Puoliso pesty kaupungin puolesta ja tässä odotellessani lounaan laiton alkua, kirjoitan muutaman rivin. Olen taas sukeltanut Helsingin historiaan. Kimmokkeen sain, kun blogiani Ennen meitä kommentoitiin. Siitä oli helppo jatkaa.
Käteen sattui kirjanen Sederholmin talosta. Mitä kaikkea tuo kauppaneuvos Johan Sederholm (1722-1805) onkaan omistanut, miten vaurastunut, elänyt. Uutteroinut läpi elämänsä ensin koulupoikana, puotipuksuna, saanut älyllistä lahjakkuutta menestyä liike-elämässä, ostanut ja myynyt, perustanut, ollut osakkaana. Mutta tietoa hänen omistamastaan tiilitehtaasta Katajanokalla en ole mistään kirjoistani havainnut. Enkä liioin, että olisi ollut tekemisissä Katajanokan, ainakaan nykyisten, makasiinien kanssa, kuten perimätieto kertoo,koska vanhin rakennus on vuodelta 1896 ja kauppaneuvos oli jo silloin kuollut. Haudattiin ensin Ulrika Eleonoran hautausmaalle (nyk. Senaatintori) hautaholviin, josta hautausmaan ja kirkon purkutöiden takia 1827, siirrettiin Vanhan kirkon puiston Engelin piirtämään hautakappeliin. Ulrika Eleonoran puinen kirkko myytiin huutokaupalla raatimies M. Cronholmille 1800 ruplan hintaan. Kirkon hirret tulivat Unioninkatu 12-tontille Cronholmin rakennuttamaan taloon. Kerrotaan hirsien aikoinaan kaadetut Korkeasaaresta.
Olen monesti Sederholmin talossa, nykyisin museo, käynyt. Istahtanut Johan Sederholmin muotokuvan alle ja sen myötä siirtänyt itseni hänen aikaansa. Museon ollessa kesäisin jonkun aikaa kahvilana, olen maistellut 1700-luvun tapaan valmistettuja leivonnaisia. Ehkä samanlaisia, joita kauppaneuvoskin on talossaan Suurkadun (nyk. Aleksanterinkatu) varrella vierailleen tarjoillut. Rakennus on tämän kaupungin vanhin kivitalo ja Helsingin kaupungin omistuksessa.
Seuraava aihe ei liity mitenkään Sederholmiin, mutta vapaaasti ja ketterästi ilman aasin siltoja sinne hypähdän. Taiteilija Magnus von Wright ahkeroi Katajanokan ränstyneiden hökkeleiden kimpussa 1800- luvun puolen välin jälkeen, jolloin jo suunniteltiin "Kalastajamäen" siivoamista näistä mökkipahasista, joita von Wright niin suurella pieteetillä kuvaa. En tiedä, miksi tämä aika Katajanokalla minua viehättää, vaikka en suurin surminkaan olisi tahtonut täällä silloin elää ja asua. Tunne hiukan samanlainen, kun katsoo kodin lämmöstä kaatosadetta ulkona tai pakkasen kourissa kipristeleviä pihapuita. Katselee ja ihailee luontoa, mutta ulos ei tahdo. Ja ovathan tarinat ja maalaukset eksoottisia Harakkamäestä, joksi nykyistä Katajanokkaa myös kutsuttiin. Syksyiset upottavat kuravellit pihoilla ja teillä, kesäisin lehmät käyskentelemässä sikojen ja kanojen kanssa pihapiirissä, kallioita, merta, käsityöläisiä, kalastajia, pesumuijia, salabordelleja. Pittoreskia. Ja sitten se hävisi. Tilalle komeaa jugendia, parempaa väkeä, vaurasta väkeä. Kukaan ei enää asu eikä käy Kalastajamäellä tai Harakkamäellä. Mutta Skattalla ollaan ja sinne mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti