Muutama päivä mennyt, etten ole täällä ollut. Vaikeita öitä, jotta väsymys vallannut mielen sekä ruumiin. Vain välttämättömät on tullut suoritettua. Nyt nukuimme koko yön ja puoliso rauhallinen. Aamupala nautittu ja minulla kahvimuki tässä edessäni. Tänään kuvauksiin. Soitin jo vahtimestarille ja kyselin, minne konttaudun, kun en ole kyseisessä sairaalassa naismuistiini ollut. Kummityttö taas remmiin poissa ollessani.
Olen öisin kuunnellut äänikirjaa siitä, miten Helsingistä tuli Helsinki ja mitenkä kunkku vaati ihmisiä muuttamaan Ulvilasta ja Raumaltakin. Kaikki eivät tahtoneet, kun kotikonnuilla olisi ollut ihan hyvä olla ja elellä. Nyt on toisin, tänne hingutaan. Mutta on toisaalta sitten niitäkin, jotka jättävät tämän sivilisaation jälkeensä ja muuttavat kauemmaksi luontoon, missä varpaitten väliin saa astellessaan multaa ja korvat kuulevat lintujen laulut ja pöllöjen huhuilut. Mainio ratkaisu monelle, elämänlaatu parantunut ja huomataan, että kaikkinainen hektisyys, maallinen mammona ja ikuinen kilpailu paremmuudesta ei olekaan elämisen a ja o. Oma ryytimaa, muuta syötävää villistä luonnosta, ei kinaa työtovereitten kanssa, ei irtisanomispelkoja, ehkä jotain pientä itselleen sopivaa työtä, maaseudun rauhaa. Kaikkea sitä, mitä kiireisessä kaupunkielämässä ei enää ole. Minäkin muinoin uinahtelin päiväunissa ja tahdoin muuttaa ihan Lappiin asti. Suureen yksinäisyyteen sinisen taivaan alle pikku mökkiini. Sitten nosti urbaaninen minä päätään ja peljästyin yksinäisyydessä asumista, kun vielä olisin kuluttanut loppuun vaarasta katselemisen, auringon nousut ja laskut. Eikä enää porojen koparoiden laulu viehättäisi entiseen tapaan. Katselin tätä omaa kaupunkiani ja pyysin siltä anteeksi ajatuksiani muuttaa pois. Mutta Lappiin menin. Käymään.
Joku pitää Kuusamoa Oulunläänissä jo Lappina. No, helsinkiläisestä se varmasti siltä tuntuu, mutta onkin vain tämän maan noin puolessa välissä. Minulle se ei ole Lappia. Menimme ihan sinne itteensä ja niin pohjoiseen kuin rajojen sisällä pääsee ja siitäkin yli naapurin puolelle.Tuli Utsjoki katsottua, Tenon suu ja Jäämeren rannat koluttua Tromssaan asti. Tai oikeammin toisin päin, sillä aloitimme Kilpisjärveltä. Ei mitään eteläisen Euroopan turistirysiä teitten varsilla, ei toki hotellejakaan jokaisessa kylässä. Piti tarkasti laskea kilometrit ja ajat, että pääsee säällisesti majapaikan vuoteeseen. No, Pohjolan valkeat yöt avittivat ja autossakin voi nukkua. Aina me yöpuu kuitenkin löydettiin. Ravintolapuolikin oli niukkaa. Turistiystävällisyys ei päällimmäisenä vastaan rynnännyt. Matkailuautoja, isoja asuntovaunuja tuli ja meni. Omavaraisuutta. Huikeat maisemat ympärillä, vaaroja ja tuntureita, vesiputouksia, turskan kuivaustelineitä kylien kulmilla. Tämä oli Norjaa.Uskomattoman sinivetiset vuonot, joita joskus kierrettiin ja joskus lautalla ylitimme. Matkojen matka, joka ei millään muotoa muistuttanut muualla Euroopassa matkailuamme. Onneksi saimme tämän kaiken nähdä ja kokea. Miten se nyt tulikin mieleen, kun piti puhua Helsingin alusta? No, aihe monille tuttu, mitä siitä puhumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti