Uutta päivää kehiin ja viikonloppu edessä. Eikä sada vettä. Kelmeä auringonvalo värittää oudosti pihan koivun runkoja punertaviksi. Ainoa vihreä on enää pensasrivistössä. Sitten häviää sekin. Lasten hiekkalaatikko täynnä mätäneviä puitten lehtiä, eilispäivän lätäköt kuivahtaneet. Jouduin survoutumaan melkoisen märän pihan läpi roskikselle eilen. Enää ei puserosillaan mennä. Olen heitellyt isäni shakista saadut merkit pois, samoin hänen pesäpallokautensa saavutuksista kertovat. Enkä murhetta muistojen hävittämisestä kanna. Joku ne joskus kuitenkin heittää pois. Näin olen järkeillyt. Maailma on täynnä tavaraa, keräilypisteet pursuavat, kirpputoreilla valinnan runsautta. Halvalla tai ilmaiseksi menee. Tyylihuonekaluston esimerkiksi Fiidasta saa satasella, kun se kaupassa uutena maksaa tuhansia. Sitä paitsi Fiida kirjoitetaan oikeaoppisesti yhdellä iillä! Anteeksi. Olen vankasti sitä mieltä, että nimet on aina kirjoitettava oikein.
Eilisehtoolla juutuin sohvankulmaan katselemaan Minun Afrikkani-elokuvaa ( Out of Africa 1985). Nähty usein, mutta yhä kiehtovaa katseltavaa.. Tiedän leffan olevan yliromantisoitu ja aika kaukana todellisen Karen Blixenin Afrikka-vuosista. Olen lukenut Isak Dinesenin (Karen Blixen) kirjoittaman omaelämäkerrallisen kirjan sekä suomeksi Eurooppalaisena Afrikassa että englannin kielisenä Out of Africa. Dinesen julkaisi kirjan vuonna 1937 muutettuaan Keniasta takaisin Tanskaan. Elokuvassa upeita maisemia, voimakkaita tunteita, syfilis-tuskaa ja Robert Redfordin (Denys Finch Hatton) miehekästä olemusta. Maryl Streep Karenin osassa. Nykyisin Karen Blixenin maat Nairobin liepeillä ovat golfkenttänä. Nairobin kaupunki kasvanut peltikattoisesta kaupunkipahasesta yli kolmimiljoonaiseksi cityksi. Eikä Karen Blixenin nimi enää ole kaikkialla siellä tunnettu kuten 1910- luvun alussa. Ei edes Laakson kenialainen Nairobista kotoisin oleva sairaanhoitaja ollut koskaan kuullut kahvinviljelijä paronitar Karen Blixenistä mitään.
Minun Afrikka-innostukseni on alkanut juuri Karen Blixenin Afrikka-kirjoista. Olin iki-ihastunut silloiseen Keniaan, niin vaikka alettiin elää kolonialismiaikoja, eikä valkoinen väestö aina kohdellut maan alkuasukkaita ihmisarvoisesti ja kunnioituksella. Vääryyttä tehtiin, vaurastuttiin toisten kustannuksella brittiläisellä ylpeydellä. Minusta valkoisen ei olisi milloinkaan pitänyt Afrikkaan mennä.Mutta siellä oli maisemat, maat saatiin halvalla, palkattiin alkuasukasväestöä palvelijoiksi pilkkahinnalla, ilmasto suotuisa, safareita, valkoinen metsästäjä rällästeli savannien auringonpaisteessa tappaen lukemattomia määriä eläimiä. Ei mitään kunnioitusta! Ei hillitseviä lakeja! Nyt on jo toisin, vaikka salametsästys kukoistaakin. Se taas on kysynnän ja tarjonnan lakia. 1900-luvun alun lukemattomista eläimistä on vain rippeet jäljellä ja monia uhkaa sukupuuttoon häviäminen. Minun Afrikkaani ei enää ole.
Muistan hyvin, kun vuosia, vuosia sitten olin katsomassa Minun Afrikkani-elokuvaa. Olin jostain syystä päivänäytöksessä keskellä viikkoa sitä katsomassa, ja katsomossa ei montaa ihmistä ollut, joten sain uppoutua täysin elokuvaan ja Keniaan. Järkytys oli sitten aikamoinen, kun lähdin leffateatterista ulos, pimeään, kylmään marraskuiseen Turkuun. Uusintakatselmuksissa en enää ole kokenut näin järisyttäviä tunnelmia :)
VastaaPoistaOn Kenia minuunkin,Tuulia, vaikuttanut,kuten olen monesti maininnutkin.Lisäpontta tuli Minun Afrikkani-elokuvasta, vaikka illuusio hiukan särkyi tietäessäni leffaa osin tehdyksi Englannin pohjoisosassa. Savannielukat ja ruohoaavikoiden auringonlaskut kuitenkin ehtaa kamaa oikeissa maisemissa.
VastaaPoistaKiitos muuten ystäväsi Taiteilijan kuvista blogissasi. Olen minäkin tallustellut Turun kuululla Luostarimäellä ja ihaillut tätä Turun aarreaittaa.