LEIKKAUS?

Uutta käännettä jälleen tässä minun ikuisuuskysymyksessäni nivelrikko-luumurtuma-asiassa. Tänään kuitenkin jotenkin letkeämpi olo ja sehän tarkoittaa, että jotain kummallista tapahtunut luissani. Liekö ihan pysyvää, en tiedä. Kun aamulla kipusin ylös vuoteesta, tuumin, että ihanko tässä ihmeparannuksen kourissa ollaan. Töölön ortopedi soitti eilen ja leikkausta suunnitteli vielä tämän vuoden puolella. Ei taida onnistua. Minne puoliso? Ei niitä hoitopaikkoja helposti saa. Kummityttö ja minä olemme sitä mieltä, että ensin tutkittaisiin, podenko  osteoporosista ennenkuin annetaan kirurgin veitsen heilahtaa. Tyttö soittaa lääkärille, kun on näissä asioissa minua viisaampi ja kokeneempi.

Illalla jatkui joulukorttisoitteluni. Tampereella niinikään S sairastaa ja sekavaa oli jutustelu. En ymmärrä vieläkään, miten hän pystyy asumaan yksin. Hoitaja käy kuulemma kolme kertaa päivässä, lämmittää ruuan, antaa lääkkeet ja tarkistaa, että S voi jotenkuten. Joulun viettää yksin, kuten aina. On,on tytär perheineen, joka menee joulun viettoon miehensä vanhempien luo ja sieltä oman isänsä luo. Miksi ei äidin??? Maailma ja lähipiirikin on täynnä surullisia tarinoita, joiden tarkoitus ja syy jää hämärän peittoon.

Soitin myös oman äitini serkulle. On kuntoutuslaitoksella loukattuaan, kuinka ollakaan, lonkkansa. Leikattu ja sisälle pantiin pitkä putki kuulemma. Ikää on, mutta tämä entinen opettaja on semmoinen sitkeä sissi, että uskon hänen kuntoutuvan kotikelpoiseksi. Onnellinen sikäli, että ympärillä monta polvea lapsia ja lapsenlapsia ja vielä heidänkin lapsiaan. Kaikki rakastavat perheen kantaäitiä, kannustavat ja auttavat paranemisessa. Meillä oli lyhyehkö mutta lämmin keskustelu joulun toivotuksineen.

Eilen tuuraajapäivänä konttailin taas tavaratalon vilskeessä, vaikka noin aamulla olikin väljempää ja tilaa hengittää. Siinä ne, jouluruuat. Huomenna tuo Herkku hiukan lisää. Seuraavan kerran pääsen Taavetin päivänä. Tuuraaja antoi oman joulukorttinsa, kuten toinenkin tuuraaja aiemmin. Minullakin jotain heille. Tänä vuonna emme enää tapaa.Kiittelin menneestä. Molemmat mukavia ihmisiä. Mennessäni stadiin sattui taas kiva taksinkuljettaja. Polvista tuli puhe ja kumpainenkin olimme kolmannessa stadilaisia. Siinä riitti juttua. Kun tämmöisen sielunkaverin löytää, ollaan kuin kauankin tunteneet toisemme, vaikka varsin yhteisiä muistoja ei olekaan. Lapsuuden paikat tuttuja, rakennukset, joita ei enää ole, kaupungin muuttuminen, uusien talojen pykäämiset. Harmi, kun matka oli niin lyhyt.