valvoo, että hoito on asiallista, ei unohdeta makuuhaavankaan seuraamista jne. Itse olen hyvissä käsissä ja luottavaisin mielin. Huomenna otetaan joitakin kokeita ja seuraavana päivänä kirurgin veitsi aloittaa työnsä.

Tähän päättyy toistaiseksi blogin kirjoitteluni. Kiitän sydämeni pohjasta vakituisia lukijoitani, heitä myös, jotka vahingossa ovat eksyneet ja ehkä tekstin lukeneet, ehkä joskus palanneetkin. Kiitän kommenteista, joista aina iloitsen. Tästä nyt pian päättyvästä vuodesta kiitän myös, jonka olen saanut kanssanne viettää ja toivotan Teille Kaikkea Hyvää Vuodeksi 2014.

Palaan tänne. Kirjoittamisiin.

TAPANINPÄIVÄ

Tapaninpäivänä kävi tapanipukkeja ehtoolla, ja niille täytyi aina antaa sahtia. Niillä oli märkä vihta kädessä, ja jos niille ei antanut sahtia, niin ne sillä roiskivat. Ja ne lauloivat:

"Isäntä hirteen,
emäntä orteen,
piika kirkkoon,
kirja käteen,
renki korpeen,
kontti selkään."


Näin ennen tänään Tapanina. Ja senhän kaikki tietää, että Tapani oli tallirenki, joka ruokki Ruotuksen hevosta, kaitsi Tiian konkaria, jouluyönä korkeana, joulupuhdenna jalona.

( Vanhat merkkipäivät SKS 1974, toimittanut Jouko Hautala)

KUN JOULUPUKKI EI TULLUTKAAN

Minä muistan hämärästi, tai sitten en muista, mutta on kerrottu, semmoisen Joulun olleen, kun Joulupukki ei tullutkaan. Olin pieni rusettipäinen tyttö, jolle äiti oli laittanut piippaussaksilla Shirley Temple-kiharat. Jännitti aattoilta, sillä meille tulee Pukki ja hänellä on lahjoja. Olin pyytänyt kaikenlaista nukesta hevoseen. Syötiin ja minua jännitti entistä enemmän, sillä ruuan jälkeen Pukki usein oli tullut. Nyt ei. Isä kävi soittamassa jonnekin, mutta ei kai sentään Joulupukille, ajattelin. Eihän häntä voi hoputtaa. Kiireinen mies. Isällä oli ryppy otsassa ja silmät eivät olleet yhtään ystävälliset. Odoteltiin. Koko ilta meni ja minä aloin itkeä, koska olin kuullut, että Joulupukki tulee vain kilttien lasten luo tuomaan lahjoja. Minulle ei tuotu. En ollut siis kiltti. Itkin ankarasti. Vanhemmat lohduttivat. Sitten ykskaks selvisikin, että Joulupukilla oli ollut niin kiire, että oli jättänyt meille vain ison säkin Hyvän Joulun-toivotuksin. Isä kantoi sen esille ja minä aloin saada lahjoja. Nukkekin tuli, vaan ei sitä hevosta.

Aamulla soi puhelin ja isä vastasi. Isä oli edelleen hyvin vihainen, kiukkuinen suorastaan ja haukkui jonkun ihmisen aivan lyttyyn. Keskustelussa vilahteli sanat "humalassa" ja "petos lasta kohtaan". En tiennyt, kuka soitti, mutta suuttunut isä oli. Senkin olin kuullut, kun isä sanoi "ei, ei enää tarvitse tulla". Vasta vuosien kuluttua, kun olin jo vahvasti kyseenalaistanut Joulupukin olemassaolon, sain kuulla isän puhuneen itsensä Joulupukin kanssa. Minä uskoin Joulupukkiin  tämänkin Joulun jälkeen, jolloin Joulupukki ei tullutkaan, vielä muutaman vuoden ja niinä  Jouluina meille tuli aina Pukki. Eräänä vuonna Joulupukilla oli vielä kulkusia vyössä, jotka kilisivät aina, kun hän liikahti. Hän oli kovasti lihonnut vuoden aikana, mutta  Joulupukin kuuluukin olla lihava. Hänellä oli hymyilevät kasvot sankan parran takana, joka ei ollut ihan niin vitivalkoinen kuin edellisenä vuonna.Hänen äänensä oli kovin ystävällinen, kun vakuutin hänelle olleeni hyvin kiltti tyttö koko vuoden ajan. Pääsin syliinkin, enkä pelännyt yhtään.Isä otti valokuvan.

Sitten tuli Joulu, kun isä pani ruskeaa liimapaperia leukaansa ja alkoi jakaa lahjoja kertoen olevansa Joulupukki. Olin jo silloin lakannut ilman suurempia traumoja uskomasta tähän Joulupukki-höpinään ja olin iso tyttö. Isä kysyi, jos olen ollut kiltti. En  ollut ollut aivan koko vuotta. Olin eräänä rukoussunnuntaina ollut syntinen ja mennyt tyttökaverin luo puhumaan pojista.Siihen aikaan oli näitä rukoussunnuntaipäiviä, jolloin piti olla koko päivän vakavana kotona jo senkin takia, kun kaikki huvittelupaikat jäätelöbaareista lähtien oli suljettu. Isä liimapaperipartoineen oli yhtä hauska Joulupukki kuin ne toisetkin Joulupukit. Ja tähän Joulupukkiin uskoin.

KAKSI SÄKEISTÖÄ

Sumunen ilma vuorilla välkkyy,
Raskaasti pilvet käy,
Hengittää kostee, suojanen tuuli
Himmeäs männistös,
Toki riemu lemmekäs
Himmeydes hymyilee
Kuin hääjuhla synkeäs yössä;
Tullut on jouluilta.

Korkea juhla, ihana ilta
Oljilla kultasil,
Valossa valkeen, ilosen liekin
Sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
Vajassa Bethlehemin?

(Aleksis Kivi Joulu-ilta 1. ja viimeinen säkeistö)

Hyvää Joulua.

EPÄJOULUMAISTA AATTOA

Jos viime joulu  tai oikeammin jouluaattoaamu oli omituinen, niin tämä tänäinen vielä enemmän. Lapsena alkoi näillä hetkillä jännitys, joka kohosi kohti iltaa. Rusetti tutisi päässä ja toivoin joulupukin pian tulevan.Päivällä oli aina puuhaa, viimeisiä valmisteluja, odotusta. Nyt näistä ei ole yhtäkään. Puoliso nukkuu eilisen rankan päivän jälkeen unipillerin uuvuttamana. Aattoaamu alkaa kierähtää päiväksi. Talossa kuolemanhiljaista.

Ensin eilen kaupunki pesi puolison ja sitten toivomuksestani tulivat hoitajat auttamaan vatsan toiminnassa. Ja se oli yhtä rumbaa. Todella. Lähtivät ja luulin kaiken olevan ohi. Otin viinilasin ja suklaat olohuoneeseen, avasin television... Rumba alkoi alusta ja soitin apua. Hoitajat tulivat. Aggressiivista puolisoa taltutettiin, puhdistettiin ja ymmärrettiin. Lähtivät. Lopultakin laskeutui huusholliimme autuas rauha, mutta minä olin väsynyt. Niin kovin väsynyt.

Kummityttökin oli päivällä täällä. Minut leikkaava tohtori soitti ja varmisti, että puoliso pääsee hoitoon. Paikkaa ei vieläkään ole ja viimeinen mahdollisuus on että Haartmaniin ja sieltä järjestetään jatkopaikka. Sunnuntaina aamulla tämä ja iltapäivällä lähden sairaalaan. Siitä se sitten alkaa. Luut esille ja metallia sisään. Sillä lailla korjataan kolme murtumaani. Nivelrikkoon, jos sitä edes on, ei kajota. Olen kaikesta aika välinpitämätön paitsi puolison suhteen. Hän isompi huoli, mihin joutuu, miten hoidetaan, masentuuko, meneekö kaikki takapakkia, ajetaanko parta, syötetäänkö, hoidetaanko makuuhaavaa...? En luota pätkääkään näihin kaupungin hoitoloihin, jotka eivät ole oikeita sairaaloita. Kokemus on opettanut skeptiseksi.

C soitti ja oli nyt lopultakin ymmärtänyt tilanteeni. Oli luullut, että leikkaus tapahtuu ja pääsen seuraavana päivänä kotiin. Näin kävi hänen pojalleen, jolta nipsaistiin olkapäätä. C kertoi olevansa järkyttynyt kohtalostani. Ei tarvitse olla, mutta realistinen kyllä. Olen ajatellut toipua hyvin pian, enkä periksi anna, vaikka kipeää ottaa, kun liikkumaan pannaan. Olen sisukas täti.

Ei siis joulutunnelma ole meillä katossa ja tuskin miellän päivää jouluaatoksi. No, on meillä Herkun imellettyä parunalaatikkoa ja vähemmän imelää porkkanalaatikkoa, kinkkuakin samasta paikasta muutama viipale ja savustetun kinkun palanen. Tavanomaiset vihannekset ja hedelmät. Puolison makuhermot väljähtyneet ja tämä tarkoittaa, että syö mitä annetaan sen enempiä maiskuttelematta.Pöydällä on toki jouluinen kaitaliina ja iki-ihana kummityttö toi eilen sähköisen kynttelikön pöydän koristeeksi. Olohuoneessa palaa elävää kynttilätulta ja jos viitsin hivuttautua parvekkeelle, sytytän muutaman tuikun lyhtyihin. Illalla sitten käperryn lakanoitten väliin, joissa lukee isoin kirjaimin Hyvää Joulua ja jotain muuta asiaan kuuluvaa. Kuulokkeet korviin ja kuuntelen vaikka Glenn Milleriä. Joululaulut on jo soitettu loppuun. Olen soitellut puolisollekin.Kotimaisia ja perinteisiä kysymyksiä: no, onkos tullut kesä nyt talven keskellen ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuillen?  J. H. Erkon sanoin. Joulua kaikille, oikeasti vasta huomenna "me käymme joulun viettohon taas kuusin kynttilöin..."

SUKLAATA JA JACK NICHOLSONIA

Tässä istun ja odottelen, että pääsen soittelemaan. Nukuin kuitenkin hyvin. Lienen väsynyt. Saan ollakin.

Eilen lounaan aikoihin soi ovikello. Minä avaamaan. Rakkaan ystäväni maailmanmatkaaja L:n tutut kasvot oven raossa. Ei tullut sisälle.  A odotti alhaalla autossa. L ojensi pienen kauniin kassin, jossa suklaata ja samppanjaa. Halasimme ja sitten tämä ihana ihminen kiiruhti pois. Soitin hänelle autoon ja kysyin, joko saa suklaata syödä. Sai. Minä söin. Samppanjan jätin myöhempään tarkoitukseen. Vein roskat. Oli jo hämärää. Naapuriportaan J-P huikkasi patioltaan hetken odottamaan. Kiiruhti sitten tuomaan teelajitelmalahjarasian ja kortin, jossa joulutoivotukset sekä häneltä että vaimolta kuin muultakin perheeltä. Saatteli hissiin, antoi suukon poskelle ja rutisti.

Katselin elokuvan. James L. Brooksin vuonna 1997 valmistunut As Good As It Gets.  Originellin kirjailija Melvin Udellin osassa Jack Nicholson. Yksi mielinäyttelijöistäni. Leffa nähty ennenkin, kuten monet tv- ruudussa uusittavat. Mutta tämä, niin kuin moni muukin, viehättää kerta kerralta, kuin myös Helen Hunt vastanäyttelijänä tarjoilijan roolissa. Elokuva vei ajatukseni pois nykyhetkestä ja pani minut silloin tällöin naurahtelemaan. Söin suklaata ja nautin. Puoliso oli jo nukkumassa valmistettuna yötä varten. Talossa ei kuulunut ylimääräisiä ääniä. Jouluruuhkat teillä kielivät kaupungin hiljentymisestä joulurauhaan. Sade ropisi ikkunaruutuihin. Yöllä tuuli yltyi. Ujelsi kotikatua pitkin, melskasi ikkunapokissa ja tuuditti minut lopulta uneen.Unikin vei pois todellisuudesta, joka on nyt aamulla vahvasti läsnä. Parin tunnin kuluttua soitan sosiaalitoimistoon ja puolisolle on saatava paikka 29.12. Minut leikataan seuraavana päivänä. Vielä kirjoittelen blogia. Sitten tämä sulkeutuu joksikin aikaa. Kuinka pitkäksi, en tiedä.

Soitin joulukortin koulukaveri N:lle. Lähettää aina joulutervehdyksen. Oli ollut yli kaksi kuukautta serkkunsa luona Espanjassa ja nyt istui iltaa yhteisen koulutoverimme luona, josta en ole varma, muistanko Tuulan. Sekä N että Tuula B-luokkalaisia, kun minä taas A:lla. N:n tunnen, sillä asui samalla suunnalla kanssani ja taitoimme koulumatkat usein yhdessä. N tupsahti elämääni uudestaan koulun jälkeen Tarjan kautta, joka oli rakas ystäväni kuolemaansa asti. N on kaunis nainen, joka jo koululaisena käänsi monen pojan pään. Sama tahti tuntuu jatkuvan ja mikäs sen somempaa. Elämä jatkuu, vaikka ikää karttuu, ja siitä on nautittava, sitä elettävä täysin rinnoin.

KUUSIPUUN MUISTOJA

Huomenna alettava sosiaalitoimiston kanssa selvittää kiireellistä puolison hoitopaikkaa. Saattaa tehdä tiukkaa. Ortopedi sanoi, että viimeinen mahdollisuus, jos paikkaa ei ole, on lähettää mies sairaalaan, josta hoitavat paikan vapauduttua jonnekin hoitolaitokseen. Noin se meni silloinkin, kun sain äkillisen vatsatulehduksen, niin molemmet vietiin ambulanssilla samaan sairaalaan. Kotiin eli heitteille ei voi jättää. Ei silloin eikä nyt. Muitakin asioita järjestettävä kunhan huominen koittaa.

Eilen jatkoin joulukorttipuheluitani. Espoolainen ystäväni E on jossain kaukana matkailemassa ja tulee kotiin joskus tammikuun lopussa. Tämän kuulin englantia puhuvalta kotivahdilta, jonka suhdetta isäntäperheeseen en tiedä. Toivotin sitten vain hyvää joulua. Minulle soitti eräs vanha ystäväni, joka ehti tässä välissä olla ex-ystäväni. Uudistimme ystävyytemme kaikessa sovussa. Tästä olen iloinen. Onhan takanamme kuitenkin yhteisiä vuosia kymmeniä ja taas kymmeniä. Tämä lienee paras ja ainoa saamani joululahja tänä jouluna.

Nyt, hassua kyllä, tulvahti sieraimiini joulukuusen tuoksu. Semmoinen metsästä tuodun puun. Kuinka se täyttikään tuoksullaan koko huushollin, riemastutti koiria ja pani meidätkin, aikuiset ihmiset. leveästi hymyilemään. Sen pukeminen juhla-asuun oli hauskaa. Yksi alin oksa oli jätettävä ilman koristuksia. Koirat kulkivat sen alta nauttien sen raapaisusta selkään. Näin oli jokaisena vuotena. Kuusi täytti olemuksellaan toiveemme tuoden valoa ja iloa. Sitä juotettiin päivittäin ja se joi ahneesti veden.Kiitollisuuttaan se osoitti pitäen tiukasti kiinni neulasistaan, kantaen ylpeänä koristeet. Se oli rattonamme aina Loppiaiseen asti. Riisuttiin ja päästettiin sitten lepoon pihalle muiden kuusikaveriensa joukkoon.Niiden väri muuttui, neulaset varisivat. Näyttivät surullisilta siinä ruskeina ja kuivina rankoina. Jäteauto tuli ja vei pois.  Paikalle jäi vain läjä värinsä menettäneitä neulasia, joita tuuli kuljetti mielin määrin, lumi peitti, kunnes huoltomies kevään edistyessä lakaisi loput pois.

Noiden kuusien aikaan, ne kaadettiin suomalaisista metsistä. Nykyisin tuodaan osin muista maista ja voivat olla istutettuja joulua varten. Kuusi ei enää välttämättä ole se perinteinen. Ehkä  jalostettuja eri väreihin, lajikkeita monta, hienostuneita, mallikkaita kuusia. kaukana niistä, joita isänikin kanssa huolellisesti valitsimme lapsuuteni Töölössä. Sitä ei siihen aikaan kutistettu mihinkään kantopussiin, vaan tuotiin oksat repsottaen minä kevyemmässä latvapäässä ja isä tyveä kantaen. Äiti oli ottanut kuusenjalan esille, johon kuusi asetettiin. Sen latva hipoi kattoa. Alkoi koristelu.Lamettaa, palloja, komea latvatähti, sähkökynttilät, tuuhea ja pörheä hopeanvärinen nauha kiertämään koko puuta. Ihastuksen huudahduksia. "Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella. Namusia ripustettu on jo kuusen oksilla..."

Se oli silloin ennen.

KYYNELIÄ

Pakenin illalla varmistunutta tietoa leikkauksesta musiikkiin. Kuulokkeet korvilla Straussia,Beethovenia, Tchaikovskya, Mozartia. Makasin vuoteessa ja annoin musiikin viedä. Pois. Jonnekin kauas. Kyynelten myötä.

Kummityttö, lähimmäksi omaiseksi merkitty jo vuosia sitten, soitti leikkaavalle lääkärilleni, ajankohta operaatiosta  on jo runsaan viikon kuluttua. Lääkäri on yksi tämän maan parhaista ja johtavista ortopedeistä, että olen hyvissä käsissä. Puoliso vain saatava hoitoon. Sosiaalitoimisto ei löytänyt vielä paikkaa, mutta nyt on tilanne muuttunut siksi, että olen kiireellinen tapaus ja hoitopaikka saatava. Tähän palaan heti maanantaina. Lääkäri ei odota kauempaa, tilanne siksi vakava. Minulla on kolme murtumaa lannerangassa. Metallia, metallia ja metallia. Koska en ole kaatunut, ovat vammat kehittyneet rasituksen myötä. Tähän uskon.

En ajattele niinkään itseäni, vaan olen syvästi huolestunut puolison takia. Pitkä aika laitoksessa, jossa hän masentuu, tulee aggressiiviseksi, annetaan rauhoittavia, ei osata käsitellä, annetaan olla omissa oloissaan... Se työ, mitä olen kotona tehnyt hänen kanssaan ja saamisekseen parempaan kuntoon, valuu hukkaan. Kun olen jälleen valmis ottamaan hänet kotiin, on kaikki alettava alusta. Lääkäri arveli minun olevan valmis omaishoitajuuteeni ehkä parin kuukauden kuluttua. Se on pitkä aika puolisolle laitoshoidossa. Onneksi meillä on kummityttö (puoliso hänen sylikumminsa, minä tavallinen kummi), joka lupasi käydä miestäni tervehtimässä ja hiukan tilannetta tarkistamassa. Ja onneksi hän on reipas, tomera nainen, joka puuttuu epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin. Hän on oikeastaan minun kaltaiseni.

Olen mietiskellyt, miksi juuri minulle tämä lonkkavaiva? Miksi meille? Miksi ei?  Kysyn perään. Onko tämä rangaistus jostain tekemisestäni? No, en ole aina mikään kiltti ihminen. Käyn herkästi sanoilla kimppuun katsoessani sen aiheelliseksi. Pitäisikö kaikki niellä, vaikka kokee vääryyttä? Kiltit ihmiset tekevät niin. Kääntävät toisen posken. Minä en pane hollille ensimmäistäkään.

Minut siis leikataan. Peruutin Herkun tämän päiväisen tilauksen. Emme tarvitse lisää ruokaa. Emme tarvitse enää mitään. Paperinenäliinojakin on, joihin voin pyyhkiä kyyneleeni ajatellessani puolisoa, joka tuntuu ja ei tunnu ymmärtävän tilannetta. Sanoi eilen jäävänsä kotiin minua odottamaan: kyllä mä pärjään,kulta. Kyyneleet eivät tunnu loppuvan. Pitäisi olla urhea ja luottavainen, että puolison kohdalla kaikki menee ja on hyvin. Itsenikö vuoksi? No, vähän, leikkaus on iso ja toipuminen vie aikaa. Pitää opetella taas kävelemään, sanoi lääkäri lempeällä äänellä puhelimessa. Eivätkä ole enää omat vanhemmat iloitsemassa ensiaskeleistani.

LEIKKAUS?

Uutta käännettä jälleen tässä minun ikuisuuskysymyksessäni nivelrikko-luumurtuma-asiassa. Tänään kuitenkin jotenkin letkeämpi olo ja sehän tarkoittaa, että jotain kummallista tapahtunut luissani. Liekö ihan pysyvää, en tiedä. Kun aamulla kipusin ylös vuoteesta, tuumin, että ihanko tässä ihmeparannuksen kourissa ollaan. Töölön ortopedi soitti eilen ja leikkausta suunnitteli vielä tämän vuoden puolella. Ei taida onnistua. Minne puoliso? Ei niitä hoitopaikkoja helposti saa. Kummityttö ja minä olemme sitä mieltä, että ensin tutkittaisiin, podenko  osteoporosista ennenkuin annetaan kirurgin veitsen heilahtaa. Tyttö soittaa lääkärille, kun on näissä asioissa minua viisaampi ja kokeneempi.

Illalla jatkui joulukorttisoitteluni. Tampereella niinikään S sairastaa ja sekavaa oli jutustelu. En ymmärrä vieläkään, miten hän pystyy asumaan yksin. Hoitaja käy kuulemma kolme kertaa päivässä, lämmittää ruuan, antaa lääkkeet ja tarkistaa, että S voi jotenkuten. Joulun viettää yksin, kuten aina. On,on tytär perheineen, joka menee joulun viettoon miehensä vanhempien luo ja sieltä oman isänsä luo. Miksi ei äidin??? Maailma ja lähipiirikin on täynnä surullisia tarinoita, joiden tarkoitus ja syy jää hämärän peittoon.

Soitin myös oman äitini serkulle. On kuntoutuslaitoksella loukattuaan, kuinka ollakaan, lonkkansa. Leikattu ja sisälle pantiin pitkä putki kuulemma. Ikää on, mutta tämä entinen opettaja on semmoinen sitkeä sissi, että uskon hänen kuntoutuvan kotikelpoiseksi. Onnellinen sikäli, että ympärillä monta polvea lapsia ja lapsenlapsia ja vielä heidänkin lapsiaan. Kaikki rakastavat perheen kantaäitiä, kannustavat ja auttavat paranemisessa. Meillä oli lyhyehkö mutta lämmin keskustelu joulun toivotuksineen.

Eilen tuuraajapäivänä konttailin taas tavaratalon vilskeessä, vaikka noin aamulla olikin väljempää ja tilaa hengittää. Siinä ne, jouluruuat. Huomenna tuo Herkku hiukan lisää. Seuraavan kerran pääsen Taavetin päivänä. Tuuraaja antoi oman joulukorttinsa, kuten toinenkin tuuraaja aiemmin. Minullakin jotain heille. Tänä vuonna emme enää tapaa.Kiittelin menneestä. Molemmat mukavia ihmisiä. Mennessäni stadiin sattui taas kiva taksinkuljettaja. Polvista tuli puhe ja kumpainenkin olimme kolmannessa stadilaisia. Siinä riitti juttua. Kun tämmöisen sielunkaverin löytää, ollaan kuin kauankin tunteneet toisemme, vaikka varsin yhteisiä muistoja ei olekaan. Lapsuuden paikat tuttuja, rakennukset, joita ei enää ole, kaupungin muuttuminen, uusien talojen pykäämiset. Harmi, kun matka oli niin lyhyt.

JOULU ENNEN JA JOULU NYT

Joulunaika tuo muistoja, totta kai tuo. Lapsuuden muistoja kuin myös ensimmäisestä joulusta ollessani rouva. Kahden pääsimme vasta sitten joulua viettämään, kun vanhemmistani oli aika jättänyt. Siihen asti koolla oli sukua ja vanhempieni yksin jääneitä ystäviä. Ruokaa oli aina riittävästi isommallekin joukolle. Vuosien aikana rivit harvenivat, kunnes jäljellä oli enää isäni meidän kanssamme. Sitten ei ollut häntäkään enää. Me olimme kahden. Tuntui ensialkuun oudolta. Koiria oli, kunnes niidenkin oli aika meidät jättää. Joulua valmisteltiin melkein kuten ennenkin. Puolison sairastuttua 2003 aloin sitä minimoida vuosi vuodelta. Tänä jouluna ei ole oikeastaan kuin kranssi ovessa, joulukorttejakaan en ole sinitarralla pannut esille, ruoka valmiina Herkusta, kinkkua ei uunissa, ei tuoksu piparit, ei kakut. Joku voi ajatella, että onpas ankeaa. Ei ole. Tokikaan. Niin montakymmentä joulua olemme hullun lailla ahkeroineet, että tuntuu hyvältä olla tekemättä juurikaan mitään. Joulu on silti joulu. "Vaikka vainen maailma myrskyisenä pauhaa, sydämemme levossa nauttii joulurauhaa."

Olen leikannut puolison hiukset. No, jälki on aika kaamea. Minulla on oikeanlainen kone, mutta taitoa ei. Siispä vetelin koneella niskat ja päälaet, välillä leikkasin äitini vanhoilla kampaamosaksilla ja pyysin puolisoa olemaan liikkumatta.Hiuksia valui lattialle ja tarttui vanhaan pussilakanaan, jonka olin uhrini ympärille kietonut. Epäsymmetria kukoisti ja taas piti leikata toiselta puolelta. No, lyhyt se on ainakin, helpompi pestä  ja vuoteessa tyynyä vasten ei edes hullummalta näytä edestä päin. Ehkä taitoni karttuu harjoituksella. Ehkä ei.

Olen soitellut joulukortteja puhelimitse. Ystäväni P Lammilla väitti sen olevan mukavamman tavan kuin postitse lähetetty. Hän lähetti postitse. Juteltiin kuulumiset. P järkevöitynyt joulun suhteen. Enää ei sielläkään hosuta, paisteta, keitetä, askaroida joulun eteen kuin ennen. Heitäkin vain kaksi, puoliso ja P. Ehkä ihmiset vähitellen alkavat luopua mässäilemisestä ja materiasta jouluna. Kauppiaat eivät tästä tule pitämään. S karkasi miesystävänsä kanssa Lapin rauhaan mökkiin. Ei höösaamista. Hiljaisia puita ympärillä, kuistilla lyhty, pirtissä takkatuli, lämpöä ja rakkautta. E Oulussa viettää joulunajan tyttärensä ja tämän puolison luona perinteiseen tapaan. Rosollit ja laatikot, kinkkukin pöytään kannetaan. Toivotin hyvää joulua ja lähetin terveisiä joulupöydän ympärille. Illalla lisää puhelinkortteja tänään.

JOULUMIETTEITÄ

Nyt pitäisi vielä tällä viikolla mennä tohtorin juttusille Töölön sairaalaan, joka on erikoistunut luumurtumiin. Varmuudeksi kehtasin pyytää kotivahdiksi ystäväni L:n, joka lupasi joko puolisonsa kanssa tai ilman. Lääkäri palaa asiaan puhelimitse tarkemmasta ajankohdasta. Odotellaan.

Polttelen kynttilöitä ja kirjoitan muistilappua, kun  luultavasti pääsen huomenna kaupungille viimeisen kerran ennen joulua. Viime joulun tietämissä kärräsin vielä puolisoa huolettomasti mukana ostoksilla ja tänä vuonna on tämmöistä. No, elämä on yllätyksiä täynnä. Pikkuserkku soitti Kotkasta ja hämmästyksekseni kertoi myös konttaavansa rollaattorin varassa selkävaivan takia. Ei kykene liikkumaan senkään vertaa kuin minä. Helpompaa sikäli, että on puoliso kotona avittamassa.

Eilen pesin oman puolisoni ja leikkasin varpaan kynnet, vaihdoin vuodevaatteet ja makuuhaavan siteen. Tänään vuorossa hiusten leikkaaminen. Parran ajan päivittäin.C soitti illalla jälleen kerran masentuneena. Poikansa ei huoli äidiltään apua, vaikka äiti tuputtaa. Aikuinen mies tahtoo elää omillaan omassa huushollissaan. Äiti epäilee, että hänen tilallaan on "joku nainen". Napanuora ei ole vielä katkennut, vaikka poika on yli 40v, ollut naimisissa ja on kolmen lapsen isä. Olen sitä mieltä, että C:n pitäisi jo hellittää ja antaa pojalleen tilaa. Minun mieltäni ei kysytä.

Tampaustelineellä on kuhinaa. Vimmattu joulusiivous alkanut. Mattoparat! Naapuri M-L toi joulukortin ja kertoi lähtevänsä isänsä luo Poriin, kuten aina suurina pyhinä. Opiskelijatkin kaikkoavat omille kotikonnuilleen talosta. Hiljaista tulee olemaan. Joulupukki, valkoparta, vanha ukki ehkä liikuskelee hyvät joulut toivotellen. "Taivahalla syttyi juuri tähti kirkas,tähti suuri, josta viisaat itämaan riemastuivat aikoinaan..."

Kun nyt olen katsellut tätä valtaisaa joulutohinaa kaupungilla, valoja, mainoksia, tavarapaljoutta, tulee mieleen, mitenkä paljon on koteja, joista joulun tuntu on kaukana. Tulee mieleen jälleen tänäkin vuonna se Kari Suomalaisen kuva, johon hän piirsi Jeesuksen seisomaan keskelle jouluvilinää suuren liikekadun erääseen ovisyvennykseen. Kukaan ei huomannut syntymäpäiväsankaria, joka hiljaisena katseli ihmisten kiirettä. "Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää: me kylmin käymme sydämin, laps´ sivuun vain jos jää. Me lahjat jaamme runsahat, laps´ tyhjät kätes ihanat..."

UUSI DIAGNOOSI

Maanantai takana, jolloin kävin lääkärin puheilla lonkastani. Ilmestyi yllättäen uusi diagnoosi magneettikuvien perusteella: luunmurtuma lonkassa. No, siinä kun nojailin rollaattoriin ja olen sen ikäinen kuin olen, oletti tohtori, etten muista, koska olen kaatunut. Tämän oloisena konsultoi puhelimitsekin kollegansa kanssa. Riepoihan se. Korotin ääntäni, niin että toinenkin kuuli, etten ole dementoitunut, vaan täyspäinen, joka on 100% varma, ettei ole kaatunut, vaikka murtuma kuvassa kertoo tämän tapahtuneen aivan hiljattain. Oma selitykseni on, että olen luitteni kohdalta haperoitunut, jota vaivaa kaiketi yleisesti osteoporosiksi kutsutaan. Siitä ei tohtori puhunut mitään, vaan lähetti minut yksintein viipalekuvaukseen, jonka jälkeen sain lähteä kotiin. Soittaa tänään.

Taksilla sairaalasta kotiin, jossa kummityttö hikipäissä ahkeroi. Syötin puolison, vaihdoin vaipan ja syöksyin jälleen liikenteeseen. Vuorossa Stockmann, apteekki ja Alko. Yllättävän vähän ihmisiä, mikä tietysti tavaratalon kannalta ei niin hyvä asia kuin minulle. Rohdot apteekista, viinipullot Alkosta kummitytölle ja ruokaa meille Herkusta. Ostin myös susheja ja leivoksia, joita nautin kummitytön kanssa palanpainikkeena jääkaappikylmää samppanjaa. Juteltiin niitä ja näitä, hilpeitä ja vakavia, säähän ei kajottu. Kummityttö ja minä olemme aina tulleet hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, kummatkin impulsiivisia ihmisiä, vaihtelunhaluisia ja positiivisia lunteeltamme. Ikäeroa tuskin huomaa(?). No, onhan sitä. Kummityttö oli jälleen kerran todellakin pannut tuulemaan. Pessyt lattioita, imuroinut ja puhdistanut vielä kattokruunujen kristallit. Tullessani oli silppuamassa koneella papereita, joka työ olisi ollut minun heiniäni. Jatkan siitä, mihin hän jäi, kunhan kerkiän. Mihin joutuisinkaan ilman tätä ihanaa ihmistä? Hunningolle?

Tänään on minun vuoroni olla ahkera. Eiliset kaupungin pesijät olin peruuttanut oman poissaoloni takia. Tänään vien puolison suihkuun, vaihdan makuuhaavan siteen ja vuodevaatteet, leikkaan hänen varpaankyntensä. Joku on joskus sanonut, ettei elämä ole enää elämisen arvoista, jos joutuu elämään vanhan miehen kanssa, jonka varpaankynsiä joutuu leikkaamaan. Minulla on yli kymmenen vuoden kokemus leikkaamisesta ja sormet päälle. En valita.

LOS JA LAS

Eräs toimittaja jälleen sortuu sanomaan Los Angelesia Losiksi. Mikä ihmeen Los? Onko Las Vegas sitten Las? Menin ensin Losiin ja sitten lensin Lasiin. No, luin netistä joka tapauksessa, minkälaista on asua Kaliforniassa, jossa tämä "Los" sijaitsee. Suomalaisia kun on levittäytynyt sinnekin.Kovin suuria eroja, jos ei ilmastoa huomioon oteta, ei varsinaisessa asumisessa ja elämisessä ole Suomeen verrattuna. Kehuvat ihmisten avoimuutta ja kohteliaisuutta. Kumpaakaan ei ole tarpeeksi Suomessa. Tämä lienee totta, sillä olen itse eron havainnut lähempienkin maiden ja Suomen välillä. Kummitytön kanssa tässä juuri keskusteltiin näistä asioista. Kun suomalainen joskus kehaisee toista, me mietimme siinä olevan jotain jekkua tai ainakin taka-ajatusta.Miksi se noin sanoi? Mitä se oikein tarkoittaa? Onko minussa jotain pielessä? Toimittaja antaa kirjoituksessaan siellä asuvien suomalaisten suulla matkavinkkejä ja hehkutetaan sitä, että kannattaa Kaliforniaan matkustaa. Toki.

Minä olen nähnyt unen viime yönä. Selkeän ja mukavan. Olin tämän ikäinen kuin nyt olen. Joskus unet ovat kohteliaita ja tiputtavat iästä sopivan vuosimäärän pois. Tämä uni oli totuuden mukainen. Olin myös omannäköiseni, en kauniimpi en rumempi. Mutta minulla ei ollut nivelrikkoa! Kävelin reippaasti, työnsin puolisoa pyörätuolissa kaupungilla. Menimme kahvilaan ja ostoksille, Ateneumiin. Toivoin unen jatkuvan pitkään, sillä oli mahdottoman mukavaa kävellä kuin muutkin. Kävelin koko unen ajan. Olin unohtanut, että  reipas liikkumiseni on unta ja kun puoliso alkoi tulla levottomaksi ja kiivetä vuoteensa laidan yli, heräsin ja hypähdin ketterästi ylös. Voi mitenkä se sattui. Niille sijoilleen läjähdin ja aikaa meni tovi, ennen kuin sain itseni hilatuksi naapurivuoteen ääreen tilannetta selvittämään. No, puolisolta oli kadonnut toinen sukka ja sitä oli lähtemässä etsimään. Sain vakuuttuneeksi, että yötä mennään, jalat vuoteen puolelle, peitto päälle ja nukutaan. Onneksi näin tapahtui. Mutta siihen kävelevään uneen en enää päässyt.

Heittelin eilen vanhoja matkakarttojamme pois. Vähän huokasin. No, emme me enää matkusta sen enempää etelään kuin pohjoiseenkaan. Nämä olivat viimeiset kartat huushollista, aikaisemmin siivottiin muut. Matkamuistiinpanot menivät samaa rataa. Minulla on joskus ollut tapana kirjoittaa tapahtumia, kommelluksia, eksymisiä, kokemuksia paperille. Ei niitä kaikkia myöhemmin muista ja miksi pitäisikään. En ole vuosiin muistilappuihini edes kajonnut. Tänään suuri Stockmannin paperinen joulukassillinen jätehuoneeseen, kunhan pääsen päiväjärjestyksessä niin pitkälle. Nyt aamukahvin kimppuun!

GLÖGIÄ SUOMESSA, SAKSASSA GLÜHWEINIA

Minua katselee (ja minä voin katsella) seitsemän suomalaista kirjailijaa kirjoituspöytäni yläpuolella. Kummityttö naputteli niitä eilen seinälle ja seinille. Eteisessä on isäni maalaama keltainen maalaismökki. Toisella seinällä Seinen rannan bukinisteilta hankittuja kuvia Pariisista. Muistan, kun vanhempani niitä valitsi. Vuosia ovat piilossa kotonani olleet ja nyt pääsivät muistuttamaan, kun minä Pariisissa kävin äidin ja isän kanssa muinoin. Muitakin "uutuuksia" seinille naulattiin ja sitten juotiin samppanjaa ja syötiin leivoksia. Kiva päivä.

Tavaratalosta soitettiin ihan johtotasolta ja pahoiteltiin tilaamissani ruokalähetyksissä olleita lukemattomia virheitä. Asia sovittu ja selvitty. Otin hyvillä mielin vastaan lupauksen, että virheitä ei enää satu. Näin säilyy hyvä asiakassuhde.

Kuuntelen Kurt Nuotion elämäkertakirjaa Karvainen rahastaja. Tämä ensimmäinen osa kertoo Nuotion lapsuudesta ja nuoruudesta Stadissa. Netti tietää Nuotion asustavan tätänykyä puolisonsa Eppu Nuotion kanssa Berliinissä. Elämäkertaan on luvassa jatko-osia, joita odotan. Antaako Berliini inspiraation?

Tästä tulikin mieleeni maailmanmatkaajaystäväni L ja A, jotka tekivät  matkan Berliiniin. Sää ei suosinut, satoi kaiket päivät, mutta muuten kaupunki viehätti. Näin olen kuullut muiltakin siellä käyneiltä. Hapankaalia ja makkaraa  palanpainikkeena sateen ja viileän ilman huomioon ottaen paljon glühweinia olivat ystäväni tällä reissulla nauttineet muun kulttuurin ohessa.Modernin taiteen näyttely oli ällistyttänyt, kuten minuakin ARS- näyttelyt täällä ja jopa Kiasmankin teokset. Moni ajattelee, että osaisin tuollaista minäkin. Mutta kun nimi on Matti tai Maija Meikäläinen, niin ei ole sama asia. Häkkyröitä, asetelmia, väriläiskiä kankaalla, näennäisiä summittaisia viivoja, valoefektejä, koneääniä...  Mikäpäs siinä.

Jouluun enää runsas viikko. Paniikki ei ole iskenyt. Tein tänään ruokatilauksen ja saan sen ensi viikon lauantaina. Maanantaina kömmin Stockmannille kummitytön tultua kotivahdiksi. Ehkä glögiä, en tiedä.Samana päivänä ortopedin vastaanotto. Sitten tiedetään, miten lonkan kanssa edetään. Torstainakin pääsen vielä tuuraajapäivänä hankkimaan jotain pientä ja unohtunutta. Kassajonot kilometrin mittaisia, osastoilla avuttomia jouluapulaisia, kiireisiä asiakkaita, joillakin pystyryppy otsassa, joillakin ihan rehellistä joulumieltä. Joopa joo. Onneksi tämä hässäkkä on vain kerran vuodessa.

HISSIPULMIA

Ikkunasta näkyy rajusti heiluvia pihapuita. Onneksi koivuilla on pitkät juuret, vaikka tyveen asti huojuvat. Seija-myrsky tehnyt tuhojaan ja pannut tuulet koviksi liki 40 metriä sekunnissa. Jatkaa matkaansa,laantuu ja tyyntyy kun ei enää jaksa. Vääriin paikkoihin katoksen ulkopuolelle parkkeerattuja polkupyöriä kaatunut. Katkenneita oksia sikinsokin. Entinen rauhaisa Pohjola saa tuta nykyisin luonnon raivoja entistä enemmän.

Stockmannin hissit Espan puolella jumissa. Käytä portaita, luki lapussa. Toinen niistä ollut kuukausikaupalla "huollossa" ja nyt tapahtui toisellekin jotain. Kaikilla hisseillä ei pääse kaikkiin kerroksiin. Minäkin neuvottomana sähköosastolla, miten pääsen rollaattorin kanssa alas apteekkiin.Muitakin vaivaisia harhaili kulkupeliä etsimässä,eikä se kovin lystiä jouluruuhkassa ollut.Tervejalkaiset tungeksivat portaissa. Pääsin lopulta apteekkiin ja Herkkuunkin. Aikaa suttaantui. Toinen Espan puoleisista hisseistä saatiin toimimaan. Pääsin ulos. Sitten takkusi taksin saaminen ja tuleminen. Varastin lopulta yhden, enkä potenut edes huonoa omaatuntoa. Oli jo kiire päästämään tuuraaja pois.

Rikko ärtyi moisesta menosta, enkä juurikaan pystynyt muuhun loppupäivänä kuin pakollisiin tehtäviin. Niitähän riittää. Puoliso onneksi ymmärtäväisellä tuulella.Yö oli rauhallinen, jotta minäkin sain kunnon levon. Aamu iltaa parempi ja tässähän naputtelen. C soitti vielä illalla ja kertoi perhehuoliaan. Viettääkö joulun poikamiespoikansa kanssa vai yksin? Lohduttelin, että ei joulu yksin hullumpi ole. Eikä se edes maailmoja kaada. Kyllä aikuinen ihminen selviää parista päivästä. Tiedän omasta kokemuksesta. No, tietysti se on se tunnepuoli. Jouluahan pidetään ihmisläheisenä aikana, perhekeskeisenä juhlana aterioineen, lahjoineen ja tunnelmineen. Yksinasuvia on maailma täynnä, joilla ei juuri milloinkaan ole seuraa. C.llä on muina aikoina sukua ja ystäviä. Ja minullehan voi soittaa milloin vaan, vaikka aattoiltana, jos yksinäisyyden tunne ottaa vallan. Minäkin voin soittaa C:lle.

Ostin eilen uuden pöytävalaisimen kirjoituspöydälle.. Ensin myyjä yritti liki 300€ valaisinta, mutta otin kiireesti järjen käteen, vaikka minua lamppu suuresti viehättikin. Tämä ei ole suurta designeä. Enemmänkin arkista massatuotantoa, mutta päästää valoa siinä missä muutkin. Painoi sekin turkanen, kun taiteilin sitä pitkin tavarataloa rollaattorin päällä. Edellinen ylen hyvin vuosikymmeniä palvellut otti ja simahti ja kun tietää nykyajan korjauslaskut, päätin ostaa uuden. Kirvelevin sydämin luovuin messinkisestä tyylivalaisimesta, että jos sen vaikka joskus korjautan. Panin pussiin, silittelin hyvästiksi messinkistä kuuppaa, taittelin johdon mukaan. Olithan, ystäväni, valaissut monet ilon ja murheen hetket kirjoituspöytäni ääressä.

PUSUSTA POTKUT

Odottelen tuuraajaa. Tänään myöhemmin. Lounailemmekin ensin. Sitten livahdan stadiin. Livahdan ja livahdan... miten se nyt onnistuu rollaattorin kahvoissa. Eilispäivän ruokalähetys isosta tavaratalosta ei mennyt, kuten pessimistisesti arvelinkin, jetsulleen oikein. Tavaraa, jota olin tilannut kolme, lähetettiin vain yksi. Soitin taas. Pahoittelivat. Olin niin suivaantunut, että tänään postitan tavaratalon ylemmälle taholle kirjeen. Saas nähdä, poikiiko siitä jotain minulle suotuisaa. Sitä paitsi en usko olevani ainoa kohde tavaran kerääjien huolimattomuudelle ja välinpitämättömyydelle. Kuinka moni huonosta palvelusta valittanut, ei ole tiedossani.

Uurastin eilen vaippa- ja suojalakanalaatikoiden kanssa. Taittelin tyhjät laatikot litteiksi ja raahasin roskikseen. Onneksi ei tuullut. Ovat kuin purjeet ja silloin mennään. Eteläiseltä Pohjanmaalta tuli pitkästä aikaa soitto vanhalta ystävältäni. Kylältä kuulumiset, naapurien voinnit ja tieto, että joulun ystäväni viettää miesystävänsä kanssa tämän asunnolla Espanjassa. Suljettuani puhelimen, tuli toinen soitto, mutta nyt pohjoisemmalta puolelta Pohjanmaata, ihan Perämeren rantamilta. Lumi ja jäälyhdyt sulaneet pihalta, mutta tiet jäisiä. Potkukelkalla kulkee.Arvioimme Tampere-talon pippalot, Katri Helenan kalakaverin, naisten koltut ja toimme julki suuren ihastuksemme illan kapellimestaria kohtaan.Tässäkin puhelussa vierähti tovi. Illalla myöhemmin yhdeksän kieppeillä aloin haukotella. Ja kun puoliso oli jo valmisteltu yötä varten, menin minäkin nukkumaan.

Luin netistä, että pieni herrasmies, 6v, oli pussannut silkasta hellyydestä pikkutyttöä kädelle ja sai siitä hyvästä koulusta potkut USAn Coloradossa. Syy: seksuaalinen häirintä. Eikös nyt menty vähän liian pitkälle näissä tulkinnoissa? Kohta ei uskalla kätelläkään, kun sekin saatetaan katsoa häirinnäksi. Minua on joskus nuorempana taputettu takapuolelle jätskijonossa. En ollut moinaskaan, mutta uteliaana käännyin katsomaan taputtelijaa. Ihan mukavan näköinen nuorimies suuri hymy naamallaan. Ei mitään pahaa, eikä taka-ajatusta. Ei sen enempää. Kesäistä ilottelua. Ennen muinoin näitä asioita katsottiin luonnollisesti ja tiedettiinn vissi ero häirinnässä ja ystävällisyydessä. Nykyisin ero on hämärtynyt ja joskus tuntuu, että mennään liiallisuuksiin.Mitenkähän on, jos esimerkiksi ratikassa mies astuu vahingossa naisen varpaille, miten se tulkitaan? Tahalliseksi taka-ajatuksia pullollaan olevaksi seksuaaliseksi häirinnäksi? Minun varpailleni on kerran muinoin todellakin astuttu ratikassa. Näyttelijä Esa Saario sen teki ja pyysi kohteliaasti anteeksi. Siinä pyynnössä oli tunnetta!  Minä annoin ja olin sulaa vahaa, koska hän oli näyttelijä, josta pidin. Eikä tämä tarkoita, että jos olisi ollut joku muu, olisin katsonut tapahtumaa kielteisemmin. Varpaille astumisia sattuu. Varmasti nykyisinkin. Ja tahattomasti.

Ajattelin ostaa vuoden turhakkeen, hajustetun roskapussin, mutta en sittenkään. Sen sijaan pähkinöitä voin ostaa. Niitä syömällä elää pitempään.

HYVINVOINTI TAPPAA INHIMILLISYYDEN

Eilen pikkuinen pakkanen kontatessani ensimmäisen kerran roskikselle. Pihatie ohuen valkean lumen peitossa. Toisella kerralla illan suussa taivas viskeli vettä. Pihatie musta ja märkä. Lämmönvaihtelut hurjia koko maassa. Pohjoisen rajut paukkupakkaset vaihtuivat tuotapikaa plusasteeksi.Näin mennään tänäänkin.

Katselen lievän kauhun vallassa eteisessä nököttäviä pahvilaatikoita. Vaippa- ja suojalakanatilaus tuli. Illalla en ryhtynyt mihinkään, mutta tänään on raivattava. Kunhan olen saanut aamukahvin juotua ja hiukan kerättyä voimia, niin ei kun toimeksi. Ruokatilaus tänään. Jännittää, mitä siinä nyt on vialla. Vai olisiko niin, että reklamaationi olisi todellakin jotain hyvää poikinut.No, huolimattomuus on tämän päivän sana.

Samoin kuin välinpitämättömyys ihmisten kesken. Oli henkilöauto suistunut liukkaalla kelillä tieltä lumipenkkaan. Sisällä äiti ja lapset. Auto sojotti seljällään ojassa. Näkyvyys tieltä hyvä, ettei kukaan ohiajavista pääse sanomaan, etteivät huomanneet. Yksikään niistä noin kymmenestä autoilijasta, joka huristi ohi, ei pysähtynyt tutkimaan, josko autoon juuttuneet olisivat ehkä tarvinneet apua. Tämmöisiksi olemme me suomalaiset muuttuneet! Mikä helvetti meitä vaivaa? Tarvitaanko jälleen sota? Se yhdisti ihmisiä meillä, herätti auttamishalua, hyvää henkeä ja huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tämän kertoo historia. Oli pelkoa, talojen raunioita, viholliskoneet taivaalla.Kaikkialla tuhoa. Silloin ihmiset tukivat toisiaan. Ketään ei jätetty yksin. Sitten me muutuimme. Nyt menee liian hyvin. Olemme unohtaneet inhimillisyyden.

Kerron jälleen kerran tarinan, jonka olen tänne aikaisemminkin kirjoittanut. Kaatui rouvahenkilö tämän kaupungin keskustan suojatiellä. Jäi niille sijoilleen, kun ei päässyt liikkumaan. Suojatietä ylittävät harppoivat ohi. Autot kiersivät. Eivät sentään päälle ajaneet. Kenellekään ei tullut mieleen hiukan vilkaista rouvaa lähemmin, josko vaikka tarvitsisi apua. Sitten suojatietä ylitti semmoinen laitapuolen kulkija, hiukan resuisen tuntuinen ja alkoholille tuoksahtava herraihminen. Näki rouvan maassa makaavan, huojahteli luo ja kysyi, jos voi jotain tehdä. Rouva pyysi ottamaan taskustaan puhelimen ja soittamaan ambulanssin. Kulkija teki työtä käskettyä. Kun ambulanssi tuli, mies  hävisi jonnekin tungokseen. Siinäpä oikea ihminen, sydän ja järki paikallaan! Liekö taivaasta tipahtanut keskuuteemme? Mitä tästä tarinasta voimme oppia? Voisimme, mutta emme opi. Meillä on kiire oman itsemme ja hyvinvointimme kanssa, ei ole tilaa eikä aikaa muulle. Mitäpä se minulle kuuluu, jos joku makaa kadun pinnassa, en minä ole häntä kaatanut,olkoon. Jos auto on suistunut tieltä ja ihmiset sisällä jumissa, mitä se minulle kuuluu. Mitäs meni suistumaan.

KAKSI REKLAMAATIOTA

Olen pannut tuulemaan. Panin suullista reklamaatiota menemään erään suuren tavaratalon ruokaosaston myyntipäällikölle, koska jokikisessä tilaamassani tavaralähetyksessä on ainakin yksi väärä tuote. Esimerkkejä: tilasin talouspaperia, tuli wc-paperia. Tilasin hajusteetonta pyykin pesupulveria, tuli hajustettua. Tilasin paistovalmiita kalkkunan paneroituja lehtipihvejä, tuli 150 g korppukalkkunaa jne jne. Kaksi kertaa ei ole tavaralähetystä tullut ollenkaan, kun kävi "inhimillinen erehdys". Kysyin myyntipäälliköltä, miksi tällainen palvelumuoto on asiakkaille tarjottu, kun sitä ei pystytä hoitamaan? Kerroin myös, miksi minä palvelua olen alkanut käyttää. Elämä rajattua omaishoitajuudesta johtuen, nivelrikko, joka estää suurten taakkojen kuljetuksen rollaattorin päällä. Palvelu ei myöskään ole ilmaista. Tavaroiden kerääminen maksaa ja kuljetus samoin. Maksan ne ilomielin, jos tilaamani tavarat ovat oikein. Myyntipäällikkö tarjosi hyvitykseksi 20€ edestä ilmeisesti kahvilaan kelpaavia lipukkeita. En huolinut, vaan sanoin mieluummin ottavani vastaan oikein kerätyt tilaamani tavarat  luvattuun toimitusaikaan. Myyntipäällikkö lupasi järjestää kerääjille palaverin. Tuleeko parannusta? Katsotaan, kun saan tämän viikkoisen tilaukseni.

Toisenkin asian hoidin. Kysyin kotiavusta, mitä tämmöinen apu pitää oikeasti sisällään muuta kuin asiakkaan hankaamisen puhtaaksi niin monta kertaa viikossa kuin asiakas tahtoo? Puolisolla on nk. makuuhaava kyljessä ja se vaatisi jokaviikkoista ammattimaista tutkimista, johon tähän asti olen saanut pesijähoitajilta vastaukseksi "ei me osata". Ihmettelin myös sitä, eikö kuuluisi asiaan ottaa vuodepotilaalta, jota laboratorioihin ei saa viedyksi, silloin tällöin kotona verikokeita? Virtsanäytteetkin olisi paikallaan. Meille ilmestyi pesijähoitajien lisäksi haavahoitaja, sairaanhoitaja ja terveydenhoitajaharjoittelija. Makuuhuone oli täynnä ihmisiä. Sanomani kirjattiin ja vakavan näköisinä luvattiin alkaa toimia toivomusteni mukaisesti. Kysyin senkin, että ei kai kunnat luule, että kun kotona puuhastelee ympärivuorokautinen omaishoitaja, tämän kuuluisi myös tietää ja osata kaikki sairaanhoidollisetkin tehtävät? En ole koulutukseltani sairaanhoitaja. Nyt kun aletaan entistä enmmän toivoa sairastuneiden olevan mahdollisimman kauan kotihoidossa, on sen onnistumiseen todella panostettava kaikin puolin, että pääsemme ministeri Urpilaisen tavoitteeseen. Kotihoitoa ja kotisairaanhoitoa on parannettava!

Nyt aloitan omaishoitajan velvollisuuteni ja menen herättelemään puolison ensin pesulle ja sitten aamukahville. Tästä se päivä yleensä alkaa. Tänään tulee vaippalähetys, johon ymppäsin omakustanteisesti muutakin.Kunnat alkoivat vuosia sitten säästää ja meidät pantiin maksamaan välttämättömistäkin tarvikkeista. Kaikki juuri esimerkiksi makuuhaavan hoitotarvikkeet pitää itse kustantaa. Kunta antaisi muutaman rullan tavallista sideharsoa! Niitä ei makuuhaavassa käytetä. Järeämmät ovat tarpeet.

OLIPA KERRAN ERÄS JOHAN

Puoliso pesty kaupungin puolesta ja tässä odotellessani lounaan laiton alkua, kirjoitan muutaman rivin. Olen taas sukeltanut Helsingin historiaan. Kimmokkeen sain, kun blogiani Ennen meitä kommentoitiin. Siitä oli helppo jatkaa.

Käteen sattui kirjanen Sederholmin talosta. Mitä kaikkea tuo kauppaneuvos Johan Sederholm (1722-1805) onkaan omistanut, miten vaurastunut, elänyt. Uutteroinut läpi elämänsä  ensin koulupoikana, puotipuksuna, saanut älyllistä lahjakkuutta menestyä liike-elämässä, ostanut ja myynyt, perustanut, ollut osakkaana. Mutta tietoa hänen omistamastaan tiilitehtaasta Katajanokalla en ole mistään kirjoistani havainnut. Enkä liioin, että olisi ollut tekemisissä Katajanokan, ainakaan nykyisten, makasiinien kanssa, kuten perimätieto kertoo,koska vanhin rakennus on vuodelta 1896 ja kauppaneuvos oli jo silloin kuollut. Haudattiin ensin Ulrika Eleonoran hautausmaalle (nyk. Senaatintori) hautaholviin, josta hautausmaan ja kirkon purkutöiden takia 1827, siirrettiin Vanhan kirkon puiston Engelin piirtämään hautakappeliin. Ulrika Eleonoran puinen kirkko myytiin huutokaupalla raatimies M. Cronholmille 1800 ruplan hintaan. Kirkon hirret tulivat Unioninkatu 12-tontille Cronholmin rakennuttamaan taloon. Kerrotaan hirsien aikoinaan kaadetut Korkeasaaresta.

Olen monesti Sederholmin talossa, nykyisin museo, käynyt. Istahtanut Johan Sederholmin muotokuvan alle ja sen myötä siirtänyt itseni hänen aikaansa. Museon ollessa kesäisin jonkun aikaa kahvilana, olen maistellut 1700-luvun tapaan valmistettuja leivonnaisia. Ehkä samanlaisia, joita kauppaneuvoskin on talossaan Suurkadun (nyk. Aleksanterinkatu) varrella vierailleen tarjoillut. Rakennus on tämän kaupungin vanhin kivitalo ja Helsingin kaupungin omistuksessa.

Seuraava aihe ei liity mitenkään Sederholmiin, mutta vapaaasti ja ketterästi ilman aasin siltoja sinne hypähdän. Taiteilija Magnus von Wright ahkeroi Katajanokan ränstyneiden hökkeleiden kimpussa 1800- luvun puolen välin jälkeen, jolloin jo suunniteltiin "Kalastajamäen" siivoamista näistä mökkipahasista, joita von Wright niin suurella pieteetillä kuvaa. En tiedä, miksi tämä aika Katajanokalla minua viehättää, vaikka en suurin surminkaan olisi tahtonut täällä silloin elää ja asua. Tunne hiukan samanlainen, kun katsoo kodin lämmöstä kaatosadetta ulkona tai pakkasen kourissa kipristeleviä pihapuita. Katselee ja ihailee luontoa, mutta ulos ei tahdo. Ja ovathan tarinat ja maalaukset eksoottisia Harakkamäestä, joksi nykyistä Katajanokkaa myös kutsuttiin. Syksyiset upottavat kuravellit pihoilla ja teillä, kesäisin lehmät käyskentelemässä sikojen ja kanojen kanssa pihapiirissä, kallioita, merta, käsityöläisiä, kalastajia, pesumuijia, salabordelleja. Pittoreskia. Ja sitten se hävisi. Tilalle komeaa jugendia, parempaa väkeä, vaurasta väkeä.  Kukaan ei enää asu eikä käy Kalastajamäellä tai Harakkamäellä. Mutta Skattalla ollaan ja sinne mennään.

JOULUN VIETTOA JA BELLEVUE-RAVINTOLAN HISTORIAA

Joulu lähestyy pitkin harppauksin. Ihmiset alkavat hermostua, väsyä ja joutua paniikkiin. Joulusta on tullut osin kummallisen tuntuinen viimeisen päälle valmisteluineen, kotien taidonnäyte parhaasta (= kalliimmasta) joulun vietosta. No, näinhän minäkin ennen muinoin. Elokuussa aloitin suunnittelut. Kuusi sävy sävyyn, täytin pakastinta, karamellit tein, laatikot, makkarat, leivoin ja uurastin. Kinkku oli puolison heiniä. Mutta me nautimme jokaisesta hetkestä. Vieraat tulivat ooh- ja aahtervehdyksin. Aterioitiin ja lahjat jaettiin. Koirat kahlasivat paperisilpussa lattialla saatuaan omat pakettinsa. Osasivat ne avata! Olivat ne jouluja. Joskus kaipaan. Nyt on näin. Joulu minimoitu, eikä muuta. Samat rutiinit puolison hoitamisessa on joulu taikka juhannus. Kuuntelen ja katselen toisten joulua hymyillen ilman katkeruutta. Näin on hyvä.

Kampaajalle konttasin. Väriä ja osa pätkäistiin tukasta pois. Rollaattori kampaamon nurkassa ja minä isän kävelykeppi apuna onnuin pesupaikalle. Päätä hierottiin ja se on paras kohta koko asiassa. Kampaajani osaa. Silmät kiinni olin ja toivoin tilanteen jatkuvan ikuisesti. Veri alkoi kiertää ja utuinen maailma selkeni. Selkeni niin, että ajoin taksilla kotiin Alkon kautta. Samppanjaa.

Samppanjasta tulikin mieleeni, että olen minäkin muinoin aterioinut silloin tällöin Katajanokan kuulussa Bellevue-ravintolassa, josta muun ohella Katajanokan Kaiussa Jukka Viitasaaren teksti. Virolainen Grigori Pavloff (myöh. Riko Paulo) palveli Suomenlinnassa ja Venäjän armeijassa. Hän perusti  1917 Bellevue-ravintolan. Ennen Katajanokkaa  ravintola oli ollut Helsingin Uudenmaankadulla. Paulo piti langat käsissään peräti 35 vuotta. Aamulla Kauppatorille valitsemaan tuoreet raaka-aineet ollen myös itse kokkina keittiössään Bellevuessa. Viitasaari kertoo marsalkka Mannerheimin ollessaan syömässä kantapaikassaan Savoyssa vaatineen venäläisen seljankan haettavaksi Bellevuesta.

Bellevue sijaitsee talossa, Belvedere Bostads, joka valmistui 1913 Rahapajankadulle ja viettää tänä vuonna sata-vuotistaipaleensa juhlahetkeä. Belvedere Bostads on rakennettu Florinin talon (1878) kivijalan päälle ja juuri sen kivijalan ympärille arkkitehti Lars Sonck suunnitteli mainitun taloyhtiön rakennuksen. Tätä ennen vuonna 1846 nykyisen Belvederen paikalla oli ukko Granbergin koulu, jota kävi Aleksis Kivi (Stenvall). Puinen mökkipahanen purettiin ja Florinin talo tuli sen paikalle, joka sai myöhemmin myös lähteä jättäen jälkeensä vain kivijalan. Kuten blogissani joskus vieraileva Marjatta sanoo: historia on mielenkiintoista.

SUOMI, 96v.

Jee, jee, kyllä kannatti katsoa eiliset Tampereen pippalot. Ei suurempaa tungosta, eikä linssiluteita tanssilatialla, kun ei tanssittu. Pöydän antimet näyttivät sohvan nurkkaani herkullisilta ja presidentin rouvan puku tyylikäs. Mihin tai keneen todella ihastuin, oli illan musiikista vastaava kapellimestari, ah, niin nuori iältään 28v, Santtu-Matias Rouvali. Hänestä hehkui työn ilo, ei näyttänyt jännityneeltä, vaan aivan varmasti tykkäsi tahtipuikon heiluttamisesta. Siinä sitten kuultiin Eino Leinoa sävelin, Sibeliusta, Hannikaista... Näyttelijäkaarti esitti Väinö Linnaa, Eeva Kilpeä, Kari Hotakaista... Ja Rouvali taustalla! Minusta konsertti oli onnistunut, eikä yhtään sirpaleinen ja sekava, kuten jo joku ehti netissä sanoa. Tämmöinen musiikkia suuremmin tuntematon nautti jokaisesta hetkestä. Sitä en kuitenkaan kannata, että alettaisiin viedä näitä itsenäisyyspäiväjuhlia vastakin maakuntiin. Ei, kyllä ne pitää Helsingin presidentinlinnassa olla ja presidenttipari isännöimässä omassa kaupungisaan. Mutta hienosti oltiin Mansessa järjestetty, vaikka rosvojoukko kaupungilla mellakoikin ties mistä syystä. Suomen lippu poltettiin, ikkunoita rikottiin jääkiekkomailat aseina. Minkä ihmeen takia? No, mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Maailmaltahan on pitkin syksyä kuultu vaikka mitä.

Ei tämä Katajanokka mikä tahansa nokka ole. Täällä on yks sun toinen julkkis asunut ja asuu. Mutta minä, tietämätön, luin nyt vasta Katajanokan Kaiusta että Aale Tynnikin (1913-1997). Tänä vuonna syntymästään sata vuotta ja siksi Riitta Seppälän (Aale Tynnin tytär) teksti kaupunginosamme lehtisessä, joka oli nyt harvinaisen paksu. Tynni asusti täällä 37 vuotta ja niinkin komeassa talossa kuin arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarisen piirtämässä jugend-talo Olofsborgissa. Ei, ei Tynni yksin asunut, vaan P.Mustapään eli Martti Haavion (1899-1973), puoliso, kanssa. Niin että runouden matkassa täällä saan saapastella. Aale Tynnin runot olivat äitini mieleen Katri Valan ohella.Nyt omassa hyllyssäni olevat runokirjat ovat osin isän ostamia äidille, kun eivät vielä vanhempiani olleetkaan. Kumpaisellekin oli runous mieleen ja se kiinnostus säilyi heillä läpi elämän.

J. Karjalaisellakin muistoja Nokasta, vaikka koti oli Kruununhaassa. Kertoo Kaiussa usein flaneeraneensa Skattalla ja sitten vuonna 1997 muuttikin tänne perheineen. Kyllä tänne passaakin tulla.Meri aivan tuntumassa, upeat kävelytiet ympäri, loistavaa menneen ajan arkkitehtuuria jos uudempaakin, ei läpikulkuliikennettä. Karjalainen pohtii sitäkin, mitä nuori Aleksis Kivi on ajatellut kulkiessaan koulutiellä ukko Granbergin oppiin? Ja miltä tuntui lähteä lentokoneella vaikka pilviin asti Katajanokan lentoasemalta? Näitä historian havinoita minäkin tuumaillut.

ITSENÄISYYTTÄ LIPUTETAAN TÄNÄÄN

En aio tänään, itsenäisyyspäivänä, pohtia suomalaisuuttani enkä kenenkään muunkaan. Ikkunalautoja ei meillä ole, joten kynttilöitä en sytytä muualle kuin pöytien päälle. Illalla katselen Tampereen pippalot televisiosta, muuten päivä vaikuttaa meidän huushollissa melkoisen arkiselta tavanomaisine askareineen. Lounaaksi porofilettä, mikä lienee suomalaista. Tietysti annan arvoa itsenäisyydellemme, olen siinä iässä, että osaan, vaikka en olekaan keisariaikoina elänyt. Toivottavasti toimittajat eivät haastateltavaltaan illalla kysy, mitä itsenäisyys merkitsee. Kysymys kulunut ja vuosien aikana liian paljon käytetty.

Maailmalta tuli tieto Nelson Mandelan kuolemasta. Sitä osattiin odottaa. Mies sairasteli, ikää oli kunnioitettavan paljon. Nyt muistellaan, kerrataan hänen elämänkaartaan. Suomessakin kävi. Kyllä täällä hänet tiedetään ja muistetaan.

Poukkoilen raippaasti seuraavaan asiaan. Kysyin kerran virolaisperäiseltä taksinkuljettajalta, onko Suomi rasisitinen maa.Hän oli kauan hiljaa ehkä miettien, miten suhtaudun vastaukseen ja tunnenko minä muukalaisvihaa. Sitten sanoi, että "ei rasistinen, mutta täällä ei pidetä ulkomaalaisista". Onko siinä joku ero? Hän on, vaikka on Suomessa asunut jo yli 20 vuotta, saanut kuulla aksenttinsa takia kaikenlaista autonsa takapenkkiläisiltä. Kyllä, kyllä, me olemme rasisteja me suomalaiset. Noin ylipäätään. Minäkin. Mutta vain siinä tapauksessa, että ulkomaalaistaustainen ei kunnioita lakejamme, tapojamme, eikä edes yritä työllistyä. Rötöstelee, varastelee, ryöstää. Näissä tapauksissa olen "rasisti". Tätä samaa antipatiaa tunnen myös suomalaista huonosti käyttäytyvää kohtaan. Henkilö, joka maksaa kuuliaisesti veronsa tähän maahan, on töissä, opetellut tämän maan kielen ja on kaikinpuolin sopeutunut yhteiskuntaamme, on aivan ok. Juuri niin kuin tämä taksinkuljettaja. Ne afrikkalaistaustaiset taksinkuljettajat, joiden kanssa minulla on ollut erimielisyyksiä, johtuu heidän sopeuduttomuudestaan ammattiinsa, ammattitaidottomuudestaan ja hyökkäävästä käytöksestään, joka ei sovi palveluammatin harjoittajalle. "Minä ajan mistä haluan, ole hiljaa tai vaihda taksia".

Musliminaiset saavat Helsingin kaduilla kuulla rasisitisia solvauksia. Tätä en hyväksy. Osoittaa huutelijan tyhmyyttä, kapeakatseisuutta ja huonoa käytöstä. En sitäkään ihmettele, että he tuntevat sellaisiakin suomalaisia kohtaan, jotka käyttäytyvät asiallisesti, epävarmuutta ja pelkoa. Kerran julkisessa kulkuneuvossa seisoin lastenvaunun vieressä, joka oli tyhjä. Muslimirouva seisoi lapsi sylissä kauempana minua tarkkaillen. Katseeni viivähti tyhjässä vaunussa. Rouva tuli ja veti kuomun vaunun päälle. Hiukan hämmästyin, mutta arvelin siten hänen suojelevan vaunua vääräuskoisen silmiltä. Minusta ele oli rasismia.

Rasisimista tai ei-rasisimista huolimatta: Hyvää Itsenäisyyspäivää.

PYSYTELLÄÄN VAIPOISSA

On vallan pakko jatkaa aamuista vaippajuttua, kun niin äksyynnyin ja paninhan minä lopulta tuulemaan. Soitin monelle taholle ja ihmiselle kysellen, miksi vaippojen tilaaminen/lisääminen kangertelee. Lopulta äkkäsin itse, että hyppään yhden instanssin yli ja teen tilauksen paikkaan, joka sitten sen saattaa ongelmitta perille sinne, mistä vaipat tulevat. Se onnistui. Ja onnistuu vastakin, sanottiin. Ilman mutinoita sain toisen vaippatilauksen peruutettua sekä omakustanteiset hoitotarvikkeet lisättyä tilaukseen. Tulevat ensi viikolla. Ajankohta myös hurjasti eroaa siitä, jonka vaippakauppa minulle kertoi "kestävän viikkoja". No, paloihan minulta moneenkin kertaan proput ja loput päreetkin, koska tämmöinen selvien asioitten kompastelu kismittää. Byrokratia on vihonviimeinen asia.

Eikä se päivä sitten toisenkaan asian kohdalla putkeen mennyt. Herkku jätti osan tavaroista toimittamatta. Tuovat huomenna. Ei pahoittelua. Olen myös viikkotolkulla metsästänyt Kakkukeisarin omenapiirakkaa, josta tykkään. Herkussa aina kerrottu sen olevan "väliaikaisesti loppunut ja tulee kyllä". Soitin Kakkukeisariin. Piirakka sesonkiluontoinen ja Herkun "väliaikainen" kestää ensi syksyyn. Kakkukeisarissa arveltiin Stockmannin Herkun olevan niin suuri, ettei kaikille informaatio piirakan  sesonkiluonteisuudesta mene tietoisuuteen ja sitä myöten asiakkaille.  Ei se Herkun kakkuosasto nyt niin valtava ole, etteikö kaikkien siinä työskentelevien myyjien kuuluisi tietää syytä, miksi omenapiirakkaa ei enää ole. Tulee muuten ehkä Herkkuun toinenkin Kakkukeisarin herkku eli vastaavanlainen päärynäpiirakka ensi vuoden alussa. Maistetaanpa.

Tämä päivä kaikkinensa aiheutti sen, että lounas meillä myöhästyi reilusti. Annoin puolisolle kuitenkin tuhdin voileivän, että jaksaa odottaa. No, joskus on tämmöistä. Olen jo kaikinpuolin rauhoittunut ja odotellaan maltillisesti ensi viikon vaippatilausta. Nyt kyökkipuuhiin. Huhheijaa.

VAIPOISTA VIIKINKEIHIN JA INKOIHIN ASTI

Tämä blogin kirjoittelu tuntuu olevan minulle semmoinen foorumi, jossa voin napista kaupungin/kunnan touhuista ellen sitten tartu härkää sarvista  ja käänny jonkun semmoisen päättäjän puoleen, joka kysymyksessä olevia  asioita hoitaa. Olen kirjoittanut, soittanut eri henkilöille ja ollut henkilökohtaisesti tapaamassa kansanedustajaa, joka aikoinaan oli vihkiytynyt omaishoitaja-asioihin, kuului kaupunginvaltuustoon jne. Nytkin olisi taas asiaa. Minäpä kerron.

Puoliso saa kunnalta kolmen kuukauden välein vaippoja. Sain luvan kotihoidosta soittaa suoraan kauppaan, josta vaipat lähetetään. Soitin. Ei käy. Ensin pitää kotiapu ilmoittaa mainittuun kauppaan, että olemme luvallisella asialla. Sitten saan minä soittaa ja ilmoittaa olevani halukas vastaanottamaan vaipat. Ja jos mielin saada samaan lähetykseen omakustanteisesti muutakin, se hoituu. Aikaisemmin sai asiakas tehdä suoraan tilauksen mainittuun kauppaan (heillähän on tiedot, mitä määriä vaippoja meille kuuluu, ei voi siis väärin käyttää) ja nyt, kun olemme tässä kotiapupiirissä, asia on melkoisesti mutkistunut. Vaikka eilen rummutin suurta kiitollisuuttani kaupunkia kohtaan, tänään on päivä mustempi. Eikö näitä vaippa-asioita voi todellakaan yksinkertaistaa? Alan miettiä, minkä instanssin/henkilön puoleen on nyt käännyttävä.

Muuten päivä on alkanut mukavasti. Takana hienosti nukuttu yö. Annoin puolisolle nukahtamispillerin illalla. Aamulla kaikki sujui aamiaista myöten mallikkaasti muutamaa ärräpäätä paitsi. Herkku tuo tänään lähetyksen ja sitten on taas jääkaappi täynnä ruokaa. Huomenna tuuraaja ja minä laahustan kampaajalle. Olen päättänyt sievistyä. Ehkä se joulumieli sitäkin kautta minut saavuttaa. Kynttilä paloi eilen olohuoneessa ja olihan tuo tunnelmallista toki. Katselin Teemalta dokumenttia viikingeistä. Hurjia olivat miehet ja tutkimushalu suuri, että tehtiin matkaa vesiä pitkin  kauaksi ja vieläkin kauemmaksi. Valloitettiin, asutettiin, tehtiin kauppaa ja vähän sodittiinkin. Hurja mainehan viikingeillä oli, liekö kaikki tottakaan. Mutta se ei ole totta, että miehillä oli sarvet kypärässä. Jälkimaailman keksintö hurjuutta ja eksotiikkaa lisäämään.

Olen vuosikaudet luullut, että ystäväni C on käynyt Perussa ja Machu Picchun inkakaupungissa, joka onnistui olemaan piilossa vuosisatoja, kunnes vuonna 1911 viidakko paljasti kätkönsä ja inkojen mennyt maailma alkoi kertoa tarinaansa. Mikä tässä edesmenneessä  1000-luvun alkuvuosisatojen kansassa häntä kiinnostaa?  Ei silti, kiinnostaa minuakin, mutta halua mennä paikan päälle eteläiseen Amerikkaan ei ole suuremmin ollut. Kiehtoo kyllä  inkojen suurvalta, kasvustojen alleen peittämät hienot kaupungit, jotka kertovat sivistyksestä. C puhua pajattaa kaiken aikaa niin paljon, että taru ja todellisuus himmenevät. Siksi olen pitänyt selviönä, että hän on astellut Machu Picchussa Andien rinteillä.  Andit sinänsä ovat minua kiehtoneet. Asustaahan siellä yksi mielieläimeni guanako. Minulla on tarina, miksi guanako minua viehättää, mutta jätän nyt kertomatta.

KIITOKSIA

Nyt kiitetään ja kehutaan! Tätä armasta Helsingin kaupunkia. Tänään poikkeuksellisesti pesupäivä puolisolla ja sitten tuli pyynnöstäni haava- ja sairaanhoitaja tutkimaan puolison haavapainaumaa kyljessä. Mukana vielä terveyshoitajaharjoittelija. Väkeä kuin hollituvassa, mutta ah, mitenkä tervetulleita. Pesutilanne sujui kitkatta, kunhan olin tehnyt kaiken valmiiksi. Makuuhaavan kanssa kamppailua ja kiroilemista, mutta selvittiin.  Nyt haavaa aletaan seurata oikein ammattitaidolla. Vastuu minulta poistuu. No, eihän minulla tietenkään ole edes valmiuksia tai minkäänlaista sairaanhoidollista koulutustakaan, jotta ilomielin langetan hommat alan ihmisille. Tosin "alan ihmiset" tarkoittaa niitä pesijähoitajia, jotka alkavat käydä kaksi kertaa viikossa ja toisella kerralla paneudutaan vain haavaan. Saavat kuulemma semmoiset ohjeet, että homma sujuu. Olen pyytänyt kyllä tähänkin asti heitä tarkistamaan haavaa, mutta eivät ole sitä tehneet, kun "eivät osaa". Joskus joku vaihtanut siteen ja siinäkin menty puihin. Joka tapauksessa kaupunki on nyt vihdoinkin tullut minua vastaan ja olen siitä äärettömän iloinen. Ehkä "kotiapu" alkaa olla kotiapu. Kun nyt maan halltuskin entistä enemmän painottaa omaishoitajuutta ja kotona mahdollisimman pitkään asumista.

Ehkä tästä joulu vielä minullekin koittaa. Pientä pilkahdusta näköpiirissä on. Olen sytyttänyt kynttilän palamaan.Ystäväni S, entinen naapuri, soitti ja kertoi lähtevänsä miesystävänsä kanssa kauaksi pohjoiseen joulunviettoon. Jotenkin minusta tuntuu, että joulu siellä on oikea joulu. Ei Helsingin kiireistä elämää, ei joulun pakko-ostoksia, ei turhautuneisuutta, ei väsymystä... S kertoi jo viime joulunkin suuresta hiljaisuudesta mökin ympärillä, lumisista puista, ei naapureita, ei juhlahumua, ei turisteja etsimässä Joulupukkia. " Hyvä on hiihtäjän hiihdellä/ kun ystävä häll´ on myötä/ kun latu on aukaistu edessään..."  Näin Eino Leino runossaan Hyvä on hiihtäjän hiihdellä. Tämmöisestä joulusta minäkin tykkäisin. Hyvää Joulua heille kummallekin.

MISSÄ ON MUN JOULUMIELI?

Vettä sataa ropisee. Myrskyn sekaista tuulta luvattu. Plusasteita. No, en minä lunta kaipaakaan, enkä revi pelihousujani, vaikka joulukin olisi musta. Kyllä Petteri Punakuono osaa lumettomassakin maisemassa tiensä löytää kilttien ihmisten luo. Joulumieli ei ole vielä tykönäni, saas nähdä tokko tuleekaan. Ensimmäistä adventtisunnuntaita tänään vietetään. Kynttilän voisin sytyttää. Monilla parvekkeilla jo iloiset jouluvalot, vaan ei meillä. Ainakaan vielä. Olen totaalisesti laiskistunut, mutta syykin hyvä: nivelrikon kourissa laahustaminen tämmöisissä askareissa ei ole helppoa. Jos saan kutakuinkin kunniakkasti päivän pulkkaan pakollisine tehtävineen, hyvä niin.

Herra V viidennestä rientää aina paikalla ollessaan auttamaan, kun konttaan rollaatori piripintaan sullottuine roskisnyssyköineen jätehuonetta kohti. Eilenkin. Siinäpä herrasmies! Vaikka pääsen minä itsekin. Herra V:n teini-ikäiset lapsetkin auttavat tai ainakin kysyvät, jos haluan. Kasvatuksessa on eroja, on. Ystäväni C taas tässä soitteli ja moitti alapuolella asustavan perheen lapsia riiviöiksi. Vikahan ei ole lasten, vaan vanhempien. Perheen isä on kuulemma ajat sitten luovuttanut ja äidilläkin on muuta tekemistä kuin opettamista lapsilleen oikean ja väärän eroa. Ei lapset tämmöistä itse tiedä. Aina kun lapset huutavat, itkevät tai muuten mekastavat, hyppii C  omalla lattiallaan ja se kuulemma tepsii. Tulee hiljaista. No, onhan se vekkulia, että rouva vielä tuossa iässä kykenee hyppimään. Hätä ei lue lakia. Tässäkin rapussa joku on suivaantunut tämän kerroksen koiran haukkumiseen ja ulvomiseen. Siitä on jo vuosien ajan napistu, puhuttu koiran omistajan kanssa, oltu yhteydessä isännöitsijään jne. Lopulta koira sai sitruunapannan ja rappu rauhoittui. Nyt on taas alkanut yksin ollessaan ja yksinoloa on päivisin monta tuntia. Joku oli liimannut hissin peiliin lapun, jossa ei hyväksytty koiran ulinoita. Allekirjoituksena "Talon asukas". Itse en ole koskaan arvostanut näitä nimettömiä lappusia, joita liimaillaan sinne ja tänne. Miksi ei oteta suoraan koiraperheeseen yhteyttä, kun kuitenkin tiedetään kuka on tämä "nimeltä tunnettu koiran omistaja", kuten lappuun oli kirjoitettu?

Jaahas, ollaan jo siis niin pitkällä, että ensi viikolla vietetään itsenäisyysjuhlaa. Nyt Tampereella. Julkisuuteen lipunut tietoja, kuka on kutsun saanut ja kuka ei mene pippaloimaan. Pitkälle toista tuhatta kutsuttua kuitenkin juhlapaikalle mahtuu, jotta on siinä taas presidenttiparilla kättelemistä. Mansen Tapola ei saa mustaa makkaraansa pitopöytään, enkä tiedä, onko tarjonnutkaan. Olisihan se semmoista sähläämistä ja kädet rasvaantuu. Eikä sovi tyyliin. Mielenkiintoista seurattavaa sohvan nurkasta, kun on monia muutoksia presidentinlinnan kalaaseihin verrattuna.  Minä ainakin istun kuin tatti katselemassa.

" ÄIDIN KASVIMAALLA RAPARPERIN ALLA..."

Nyt saa tytön kastaa Raparperiksi Oikeusministeriön nimilautakunnan luvalla. Muitakin ei-tavallisia nimiä on ehdotettu ja lupa saatu. Tuulenpoika ja Metsänpoika suorastaan viehättäviä.  Gleia-nimi tyttärelle -ei hullumpi ja Pommiinakin kuulostaa korvaan mukavalta, vaikka alussa onkin pommi. Osa uusista nimistä ovat varmaankin pitkällisen harkinnan tulosta vanhemmilla ja keksimällä keksitty. No,mikäs siinä, sen kun. Kyllähän se on vanhanaikaista, mennyttä ja mielikuvituksetonta olla Leena, Liisa, Ritva, Matti, Kauko tai Niilo. Ihan toista, kun passissa sentään lukee Dalai tai Simmu ja naisella Belladonna. Vai mitä?  Mortemia oli ehdotettu pojan nimeksi, jota nimilautakunta ei puolla. No, onhan siinä tietysti vahva kalman tuntu.

Jyystän tässä semmoista pullaa, johon on leivottu piparkakku päälle, maitokahvin seuraksi. Aamu venähti vähän pitkäksi, kun nukuimme jo toisen yön varsin rauhallisen makoisasti. Tämmöistä onnea sairasperheessä osaa arvostaa. Eilen soitti pikkuserkun vaimo Turun liepeiltä ja kertoi miehensä olevan sairaalassa. Hoito ei rouvaa miellytä, lääkityksetkin aina myöhässä, eikä kukaan ole vastuussa, kun mies oli kaatunut pyörätuolissa katkaisten luita ja olkapää oli muljahtanut sijoiltaan. On pannut reklamaatiota menemään, mutta siihenkään ei ole vastattu. Ehdotin, että ottaa ja tiedustelee, missä mennään.

No, minä otin sitten oikein asennon ja aloin neuvoa, mitä vaimojen kuuluu tehdä. Pitää puuttua ystävällisen topakasti asioihin ja sitten vaatia. Keskustella mennen tullen sekä hoitajien että lääkärin kanssa. Ei saa veltostua, väsyä tai antaa periksi. Olla ihan oikea piikki sairaalan lihassa ja näyttää välittävänsä puolisostaan ja  puolustaa hänen oikeuksiaan. Kukaan muu ei sitä tee. Kiukkuilun höystämä patistaminen ei auta, vaan tehokas asiallisuus sanomisissaan. Ehdotin myös, että sopii panostaa siihenkin, että puoliso jouluksi kotiin. Nyt vielä, kun ministeri Urpilainen juuri eilen painotti kotona olemisen tärkeyttä. Kuten satoja kertoja ennenkin olemme tätä ministereiden suusta kuulleet. Hän vielä sanoi kotihoitoa lisättäväksi. Mitä se sitten tarkoittaneekin? Tämä kiinnostaa minua kovasti. Kun on tästä asiasta kana kynittävänä kunnan kanssa.

Pikkuserkku P:n puoliso sanoi yrittävänsä olla topakampi. Minusta kun on tyhmää ja turhaa näin sukulaisten kesken pauhata. Se ei todellakaan johda mihinkään.Härällä on sarvet ja niihin voi hyvin tarttua, sanotaan ja sitä mieltä minäkin olen. Sainko pikkuserkun puolisoon hiukan puhtia, jää nähtäväksi. Toivottavasti.

MAGNEETTIKENTÄSSÄ

Olen ollut putkessa, jonka molemmat päät avoimia,leveyttä 60cm ja katto 10cm:n päässä. Tämän huomasin, kun avasin puolivahingossa silmät vehkeen liikautettua itsensä eteenpäin ja luulin kidutuksen päättyneen. Kaikki on alkanut tästä hemmetin luuvaivasta. Olen käynyt ortopedien vastaanotoilla ja parissa röntgenkuvauksessa ennen eilistä, jolloin olin taas ennen magneettikuvausta, joka siis suoritetaan tämmöisessä putkessa. Olin saanut diapam-pillerin kerrottuani klaustrofobiastani, joka iskee jopa sohvan nurkassakin katsellessani televisiosta matalissa ja kapeissa kallio-onkaloissa ryömiviä tutkijoita. Hissiin menen, kun on pakko ja nyt muutaman kuukauden ajan on ollut, sillä konttaudun rollaattorin varassa. Veräjähissi olisi paras hissi, mutta niitä ei ole enää kuin vanhoissa asuintaloissa. Oma taloni ei ole niin vanha.

Istuin diapamin vaikutuksen alaisena odottamassa putkeen pääsyä ja oloni oli suhtmukava.Hoitaja kävi kysymässä, mistä tiedän pelkääväni kuvausta, kun en ole aiemmin ollut. Kerroin hisseistä ja luolista (ja tiesinhän minä putken). Sitten kävi kutsu ja hoitajan kanssa piti keskustella. Hän kyseli ja minä vastasin. Riisuuduin niin pitkälle, kun magneettikenttään joutuminen vaati. Hoitaja talutti pelottavan laitteen luo (rollaattoria ei saanut mukaan ottaa) ja selitti, miten se toimii ja senkin, ettei sitä tarvitse pelätä. Pelkäsin silti. Menin pitkälleni putken suun eteen. Sain korvakuulokkeet ja käteen hälyttimen, jos aion alkaa kuolla. Siirtyminen putkeen alkoi. Minulla hoitajan ohjeen mukaisesti silmät visusti kiinni, mutta en pystynyt ajattelemaan, että olisin jossain muualla vaikka yritin kovasti olla sileällä aurinkoisella kalliolla meren rannalla.

Kone surisi ja jyskikin. Se tuntuikin oikeastaan lohduttavalta, sillä olin kuvitellut tulleeni elävältä haudatuksi ja koneet kaivoivat minua esille.Selässä tuntui lämpimältä ja sekin oli lohduttavaa. Liikkua ei saanut, mutta kerran vahingossa sormi liikahti. Kaivinkoneet kävivät ja toivoin, että pian saavat minut esille. Sitten joskus ehkä puolen tunnin kuluttua kuulin hoitajan äänen, joka sanoi kaiken olevan ohi. Kysyi, miltä tuntui. Kerroin että ihanalta päästyäni pois. Diapamin vaikutus oli ajat sitten lakannut. Pukeuduin ja lähdin pois. Neuvonta tilasi taksin ja vedin syvään ilmaa keuhkoihini sairaalan oven ulkopuolella, valuttauduin taksin takapenkille ja minut tuotiin kotipihalle.

Kummitytön, joka oli ollut kotimiehenä, kanssa avattiin samppanjapikkolopullot ja skoolattiin onnistuneelle kuvaukselleni sekä hänen uudelle autolleen.

SUOMEN LAPISTA JÄÄMERELLE

Muutama päivä mennyt, etten ole täällä ollut. Vaikeita öitä, jotta väsymys vallannut mielen sekä ruumiin. Vain välttämättömät on tullut suoritettua. Nyt nukuimme koko yön ja puoliso rauhallinen. Aamupala nautittu ja minulla kahvimuki tässä edessäni. Tänään kuvauksiin. Soitin jo vahtimestarille ja kyselin, minne konttaudun, kun en ole kyseisessä sairaalassa naismuistiini ollut. Kummityttö taas remmiin poissa ollessani.

Olen öisin kuunnellut äänikirjaa siitä, miten Helsingistä tuli Helsinki ja mitenkä kunkku vaati ihmisiä muuttamaan Ulvilasta ja Raumaltakin. Kaikki eivät tahtoneet, kun kotikonnuilla olisi ollut ihan hyvä olla ja elellä. Nyt on toisin, tänne hingutaan. Mutta on toisaalta sitten niitäkin, jotka jättävät tämän sivilisaation jälkeensä ja muuttavat kauemmaksi luontoon, missä varpaitten väliin saa astellessaan multaa ja korvat kuulevat lintujen laulut ja pöllöjen huhuilut. Mainio ratkaisu monelle, elämänlaatu parantunut ja huomataan, että kaikkinainen hektisyys, maallinen mammona ja ikuinen kilpailu paremmuudesta ei olekaan elämisen a ja o. Oma ryytimaa, muuta syötävää villistä luonnosta, ei kinaa työtovereitten kanssa, ei irtisanomispelkoja, ehkä jotain pientä itselleen sopivaa työtä, maaseudun rauhaa. Kaikkea sitä, mitä kiireisessä kaupunkielämässä ei enää ole. Minäkin muinoin uinahtelin päiväunissa ja tahdoin muuttaa ihan Lappiin asti. Suureen yksinäisyyteen sinisen taivaan alle pikku mökkiini. Sitten nosti urbaaninen minä päätään ja peljästyin yksinäisyydessä asumista, kun vielä olisin kuluttanut loppuun vaarasta katselemisen, auringon nousut ja laskut. Eikä enää porojen koparoiden laulu viehättäisi entiseen tapaan. Katselin tätä omaa kaupunkiani ja pyysin siltä anteeksi ajatuksiani muuttaa pois. Mutta Lappiin menin. Käymään.

Joku pitää Kuusamoa Oulunläänissä jo Lappina. No, helsinkiläisestä se varmasti siltä tuntuu, mutta onkin vain tämän maan noin puolessa välissä. Minulle se ei ole Lappia. Menimme ihan sinne itteensä ja niin pohjoiseen kuin rajojen sisällä pääsee ja siitäkin yli naapurin puolelle.Tuli Utsjoki katsottua, Tenon suu ja Jäämeren rannat koluttua Tromssaan asti. Tai oikeammin toisin päin, sillä aloitimme Kilpisjärveltä. Ei mitään eteläisen Euroopan turistirysiä teitten varsilla, ei toki hotellejakaan jokaisessa kylässä. Piti tarkasti laskea kilometrit ja ajat, että pääsee säällisesti majapaikan vuoteeseen. No, Pohjolan valkeat yöt avittivat ja autossakin voi nukkua. Aina me yöpuu kuitenkin löydettiin. Ravintolapuolikin oli niukkaa. Turistiystävällisyys ei päällimmäisenä vastaan rynnännyt. Matkailuautoja, isoja asuntovaunuja tuli ja meni. Omavaraisuutta. Huikeat maisemat ympärillä, vaaroja ja tuntureita, vesiputouksia, turskan kuivaustelineitä kylien kulmilla. Tämä oli Norjaa.Uskomattoman sinivetiset vuonot, joita joskus kierrettiin ja joskus lautalla ylitimme. Matkojen matka, joka ei millään muotoa muistuttanut muualla Euroopassa matkailuamme. Onneksi saimme tämän kaiken nähdä ja kokea. Miten se nyt tulikin mieleen, kun piti puhua Helsingin alusta? No, aihe monille tuttu, mitä siitä puhumaan.

SITÄ JA TÄTÄ AAMUTUIMAAN

Viime yön kylmyys hiipi meille sisällekin ja piti panna lisää peittoa päälle. Kyllä se nyt holotnaksi muuttuu. Ei auta vastaan pullikoiminen. Tänä aamuna konttasin rollaattorin perässä ehkä himpun verran helpommin kuin männäpäivinä. Toivottavasti tokenee lisää, että taivun taksiin torstaina. Röntgen ja magneettikuvaus. Ruuanlaittoa ei tänäänkään, koska Herkku toi valmista. Ruuasta puheenollen, olen ymmärtänyt avokadopastan olevan tämän hetken trendiruokaa. En ole laittanut. Nyt kaivoin netistä reseptin ja haikailen, jospa minäkin. Voipi olla onnistuessaan melkoisen makoisaa. Pitää lisätä tarvikkeet Herkun tilauslistaan.

C soitti eilen ja oli tuppautumassa syntymäpäivilleen meille. En ota vastaan ennen kuin pääsen paremmin liikkumaan. Juttelin myös maailmanmatkaajaystäväni  L:n kanssa meille tulemisesta joko yksin tai puolison kera. Lupailin syötävää, mutta taas kerran Herkun gourmetia. Tämäkin ilo sitten, kun rikko myöten antaa. Toisaalta taas, jos jään mahdolliseen leikkaukseen asti tämmöiseen jamaan, niin en aio heittää sosiaalista elämääni kuitenkaan sikseen, vaan vieraiden on katseltava tyynin mielin raihnaista emäntäänsä.

Kummityttö tulee torstaina kotivahdiksi minun ollessani kuvattavana. Tuo koiransa mukaan. Nimi on Stella ja se tykkää hevosista ja tuntee hyvin tallin hajut. Kummitytön tyttärellä on kaksi hevosta ja koulupäivän päälle viettää aikaa talleilla. Eikä tyttö mikään aloittelija enää ole. Kouluratsastuksen puitteissa mennään. Edessä siintelee joskus suuretkin kilpailut. Silloinpa sitten vallan Marko Björsin tapaan passagea, piaffea ja espanjalaista käyntiä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ihan toista, kun minä mökkiaikoina satuloin suomenhevonen Sadun ja painelin kohtuullista ravia metsäteillä. Aloitin tämän jalon asian ihan kylmiltään luettuani pari opaskirjaa ratsastuksesta ja sitten ei kun selkään.Satula oli sotilaallista laatua eli ollut muinoin maitotalon, joka hevosen omisti, upseeriystävän takapuolen alla. Tämä ei tahtiani haitannut, vaan tukka hulmuten kypärän reunoilla painelimme ratsukkona maita ja mantuja. Näin kului pari kesää ja sitten kuulin lainahevoseni joutuneen ravaamaan taivaallisille niityille. Lupaava urani ratsastajana oli päättynyt.

Ja niin päättyy tämänpäiväinen kirjoittelunikin tähän.

JOULUKORTTITUNNELMISSA

Posti tipautti eilen luukusta tilaamani taiteilija Auli Muurinen-Kitulan  Helsinki-aiheiset joulukortit. Akvarelleista postikorteiksi tehdyt ja varsin ihastuttavat. Minua miellyttää suuresti talvinen, luminen Esplanadi sekä nykyinen kotikirkkoni Tuomiokirkko joulun aikaan. Olin taiteilijalle soittanut ja meillä oli mukava keskustelu. Olin/olen pahoillani, että olen aina kallistunut "vanhojen" mestareiden puoleen ja nykytaiteilijat jääneet syrjempään. Niinpä Auli Muurinen-Kitula on minulle aivan uusi nimi ja tuskin olisin hänestä mitään tiennytkään, ellen olisi nähnyt upeaa kuvakavalkadia hänen töistään Tuulian tarinoita-blogissa. Jotkut ystävistäni tulevat saamaan tänä vuonna lämminhenkiset ja oikeaa Joulun rauhaa viestivät kortit.

Nivelrikko äitynyt harmillisen hankalaksi. Laahustaessani eilen roskikselle, oli se tuskien taival ja jo luiskaa laskeutuessani tiesin matkan olevan vaikean. No, kun hitaasti, ylen hitaasti, etenin, niin lopulta pääsin roskiksen ovelle. Temppu sekin, että sain sen auki ja rollaattorin roskapusseineen sisäpuolelle. Sitten alkoi kamppailu, kun piti nostaa jätelaatikon raskas kansi. Monen yrityksen jälkeen se onnistui ja sain viskattua pussit laatikkoon. Tuli ilta ja ajattelin katsella Teemalta Roberto Rosselinin Roma,città aperta-elokuvan (1945), mutta ei onnistunut. Puoliso vaati huolenpitoa ja vuoteen siivousta. Roskikselle en enää mennyt, vaan nyssykät ovat parvekkeella odottamassa. Leffa jäi, mutta olen sen joskus muinoin nähnyt oikein elokuvateatterissa, vaikka sen ikäiselle nuorelle naiselle ei Anna Magnanin taiteellinen lahjakkuus tehnyt suurtakaan vaikutusta, kun hollilla oli rakkauselokuvien kuvankauniita sankarittaria komeitten miesnäyttelijöiden käsivarsilla ja leffan loppusuudelma aiheutti suuria väristyksiä ja tunnepurkauksia. Myöhemmin opin arvostamaan elokuvissa muutakin kuin kauneutta heppoisen juonen ohella.

Minulla on pieni kirja! Raamattu. Viisi milliä kanttiinsa.Siinä on ollut joskus tekstiä sisällä, jota oli katseltava suurennuslasilla. Teksti jonnekin hävinnyt, mutta piskuinen risti kannessa säilynyt. Muistan, kun isäni sitä näytti ja olin syvästi hämmästynyt kirjan koosta. Sitä näyteltiin vieraille, kunnes se unohtui jonkun laatikon kätköihin tultuaan nyt tämän siivousprojektin aikana jälleen vuosien kuluttua esille. Se on kultasepän liikkeen sormuslaatikossa, joka yleensä on kosioseremonioitten yhteydessä kosittavan edessä polvistuneen miehen kädessä.Mahtaisko olla vallan isäni? Maailman pienimpiin kirja kuuluu, se on vissi asia, mutta tuskin kuitenkaan pienin. Kaikkea sitä löytyy, kun siivotaan.

SITÄ AFRIKKAA EI ENÄÄ OLE

Uutta päivää kehiin ja viikonloppu edessä. Eikä sada vettä. Kelmeä auringonvalo värittää oudosti pihan koivun runkoja punertaviksi. Ainoa vihreä on enää pensasrivistössä. Sitten häviää sekin. Lasten hiekkalaatikko täynnä mätäneviä puitten lehtiä, eilispäivän lätäköt kuivahtaneet. Jouduin survoutumaan melkoisen märän pihan läpi roskikselle eilen. Enää ei puserosillaan mennä. Olen heitellyt isäni shakista saadut merkit pois, samoin hänen pesäpallokautensa saavutuksista kertovat. Enkä murhetta muistojen hävittämisestä kanna. Joku ne joskus kuitenkin heittää pois. Näin olen järkeillyt. Maailma on täynnä tavaraa, keräilypisteet pursuavat, kirpputoreilla valinnan runsautta. Halvalla tai ilmaiseksi menee. Tyylihuonekaluston esimerkiksi Fiidasta saa satasella, kun se kaupassa uutena maksaa tuhansia. Sitä paitsi Fiida kirjoitetaan oikeaoppisesti yhdellä iillä! Anteeksi. Olen vankasti sitä mieltä, että nimet on aina kirjoitettava oikein.

Eilisehtoolla juutuin sohvankulmaan katselemaan Minun Afrikkani-elokuvaa ( Out of Africa 1985). Nähty usein, mutta yhä kiehtovaa katseltavaa.. Tiedän leffan olevan yliromantisoitu ja aika kaukana todellisen Karen Blixenin Afrikka-vuosista. Olen lukenut Isak Dinesenin (Karen Blixen) kirjoittaman omaelämäkerrallisen kirjan sekä suomeksi Eurooppalaisena Afrikassa että englannin kielisenä Out of Africa. Dinesen julkaisi kirjan vuonna 1937 muutettuaan Keniasta takaisin Tanskaan. Elokuvassa upeita maisemia, voimakkaita tunteita, syfilis-tuskaa ja Robert Redfordin (Denys Finch Hatton) miehekästä olemusta. Maryl Streep Karenin osassa. Nykyisin Karen Blixenin  maat Nairobin liepeillä ovat golfkenttänä. Nairobin kaupunki kasvanut peltikattoisesta kaupunkipahasesta yli kolmimiljoonaiseksi cityksi. Eikä Karen Blixenin nimi enää ole kaikkialla siellä tunnettu kuten 1910- luvun alussa. Ei edes Laakson kenialainen Nairobista kotoisin oleva sairaanhoitaja ollut koskaan kuullut kahvinviljelijä paronitar Karen Blixenistä mitään.

Minun Afrikka-innostukseni on alkanut juuri Karen Blixenin Afrikka-kirjoista. Olin iki-ihastunut silloiseen Keniaan, niin vaikka alettiin elää kolonialismiaikoja, eikä valkoinen väestö aina kohdellut maan alkuasukkaita ihmisarvoisesti ja kunnioituksella. Vääryyttä tehtiin, vaurastuttiin toisten kustannuksella brittiläisellä ylpeydellä. Minusta valkoisen ei olisi milloinkaan pitänyt Afrikkaan mennä.Mutta siellä oli maisemat, maat saatiin halvalla, palkattiin alkuasukasväestöä palvelijoiksi pilkkahinnalla, ilmasto suotuisa, safareita, valkoinen metsästäjä rällästeli savannien auringonpaisteessa tappaen lukemattomia määriä eläimiä. Ei mitään kunnioitusta! Ei hillitseviä lakeja! Nyt on jo toisin, vaikka salametsästys kukoistaakin. Se taas on kysynnän ja tarjonnan lakia. 1900-luvun alun lukemattomista eläimistä on vain rippeet jäljellä ja monia uhkaa sukupuuttoon häviäminen.  Minun Afrikkaani ei enää ole.

TUURAAJATON TORSTAI

Tämä on niitä aamuja, kun voisi kirjoittaa suurilla kirjaimilla FORCE  MAJEURE. Tuuraajan esimies soitti illalla ja kertoi, ettei tuuraaja tänään tule. No, ei kun kiireesti tekemään tilausta Herkkuun. Liioin ei onnistu apteekkikäynti. Eipä tämmöisille yhtäkkisille epämieluisille sattumuksille mahda mitään, kuulunevat nekin elämän arkeen. Suoraan sanon, että olisin paksussa liemessä, ellen voisi tehdä Herkkuun ruokatilausta, joka kotiin asti toimitetaan. Kun pääsee vain kerran viikossa kauppaan ja jos se ei onnistukaan, niin pulassa ollaan.

Eilen oli kummityttö taas meillä töissä. Nyt olivat vuorossa olohuoneen verhot ja eteisen yläkaapin tyhjennys, jossa oli kymmenisen matkalaukkua. Mitäpä me niilläkään enää? Jätettiin pari, jos joskus vaikka naapurimaassa piipahtaisin. Tokkopa sentään. Hyvä kuitenkin, kun on matkalaukku. Muutakin kivaa tehtiin. Lounaana meillä samppanjaa ja ranskalaisia perunoita. Puoliso söi tuhdimmin. Tahtoi myös kuplivaista tilkkasen, jonka sai. Kommentti oli: väkevää.

Joitakin päiviä sitten juttelin täällä suomalaisesta sotasankarista ja mitenkä peräänkuulutin hänen elossa olevia sukulaisiaan. Sotasankarin jälkeenjääneet paperit haettiin ja toimitettiin sankarin tyttärelle. Sain häneltä kirjeen. Kertoi tyttärensä puolison, joka paperit haki, työskentelevän Ulkoministeriössä ja UM oli kiinnostunut  papereista. Nyt ne ovat tyttären kotiarkistossa sukulaisten tutkittavina ja ovat nyt jo saaneet ansaittua arvostusta. Kirje oli kaunis ja siitä huokui tyttären kiitollisuus, kun olin saattanut paperit niille kuuluvaan paikkaan: kotiin.

Professori Sirkka-Liisa Kivelä jälleen kerran ruotii suomalaista vanhusten hoitoa. Itse olen nähnyt meininkiä pitkä- ja lyhytaikaisissa laitoksissa, joissa puolisokin on aika-ajoin ollut. Ja olen kertonutkin täällä, mitä mieltä hoidoista olen ollut. Olen vaatinut ihmisarvoista hoitamista, puuttunut rauhoittavien lääkkeitten liialliseen antamiseen, halunnut kunnon kuntoutusta viikkotolkkujen makuutamisten sijaan, ottanut puolison kotihoitoon laitoksen henkilökunnan vastusteluista huolimatta. Vuosikausia professori Kivelä on jyrissyt huonosta hoidosta laitoksissa sekä ilman avustajaa asuvilla kotona. Miksi mitään parannusta ei tapahdu? Olen kuunnellut loputtomiin hoitohenkilökunnan raskaasta työstä, henkilökunnan ja hoitopaikkojan vähyydestä, rahan puutteesta...  Kuulemisistani huolimatta olen sitä mieltä, että kysymyksessä ovat asenteet. Niiden purkaminen pitäisi lähteä syvältä, lisättävä koulutusta ja saatava niin päättäjät kuin hoitohenkilökunta oivaltamaan, että me kaikki vanhenemme ja edessämme on hoitotarve tavalla tai toisella. Ikäänkuin me nyt pitäisimme vanhenemista ja vaivaisuutta jonkunlaisena ansaittuna rangaistuksena, johon pitää suhtautua vihamielisyydellä ja välinpitämättömyydellä. Kauniit ja ymmärrystä täynnä olevat sanat ministeriaitiosta eivät paljon auta. Tarvitaan tekoja. Missä ne ovat?

KAHVINJUONTI BUSSEISSA

Helsingin Bussiliikenne kieltää ehdottomasti kahvin särpimisen busseissa. Ratikoissa saisi olla samanlainen kielto. Kun kahvimukia mukanaan kanniskeleva matkustaja ilmestyy, tuoksuu ensinnäkin koko ratikka kahville, mikä ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Toiseksi raitiovaunukin tekee äkkiliikkeitä ja mukille voi käydä kalpaten. Joissakin vaunuissa ainakin aikaisemmin oli ovissa pullon kuva, joka oli rastittu yli. Ei ollut kahvimukin kuvaa. Kahvia hörppivä ratikkamatkustaja saa usein aikaan sen, että vierustoveri vaihtaa paikkaa. Mikä vimma meillä on juoda kahvia kulkiessamme? Jos ei ole aikaa istahtaa kahvilan pöydän ääreen tai juoda kotona ennen lähtöä, voisi nautinnon jättää tuonnemmaksi. Emmehän ennenkään ole kävelleet kaupungilla kahvimuki kourassa. Lämpimämpään vuodenaikaan monet kanniskelevat juomapulloa siinä pelossa, jos alkaa kesken kaiken janottaa. Juomien mukana kuljettamiset tuntuvat olevan ylen trendikäs piirre ja on ajautunut tiesmistä meille. Me olemme hanakoita omimaan muualta tulleita tapoja. Take away-ravitsemusliikkeet ovat omalta osaltaan syntipukkeja katujuomiskulttuuriin. Toivottavasti vastaisuudessakaan en joudu istuutumaan yleisessä kulkuneuvossa kahvilla tahrittuun penkkiin tai saa syliini kahvia vierustoverin mukista ratikan tai bussin äkkijarrutuksessa. Taksiin ei juoman kanssa mennä!

Uusi märkä aamu otti minut vastaan katsoessani ikkunasta. Harmaata ja pimeää, mikä kuuluukin tähän pimeimpään vuodenaikaan ennen joulua. Olen hissunkissun yrittänyt järjestellä tavaroita uusiin paikkoihin ja huomenna kummityttö taas tulee. Sain myös vanhat teleskooppi-irtoluiskat haettaviksi pois, vaikka apuvälinelainaamolla onkin tapana asiakkaalle tuoda väline, mutta ei haeta käytön päätyttyä. Nämä luiskat ovat "lepoasennossa" jo melkein kaksi metriä ja ulos vedettyinä huimasti pitempiä. Täyttä terästä ja painavia. Miten niitä olisin pystynyt kuljettamaan? Lainaamon ystävällinen virkailija yritti naapuri- ja sukulaisapua. Lopulta sanoi jonkun tulevan hakemaan liikkuessaan kaupungin pakettiautolla täällä päin.

Meillä on ollut pari aivan ihanan rauhallista yötä ja päivääkin. Puolison kiukuttelupuuskat vähäisempiä, yhteistyö sujunut, hoitotoimenpiteet onnistuneet jouhevasti. Pesijähoitajillakaan maanantaisin ei ole vaikeuksia, kun esivalmistan puolison viemällä valmiiksi kylpyhuoneeseen kuin myös tuon hänet pois suihkuttamisen jälkeen ja panen vuoteeseen, hoidan loputkin.Kiitän pesijähoitajia puolison suihkuttamisesta. Lähtevät kuoriuduttuaan muovisista esiliinoistaan, käsineistään, käsivarsisuojuksistaan ja pesusaappaistaan. Taas viikon kuluttua.

KEHNO YRITYS OMPELIJAKSI

Varsin varhainen aamu. Hyvin hiljaista ja hyvin pimeää ulkona. Norjasta tullut jossain päin Pohjanlahtea myrsky nimeltään Eino riepottelee merta sekä laivoja. Maissakin luonto raivoaa. Suomenlahti rauhallisen tuntuinen. Eikä tuuli meidänkään pihalla ole tuhoja tekemässä.

Puolisolla on joskus ollut viikset! Tämmöisen passikuvan näin, kun käteen osui aikamoinen nivaska vanhoja passeja. Leikkelin kuva- ja nimisivut palasiksi ja loput heitin roskikseen. Miksi olen ylipäätään säästänyt? Pari laatikollista roinaa tuli taas eilen siivottua. Vanhat sekä vanhempien että minun Ex Libriksetkin löytyivät. Omani suunnitteli edesmennyt heraldikko Ahti Hammar. Vanhempieni Ex Libriksen tekijää en tiedä. Vanhoja nimikortteja aikamoinen nivaska niinikään tuli pannuksi roskiin. Keittiökoneiden, joita ei enää vuosiin ole ollut, käyttöohjeet hävitin myös. Tyhjiä kansioita on nyt vaikka millä mitalla. Minne nekin?

Ompelutarvikkeita kuin ompelimossa. Siihen on selitys. Kun sain ensimmäisen ompelukoneeni, tehtailin pussilakanoita kuin myös muuta mitä nyt koneella voi. Jälki ei tokikaan hääppöistä ja Kaino-täti saatuaan minulta pussilakanan, lähetti kiireesti ohjeet, miten lakanat ommellaan oikein. Vähän nolotti, kun olin jaellut lahjoiksi tusinoittain väärin valmistettuja pussilakanoita. Ihmettelinkin, miten joutuisasti niitä syntyi ja miksi ei jokainen tee omia pussilakanoitaan, kun semmoisen valmistaa varttitunnissa. Tein yhden Kaino-tädin ohjeen mukaisesti ja sitten kiinnostukseni siirtyi muunlaiseen ompelemiseen, kunnes lopahti kokonaan. Rekvisiittaa jäi ja sitä määrää tässä nyt olen ihmetellyt.

Kalastajalankaakin metreittäin, kun minun, joka en virkata edes osaa, piti tehdä sängynpeite. Ystäväni oli virkannut ja se oli hieno. Lähetti mallin ja minä aloin työn. Sain jonkunlaisen mytyn aikaan, joka ei ollenkaan muistuttanut sievää ympyrää, joita sitten kokoamalla tämmöinen peite syntyy ja joita ystävälläni oli valmiina kasapäin. Lopetin virkkaamisen. Ajattelin tehdä puolisolle jotain ja siitä piti tulla paita. Ostin kangasta ja kaavan. Joku oli sanonut miehen paidan tekemisen olevan vaikeaa. En uskonut. Kyllähän semmoisen huitaisee, vai mitä? Leikkelin kankaan kaavan mukaisesti, panin nuppineuloja, harsin ja kursin, ompelin ja purin. Ei siitä paitaa tullut. Ei tullut mitään muutakaan. Ei edes kukkaroa kuten sadussa. Päätinkin sitten siihen lopettaa kotiompelijan hommat. Eikä niistä ole tullut juurikaan mitään, mitä nyt joskus olen jonkun helman lyhentänyt. Käsin ja harsimalla.

TUKKINUKKUMISTA JA RYSÄKEISAREITA

Takana huono ja valvottu yö jälleen kerran. Kuuluu näihin omaishoitoasioihin puolison sairauden kanssa. Niitä tulee ja menee. No, ja eilinen Herkun tuonti meni vallan poskelleen. Liittyy vain ja ainoastaan minuun. Saatuani puolison ruokittua palauduttuani kaupungilta, menin pitkäkseni sohvalle tuumaillen hetken siinä lepääväni. Niin meni, että Herkku oli ovikelloa soittanut, koputtanut ja puhelimellakin yrittänyt tavoittaa. Nukuin kuin tukki. Heräsin ja aloin haikailla Herkun ruokia. Sain ihmisen kiinni, joka  kohteliaan närkästyneellä äänellä kertoi tavaratalon yrityksistä saattaa tilaukseni perille. Pyysin anteeksi ja kerroin totuuden. Tuovat tänään. Näin käy, kun on liian väsynyt ja liian monta valvottua yötä takanapäin. Ei sitä näköjään jaksakaan loputtomiin, kun vielä päivät paiskittu kummitytön kanssa töitä. En tykkää jeremiadeista, mutta niitä nyt tuli naputeltua. Kyllä tämä tästä.Aina on huomenna uusi päivä.

Kummityttö toi sypressin. On tässä edessäni pöydällä ikkunan edessä, josta sille lankeaa tämän ajan lyhykäinen päivänvalo. Tanakasti sojottaa suorana purkissaan kuin suuremmat sisarensa jossain puistossa muilla mailla.En ole mikään viherpeukalo ja toivonkin koko sydämestäni, että tämä kaunis vihreä kasvi sinnittelisi nyt hengissä mahdollisimman kauan. Huushollin saatua viimeisen silauksen hankin joulutähden ja joitakin muita jouluaiheisia purkkikukkia. Muusta tämän ajan dekoraatiosta en ole aivan varma.Ovikransseissakin olisi valinnan varaa, jota määrää kummityttö jo ehti siunailla. Miksi niin monta? Mutta kun ne Stockmannin Argoshallin joulukimallukset kutsuvat ja houkuttavat vuodesta toiseen.

Olen alkanut kuunnella Eero Haapasen kirjaa Helsingin rysäkeisareista 1800-luvun Sörnäisissa. Kalastaja Karlssonin suku oli varsinaisen ammatin ohella myös kuuluisa salaisista  pirtukuljetuksista. Helsingin Vanhankaupungin lahdella kun tapahtui kaikenlaista, eikä kalastuksesta saadut tienistit aina riittäneet. Elämä kaipasi enemmän jännitystä kuin mitä rysien kokeminen antoi. Tämä 1800-luvun Helsinki olikin erilainen kuin se, jonka perään minä haikailen ja jota elettiin Suurkadun liepeillä  keskustassa, josta oli pitkä matka Pitkänsillan pohjoispuolelle ja jossa keskustan fiinimpi väki tuskin milloinkaan kävi. Pitkä matka oli myös paljon lähempänä olevalle Kalastajamäelle (nykyinen Katajanokka), jonka näkyminen kaupungin silloiseen keskustaan sai hienoston kavahtamaan. Olihan Kalastajamäellä talorähjiä mutaisten teitten varsilla sikojen ja lehmien eläessä lintallaan olevien talojen pihapiireissä. Sörkka ei paljoa jälkeen jäänyt, mutta Karlsson vähät välitti asuinseutunsa villistä miljööstä, vaan tahkosi rahaa toimillaan sekä merellä että maissa. Tällä kohdin kirjaa olen ja kuunteleminen jatkuu.

ELÄMÄ ON IHANAA

Kerroin 12.11.2013 erään sotasankarin jälkeenjääneistä papereista ja mitenkä peräänkuulutin sankarin suvun jäseniä. Löytyi. Eilen sitten ovikello soi ja suvun jäsen haki paperit samalla, kun meni Ulkoministeriöön. Kiitti ja lähti. Minulla hyvä mieli, etten pannut suoraapäätä roskikseen. Tätä mieltä oli blogiini tupsahtanut Marjattakin.

Kummityttö teki meillä eilen 12-tuntisen työpäivän. Fiidaan ja roskikseen. Kumpaankin toistakymmentä jätesäkillistä. Kyllä nyt, kuulkas, on fiinisti laatikot ja kaapit meidän hushollissa. Ihan pelästyin, kun aamulla haikailin hametta itselleni. Että on hienoa. Joku on joskus sanonut, että emännän luonteen ja tyylin näkee, kun kurkistaa kaappeihin. Nyt passaa kurkistella. No, kunnia ei lankea minulle, mutta kiitollisuus on nöyrää ja aitoa. Minulla on maailman ihanin kummityttö.

Lähdin Herkkuun tuuraajan tultua. Rollaattori taksiin ja menoksi. Joulu, joulu tullut on ainakin Stockmannin tavarataloon. Olen jotenkin ollut ymmärtämätön meidän olevan jo pikkujoulun kynnyksellä ja itse joulunkin hivuttautuvan päivä päivältä lähemmäksi. Ihanhan tässä joulumieli nostaa meikämummunkin mielen pirteäksi. Herkussa siis tänään. Nyt on uudet systeemit minulla. Olen koko ajan purnannut, että mitenkä netin kautta pääsen verkkokaupassa heräteostosten kimppuun. En mitenkään. Sitten minua valistettiin. Voin Herkussa käydessäni kerätä itse ostokseni ja pyytää ne kotiin lähetettäväksi. Onnesta kankeana suorastaan tänään rullauduin rollaattorin varassa ja keräsin Herkun tuotteita sen kuin ehdin. Iso kuormallinen tuli ja mahdottoman kohtelias asiakaspalvelun herrahenkilö hoiti loput. Tavarat tulevat tänään. Melkein rallatellen hivuttauduin Alkoon ja ostin pari pikkolopullollista samppanjaa. Kyllä kelpaa juhlistaa sitä helppoutta mitä nykyaika asiakkailleen ainakin Stockmannilla tarjoaa. Tuuraaja oli lentää selälleen huomatessaan,että rollaattori ei tällä kertaa ollutkaan piripintaan kuormattu, vaan työntäydyin varsin helponoloisesti ovesta sisälle. Että elämä on mukavaa!

Puoliso on syötetty ja juotettu ja taas makuulle pantu.Kohtapuoliin alan kantaa oman korteni kekoon ja panen tavaroita paikoilleen. Ette usko, mitenkä meillä nyt on asia mallillaan tässä huushollissa. Puolison 35 villapaidastakin pääsi Fiidaan suurin osa ja niin lähti smokki ja sen paitakin samassa pussissa lakeerikenkien kanssa. Ei meillä enää juhlatamineisiin tälläydytä. Hetken kaiholla muistelin niitä aikoja, kun oikein pukeuduttiin teatterin ensi-iltoihin. Rakastin iltapukuja ja somia iltalaukkuja. Nyt, jos ei vallan premiääri-iltaan, niin muulloin kuitenkin mennään farkuissa ja vähemmän juhlavissa pukeissa. Eskollekin muinoin  kerrottiin maailman muuttuneen. Ja niin on käynyt.

ETSIVÄ LÖYTÄÄ

Olipa kerran eräs mies tässä Suomen maassa, joka sodassakin kunniakkaasti tappeli. Sai vapaudenristin miekkojen kera. Tästä ilmoitus ja monta muuta tärkeää paperia ajautui jostain syystä puolison haltuun.Niitä on pyöritelty vuosien aikana ja lopulta joutuivat kaapin kätköihin, kunnes...  Nyt kun meillä siivotaan, tuli paperierä esille ja käteeni. Puoliso ei muistanut enää mitään paitsi sotasankarin nimen. Luin papereita ja ajattelin olevan sääli, jos joutuvat roskikseen. Soitin Sotamuseon arkistoon. Eivät kiinnostuneet, kun materiaalia oli jo paljon. Soitin numerotiedusteluun ja aloin etsiä sukulaisia. Nimi varsin yleinen, työtä riitti. Sukua ei oltu. Kunnes lopulta sotasankarin sukuun kuuluva miniä vastasi puhelimeen. Otti yhteyttä kapteenin iäkkääseen tyttäreen, joka minulle ehtoolla soitti liikuttuneena ja iloisena, kiinnostuneena. Sukulaismies hakee paperit samalla matkalla, kun käy Ulkoministeriössä. Tämä tapahtuu huomenna.

Muuten päivät ovat menneet siivoskellessa, puolisoa huoltaessa. No, soitin minä H:lle Turkkiinkin. Yli 20 astetta lämpöä ja aurinkoa taivaan täydeltä. "Kämppä" on upea kaikkine pesukoneineen ja muine keittiöön kuuluvine kapistuksineen. Paremmin on kuin kotona, sanoi. Rakkaus kukoistaa ja edessä vielä monta kuukautta kaikkea tätä ihanuutta. Suljin puhelimen ja aloin valmistaa lounasta meille.Porsaanfilettä kermakastikkeessa. Jaksoin vielä työntää rollaattorin päällä paikasta toiseen vaippalaatikoita ja nyt mietin, mitä mieltä kummityttö on omavaltaisuudestani, kun huomenna taas tulee. Sain kuitenkin mukavan ja esteettömän kulkuväylän makuuhuoneesssa. Kyllä tämä tästä.

Papereita,papereita loputtomiin olen roskikseen vienyt. Iso muovikassillinen ikivanhoja äänikasetteja sai myös lähdön. Koska minä niitä kuuntelisin? Nykyisin eletään jo cd-aikaa.Kaikki vanhat matkaselostukset ja kartat saivat niinikään kyytiä. Hammerfest-jutun jätin, jos joskus pukkaisin tarinan. No, edelleenkin olisin paljon säästänyt, jos tilaa olisi tämmöiselle arkistoinnille.Muistiinpanoja ja karttoja viedessäni roskikseen, mietin, että olen minä mielestäni paljon matkustellut, vanhempien, ystävien ja puolison kanssa. Joskus yksinkin. Ikinä en ole mihinkään matkaan ollut pettynyt. Onnistuminen riippuu ehkä eniten itsestä. Sää ei liioin ole ollut tärkeä tekijä. Jos on ollut huono, tehdään sen mukaan.Minun matkustamiseni maailmalla on suoritettu. Pinon päältä keikahti muitten sekaan Marseillen kartta peittäen alleen tiekartan Hollannista. Laskin jätelaatikon kannen alas. Se siitä. Onnahtelin rollaattorin kahvoissa luiskaa ylös rappuun ja ajoin hissillä kolmanteen kerrokseen.

Olen äärettömän iloinen, että sotasankarin paperit joutuvat niille kuuluvaan paikkaan suvun haltuun. Eikä se niin kovin suuri homma edes ollut. Sitäpaitsi mielenkiintoista.

VANHAA JA UUTTA TIEDOTTAMISTA

Helsingin Sanomissa lukee "Yliopiston ymmärrettävä nykyisyys ja osoitettava tie tulevaisuuteen". Ja edelleen: Historian prosessi on ratkaisevissa vaiheissa aina näyttänyt yhtä vaikeasti tajuttavalta kuin nyt... Suunnilleen 1760-luvulla oli vihdoinkin Academia Aboensis päässyt täysin aikansa tasalle myöskin siinä mielessä, että suuret sivistysvirtaukset eivät enää saapuneet tänne mainittavasti myöhästyneinä... Ei, ei tämän päivän Hesarissa, vaan vuoden 1940 yliopiston 300-vuotisjuhlapuheessa 6.9, jolloin professori Eino Kaila piti juhlaesitelmän. Lehti on yksi niistä, joita on säilytetty vanhan merimiesarkun (1803) sisällä. Ovat kellastuneita ja hauraita, ummehtuneelle tuoksahtavia.

Kesäajan käyttöön ottoa anotaan. Englantiin on hyökätty, kovia taisteluita, Hitler on puhunut, Churchill puhunut alahuoneessa. Mutta on toivoa,on. Olo-huonekaluliike mainostaa Chippendale-huonekaluja. Olo on ollut City-kauppakujalla asemaa vastapäätä. Menossa on ilmapuolustusarpajaiset. Hankkikaa tämmöinen rikastumislippu, pyytää arpajaisten järjestäjä. Kaksi kappaletta 300 000mk voittoa ja 280kpl pienempiä voittoja. Paperituote Oy mainostaa uudenlaisia kantokasseja vakuuttaen ostoksilla oleville rouville niiden ylenpalttista kätevyyttä. Kantopussin ulkoasu on aistikas, ostokset kulkeutuvat kotiin vaivattomasti.Ylellisyysaitta Mikonkadulla haluaa ostaa kultaa, joku halajaa calvanoituja pellinpaloja, toinen kaipaa merenrantahuvilaa Helsingistä. Galerie Hörhammer Keskuskadulla ostaisi tauluja ja itämaisia mattoja. Elämä jatkuu ja pyörii, vaikka maailmalla kuohuu.Näin se on ollut ja pitääkin olla.

Hyppään suoraan seuraavaan aiheeseen. Matkapuhelin piippasi viestistä, jossa minua onnitellaan "Matkapuhelinoperaattori # on voittanut £ 2.000.000,00 kiloa Draw # 29467 Saat lisätietoja ja väittää, ota yhteyttä toimistoon (jonkunlainen nimi ja numero)". Ainoa selvä asia tässä oudon suomenkielisessä viestissä on puhelinnumero, johon passaa soitella, jos nämä mitälienevätkilot kiinnostavat. Tämä on minun kohdallani jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä, kun koetellaan älykkyyteni määrää sillä lailla, josko lankeaisin loveen. Mutta kun en ole eilisen teeren tyttö tässäkään asiassa, niin poistin puhelimesta koko rikastumisen mahdollisuuden.

J.H.Erkko on sanonut runossa Onni!

Ei onni tule etsien,
se saapuu eläen.
Ei onni tule ulkoa,
se nousee rinnasta -
jos nousee;
jos ei, niin herätä se sieltä,
se kuulee omantunnon kieltä
ja nousee.