Taas iso mukillinen maitokahvia edessä, päivä voi alkaa. Sinuhe on palautunut Kaptahin kanssa takaisin Egyptiin harjoittamaan lääkärin ammattia. Luin eilen vain pienen pätkän ja olin ainoastaan tunnin verran puolison luona.Oli ollut istumassa, väsytti ja rupesi nukkumaan syötyään viemiseni ja ajettuani parran. Lääkäriä patistin panemaan vauhtia fysioterapeuttiin, että puolison yhteistyöhaluttomuudesta huolimatta aloitettaisiin kunnolliset kävely- ja seisomisharjoitukset kotiutumista silmällä pitäen. Tohtori kuunteli ja oli samaa mieltä. Sanoin senkin, että se ei kelpaa, kun terapeutti sanoo "jalat eivät kanna". Ne pitää panna kantamaan! Niin on ennenkin tehty pitkän makuuttamisen jälkeen. En hänestä maratonaria odota, mutta miehen, joka pääsee itse siirtymään pyörätuoliin vuoteesta.
Herkku toi eilen melkein kaiken, mitä pitikin. Kaksi miestä, joista toisella nivelrikko jalkapöydässä. Minä kun aina oven avattuani selitän, miksi kumppaninani on rollaattori. Tämä kirvoittaa yleensä tulijan kertomaan omista vaivoistaan. Toisella tuojalla ei ollut mitään vikaa. Purin tavarat ja tänään odotan vesi kielellä Findusin mikrovalmiita ranskanperunoita. L kehui niitä ja pitäähän minun maistaa. Tämä nykyinen elämän kiire kun ei anna aikaa edes pitkällisempiin valmisteluihin, vaikka luulisi minullakin aikaa olevan. No, ehkä siinä on perimmäisenä syynä laiskuus. Joudunhan taas remmiin puolison ollessa kotona. Vaikka ruokapuoli meillä on kyllä yksinkertaistettu ja gourmetruuat jääneet menneisyyteen. Tavallista helppoa kotiruokaa, jonka valmisteluissa ei nokka kauaa tuhise.
Joskus katselen keittokirja-arsenaalia hyllyssä. Muinoin tuli niistä useimmista jotain tehtyä ja luin keittokirjoja kuin romaaneja ikään. Ostin lisää ja lisää. Lahjoitin kerran kymmeniä poiskin. Silti jäi kolmatta sataa, jos laskee mukaan vihkosetkin, esimerkiksi Könemannin sarjan. Keräsin reseptejä, kävin ruokakursseja ja olin ystäväpiirinkin mielestä aika hyvä kokki. En kaihtanut kokeiluja, uskalsin pulahtaa eksoottisienkin aterioitten kimppuun. Kävin Tukholmassa ostoksilla. Helsingissä ei vielä ollut saatavilla sitä mitä nykyisin, eikä aasialaisia ruokakauppoja ollut kuten nyt. Joskus mieleen vilahtaa kaipuu entiseen, mutta se katoaa pian. Keittokirjat ja reseptikansiot säästän. Niitä on yhä edelleen hauskaa selailla.
On minulla yksi keittokirjavanhuskin hyllyssä. Vuodelta 1934 WSOY Keittotaito koteja ja kouluja varten, Helmi Koskimies ja Eva Somersalo. Kirjassa on äitini hyvän ystävän omistuskirjoitus "Sikelle 24.12.35 Tätä kirjaa kun taidolla hyväksi käytät, niin tarvittaessa myös taitosi näytät. Impi". Sikke ja Impi olivat kansakoulusta asti ystävykset ja se ystävyys kesti äitini kuolemaan asti. Avioliittojen myötä tultiin perheystäviksi, vanhemmat tekivät ulkomaanmatkoja yhdessä, mökkilomatkin joskus yhteisiä.Meistä lapsista tuli niinikään ystäviä, vaikka yhteydenpidot nykyisin katkenneet. Joulukortitkin jääneet. Muistoja on, vanhempia ei enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti