KAIKKIALLA JUHLITAAN TÄNÄÄN

Illalla juhlitaan. Minä en aio. No, televisiota katselen ja päivällä annan vanhan jazzin soida. Kun sitä kuuntelee taitaa mukavasti mennä päivä kohti iltaa. Otin vähäisiä joulukoristeita pois. Joulu on päättynyt. Kynttilöistä en luovu. Ne eivät ole joulutavaraa välttämättä.

Uusi blogini lukija ilmaantunut suureksi ilokseni, nimeltään Jenni. Sydämellisesti tervetuloa.

Niin vaan meni tämäkin vuosi menojaan tai on menemässä. En mitään raporttia tekemisistä aio tässä antaa. Puoliso kuoli syyskuussa ja minä muutin marraskuussa. Siinä ne tärkeimmät. Ja ikävimmät. Tänään on puolison syntymäpäivä. Hyvää syntymäpäivää, kulta.

Tänään on myös Sylvesterin nimipäivä. Paaveja 1000-luvulla sen nimisiä pari. Muita myöhempiä ei-paaveja Sylvestereitä yllin kyllin tietää netti. Minä en tunne yhtäkään Sylvesteriä. Nimi tulee latinasta ja tarkoittaa metsistynyttä. Tämänkin tiesi netti. Huomenna ei ole kenenkään nimipäivä. Tämän tiesin minä.

Heräsin aamulla varsin varhain. Ulkona pikipimeää. HS kertoo, mitä kaikkea tänään tapahtuu. Senaatintorin  juhlallisuudet siirtyneet Kansalaistorille. Mannerheimintie suljettu liikenteeltä. Odotetaan kymmeniä tuhansia ihmisiä ilonpitoon. Vuosi vaihtuu ja Suomi on 100v. Kansalaistori on Eero Erkon kadulla ja se taas on tulevan uuden kirjaston työmaan lähellä. Myös Töölönlahden rantamilla on ohjelmaa, kaikkialla on ohjelmaa. Laulua, soitantaa, tanssia, syömistä, hauskanpitoa yleisesti. Oikeastaan kaikki alkaa jo puolilta päivin lapsille. Televisio suoltaa koko päivän jotain asiaan liittyvää, joka sitten keskiyöllä huipentuu ja siirrymme kaikki vuoteen 2017  100-vuotiaassa Suomessa. Hyvää Uutta Vuotta.

NAKKIA MAARUUN

Jaahas, huomenna viimeistä viedään. Kaupunki järjestäytyy moniin tapahtumiin. On liikennejärjestelyjä, kansa ostaa ilotulitteita, Suomella on synttärit. Minä en tee mitään asian eteen. Saas nähdä, valvonko edes vuodenvaihteeseen asti. Lähikaupassa oli erityinen nakkimakkaratiski. Onko nakki uudenvuoden ruoka? Ihmiset ostivat nakkeja. Minä kävelin ohi. En yleensäkään ole näiden makkaroiden ystävä. Pienenä tykkäsin Tukholman hot dogeista. Niissä oli jumalattoman pitkä nakki sisällä kaikkine tykötarpeineen. Se roikkui kummastakin päästä reilusti ulos. Toinen herkku Stockholman kaupungissa oli minulla noihin aikoihin katkaravut. Niitä oli hauskaa kuoria. Tykkään niistä vieläkin. Sen sijaan "kuumat koirat" ovat taakse jäänyttä elämää.

Eilen siis saapastelin kauppaan. Vielä ei suurempaa ruuhkaa vuoden 2017 kunniaksi. Kassoja jo varmuuden vuoksi tavallista enemmän. Mammaraisia hedelmäpelien kimpussa ja joku sujahti Alkoonkin. Pitäähän ainakin kuohuviinipullo auki poksauttaa vuoden vaihtuessa uudeksi.

Yksi joulukortti tuli vielä. Ei se Posti saanut kaikkia tuoduksi ihmisille, vaikka niin sanoi. Yhä ihmettelen sitä, että jos mennään Postissa kolmeen jakelupäivään viikossa, niin mitenkäs ne ihmiset ehtivät maksaa laskunsa, kun se joillekin aivan varmasti tulee paperisena ja nykyisin viikon varoitusajalla? Paperilaskut jäänevät silloin kai historiaan. En pidä tästä tulevasta systeemistä, kun laskujen maksaminen muuttuu niin että kaikki pakotetaan käyttämään tietokonetta tai/ja älypuhelinta. Minua ei ole yhtään häirinnyt se, että laskuja maksaessani viivaan  yli tunnuslukunumeron pankista saamaani tunnuslukukorttiin. Jos ei ole älypuhelinta, olen ymmärtänyt, että pankki antaa jonkunlaisen vempaimen vastineeksi, josta näkyy tunnusluku. Kyllä siitä taas polemiikkia syntyy.

Naapuri noitui roskiksella pakkasten tulemista. Jäätä ja liukasta. No, en sanonut mitään, mutta ajattelin, että talveahan tämä on ja 60-70 leveyspiirin kieppeillä. Totta maar kuuluu pakkaselta näyttää. Se vaan nyt on semmoista täällä ja on ennenkin ollut. Haloo!

LAASTARI

Englannissa ihmetellään, miksi herttuatar Catherinella on laastari sormessa (???). On siinä ihmettelemistä. On kuulemma ollut ennenkin laastari sormessa. Mikä tähän asiaan oikein liittyy? Selviääkö se ikinä kansalle, vai jääkö mysteeriksi? Mitä tapahtuu, jos hänellä jälleen joskus on sormessa laastari? Nämä laastarit saavat kyllä julkisuuden henkilöissä suurta kohua aikaan. Presidentti Ahtisaarellakin oli kerran laastari. Taisi olla otsassa. Siitäkös häly nousi. Mitä varten presidentillä on laastari otsassa? Ei tunnettuja koko ajan valokeilassa olevia ihmisiä saa laastaroida. Laastarit ovat tavallisia ihmisiä varten. Ei niitä ihmetellä. Minullakin on joskus ollut laastari, eikä siitä hälyä noussut.

Kolme päivää enää, kun saamme kirjoittaa vuodeksi 2017. Kyllä siihen tottuu. Seiska on hyvä numero. Uudenvuoden lupauksia en ole tehnyt, enkä tee. Yritän kovasti valvoa vuodenvaihteen yli, että kuulen, mitä puhutaan nyt tulevasta juhlavuodesta, kun Suomi täyttää 100 vuotta. Juhlakalu on nyt ykköskalu. Koko vuoden.

Ystäväni E. kertoi Oulussa olevan lunta. Aura käynyt hänenkin kotipihallaan. Oli sadellut oikein kunnolla, peittänyt puut ja pensaat valkoiseen vaippaan. Kaunista, sanoi. Uskoin. Mutta silti en halua moista postikorttimaisemaa tänne päin. Ihan käytännöllisestäkin syystä. Rollaattori! Ja vaikka ei olisikaan. Kelkkaikäisenä se oli hauskaa ja odotin kuin kuuta nousevaa. Ensimmäiset hiutaleet taivaalta sai valtavan ilontunteen ja pyynnöt, että isä hakee kelkan vintistä. Minulla oli potkukelkka. Se varastettiin myöhemmin. Olikin ensimmäinen kokemukseni epärehellisyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Jäi mieleen.

Olen lähdössä kauppakeskukseen tai ainakin lähikauppaan. Jossain välissä on varattava silmälääkäriaika. En ole vielä käynyt näyttämässä uusia mykiöitäni. Taatusti silmätohtori ostattaa uudet lukulasit. Pärjäisin hyvin vanhoilla tavaratalolaseillakin lukea. Ehkä on hyvä saada aivan asianmukaiset.

EI JÄLJELLE JÄÄNYT YHTÄKÄÄN

Televisiossa on Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ( And then there were none, 1939) tunnin mittaisina pätkinä. Sen nimi on aikaisemmin ollut suomeksi Kymmenen pientä neekeripoikaa. Nykyisin ei saa neekeri-sanaa käyttää. Olen nähnyt Intimiteatterissa sen tällä neekeri-nimellä. Siitä on aikaa. Ja silloin n-sana oli yleisessä käytössä, eikä sitä katsottu JSN:ssä pahasti. Perintönä saamassani Otavan isossa tietosanakirjassa joskus 1930-luvulta on pitkät pätkät näistä henkilöistä, jotka asuvat Afrikassa ja nimi alkaa n:llä. Joskus on kirjoja takavarikoitu kustantajilta ja kirjakaupoista, jos niissä on ollut moraalittomuutta tai muuta kiellettyä. Miten kävisi tämän Ison tietosanakirjan yhdeksännen osan?

Kaiken uhallakin panen tähän muutaman säkeen lorusta Kymmenen pientä neekeripoikaa:

Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa silmänsä vain kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään

Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan...



Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljelle jäänyt yhtäkään.


Agatha Christie rakensi jännitystarinansa Frank Greenin runon (1869) ympärille, joka puolestaan perustuu Septimus Winnerin lauluun "Ten little Indians" (1868).

JOULU ON JUHLITTU

Joulu oli ja se meni. Tosin jonkunlaista joulunaikaa vietetään vielä Loppiaiseen asti ja joku jopa Pääsiäiseen. Minusta Joulu päättyy Tapaninpäivään. Ennen muinoin aloin kotia riisua kiireesti joulun dekoraatiosta. Näytti jo kulahtaneelta. Nyt ei ole suuremmin riisumista. En edes puhalla kynttilöitä lopullisesti sammuksiin. En oikeastaan "puhalla" ollenkaan, on niitä sammutusvempeleitä, snuffereita, siihen työhön. Rakastan kynttilöitä. Jos Suomen kesä ei olisi niin valoisa, polttelisin vuodet ympäriinsä. Onneksi jo elokuun illat ovat tarpeeksi pimeitä.

Vuoden viimeinen päivä oli/on puolison syntymäpäivä. Sitä ei suuremmin juhlittu, mutta terveinä aikoina juhlistimme uuden vuoden tulemista rapukekkereillä. Kesänaapurin pojat kaukana Hämeessä ravustivat, puoliso keitti ja panimme pari sataa pakastimeen odottamaan uudenvuoden aattoiltaa. Kutsuimme vieraita. Valettiin tinaa, ennustettiin varjokuvasta tulevaisuutta, pidettiin hauskaa aina pitkälle seuraavan vuoden puolelle. Ne olivat aikoja, ne.

Puolison sairastuttua aattoillat menivät jo nukkuen ja niin tein minäkin vuoden 2015 vaihtuessa. Samoin ehkä käy vuodenvaihteen kanssa nytkin. Kyllä se seuraava vuosi ilman minun vahtimistanikin tulee. Vaikka nyt puhutaan  juhlavammin, kun on Suomi menemässä juhlavuoteen eli biletämme 100-vuotista taivaltamme itsenäisenä maana. Nuori olemme. Ensin isäntänä hääräsi Ruotsi ja sitten Venäjä. Nyt olemme oman itsemme herra. No, EU tuppaa vähän määräilemään. Uhittelemme, olen nähnyt kaupoissa käyriä kurkkuja. Joskus myös mansikkaropposen pohjalla on piilotellut pikkuruinen alamittainen EU:n direktiivistä piittaamaton mansikkapahanen.

Katselin YleAreenasta Illan Esko Salmisen kanssa Kansallisteatterissa. Maskuliininen, väkevä ja ah, niin isänsä näköinen. Salmista haastatteli Mika Myllyaho ja taustalla soi Samuli Laihon hiljainen pianomusiikki. Salminen toi lavalle Eino Leinoa, Aleksis Kiveä, Shakespearea, Edmond Rostandin Cyrano de Bergeracia. Hän kertoi elämästään lapsuudesta lähtien, nuoresta näyttelijästä, näyttelijäkollegoistaan, työstään eri teattereissa. Hän kertoi ainaisesta haaveestaan päästä Suomen Kansallisteatterin näyttämölle ja sinne hän pääsi. Katselin ja kuuntelin hievahtamatta ja ikävä alkoi kalvaa: koska pääsisin taas teatteriin? Minulla ei ole koskaan ollut haavetta näyttämölle, mutta haave oli päästä katsomoon. Pääsinkin, mutta sitten tuli pitkien vuosien tauko. Meillä oli ensi-iltapaikat ensimmäisen parven ensimmäisellä rivillä. Ennen esityksen alkua ihailin suurta kattomaalausta ja parvekkeiden kultakoristeiden päällä olevaa pölyä. Väliajalla meille oli valmiiksi katettu pöytä kahvineen ja leivoksineen. Päällysvaatteet asetettiin odottamaan sohvalle näytännön päättymistä. Näistä pienistä palveluksista me korvasimme henkilökunnalle kauniisti kiittäen. Näin tekivät muutkin, joilla  tämä palvelu oli. Vieläköhän teatterissa on sama tuoksu kuin ennen? Sen tiedän,  että enää ei yleisö pukeudu kuten silloin. Ei edes ensi-iltoihin. Se jäi, kun avantgarde tuli teatteriin. Niin minusta ainakin tuntui.

UUSIA SANOJA

Olen viisastunut nyt jouluna. Tiedän, mikä meillä on vanhin jouluherkku. Ei, ei se ole kinkku tai puuro tai edes joululaatikot. Se on glögi. Ruokatieto ry. kertoi ja minun piti sitä lukiessani yllättyä.  No, ehkä tein sen, mutta vain vähän. Olisin olettanut, että ohrapuuro, kun riisikin rantautui tänne Pohjolaan myöhemmin. Glögiä on kuulemma naukkailtu keskiajalta asti, että ei aivan turhake ole.

Sitten tietoisuuteeni ajautui myös uudissanat suppailla ja höntsätä. Ensin mainittu on seisten melomista ja jälkimmäinen laiskottelemista, jouten olemista, vetelehtimistä. Tätä jälkimmäistä harrastin lujasti eilen ja niin voimakkaasti, etten muistanut edes joulua olevankaan. Ei kun muistin. Kuuntelin 25 perinteistä joululaulua levyltä. Osa niin perinteistä, etten edes tuntenut. "Riemuitse tytär Siionin" ja "Taivas sylissäni". Suurin osa taas niin tuttuja, että vähän itketti siinä yksikseni sohvannurkassa istuessani, eikä puolisoa missään. Kerroin kyllä hänelle, että täällä maan päällä on nyt joulu, jos ei sattunut muistamaan. Ei vastausta. Televisio oli seuranani ja söinhän minä niitä Herkun jouluruokia, laatikoita ja kinkkua jne. Ei oikein maistunut, mutta jotainhan on maaruun pantava. Nyksä-sanan myös opin. Se on "eksän" vastakohta. Eksän tiedämmekin. Niitä on minunkin ystäväpiirissäni kuin myös nyksiä.

Joulupäivän aamun vietin etsimällä vimmatusti jonnekin kadottamaani tanskalaista keramiikkaesinettä. Tonttupariskunta. Ostin sen muinoin vanhempieni pöytää koristamaan. Etsin ja etsin. Sitten olin varma, että olin antanut pois. Luovutin ja olin pahoillani. Jotenkin askeleeni veivät minut olohuoneen kaapin luo, jossa on lasitavaraa. Kaksi Tanskanmaan tonttua killisteli minua kylki kyljessä vastaan oven avattuani ja ihan hihkaisin jälleennäkemisen riemusta. Nyt kaksikko on keittiön pöydällä kynttilänliekkien loisteessa. Panin sähkökynttelikön pois ja elävä tuli tilalle. Kauniimpaa. Kotoisampaa ja jouluisempaa, pehmeämpää. Olen kynttiläihminen. Enkä vain jouluna.

Elokuvia joulupäivänä yltäkylläisesti, niin että eilinen päivä meni höntsäillen. Tästä Tapaninpäivästä tuntuu kehittyvän samanlainen. Ei paha. Tästäpä siirryn pohjoismaiseen mytologiaan sulavasti ja ilman aasinsiltaa. Freyer oli muinaispohjoismainen kasvullisuuden jumala. Sydäntalven juhlassa  uhrattiin Freyerille sika, josta meidän joulukinkkumme kerrotaan saaneen alkunsa. Freyerin pyhä eläin oli kuitenkin hevonen ja Tapaninpäivänä järjestettiin hevoskilpailuja. Siitä taas saatu tapaninajelu hevosella. Tuskin edes enää nykyisin valjastetaan hevonen Tapaninpäivänä, pyhän Stefanuksen muistopäivä, tätä varten tai mikä minä olen tietämään. Puoliso ja minä lähdimme autoajelulle tuolloin ja se markkeerasi meillä hevosperinnettä.

Mukavaa Tapaninpäivää kaikille hevosajeluineen tai muine ajeluineen tai vallan höntsäten!

JOULUAATTONA

JOULUSAUNA


Nyt joulu on. Sua sauna odottaa
ja sahti odottaa ja joulukinkku.
Käy kaapilles ja avaa rautalinkku
ja etsi paitas, oivaa aivinaa,
ja riisu kenkäs. Pyhä, pyhä maa
on, mitä poljet tänään. Poikanen
nimeltä Jeesus, talliin luomattomaan
hevosten eteen, vetohärkäin lomaan
on juuri havahtunut päälle olkien.
Kun mylvii härkä, lapsi räpyltää
silmiään pimeässä, hento, kutripää.
On hallitsija ihmislasten suvun
vaatetta vailla ruumenissa kruvun.


(P. Mustapää, ens. säkeistö "Joulusauna", Suomen talvi, WSOY 1946)


HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA MEILLE KAIKILLE.

JOULUAATON AATTONA

"Pirtti pesty...", vakuutin aiemmin. Tänään ajattelin korjata pupun puhumiseni ja olla tikkailla puhdistamassa olohuoneen kattovalaisinta. Sama homma edessä yhdistetyssä makuu- ja työhuoneessa. Samahan se, mitä täällä teen, kun ei sen kummempaa Joulua ole. Turussa julistetun joulurauhan jälkeen ei sovi kovin kolistella. Kerrostaloasuminen velvoittaa. Ja minulle muuttaessani mainittiin talon olevan rauhallinen. Ja onhan se. Skattalla opiskelijasoluissa mesottiin ja metelöitiin, josta vanhempi ja kauemmin talossa asunut väki suivaantui. Minä mukaan lukien. Eikä lohduttanut sekään huomio, että nuoret ovat muuttaneet Helsinkiin paikoista, joissa omakotitaloasuminen oli pääasumista. Tuotti sitten vaikeuksia sopeutua uusiin oloihin ja tapoihin urbaanissa ympäristössä.

Tänään ruuhkaa ruokakaupoissa ja maanteillä. Huomenna hiljenee. Taas kauhistuttaa, kun myös julkinen liikenne tyssää. Ratikoilla, busseilla ja metrolla pääsee vasta Joulupäivänä. Ahdistaa. Eipä minulla asiaakaan ole lähteä ja onhan aina taksit. Joulunakin. Katajanokalta vaikka käveli, mutta täältä...

Kahvia tässä lipittelen, ulkona pimeää. Pakastimesta otin jääkaappiin sulamaan Herkun ruuat huomista ja seuraavia päiviä varten. Taloyhtiö jakoi talouksiin ohjeita, minne paistetun kinkun rasva pannaan. Ei ainakaan viemäriin! Annetaan kovettua ja sitten biojätteisiin. Tuikkukynttilöiden alumiinipurkit metallijätteisiin, lahjapaperit yleiseen roskikseen (ei siis papereiden joukkoon) ja luonnonkuusen rangan saa jättää roskisvajan ulkopuolelle. Pyydettiin myös keräämään haisemattomat ja kuivat roskat kotiin odottamaan roskisten tyhjentämistä, kun ne pursuavat lahjakääreistä ja -laatikoista, naruista ja ruseteista. Tämmöiset ohjeet koskivat minuakin joskus. Oikeastaan näin on hyvä, kun kerran näin minulle on määrätty.

PIRTTI PESTY JA PUHTOINEN KUIN JUHANNUKSENA

Ahkeroin eilen niin, että hirvittää. Imuroin ja kunnolla. Järjestelin paikkoja, käytin huonekaluvahaa, luin Waltaria, juttelin puhelimessa, vaihdoin vuodevaatteet, pesin pari koneellista pyykkiä, otin talouspaperilla ja silitysraudalla steariinia matosta, sytyttelin kynttilöitä palamaan,  söin salaattia, join vettä, makasin sohvalla ja katselin televisiota. Kaiken tämän jälkeen en ollut edes poikki. Mikähän minua vaivaa?

Nyt soi taustalla Benny Goodman, ehkä myöhemmin kuuntelen vaikka Elvis Presleyn joululauluja. Nythän on aivan pian joulu. Minulla se typistyy lukemattomien kynttilöiden palamiseen ja Herkun joululaatikoiden ja kinkun syömiseen. Otan palan painikkeeksi lasillisen punaviiniä. Avaan television muuksi seurakseni ja olen tyytyväinen. Toinen joulu jo yksin. Edellinen meni muuttopuuhissa tänne, etten juuri ehtinyt/jaksanut muuta. Nyt on puolisoa suunnaton ikävä. Vaikka meidän joulumme eivät hänen sairautensa aikana entisenlaisia olleetkaan, mutta olimme kaksin, lähellä toisiamme  ja yhdessä.

H. on alkanut käydä kaikenlaisissa eläkeläisten riennoissa, kuuntelemassa musiikkia, syömässä, rupattelemassa, saamassa uusia kontakteja. Minä lappaan taidenäyttelyissä. Ensi vuonna avautuu taas uusia ja ystäväni M. ja minä olemme valmiina kuin lukkarit sotaan. Ateneumissa kajaanilaisen Tuomo Sepon Ateneumille lahjoittamat 2000 teosta näytillä. Tuulikki Pietilän töitä niin ikään. Toukokuun keväimessä Alvar Aaltoa ja syksyllä 2017 von Wright-veljesten näyttely. Päälle vielä kaikki muut taidemuseot tässä kaupungissa. Jopa aivan käymättömiäkin minulla. Puutos lienee paikallaan korjata.

Tähän lopuksi Mika Waltarin Vaatimaton jouluruno vuodelta 1938.

Katse totinen ja vakaa
katsoo ikkunasi takaa.
Maltitonta ikävää
tuntee nyt jo pieni pää.

Eteisessä kulkee salaa
äiti. Kynttilät jo palaa.
Pieni koira odottaa
paistiluuta ihanaa.

Tänään elämä on hyvä,
joulurauha täyttää syvä
ilon, murheen kaupungin
ja myös Mika Waltarin.

(lainattu Waltarin Joulutarinoista, WSOY Bon-pokkari)

ASIASTA KUKKARUUKKUUN ELI VÄHÄN KAMMOKIELESTÄ

Sunnuntaina katselin Arto Nybergin ohjelman televisiosta. Vieraana oli muun muassa dosentti, suomen kielen kehittymisen asiantuntija Lari Kotilainen. Puhuttiin inhokkisanoista. Kotilaisen en kuullut kertovan omistaan. Puhuttiin Jari Tammelta ilmestyneestä Suuresta ällösanakirjasta. Tammi sanoo (luin netistä), että "kieli ei rappeudu, vaan sen evoluutio kiihtyy".  Juuripa niin. Olen jo pitkään semmoiseenkin asiaan kiinnittänyt kirjoitetuissa teksteissä (sekä puhekielessä) huomiota kuin possessiivisuffiksin poissaoloon (tästä mainitsi myös Nyberg). Minun aikanani ennen muinoin sitä käytettiin, mutta nyt se on nykyisin "minun aikana" lopetettu.

No, kieli muuttuu ja mikä vielä nyt on väärin, on se joskus tulevaisuudessa oikein. Tai elikkä sitten hiinä ja hiinä. Juurikin niin. Palataan astialle. Elikkäs pitää vain sopeutua, eikä nostella niskavillojaan. Se voi voimaannuttaa edukkaasti. Jokikinen kerta kuullessani "alkaa alkamaan", näen vanhan suomen kielen opettajani ankaran ilmeen ja kuulen oikaisun "alkaa alkaa, alkaa tehdä, alkaa oppia".  Kirjakieleen  murresanontaa "alkaa alkamaan" ei ole hyväksytty, mutta puhekielessä saa käyttää ilman sarvia ja hampaita. Lepää rauhassa, opettajani A.V. Kuin myös vanha kunnon E.N.Setälä. Kielioppinne herra professori oli minulle varsinainen kompastuskivi ja melkein ehtojen paikka. Minun inhokkisanani on muuten "about" suomen kielisessä lauseessa.

HS kertoo rottien vallanneen Rautatientorin. Aleksis Kivi saa katsella jaloissaan pyöriviä jyrsijöitä, joita lehden mukaan ihmiset ruokkivat. Jossain päin Intiaa pidetään näitä eläimiä pyhinä hyvää onnea tuottamassa. Niille annetaan maitoa ja muuta ruokaa ja niitä on sadoittain pyörimässä ihmisten joukossa. Kun ajattelee, että rotat levittävät tauteja, ovat rohkeita ja jopa päälle käyviä, olisi hyvä jättää ne rauhaan meillä. Mutta ei. Niistä on tullut toisenlaisia puluja, jotka ahmivat ihmisen antamaa pullaa. Niitä kuulemma valokuvataankin. Rottia olkapäällä? Miten herttaista. No, kunhan ovat tarpeeksi kaivaneet käytäviään kansalliskirjailijamme pystin alla, niin vanha kunnon Aleksis kellahtaa nenälleen ja August Ahlqvistin tomut haudassa pöllähtävät tyytyväisyydestä. Hänhän oli Kiven ankara kriitikko, eikä katsellut suopeasti edes Seitsemää veljestä.

SINITARRA ON TÄRKEÄ TARRA

Hissuttelin kauppaan, enkä enää ennen joulua mene. Hedelmiä on, ruokaa on, on suklaata ja viiniä. Ei ihminen muuta kaipaakaan. Suklaa tuli samppanjan, Underbergin (vatsalääke kuulemma) ja jouluruusun kera ystäviltäni L:ltä ja A:lta. Pelmahtivat yllättäen, en siis saanut aikaa valmistautua. Istuivat hetken ja lähtivät. No, ehdimme me halata.

Taitaa olla niin, että ei Helsinkiin ainakaan tule valkoista joulua. Sumua ja märkää pukkaa. En valita. Kyllä ne lukemattomat joulupukit muutenkin autolla ajavat, eikä Petterin vetäminä. Taitaa olla oma ennätykseni, että törmäsin aattoiltana viiteenkin joulupukkiin talossa, jossa oli lapsia. Minä olin jo menettänyt uskoni siihen ukkoon. Joka vuosi pohditaan, onko hyvä asia uskotella lapselle tämän satuhahmon todellisuutta vai kertoa heti, että puppua mies on? Minähän olen sitä mieltä, että joulupukki pitää olla ja että se on totista totta lapsuudessa. Kyllä aikanaan totuus selviää, eikä siitä traumoja saa. Sittenhän pitää teilata hammaskeijukin sun muut aikuisten keksimät taruolennot. Ei niitä oikeasti ole. Sitä paitsi aikuiset uskovat ufoihin, sieppauksiin avaruusaluksiin, muukalaisolioihin muista maailmoista, parempaan tulevaisuuteen ja lottovoittoon, auvoiseen elämään ja maailman rauhaan.

Tulleita joulukortteja jo sen verran, että panin sinitarralla kaapin oveen eteisessä. Hirveä homma, että löysin koko sinitarran, ettei tarvinnut ostaa. Sillä lailla tulee kaikkea hankituksi ja sitten on kaikkea liikaa. Ja etsivähän löytää.

Vihdoin viitsin soittaa Elisaan, kun tänne on vuoden ajan tullut heiltä postia, mutta ei minulle. Ensimmäiset kaksi lähetystä palautin saatesanoilla "ei asu täällä", niihin ei reagoitu ja postia tuli. Sitten aloin panna niitä roskikseen, kunnes kyllästyin siihenkin ja soitin. Asianomaisella ihmisellä oli kuulemma kaksi osoitetta, toinen tänne ja toinen jonnekin muualle. Olisivat lähettäneet tänne tämän ihmisen postia hamaan tappiin asti, ellen olisi nyt soittanut. Eivätkä tienneet, miksi ensimmäisiin ilmoituksiini ei reagoitu. Ihmettelin Elisan politiikkaa ja vaadin, että tänne ei heidän taholtaan enää vierasta postia minun kiusakseni lähetetä. Niin monet asiat ovat nykyisin päin pyttyä ja välinpitämätöntä toimintaa. Olen tyystin väsynyt siihen kaikkeen. En toivottanut Elisalle hyvää joulua. Minulla on hampaankolossa muutenkin heitä vastaan omasta puolestani.

JOHN KEATSIA MUSTASSA JOULUKUUSSA

SÄKEITÄ

Voi onnea joulukuista
puun hankien saartaman!
Sen oksat ei voi muistaa
kesän riemua vihannan,
ne vilun ja viiman kestää,
ja tuiskut ei voi estää,
että aukee sydämestä
itu uuden keväimen.

Voi onnea joulukuista,
puron, jäässä jonk´ aallot on!
Sen kuplat ei voi muistaa
kesäkatseita Apollon,
vaan unhon nautinnoissa
ne nukkuu kätköissä, joissa
on tuskan tunto poissa
ja ajan talvisen.

Ah, jos huoleton, vapaa
moni ihmislapsi ois!
Mut ken ei surua tapaa,
jonk` ilo pakeni pois?
Miel´ autio, murhe itää,
sen pistot tuntea pitää,
eikä parantajaa mitään -
sit´ ei sanota laulaen.

(John Keats, suom. Jaakko Tuomikoski)

JOULU ON JO OVELLA

Huomasin Areenassa dokumentin  täplätaiteilija Yayoi Kusamasta. Sen katselin. Suomen näyttelyn avajaisiin hän ei tullut, mutta lasivitriinistä katselee HAMissa hänen näköisnukkensa. Dokumentti näytti, miten täplät syntyvät ja miten taiteilija jaksaa niitä tuhansittain maalata. Hänen teoksensa eivät ole yksinomaan maalauksia, vaan myös muuta. Puuvillamytyistä vene, matkalaukku ja hän päällystää myös mallinukkeja näillä pallukoilla, joista sanoo niiden oikeastaan olevan falloksia. Jos katsoja omaa vilkkaan mielikuvituksen, niin miksi ei? Tämä tällä kertaa naisesta, joka valloitti maailman.

Sitten toisenlaiseen taiteilijaan, joka on kirjailija.

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista, onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet...

Waltari kirjoitti tämän 20-vuotiaana.

Aloin heti lukea Joulutarinoita, josta yllä osa Waltarin kirjoittamasta runosta Joulu-nimeltään. Kriitikko sanoo  Joulutarinoista kirjan takakannessa " Waltarin runot ja novellit loivat oikeaa joulutunnelmaa ja muistuttivat, että oikea joulurauha ja onni ei synny materiasta, vaan aineettomista asioista". Kauppakeskus eilen väkeä täynnä, kaikilla pullottavat ostoskassit ja valtava kiire seuraavaan kauppaan. Kyllä kauppiaan onni syntyy materiasta! Myös joulurauha puodin sulkemisen jälkeen aattona, jos kassaan kilissyt paljon euroja. Eläköön materia!

Illalla satoi.lunta. Katulampun valossa näkyi hyvin. Hiutaleet pyörivät ja leijailivat maahan. Auton renkaiden jäljet jäivät lumeen. Ensi viikolla on Joulu.

OTSA RYPYSSÄ

Lähdin kauppakeskukseen. Oli asiaa. Eihän sinne ilman asiaa mennä. Menin Stockmannin kosmetiikkaosastolle. Minulla oli lahjaksi aikaisemmin sieltä saamani näyte not for sale- merkinnöin mukana ja tahdoin samanlaisen, mutta sen, joka on myynnissä. Oli varhaista ja kosmetiikkamyyjillä oli aikaa seisoksia ryppäänä juttelemassa keskenään. Yritin saada huomiota. Ei mitään. Lopulta kysyin, josko jollakulla olisi aikaa tulla myymään. Oli aikaa. Näytin mallia ja sanoin tahtovani samanlaisen. Myyjä avasi laatikon ja antoi minulle saatesanoilla "tämä on se". Minä kiitin ja menin ostamaan itselleni joululahjan. Pradaa hajuvesiosastolta. Maksoin ja lähdin kotiin.

Matkalla poikkesin Suomalaiseen ja ostin Mika Waltarin Joulutarinoita. Kirja on pokkari ja kokoelma jouluisia juttuja, joita Waltari kirjoitti eri lehtiin vuosien aikana. Ehkä olen jonkun joskus lukenut.

Sitten taas kotiinpäin. Laitoin salaatin ja söin. Aloin katsella ostoksiani ja minulta pääsi oikein iso ärräpää. Mallin mukaan annettu ostos oli VÄÄRÄ. Kiehuin kiukkua. Ei kun vaatteet taas päälle ja Stockmannille. Työnsin rollaattoria vauhdilla kuin jyrää, en edes levännyt ja otsallani oli tuima ryppykokoelma. Etsin myyjän, tai oikeammin heitä oli kaksi, ja näytin mallia ja ostamaani kappaletta. Kysyin, ovatko samaa tuotetta? Myyjäpari tarkasteli ja sanoi, ettei ole. Melkein kuorossa. Olin jo avannut rasian ja saanut esineen näyttämään käytetyltä. Pitihän minun katsoa, mikä se on ja mitä sillä tehdään. He vaihtoivat tuotteen oikeaan mukisematta minun vielä päästellessä höyryjä. Sain lepytykseksi pientä tavaraa meikkilaukussa, vaikka ilmoitin leppyväni sitä ilmankin. Pyysin kyllä, että palavereissa keskityttäisiin myös huolellisuuteen myyntityössä, jotta asiakas saisi tuotteen, joka on mukanaan tuomansa mallin mukainen. Olisi ollut helppoa katsoa mallia ja antaa laatikosta samanlainen. Niinhän sitä luulisi.

Jouduin konttaamaan kaksi kertaa kauppakeskukseen ja nyt olen aivan puhki. Olen sentään oikeasti liikuntarajoitteinen.

PÄIVÄ TAITEEN PARISSA

Piti menemäni oikealle Stockmannille. Menin HAMiin Yayoi Kusaman näyttelyyn. Japanilainen nykytaiteilija. Ostin hänestä kertovan ja hänen taiteestaan kirjan. "Kusama on ollut jo yli 50 vuotta ajan hengen seismografi, yhteiskunnallisten valtarakenteiden kriitikko ja omaperäinen taiteilija." Hän on vuonna 1929 syntynyt itseoppinut taiteilija ja hän pitää kurpitsoista, auringonkukista, puuvillaisista täytetyistä mytyistä ja täplistä. Hänen kasvonsa ovat ajattomat ja rypyttömät. Hänen teoksiaan on esillä Tokiossa, New Yorkissa, Haagissa, Venetsiassa...

Mitäkö pidin näkemästäni? Taas yksi todiste, että alan pitää nykytaiteesta entistä enemmän. Enää ei häiritse, etten näkemääni "ymmärrä". Voin luoda näkemästäni haluamani itselleni. Näen värit ja muodot ja minäkin pidän kurpitsoista ja täplistä. Mitä ne minulle kertovat, sitä en lähde nyt erittelemään.

Ostin myös kirjan Tyko Sallisesta (1879-1955). Muistan hänen Mirrinsä ja Hihhulit. Muistan Sallisen  Krapulan ja Jalmari Ruokokosken Humalan Hyvinkäällä. Ne olivat näiden kahden veijarin huviloita. Näillä ei ollut mitään tekemistä nyt HAMin näyttelyiden kanssa, joista katselin vain Kusaman osuuden. Olisi ollut myös Tove Janssonia ja Eeva Peuraa.  Ostin lisää magneetteja. Kusaman kurpitsan, jossa jättisuuren kurpitsan vieressä istuu hentoinen Yayoi Kusama sekä vielä Katja Hagelstamin puumagneetin  helsinkiläisen kerrostalon ikkunarivistöstä. Pari Kusama-postikorttia, joista toisen lähetän E:lle. Ei ole tavanomainen kortti, vaan  hyvin "kusamainen". Painettu teksti "Love forever dancing pumkin". Olen iloinen, että jatkoin metrolla matkaa Kamppiin asti Tennispalatsille. Mistä lie päähän pälkähtänytkin?

Näyte Yayoi Kusaman runoilusta:

NUORUUS ON YHTÄ PASKAA

ulostetta syövä tyytyväinen tähdenlento
tasangon äärillä vanheneva valon häntä
onko violetti taivas valetta
ruumiistaan erkaantunut ennen kuin huomaakaan
hedelmätön sielu riehaantuu
epäonnenpäivän tumma tuuli kertokaa joku
mistä se syöksyy ihmisen kimppuun
halkaisee tyhjän ilman välkkyvä sädekimppu
päivän pimennettyä paskanväriseksi Cain
vaikka nuoruus kirjoitetaan "sininen taivas"...

SCROOGEN AAVEET

Rullauduin eilen Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin sieltä lisää joulua, Charles Dickensin  Joululaulu, aavetarina joulusta. Verraton takakansi jälleen kertoo, että  Dickens julkaisi viisi joulukirjaa ja nyt ostamani oli niistä ensimmäinen, ilmestyi 17.12.1843. Teos kertoo joulujen hengistä, jotka ilmestyvät ukko Scroogelle. Lieneekö sama tarina, josta Tuula kertoo Tuula´s life-blogissaan nähtynä Turun kaupunginteatterissa nimellä Saiturin joulu? Jos näin on, niin minulla on nyt se kirjana. Jippii. Siis pokkarina. Ne ovat helpot lukea vuoteessa. Ei käsi väsy.

Saiturin joulu-näytelmää on esitetty Turun Logomon (Kaupunginteatteri) lisäksi Tampereella, Helsingissä ja Mikkelissä.

Aloitin heti Dickensin kirjan lukemisen (engl.kiel. nimi A Christmas Carol) ja jo heti alussa Scrooge "haistattelee" joululle. "Pyh, hölynpölyä. Hauskaa joulua. Hyi olkoon koko hauska joulu". Ja sitten ilmestyvät aaveet ja näyttävät Scroogen lapsuutta ja nuoruutta, minkälainen oli tämä joulukammoinen mies vuosikymmeniä aikaisemmin. Tässä paikassa kirjaa suurin piirtein olen. Uskon, ettei se mene aivan Dickensin sanojen mukaan näyttämöllä. Ohjaaja muuttaa ja saakin muuttaa. Näin se menee, teatterin tekeminen.

Dickensin Joululaulun johdanto: "Tässä aavetarinassa olen koettanut manata esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani, ei itseensä, toisiinsa, jouluun eikä minuun. Kummitelkoon se hauskasti heidän kodissaan ja älköön kukaan sitä karkottako.

Heidän uskollinen ystävänsä ja palvelijansa
joulukuussa 1843
C.D."

Olen taas lähdössä, joten kukkuluuruu  vain.

AINA VAAN MENOKSI

Eilispäivä meni stadissa. Tuuli oli kovaa, pakkanen kipristeli varpaissa ja rollaattorin kahvat jääkylmiä. Tänään taas ulos, mutta lähemmäksi. Huomennakin menoa. Onhan tämä semmoista matalalentoa, mutta ihan kivaa.

Enää ei tarvitse jännittää miljonäärikisaakaan lauantaisin eikä X Factoria. Saara Aalto tuli kakkoseksi ja taisteli sijastaan kunniakkaasti. Voimme sanoa "hyvä Suomi". Olen saanut joulukortit kirjoitettua ja Postista punaisen pussin niitä varten. Postitusta vailla enää. Viime jouluna en lähettänyt ja nyt tuntui oudolta allekirjoittaa tervehdykset vain omalla nimelläni. Yksi joulukortti tullut. Siinä on kolme enkeliä. Kaunis, vaikka en enkeli-ihminen olekaan. Lumeen olen joskus kuvan tehnyt, mutta se ei ole sama asia kuin olla enkeli-ihminen.

Yhden äsken ostamani Poirotin luin. Poirotin piti olla jo eläkkeellä, mutta kuinka ollakaan... Lähti Hastingsin kanssa Vaaralliseen taloon. Muistankohan oikein, että tästä olisi tehty elokuva ja minä nähnyt televisiossa joskus? Naisen hattu, jossa luodin reikä, pani näin muistamaan. Murhaajaa en muistanut, enkä lopusta ennen aikojani kurkistanut. Pidin itseni jännityksessä. Pokkarin takakannessa sanotaan tämän vuonna 1932 ilmestyneen Poirot-jutun olleen kriitikoiden mielestä Christien siihenastisen tuotannon paras. Tähän en pysty sanomaan mitään. Pidän kuitenkin Hercule Poirot- tarinoista enemmän kuin neiti Jane Marplen viipyilevistä salapoliisitutkinnoista käsityönsä takaa.

Itäkeskus on niitä kaupunginosia, joissa postin tuleminen on epävakaata. Mistähän tämä johtuu? Kyllä täällä näkee postinjakajia, mutta en sitten tiedä, jakavatko niin kuin pitää. Olenhan minäkin saanut postia, mutta mitenkä ajallaan, sitä en tiedä. Ainakin tämä ensimmäinen joulukortti tulla tupsahti reippaassa etuajassa.

Nyt aamukahville, suihkuun ja kohtapuoliin menoksi.

RUNO

"Kevyt lumi
peittää mustan ruohon.
Varjoista
nousevat puut mustat, paljaat
pimeälle taivaalle.
Jossakin kaukana taustalla loputon
äänten välke, valojen sorina
katujen kuiluissa.
Tässä lähellä
puiden alla rivistönä
tervapadat loimuavat.
Suoraan edessä
korkeat joulupuut
tummina kantavat
valon hedelmiä.

Me, valosta kylläiset,
kuljemme hämmentyneinä..."

(Lassi Nummi "Puistokatu joulukuussa")

KAUPPA PAHOLAISEN KANSSA

Luen yhä Dorian Grayn muotokuvaa ja se on pelottava kirja. Miten ihmeessä joku on pystynyt sen kirjoittamaan? No, se joku on Oscar Wilde (1854-1900).  Kirjan juonesta osa lyhykäisyydessään kuuluu näin: Nuori Dorian Gray teettää itsestään muotokuvan. Hän on kaunis ja komea mies, saa katseet kääntymään. Jossain välissä hän toivoo, ettei milloinkaan vanhenisi ja toive toteutuu. Hän myy sielunsa paholaiselle. Mutta millä hinnalla? Hän muuttuu elostelijaksi, julmaksi, sydämettömäksi. Ulkomuoto ei muutu, mutta taulun muotokuva tekee sen. Dorian siirtää taulun pois silmistään, mutta seuraa sen muuttumista. Hänestä tulee koko ajan entistäkin moraalittomampi ja kuvasta iljettävämpi. Ihmishenkikään ei ole pyhä enää Dorianille. Suunnilleen tässä kohdin kirjaa olen.

Piti välillä huilata ja siirtyä Hercule Poirotin kanssa Vaaralliseen taloon. En kestänyt Dorian Grayta yhtä kyytiä. En yhtään ihmettele sen saamaa vastaanottoa aikanaan. Kirja on kauhutarina alusta loppuun, vaikka sen loppua en hyvin muista. Edellisestä lukemisestani on vuosikymmeniä. Lopun voi kyllä aavistaa. Sen täytyy olla p......n.

Ostin kolme uutta Agatha Christietä. Äsken mainittu Vaarallinen talo ja sen lisäksi Neiti Lemon erehtyy ja vielä Varjossa auringon alla. Kaikissa harmaitten aivosolujen nerokas käyttäjä Hercule Poirot. Olen niistäkin takuulla jonkun lukenut, koska olin ennen Agatha Christien innokas lukija, kuten monen muunkin salapoliisikirjailijan. Luin muutakin ja paljon. Puolison omaishoitajana oleminen lukemisen lopetti. En pystynyt keskittymään. Aistien piti olla valppaana aina, tekemistä riitti päivät ja usein yötkin. Runoja joskus silmäilin ja kuuntelin lauseen sieltä ja toisen täältä potilaani äänikirjoista. Vasta nyt runsas vuosi puolison kuolemasta olen innostunut lukemiseen. Sekä paljoon muuhunkin elämässä.

"ITSEENSÄ RAKASTUMINEN ON ELINIKÄISEN ROMANSSIN ALKU"

Otsikko on Oscar Wilden sitaatti. Ostin "Dorian Grayn muotokuvan". Kirja luettu vuosia sitten joskus nuoruudessa, eikä sitä minulla enää ole. Nyt on. Ja luetaan taas. Oscar Wilde on sanonut "Sellaista asiaa kuin moraalinen tai moraaliton kirja ei ole. Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja tai huonosti kirjoitettuja. Eivät muuta."  Ostamani Dorian Gray on uusi suomennos, Jaana Kapari-Jatta. "Hyytävä" kirja, kuten takakansikin kertoo. Englanniksi alkuteos ilmestynyt vuonna 1891. Eikä se saanut hyvää vastaanottoa. Sitä käytettiin aikanaan Wildeä vastaan oikeudenkäynnissä, jonka seurauksena hän joutui vankilaan homoseksuaalisuudesta ja siveettömästä elämästä. Nyt Oscar Wilde on kirjallisuuden klassikoita.

Hedelmiä ja muuta kivaa hankin myös. Oli myskikurpitsaakin ja minätyttö ostin. Tänään uuniin. Loppuviikko menee mukavasti lukien ja kurpitsasosetta maistellen. Kukkakaupasta toin Guzmanian. Suomeksi "Timanttiananas" ja kotoisin kaukaa etelästä. En ole viherpeukalo, jotta mitenkähän tämän eksoottisen kasvin hoidossani käy? Vaatii valoa ja se on jo iso tenkkapoo. Tämä asunto kun on tummempi kuin edellinen.

Posti on ihmisten hampaissa ja on syytäkin. Presidentin kutsu itsenäisyyspäivän juhlaan myöhästynyt niin paljon, että nippanappa ehti kutsuttu saada puvun tilaisuuteen.  Eräs reserviläinen ylennettiin, mutta kutsun Ritarihuoneen ylennystilaisuuteen Posti toi vasta tilaisuuden jälkeen. Muitakin mokia on todettu. Posti tietää vaikeuksia olevan, mutta niiden annetaan syystä tai toisesta jatkua. En ymmärrä. Ihmettelen muiden lailla. Olen tottunut, että Italiassa posti toimii miten sattuu. Omien lähetysteni kanssa kokemuksia. Kerran ystäväni sai kirjeeni vuoden päästä. Postisäkki lojunut Tiberin pohjassa. Joskus hän ei ole saanut ollenkaan. Mutta että täällä säntilliseksi mainitussa Suomenmaassa Posti on alkanut lepsuilla ja tulla välinpitämättömäksi, hämmästyttää. No, niin moni muukin asia on mennyt huonommaksi, niin miksi ei Postinkin toiminta? Mitähän minulta on jäänyt tulematta? Posti ei kulje, kun Kusti ei polje.

"JANNEN" PÄIVÄNÄ

Stockmann Herkku kutsui syömään luomujoulupuuroa sunnuntaina 18.12. klo 10-11. Houkutti vähän. Joulupuuroa en ole vuosiin syönyt, Olisikohan siinä manteli? Vaaditaan ilmoittautuminen ja se aina sitoo. Jätän menemättä. Toivovat myös jouluruokaostoksia. Totta kai.

Nyt levyltä kuuluu Luciano Pavarotti laulavan  "O Holy Night". Samalla levyllä myös Placido Domingo ja José Carreras. Joukosta siirtynyt tästä maailmasta pois Pavarotti. Hänellä oli aina valkoinen nenäliina laulaessaan. Joku väitti sen markkeeraavan Pavarottin omaa mammaa. Mene ja tiedä.

Panin keittiön pöydälle valkoisen sähkökynttelikön. Ällistyin itsekin pienen joulutunnelman syttymistä sydämessäni. Tosin pidän elävistä kynttilöistä enemmän ja niitä on olohuoneessa palamassa kaikkialla. Kynttilän valossa on hyvä ja pehmeä olo.

Tänään olisi kömmittävä kauppaan tuonne märkään. Syön hedelmiä valtavat määrät ja aina ne loppuvat minulta ennen aikojaan. Miltä tuntuisi asua paikassa, jossa hedelmäpuut täyttäisivät tienoot ja voisi vain ojentaa käden saadakseen herkuteltavakseen mehukkaan mangon? Olisiko makueroa meillä kaupoista saataviin mangoihin? Ei niissäkään valittamista. Ehkä rullaudun myös tänään kirjakauppaan. Olen nykyisin dekkarituulella. Nuorempana ahmin niitä olan takaa. Sitten tuli vuosien paussi ja nyt taas innostuin. Vanha kunnon Agatha Christie ei petä koskaan, vaikka niissäkin tuttuja ennen luettuja murhajuttuja. Samoin kiehtoivat Georges Simenonin Maigretit. Yhä elävät, vaikka niiden kirjoittajista aika on jo jättänyt.

Nyt suihkuun ja julkisivu kuntoon sekä menoksi. Hyvää Sibeliuksen päivää meille kaikille. Liput salkoon.

EI KIINNOSTANUT ENTISEEN TAPAAN

Hämmästytin eilen itseni olemalla vähemmän kiinnostunut linnan itsenäisyyspäiväpippaloista kuin aikaisempina vuosina. Yritin kyllä kovasti vahtia, jos joku astuu laahuksen päälle. Muutama astui. Tanssiminenkin onnistuu tämän maata pitkin laahaavan leningin osan kanssa. Äidillänikin oli siinä pieni lenkku, joka otettiin käteen, kun helmaa piti nostaa helpommin käsiteltäväksi. Näin on nykyisinkin ja tanssiminen käy. Kauniita olivat puvut, samoin niiden kantajat. Melkein kaikki. Lopetin katselemisen ennen aikojaan ja menin lukemaan sänkyyn Christietä.

Tänään aamulla ravinnotta verikokeeseen. Oli muitakin veren antajia, mutta pääsin aika vikkelästi toimenpiteeseen. Suonet pakenivat kuten tavallisesti, mutta "avo-otolla" onnistui. Nyt vasta saan aamukahvini ja  tämäkin päivä alkaa mukavasti. Mietin, lähdenkö vielä tänään liikkeelle, vai otanko lungisti. Ensi viikolla taas ohjelmaa sitä sun tätä.

Suomi-USA-lehti tuli. Amerikkalaisia jouluherkkuja resepteineen. Yksi kiinnosti. Myskikurpitsa, butternut squash. Kuorimaton kurpitsa halki, siemenet pois. Reikiin vettä. Sitten pellille leivinpaperin päälle tai johonkin uunin kestävään vuokaan. Uuni 175 astetta 45 min. Pinta tummuu. Pehmeä sisus astiaan ja sekoitetaan. Maustetaan suolalla ja voilla. Käy kinkunkin kanssa, jos ei satu olemaan hirvipaistia tai lampaanpotkaa. Onko myskikurpitsoja vielä? Ostin aikaisemmin syksyllä. Tämä oli ruokaosuuteni.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Anna Kronlund pohtii USAta vaalien jälkeen ja mitä tapahtuu Donald Trumpin aikana? Ken tietää? Spekuloidaan kuten muuallakin maailmassa, tosin lähempänä pääkallon paikkaa kuin täällä kaukana pohjolassa. Minä en usko kovin suuriin muutoksiin, vaikka tuleva presidentti uhoaakin. Vaikka herra Trump ei taida olla kovin kiinnostunut Euroopasta ja Suomesta, niin jonkunlainen yhteiselo on oltava, koska Suomi on Arktisen neuvoston puheenjohtaja keväällä ensi vuonna Yhdysvaltojen puheenjohtajakauden jälkeen.

Taidan olla tänään kotona. Levyltä kuuluu niin somasti Duke Ellingtonin "Rockabye River". Ja iso pino muita valmiina pantavaksi soimaan. Mikäs tässä on ollessa. Huomenna uusi päivä.

JOULULAULUJA KUUNNELLEN

Jännitin eilen Saara Aallon puolesta, pääseekö X Factorin finaaliin. Pääsi! Hyvä Suomi! Sitten menin nukkumaan. Tänään aamulla konttasin kauppaan ostamaan täydennystä hedelmävatiin. Tuuli oli yllättävän leppeä, vaikka riepottelikin kaulaliinaani. Pakkasta ei hituistakaan. Oikeastaan nautin kulkemisesta. Joulu on kammottavan lähellä. Pitänee tehdä matka sinne oikeaan Herkkuun ja ihmistungokseen ostamaan hiukan joululle maistuvaa syötävää. Muuten olen joulun taas tänäkin vuonna minimoinut. Otin kyllä esille Elvis Presleyn joululauluja, samoin Frank Sinatran ja Bing Crosbyn, Dean Martinin ja Nat "King" Colen. Niin että sen puoleen tunnelmassa ollaan.

Huomenna liputetaan, kätellään ja mietitään itsenäisyyttä, pannaan rinta rottingille ja katsellaan tv:stä, kun 1800 vierasta sanoo käsipäivää presidenttiparille. Istun minäkin tiiviisti sohvan nurkassa seuraamassa. Ensi vuonna on tätäkin juhlavampaa, kun olemme 100-vuotias.

Imuroin tässä välissä ja kun lonkka antoi luvan, ahkeroin oikein olan takaa tosin välillä rollaattorin päällä istuen ja muutaman kerran piti mennä pitkäkseen. Minulla kun on ruuveja päässyt irti luissa ja ilmennyt myös uusia rasitusmurtumia. Uuteen leikkaukseen en mene kuin pakon edessä. Lepo auttaa ja hissunkissunolo. Nyt on sitten aikamoisen putsissa huusholli. Frank Sinatra laulaa  "Santa Claus is coming to town", vaikka ei vielä oikeasti tule. Pakkaa vasta tavaroita ja antaa Petterille vahvistavaa muonaa, että poro jaksaa aattona.

Stadin Slangin Tsilari-lehti tipahti luukusta. Kaikenlaista jouluista meininkiä olisi tarjolla aivan joululaulamisista lähtien, mutta enhän minä viitsi. Tsilarin pakinoitsija Sautski kertoo, miten kulki "skurulla himaan". Hänkin asui Töölössä ja käytti kolmosta, joka oli "keltainen skuru", koska linjoilla oli ratikoilla omat värinsä. Myös Sautski ikävöi raitiovaunuja. Asuu kirjoituksen mukaan nykyisin siellä, mihin ei ratikka eikä edes metro kulje. Minä sentään pääsen metroa käyttämään. Se ei ole likikään sporan veroinen kuitenkaan.

MODIGLIANIN LUMOISSA

"Perhaps it is the name, Amedeo Modigliani - it sounds like an elegiac melody, like a well-choosen for a tragic, poetic figure in a novel, and perhaps it also has something to do with the fact that Modigliani, who has always fired the imagination , was not a figure who called forth factual and sober description." Näin alkaa Ateneumista eilen ostamani kirja.

Lipsun taas siinä, että en mukamas pidä "modernimmasta" taiteesta. Näemmä pidän ja Modigliania olen nähnyt ennenkin, että tiedän pitäväni siitäkin huolimatta, että muotokuvien "kaula-asia" hämmentää. Kaulat taiteilija kuvaa usein luonnottoman pitkiksi. Kun tämän asian sivuuttaa epäoleellisena, taidenautinto jää plussan puolelle. Maisemamaalari Modigliani ei ole, Ateneumin salit täyttyvät muotokuvista. Näyttelyssä on myös veistoksia, ehkä senkin ihmispään esikuva, jonka italialaispojat hakkasivat kiveen ja heittivät Livornon kanavaan, josta se "löytyi" 75 vuoden jälkeen.

Modigliani kuoli vain 35-vuotiaana, eikä hänen puolisonsa Jeanne kestänyt menetystä, vaan teki itsemurhan heittäytymällä ikkunasta alas katuun. Traagisuutta on niin monen taiteilijan ja heidän muusiensa elämässä. Taide jää ja elää.

Eilispäivä oli erittäin kiva. M:llä oli aivan ihana lierihattu, jota ihailin. Näyttelystä menimme Samppanjabaariin. Joimme Veuve Cliquotia ja nautimme cocktail-leipiä. Keskustelimme vilkkaasti ja näin tehtiin täpötäyden salin muissakin pöydissä. Samppanjabaari on Stockmannin kahdeksannessa kerroksessa. Koko talo tulvi joulua, ihmisiä ja lauantaitunnelmaa. Ilahduin, kun M. sanoi, että jatkamme ensi vuonnakin taidenautintojamme eri museoissa.

M. oli puolisonsa kanssa ollut Espanjassa ja Turussa. Toi minulle magneetteja. Madridin Pradosta Francisco de Goyan La gallina clega (1788). Sevillassakin hän minua muisti ja sain Nicolás Jiménez Alpérizin Vista de la catedral de Sevilla dede el Guadalquivir (1893). Turkuun olivat ehtineet Suomessa ja toi  Turun taidemuseosta Akseli Gallen-Kallelan Pariisin bulevardi (1885). Nautin suuresti pannessani ne muiden joukkoon jääkaapin oveen. Kiitoksia ja kiitos eilisestä seurasta.

GUGGENHEIMILLE EI

Ei tule Guggenheim Helsinkiin, jonka me jo tiedämme. Kaupunginvaltuusto teilasi hankkeen. Asia on Guggenheim-johtajan mukaan loppuun käsitelty. Onhan tässä pohdittu kuuden vuoden ajan, pidetty kokouksia, oltu puolesta ja vastaan useamman kerran. Nyt aletaan miettiä, mitäs paikalle pykätään Eteläsatamaan? Siinähän olisi tontti hyvällä paikalla. Minulla ei ole ehdotusta.

Oli vieras eilen, P-D. Oli koko päivän ja meillä oli mukavaa. Sitten syötiin ja juotiin ja ennen kaikkea keskusteltiin. P-D auttoi parvekkeen kanssa. Veimme tyhjiä pahvilaatikoita kellariin. Minulle jäi vielä hommattavaa, kun sitä tavaraa on kertynyt ja kertynyt vuosien aikana. Saanen partsin nautittavaan kuntoon kesään mennessä.

Tänään tyystin sisäpäivä. Huollan itseäni ja paistan kuhafileen. Huomenna tapaan M:n ja menemme Ateneumiin. Ensi viikolla pippalot Presidentinlinnassa ja illan isäntäväki kättelee 1800 vierasta. Kättely on kuulemma epähygieenistä. Basillit villiintyvät ja hyppivät kädestä käteen. Kättelyssä on kolme kertaa enemmän bakteerien siirtymistä  kuin esimerkiksi nyrkkitervehdyksessä. Ylävitostenkin antaminen terveellisempää kuten myös halaaminen ja poskisuudelma. Nyrkkitervehdyksiä 1800 kappaletta olisi itsenäisyyspäivävastaanotolla aikamoinen näky. Diplomaateille iloinen ylävitonen! Kansanedustajat saisivat kotoisen poskisuukon tai rutistuksen. Onhan sitä tunnettu nykyinen presidentti entuudestaankin. Tervehtiminen olisi paljon hauskempaa katseltavaa kuin jäykkä ja bakteeririkas käsipäivä. No, vielä mennään vanhalla tyylillä. Katselemista siinäkin. Tapaguru Kaarina Suonperä on joskus julkituonut paheksumisensa, kun tasavallassa maan isälle ja äidille niiataan. Se tapa kuuluu monarkiamaihin. Joka tapauksessa ensi viikollakin niiataan. Kriittinen sohvajoukkue television ääressä seuraa silmä kovana, mokaako joku, astuuko daamin laahuksen päälle, kaataako boolia päälleen tai kompuroiko tv-kameroiden edessä, joista lehdet sitten kirjoittavat analysoiden tapahtunutta tarkasti.

TULEEKO VAI EIKÖ TULE

Idaho! Se tarkoittaa comanche-kielellä "hyvää huomenta" ja muuten se on USAn osavaltio. Sopii tähän kellon ollessa kymmenen aamulla.

Tänään jännitetään, tuleeko Helsinkiin Guggenheim. On kokous. Nimimerkki Sininen zeppeliini blogissaan kertoo "Helsingissä riehuvasta hirviöstä" hyvin kattavasti. Liekö puolesta vai vastaan? Minä olen Jörn Donnerin lailla vastaan, vaikka ensin olin puolesta. Mitä hittoa me teemme tämmöisellä museolla? Enkä usko sen tuovan onneakaan, turisteja tai rahaa. Helsingin rauhaisa silhuetti mereltä päin tullessa rikkoontuu, kun Eteläsatamassa on musta outo rakennus. Kuitenkin turistit pinkovat Kauppatorille, Marimekkoon ja Stockmannille. Illalla olemme tänään viisaampia "hirviön" suhteen.

Olen jälleen lähdössä lietsuun, kunhan olen niin pitkälle valmistautunut. Ulkona on märkää. Karvahattu ei tämän päivän asuste.

Luin illalla toista ostamaani pokkaria James Bowen Bobin maailma. Se on se kissamies kissoineen taas tarinoimassa uudemmasta elämästään Lontoossa. Ensimmäisen tarinan kuuntelin puolison äänikirjana. Bowen on edelleen myymässä kadulla Big Issue-lehteä ansaitakseen elannon itselleen ja Bobille. Kummallakin on oma lippu bussissa. Bob istuu vieressä penkillä vieden oikeutetusti yhden paikan. Matkaa se tekee Jamesin olkapäillä kävellessä. On koko päivän isäntänsä kanssa lehteä myymässä ja aivan vapaaehtoisesti. James on tarjonnut sille useasti vuosien aikana mahdollisuutta lähteä omille teilleen, mutta Bob ei tahdo. Se on kissoista ihanin. Minulle isä toi fillarin tarakalla pahvilaatikossa kerran kissan. Oikeastaan mamman ja papan mökille Friherrsiin. Se oli pentu ja varsin suloinen, kuten kissoilla tapana on. En sitä kaupunkiin tietenkään saanut ja se jäi Friherrsiin, jossa mamma ja pappa asuivat yhteen aikaan vuodet ympäriinsä jättäen Meilahdenkadun asuntonsa Töölössä valkoisten lakanoiden alle.

Bowenin kissa on/oli kuuluisa kissa. Sitä valokuvattiin ja Bowenin tarinaa kuunneltiin. James Bowenista tuli kirjailija ja maailmankuulu. Myykö enää lehteä Lontoon kadulla? Elämä muuttui, huumekierre kaukana takanapäin. Kiitos tästä eräälle kissalle, joka muutti Jamesin elämän kokonaan.

"Kissan läsnäolossa on jotain... mikä tuntuu vievän yksinolosta terän"

( Louis J. Camuti)

KOKO AJAN MENOSSA

Aika on ollut matalalentoa paikasta toiseen lujasti rollaattorin kahvoista kiinni pitäen. Loppuviikko samaa tahtia ihan lauantaita myöten. Menen M:n kanssa Ateneumiin. Ja sitten pitää pohtia Modiglianin  pitkäkaulaisuutta muotokuvissa. Taas kerran ja jälleen vastausta saamatta. No, onhan joutsenkaula nätti, mutta ei tarvitsisi venyttää ihan niin pitkälle. Minun ikioma ikuisuuskysymykseni Modiglianin kohdalla. M:llä ja minulla on ollut tapana mennä kuplivaiselle näyttelyn jälkeen. Niin nyt lauantainakin.

Olen etsinyt perunkirjaa ja luulin löytäneeni. Pankkineiti sanoi, ettei ole haluamansa. Olihan minulla  monta arkkia Verohallinnon päätöstä kuitenkin. Asiatkin samat kuin perunkirjassa. Vähän purnasin, kuinka moneen kertaan pitää präntättynä sama asia olla? Neiti meni kysymään pankin lakimiehiltä. Olin ostanut pankkiin mennessäni Agatha Christietä (neiti Marple) ja aloin odotellessani lukea. Virkailija tuli ja armon annettiin käydä oikeuden edestä. Verohallinnon päätös riitti. Sain tilin sekä verkkopankkioikeuteni lopetettua. Sain selville, että neiti on asunut Töölössä ihan lapsuuskotikatuni naapurikadulla. Aloin tarinoida, miltä Töölö näytti minun aikanani. Kerroin isosta ja pienestä kaltsista, joiden paikalla on nyt Kelan konttorirakennus. Olimmehan kuin tutut ikään neidin kanssa. Kiitin vuosista, joina pankki oli minua ja puolisoa hyvin palvellut ja kiitin neitiä, joka oli asiansa osaava, ystävällinen ja ymmärtäväinen. Sitten on vielä yksi pankki. Saas nähdä, ollaanko siellä yhtä ymmärtäväisiä. Suuresti epäilen.

Huomasin Kakkugallerian kauppakeskuksessa. Saan vieraan ja menin ostamaan leivoksia. Olen luvannut myös aterian ja se taas on Stockmannin Herkun. Stilton-juusto tullut, joulu kun on, ja totta kai ostin. Tämä tapahtui jo toissapäivänä ja Aleksin Stockmannilta. Muistin Englannissa nauttineeni portviiniä Stiltonin kanssa ja menin ostamaan portviiniä. Jos P-D tätä lukee, niin tämmöistä saat.

Aamutossujen kiintiö on nyt täyttynyt. Kolme paria kaapissa ja yksi vuoteen vieressä. Tossuasiahan oli taannoin päivän polttavaa, kun en koko kaupungista saanut tossuja. Stockmannin arvovaltainen kenkäosasto oli jo aiemmin kertonut tossujen olevan sesonkitavaraa ja niitä tulee ja myydään vain ennen joulua. Purnasin siitäkin. Sesonkitavaraa!!!

Ansku P, tervetuloa! Kiitos tulemisesta.

EPÄAMMATTIMAINEN KÄYTÖS

Kuinka monta kertaa sallitaan bussinkuljettajan ajaa bussista lapsi pimeään iltaan, kun ei ole lippua tai rahaa, ennen kuin tämmöiseen kuljettajan epäinhimilliseen käyttäytymiseen puututaan ankarasti? Kuljettaja joutuu puhutteluun. Mitä sitten? On puhuteltu. Tämähän vastikään sattunut tapahtuma ei ole ensimmäinen, eikä se ole taatustikaan viimeinen. Ihmettelen bussissa olevia muita matkustajiakin. Olisi voitu kerätä kolehti ja maksaa tyttö perille. Kuljettaja olisi voinut kaivaa kuvettaan ja antaa tytölle puuttuva raha. Tuskin kenenkään taloudellinen asema olisi keikahtanut. Jos kuljettajan oma lapsi saisi joskus samanlaisen kohtelun, mitä ajattelisi? "Tee toiselle siten kuin toivoisit itsellesi tehtävän."

Minä kävin roskiksella, jos ilma huomenna muuttuu talvisemmaksi, lumisemmaksi ja kylmemmäksi. Ensi viikolla sään ollessa minkälainen tahansa, lähden stadiin. Pankissakin on tapaaminen. Yhdessä pankissa lopetan tilin. Tosin lopullisen päätöksen teen vasta paikan päällä, mutta puolison nimi on poistettava joka tapauksessa. Paperia taas jos jonkunlaista mukaan, että uskovat. Armo kävi kyllä hiljattain oikeuden puolesta, kun sain olla lähettämättä perukirjaa erääseen paikkaan, kun sitä ei siihen hätään löytynyt. Oli vain päätös, jossa tietysti kerrottu oleelliset asiat. Tästä puhelimessa olleessa naishenkilössä oli inhimillisyyttä! Siitä lämmin kiitos. No, löytyi se kysytty perukirjakin, kun oikein pengoin.

Tämä viikonloppu on kuulemma kiivas pikkujouluviikonloppu. Tästä alkaa sitten hillitön joulun valmistelu ja siitä kirjoitti puoliso kerran runon.

JOULURUNO

Taas kaupoissa käydään villiä sotaa
on hankittava ostettava varattava tota ja tota...
jotta sivistysjoulu taas saataisiin aikaan
ja pöydät notkuisi laidasta laitaan.

Kun joskus löytyisi se hallitusherra
joka diktaattorina päättäisi kerran
että kekri ja joulu ja laskiainen
pääsiäiswappu ja mittumaari
ja jokainen muu pyhäntuntuinen päivä
vois olla se yksi ja sama vaan
vaikkapa kahdeksan kuukautta kestoltaan!

(Stadin friidun puoliso)

JUKKA VIIKILÄ SEN SAI

Kun Finlandia-palkintoehdokaskirjat ilmestyivät Suomalaisen Kirjakaupan pöydälle, pysähdyin katsomaan kaunokirjallisuuspuolta. Sillä hetkellä koin voimakkaan intuition. Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista oli pöydällä edustettuna kaksin kappalein toisten takana. Muita oli pino. Kaivoin Viikilän kirjan ja ostin sen. Luin ja ihastuin, kirjoitin blogiinkin. Sydämeni oli kertonut, että ostin Finlandia-palkittavan kirjan. Se tiesi, se tiesi.

Eilen katselin läppärillä HSTV:n palkintojen jakotilaisuuden Kansallisteatterissa. Jukka Viikilä sai Finlandia-palkinnon! Minä tiesin, minä tiesin! Avasin samppanjapullon! Mikä riemujen riemu. Join kuohuvaa ja iloitsin runoilijan puolesta, joka oli kirjoittanut hienon runollisen proosateoksen Engelistä ja Engelin kaupungista, minun kaupungistani. Baba Lybeck luki ehdokkaat ja valitsi Jukka Viikilän kirjan voittajaksi. Kyllä kelpaa skoolata. Onneksi olkoon, Jukka Viikilä. Hyvin tehty, Baba Lybeck!

Tänään kotipäivä. Ensi viikolla ohjelmaa. Aion matkustaa Helsinkiinkin Stockmannille. On oikein lista laadittuna, että en turhaan pasteeraile väärillä osastoilla. Suoraviivaisesti sinne minne pitää. Alkaa jouluruuhkat, joista en pidä. En edes silloin, kun minulla vielä jouluja oli. Tönimistä ihmismassassa, lastenvaunuja, apuvälineitä kulkemiseen, väsyneitä lapsia, lahjapaketeilla iskuja selkään, kiukkuisia ihmisiä eikä minkäänlaista joulurauhaa. Kauppiaat hykertelevät kätösiään, eikä kukaan ole köyhä eikä kipeä. Tai on. Tämä oli vain sanonta. Oikeasti köyhät ovat köyhiä joulunakin. Kipukaan ei katso, onko arjen vai juhlan aika.

Monella on yksinäinen joulu. Joulupuuro seurakuntasalissa ei lievitä yksinäisyyden tunnetta. Eikä se esille kaivettu pari vuotta sitten saatu joulukorttikaan. Jouluja on monenlaisia. Minulla tänä vuonna samanlainen kuin viime vuonna. Ikävä puolisoa. Ostan Herkusta lääkäriäni uhmaten jotain jouluista syötävää, syön ja katselen jouluelokuvia, niitä samoja joita jouluna aina näytetään. Perinteitä silläkin puolella. Joulu on perinteiden aikaa. Lähettäisinkö joulukortteja? Niitä saattaa olla jemmassa, myyjäisistäkin aikoinaan ostettuja. Jospa innostuisin. Mutta varsinaista joulutunnelmaa sydämeeni ei kukaan saa. En Joulua kuitenkaan teilaa. Olkoon se muilla, vaikka kuinka runsaana ja välkehtivänä, yltäkylläisenä kinkkuineen ja kalkkunoineen. Jouluaattoon 29 päivää.

BÖÖ, KUMMITUKSIA

Kohti viikonloppua ja  pakkasia mennään. Sunnuntaina jo ensimmäinen adventti. Joulun valot syttyneet, koristeet paikoillaan minne vaan silmänsä luo. Antaa muitten touhuta. Minä olen sivustakatsoja.

Valvoin puoli viiteen ja heräsin yhdeksältä valtavaan porausääneen. Yläpuolella on viikkotolkulla remontoitu, purettu lattioitakin. Aikamoinen kolina. Sinnitellään.

Helsingissä aiotaan järjestää ensi vuonna kummituskävelyjä. Kaupunginmuseon museoemäntä Vanessa Kairulahti on asian primus motorina. Sederholmin talossakin Aleksilla on kummiteltu. Minulle eivät ole näyttäytyneet. Kaupungin vanhimmassa puutalossa Ruiskumestarin talossa myös kummitellaan. Ei tosin minun  siellä vieraillessani. Olen niin epäuskoinen, että aaveet eivät uskalla tämmöisen skeptikon eteen tulla. Ollessani Kirralla sairastelemassa, Kirurginen sairaala valmist. 1888, kuulin talon ensimmäisen ylihoitaja Sophie Mannerheimin kuljeskelevan entisessä työpaikassaan öisin. Varmemmaksi vakuudeksi sanottiin jopa lääkäreiden uskovan. Oopperassa pitää olla totta kai kummitus. Niin on myös Bulevardin vanhassa oopperassa laita. En ole häntäkään nähnyt. Kansallisteatterilla niin ikään oma haamunsa. Ei ole ollut ilo tavata.

Sitten vielä ne kolme maahan ilmestynyttä ristiä Kaivopuistossa. Paikalla tapahtui vuonna 1913 kuolemaan johtanut onnettomuus ja ristit ilmestyivät sen muistoksi aina uudelleen ja uudelleen. Tosin on nähty vanha nainen hiippailemassa ja häntä epäiltiin vahvasti ristien piirtäjäksi. "Ristitien" paikalla on vuodesta 1987 ollut pyörätie. Kummitusjutut Kirraa paitsi ovat viimeisimmässä Helsinki-Info-lehdessä, joka putosi postiluukusta eilen. Isäni kertoi eräästä talosta rannalla Kaivopuistossa, jonka ikkunassa oli valkopukuinen naiskummitus katselemassa Suomenlinnaan päin, jossa oli hänen rakastajansa. Nyttemmin sekin talo purettu. Onhan näitä tarinoita. Myönnän maailmassa olevan paljon tieteellekin selittämättömiä asioita, niin miksi ei kummituksia? Olkaamme avoimia kaikelle.

Blogiin pannaan joskus ulkomaan kieltä. Nyt panen minäkin lordi Byronin (George Gordon Lord Byron 1788-1824) tapaan:

THERE BE NONE OF BEAUTY´S DAUGHTERS

Here be none of Beauty´s daughters
With a magic like Thee;
And like music on the Waters
Is thy sweet voice to me:
When, as if its sound were causing
The charméd ocean´s pausing,
The waves lie still and gleaming,
And the lull´d winds seem dreaming:
And the midnight moon is weaving
Her bright chain o´er the deep,
Whose breast is gently heaving
As an infant´s asleep:
So the spirit bows before thee
To listen and adore thee;
With a full but soft emotion,
Like the swell of Summer´s ocean.

LEHMIÄ, LAMPAITA JA RUNOILIJOITA

Eilen kaupassa, kuten olin päättänyt. Naapuri tuli portaassa vastaan ja keskustelimme hetken säästä. Pientä laihaa tihkua, ehkä enemmänkin vetistä sumua. Kävin parissa myymälässä ja lopuksi hedelmiä, rucolaa ja ruispuikuloita. Istuin penkillä ja viereeni istahti herrahenkilö, joka aloitti keskustelun sanomalla, että maailma on muuttunut. Hän kertoi, mitenkä siinä paikassa, missä nyt istuimme, söivät Itäkeskuksessa aikoinaan lehmät ja lampaat ruohoa. Se oli kuulemma 1950-lukua. Toivotin hyvää päivän jatkoa ja jätin hänet muistojensa pariin. Totta kai maailma on muuttunut ja hyvä niin. Maalaismaisema vaihtunut urbaaniin katukuvaan ja vilkkaaseen liike-elämään. Lammas on wc-paperipaketin kyljessä ja lehmä päässyt maitopurkkiin. Eläviä pidetään navetassa ja lampolassa jossain kaukana Helsingistä.

E. kertoi, että X Factorissa kilpaileva Saara Aalto on kotoisin Oulusta, eikä suinkaan Lapista, vaikka tuomari Sharon Osbourne on antanut ymmärtää hänen olevan porojen mailta vaarojen keskeltä pohjoisesta Suomesta (tai Norjasta, kuten Sharon laulajansa kerran esitteli muistamatta edes hänen nimeään). E. tuntee perheen. Kaikki ovat musiikki-ihmisiä, koko sukua myöten.

Olen nyt toisen Agatha Christien Poirot-kirjan kimpussa. Surukseni muistin, että kirjailijahan tappaa Poirotin aikanaan. Minusta Poirot olisi voinut vetäytyä vain eläkkeelle ja kirjoittaa vaikka muistelmansa. Kun tämä kirja on luettu, taidan taas marssia Suomalaiseen ja kurkata, onko runohyllyssä Tiihosta ja tilata lordi Byronin runokirjan, jos sitä saa, ja sitten ostaa jälleen pari Christietä. Kysellä vaikka myyjän kauhuksi saman tien Percy Bysshe Shelleyn runoja. Runot ja murhat sopivat hyvin yhteen. Samoilta saarilta kotoisin kaikki neljä herraa. Byron (kuoli Kreikassa), Keats (menehtyi Italiassa) ja Shelley (samoin Italiassa) pesunkestäviä englantilaisia ja Yeats syntyi Irlannissa ja meni Ranskaan kuolemaan.

MENNYT

Se aik´ on mennyt menojaan.
Se iäks tyhjiin juoksi!
Täss´ seisomme vain,
kun valittain
käy hautoja haamuja vainajain
nuo toivot, jotka tuonelaan
vei elon tumma vuoksi.

(Shelley, luultavasti 1817, viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa)

HENNAKSI LUULI

Voi,voi, mitenkä sitä voi erehtyä hennan ja khat-huumeen välillä. Espoolainen kunnallispoliitikko tuli Etiopian matkaltaan kotiin ja luuli tuovansa 22 kiloa hennaa ja tulli kertoikin ilmeisesti hämmästyneelle poliitikolle, että herralla on khat-huumetta matkalaukuissa 22 kiloa. Voi, voi sentään. Siinä erehdyksessä meni kunnalisvaalien ehdokkuus. Hän katuu, kun ei osannut arvatakaan kanniskelevansa khatia ja kun sen piti olla ihan vaaratonta hennaa. Miten siinä nyt semmoinen erehdys pääsi käymään?

Tänään on kauppapäivä, kunhan tästä tokenen. Hedelmiä ja ruisleipää. Lipittelen nyt ensi alkuun aamukahvini loppuun ja sitten muiden  aamupuuhastelujen jälkeen konttaan kauppakeskukseen. Juttelin illalla Ouluun ja E. kertoi, että hänen poikansa M. oli hämmästellyt muuttamistani Itäkeskukseen. Minä en hämmästele, vaan itken. Joku on sanonut, että totun. Katin kontit! En ikinä!

Luin toisen Christien loppuun ja sain tietää, että Hercule Poirotilla on ollut Achille-niminen veli. Poirotin yksityiselämää kun emme ole päässeet paljoa repostelemaan. Jos vähääkään. Tässä kirjassa Poirot juo muuten olutta, jota hän ei David Suchetina tv-sarjassa milloinkaan tee. Muistan Poirotia suorastaan puistattaneen, kun joku olisi tarjonnut hänelle tuopillisen kaljaa. Achille-Achilles, hänkin kreikkalainen sankari Herkuleen tapaan. Tosin Achileella oli heikko kohta kropassaan kantapään kohdalla, kun Herkules uhosi kaikkinensa ilman heikkouksia. Tämä Achilleen kantapääjuttu on meille kaikille tuttu juttu.

Tänään päästän mahdolliset lukijani pälkähästä ja vaikenen päivittäisestä Yeatsistani.

PAPERINENÄLIINOJEN KIRJO

Pyörryksissä olen jo niiden kymmenien jugurtti-, maito-,-piimä-, ja viilipurkkirivistöjen edessä kaupassa ja nyt olen pökertynyt siitä määrästä paperinenäliinoja, joita kaupataan. On silkinpehmeää, perhepakkausta, jojoba-balsamia, softia, ultrasoftia, raikasta mentholia, säästöpakkausta...  On kaksi- ja kolmikerroksisia. On pieniä paketteja taskuun mahtuvia ja niitäkin eri kokoja. Pitää tietää tarpeen määrä ja nuhan laatu ostaessaan paperinenäliinoja. Minä en ole mennyt halpaan niin sanoakseni, vaan nappaan semmoisia 100 kpl:een paketteja edes tutkimatta, ovatko softia tai ultrasoftia tai jotakin muuta. Nenäni on tyytyväinen kaikkeen ja niistäminen sujuu. Ihmettelen vain, mitenkä hemmotelluiksi me olemme muuttuneet paperinenäliina-asiassakin. Hukumme tähän yltäkylläisyyteen ja ainaiseen valintojen tekemiseen näinkin yksinkertaisessa asiassa kuin nenän niistäminen paperinenäliinalla.

Agatha Christie on pannut oikean Herakleen urotyön kuudenneksi, vaikka se Antiikin tarinoissa on  viides eli Herakleen tehtävänä oli erään Arkadian paikkakunnan vapauttaminen  ihmissyöjähirviöistä. joita kutsuttiin saman nimisen järven mukaan Stymfaloksen linnuiksi.

Christie kertoo Harold Waring-nimisestä alivaltiosihteeristä, joka vietti lomaa Herzoslovakiassa eräässä hotellissa Stemka-järven rannalla.  Waring oli kiinnittänyt huomionsa kahteen naiseen ja hänestä kumpikin näytti oudosti linnulta  koukkunenineen ja liikkumattomine kasvoineen, hartioillaan viitta, joka muistutti tuuleen levittäytyneenä linnun siipiä. Tästä alkoi Hercule Poirotin urotyö ahkerine aivosoluineen. Vielä oli jäljellä kuusi sankaritekoa, jotka Poirot oli itselleen luvannut selvittää, kuten Herakleekin omansa. Tässä kohdin kirjaa olen ja jatkan lukemista myöhemmin.

Enkä suinkaan ole hylännyt Yeatsiani, en. Viime päivinä itselleni uskollisena laitan tähän loppuun  hänen pienen runonsa.

TAKKI

Tein laulustani takin,
koristin ja kirjailin
sen vanhoin myytein
helmasta ylös kaulukseen.
Mutta narrit takin veivät,
tekeytyivät maailman silmille
niin kuin olisi se tekoa heidän.
Laulu, pitäkööt he takkini,
sillä uljaampaa on
paljaana kulkea.

HERCULE ON SANKARI

Yö oli uneton, mutta mukavasti meni Agatha Christien seurassa Herkuleen urotyöt. Poirot istuskeli tohtori Burtonin kanssa kotonaan  maistallen Château Mouton Rotschildia. Keskusteluaiheena Poirotin etunimi Hercule. Tohtori tahtoi tietää, mistä  Hercule tulee? Päähänpisto vai äidin oikku? Miehille tuli siinä puheen edetessä mieleen klassisen kirjallisuuden Herkules, jota Poirot ei hyvin tuntenut, kun häntä ei liiemmin ole kiinnostanut klassikot. Hiukan Poirotia tuntui harmittavan tämä puoli hänen sivistyneisyydessään. Olihan Herkules kuuluisa sankari kaksinetoista urotöineen ja joka nostettiin jumalten joukkoon.

Poirotia alkoi kiinnostaa klassisen mytologian kaveri ja hän päätti suorittaa omalta osaltaan kaksitoista sankaritekoa eli ottaa tehtäväkseen selvittää tusinan verran vaativia ja vaikeita "urotekoja", joissa pääosaa näyttelisivät hänen kuuluisat harmaat aivosolunsa. Tämä oli kirjan alku ja minun kiinnostukseni heräsi heti jo senkin takia, että olen ollut aina kiinnostunut mytologiasta ja lukenut nuhjuuteen asti kaksiosaisen Alf Henriksonin Antiikin tarinoita, jonka ensimmäisessä osassa on  kreikkalainen jumaluustarusto. Sen mukaan Herkules-Herakles sai alkunsa Zeun iskettyä jumalalliset silmänsä maalliseen vaimoon Alkmeneen. Ovela pääjumala otti Alkmeneen aviopuolison hahmon ja lähti täyttämään aviollisia velvollisuuksiaan. Siitä sai alkunsa Herakles, eikä  pääjumalan vaimo Hera katsellut suopein silmin tapahtumaa. Herakles syntyi ja Hercule Poirotilla alkoivat työt.

Joskus kolmen maissa nukahdin lopulta ja nukuinkin sitten melkein yhteentoista. Ei haittaa, ei ohjelmaa tänään paitsi pyykinpesua koneella ja ehkä roskiskeikka. Herättyäni lukaisin Yeatsia ja poimin tänne pantavaksi seuraavan:

MIELEN ILMAPALLO

Kädet, tehkää tehtävänne:
tuokaa ahtaaseen suojaansa
mielen ilmapallo,
jota tuuli vie ja pullistaa.

YEATS JA CHRISTIE

Konttasin taas kauppakeskukseen. Perjantaipäivä ja väkeä kuin pipoa. Ostin kolme kirjaa Suomalaisesta, jossa kassan virkaa teki nuorimies, joka antoi ymmärtää kielitaitonsa määrän sanomalla "OK, thank you, hi, all right  yms. Maksaessani kysyin, onko hän englanninkielinen?  "En, mutta mä osaan kieliä, espanjaakin." Minusta tämmöinen käytös ei sovi asiakaspalvelussa Suomessa suomenkielisen asiakaskunnan kanssa. Tökeröä. Minua edellä oleva vanhempi naisihminen näytti hämmästyneeltä, eikä osannut sanoa kassamiehelle yhtikäs mitään.

Ostin kaksi Agatha Christien kirjaa (ehkä joskus luettukin) sekä William Butler Yeatsin runokirjan Torni ja kierreportaat (Basam Books 2015, suom. Jyrki Vainonen). Yeats (1865-1939) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1923. Yeats kuuluu samaan ikiomaan kategoriaani kuin Keatskin. Viipyilin kauan kirjakaupassa, niin, että kolme myyjää tuli kysymään, jos tarvitsen apua. En tarvinnut.

Sitten kömmin erään koruliikkeen kautta ruokakauppaan täydentämään vihannes- ja hedelmävalikoimaa kotona. Ehdin juuri mukavasti, kun vesi alkoi taas juosta hanoista. Huomasin mennessäni lapun veden sulkemisesta jonkun vesilukon falskaamisen takia.

"Vaikka lehtiä riittää, on vain yksi juuri.
Halki nuoruuden valhevuosien
keinutin valossa kukkia ja lehtiä.
Nyt saan kuihtua, todeksi tulla"

(William Butler Yeats)

YHÄ SAMAA KIRJAILIJALUMOA

Istun kirjoituspöytäni ääressä, taustalla soi Duke Ellingtonin Warm Valley ja kirjoitan aamupalaa nauttien. Paahtoleipä siveltynä skotlantilaisella neljän marjan jouluhillolla, jossa glögin makuvivahde, päällimmäisenä voimakkaasti tuoksuvaa ranskalaista le Maricaire-juustoa. Musiikki ei liippaa läheltäkään Helsinkiä, jonka lumoissa yhä olen Eino Leinon Helsinki-kirjan sivuilla. Vanhat kirjailijat Tulenkantajineen ovat jo takana päin ja nyt ollaan  Anja Snellmanissa, Ilpo Tiihosessa, Pirkko Säisässä, Arvo Salossa...  Monta uutta asiaa olen saanut mahdutettua aivoihini. Eri asia, saanko ne aina halutessani kaivettua ulos.

Kirjassa kerrotaan hulvattoman hauskoja juttuja kirjailijoiden ravintolailloista. Kosmoksessa tapahtui kerran, että Arvo Turtiainen ja Veijo Meri astuivat sisälle ravintolaan. Kunnioitetut kirjailijat saivat tulollaan aikaan hiljaisuuden salissa. Pian kuului kuitenkin jostain pöydästä "Vanhus ja meri". Kommentti kuuluu siihen kuolemattomaan huulisarjaan, joita kuuli Kosmoksessa. Leino tuumaa kirjassaan, kukapa siitä seurakunnasta ei olisi Hemingwayta lukenut.

Ilpo Tiihonen on usein lämmittänyt mieltäni ja nyt Leino päästi kirjaansa yhden Tiihosen runon. "Pitkäsilta. Pätkä mies / veteen tuijottaa. / Sillan alla sorsanpoika / Katsoo kurkkijaa. / Hetkisen he kuuntelevat samaa suhinaa... / Kaisaniemen lahteen jostain / tähti putoaa. / Nyökkäävät he toisilleen, / täytyy lähteä... / mutta nyt on molemmilla / pala tähteä."

Tiihosen runot ovat usein Helsingistä. Minullakin muutama jostain napattuna, vaan ei kirjana. Pitää taas käydä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Nyt on jälleen mieltä ostaa Helsinki-kirjoja, koska tiedän niiden tulevaisuuden, joka ei ole kaatopaikka tai riepoteltuna kokonaisuudesta erilleen. Olen tehnyt diilin, mutta en kerro kenenkä kanssa. Kirjat pääsevät kuitenkin hyvään kotiin, jossa luetaan.

Sain eilen muutakin aikaan kuin lukemista. Varasin ajan pankista lopettaakseni puolison ja minun tilin. Perukirjasta jäljennös mukaan. Samoin toiseenkin paikkaan, johon eilen soitin. Saan puolison erolomakkeen, joka täytettävä ja palautettava perukirjan kopion kanssa. Sitten vielä yksi pankki ja eiköhän pääty siihen. Samanlaiset asiat isäni puoleisen pikkuserkkuni vaimolla edessään. Soitin ja kuulin Pentin kuolleen. Emme olleet tavanneet enää vuosiin, mutta puhelinkeskusteluja käyty Pentin jaksamisen huomioon ottaen. Rivit harvenevat. H. itki kertoessaan ja minä myös. Vuosikymmenet olemme tunteneet ja nyt Penttikin on poissa.

KIRJAILIJAT KAUPUNGISSA

Olen jo yli puolen välin Kirjailijoiden Helsinki-kirjassa. Töölössä, minun lapsuuteni kotikulmilla, asuneet monet kirjailijat. Kun Töölöä  rakennettiin, muutti vastavalmistuneeseen taloon Maria Jotuni ja Viljo Tarkiainen. Töölön rakennuskaava oli Lars Sonckin ja  Gustaf Nyströmin. Minä asuin Töölössä vielä kauan naimisiin menoni jälkeenkin. Silloin kaupunginosa oli jo valmis ja asukkaita täynnä.

On ennenkin ollut "muotia" mennä joko naimisiin tai pitää muuten seuraa huomattavasti nuoremman henkilön kanssa. Ei se mikään 2000-luvun juttu ole. Ilmari Kianto sai lapsen 53 vuotta nuoremman naisen, 23v, kanssa. Lapsi kuitenkin menehtyi. Kiannolla oli kolmesta laillisesta avioliitosta, jotka  olivat A-, B- ja C-sarjaa, kaksitoista lasta. Kianto joutui vankilaan kirjoitettuaan sikarilaatikon kanteen "venäläisille tovereille" Suomussalmella 1939 viestin venäjäksi, että nämä säästäisivät "köyhän kirjailijan kodin kunnioittamalla sitä sivumenolla". Kiantoa uhkasi teloitus maanpetoksesta. Joutui istumaan tutkintavankeudessa puoli vuotta ja sitten kuusi kuukautta vankilassa. Kiannon viesti sotimaan tulleille miehille katsottiin olevan merkki, missä vihollinen voisi majoittua "tuossa on saari autiona ja itään päin huvila muine rakennuksineen". Ilmari Kianto eli 95-vuotiaaksi ja jaksoi koko elämänsä katsella kauniitten naisten perään. Mutta Helsingistä korpikirjailija ei pitänyt, vaikka siellä asuikin joitakin vuosia Mariankadulla ottaen presidentti Kekkosenkin vastaan syntymäpäivinään.

Kirjailijoiden elämä oli vauhdikasta, joskus liiankin. Juopottelua keskustelujen lomassa, sivuhyppyjä avioliitossa, rahahuolia, kirjojen julkaisemisia, joskus kultaa ja kunniaa. Elämää, josta jälkipolville kerrotaan. 

LUKEMISTA

Kaivoin hyllystä iltalukemiseksi Oscar Wilden Valehtelun rappio. "Valehteleminen on rappiolla niin taiteena, tieteenä kuin yhteisenä huvina". Kirja on Otavan vuodelta 1988. Alkuperäinen teos 1889. Se on dialogin muodossa Cyrilin ja Vivianin keskusteluna. Pidän Oscar Wilden teksteistä, kaveri kiehtoo minua älyllään. Wilden kerrotaan sanoneen kerran tullissa, ettei hänellä ole muuta tullattavaa kuin neroutensa. Olen aina etsinyt älykkäiden miesten seuraa. Menin naimisiinkin sellaisen kanssa. Mitä sitten on älykkyys? Välttämättä ei kirjaviisautta. Ei likikään.  Väitöskirjoja?  Ei aina sitäkään. Sydämen viisautta? Kauniisti sanottu. Jätän pohtimisen tähän.

Eilen reippailin kauppakeskuksen Suomalaiseen Kirjakauppaan ja ostin Eino Leinon (ei se Eino Leino) Kirjailijoiden Helsinki (Gummerus 2013). Juuri siirryttyäni runohyllyn eteen, kuulin nimeäni mainittavan. Ruustinna. Pari päivää sitten olimme puhuneet puhelimessa. Nyt halattiin. Ilahduin kovasti tapaamisesta. Hän oli liikkeellä naapurinsa kanssa. Kuten jo puhelimessa, lupasimme taas "palata asiaan" ja se tarkoittaa ihan minun luokseni tulemista. Jos ei ennen joulua, niin sen jälkeen. Lähtivät kangaskauppaan ja minä kotiin päin. Rollaattori täynnä taas ostoksia. On se vaan kumma, että yksineläjälläkin riittää ostamista. No, kerran pari viikossa käyn. Pitäisi mennä pankkiin poistamaan puolison nimi yhteisestä tilistä nyt kun on jo perunkirjakin. Kohta ei ole enää mitään poistamista, kaikki hoidettu. Olen vain minä ja yksin minä.

Kirjailijoiden Helsinki on minulle tietysti syntyperäisenä helsinkiläisenä mielenkiintoinen teos. Eino Leino kertoo muun muassa Linnunlaulun Villa Kivestä, kirjailijoiden talosta, Töölönlahden rannalla, jossa minäkin kuunnellut monet esitelmät kirjailijoista, jopa heidän itsensä kertomana. Huvilahan oli aikoinaan Maila Talvion ja puolisonsa kielitieteilijä Jooseppi Mikkolan kotina. Sinne kokoontuivat vuosien ajan pitämään "kirjallista salonkia" Ilmari Kianto, Eino Leino (SE Eino Leino), Kasimir Leino, Otto Manninen, V.A. Koskenniemi, F.E. Sillanpää, Juhani Aho ja monet muut. Minun aikanani heitä ei enää Villa Kivessä näkynyt, mutta  nykyajan kirjailijoita kyllä. Puolisoni sairastuttua 2003 jouduin näistä kirjallisista illoista luopumaan kuten monesta muustakin harrastuksestani. Muistaakseni olen blogissani joskus kertonut enemmänkin Villa Kivestä ja Linnunlaulun puutaloidyllistä.

KAIPAUSTA

Ovi hilseilee,
kirjoitus ovessa
hilseilee  - saako
hän, ken tästä käy,
kaiken toivonsa heittää?
Ei. On liian varhaista.
Minä olen
kuluneitten unien
hiljainen vartija.

(Bo Carpelan, suom. Caj Westerberg)


Olen lukenut Carpelanin runoja mustakantisesta kirjasta Staden, Kaupunki (kust. Opus vuonna 2006), jossa ne ovat sekä ruotsiksi että suomeksi. Runoja Helsingistä. Luin muutakin nukahtaakseni illalla. Kahden maissa otin unipillerin. Uni tuli ja vei.

Jouten olin koko eilisen päivän. Katselin täysinäistä roskapussia. Mitä turhia? Ehtii sen joskus muulloin. Ehkä tänään, ehkä huomenna. Panin pestyt pyykit kaappiin. Olin olevinani hyödyllinen.

Suomen lippu roikkui pihalla alakuloisena varressaan kiinni tuulettomassa säässä. Isänpäivä. Lähetin terveisiä pilven reunalle ja kuvittelin isäni hymyilevän. Ehkä hän pelaa siellä shakkia kavereittensa kanssa tai pesäpalloa tai tapaa sukulaisiaan, joista otti selvää sukuselvitykseensä. Pääsi pari sataa vuotta taaksepäin. Ei herroja jos ei narrejakaan.

Ikävöin puolisoa. Ihan kuin hän olisi hetken ollut vierelläni. Siihen kuuluu lehahdus, on Ruustinna kertonut. En tuntenut sellaista. Oli vain ikävä. Katselin tv:stä Hercule Poirotin hyvin hoidettuja viiksiä ja hänen harmaitten aivosolujensa työskentelyä. Murha selvisi, eikä se ollut hovimestari. Sitten siirryin Teemalle ja Kirjavaan satamaan (ohj.Howard Hawks 1944). Tästä elokuvasta kerrotaan alkaneen Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin rakkaus.

KETUTUSTA

Harmittaa. Kun portaassa on siivouspäivä, säilyttävät siivoojat pesuvedellä täytettyjä ämpäreitään  ja vateja pienessä hississämme. Sinne ei mahdu apuvälineitä käyttävät henkilöt, muun muassa pyörätuoli tai rollaattori. Työntekijä saattaa olla missä tahansa kerroksessa, eikä kuule pyyntöä siirtää tavarat hissistä ulos. Mikä ihmeen säilytyspaikka hissi on? Nyt suivaannuin jo niin paljon, että lähetin sähköpostia siivousfirmalle, joka kehtaa netissä mainostaa vielä "asukasviihtyvyyttä" työllään. Eilen nimittäin jouduin pakosta kamppailemaan vettä täynnä olevien ämpärin ja vadin kanssa, että mahduin rollaattorin kanssa hissiin. No, kiskoessani tavaroita, valui vettä aika paljon sekä hissiin että portaaseen. En ollut pahoillani.

Pakkasta eilen niin että tuntui. Ulkona en ollut, mutta asteet tiesin. Iltapäivällä enää -5 astetta. Tuulen mukana kuulemma -11. Kuuntelin melkein koko päivän Duke Ellingtonin (1899-1974) jazzia ja nautin. Järjestelin huvikseni hieman paikkoja ja kuuntelin puhelimessa muutaman kiduttavan minuutin pankkiiriliike Alexandrian myyntipuhetta, johon lopulta sain sanottua sanottavani väliin, jolla suljin ilman pilkkuja ja pisteitä pulputtavan miehen suun. Inhoan näitä ulkoa opittuja fraaseja, joista on kadonnut inhimillisyys. Eteläespalle en siis ensi viikolla mene.

Uusi läppäri hankittava jossain välissä. S yritti etänä kaikkensa hävittääkseen itsekseen sopimattomiin paikkoihin ruudulle vauhdilla ilmestyvät kakkoset. Hän on korjannut saman vaivan ennenkin ja kone pelaa moitteettomasti jonkun aikaa. Oli se aikoinaan takuukorjauksessa/valohoidossa, mutta vaiva ei poistunut kuin aivan hetkeksi. Sillä koneella siis sitten paiskaan vesilintua. Eikä ole edes vanhakaan. S  tulee mukaan neuvonantajaksi kauppaan ja asentaa vehkeen käyttökuntoon. Onneksi on tämä S!

Juttelin eilen puhelimessa kauan aikaa M:n kanssa, joka on eri henkilö kuin se toinen M. Keskustelimme maailmaa parantavasti sekä vielä omia asioitamme. Hän oli sitä mieltä että maailmaa uhkaa kolmas maailmansota. Olin lentää tuolilta. Ennusmerkit ovat samanlaisia kuin ennen toista maailmansotaa, sanoi. Pysyin kuitenkin tuolilla. Päätimme tavata ennen kuin mitään hirmuista tapahtuu. Minä en ihan näin kamalaan juttuun kuin kaikkinainen sota, usko. Mitään sissisotaa se ei enää olisi vaan vain yksi iso pum ja piste. Torakat jäävät. Nehän kestävät mitä vaan.

HUOPATOSSUT

Juuri ennen lumisadetta ehdin kauppaan ja roskikselle. Muhkuraista oli kulku, vaikka aura käynyt. Mentävä oli. Toivottavasti rollaattori ei sano yhteistyötämme irti, kun koville joutuu. En pidä talvesta.

Helsingin Sanomissa pohditaan yhä, miten maailman käy, kun herra Trump tarttuu USAn ohjaksiin. Kaveri ei ole kuulemma ylen määrin kiinnostunut Euroopasta Baltian maineen. Aikoo rakentaa muurin Meksikon ja USAn väliin välttääkseen ne ihmiset, jotka havittelevat Amerikan eldoradoa. Muutakin uutuutta tiedossa, kunhan Trump pääsee remmiin. Tai sitten ei. Vanhaan malliin maltillisesti mennään. J lähetti sähköpostia Trumplandiasta ja kertoi vielä siellä olevan  rauhallista. HS kyllä kertoi kansan nousseen Trumpia vastaan mielenosoituksin.

Postitin Italian kirjeen ja kysyin Citymarketista taas sellaista, joka "ei kuulu valikoimiin". Minua aina onnistaa. Tästä tulikin mieleeni, että olen ostanut (en Citymarketista) kolmet tossut. Ennen joulua vielä yhdet, jos onnistun saamaan ne, joita alun perin olen kaivannut. Pehmeitä ja naisellisia, siroja ja sieviä. Nämä nyt ostetut ovat ehtaa espanjalaista huopaa! Kaukana naisellisuudesta. Kuin huopasaappaista leikatut terät ja vähän jalan rinnan päällekin jätetty huopaa. Lämpimät kyllä, mutta kolhot. Niillä nyt saapastelen hempeät yöpaidat päällä ja yhä mietin, mihin on kadonnut naisellisuus?

Helsinki-Seura tarjoilee jäsenilleen kaikenlaista venäläisyyttä Helsingissä 1800-luvulla. Kiinnostaa, mutta en mene. No, me olimme Venäjään liitettyinä, mutta keisarien armosta autonomisesti. Kuten olen monesti sanonut, pidän vuosisataa hyvänä suomalaisille. Oma raha, markka, sähkö, kaasu, rautatie Helsinki-Hämeenlinna, Engel, Fazer, Ekberg... Ei huono. Hyllyssä on pitkä rivi kirjallisuutta asiasta.

Nyt menen laittamaan salaatin, syön ja katselen samalla lunta ulkona.

YLLÄTYSTULOS VAALEISSA

Niin sakeasti satoi lunta, etten nähnyt ikkunasta kadun toiselle puolelle. Ja juuri olivat aura-autot käyneet, kuten yölläkin jyristivät talon ohi. En jaksanut valvoa ja odottaa USAn kohtaloa presidentin vaaleissa, mutta aamulla kuuden jälkeen olin jo paremmin asioista perillä.

Trump sai vaaditut valitsijamiehet ja ylikin. Niin hänestä tuli USAn seuraava presidentti ja Clinton hävisi, mutta taisteli kunniakkaasti. Heti alettiin spekuloida, mitä Trumpin valinta aiheuttaa maailmalle, Euroopalle ja Suomelle. Siinähän ihmetellään.

Eilen kävin roskiksella, koska pihatiet aurattiin ja lumisade laantui hetkeksi. Tänään sisällä, mutta huomenna aion kauppaan. On talvi taikka ei, kylmä taikka vari, en voi linnoittautua sisälle, vaan hommat hoidettava ja näin minä sen tahdonkin. Rollaattorissa aika isot pyörät, että puskee pehmeän pakkaslumen läpi helposti. Loskakeli ja paakkuuntunut lumi teettää jo enemmän työtä. Pyörätuolilla kulku oli yhtä piinaa ja joskus aivan mahdotontakin. Silloista kotikatua ei aina hetikään aurattu. Nykyistä kyllä. Jalkakäytävätkin hoidetaan. Yksi plussa Itäkeskukselle!

Olisikohan niin, että Jukka Viikilä  kirjoittaessaan Akvarelleja Engelin kaupungista, olisi lukaissut Kalevi Pöykön C.L.Engel 1778-1840 ? On nimittäin niin samoin sanoin kirjoitettu muun muassa arkkitehdin pukeutumisesta. No, lainailenhan minäkin ja moni muu. Panenkin seuraavaksi yhden lainan Katri Valan runosta Lunta viimeisen säkeistön:

Lumi liehuu ruudun takana
kuin valkoinen sauhu.
Talven viileä haltiatar
astuu pehmeästi ohi.
Sen hämärät, hunnutetut silmät
vaikenevat auringosta.

MAA TULVILLAAN ON LUNTA

Ja lunta tulee lisää. Aurat jyräävät. Talvelta näyttää. Luin loppuun Viikilän "akvarellit" ja tykkäsin. Kirjan innoittamana kaivoin hyllystä Helsingin kaupunginmuseon kustantaman 1990 Kalevi Pöykkö C.L.Engel 1778-1840, jonka olen joskus lukenut. Pitäähän minun pysytellä vielä hetki sen ajan Helsingissä, jota niin suuresti rakastan. Talvia sai myös Engel tuta pasteeraillessaan rakennuksilla aina yhtä herrasmiehen elegantisti pukeutuneena.

Toinen läppäri suoltaa 2-numeroita sinne, missä tilaa on. Otin jo kolmantena päivänä yhteyttä tietokonehuoltajaani, joka lupasi etäyhteyttä keskiviikkona saadakseen numerot pois sotkemasta. Tätä näpyttelen toisella koneella. Onneksi niitä on kaksi ja juuri tämmöisten ikävyyksien varalta. Ilman tietokonetta kun en enää tulisi toimeen.

Posti aikoo vähentää postinkantoa kolmeen päivään viikossa. Mitenkäs sitten käy niiden ihmisten, jotka saavat laskunsa paperisina kirjekuoressa? Nykyisin on usein viikko aikaa eräpäivään. Jos hullusti käy, niin eräpäivä on samana päivänä kuin lasku tulee. Vai oliko se niin, että vuonna 2018 lopetetaan kirjeitten kanto? No, joku toinen kuin Posti hoitaa. Kai. Kerrostaloihin yhteinen lokerikko, josta kukin hakee postinsa. Käytäntö on jo monessa maassa, tiedän. Mutta mistä olen iloinen: Tampere saa ratikat! Ajatelkaas, Hämeenkadulla mennä kolistaa spora.

Minä povaan Clintonia USAn seuraavaksi presidentiksi. Ja toivonkin niin käyvän, enkä yksinomaan feministin ominaisuudessa. Trump minua hiukan pelottaa ajatuksineen. Jännitetään vielä vähän aikaa.

Lipittelen kahvini loppuun, katselen lumisadetta ja sitten menen suihkuun ja aloitan lumisadepäivän sisällä lämpimässä. Kyllä se joskus laantuu.

ELOKUVA, JOKA JÄÄ MIELEEN

Lisää lunta Helsinkiin luvattiin ja sitä tulee. Tuskin aurat eilisen jälkeen lopettivat työnsä, kun on alettava taas uudestaan. Satakoon, en välitä. Roskapussit parvekkeelle odottelemaan pihatien puhdistamista lumesta, että pääsen roskikselle rollaattorin kanssa. Ruokaa on, hedelmiäkin, vettä hanasta. Mikäpä tässä ollessa. Ateneumiin meno säiden mukaan. No, jos lunta riittää loputtomiin, on ulos mentävä. Ei tämä ensimmäinen talvi minulla ole.

Katselin eilen ranskalaisen elokuvan, suomalainen nimi "Koskemattomat". Jähmetyin jo ensi metreillä sohvan nurkkaan, vaistoni kertoivat sen kannattavan. Moni leffan katsojista tietää juonen joka perustuu todellisuuteen. Musta mies ja valkoinen mies. Toinen rikollistaustainen velikulta ja toinen keski-ikäinen neliraajahalvaantunut mies pyörätuolissa. Olivier Nakachen ja Èric Toledano ohjanneet mestariteoksen vuonna 2011. Francois Cluzet pyörätuolissa Philippe Pozzo di Borgo-roolissa ja Omar Sy positiivista elämänasennetta noudattavana Drissinä, josta tuli Philippelle omaishoitaja ja ystävä.

Philippe oli viettänyt rauhallista ja tapahtumaköyhää elämää kotonaan sukulaistensa ja avustajiensa säälimänä miehenä. Rahasta ei ollut puutetta, vaan siitä ei ollut apua saamaan elämästä elämisen arvoista. Sitten pelmahti Driss työnhakuun paikalle ja Philippe ihastui tähän vallattomaan raakileeseen, jonka elämänasenne edusti kaikkea muuta kuin mihin Philippe oli tottunut. Alkoi uusi aika kummallekin.

Pyörätuolilla singahdettiin iloisen elämän pyörteisiin, riippuliidäntää, pitkiä kävelyjä, oopperaa Drissin kauhuksi, aterioita ravintoloissa eikä hituistakaan sääliä, leikinlaskua halvaantumisesta, naurua ja kiintymystä kummankin miehen taholta. Driss oppi vastuuntuntoa, hoitotaitoja, ylellistä elämää Philippen kodissa omassa huoneessa kylpyammeineen, jota Drissillä ei koskaan ollut ollut. Puhuttiin naisista, seksuaalisuudesta, elämästä yleensä. Philippe nauroi ja nautti Drissin, joka ei ollut aiemmin kokenut sivistyneisyyttä siinä määrin kuin nyt, seurasta.

Kaikki loppuu aikanaan. Driss lähti. Philippen elämästä tuli jälleen ikävää ja ilotonta. Mutta vielä Driss järjesti Philippelle yllätyksen. Hän tuli ja vei entisen hoidokkinsa ravintolaan, jonne oli kutsunut Philippen naisystävän, jota Philippe ei ollut koskaan tavannut kuin kirjeenvaihdon perusteella. Nyt naisesta tuli elävä. Philippen elämä ei ollutkaan enää Drissin lähdön jälkeen taas paikalleen jämähtänyttä.

Koska elokuva perustuu todellisuuteen, on sillä jatko oikeassa elämässä. Philippe on nykyisin naimisissa ja asuu perheineen Marokossa. Abdel Sellou (Driss), samoin naimisissa, Pariisissa, mutta miesten ystävyys jatkuu. He tapaavat toisiaan, eivätkä tule milloinkaan unohtamaan yhteistä aikaansa.

AKVARELLEJA KIRJAILIJAN TAPAAN

Aloin lukea Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Vaikka takakannessa ei lukisi "Viikilä kirjoittaa runollista proosaa", lukija tietäisi kirjailijan olevan runoilija. Tämän kirjan "akvarellit" ovat kuin runoja. Niitä lukee mielellään, minä varsinkin, sillä Viikilä on pujahtanut 1800-luvun Helsinkiin ja Engelin aikaan, kun saksalainen arkkitehti oli Helsinkiä rakentamassa. Osa faktaa ja osa fiktiota. Engelhän ei täällä viihtynyt, tässä kallioisessa pienessä kaupungissa, puoliso vieläkin vähemmän. Engel viihtyi kyllä työnsä ääressä ja Helsinki oli hänen työnsä.

"Suurin osa ihmisten tekemästä työstä menee näkymättömiin. Siivoojalla on edessään joka päivä aina sama urakka. Kaupunkia rakentavan arkkitehdin laita on toisin. Myös tehty työ on aina näkyvillä. Työn kunnia ympäröi hänet jopa arkisilla kävelyillä, ellei hän ole osannut muuttaa kaupungistaan. Mikään ei tunnu niin maalliselta kuin julkisuus, ja kiveen hakattu on pahinta julkisuutta.  -  Erottajan kaivolta katsottuna näen sen selvästi: rakentamani kivihelsinki näyttää antiikin kukkulalta."

En sittenkään Hakikseen lähtenyt tänään. Olisin mennyt vain Stadin Slangin myyntikojun takia. Olkoon. Olen lämpimässä sisällä ja katselen välillä ikkunasta ulos tiuhaa lumisadetta.  Yöllä kuului useampaan kertaa poliisiautojen ujellus. Nykyinen kotikatuni ei ole koskaan hiljaa. Se elää ympäri vuorokauden talvet ja kesät. Kuin isommankin kaupungin katu. Jos Helsinki olisikin jäänyt siihen, mihin Engel sen jätti? Kaukana maalla olisi tämä alue, lehmiä ja lampaita, metsää täynnä. Engelin kynä ei tänne asti yltänyt. Hän oli kaupunkien arkkitehti, joka kaipasi takaisin Berliiniin.

TARINA KOLMEN VEIJARIN PILASTA

Katsoin Areenasta "Suuri Modigliani-huijaus". Kolme italialaista veijaria päätti vedättää taidemaailmaa ja onnistui. Oli aina väitetty taiteilija Modiglianin heittäneen Livornon kanavaan veistämänsä naisen pään loukkaannuttuaan ystäviensä kritiikistä. Vuonna 1984 alettiin kanavaa ruopata ja kuinka ollakaan, mudan ja levän, liejun ja roskien seasta löytyi peräti kolme päätä. Toisena löydetty oli näiden kolmen opiskelijan työ, joka oli syntynyt nurmikolla muutamassa tunnissa vanhaan kiveen. Soppa oli valmis.

Kaverusten aikaansaannosta analysoitiin tutkittiin kaikilla keinoilla ja aidoksi Modiglianiksi todettiin. Taidemaailma oli haltioissaan, kun 75 vuotta kanavan pohjassa maannut teos sai uuden päivänvalon ja kaiken kunnian. Pojat olivat innoissaan ja toistaiseksi visusti vaiti kujeestaan. Kaksi muutakaan päätä tuskin olivat sen enempää Modigliania, mikä myöhemmin todettiin.

Lopulta kaverukset päättivät maailmalle tunnustaa kepposensa. Kukaan ei uskonut. Taidemaailma tahtoi uskoa sen, mitä halusi ja se halusi aidon Modiglianin, jonka takapuoleen oli tarttunut tavallista ruohoa poikien nikkaroidessa työtään nurmikolla. Tutkijat totesivat ruohon hyvin vanhaksi ja harvinaiseksi leväksi!

Nuorten miesten oli lopulta todistettava filmikameroiden ja asiantuntijoiden seuratessa silmä kovana, että "Modigliani" syntyy muutamassa tunnissa. Niin se syntyikin. Siinä kameroiden suristessa ja asiantuntijoiden pettymykseksi. Noloa. Kaikki päät otettiin näkyviltä pois, eikä Livorno enää ylpistellyt löydöllään kanavan pohjasta. Seuraamuksiakin oli, taideväkeä irtisanottiin ja osa lähti itse. Asiantuntijat ja tutkijat saivat kantaa häpeää naiivilla uskomisellaan.

Nyt pojat ovat 30 vuotta vanhempia, kujeilut ovat jääneet. Minusta juttu oli kaikista murheellisista seuraamuksistaan huolimatta hauska veijaritarina ja todisti sen, kuinka vaikeaa on tunnistaa aito väärennöksestä. Ehkä 30 vuoden aikana tutkimusvälineet ovat muuttuneet ja parantuneet, ettei enää päästä yhtä helposti vetämään nenästä maailman silmäätekeviä taiteen tuntijoita.

Kuka tietää, mitä näkee ja katselee Ateneumin Modigliani-näyttelyssä. Eikä sillä ole väliäkään. Me tahdomme nähdä Amedeo Modiglianin teoksia ja me näemme niitä.

OSTOSTEN PÄIVÄ

Päätin tänään panna haisemaan ja sen totta vieköön tein. Ostin kaikenlaista ja vielä Itäkeskuksen Stockmannilta sekä Powerista langattoman hiiren, josta en saanut paristojen kantta auki. Olisi pitänyt myyjää pyytää panemaan aparaatti käyttökuntoon. Soitin Poweriin ja toisessa päässä oli ällistyttävän kärsivällinen herrahenkilö, joka neuvoi ja neuvoi ja jos nauroi, niin fiksusti sisäänpäin. Sitten älysin kynsiviilan käyttökelpoisuuden ja sillä sain kannen auki. Alkoi paristojen esille ottaminen kahdesta päällikkäisestä suojastaan. Sinä ei voinut kynsiviilaa käyttää. Mitä varten kaikki pakataan vaikeasti avattaviksi? Lopulta asia oli reilassa ja aloin saada hiirtä kuntoon. Se pelasikin vielä! Ei kun rintaa rottingille ja mieli ylpeäksi: mä osasin!

Suomalaisesta Kirjakaupasta ostin  Finlandia-palkintoehdokas Jukka Viikilän  "Akvarelleja Engelin kaupungista". Sulloin sen muitten ostosten mukaan kassiin ja lähdin hankkimaan hedelmiä. Lonkka oli ystävällisellä tuulella, jotta panin reippaasti jalkaa toisen eteen. Stockmannin kassit heiluivat rytmikkäästi askelteni tahdissa rollaattorin kahvoissa. Elämä hymyili. Lounaan laitoin myöhään iltapäivällä ja yksi kortisonitiputus taitanee jäädä väliin.

Sunnuntaina sään salliessa metromatkailen Hakikseen ja käyn tutkailemassa Slangin myyntipöydän markkinoilla. Cd-levyjä ja kirjoja minulla on, mutta jos on tullut jotain uutta kuunneltavaa tai luettavaa slangiksi.

Hyvää iltaa.

RAFAELIN KASVOT

Piti saamani Italian kirje valmiiksi. En saanut. Enkä edes ajattele sitä sitaattia, joka kuuluu näin, enkä muista kenen, "piti tehdä tämä pitkäksi, kun ei ollut aikaa tehdä lyhyeksi" tai jotain sinne päin. "Lyhyestä virsi kaunis" sanotaan myös ja on niitä muitakin, mutta minä sanon kirjeeni aina pitkäksi. Muita kirjeitä kun en enää kirjoittele. Nykyisin soitetaan tai meilataan. Varsinkin jälkimmäinen on persoonatonta. Paperinen kirje kuorineen on sitä oikeaa kirjeenvaihtoa. Laskujakaan ei tule kirjekuoressa. Ottavat suoraan tililtä ja kertovat näytöllä sen tekevänsä.

Luin Kansallismuseosta ostamaani renessanssi-kirjaa, että viisastuisin. Luin, mutta en viisastunut. Mitä varten maalauksia pitää analysoida ylipäätään? Selitellä? Signeeraus ei ollut tapana 1500-luvulla. Tutkijat ovat epävarmoja, onko maalaus sen, jonka luulevat olevan. Tulevat tulokseen, että se onkin mestarin oppilaiden työ. Ehkä mestari on jonkun kerran antanut sutinsa viistää kankaan tai puun pinnalla. Rafael pani Jeesukselle omat kasvonsa, kertovat asiantuntijat, Siunaava Kristus Vapahtaja-maalaukseen. Aivan eri näköisenä kuin ollaan totuttu Jeesus näkemään. Jos pantaisiin se käärinliina, jossa on Jeesuksen piirteet ja joita on maailmassa useampia, Rafaelin kuvan kasvoille, ei piirteet olisi yksi yhteen. Minäkin nähnyt yhden semmoisen liinan jossain museossa aitona reliikkinä. Yhtä puijausta kaikki tyyni.

Iloitkoot nyt ne ihmiset, jotka ovat himoinneet lunta valoisuuden takia. Nyt sitä sitten on. Ei paljoa, mutta tarpeeksi valoa luomaan. Pitää kaivaa kaapista pitkävartiset talvisaappaat ja painaa baskeria syvemmälle päähän. Muutama sentti tuli ja pitkät jonot renkaanvaihtoliikkeissä. Suomalainen kun ei usko talven tuloon, ennen kuin se on tullut ja hätäkin käteen. Itse olin fiksu autoilija. Hyvissä ajoin vaihdatutin, kun oli ollut talvia ennenkin ja aina siihen ennemmin tai myöhemmin kuuluu lumi, jää ja pakkanen. Mutta minä olenkin nainen ja elin/elän naisen logiikalla. Autoa ei enää ole. Ajan rollaattorilla lonkkavaivan takia. Tästä asiasta voisin pitemmästikin kirjoittaa ja maristakin vähän. Ihmisillä on luulo, omakohtaisesti koettu, että kun lykkii rollaattoria, on päässäkin vikaa. Sitten kohdellaan sen mukaisesti, puhutaan kuin viiden ikäiselle, pankissa kysellään, ollaanko sitä oikeassa paikassa jne. No, aikaisemmalla asuinalueellani Katajanokalla ja keskustassa en tällaisen kohtelun kohteeksi koskaan joutunut. Itäkeskuksessa joudun ja pihisen kiukkua, vastaan kipakasti olevani täyspäinen apuvälineestäni huolimatta. Vika on alapäässä, ei yläpäässä.

HS luettu ja nyt tiedetään, kuinka monta puheenvuoroa kukin kansanedustaja on istunnoissa käyttänyt. Joku puhuu tyhjälle salille, kun kollegat ovat jo lähteneet. Puhe kirjataan puhutuksi. Eilen tiedettiin isoisten tulot, ken on rikkaampi toistaan. Ennen ilmestyi semmoinen kuin Verokalenteri (en tiedä,ilmestyykö vieläkin) ja niin uteliaat saivat tiedonhalunsa tyydytetyksi. Ilma pakkasen puolella. Mietin, lähtisinkö kokeilemaan korkosaappailla kävelemistä rollaattorin kahvoissa.

PYRY IKKUNAN TAKANA

No, lunta tulee, ihan pyrynä. Enää ei pikkukengissä tepastella edes roskikselle. Yksi aste plussaa. Näinhän se menee. Aina. Kunnes kunnon pakkanen jysähtää. Eilen kävin kaupassa, että loppuviikon voin olla menemättä. Ellen sitten ihan Helsinkiin. Jos vaikka sunnuntaina Hakiksen torille.

Aloin kirjoittaa Italiaan kirjettä ja siitä on tulemassa pitkä. Politiikkaa huonosti tuntevana on siitäkin  jotain sanottava. Taiteesta sen sijaan tulee aivan itsestään tekstiä ja nyt ryhdyin pohtimaan niitä Modiglianin pitkiä kauloja. Sitten lähemmin, kun olen näyttelyssä käynyt.

H soitti ja valitteli särkyä leikatussa käsivarressaan. Kuuluu kuitenkin näin kauan operaation jälkeen asiaan. Minun silmäni puolestaan voivat hyvin. Ilman koppia silmien päällä on ihanaa nukkua ja enää yhden lääkkeen tiputtelukin helpottanut elämää. Eilen pesin ensimmäistä kertaa hiukset ja silmät visusti kiinni. Ripsiin väriä ja niinhän olin valmis plussakorttikauppaan. Ostin persimonia eli kakia eli sharonia. Ovat juuri nyt parhaimmillaan. Olisin hetken istunut penkillä katselemassa ostavaa yleisöä, mutta paikan olivat vallanneet mies ja nainen, jotka joivat viinaa suoraan pullon suusta. Pyörsin sulavasti pois, ulos ja kohti kotia. Itäkeskus!!

Siirryn nyt Italian kirjeen kimppuun, kun on kerran halu. Hyvää pyrypäivää täällä Helsingissä.