UUSI DIAGNOOSI

Maanantai takana, jolloin kävin lääkärin puheilla lonkastani. Ilmestyi yllättäen uusi diagnoosi magneettikuvien perusteella: luunmurtuma lonkassa. No, siinä kun nojailin rollaattoriin ja olen sen ikäinen kuin olen, oletti tohtori, etten muista, koska olen kaatunut. Tämän oloisena konsultoi puhelimitsekin kollegansa kanssa. Riepoihan se. Korotin ääntäni, niin että toinenkin kuuli, etten ole dementoitunut, vaan täyspäinen, joka on 100% varma, ettei ole kaatunut, vaikka murtuma kuvassa kertoo tämän tapahtuneen aivan hiljattain. Oma selitykseni on, että olen luitteni kohdalta haperoitunut, jota vaivaa kaiketi yleisesti osteoporosiksi kutsutaan. Siitä ei tohtori puhunut mitään, vaan lähetti minut yksintein viipalekuvaukseen, jonka jälkeen sain lähteä kotiin. Soittaa tänään.

Taksilla sairaalasta kotiin, jossa kummityttö hikipäissä ahkeroi. Syötin puolison, vaihdoin vaipan ja syöksyin jälleen liikenteeseen. Vuorossa Stockmann, apteekki ja Alko. Yllättävän vähän ihmisiä, mikä tietysti tavaratalon kannalta ei niin hyvä asia kuin minulle. Rohdot apteekista, viinipullot Alkosta kummitytölle ja ruokaa meille Herkusta. Ostin myös susheja ja leivoksia, joita nautin kummitytön kanssa palanpainikkeena jääkaappikylmää samppanjaa. Juteltiin niitä ja näitä, hilpeitä ja vakavia, säähän ei kajottu. Kummityttö ja minä olemme aina tulleet hyvin juttuun. Samanlainen huumorintaju, kummatkin impulsiivisia ihmisiä, vaihtelunhaluisia ja positiivisia lunteeltamme. Ikäeroa tuskin huomaa(?). No, onhan sitä. Kummityttö oli jälleen kerran todellakin pannut tuulemaan. Pessyt lattioita, imuroinut ja puhdistanut vielä kattokruunujen kristallit. Tullessani oli silppuamassa koneella papereita, joka työ olisi ollut minun heiniäni. Jatkan siitä, mihin hän jäi, kunhan kerkiän. Mihin joutuisinkaan ilman tätä ihanaa ihmistä? Hunningolle?

Tänään on minun vuoroni olla ahkera. Eiliset kaupungin pesijät olin peruuttanut oman poissaoloni takia. Tänään vien puolison suihkuun, vaihdan makuuhaavan siteen ja vuodevaatteet, leikkaan hänen varpaankyntensä. Joku on joskus sanonut, ettei elämä ole enää elämisen arvoista, jos joutuu elämään vanhan miehen kanssa, jonka varpaankynsiä joutuu leikkaamaan. Minulla on yli kymmenen vuoden kokemus leikkaamisesta ja sormet päälle. En valita.