Jee,jee, taas uutta päivää mennään. Sen verran holotnaa aamukahvin aikaan, että suljin keittiön ison ikkunan.Syksyaamujen kuulakkuus tuloillaan. Koulutarvikkeita mainostetaan ja ekaluokkalainen jännittää elämänsä ensimmäistä oikeata koulupäivää. Muistan minäkin. Äiti vei alussa.Piti kädestä.Mannerheimintietä mentiin, käännyttiin Urheilukadulle ja siellä se oli, Töölön Yhteiskoulun valmistava koulu. Kolme vuotta. Sitten samaan rakennukseen pääsykokeiden kautta ja oltiin jo oppikoululainen. Koulut alkoivat syyskuun ensimmäisenä siihen aikaan. Jämptisti kesä kesti vapaudessa kolme kuukautta.Nilkka- ja polvisukat vaihtuivat pitkiin paksumpiin sukkiin ja koulun naulakko pullotti lämpimimmistä takeista ja myssyistä.Toukokuuhun oli pitkä aika. Silloin taas alkoi uusi kesä ja minä muiden mukana olin syksyllä oppikoulun toisluokkalainen. Siis jo mahdottoman iso tyttö.
Miten tämä kesä on kohdallani tänä vuonna mennyt? Sanoisin että melkoisen hissukseen jo pelkästään rikkovaivankin takia. Mutta mikään ressukkaraukka en ole, vaikka C yhä edelleen niin inttää. Lateli viimeksi puhelimessa oikein nekrologin kaltaisen. On minulla kuulemma ollut kuitenkin hyvä elämä, tapahtumarikaskin, olen matkustellut ja nähnyt maailmaa, on ollut ystäviä, rakastavat vanhemmat, harrastuksia jne. Kuuntelin karvat pystyssä. Kuollutko olen? Tämä raukaksi kutsuminen alkaa tympiä, turhaakin turhempaa säälin ujuttamista keskusteluun. Elämä on nyt näin, mutta vainaja en ole. Moni minua vaivaisempi elää täysillä tuntematta itseään mitenkään kurjaksi raiskaksi, pois heitettäväksi kuin vanha rukkanen. En tykkää yhtään tästä C:n minuun kohdistuvasta marinasta. Itse kun en vaivojani valittele. Mikä ihmeen oikeus hänellä on? Hän ei tätä blogia lue, jotta voin rauhassa marmattaa. Olen kieltänyt häntä voivottelemasta, mutta ei ole perille mennyt. Jos en nyt tanssiksi tällä hetkellä voi pistää, niin ei elämä tähän rikkoon lopu.Pääkoppa pelaa ja sormet tietokoneen näppäimistöllä. Hoidan puolison jetsulleen hyvin, laitan ruuan, nilkutan roskat roskikseen ja ylihuomenna aion stadiin. Rajallisuutta on, mutta mitä sitten. Tehdään toisella tavalla, helpommasti. Tai jätetään tykkänään tekemättä. Elämää tämä vain on, ei sen kummempaa.
Kohtapuoliin tulevat pesijähoitajat. Tuovat puhalluspullon tullessaan, jos sillä pääsisimme eroon puolison ajoittaisesta limayskästä. Jännittää, kun en tiedä, miten suhtautuu puhaltamiseen. Sitä en voi hänen puolestaan tehdä. Myös fysioterapeutti tulee tänään.Kävellyttämistä rollaattorin kahvoissa ja minä pyörätuolin kanssa perässä, jos puoliso aikoo keikahtaa. Vilkas päivä tiedossa. Herkun tilauskin tehtävä. Niin vaan tämä "ressukka" aikoo selviytyä tänäänkin hommistaan.
Hienoa, että asetu raukka reppanaksi. Uskon, että sinulla on kipuja ja välillä voi olla todella huonojakin päiviä, mutta kyllä sinussa vielä ihan selvästi elämää on.
VastaaPoistaJotkut vaan ovat jotenkin sellaisia, että haluavat vaivuttaa toiset surkeuden suohon. En oikein ymmrärrä miksi.
Just keep going!
Juu, en asetu. Ei elämä sen enempää kuin nivelrikkokaan miksikään muutu, vaikka kuinka reppanoituisin. Noidun kyllä joskus, kun nivelissä paukahtaa ja ottaa liikuttaessa niin kipiää. Optimistisuudella kuitenkin mennään, CurryKaneli.
VastaaPoista