KYYNELIÄ

Pakenin illalla varmistunutta tietoa leikkauksesta musiikkiin. Kuulokkeet korvilla Straussia,Beethovenia, Tchaikovskya, Mozartia. Makasin vuoteessa ja annoin musiikin viedä. Pois. Jonnekin kauas. Kyynelten myötä.

Kummityttö, lähimmäksi omaiseksi merkitty jo vuosia sitten, soitti leikkaavalle lääkärilleni, ajankohta operaatiosta  on jo runsaan viikon kuluttua. Lääkäri on yksi tämän maan parhaista ja johtavista ortopedeistä, että olen hyvissä käsissä. Puoliso vain saatava hoitoon. Sosiaalitoimisto ei löytänyt vielä paikkaa, mutta nyt on tilanne muuttunut siksi, että olen kiireellinen tapaus ja hoitopaikka saatava. Tähän palaan heti maanantaina. Lääkäri ei odota kauempaa, tilanne siksi vakava. Minulla on kolme murtumaa lannerangassa. Metallia, metallia ja metallia. Koska en ole kaatunut, ovat vammat kehittyneet rasituksen myötä. Tähän uskon.

En ajattele niinkään itseäni, vaan olen syvästi huolestunut puolison takia. Pitkä aika laitoksessa, jossa hän masentuu, tulee aggressiiviseksi, annetaan rauhoittavia, ei osata käsitellä, annetaan olla omissa oloissaan... Se työ, mitä olen kotona tehnyt hänen kanssaan ja saamisekseen parempaan kuntoon, valuu hukkaan. Kun olen jälleen valmis ottamaan hänet kotiin, on kaikki alettava alusta. Lääkäri arveli minun olevan valmis omaishoitajuuteeni ehkä parin kuukauden kuluttua. Se on pitkä aika puolisolle laitoshoidossa. Onneksi meillä on kummityttö (puoliso hänen sylikumminsa, minä tavallinen kummi), joka lupasi käydä miestäni tervehtimässä ja hiukan tilannetta tarkistamassa. Ja onneksi hän on reipas, tomera nainen, joka puuttuu epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin. Hän on oikeastaan minun kaltaiseni.

Olen mietiskellyt, miksi juuri minulle tämä lonkkavaiva? Miksi meille? Miksi ei?  Kysyn perään. Onko tämä rangaistus jostain tekemisestäni? No, en ole aina mikään kiltti ihminen. Käyn herkästi sanoilla kimppuun katsoessani sen aiheelliseksi. Pitäisikö kaikki niellä, vaikka kokee vääryyttä? Kiltit ihmiset tekevät niin. Kääntävät toisen posken. Minä en pane hollille ensimmäistäkään.

Minut siis leikataan. Peruutin Herkun tämän päiväisen tilauksen. Emme tarvitse lisää ruokaa. Emme tarvitse enää mitään. Paperinenäliinojakin on, joihin voin pyyhkiä kyyneleeni ajatellessani puolisoa, joka tuntuu ja ei tunnu ymmärtävän tilannetta. Sanoi eilen jäävänsä kotiin minua odottamaan: kyllä mä pärjään,kulta. Kyyneleet eivät tunnu loppuvan. Pitäisi olla urhea ja luottavainen, että puolison kohdalla kaikki menee ja on hyvin. Itsenikö vuoksi? No, vähän, leikkaus on iso ja toipuminen vie aikaa. Pitää opetella taas kävelemään, sanoi lääkäri lempeällä äänellä puhelimessa. Eivätkä ole enää omat vanhemmat iloitsemassa ensiaskeleistani.