Äitini sairasteli paljon ja meillä kävi kotona lääkäri. Kerran tuli ujonpuoleinen nuori mieslääkäri, vastavalmistunut ja aranoloinen. Hän ei tiennyt, mikä äitiäni vaivaa, vaikka äitini tarjoili diagnoosiksi sappivaivoja. Lääkäri avasi paksun kirjan ja alkoi katsella, mihin vaivaan oireet sopisivat. Eivät kuitenkaan sappivaivaan, tuumaili nuori lääkäri. Tämä myöhemmin osoittautui vääräksi arvioinniksi ja äidiltäni leikattiin sappikivet. Ne pantiin siihen aikaan muistoksi paperipussiin potilaan vieressä olevalle pöydälle. Äitini oli makeankipeä ja luuli pussissa olevan karamellejä. Pisteli sappikivet maaruunsa ja poltti kitalakensa ja ruokatorvensa. Tästä seurasi se, että äitini luuli tätä jonkunlaiseksi Jumalan rangaistukseksi virheistään elämänsä varrella ja alkoi lukea Raamattua.Siihen aikaan sellainen kuului jokaiseen potilaan pöytälaatikkoon vuoteen vieressä. Tätä jatkui kotonakin ja elämä muuttui ankeaksi. Perheen piti elää Raamatun mukaisesti ja synniksi laskettiin melkein kaikki, mitä meillä ennen oli ollut. Ruokapuolikin yksinkertaistui, vaikka siitä ei luultavasti Raamatussa ohjeita annettu.
Sitten eräänä päivänä saimme vieraan. Kaino-täti, äidin lapsuuden ystävä, tuli visiitille. Kuunteli huolemme vakavana. Tämän jälkeen marssi äidin luo, joka oli yhä vuoteessa suorittamassa rangaistustaan. Hän otti Raamatun äidin kädestä ja puhui niin kauan, kunnes äiti ymmärsi, että sappikivien syömisen aiheuttamat kivut eivät olleet Jumalan rangaistusta, vaan karkkiahneudesta johtuvaa kurkkukipua, joka jo oli parantunut. Äiti katseli ystäväänsä, jonka kotkannenä näytti tavallista suuremmalta ja koko Kaino-täti oli auktoriteetin ympäröimä. Tämän jälkeen äiti palautui oikeaksi äidiksi ja isän vaimoksi. Kotielämä muuttui entisenlaiseksi virheineen ja synteineen päivineen. Äidin isän (pappa) vanha sormihakemistoinen Raamattu jouti takaisin hyllyyn virsikirjan viereen. Eikä sitä sen koommin sieltä otettu. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin muistelimme, Kaino-täti ja minä, äitini sappikiviepisodia ja minä muistan jo nyt keskuudestamme poistunutta Kaino-tätiä yhä kiitollisin mielin.
Olen saattanut tämän kertoa blogissa ennenkin, enkä tiedä, mistä syystä juttu pullahti taas mieleeni. Pidin juuri Kaino-tädistä eniten äitini ystävistä. Auttelin häntä monin tavoin hänen kuolemaansa asti. Hän eli yli 90v. Minulla ei ole sisaruksia ja jo pikkutyttönä annoin Kaino-tädille nimen Sisaru, jonka nimen hän sai pitää lopun elämäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti