Nyt ei voi muuta sanoa kuin että syksyltä vaikuttaa. Helsinki saanut niskaansa valtavat määrät vettä. Tuuli taivuttaa puita, heittelee oksien asentoa miten mielii.Olen sulkenut ikkunoita.Otin peiton päälleni vuoteessa, enkä laahaudu rollaattorin kanssa paljain jaloin. Tosin tänään otin pyörätuolin käyttöön. Luut tykkäävät. Pyörätuolilla eilenkin rullauduin puolison osastolle Kirrassa. Kulkeminen joutuisampaa eikä ottanut kipiää.En tiedä, saako vierailija lainata. Lainasin vaan. Kiitos Jutan vihjeen.
Eilen kasasin roskapussit rollaattorin päälle ja hivuttauduin pihalle. Puoleen väliin päästyäni viidennen kerroksen O:n poika kiirehti luokseni ja kysyi (teititellen) voiko minua auttaa, hän veisi puolestani roskat. O:n lapsista näkee, että vanhemmilla on ollut aikaa kasvattaa heistä huolehtivia ja kohteliaita nyt vielä teini-iässä olevia nuoria. Olen ennenkin heistä, koko perheestä, blogiin tarinoinut. O:n puoliso on säveltäjä ja kotoisin maasta, jonka kansalliskukka on mimosa. Rakkaus toi Suomeen ja naimisiin, Sibelius-Akatemiaan ja säveltäjän ammattiin. Minä poikaa kiittelin ja hän olisi vielä saatellut pihan ovellekin, mutta en suostunut. Hidas kun olen ja taatusti pääsen yksin.
Kuulin kummitusjutun Kirurgissa. Ylihoitajana siellä 1900-luvun alussa toiminut Sophie Mannerheim (1863-1928) hiipii ylimmässä kerroksessa, eikä liiku aivan hiljaa. Askeleita ja huokauksia, joita siinä kerroksessa työskentelevät sekä hoitajat että lääkärit ovat kuulleet. Kun sanoin olevani varsin skeptinen aaveitten suhteen, loi hoitaja minuun pitkän katseen ja sanoi haamun olevan totta. Arvovaltaiset Kirran lääkärit ovat kuulleet ja joku jopa nähnyt Sophien valkoisen hahmon vilahtavan. Sen verran tulin hoitajan henkiolentotarinaa vastaan, että myönsin maailmassa olevan asioita, joita ei voi selittää edes tieteen keinoin. Hoitaja katseli minua vakavana ja nyökkäsi päätään. Puolison osasto on alhaalla sisääntulokerroksessa, jotta Sophie-rouva tuskin siellä vierailee. Minua kyllä tuli vastaan valkoisiin pukeutuneita, mutta olivat aivan varmasti elävää henkilökuntaa.Olin kuitenkin varautunut. Eihän sitä tiedä, vaikka Sophie olisi minun epäuskoisuuteeni loukkaantunut.
Näin viime yönä hetken hiukan outoa unta. Liekö johtunut Sophie Mannerheim-tarinasta. Olin nukkumassa kuten olin todellisuudessakin. Minua lähestyi mustiin ( ei siis valkoisiin) pukeutunut hahmo. Hän levitti suurten hihojen peittämät kätensä ja näytti hetken jättimäiseltä lepakolta. Sitten hänet tunsin, hän oli oma äitini. Heräsin tähän kohtaan. En tiedä, mitä asiaa hänellä olisi ollut ja miksi tuo vaate. Enkä vaivannut asialla päätäni. Alkoi sataa ja nukahdin uudestaan. Luulen aika monien joskus näkevän unta äidistään.
Olen myös kuullut tuon Sophien tarinan. En tosin ole koskaan törmännyt häneen kun en ole Kirralla työskennellyt vain joskus opiskeluaikana yhden päivän siellä ihmetellyt. Eräässä työpaikassani oli entisen ruumishuoneen tilalle tehty sauna ja moni hoitaja kertoi sielä kummittelevan. Itse en kuullut tai nähnyt mitään, mutta kun siellä kävin niin mulla oli koko ajan sellainen olo, että joku seuraa. Tiedä sitten mikä on totta ja mikä ei, mutta kun mulla ei ole tieteellistä todistetta siitäkään, ettei kummituksia ja henkiä ole, niin en aio asiaa kiistää. Jospa äitisi on aikeissa tulla kertomaan sinulle jotain, mene ja tiedä.
VastaaPoistaÄidistäni unenpätkä liittyi melko varmasti tähän Sophie-aaveeseen, CurryKaneli. Minun uneni aina liittyvät johonkin tapahtuneeseen tai jopa toiveeseen. Muuhun en usko, kunnes toiseksi todistetaan. Helsingissä on kiertänyt kaikenlaisia haamutarinoita aikojen kuluessa. Sekin juttu aavenaisesta, joka eräässä Kaivopuiston talon ikkunassa heilutteli valoja merkiksi ilmeisesti jollekulle edesmenneelle miespuoliselle merenkävijälle,oli pelkkää tarua, mutta sitkeästi eli miespolvesta toiseen.Vanhat talot joskus natisevat, puut paukkuvat, tuuli humisee. Kyllä niistä saa huikeita juttuja aikaan mielikuvituksen voimin. Me ihmiset kaipaamme jännitystä ja salaperäisyyttä elämäämme.
VastaaPoista