Luiskamiehet olivat ja kävivät. Nyt enää asialle saatava isännöitsijän siunaus, niin luiska pykätään. Koko rappusten levyinen ja kolmatta metriä pitkä. Siinäpä on sitten helppo lykkiä ylös sekä alas.Puolisokin hymyili leveästi, kun uhkasin ulosmenolla luiskaa pitkin. No, saattaa kulua aikaa, mutta odotellaan kärsivällisesti.
Rikkokivut lieventyneet. Saan jo vasemman jalan toisen päälle maatessa eli siis jalat ristiin. Kukaan ei usko, mitenkä mukavalle tuntuu tämmöinen vähäpätöinen asia. Vielä olen kotona rollaattorin varassa ja roskia vien kepin avustamana. Vasemmalle jalalle kun ei voi ainakaan vielä täyspainoisesti varata. Mutta sujuupa, sujuupa jo kaikki sutjakkaammin, mieli virkistynyt ja puolisokin hyvällä tuulella.Ottaa kuuliaisesti lääkkeet, ei vastusta hoitotoimenpiteitä, omaa hyvän ruokahalunkin. Mikäs meitin on olla ja eleä.
Luettuani tänään Heidin blogin, jäin itsetykönäni miettimään, että olen juuri sellainen ihminen, kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta, etten tykkää tunkeilijoista vieressäni, jotka kyselevät yhtä ja toista haluten itsekin avautua juurta jaksain. Jouduin useasti näiden päällekarkausten kohteeksi odotellessamme invakuljetusta Stockmannin Espan puoleisilla ovilla. Viereen istahti vanhempi naishenkilö ja aloitti keskustelun kysymällä,odotammeko kyytiä. Sitten olisi pitänyt selvittää, minne olemme menossa, mikä miestä vaivaa ja kauanko on pyörätuolia käyttänyt. Tämän jälkeen yleensä vierushenkilö katsoi asiakseen saada kertoa koko elämänkaarensa tarinan vaivoineen päivineen. Otin tämmöisen hyökkäyksen hiukan ynseästi vastaan ja yritin viestittää mahdollisimman kohteliaasti tahtovani olla rauhassa. Kuitenkin tiesin keskustelukumppanini potevan ehkä yksinäisyyttä ja minulla olisi mahdollisuus olla hetken verran hänen ainoa kuulijansa, osoittaa ystävällisyyttä ja empaattisuutta. Näin ei likikään aina käynyt. Entäs, jos minä joskus joudun samaan tilanteeseen ja minulle käännetään tylysti selkä? Entä, jos minä istun etsimässä epätoivoisesti keskustelukumppania puiston penkiltä ja saan kylmää vettä niskaani? Tämä tuli mieleeni, mutta en välittänyt. Invataksin kimppakyydissä sanon päivää ja näkemiin. Vastailen kysymyksiinkin, mutta keskustelua en aloita. Matkat yleensä lyhyitä ja vertaan niitä ratikkamatkaan. Ei sielläkään aleta vierustoverin kanssa maailmaa parantelemaan. Ja jos, niin helsinkiläinen katselee yrittäjää nenän vartta pitkin hämmästellen tämmöistä odottamatonta päällehyökkäystä. Ei me täällä Helsingissä! Ei ainakaan usein.
Hyvää alkanutta elokuuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti