EI UNOHDETTU

Puskin urhoollisesti eilen tuulta päin lumisateessa kauppaan. Väkeä yllättävän vähän liikkeellä. Liekö syy todellakin sään? Ei se nyt loppujen lopuksi niin kamalaa ollut. On sitä ennen pahemmassakin ilmassa liikuttu. Ja kun ei auttanut itku markkinoilla, mentävä oli. Ihania aprikooseja, muuten.

Illalla lumisade sankkeni. Mukavaa olla tänään sisällä. Ollaan taas perjantaissa ja viikonloppu edessä. Ensi viikolla enemmän ohjelmaa. Saas nähdä, miten käy rollaattorin vaihdon, vai huoltavatko vain tämän. Kori on irrallinen ja sellainen olisi minulle mukavampi, jossa se olisi kiinteä. Mutta apuväline kuitenkin kokoon taitettava. Tiistaina olen viisaampi.

En taida enää milloinkaan kävellä ilman apua. Kolme vuotta jo näin menty ja hoidinhan minä kaiken kukkuraksi vielä puolisonkin. Joskus tulee mieleen, teinkö kaikkeni hänen kanssaan? Olisiko sairaala ollut parempi paikka? Ei. Ei hänen elämänsä olisi kuitenkaan jatkunut. Meillä on kaikilla aikamme ja silloin oli hänen aikansa lähteä. Loppujen lopuksi krooninen myelooinen leukemia hänet vei. Leukemia todettu jo vuosia aiemmin. Elimme toivossa. Olihan hän sinnitellyt jo siihenkin asti.Tippatelineessä roikkui veripusseja, kotisairaalan hoitajat kävivät, lääkäri kävi. Minulle kerrottiin totuus.


Viheriän niitun paratiisi -
menetetty niin kuin kaikki paratiisit,
mutta ei unohdettu,
ei hetkeksikään unohdettu.
Neitseellisen ilon halavat ja raidat
eivät lakastu,
kukkivat kedot elävät
keväät ja kaikki vuodenajat
kerrostalojen läpi.
Talot homehtuvat, murenevat raunioiksi,
ilon kukat elävät
ja rakkaus.

( runo Pertti Nieminen, kirjasta "Vihreän läpi ei enää näe")